Lapillinen 54 2/2022

Luovan

silloin kun sinä haluat

Aina iltakurssin ajankohta ei sovi ja siksi tarjolla on nyt myös TärppiTallenteet! Voit katsoa tallenteen milloin vain, se on käytössäsi tilauksen jälkeen heti ja voit katsella webinaarin silloin kun haluat ja aina kun haluat. Lisäksi saat webinaarin kurssimateriaalin omaksesi kätevästi PDF-tiedostona.

Kurssilaisten palaute 4,2/5

”Vinkit olivat hyödyllisiä ja ilmeisen tehokkaita, koska heti tuli innostus ruveta editoimaan yhtä vanhaa tarinaa...”

”Erittäin kiva ja napakka kokonaisuus – paljon uusia oivalluksia!”

Kouluttajana Anne Lukkarila

Lehden tiedot

Julkaisija: Lapin Kirjallisuusseura ry www.lapinkirjallisuusseura.fi

Lapillinen Jäsenlehden nimi on johdettu sanasta lapilli, laavasta jähmettynyt siru.

Ilmestymiskerrat: Kaksi kertaa vuodessa, Seuraava numero 55 ilmestyy toukokuussa, aineiston jättöpäivä 5.4.2023. Nron 55 teemana on AIKA.

Tilaushinnat: Lapillisen vuosikerta sisältyy Lapin Kirjallisuusseuran jäsenmaksuun. Jäseneksi voi liittyä verkkosivuilla lapinkirjallisuusseura.fi.

Irtonumero 10 € (ei ALV-rek.) Lehteä voi myös tilata. Vuosikerta 30 €. Tilaukset: lapillinen@gmail.com.

Päätoimittaja:

Tapani Tavi, Kittilä, 040 846 3036 Taitto ja ilmoitusmyynti: Minna Kurttila, Rovaniemi, 040 554 4472 Laskutus: Eija Nissinen, Saija, 050 331 4539

Vakituiset avustajat: Raili Ilola, Tornio Erkki Kaila, Rovaniemi

Sannimaria Kurttila, Rovaniemi Maria Paldanius, Rovaniemi Sinikka Labba, Enontekiö Sari Hakko, Kittilä

Toimituksen sähköposti: lapillinen@gmail.com

Postiosoite: Valtatie 44, 99100 Kittilä Painopaikka: Hansaprint, Turenki

ISSN 2342-9550 (Painettu)

ISSN 2342-9569 (Verkkojulkaisu)

Lehden verkkoversio: issuu.com/lapinkirjallisuusseura

Kulttuurilehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti

Kannen kuva: Sydämessä asuu arvojen taidemuseo. Acrylic on canvas. Mari Elina Tuisku, 2021.

Sisältö

Pääkirjoitus

Leiki kiltisti 3

Kirjoittaminen on leikkiä sanoilla 4 Maria Paldanius

Kerro minulle, miksi tuulee lujempaa! 7 Sinikka Labba Kanojen mielenlaadusta ja mitä voimme siitä oppia 8 Marko Pihavainio

KIRJA-ARVIOT

Kahden puolen pohjamutia myöten 10 Omasta sisimmästä avaraan maailmaan 10 Matka ottaa ja laulu antaa 11 Painava runokirja 11 Kahdenlaisia vihollisia 12 Kuvataiteilija esittäytyy – Mari Elina Tuisku 12 Luonto on nuorille kuin peili 13 Kirjalaari – uutuuksia 14

RUNOJA Pirkko Jurvelin, Johanna Suopanki, Pirjo Rantala 16

PROOSAA Aatos Castro, Pasi Nurmikumpu, Pirkko Böhm-Sallamo 18

RUNOJA Toini Marjamaa 21

PROOSAA Tarmo Törmänen 22

Hyvässä seurassa – ajatuksia leikistä 24 Paula Alajärvi pisti ja vakuutti Runohuoneen Räkkäolympialaisissa 25 Rinki täyttää 50 vuotta 25 Sanaseuran illat 25

SEURATOIMINTAA

Sinä kuljit helähtävästä ovesta sisään 26 Matti Ylipiessa Intoa ja inspiraatiota kirjoittamisen etäkursseilta 26 Sinikka Labba Runoilla ruokitut 27 Mako Pihavainio Eräteatterikurssi Vaarasaaressa 28 Kirjoituskilpailun suosio yllätti 28 Tekijöiden päivä 26.11.2022 Rovaniemellä 28

Lapin kirjallissuusseuran ARVIOINTIPALVELU

Lapin Kirjallisuusseuran välityksellä voi kuka tahansa maakunnan kirjoittaja saada tekstistään henkilökohtaisen arvion.

Valitse listasta itsellesi sopiva arvioija ja sovi hänen kanssaan arvioinnista.

Arviointipalvelun hinta on 20 euroa korkeintaan 30 liuskalta, jäsenille –25 % eli 15 euroa/30 liuskaa.

Suorita maksu ennen arviointia Lapin Kirjallisuusseura ry:n tilille Nordea FI28 2226 1800 0213 80, BIC NDEAFIHH. Mainitse maksun yhteydessä arvioijan nimi.

Yli 30 liuskan arvioinnin hinnasta on sovit tava arvioijan kanssa. Maksu lisäliuskoista suoritetaan suoraan hänelle (esim. 130 lius kaa tekstiä = 100 liuskaa maksetaan arvioi jalle, 30 liuskaa Lapin Kirjallisuusseuralle).

Lisätietoja saat yhdyshenkilöltämme Eija Nissiseltä, puh. 050 3314 539, eijamnissinen@gmail.com.

Tilaa Lapillinen

kotiin, kouluun tai työpaikalle osoitteesta

lapinkirjallisuusseura@gmail.com

Vuosikerta 30 €

ARVIOIJAT

Jorma Koski, kirjailija, Kemi 0400 696 429, jorma.koski@pp1.inet.fi Lyhytproosa, erätarinat, ei runoja

Sinikka Lappeteläinen, kirjailija, kirjoittajaryhmän ohjaaja, Tornio 040 559 0728, lapp.sini.etelainen62@gmail.com Runot, lyhytproosa

Irene Piippola, Rymättylä 040 748 2908, irene.piippola@pp5.inet.fi Runot, novellit, lyhytproosa

Tuula Saraniemi, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Rovaniemi 040 736 2610, tuula.saraniemi@gmail.com Yleisarvioija

Seppo Saraspää, kirjailija, Ivalo 0400 290 267, seppo.saraspaa@gmail.com Lyhytproosa, erätarinat, ei runoja

Virpi Yliraudanjoki, kasvatustieteen tohtori,tietokirjailija ja kirjoittajakouluttaja, Helsinki 040 756 9093, yliraudanjoki@gmail.com Erityisesti runot, aforismit sekä tietokirjat

Pääkirjoitus

Leiki kiltisti

Hän leikkii kiltisti, oletetaan lapselta.

Oletetun aikuisen kyseessä ollessa kiltti leikkiminen on meidän kasvatuksessamme vähintäinkin epäilyttävää. Tuhmat ja kielletyt leikit kuuluvat jokaisen pirtaan aikuisiällä, jos ei, niin satunnaisesti ainakin joskus. Vai? Hän, joka ei punastu, on lukinnut muistiaan ja soudellut hämärissä sen tuhman osan meren rannalta aavalle.

Tora, tappelu ja sodat ne ne ovat leikkiä vaan. Verot kerääntyvät turva ja tuho -härvelisvimpaimiin, niin että väki sellä vuorovälillä lintujen taivaalla soi. Pahispuolella ulkomaille hyödynnetyistä ainutkertaisista luonnonrikkauksista tuotetut varat upotetaan ihmisvereen ja naapurin leikkikotien raunioihin. Maailmalla soditaan aina. Nyt myös lähellä. Idiotia vastakkain puolelta ja toiselta. Kasvatetaan varustautumalla heitä siellä vihaamaan meitä täällä. Minun muistini vuosikymmenet me olemme pukeneet näitä tähän pisteeseen asiat hoitaneita julmia vemputtimia veromarkoilla ja -euroilla. Vakavaa leikkiä sanoisin, mutta en sano. Kirjoitan että Leikki-sanaa ei saa pilata.

Ovi aukeaa. Sain Kirjoittajaryhmä Ringin uuden antologian aurinkoisena keskiviikkoiltana syyskuun alussa. Olo ja koko olemukseni pomppasi seisaalleen, kuin olisin joulupukilla lahjan jaossa omalla vuorollani. Mitähän ne ovat touhunneet, kirjoituksiaan eläneet siellä Lapin kulmalla, Torniossa, Kemissä ja kunnissa, joilla ja suistoissa? Kirjallisuus antaa ihmisen olla myös lapsi. Sanataiteessa on eläköön - vilpitön ja välitön yhteys.

Upea kokoelma. Kiitos Rinki.

Tapani Tavi Ollaanko sudenkorentoja edes hetki. Acrylic on canvas. Mari Elina Tuisku, 2022.

Kirjoittaminen on leikkiä sanoilla

Kyky heittäytyä leikkiin on yksi hyvän kirjailijan ominaisuuksista. Sanoilla leikkimi nen on sekä kielen että mielen treenaamista. Kirjoittamisessa yhdistyvät leikki ja totinen puurtaminen. Tällaisilla ajatuksilla leikittelee kaksi rovaniemeläistä kirjailijaa sekä runoilija, jolla on vahvat siteet Rovaniemeen.

Riina Mattila

”Totuuden nimissä: kirjoittaminen on minulle pal jon enemmän puurtamista kuin leikkimistä, tai edes nautinnollista tekemistä. Toisinaan sitä vain on pakko tehdä ja siksi sitä teen, vaikkei se tuottaisikaan suurta nautintoa. Leikkimistä kirjoittaminen on puolestaan silloin, kun mikään deadline tai omat, sättivät ajatukset eivät paina takaraivoa tai hartioita. Silloin saa kirjoittaa vapaasti, mikä saa kirjoittamisen tuntumaan leikiltä.

Ajattelen, että puurtaminen ja leikki ovat kuitenkin myös kiedottavissa yhteen. Jos homma alkaa lipsahtaa niin sanotusti väärille urille tai liian vakavaksi, itseään voi yrittää harhauttaa leikin keinoin. Silloin, kun itse törmään tällaiseen tilanteeseen, lähden yleensä hetkeksi ulos ja jätän keskeneräisen kohdan suosiolla kesken. Kun sitten palaan työn ääreen, saatan aloittaa kokonaan uuden kohtauksen tai kappaleen vailla ennakoitua määränpäätä. Se on minun tapani harhauttaa itseäni silloin, kun kir joittaminen on jumissa.

Sana leikki tuo monille varmasti ensimmäisenä mieleen lapset. Minulla sen sijaan tulee ensimmäisenä mieleen eläi met. Reilu vuosi sitten minusta tuli ihminen kahdelle aasi pojalle, jotka ovat nyt reilun kahden vuoden ikäisiä. Aasin kaksi vuotta tarkoittaa ihmisten iässä varhaista teini-ikää, ja sellainen on poikienkin meininki päivittäin: kaveria ja ihmis-mamaa härnätään tämän tästä, sadepäivinä tylsistytään sisällä ja kaikki, mikä vaan mahtuu suuhun, napataan hampaisiin, ja mieluusti tuhotaan. Aasini leikkivät palloilla ja köysillä sekä juoksevat kilpaa siten, että pihakuusi toimii erään laisena ”turvapesänä”: sen alle juostaan täysillä ja sitten kurka taan kaveria oksien takaa. Aasieni touhuja ja leikkimistä seuratessani huomaan lähes päivittäin herkistyväni sille, miten tärkeää laumaeläimille on toisen

kaltaisen seura – niin kuin ihmisillekin. Lapsena ja nuorena olin jatkuvasti yksinäinen, eikä minulla ollut kaltaisteni seuraa vuosiin. Siksi sana leikki herättää minussa monenlaisia tunteita: surua, haikeutta ja aasintuoksuista iloa. Leikin päivittäin omien eläinteni kanssa ja sitä myötä leikistä on tullut merkittävä tekijä omassa arjessani. Eläimet eivät suhtaudu ihmiseen samoin kuin muut ihmiset, ja siksi koen eläinten kanssa hup suttelun paljon luontevammaksi tavaksi olla leikkisä ja harjoitella leikillisyyttä. Kirjailijan työssä leikki ilmenee puolestaan siten, että yritän tietoisesti purkaa kirjoit tamiseen, ja ylipäätään luomiseen liittyviä kaavojani ja ajatusjumejani.

Leikki voi ja leikin pitäisi kuulua myös aikuisten elä mään. Monien muiden tavoin minutkin on kasvatettu tavalla, joka ihannoi reippautta ja jaksavuutta – sekä tun teiden nielemistä ja yksin selviytymistä. Näistä asioista pois pyristellessäni olen havahtunut siihen, kuinka vähäistä ilo on elämässäni toisinaan ollut. Opituista tavoista ja haitallisista toimintamalleista eroon pyrkimi nen vie aikaa ja voimavaroja, ja siksi olen yrittänyt opetella hellimään myös lapsekasta puolta itsessäni – sitä puolta, joka hämmästelee ja ihmettelee, herkistyy ja innostuu silmittömästi. Aikuisuutta leimaa turha vakavuuden ja tyl sämielisyyden ihanne. Sen soisi jo murtuvan. Hassuttelu virkistää aina – tapahtui se sitten minkä tahansa elollisen olennon kanssa.”

Riina Mattila on rovaniemeläinen kirjailija, kirjaston hoitaja ja eläinten puolestapuhuja, joka rakastaa talvea ja fanittaa Tampereen Ilvestä. Hänen esikoisromaaninsa Järistyksiä (WSOY, 2018) tuli toiseksi WSOY:n kirjoi tuskilpailussa ja oli ehdolla Finlandia Junior -palkin non saajaksi. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kirjat Eloonjäämisoppi (2019) ja Silmät avatessa on edelleen pimeää (2021).

Henri Hirvenoja

”Runot ovat eräänlaisia kielipelejä. Suomen kielellä voi leikkiä monin tavoin, esimerkiksi loppusoinnuil la ja riimittelyllä. Musiikin puolella rap -musiikki sekä hiphop -musiikki hyödyntävät tätä samaa leikillisyyt tä. Yleisesti ottaen kirjoittaminen on sanoilla ja niiden merkityksillä leikkimistä. Parhaimmillaan tällaisen lei kin tuloksena syntyy myös uusia sanoja, josta tulee vä hitellen yleiskieltä. Näin jokaisella on mahdollisuus ke hittää suomen kieltä, mikä synnyttää itseään ruokkivan positiivisen kierteen.

Leikki on mielestäni elinikäistä, eikä sitä ehkä pitäisi jyrkästi sitoa mihinkään tiettyyn elämänjaksoon. Leikki käsitteenä kärsisi paljon, jos sitä yritettäisiin rajata johon kin tiettyyn muottiin. Toki on totta, että lapsena tulee luonnollisesti leikittyä enemmän, ja leikin kautta oppi minen on osa kasvuprosessia.

Parasta leikkiä on ilon jakaminen muille sekä yhtei söllisyyden korostaminen. Leikkiä voi yksinkin, mutta mitä useampi on mukana, sitä hauskempaa yleensä on. Näen, että leikki liittyy vahvasti ystäviin ja ystävyyteen. Huumori on osa päivittäistä leikinlaskua, ja piristää tun nelmaa. Olen myös mukana monissa sellaisissa yhdistyk sissä ja järjestöissä, joissa puhe on enemmän leikkisää kuin haudanvakavaa.

Kirjallisessa työskentelyssä sanoilla leikkiminen on paitsi kielen, myös mielen treenaamista. Samalla se auttaa ylläpitämään vireystilaa. Kirjoittamiseen kuuluu kuitenkin monenlaisia vaiheita: alussa, ennen varsinaisen käsikir joituksen muotoutumista se on useimmiten leikkisää, mutta mitä pidemmälle etenee, sitä vakavammaksi touhu muuttuu. Prosessiin tulee mukaan totisuutta, pinnistelyä ja ankaraa pohdiskelua. Onneksi sanat pitävät kuitenkin leikkisän luonteensa: sanoja voi aika vapaasti muokata mielensä mukaan.

Leikin kautta on mahdollisuus oppia uutta. Leikkiin liittyy myös paljon sanontoja. Sanotaan, että lapsi on terve, kun se leikkii ja hermostuneen ihmisen suusta voi kuulla sanat: nyt loppui leikki. Leikin käsitteellä on siis monia eri ulottuvuuksia. Minulle leikki merkitsee valoa, iloa ja yhdessäoloa parhaimmillaan.”

Helsingissä asuvalta Henri Hirvenojalta on julkaistu kuusi runokokoelmaa. Uusin niistä, Venus ja Jupiter – lapsuuden ja nuoruuden runot ilmestyi heinäkuussa 2022 Basam Booksin kustantamana. Hirvenojalla on vahvat siteet Rovaniemeen ja hän on toiminut myös Rovaniemen EU-toimiston johtajana Brysselissä.

Tittamari Marttinen

”Leikkiminen on elämänasenne ja tapa katsella maa ilmaa. Ajatus leikillisyydestä on mukana kaikessa kir joittamisessani niin kielen kuin ajatustenkin tasolla. Konkreettisesti leikittely tulee esiin esimerkiksi sanalei keissä ja riimittelyssä sekä alkusointujen ja kielen ryt mien kuuntelemisessa. Leikillisyys syntyy myös mie likuvina. Kaikki kirjoittaminen lähtee halusta kuvata tapahtumia, jotka ovat tapahtuneet tai olisivat voineet tapahtua. Mitä jos? on pätevä kysymys ja lähtöasema etenkin fiktion kirjoittajalle.

Sanoilla luodaan illuusioita ja sanojen avulla tehdään henkilöistä eläviä tai elävien kaltaisia ihmisiä. Yhtä hyvin kirjoittaja voi elollistaa myös eläimiä, luontoa tai vaikka esineitä. Kun poikani oli neli-viisivuotias, hän elollisti arjessa kaiken: kananmunat taistelivat sokerin kanssa taikinakulhossa, maito- ja mehutölkit seisoivat ryhdik käinä jääkaapissa ja leipä köllötteli leikkuulaudalla. Ihailin hänen tapaansa katsella maailmaa. Ajattelen, että leikin tulisi ilman muuta kuulua myös aikuisen elämään. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei ota itseään liian vakavasti.

Leikki kytkeytyy unelmointiin ja kuvittelemiseen, jotka ovat kirjailijallekin tärkeitä työvälineitä. Kyky heittäytyä leikkiin on mielestäni yksi hyvän kirjailijan ominaisuuk sista. Leikkimielisyyteen liittyy myös herkkyys sanojen vivahteille ja merkityksille. Siinä missä huumori on usein selkeää ja suoraviivaista, leikillisyys perustuu sävyille ja jättää enemmän tulkinnanvaraa. Huumori on kuitenkin makuasia – ja parhaimmillaan kirjoittajan ja lukijan huu morintaju kohtaavat. Lukeminenkin vaatii heittäytymistä.

Lukijana etsin kirjoista aina leikillisyyttä. Leikillisyys luo sielunsukulaisuutta kertojan ja lukijan välille. Minun kirjojeni lukijoista iso osa ymmärtää leikillisyyttäni, mutta veikkaan, että kaikki eivät. Silloin tekstistä jää ehkä joi takin sävyjä kokematta. Lasten- ja nuortenkirjoissani kuvataan paljon konkreettisia leikkejä, kun taas aikuisille suunnatussa kirjallisuudessa leikillinen vire tai taso voi olla läsnä esimerkiksi kuvitelmien, pelkojen ja toiveiden taustalla. Kirjailijana panostan dialogiin: esimerkiksi henkilöiden tapa puhua antaa paljon mahdollisuuksia

leikkiin ja leikittelyyn. Myös kertojan puhe voi sisältää hienovireistä komiikkaa.

Olen aina nauttinut kirjoittamisesta, mutta muutama vuosi sitten kirjoittaminen alkoi yllättäen tuntua velvol lisuudentuntoiselta puurtamiselta. Se oli täysin vastoin filosofiaani, jonka mukaan kirjoittamisessa pitää aina olla mukana iloa ja kirjoittajalla täytyy olla intoa kertoa tari noita, jotka hän kokee tärkeiksi. Etenkään lastenkirjojen tekemisen ei pitäisi tuntua raskaalta. Tajusin, että olin uupumassa työhöni.

Pikkuhiljaa sain kuitenkin voimani takaisin – ja sitä myötä myös kertomisenilo palasi kirjoittamiseeni. Aloin iloita uudella tavalla kirjallisuuden tarjoamasta mahdolli suudesta luoda elämyksiä ja antaa sekä lukijalle että itsel leni mahdollisuus ajatusten peilaamiseen.

Kirjailijana olen ennen kaikkea leikkivä. Kirjoittaminen ei saa olla liian totista puuhaa. Uskon, että kirjoittajan pitää nauttia työstään, sillä kirjoittamisenilo paistaa teks tistä läpi. Ilo kytkeytyy luontevasti myös leikkimiseen, vaikka leikillä ei välttämättä ole mitään tekemistä huu morin kanssa. Kirjoittamisen lisäksi leikki ja leikillisyys näkyvät arjessani uteliaana suhtautumisena jokapäiväisiin ilmiöihin ja kohtaamisiin.”

Rovaniemellä asuva Tittamari Marttinen on työskennel lyt vapaana kirjailijana vuodesta 1995. Hänet tunnetaan erityisesti lasten- ja nuortenkirjoistaan, joista uusimpia ovat aikuisille suunnattu kirjoituskokoelma Säntilliset vieraat (Avain 2022) ja nuortenromaani Sarjarakastuja (Avain 2022).

Maria Paldanius

Villeintä unelmaa kalastamassa. Acrylic on canvas. Mari Elina Tuisku, 2019.

Kerro minulle, miksi tuulee lujempaa!

Tuuli leikkii, se leikkii hieskoivun lehdillä, meren laineilla, hetken hänen hiuksillaan.

Einari Vuorelan runossa tuuli nukkuu herkästi kuin sä veltäjä, kynä kädessä, ja harhailee oksistoissa, sointujen maailmassa…

Myrskyssä tuulen voimakkuudeksi arvioidaan vähin tään 21 metriä sekunnissa. Myrskyn raja ylittyy lukemat tomissa oppikirjoissa, tiedostoissa, runoissa, lauluissa ja tarinoissa. Joskus elämän myrsky möyhentää kohtalot, rakkaudenkin se pöllyttää. Kun kaikista ovista tuulee, ja kohtalo heittelee, leikki alkaa olla kaukana kaikesta.

Mitä muistoja helteistä jää? Kenen nimi on tappavalla kuumuusjaksolla? Ne ovat erityisesti etelämpänä totisinta totta. Ilmastonmuutos ei tarkoita vain lisääntyvää tuuli suutta, se tarkoittaa monien muidenkin luonnonilmiöi den arvaamattomuutta. Helteille annetaan nimiä kuten myräköille meillä Suomessakin. Monet myrskyistä ovat jääneet mieleen, ainakin Mauri ja Asta.

Mutta mitä tapahtuu, kun luonnossa leikki todella loppuu? Kuinka lapsille kerrotaan suurista muutoksista? Entä jos naapuriin muuttaa ilmastopakolainen, mitä se tarkoittaa? Sinkoutuuko oma kotikin taivaan tuuliin, kun myrsky ei tunne rajaa?

Säällä kuin säällä Aku Ankan numerossa 22/22 eräillä kokeneilla meren kävijöillä ongelmat kasaantuvat, kun laivan masto rä sähtää rikki kovassa aallokossa. Tupu, Hupu ja Lupu on nittelevat itseään, kun ovat opetelleet seilaamaan säällä kuin säällä. Sudenpennuilla on auttamisvelvollisuus, joka koskee myös pulaan joutuneita eläimiä.

Kaikki päättyy onneksi onnellisesti, ja lopussa hengen pelastusprenikat roikkuvat ankanpoikien kaulassa.

Entä kun Annika Eräpuron Myrskykirjan mies tem pautuu pissareissulla taivaalle ulkovessan ovessa roikkuen? Valtava tuulenpuuska vie miehen vilkuttamaan meren hylkeille ja suutelevalle pariskunnalle, jotka ovat hekin lentäneet taivaalle puistonpenkin mukana. Pingviinitkin haluavat lentelemään sydänkoristeisella ulkovessan ovella.

Miten hienosti Annika Eräpuro on kertonut myrskystä ja siitä, että kotiin on turvallista palata! Mika Launiksen upeasti kuvittamassa lastenkirjassa päähenkilö onneksi pääsee takaisin kotiin nukkumaan, taputtelemaan vai monsa tarrapapiljotteja.

Saamennetussa norjankielisessä kirjassa Hva er greia med klima? Mii dat dálkkadat rievtti mielde lea? selitetään

sarjakuvan keinoin sään ääri-ilmiöitä, lisääntyviä sateita, äärimmäisiä helteitä ja ilmavirtaa, joka voimistuu. Lopussa kerrotaan, että lupaukset pitää toteuttaa, sillä loppujen lopuksi paljon on tehtävissä.

Dinosauruksia ei ole enää, vain niitä pieniä, lentäviä sukulaisia – lintuja. Kasvot vanhenevat, kesät kuumene vat tai viilenevät. Ahkerat tutkijat keksivät uutta. Toivo elää aallon leikissä, tuulen pikku henkäilyissä. Pariskunta penkillä jatkaa suudelmaa.

Välineitä ilmastoahdistuksen käsittelyyn

Vuoteen 2023 kestävän Ympäristötoivon lainasto -hankkeen tarkoituksena on tarjota lasten- ja nuorten kirjastotyön kautta välineitä ilmastoahdistukseen ja ekokatastrofiin liittyvien tunteiden käsittelyyn.

Hankkeen toteuttamisesta vastaa Rovaniemen kaupun ginkirjasto. Mukana ovat Rovaniemen Ylikylän koulu, Sodankylän Tähtikunnan koulu ja Enontekiön Hetan yhtenäinen peruskoulu. Tavoitteena on tarjota lapsille ja nuorille tietoa keskustellen ja sanataiteen keinoin, koros taen toimintaa ja toivoa. Hankkeessa on myös aikuisille suunnattu osuus. Tarkoituksena on vahvistaa kirjaston roolia ympäristökeskustelussa.

Hankkeen koordinaattorina työskentelee kirjastonhoi taja Kimmo Korteniemi. Hankkeen rahoittaja on Lapin Aluehallintovirasto.

Sinikka Labba

Eräpuro, Annika & Launis, Mika, 2014: Myrskykirja. Karisto Mathismoen Ole ja Jordahl Jenny, 2021: Mii dat dálkkádat rievtti mielde lea? Davvi Girji/Hva er greia med klima? Vigmostad & Bjørke AS Vuorela, Einari, 1967: Puut ajattelevat. WSOY.

Kanojen mielenlaadusta ja mitä voimme siitä oppia

Olen saanut tutustua ja seurata pienen, anoppilan pihalla sijaitsevan kana- ja kuk koyhteisön eloa ja olemista. Olen oivaltanut, että näissä mielenkiintoisissa lentoliskojen ja dinosaurusten perillisissä on hyvin paljon myös ihmismäisiä piirteitä.

Kalle, on porukan primus pater, hyvällä itsetunnolla va rustettu kukko, urhea ja rohkea lauman puolustaja, joka ei hyväksy laumansa lähellä kärppää eikä kettua. Ei edes naapurikoivun ystävällistä varista tai naapurimännikön vähämielistä harakkaa. Ne saavat lähtöpassit, jos liian lähelle tulevat.

Kallen itsetunto on niin lujalla tasolla, että despootin piirteet ja tietynlainen styrankius punkeaa esiin varsin kin, jos kanalaan tulee kuusivuotias ihmislapsi. Kallen Napoleon syndrooma nostaa silloin päätään ja ylväästi, mutta uhkaavasti lähestyen Kalle pyrkii näyttämään, kuka on kukko kanalassa. Kallen kunniaksi on sanottava, että vaikka sinnikkäästi yrittääkin pomottaa ihmislasta, ottaa hänkin ritolat melko lennokkaasti, kun ymmärtää, ettei tätä taistelua voi voittaa. Kalle on kyllä todennut sen otta van aika kovasti harjaan ja helttaan.

Kalle kertoo, että yhteiskuntamme rakentuu ja ahke roinnille ja jatkuvalle munimiselle. Kyseinen sosiaalinen leikki vie asioita eteenpäin, mutta vain jos jokainen tietää paikkansa. Kalle toteaa olevansa moderni kukko, antavansa tilaa muiden mielipiteille, kunhan he ymmärtävät, kuka on oikeassa. Kalle kertoo auttavansa ja ohjaavansa mie lellään, mikäli tarvetta on. Kysäisin, että miten erilaisten ”nokkimisjärjestelmien” purku on edistynyt ja Kalle kertoi, ettei mitään nokkimisjärjestelmiä ole koskaan ollutkaan,

Ritva-Elina Pylväs: AUNUKSEN PÄÄSKYSET. Länsirannikko 2022.

Aunuksen pääskyset on kirja sotaretkestä vuo delta 1919, jossa pieni joukko suomalaisia jää käreitä ja koulupoikia sekä muutamia naisia lähti Aunukseen ”vapauttamaan heimoveljiä”. Pääskyset rakentavat pesää ja hoitavat poikasia sodan melskeen keskelläkin. Miten käy nuorten ystävyys- ja rakkaussuhteitten? Löytääkö pää henkilö Saimi vastauksen kysymykseensä ”mitä on rakkaus”?

Kirjaa voi ostaa Kolarin Kirja ja kemikaaliosta, tilata kustantaja Länsirannikon verkkokaupasta tai suoraan tekijältä ritvaelinapylvas@gmail.com. Hinta on 28 € +postitus.

joten miten niitä olisi voinut purkaa. Olin tästä eri mieltä, mutta Kallen mielestä en oikein tuntunut sisäistävän elä män lainalaisuuksia.

Olen koettanut Kallen kanssa vaihtaa ajatuksia johta misen ja itsensä johtamisen teemoista tämän jälkeen. Olemme käyneet puntaroitua puhetta tästä sosiaalisesta leikistä. Mihin tarvitaan enää kukkoa näinä tasa-arvon aikoina, kun suvaitsevaisuus on päänormi ja meillä me nee hyvin. Mitä nyt joskus idylliä rikkoo jokin globaali pandemia tai rakkaan naapurikansan ja naapurimaan johtajien laajentumishalukkuus, mutta eikö poikkeus vahvistakin sääntöä?

Kalle on vähän hankala ja änkyrä, hän ei oikein ole alka nut keskustelemaan aiheesta. Hänen mielestään kukkoa ja vahvaa johtajuutta tarvitaan, koska muuten lauma sekoilee kuin päättömät kanat. Kalle toteaakin: ”se on aivan hirveää seurattavaa, menee järki ja täysin tunteeseen”, esimerkiksi suurin osa porukastani on varsin hyvää jyvää syövää väkeä. Oikein hyviä kanoja ja kukkoja. Kyllä heistä vielä jotain tulee. Esimerkiksi Rusinante, Pollux, Castor ja Rana hoi tavat yhteisön velvoitteet mallikkaasti, mutta tätä uutta kukkosukupolvea minä en vaan ymmärrä. Esimerkiksi Nätti, mikä nimi muka Nätti on kukolle, onko hän edes

Koetin tässä kohtaa kysyä, että ei kai nimi kukkoa pahenna? Kai Nätti on oikeutettu myös mahdollisuuteen? Kallen mielestä jokainen on saanut mahdollisuuden, mutta Nätistä puhuessaan Kallen äänenpaine kasvaa ja korkeus nousee kiekumiseksi, vaikka ei ole edes aamu.

Kalle kertoo: Vasta viime viikolla Nättikin pääsi ensim mäistä kertaa orrelle nukkumaan, mutta ei mitään kiitol lisuutta osoittanut siitäkään vaan heti alkoi juoruilemaan Tuiskun, Kikirun ja Tirpan kanssa. Nyky-ajan nuoret ovat niin ylimielisiä, ei nöyryydestä tietoakaan. Silloin kun minä olin nuori oli toisin, pahnan pohjimmaisena osoi tin päättäväisyyttä ja kunnioitusta vanhempiani kohtaan. He ymmärsivät hyvin pian, että minä olen tulevaisuus. En ymmärrä lainkaan Nätin kapinointia ja muiden agitointia.

Kun kysyin, että mitä jos Nätin paikalla olisi Kalle itse näyttäisikö tilanne eri valossa. Kalle kieltäytyy jatkamasta keskustelua ja toteaa, ettei vaan suvaitse tuollaista käy töstä ja Nätin olisi syytä opetella nöyryyttä, kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta ja ottaisi mallia Kallesta.

Mallin ottaminen tuskin on vaikeaa, mutta annetun mallin seuraamuksia ja sisältöä olisi hyvä miettiä. Kalle kiirehti hoitamaan juoksevia asioitaan. Äänenhuolto on tärkeää, koska Kallen kuuluvan äänen pitää olla selkeää, että Nättikin viestin tajuaa. Toisaalta, ehkä vuoropuhe lullakin on oma merkityksensä.

Marko Pihavainio

Vanha pari. Mari Elina Tuisku, 2019.

Kahden puolen pohjamutia myöten

Irene Piippola: Pesemättömät. Palladium Kirjat, 2022.

Irene Piippolan kirjallinen tuotanto saa pitkään odotetun ja huolella laadi tun jatkon hänen julkaistessaan esikoisrunokokoelmansa Pesemättömät

Viisi erillisiksi numeroitua sikermää runoja muodostavat kokonaisuuden, joka vie lukijan Torniojoen varteen ja kuljettaa häntä koko väylän mitalla virtaa vastaan ja sen myötä merensuuta kohen. Niin kuin kielialueen keskelle vedetyn rajajoen törmillä asuvien elämään kuuluu, runoissa liikutaan kepeästi väylän kahenpuolen.

Virran väkevät voimat vetävät joella liikkuvan tuonpuoleiseen, manan maille ja alisten maailmaan. Runot kertovat jokivartisten kulttuurihistoriallisesta arjesta ja sen omituisista sakramenttien tulkinnoista. Pyhien käsitteiden pyörittely sekulaarissa katsannossa ja niihin liittyvät syvät tunnot saavat hihhuloimaan, tanssimaan joen jäällä ja ripittämään ankarasti harhaopeista yhtä ankarasti saarnannutta pappia.

Teoksen sikermät sitoo yhteen joen rantatörmien lieju, Piippolan eläväksi loihtima mytologinen olio, jonka läpi Alisen väki aika-ajoin yrittää meitä tavoit taa. Kun liejun luja ote lopulta kirpoaa, Piippola vapauttaa lukijansa nauttimaan sanataiteestaan. Runot sinällään läpi kirjan ovat huolellisesti laadittuja itsenäisiä katsauksia elämään.

Pesemättömät-runokokoelma on vaatimatonta muotoaan huomattavasti merkityksellisempi teos.

Erkki Kaila

Täti istuu ja polttaa sätkää poikkinaitu fru Aapuasta Jumalan sölän takkaa

Irene Piippola

Kirjoittajaryhmä Rinki: Ovi aukeaa. Omakustanne 2022.

Merilappilainen Kirjoittajaryhmä Rinki on toiminut 50 vuoden ajan ja se on julkaissut antologioita lähes koko olemassaolonsa ajan. Antologioissa on kirjoittanut kahta vaille sata kirjoittajaa. Antologiaa ei kuitenkaan ole nimetty juhlajulkaisuksi. Tähän antologi aan on kirjoittanut yhdeksäntoista henkilöä.

Ovi aukeaa -teoksessa on – kuten olettaa saattaa – monenlaisia kirjoituksia. On runoja, tarinoita, muistoja ja jopa kirja-arvostelukin. Monessa tekstissä sulauduttiin luontoon. Myös tarinoiden historialliset katsaukset ja vanhojen työtapojen esittely oli antoisaa. Kirkoista kertova katsaus sai halun tekemään saman kirkkokierroksen sekä Valamon vapaaehtoistyöntekijän näkökulmasta tehty kertomus sai rauhoittumaan. Kaikissa teks teissä oli elävää ja elämänmakuista kerrontaa. Muutamien kertomus tuntui jäävän kesken ja jäin odottamaan jatkoa. Ehkä se olikin tarinoiden tarkoitus. Sanaleikkejä ja tulevaisuuden kuvitelmia löytyi parista tekstistä. Antologian lukeminen on mainio mahdollisuus tutustua yhdellä kertaa monen tyyppisiin kirjoituksiin ja tyyleihin.

Takakansiteksti kertoo teoksen avaavan ovia menneeseen ja tulevaan, tuttuun ja tuntemattomaan, omaan sisimpään ja avaraan maailmaan. Oven voi kuitenkin ajatella avautu van omaan taiteilijuteen sekä laajemmille markkinoille ulkomaailmaan. Antologia tai antologiat voivat toimia ponnahduslautana suurempaan tunnettuvuuteen ja julkaisuihin. Toivotan kaikille antologian kirjoittajille antoisia luovuuden hetkiä ja suurta tunne- ja kirjoitusskaalaa! Koskaan ei tiedä kuka tutustuu teokseen.

Sari Hakko

Omasta sisimmästä avaraan maailmaan

Matka ottaa ja laulu antaa

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. Karisto 2022.

Rutinoituneen pitkän linjan kulttuuritoimittajan ja mm. Huojuva Lato -yhtyeen lauluntekijän Suonna Konosen jälki on vankkaa ja tarina varmaa.

Vatsaleikkauksen jälkeen turva omassa linnassaan ja muusikkoluolassa tuntuu turralta yhtäaikaisine 30 vuotisine avoliittoineen ja kiertävän muusikon roolissa olemisineen. Tulee lähteä pohjoiseen. Vaasasta alkaa ran nikkoa pitkin nousu Kokkola, Oulu, Tornio ja Ruotsin Haaparannan, Jällivaaran ja Kiirunan kautta Norjaan. Juttu ja muusikkostoori lentää ja vitsit, matkajuopottelu ja sattumukset riemastuttavat matkaa. Musamiesrooli pääl limmäisenä tietty. Meren ja vuorien valtiossa tutustutaan Narvikiin, Tromssaan ja lukuisiin pohjoisiin kyliin ihan kun kerta ollaan matkaan lähdetty.

Itäsuomalaisen muusikon haave työhön Jäämeren ran nalle toteutuu vihdoin janalla Kirkkoniemi–Vesisaari–Vuoreija joensuulaisen Suonna Konosen esikoisromaanissa Tie päättyy meren rannalle.

Tapani Tavi

Painava runokirja

Sarastaa näen valon taas. Aamuun haamut katoaa. Kissa saapuu retkiltään, kirjelappu pöytään jää.

Tulevia päin minä lähden näin mielessäin näyt, jotka näin: Takamaat ja pientereet, patotiet ja penkereet.

Ja maa - on mielessäni kaukainen maa, jota meri kämmenillään kohottaa. Ehkä joku mua siellä odottaa –tai toivon vaan.

Ja tie päättyy meren rannalle, ja siis – on puhe tiestä, joka on se tie. Kun aallot hajoavat kivikkoon, perillä oon.

Suonna Kononen

Linnea Axelsson, suom. Kaija Anttonen: Ædnan. Maa Meissä. Kieletär Inari 2022.

Olkalaukussa painaa ja kuljetan rattaissa kolmivuotias tani Levin takaa pehmeitä syksyisiä hiihtoladun poh jia lasten tapaamiseen Sirkan kylälle. Lapsen ohjatun ajan meinaan käyttää baarissa kupin ääressä paneutuen Linnea Axelssonin (s. 1980 Porjus, Norrbotten) Ædnan Maa meissä -kirjaan. Ruotsin saamelaisten modernista historiasta kertovaan runokirjaan olen jo parin viikon ajan tutustunut pätkittäin elämäni erilaisissa tilanteissa. Lukemattomat välit olen tunnelmoinut kirjan kahden saamelaisperheen 1900-luvun alusta 2010-luvulle tuo missa ajatuksissa teoksen avaamassa maisemassa tuntu rimailla ja jokilaaksoissa.

Linnea Axelssonin Ædnan voitti Ruotsin suurimman kirjallisuuspalkinnon August-palkinnon vuonna 2018. Mittavan suomennoksen ruotsista, joka on kirjan alku kieli, on tehnyt Kaija Anttonen. Teoksessa on joskus vain kolmekymmentä sanaa sivulla ja silti, ainakin runoja kir joittavalle lukijalle, on lukemista yhtä lailla kuin saman paksuisessa 768-sivuisessa perinteisessä romaanissa. Lukemista ja tunnetta. Siitä, mitä Ruotsin saamelaiset ovat läpikäyneet viimeisen reilun sadan vuoden aikana.

Tapani Tavi

Ikkunasta / tuijottaa / katulampun valo Outo tähti / ei lepää koskaan loistaa koko kesän Yhdistettyinä samoihin / kaapeleihin / jotka nostavat joen / voiman ilmaan vievät sen / kauas täältä Ystäväni siellä / vanhalla kesäsaarellamme Onko teilläkin nyt / torilla katulyhtyjä Näetkö saman / kolkon valkean valon kun kohotat katseesi

Kapan laskoksista / tulee uurteisia kallioita / joiden yli jutasimme kun ummistan silmät / ja työnnän / keittiönsohvan veneen / vesille hukutetussa valtakunnassani

Linnea Axelsson, suom. Kaija Anttonen

Kahdenlaisia vihollisia

Tapani Blomster: Iisakanmäki. Atrain & Nord Kustannusliike 2022.

Miten voi kirja-arvion sotaromaanista tehdä henkilö, joka ei ole koskaan pitänyt asetta kädessään ja ei ole edes lukenut Tuntemattoman ja Sota ja rauhan lisäksi yhtään perinteistä sota-aiheista romaania?

Esikoiskirjailija Tapani Blomsterin Iisakanmäki on paljon muutakin kuin tappamista ja hyökkäämistä ja perääntymistä. Se on romaani ystävyydestä, jonka näyt tämönä sattuu olemaan sotatanner. Se on kertomus mie histä, joilta onnellinen lapsuus meni sivu suun. On ollut koulukiusaamista, köyhyyttä, häpeää, perheväkivaltaa. Sodassa puhkeavat esille lapsuuden traumat niin hyvässä kuin pahassakin.

Kuivaniemellä vuonna 1952 syntynyt Tapani Blomster on koulutukseltaan historian opettaja. Hän on aikaisem min kirjoittanut tietokirjoja mm. vuonna 2021 ilmestyneen Pohjanmaan rykmentin Kemin komppania: 1734–1810. Juuri ilmestyneen esikoisromaanin lisäksi Blomster on aloittanut Kemiin sijoittuvan dekkarin käsikirjoituksen.

Iisakanmäessä on faktat kohdallaan. Lukija seuraa jalkaväkirykmentti 53:n viidennen komppanian miehiä matkalla Oulusta Tornioon syksyllä Lapin sodan aikoihin. Esimiesten poukkoilevat määräykset ärsyttävät yhä monen sodan kokeneita sotilaita. Tällä kertaa on vastassa uusi vihollinen, saksalainen. ”Ne ovat eri sotilaita kuin ryssät. Niillä on kuri ja järjestys.” Päättyykö Iisakanmäen valloitus Alavojakkalassa samalla tavalla kuin Kuuterselässä vihol lisen läpimurtoon?

Konepistoolimies Kaarlo Purasmaa on kirjan päähen kilö. Nuoruudessaan koulu kiusattu kantaa harteillaan häpeää. Kotiseudulta muutto Kemiin viisitoista vuotiaana helpotti oloa ja elämä asettui raiteilleen. Salaisuus syntyperästä kuitenkin paljastuu. Mitä miettii konepistoolimies sateisessa syyskuisessa yössä Tornion mai hinnousun jälkeen, kun vihollinen on edessä ja vainooja takana ja avovaimo häipynyt saksalaisen perään?

Romaani loppuu kuin satukirja – paha saa palkkansa. Pidin erityisesti kohtauksesta, jossa vainooja viimein kin iskee. Jännitteet olivat tiedossa jo kirjan alkusivuilta lähtien.

Kiva yllätys lopussa oli, kun fiktiivisen Kaarlon elämä jatkui todellisena Kaarlona Etelä-Suomen sanomien muis tokirjoituksessa. Kaarlosta oli tullut pidetty autokauppias ja ison perheen kaipaama sodan veteraani. Kaarlo oli sit tenkin ollut olemassa! Vau!

Raili Ilola

Kuvataiteilija esittäytyy – Mari Elina Tuisku

Olen rovaniemeläinen, pohjoisen nainen. Olen maalannut, kirjoittanut ja piirtänyt lapsesta asti. Isäni isä osti minulle maalausvälineet, kun olin 9-vuo tias. Siitä se alkoi, naisten maalaaminen. Kaiken vapaa-aikani piirsin ja kirjoi tin novelleja ja runoja parhaan ystäväni kanssa hänen kotinsa ullakolla.

Olen maalannut työkseni vuodesta 2014, jolloin aloin viettää aikaa enemmän Sveitsissä. Aluksi tein paljon lastentauluja, satumaailmoita ja hassuja eläinhah moja. Tein tilaustöitä Suomeen ja myin taidettani paikallisilla markkinoilla. Sveitsi inspiroi upealla luonnollaan ja satumaisuudellaan. Muutin Sveitsiin kokonaan poikamme synnyttyä vuonna 2016.

Juuri ennen koronaa löysimme uuden kodin ja muutimme takaisin Rovaniemelle, jossa olen pitänyt viime vuosina useita näyttelyitä. Viime tal vena pidin näyttelyn Helsingin Kaapelitehtaalla ja tänä kesänä töitäni on ollut esillä mm. Nuutajärven Lasikylässä.

Värit ovat rakkauden kieleni. Rakastan työtäni ja näen usein ihmiset eläin hahmoina tai lintuina. Lintuja esiintyykin usein teoksissani. Lempiaiheitani ovat vapaus, etsiminen, merkitykset, linnut, ihmisten tarinat ja haltioitumisen hetket.

Kati Kanto väitteli Anna-Liisa Haakanan nuortenkirjoista

Luonto on

nuorille kuin peili

Filosofian maisteri Kati Kanto väitteli viime kevää nä Oulun yliopistossa tohtoriksi aiheenaan Pohjoisen nuorten tilat ja paikat Anna-Liisa Haakanan 1980-luvun nuortenkirjoissa. Gradun hän teki aikanaan pohjoisen poikatytöistä ja vertaili tyttöjä käsittelevää kirjallisuutta ns. poikakirjoihin. Sama aihepiiri on siis jaksanut kiin nostaa Katia jo pitkään.

– Luin Haakanan kirjoja nuorena tyttönä, olen itse kin pohjoisen kasvatti ja työskennellyt opettajana paljon nuorten kanssa. Tarttumapintaa siis löytyy, Kati kertoo. Haakanan nuortenkirjoissa kuvataan nuorten elämää syrjäseuduilla, erityisesti pohjoisessa. Vaikka Haakana kirjoitti romaaninsa – Ykä yksinäinen, Ykköstyttö, Kukka kumminkin, Kehnompi Kettunen ja Ruman tytön rakkaus – neljäkymmentä vuotta sitten, niiden teemat ja aiheet eivät ole vanhentuneet. Paikalla, kasvuympäristöllä, on aina suuri merkitys nuoren identiteetin kehittymiseen. Edelleen ollaan huolissaan nuorten muuttamisesta ja jää misestä etelään. Ja yhä on nuoria, jotka kokevat syystä tai toisesta yksinäisyyttä, osattomuutta ja syrjäytymistä. Myös maaseutu–kaupunki- ja pohjoinen–etelä-asetelmat ovat edelleen ajankohtaisia nuortenkin elämässä.

Kati määrittelee väitöskirjassaan Haakanan teokset ongelmarealistiseksi kirjallisuudeksi, joissa kuitenkin pohjoinen luonto kuvataan melko romanttiseen sävyyn. Toisaalta Haakanan kuvaus on paljon realistisempaa kuin monissa muissa pohjoiseen sijoitetuissa kirjoissa, joissa arktinen luonto kuvataan eksoottisena ja sadunomaisena seikkailujen miljöönä.

– Haakanan kirjoissa nuoret kokevat luonnossa hui kaisevaa onnea ja iloa, mutta myös voimakkaita surun ja eksyksissä olon ja ulkopuolisuuden tunteita, Kati kertoo. –Nuoret kokoontuvat luonnon helmaan joko parhaan ystä vän tai ihastuksen kanssa tai välillä isommalla porukalla. Kati kirjoittaa väitöksessään:

Luonto on kuitenkin aineistoni päähenkilöille hyvin usein tavoiteltava ympäristö, jossa he voivat selvit tää omia ajatuksiaan ja rauhoittua, oli kyse sitten pienestä kaupunkipuistosta, lähimetsästä tai aavasta erämaasta. Haakanan teoksissa tällainen paikka on erämaassa oleva metsä-, joki-, suo- tai tunturimaise ma, jossa luonto asettaa arvaamattomuudessaan nuo rille myös rajoja. Luonto on nuorille kuin peili, johon katsoessaan he löytävät parhaiten vastauksen nuoruu siän vaikeimpaan kysymykseen: kuka minä olen?

– Kirjailijan omien sanojen mukaan hän koki etenkin kirjailijauransa alkuaikoina tietynlaista väheksyntää suhteessa jo suosiota saaneen eräkirjailija-mieheensä ja hänen teoksiinsa. Osasyynä tähän oli varmasti myös su kupuolella ja kirjallisuuden lajilla: nuortenkirjallisuus ei ollut tuolloin vielä niin arvostettua kuin se on onneksi jo tänä päivänä.

– Väitöksen jälkeen jäi vähän tyhjä olo, mutta tutkimuk sen tekeminen kiehtoo edelleen. Varsinkin artikkelien kirjoittaminen, Kati sanoo. – Runoja on aina työn alla. Tänä keväänä julkaisin pienoisromaanin Tyttö ja minä Kirjoittamisen lisäksi monet tuntevat Katin taitavana klassisena laulajana. Viime aikoina Kati on tehnyt runo- ja lauluiltoja yhdessä Tiina Qvistin ja Maie Kuusikin kanssa. Myös maalaaminen on Katille rakas harrastus.

Anna-Liisa Haakana, os. Liste, s. 1937 Rovaniemellä. Haakanalle myönnettiin vuonna 1999 valtion taiteilija eläke. Hän asuu Sodankylässä.

Minna Kurttila

Kuva: Miika Hämäläinen

Kirjalaari – uutuuksia

Lappilainen kaunokirjallisuus Rovaniemen kaupunginkirjaston Lappi- ja saamekokoelmissa 2022 ja loppusyksy 2021.

Aikuisten kertomakirjallisuus

Alamaunu, Reijo: Kortteerina koskipirtti: eräkertomuksia. Myllylahti, 2021.

Arjopalo, Pentti: Pohjoinen putous & Vieraalla maalla. Atrain & Nord, 2021.

Avoin kirjoittajaryhmä: Lapsia ja aikuisia : Abc-kirja (antologia). Omakustanne, 2021.

Backman, Elina: Ennen kuin tulee pimeää. Otava, 2022.

Blomster, Tapani: Iisakanmäki. Atrain & Nord, 2022.

Brännare Tiina, Nuotio Eppu: Veto. Otava, 2022.

Hast, Susanna: Ruumis/huoneet. S&S, 2022.

Heikkilä: Akseli: Hiljainen vieras. WSOY, 2022.

Heikkinen, K.A.: Rakkauden kiima. Mediapinta, 2021.

Heinonen, Asko Ilmari: Talentti : semifiktio. Omakustanne, 2022.

Hietajärvi, Eeva: Kellonsoittajan sukua : Sompion kairoilta Sodankylän kirkolle. Väyläkirjat, 2022.

Hihnavaara, Lauri: Viimeinen matka. Väyläkirjat, 2021 (postuumisti)

Hirttiö, Kalevi: Erämiehen testamentti. Myllylahti, 2022.

Hyttinen, Veli-Matti: Ketunkolo eli Käpykaartilaisen päiväkirja. Osa 9. Etulinja-kustannus, 2022.

Jaatinen, Pekka: Salla 1944. Johnny Kniga, 2022.

Jansson, Eija: Viininpunaista. Saaga-kirjat, 2021.

Juntti, Pekka: Villikoira. Otava, 2022.

Jurvelin, Pirkko: Usko, Rauha ja rakkaus. BoD, 2022.

Kanto, Kati: Tyttö ja minä. Omakustanne, 2022.

Keinänen, Seppo: Aslak. BoD, 2022.

Keinänen, Seppo: Santeri. Mediapinta, 2022.

Kinnunen, Tommi: Pimeät kuut : talvikirja. WSOY, 2022.

Kirjoittajaryhmä Rinki: Ovi aukeaa (antologia). Omakustanne, 2022.

Kolmonen, Anu: Partisaanivalssi. Aviador, 2022.

Korpi, Anni: Mie tehin vaulot ja sie hankosit : hunteerauksia. Omakustanne, 2021. Kuusela, Saija: Vyöry. Tammi, 2022.

Kämäräinen, Pekka: Agitaattori. Atrain & Nord, 2022. Labba, Sinikka: Saanantauti. Väyläkirjat, 2022.

Lehto, Taina Inkeri: Lindan etiäinen. Omakustanne, 2021.

Liimatta, Tommi: Serkkuteoria. Like, 2022.

Malmstedt, Tuire: Lumihauta. Aula & Co, 2022. Matikainen, Harri: Verinen tunturiseikkailu. Mediapinta, 2022.

Metsälä, Ilkka: Taakka. Atrain & Nord, 2022. Mikkilä, Ari: Pohjoisen eräpoluilla : saalista ja sattumuksia. Myllylahti, 2022.

Nyman, Ossi: Häpeärauha. Teos, 2022. Ollikainen, Aki: Kristuksen toinen tuleminen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2022.

Palmu, Ari-Pekka: Erällä koko elämä. Myllylahti, 2022. Patjas, Leena: Suisaa ja sokeria. Väyläkirjat, 2021.

Pietilä-Juntura, Katriina: Sekametelisoppaa : hajalleen levinneitä kirjoituksia. Väyläkirjat, 2021.

Pirttimaa, Tuomo: Tirri. Johnny Kniga, 2022.

Puranen, Reijo: RPNB 2. Mediapinta, 2021.

Puranen, Reijo: RPNB 3. Mediapinta, 2022.

Puuronen, Alpo: Panta tiukalla. BoD, 2022.

Raatiniemi, Linnea: Tähtirikko: erään hoitajan tarina elämästä ja työstä. BoD, 2021.

Rauanjoki, Katri: Kesämerkit. S&S, 2022.

Rautiainen, Petra: Meren muisti. Otava, 2022.

Riihonen, Merit: Mitä ikinä haluat. Karisto, 2022.

Rinne, Juho: Anateema. Omakustanne, 2022.

Romppainen, Katariina: Rakkauden riistamailla. Icasos, 2021.

Räinä, Jenni: Suo muistaa. Gummerus, 2022.

Sipola, Pauli: Elämän kolhuja ja melskettä. Omakustanne, 2022.

Sipola, Pauli: Täyttämisen loppuminen. Omakustanne, 2021.

Suutari, Yrjö: Muistoja kairoilta: erätarinoita menneiltä vuosikymmeniltä. Väyläkirjat, 2021.

Suutari, Yrjö: Ja edellä kulki varjo: erä- ja muita kertomuksia aikojen takaa. Väyläkirjat, 2022.

Tervo, Jari ja Kati: Ukko. Otava, 2022.

Tervo, Mervi: Luonnonvoimaa: novelleja Kainuusta ja Lapista. BoD, 2022.

Tuominen, Ilona: Huutoon vastaa kaiku vain. Bazar, 2022.

Untinen, Tuula: Piru meni Jussiin. Omakustanne, 2022.

Utriainen, Janne Simonpoika: Poltettu maa. Karisto, 2022.

Vale, Henna: Hiljainen rakkaus. BoD, 2022.

Vanhatalo, Pauliina: Tuntemani maailma. S&S, 2021. Vanhatalo, Pauliina: Vastuulliset. Tammi, 2022.

Aikuisten runot

Aho Valde, Leppäkangas Pinja: Luonasi ajattomasti, valossa. Mediapinta, 2021 (runokirja.fi) Aikio, Inger-Mari: Otne lea mu maŋimuš beaivi. DAT, 2022.

Joy, Francis: Wild wisdom from the Arctic North : a book of 100 magical poems, verses and thinking. Omakustanne, 2022.

Keränen Sirpa, Mäkelä Pirkko, Orjasniemi Päivi, Revonmäki Tarja: Nämä värit eivät ole tämän maailman. Omakustanne, 2021.

Kinnunen, Merja: Vaellan sanan jaloissa. Väyläkirjat, 2021.

Kokkola, Ritva: Pilviä kuun edessä. Atrain & Nord, 2022.

Kotiranta, Arja: Ikiaikainen ikävä = An ancient longing. Unikuvajainen, 2022.

Lautiainen, Mikko: Kolmas kirja. Mediapinta, 2022 (runokirja.fi)

Nurmikumpu, P. J.: Löysin maamerkin, kasvot ... sinut: runoja. Omakustanne, 2022.

Piippola, Irene: Pesemättömät. Palladium Kirjat, 2022. Ronkainen, Maria: Liipaisin pohjaan, laukaus unohduksiin. Mediapinta, 2021. (runokirja.fi)

Tavi, Tapani: Terveisin Tapan: runoja kirjoista 19952021. Kirjokansi, 2022.

Tervola, Jarkko: Rannalla elämän virran. Omakustanne, 2021.

Vilhunen, Vilhelmiina: Lähtölaulu. ntamo, 2021. Ylinampa, Kari: Valkoinen albumi. Mediapinta, 2022 (runokirja.fi)

Sarjakuvat

Etto, Ulla: Nuori Priitu. Lapin maakuntamuseo, 2022.

Nuortenkirjallisuus

Horkka, A. R. S.: Jäätävää. Tammi, 2022.

Kinnunen, Seppo T.: Karhu ja tyttö. Atrain & Nord, 2022.

Köykkä, Emmi: Näkinkenkätyttö. Kustannus Z, 2021.

Ojala, Anu: Kiristäjä. Ryhmä Error; 1. Otava, 2022. Olthuis, Marja-Liisa: Masa jo mánudáást. Anarâškielâ servi, 2021.

Romppainen, Katariina: Sydämenmuotoinen kesä. Kvaliti, 2022.

Lastenkirjallisuus

Grönqvist, Jenni: Tötteröpingviinin höpinöitä : runoutta ruuvimeisselin kokoisille. Hyppyhiiri, 2022. Hiltunen Mirjami, Kreeke Keanne van de: Siirin ja Santerin hoviväki. Hovineidon musiikkikoulu, 2021. Irjala Auli, Toivonen Pive: Laivakoira Latte S/y Sareman purjehdus pohjoisnavan ympäri. Litorale, 2021.

Jurvelin, Pirkko: Kissa maalasi taulua, ja muita runoja lapsille. BoD, 2022.

Kanto, Kati: Tytön retki tunturiin. Omakustanne, 2021. Keränen, Jukka: Pikku-Pekka suunnittelee auton. BoD, 2021.

Kähkönen Kaija, Pitkänen Lauri, Katajamäki Jonna: Sepeteus ja varikon ihmetauluhuoneet. Rovaniemen taidemuseo, 2021.

Lumi, Tanja: Husky-tarinat. Valmiixi, 2022.

Lönnroth, Heleena: Me muutetaan Lappiin! Zuppa di Porri, 2022.

Muotkavaara, Eveliina: Pouke ja meren Pauhu. Mini Kustannus, 2022.

Paltto, Kirsi Máret: Missä olet, Elle? Kieletär, 2021.

Paltto, Kirste: Ellá ja Milot: Váimmosvári siiddas. Davvi Girji, 2022.

Paltto, Kirste: Gos lea Muzá? Davvi Girji, 2021.

Paltto, Kirste: Takaisin taivaalle. Kieletär, 2021.

Romppainen, Katariina: Juho Jupiter Juusola. Sopuli Kirjat, 2021.

Turunen, Anu: Lemmikki, se minä olen. Omakustanne, 2021.

Vacklin Anders, Kaarla Riina & Sami: Lumen saartamat. Tammi, 2021.

Pienten leikit

Hah, hah, haa ja lal, lal, laa! Pikkuista Enniä naurattaa. Äidiltä lainasi peilin ja meikit, nyt voi alkaa isojen leikit.

Hah, hah, haa ja lal, lal, laa! Pikkuista Veikkoa naurattaa. Isän kaapista poran sieppasi ja huonekaluihin reikiä porasi.

Voi, voi, voi ja hoi, hoi, hoi! Vanhemmat pienokaisia neuvoi: Ilman lupaa milloinkaan et toisen omaa ottaa saa.

Kotileikki

Tänään me leikitään kotia hiekkalaatikolla. Taivas on kodin kattona, aurinko loistaa lamppuna, ja meillä on lysti olla.

Omar on isä, äitinä Inga, Maija saa olla vauva. Ja minä? Kukahan minä olen? No, minusta tulee hauva!

Kun leikki on loppu, me vilkutamme ja kiitämme toisiamme: Sukran, tack, kiitos ja hau! Niin monta on meillä kiitosta, voi, kuinka me ollaan rikkaita!

Me keinumme

Me keinumme ylös pilviä päin, ja näemme taivaaseen asti. Omar ja Inga ja Pablo ja minä yhdessä riemuisasti.

Meitä naurattaa ja meitä laulattaa. Hei, meillä on yhteinen taivas ja maa! Ja yhteinen ilo ja onni!

Pirkko Jurvelin ja perhe Runot ja piirros kirjasta Kissa maalasi taulua ja muita runoja lapsille, 2022

Äiti antoi minulle leikin, alati muuttuvan maailman. Mene vaan! Ja ovi oli aina auki. Sain rauhassa leikkiä, kompastua kotikoivikossa, metsän männiköissä, jokivarren poluilla, marjapensaan pesässä, puun oksalla istuen ja ihmetellen.

Äiti antoi leikin toisillekin lapsille, tuntemattomille. Leikki oli äidin työtä, ihanaa ja oikeaa työtä. Myös lorut, laulut, runot, sienet värit metsän ja tiitiäiset, pottumaan sai myös lapsen lapsensa omakseen.

Mistä hän oli itse leikin löytänyt? Koulutalon ullakolta, piha-aitan hämärästä, Korouoman ääreltä, Pernun kylän perukoilta. Sinne äiti aina kaipasi, omaan lapsuuteensa.

85 vuotta äiti sai säihkyä leikin lumoa ja iloa ja sitten, lääkärin olisi pitänyt tietää, että kaikki on totta ja että kuoleman kanssa ei ole leikkimistä. Siniset kumpparit eteisessä ovat hiljaa.

Johanna Suopanki

Älä sano leikisti jos tarkoitat totta älä ole leikkisä kun puhut vakavia

Älä yritä livahtaa leikin varjolla tukalasta tilanteesta takaoven kautta

Ei enää kotileikkiä eikä kuurupiiloa vaan aitoa arkea vakavasti otettavaa

Yhteispeliä omilla vuoroilla ilman hellapoliisia tai järjestyksen valvojaa

Pirjo Rantala

Helmiä etsimässä. Acrylic on canvas. Mari Elina Tuisku, 2021.

PROOSAA

Kiplavuori

Olipa kerran eräs autokuski, jonka nimi oli Aira Kokkonen. Hänen autonsa oli iso asuntoauto. Airalla oli vihreät vaat teet, joissa oli mustia raitoja, ja mustat kengät ja tumman vihreä kypärä.

Eräänä päivänä Aira oli ajelemassa asuntoautollaan, kun yhtäkkiä keskelle tietä laskeutui avaruudesta lentävä ralliauto. Autossa oli Airan ystävä, kuski nimeltä Lentokone Perttinen.

Lentokone huusi Airalle: – Hei! Minulla on kaksi paria piikkikenkiä, haluatko lähteä Kiplavuorelle kiipeilemään?

Airahan halusi. Lentokone Perttinen jätti lentävän ral liautonsa autotalliin ja nousi Airan asuntoauton kyytiin.

Aira ja Lentokone ajelivat pitkin tietä kohti vuorta, kun yhtäkkiä piti tehdä hätäjarrutus. Tielle oli laskeutunut len tävä autolentokone. Sitä ajoi Airan mummi, Helikopteri Kerttinen.

Helikopterilla oli kova nälkä, ja hän kysyi Airalta: – Onko sinulla asuntoautosi jääkaapissa nakkeja? Entä sinappia?

Aira sanoi:

– No minäpä tarkistan, joo, on täällä kolme pakettia nakkeja ja vähäsen sinappia.

Kun Helikopteri oli syönyt nakit, hän päätti pysäköidä lentävän autolentokoneensa ja jatkaa matkaa Airan ja Lentokone Perttisen kanssa.

He ajelivat ja juttelivat, kun yhtäkkiä asuntoauton katolta kuului tömähdys. Ja sitten toinen. Ja sitten sata. Aira pysäytti asuntoauton ja he menivät asuntoauton ovesta ulos katsomaan. Auton katolla oli seitsemän mustaa rep pua, ja pellolla ja maantiellä sata lisää. Sitten he kuulivat pienen äänen: zip. Yhden repun vetoketju aukesi. Ja sitten kaikki muidenkin reppujen: zipzipzipzip. Reppujen läpät aukesivat ja niistä nousi ilmaan leijumaan satoja pikku alieneita. Se alien, jolla oli kruunu päässään, oli alieneiden kuningas. Kuningas tuli puhumaan Airalle, Lentokoneelle ja Helikopterille:

– Hei ihmiset, olen kuullut että te kolme olette autojen asiantuntijoita. Me alienit olemme rakentamassa autoa, ja yksi ruuvi ei halua mennä paikoilleen renkaaseen. Olemme niin pieniä, ettemme oikein jaksa vääntää sitä.

Lentokone tarttui ruuvimeisseliin ja käänsi ruuvin paikoilleen reippaasti ja taitavasti. Kiitokseksi alieneiden kuningas antoi hänelle alienkuution, jota voi käyttää koris teena. Siinä oli alienin kuva. Lentokone sai myös mustan

koristepöllön, jolla oli vihreät silmät. Kolmikon matka kohti Kiplavuorta jatkui. He juttelivat matkalla. Aira ja Lentokone ihmettelivät: – Miten autojen renkaat oikein toimivat, miten ne voivat pyöriä?

Vanha ja viisas Helikopteri selitti, että se johtuu akselista ja moottorista. Sitten keskustelu keskeytyi, kun Aira joutui tekemään taas äkkijarrutuksen. Keskelle tietä oli kaatunut suoraan Saturnuksesta iso alien, jolla oli punaiset ja pai navat obsidiaanikengät. Alien pyysi Airaa auttamaan, sillä hänkin oli rakentamassa autoa, ja hänenkin autossaan oli liian tiukka ruuvi. Aira väänsi ruuvin paikoilleen punaisen auton renkaaseen, ja sai palkkioksi mustan koristekarhun, jolla oli vihreät silmät. Aira kiitteli kovasti ja matka jatkui.

Kun kolmikko viimein pääsi asuntoautolla Kiplavuoren juurelle, he eivät laittaneet piikkikenkiä heti jalkaansa –ne olisivat rikkoneet asuntoauton lattian. Lentokone Perttinen jäi keittelemään asuntoautoon päiväkahveja, kun Aira ja Helikopteri lähtivät nousemaan vuoren rinnettä piikkikengillään.

Yhtäkkiä he näkivät kaksi lentävää vihreää autoa, jotka leijuivat heidän viereensä. Autoista hyppäsivät Airan äiti ja isä obsidiaanikengissä! He halasivat Airaa, ja Aira sanoi: – Hei! Minullahan olikin jo ikävä teitä!

Aira itki ja halasi äitiään ja isäänsä. Sitten kaikki kii peilivät yhdessä vuoren huipulle, löysivät sieltä timantin ja veivät sen kotiin.

Sen pituinen se.

Tarinan saneli Aatos Castro, 5 v., talteen kirjoitti äiti

Siunattu tarkkailija. ari Elina Tuisku, 2022

Novellileikki sanat siemeninä

Covid kolkutteli oviin ja ikkunoihin, työt loppuivat kuin seinään, niin keksin keinon kotosalla!

Silmiini sattui lehteä selatessa Laatusen työvoimapoliittinen kolumni. Alleviivasin sanoja sitä lukiessani. Meni sitten päivä tai pari, tuo sama lehti tarttui taas käteeni. Jokin jännästi naksahti. Poimin alleviivatut sanat paperille, mieleni kartalle nousi tapahtumapaikka, kaksi erilaista ihmistä. Tajunnanvirtana annoin kynän synnyttää kohtaamisen tarinan. Istutetut sanat eivät saaneet pompata esiin kehräämästäni ajatuskudelmasta. Paljon tuli luetuksi ja alleviivatuksi, jopa rutikuivaa proosaa, kaikkineen opiksi ja ojennukseksi. Laatusen kolumni valittuine sanoineen sysäsi minut seikkailuun. Muistakin lehdistä silmille hyppi virikesanoja, lopulta jopa ratkaisemastani sanaristikosta. Kuin olisin rämpinyt kym menen kilometriä poluttomassa metsässä. Voisinpa sanoa niin kuin vanha kansa: ei mitään niin pahaa, ettei jotakin hyvää! Tällaista leikkiä en olisi toteuttanut, jos minua ei olisi pysäytetty kodin seinien sisäpuolelle. Ehdin siinä samalla itkeä surematta jääneet surut, pahkaan painetut murheet, omat virheet, väärinkäsitykset.

Nyt varmaan kysyt, miksi ihmeessä en poiminut satunnaisia sanoja sanakirjasta. Juuri siksi, että eihän se olisi ollut aitoa dialogia! Kun taustalla väikkyi toisen elävän ihmisen todellinen artikkeli, niin se mihin muutamat irralliset valitut sanat minut sysäsivät, oli ajatusleikin yllättävä vuoropuhelu, lukemisen luonteva jatke. Tämä leikki jatkuu edelleen, vaikka ulkonaliikkumiskielto on hellittänyt otteensa ja kirjaston nettikoneen ääreen jo pääsee rauhassa kirjoittamaan. Nyt kyllä tietoisuuteen tulvivat päivittäiset sotauutiset. Tiedä sitten, mitä niistä syntyy... Kauhun estetiikkaa, pelkojen purkautumat. Varmasti ainakin elämän puolella pyristeleviä novelleja. Novellihan tulee alkuaan sanasta ”uutinen” –novella. Juuret ovat niin kaukana ja syvällä ihmiskunnan historian kerrostumissa. Aina on ollut uutisia, paratiisista lähtien.

Pirkko Böhm-Sallamo

Pöydän ääressä

Olin päättänyt tehdä sen. Cocktailhaarukka lepäsi rauhallisena etusormen ja peukalon välissä koskettaen hieman oikealla kyljellään keskisormeen. Ranteeni levollisuutta korosti se, että pidin cocktailhaarukkaa aavistuksen nojaa massa lasiastiaan, astiaan, joka on vielä myyntiasussaan. Kannen olen aukaissut 12 minuuttia sitten. Siihen ei tarvittu paljoakaan voiman käyttöä. Tietenkin olin ennen sitä tarkastanut ”parasta ennen” -päiväyksen. Siinä ei ollut huomau tettavaa, päivämäärään oli vielä useampi kuukausi. Kyynärpääni olin asettanut ruokapöydälle, jotta se tasapainottaisi asetelman dynaamisempia osanottajia.

Saatoin kuulla rannekelloni tikityksen, vaikka matkaa korvaani oli 53 senttiä. Johtuiko se hiljaisuudesta vai tar kasta kuulostani? Olin yrittänyt vaalia kuuloani: käyttää korvatulppia joissain työtehtävissä (niissä meluisissa), ja jopa konserteissa vaimentaa melutasoa korkealaatuisilla kuulosuojaimilla, jotka vaimentavat tasaisesti koko äänialuetta 12 desibeliä. Palatakseni tähän lasiastiaan, jossa etikkasokeriliemessä ui kurkkuviipaleita, niitä avomaankurkuista leikat tuja. Säilöttyä kurkkua, sanoisi joku. Toinen toisaalla puhuisi etikkakurkuista. Tuolle väittelylle minä olen immuuni. Minulle riittää kurkkuviipaleiden siirtyminen suuhuni, olivatpa ne minkä nimisiä tahansa. Siirron aion suorittaa heti, kun häiriötekijät ovat vähälukuisempia. Silloin kun aika-harmonia-akseli kulminoituu keittiössäni. Yleensä siihen ei valtavia ponnisteluja tarvita. Riittää kun minä ja rauhallinen ympäristö kohtaamme samassa pisteessä kurkkuviipalei den kanssa. Hetken kruunaa muutaman elementin läsnäolo: tuoli, pöytä, haarukka ja lasiastia etikkasokeriliemineen, jossa pääosan esittäjät, kurkut, odottavat tapahtumaketjun alullepanoa. Kaikkien edellä mainittujen täytyy olla oikealla

PROOSAA

etäisyydellä toisiinsa, myös suhteessa minuun. Jos jonkin elementin koordinaatit poikkeavat liian paljon ihanteellisesta, voi koko juhlallinen tapahtuma kaatua, ajautua katastrofiin. Sitä me emme halua. Minua raivostuttaisi suunnattomasti, jos huoneessa lentelisi kärpänen tai pihalla päristeltäisiin mopolla. Minut olisi silloin pakotettu keskeyttämään tämä, jo ah niin pitkälle viety tapahtuma. Minun pitäisi nousta ja hakea kärpäslätkä tai aukaistava ikkuna huutaakseni aknekasvoiselle teinihirviölle hiljaisuuden tarpeestani. Liikesuunta riippuen täysin siitä, kumpi häiriötekijä olisi kyseessä. Enhän minä huutamalla saa kärpästä hengiltä enkä kärpäslätkällä mopedia hiljaiseksi. Tuo isoäidiltä saatu cocktailhaarukka, nuo samat iänikuiset verhot, tämä aika. Tässä ajassa on jotain kummallista. Käykö kukaan enää toistensa luona kylässä? Taloissa, huoneistoissa, joissa ihmiset pitävät kotejaan. Olemmeko me muuttuneet?

Lisään käteni lihasten jännitettä siirtääkseni haarukkaa.

Siipi ikkunassa. Mixed media. Mari Elina Tuisku, 2020.

Pasi Nurmikumpu

Sodan julmat kasvot

Tuijotan kuvaruutua. Joukoittain ihmisiä, nuoria ja vanhoja naisia, lapsia, matkatavaroita, muutama mies kumartuneena hyvästelee perhettään, kääntyy ja lähtee.

Tuijotan kuvaruutua.

Seison pienessä pirtissämme isän, äidin ja siskojen kanssa. Edessämme nuori mies, lähdössä lyhyen loman jälkeen.

Isä siunaa vapisevin käsin hänet, ainoan poikansa, vanhempi lepää jo ristin alla. Veli nostaa vielä syliinsä minut, pikkusiskonsa.

Nuori mies ottaa ovensuun naulakosta manttelinsa, vyöttää sen, kurkottaa lakkinsa, nostaa repun selkäänsä ja lähtee taakseen katsomatta.

Äidin silmistä huutaa tuska, ääntä ja kyyneleitä ei tule, ne tulevat iltalypsyllä lehmän lämpimään kupeeseen.

Kiipeän ikkunalaudalle, veli pysähtyy hetkeksi pihalle katselee länteen, Väylän yli Ruotsin vaaroihin, lähtee, Kannakselle, etulinjoihin.

Emme tienneet tuleeko hän takaisin, emme aavistaneet lähtevämme syksyllä kävelemään lehmien perässä kohti naapurimaata.

Emme tienneet pääsemmekö palaamaan, valtaako jättiläinen vai polttaako kääpiöksi kutistuneen tuli kotimme. Pelko sydämessä kiikaroimme Väylän yli.

Me pääsemme kotiin. Pitkiä juoksuhautoja pitkin pihaamme, suutariksi jääneen käsikranaatin löydämme siskon kanssa lähimetsästä.

Eräänä lumituiskuiltana portailta alkaa kuulua kopinaa, väsynyt mies harmaassa manttelissa avaa oven, käveltyään Sodankylästä Ylitorniolle kotiinsa jouluksi 1944.

Tuijotan kuvaruutua. Näen pienen tytön Väylää ylittävässä proomussa istumassa ison matka-arkun päällä, pitelemässä hihnasta mustaa karhukoiraa, Runnea.

Toini Marjamaa

PROOSAA

Mayday, mayday, täällä Estonia!

Sitten kuului hirveä jysähdys ja lattia kallistui huomat tavasti. Tuolia ja pöytiä liukui huutavine asiakkaineen ravintolan toiseen seinään. Karaokelaitteet, baaritiskin ja -hyllyn viinapullot putosivat lattialle aiheuttaen hirveän metelin. Jarmo liukui myös parkettia pitkin toiselle puolen pubia. Hän näki, kuinka seinästä irronnut peliautomaatti murskasi alleen jääneen naisen. Möykkä oli sanoinkuvaa maton: särkyvien astioiden kilinää, kirkumista ja kiroilua.

Jarmo kömpi pystyyn huomaten, että otsasta tippui verta. Hän oli lyönyt päänsä kaatuneen pöydän kulmaan. Jarmo painoi paperinenäliinalla haavaa ja sai verentulon pysähtymään yllättävän nopeasti. Jarmo katsoi ympäril leen. Näky oli hirvittävä. Vaikeroivia ja itkeviä ihmisiä makasi sikin sokin huonekalujen, astioiden, pullojen ja oluttuoppien seassa. Joukko itkeviä naisia oli kerääntynyt peliautomaatin alle jääneen naisen luo. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Naisen takaraivo oli murskaantunut.

Jarmo lähti käytävälle. Anua ja baaritiskin poliiseja ei näkynyt. Jarmo huomasi portaitten alapäässä saman pojan, jonka hän oli nähnyt vanhempiensa kanssa Viruhotellin ravintolassa. Poika sanoi pudonneensa kolman nella kannella olevan hytin sängystä. Isä oli käskenyt heti pukeutua ja hän oli lähtenyt vanhempiensa kanssa hytistä kuultuaan kolahduksen yhden jälkeen. Isä oli jäänyt aut tamaan nilkkansa nyrjäyttänyttä äitiä. Jarmo sanoi, että jatketaan matkaa yläkannelle, jonne pojan isäkin oli sano nut äidin kanssa tulevan. Kaiteista tukea ottaen Jarmo ja poika, joka sanoi nimekseen Lars, pääsivät kahdeksannelle kannelle. Moni muukin kipusi yläkannelle ottaen toisiaan käsistä. Joku vanhempi nainen kompuroi portaissa ja vieri alaspäin portaikkoa kirkuen korvia vihlovasti.

Kovaäänisestä kuului hento naisääni, joka sanoi viroksi: “Hälytys, hälytys, laivalla on hälytys”. Sen jälkeen hän hälytti viroksi henkilökuntaa. Yläkannella Jarmo ja Lars menivät hakemaan pelastusliivejä, joita oli kymmenittäin siellä täällä. Jarmo auttoi Larsia pelastusliivin pukemi sessa. Kannelle oli kertynyt jo kymmeniä itkeviä, hystee risiä ja huutavia matkustajia. Jotkut olivat niin sokissa, että seisoivat vain seinän vieressä jäykkinä puhumatta mitään. Miehistö yritti irrottaa pelastusveneitä ketjuista siinä kuitenkaan onnistumatta. Laiva oli jo kallistunut

(Osa 1 julkaistu Lapillisessa nro 53)

liikaa. Miehistö heitteli punaisia pelastuslauttoja mereen ja kannelle. Sitten laivan valot sammuivat lisäten kaaosta ja paniikkia.

Laiva kallistui yhä enemmän kyljelleen peräosan alkaessa vajota. Ihmisiä ja pelastuslauttoja putosi mereen saman tien. Jarmo piti kaiteesta kiinni kaksin käsin ja onnistui siirtymään laivan kyljelle muutaman nuoremman miehen kanssa. Aallot olivat ainakin kuusi metriä korkeat. Nyt Jarmon mieleen hiipi pelko. Ilmeisesti humalatila oli saanut hänet pysymään tähän saakka suhteellisen rau hallisena, mutta nyt humala oli häipynyt. Jarmo kiipesi kylkeä pitkin kohti laivan keulaa, joka oli noussut pys tyyn. Kohta laiva uppoaa, minkä vuoksi hänen on pakko hypätä hyiseen mereen. Hänen vierestään kaksi miestä katosi muutamassa sekunnissa mereen kauhusta huutaen. Sitten Jarmo hyppäsi toisen miehen perässä.

Jarmo meni hurjaa vauhtia meren syvyyteen. Sitten hän nousi pintaan ja alkoi uida uppoavasta laivasta poispäin. Vesi oli jäätävän kylmää ja aallokko heitteli häntä kymme niä metrejä. Hän näki ympärillään useita pelastuslauttoja, mutta ne olivat liian kaukana. Jarmo näki ja kuuli, kuinka matkustajat taistelivat raivoisasti hengestään huutaen apua. Hän näki laivan keulaosan vajoavan pinnan alle aiheuttaen valtavan vesipyörteen. Jarmoa aallot heittelivät kauemmaksi laivassa. Voimat alkoivat hiipua. Tämäkö oli hänen kohtalonsa? Elämä vilisti mielessä kuin nopeutettu elokuva. Aallokko heitti häntä kohti pelastuslauttaa, mutta hän ei saanut otetta lautan tikkaista. Lähellään hän näki naisen, joka vajosi kohmettuneena pinnan alle.

Jarmo oli tajunnan rajamailla, kun aallokko heitti hänet taas pelastuslauttaa vasten. Hän sai otteen tikkaista ja kaksi miestä kiskoi häntä lauttaan. Viimeisillä voimillaan hän sai jalkansa aseteltua tikkaille ja pääsi lauttaan sisään miesten vetämänä. Lautassa paloi taskulamppu. Hän tunnisti heti toisen miehen. Hän oli Göran, pubin baaritiskillä juo potellut poliisi. Toinen mies oli suomalainen, joka sanoi nimekseen Erik. Jarmo kiitti miehiä pelastamisesta. Jarmo yllättyi nähtyään, että lautassa makasi myös Anu, jonka kanssa hän oli tanssinut. Hän kuuli myös pojan itkua ja tunnisti Larsin. Hän otti Larsia kaulasta kiinni ja yritti lohduttaa häntä. Lars oli hyvin väsyneen oloinen. Göran oli

Larsin kanssa hypännyt laivasta. Göran oli päässyt pelas tuslauttaan melko pian ja saanut vedettyä Larsin lauttaan. Myöhemmin hän oli auttanut Anun lautalle ja viimeiseksi Göran oli nostanut voipuneen Erikin lauttaan.

Hyväkuntoisimmat Göran ja Erik äyskäröivät vettä lautasta. Jarmo kietoi Larsin ja Anun lämpökelmuun ja meni heidän viereensä makaamaan. Anulla ei ollut kaikki hyvin. Hän ei tunnistanut puolihorroksessa Jarmoa, joka hieroi Anun jääkylmiä käsiä ja jalkoja. Anu vaikeroi ja piti kättään rinnalla, jossa oli iso mustelma. Vasemman käden ranne näytti murtuneelta. Göran ja Erik kehottivat muita liikuttamaan jäseniään ja antoivat vesipullot, jotka löytyivät lautan varustekassista.

Aallokko heitteli lauttaa niin, että Jarmo pelkäsi sen menevän ylösalaisin. Meressä hän oli nähnyt nurin päin menneen lautan. Erik sanoi, ettei tässä muu auta kuin odottaa pelastajia ja yrittää pysyä hereillä. Göran riisui takkinsa ja pani sen Anun ja Larsin päälle. Jarmo kuuli, kun Anu alkoi korahdella. Göran tunnusteli Anun kaulavaltimoa todeten, ettei sydän lyönyt. Göran aloitti ammattitaitoisesti tekohengityksen painellen kahdella kädellä rintalastaa välillä suuhun puhaltaen. Kymmenen minuutin kuluttua Göran totesi, että Anu on kuollut. Jarmo arveli, että Anu menehtyi sisäiseen verenvuotoon ja hypotermiaan.

Göran ja Erik siirsivät Anun lautan seinämää vasten. Kun juomavettä oli enää vain pullo, miehet antoivat sen Larsille. Jarmo muisti, että hänellä oli taskumatti, josta hän otti pieniä ryyppyjä Göranin ja Erikin kanssa. Hän löysi myös taskusta laivan marketista ostamansa suklaalevyn, jonka hän jakoi neljään osaan. Kun vesi oli äyskäröity pois lautasta ja lautan oviaukon vetoketju oli kiinni, niin Jarmo uskoi selviytyvänsä. Mutta pelastajia ei kuulunut. Jarmoa pelotti eniten kova aallokko. Jalat ja kädet olivat aivan turrana. Hypotermiaan kuoleminen oli vielä mahdollista. Göran kehotti liikuttelemaan käsiä ja jalkoja. Jarmo kie toutui lämpökelmuihin. Vaatteet olivat aivan likomärät. Jarmo alkoi vaipua horrokseen ja säpsähti välillä hereille. Todellisuus alkoi pikkuhiljaa kadota ja unijak sot pidentyä. Jarmolta katosi ajan- ja paikantaju. Ulkoa kuului vain pauhaava aallokko. Göran ja Erik juttelivat ruotsiksi. Myös Lars makasi jonkinasteisessa horroksessa huutaen välillä äitiä ja isää, jotka olivat vajonneet laivan mukana. Meren pohjassa olivat myös Jarmon naapurihytin matkustajat: vauva, hänen isosiskonsa ja äitinsä ja suurin

osa pubin asiakkaista mukaan lukien pubin toinen poliisi, tarjoilija-tankotanssija, karaokeisäntä ja baarimikko. Viimeinen muistikuva Jarmolla oli ennen tiedottomuu teen vaipumista helikopterin säksätys.

Kun Jarmo heräsi, niin helikopterin ääni oli koventunut. Hän näki kirkkaat valot ja kuuli mieshoitajan huutavan: ”Ruumiinlämpö 30, syke 50, yläpaine 110 , alapaine 45. Antakaa lisää adrenaliinia ja lämpöpusseja.” Hän makasi paareilla helikopterissa. Vieressä oli Lars, joka oli nuorin Estoniasta pelastunut. Estonia vei mukanaan 852 mat kustajaa, joista noin 300 hukkui mereen ja noin 550 jäi loukkuun laivan hytteihin, käytäville ja ravintoloihin.

Estoniasta pelastui 138 ihmistä, joista yksi kuoli sairaa lassa. Vain neljä suomalaista pelastui. Tämän kaiken Jarmo näki ja kuuli televisiosta Turun yliopistollisessa sairaa lassa, jonne hänet lennätettiin keskiviikkoaamuna viiden aikoihin. Televisiossa haastateltiin myös Erikiä, joka kertoi koko maailmaa järkyttäneen laivaonnettomuuden tapah tumista hyväkuntoisen näköisenä. Erik sanoi heränneensä laivan ensimmäisellä kannella kolahdukseen, josta päät teli, ettei nyt ole kaikki kohdallaan. Erik sanoi kokeneena merenkävijänä laivan vauhdin olleen liian kova myrskyssä. Keulavisiiri irtosi aaltojen hakatessa laivaa. Laiva upposi 50 minuutissa visiirin irtoamisesta. Jarmo näki televisiosta, kuinka lautalta pintapelastajien avustamina nostettiin matkustajia. Hän säpsähti, kun näki ruudussa itsensä, kun hänet tiedottomana nostettiin helikopteriin. Monet lauttoihin päässeet kuolivat hypotermiaan.

Jarmo on ikuisesti kiitollinen Erikille ja Göranille pelas tumisestaan. Jarmo oli myös iloinen Larsin pelastumisesta. Vuosia myöhemmin hän tapasi Göranin ja Larsin tehtyään laivaristeilyn Tukholmaan. Lars oli ehtinyt jo aikuisikään ja opiskeli tietotekniikkaa asuen isovanhempiensa luona. Göran oli eläkkeellä poliisin virasta. Göran sanoi, että vain kolme poliisia pelastui Estoniasta.

Jarmo on tavannut Erikin monta kertaa, viimeksi neljä vuotta sitten Tammisaaressa, jossa hän kävi myös perhetuttujen luona. Erik kertoi, että hän työskenteli nuorempana Merivartiostossa, minkä ansiosta hän osasi toimia oikein Estonian onnettomuudessa. Erik sanoi, että aikakauslehdet haastattelevat häntä usein Estonian vuosipäivänä. Jarmokin sanoi lukeneensa Estonia-juttuja. Nykyään Jarmo soittelee Erikille silloin tällöin. Ikinä hän ei saa Estoniaa mielestään.

Tarmo Törmänen

Hyvässä seurassa – ajatuksia leikistä

Kysyimme kolmelta kirjailijalta:

1 Millainen on sinun mielikuvituksesi? Onko se muuttunut vuosien varrella?

2 Mitä leikkiminen sinulle tarkoittaa?

3 Vinkki aloittelevalle sanaleikkijälle?

Jenni Grönqvist

Mirjami Hiltunen

1

Yksi lapsuuden leikeistä oli ottaa isohko seinäpei li käsiin ja asettaa se pöydäksi – sitten kuljeskella läpi kodin eri huoneiden. Tuttu ympäristö näytti kovin erilaiselta; ovien yläkarmit asettuivat kynnyksiksi, katot lattioiksi. Samaa teen nytkin – en tosin konkreettisesti (ehkä voisi kokeilla?) vaan ajatuksen tasolla. Kysymys on puhtaasti näkökulman vaihdosta. Kun jotain tuttua katsoo eri kulmasta, se onkin jännittävällä tavalla tut tuudessaan outo.

Kirjoittamisessa minua viehättää asioiden työntäminen vähän syrjälleen – niiden alta tai vierestä voi paljastua kutkuttavia jännittävyyksiä.

1Mielikuvitukseni kodin rakennusaineet ovat roh keus, herkkyys ja hauskuudet. Pulputakseen mie likuvitukseni edellyttää ehdottomasti omaa rauhaa ja ti laa. Lentää luihakkaimmin yöllä. Näen mieleni prosessit kuvina. Inspiraation lähteenäni toimii kahvikupponen Peppi-mukista sekä namupala.

Mielikuvitukseni on muuttunut vuosien varrella ikään kuin kaivoksi. Saavuttamani herkkyyden myötä mieli kuvitukseni on kehittynyt hienovireisemmäksi.

2

Leikkiminen tarkoittaa minulle sisäisen lap sen kuuntelemista ja heittäytymistä sen messiin estoitta.

2

Leikki on järjen ylivallasta luopumista, alitajunnan esiin kutsua ja näkymättömien kahleiden katko mista. Meidän kaikkien ytimessä asuu sisäinen lapsi, joskus voi olla hyväksi antaa tuon kurittoman lapsen vähän kirmailla.

3Yhdistele eri aihepiirien sanoja luovasti. Ota vaik kapa luonto-aihepiirin sanoja (vuori, suo, sammal) ja tunne-sanoja (ilo, suru, pelko). Mitä tekstissä voisi il mentää surusammal tai pelkosuo?

3

Hyppää luovaan, ennalta arvaamattomaan tilaan ja anna palaa! Tämän jälkeen mieti, mikä tekstis säsi on säilyttämisen arvoista. Jätä turha ”päälleliimaus” pois! Luo sanoista musiikkia ja nauti! Anna niiden aset tua omiin uomiinsa!

Kuva: Jussi Hiltunen

Kirste Paltto

1Mielikuvitukseni on yhtä laaja ja tutkimaton kuin maailmankaikkeus, sillä ei ole alkua ei lop pua. Kuitenkin se on myös sidottu aikaan ja paik kaan, eli tänne pohjoiseen ja eritoten Tenon rannalle, Saamenmaahan vaarojen keskelle ja myös äidinkieleeni saameen.

Luen ja tutkin paljon ilmiöitä ja historiaa, ihmisen käyttäytymistä, maan ja ihmisen vuorovaikutusta ja seu raan myös ajankohtaisia tapahtumia. Mielikuvitukseni käyttää kaikkia näitä puolia. Mielikuvitukseni luo tien todellisuuteen ja sieltä pois.

Vuosien saatossa mielikuvitukseni on tarkentunut, mutta hiipumisen merkkejä ei ole.

Paula Alajärvi pisti ja vakuutti Runo huoneen Räkkäolympialaisissa Kolmantena vuonna peräkkäin itse tekstien tunnoilla järjestetyssä, nyt sääskien läsnä ollessa, valtakunnal lisessa omien tekstien esittämistapahtumassa esiin tyivät runoilijat Paula Alajärvi Sodankylästä, Sampo Sihvola Turusta, Sari Hakko Kittilästä, Tuula Luiro Kemijärveltä ja joikaava kuvataiteilija Briitta SibakovMansikka Kittilästä.

Open stagella yleisön keskeltä kuulijoita koskettivat paikalliset runoilija Cindy Simpura ja tarinoitsija Tiikku Mäkitalo. Tilaisuuden päätti trio-HIK, johon kuuluvat rumpali Seppo Timonen, runoilija Tapani Tavi ja puut rumpetilla eli Pohjois-Australian aboriginaalien puhallin soittimella Didgeridoolla muusikko Helena Manninen

2

Leikkiminen on arjen ja vallitsevien olojen voit tamista ja uudelleen luomista. Leikkiessä pääsee itsestään eroon, koska voi olla valtias, noita tai taikuri, joka voi vaikka tuhota tai järjestää maailman uudelleen. Leikkiessä voi kostaa, palkita, vihata, rakastaa.

Aikuisten kanssa on vaikea leikkiä, heidän kanssaan täytyy varmistua että ymmärtävät leikin eivätkä ota tosis saan ja loukkaannu. Leikkiminen lasten kanssa on ihanaa. Leikkiminen on selviytymistä ja irtautumista arjesta ja sen painosta. Se on myös, kuten eläimillä, harjoittelua seuraavia haastavia toimia varten.

Kolmihenkinen Lyyriset räkkäolympialaiset!-valinta raati pisteytti vuoden 2022 Piharunoksi Paula Alajärven runosikermän Katson itseäni vuosien seinää vasten ovi raollaan.

Lyyriset räkkäolympialaiset! PIHARUNON järjestää vuosittain Runohuone ry vuoden 2022 yhteistyökumppa neinaan Kittilän kulttuuritoimi, Kansan Sivistysrahasto, Taideseura Staalo ja Lapin kirjallisuusseura ry.

Rinki täyttää 50 vuotta

3

Älä leiki vain sanoilla vaan niiden laajalla sisällöllä niin huomaat että sanaleikin takana voi olla totuus, varsinkin kun asiaa voi katsoa monesta näkökulmasta.

Kirjoittajaryhmä Ringin toiminnan alkamisesta tulee kuluneeksi 50 vuotta maaliskuussa 2023. Merkkivuotta juhlistetaan syntymäpäiväjuhlalla (tarkempi aika myö hemmin) sekä kahdella teoksella: Matti Ylipiessan kir joittamalla Ringin historiikilla ja jo ilmestyneellä anto logialla Ovi aukeaa.

Kaikille avoin kirjoituspiiri Rinkilä kokoontuu syys kuusta toukokuuhun kuukauden kolmantena tiistaina klo 17–19 Kemin kaupunginkirjastossa.

Lisätiedot: www.kirjoittajarinki.fi. Kirjatilaukset ja yhteydenotot: kirjoittajarinki@gmail.com

Sanaseuran illat

Sanaseura järjestää Rovaniemellä syksyllä kaksi sana taide- ja open mic -iltaa, joihin kuka vain voi tulla luke maan omaa sanataidettaan. Illat järjestetään MustaKissa Kuppilassa 3.11. ja 1.12.

Sanaseura järjestää myös kirjoituspiirejä joka kolmas tiistai kello 18.00 alkaen. Syksyn kirjoituspiirien päivä määrät ovat 1.11., 22.11. ja 13.12. Kirjoituspiirien järjes tämispaikat vaihtelevat.

Lisätietoa löytyy Sanaseuran Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan!

Kuva: Gerry Ilvesheimo

Sinä

kuljit helähtävästä ovesta

sisään

Mirjam Kälkäjän vanhempien suvut olivat Turjanrannan suoma laisia kolonisteja, ja niin meni historia solmuun, että nuori Mirjam joutui perheensä kanssa uus-asuttamaan lähes koskematonta korpea Tervolan Varejoella. Elämisen ehdot olivat ankarat, ja Mirjam monen muun tavoin päätyi kaupunkiin, hän meni Tornioon pankkiin töihin. Lopputulema oli onnellinen, sillä kirjoitusharrastus oli huomattu, ja Pohjolan Sanomien paikallistoimittaja, kirjailija Martta Haatanen, otti nuoren Mirjamin kouluttaakseen. Hyvä lehtimieskin hänestä olisi tul lut, ja teksteissään näkyy lehtityöstä opittu napakkuus.

Mirjam Kälkäjän kirjallinen tuotanto ehti kasvaa moniulotteiseksi. Siinä taitaa olla kaikkia kirjallisuuden lajeja. Vahvimmillaan hän oli romaaneissa ja näytelmissään, runot olivat usein tarpeeseen tehtyjä eikä niitä pidä arvioida lähtökohdistaan erillisinä. Tärkeitä teemoja hänelle olivat naiseus kaikkinensa, pohjoiset kirjailijat ja historia, erityisesti Petsamon. Ounastelen, että hän seurasi maailman menoa hieman kuin ulkopuolisena tarkkailijana.

Ehdin kustantajana tehdä Mirjamin kanssa muutamia vuosia yhteis työtä. Se oli monipuolista työtä, runokirjojen editointia, Velho-kirjan teks tin ja kuvituksen muokkausta, Teatteri 41 -kirjan työstämistä, ja viimeksi Mikin Vintin historiikin editoimista (ilmestyy postuumina). Mirjam oli hyvä yhteistyökumppani, tarkka teksteistään ja mielipiteistään mutta myös aikatauluista. Tulokset puhuvat puolestaan. Yleensä pitkät sähköpostinsa hän aloitti usein kepeän ironisesti fraasilla ”Arvostettu kustantajani”. Asiaa niissä viesteissä aina oli, ja usein opiksi asti.

Mikin Vintti oli Mirjamin suuri projekti, jota hän sisukkaasti vei miltei neljännesvuosisadan eteenpäin. Palkintojakin tuli, mutta siitä huolimatta hän koki, että työtä ei paikallisesti arvostettu. ”Köyhä teatteri” kuitenkin kääntyi yhteiseksi voitoksi ja sai mukaansa paljon harrastajia, jotka osaltaan vievät kulttuurin ja taiteen viestiä eteenpäin. Hyvä niin!

Lapin Kullan omistaja-johtaja Irma Storbomista kertovaa Irma-näytelmää tehtäessä porukasta tuntui, että eräs tekstiin sijoitettu runo ei sovi kohtaukseen, eikä musiikkikaan oikein istunut runoon. Rohkenin sen enempää ajatte lematta ehdottaa porukalle runon muuttamista yksinkertaisemmaksi kupletiksi, jonka jälkeen siihen syntyi helposti istuva melodiakin. Meistä tekijöistä se oli siinä hyvä – unohdimme vain kysyä Mirjamin mielipidettä. Ensi-illan jälkeen Mirjam tuli juttusilleni. ”Muutit sitten sen juhannusrunon?” Ilme kertoi, ettei hän oikein tempusta tykännyt. Toisaalta ammattisilmänsä kai myönsi, että hyvä se oli niin kuin oli. En siinä hetkessä osannut oikein mitään sanoa, ja paikallaan ollut anteeksipyyntö jäi sanomatta. Tulkoon se nyt tässä julki.

”Olen kulkenut rajajoelta toiselle. Koko ikäni lienen kaivannut jälleen saada nähdä väylän virtaavan ikkunani editse. Nyt se on siinä.”

Intoa ja inspiraatiota kirjoittamisen etäkursseilta

Viime kesäkuussa järjestettiin Revontuliopiston kirjoittamisen verkkokurssit.

Kirjailija, sanataideohjaaja Laura Paloheimon aiheena oli chick lit – juonivetoisen viihdekirjan kirjoittaminen. Kirjailija Siri Kolun kurssilla opiskeltiin mm. nykyproosan rakenneratkaisuja ja haettiin kerrontaan uudenlaista kierrettä. Kirjailija Taija Tuomisen ryhmässä työstettiin tekstejä autofiktion ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen näkökulmasta. Perinteinen Sodankylän kurssi järjestettiin vielä etäkurssina, silti jotkut kurssilaiset tunnelmoivat paikan päällä Luoston mökissä. Toiset osallistuivat ulkomailla tai omalla sohvalla jossakin päin koti-Suomea. Etänäkin jokainen sai ametisteja: tietoa, iloa, intoa ja inspiraatiota. Ja uusia kirjoittajaystäviä.

Maaliskuussa 2023 on taas aika ilmoittautua Revontuliopiston ja Lapin kirjallisuusseuran yhteistyössä järjestämälle kirjoittajakurssille. Yöttömän yön kesäkurssi täyttyy aina nopeasti.

Sinikka Labba

Matti Ylipiessa

Mirjam Kaisa Marjatta Kälkäjä o.s. Ranta, 27. elokuuta 1939 Petsamo –8. heinäkuuta 2022 Tornio

Runoilla ruokitut

Rovaniemen Wanhat markkinat -tapahtuma järjestettiin kahden koronataukovuoden jälkeen Vanhalla torilla sekä Jätkänpuistossa. Wanhat markkinat järjestettiin nyt 12. kerran ja Runoköngäs oli omalla vakiintuneella paikallaan nyt 7. kertaa.

Tänä vuonna tapahtuman teemana oli Ukrainan evakoiden tukitapahtumana toimiminen. Hyväntekeväisyyskohteena olivat myös saattohoidon tukihenkilöt, jotka toimivat tukihenkilöinä yksinäisille ja varattomille vanhuksille.

Sää suosi tapahtumaa ja se näkyi kävijämäärissä, lauantaina tapahtumassa arvioitiin käyneen 30 000 henkeä ja Runoköngäs sai tästä myös osansa, kun 70 runouden ystävää löysi itsensä Jätkänlavan telttaan. Luonto kannusti telt taan siirtymistä alkuvaiheessa hiukan, kun sadekuuro yllätti, mutta tästä huolimattakin tai tästä syystä teltta oli täysi.

Perjantain ohjelmaosuuden aloitti päävieras Susinukke Kosola. Taustanauhaa hyödyntäen Susinukke loihti hienon tunnelman Turkoosi vyöhyke -teoksen pohjalta ja sai yleisön hienosti otteeseensa. Susinuken esiintyminen oli varmaa ja hänen aitoutensa vakuutti runokansan.

Laura Herva jatkoi esittäen katkelmia viime vuonna julkaistusta esikoisrunoteoksestaan Pinnat Hankaumat. Juontajana toimi Mako Pihavainio ja ensimmäisen Runoköngäs-kokonaisuuden päätti Jyri Ollilan vetämä open mic -osuus, jota oli selkeästi odotettu osana Runoköngästä.

Lauantaina Susinukke aloitti päivän ja tällä kertaa taustanauha oli myös mukana ja Avaruuskissojen leikkikalu -teos oli esityksen keskiössä. Susinuken esitykset olivat ajankohtaisia, herkkiä ja koskettivat yleisöä, joka pysähtyi runoja kuulemaan.

Tämän jälkeen lavalle astui rovaniemeläinen Niki-Sebasti. Hänen runonsa käsittelivät vaikeita parisuhdeaiheita, sisältäen sopivassa määrin huumoria. Irene Piippola jatkoi omassa osuudessaan äskettäin julkaistun runokokoel mansa Pesemättömät parissa. Murrerunoa Tornionjoen varresta kuultiin ja niin kuin kaikki esitykset, Irenen osuus kosketti. Lauantain päätti Erkki Kaila esittämällä isänsä jäämistöstä runon. Lauantaina oli monipuolinen ja kattava, jopa hiukan performanssia sisältänyt runo-ohjelma.

Sunnuntaina saatiin vieraita Kittilästä, kun Arto Staalo eli Eeva Suhonen, Sari Hakko ja Tapani Tavi tulivat avaa maan Runokönkään sunnuntain. Runoissa pääsi ääneen ja kuului pohjoinen, Tunturi-Lapin ääni ja lappilainen arki, jota etelästä käsin on vaikea ymmärtää. Arja Andersson jatkoi tämän jälkeen runojoogalla. Venymistä tapahtui run saasti ja tämän jälkeen kuulijoiden kasvoilta oli luettavissa rentous. Jyri Ollila veti lopuksi open mic -osuuden ja osallistujia löytyi yleisön joukosta jälleen mukavasti. Kaikki halukkaat eivät ajanpuutteen vuoksi päässeet lavalle asti tällä kertaa. Runoköngäs oli jälleen mukavahenkinen ja rento tapahtuma runouden ja sanataiteen äärellä. Lauantaina tehtiin päiväkohtainen ennätys, kun 70 henkilöä löysi itsensä telttaan ja kokonaisuudessaan Köngäs tavoitti noin 120 henkeä. Lisäksi lähettyvillä olevalla anniskelualueella olijat ja satunnaiset ohikulkijat tulivat runoudella ruokituiksi.

Mako Pihavainio

Runokönkään lavalla Susinukke Kosola. Kuva Marko Pihavainio.

Eräteatterikurssi Vaarasaaressa

Ne saattoivat hyvinkin olla viime kesän onnellisimmat päivät ryhmälle, joka oli kokoontunut Juha Hurmeen vetämälle eräteatterikurssille Ylitorniolle, Miekojärven Vaarasaareen. Alkukesän aurinko helli kurssilaisia ei vätkä sääsket olleet vielä heränneet. Kolmipäiväisen kurssin auditoriona toimi Vaarasaaren rannat ja met sät, ravintolana hiekkarannan laavu ja majapaikkana kurssilaisten omat teltat, jotka oli pystytetty pehmeille mättäille kuusikon varjoihin.

Kurssilla käytiin läpi dramaturgian perusteita, tehtiin pieniä harjoitustöitä ja näytelmän pätkiä näyttämönä luonnon tarjoamat puitteet ja rekvisitta. Juha piti päivit täin luentoja muun muassa suomalaisesta metsäluonnosta ja siihen liittyvästä mytologiasta.

Kurssi oli järjestetty Meän Opiston ja Lapin kirjalli suusseuran yhteistyönä. Tarkoituksena on järjestää vas taavat kurssit myös ensi vuonna, mahdollisesti kesä- ja syyskuussa. Mikäli kurssi kiinnostaa, seuraa Lapin kir jallisuusseuran viestintää. Ja ala jo lenkkeillä, sillä Juhan kurssilla ei vain istuskella nuotiolla vaan vaelletaan kilo metritolkulla pitkin metsiä ja jänkiä.

Minna Kurttila

Kirjoituskilpailun

suosio yllätti

Lapin Kirjallisuusseuran keväällä julkistama kirjoitus kilpailu ”Aika jättää jälkensä” osoittautui jättimenestyk seksi. Kilpailuun tuli yhteensä 252 kilpailutekstiä.

Kirjoituskilpailun voittajista päättää nelijäseninen raati, joka päättää myös julkaistavat tekstit. Voittajat ja mahdolliset kunniamaininnan saajat julkistetaan Lapin Kirjallisuusseuran Tekijöiden päivänä 26.11.2022 Rovaniemellä.

Tekijöiden päivä 26.11.2022 Rovaniemellä

Tekijöiden päivä tulee tänä vuonna vuorollaan Rovaniemelle. Vuosittainen uusien kirjojen esittely jär jestetään lauantaina 26.11. kulttuuritalo Wiljamissa.

Tuttuun tapaan luvassa on kirjailijahaastatteluja, elävää musiikkia ja rentoa yhdessäoloa lappilaisen kirjallisuu den äärellä. Tarkempi ohjelma julkaistaan myöhemmin. Seuraathan Lapin kirjallisuusseuran some-kanavia. Lämpimästi tervetuloa!

Eräteatterikurssi Miekojärven Vaarasaaressa kesäkuussa 2022. Juha Hurme luennoimassa. Kuva Minna Kurttila

LIMERIKKI

rakentuu viidestä rivistä, joista ensimmäinen, toinen ja viides rimmaavat keskenään. Kolmas ja neljäs rivi ovat yleensä lyhyempiä ja sointuvat toisiinsa. Tavallisesti limerikissä mainitaan ensimmäisellä rivillä jokin paikka, ja sen viimeinen rivi yllättää lukijan jotenkin.

Kauhea uutinen Hangosta: kyse oli luurangosta, joka löydettiin kaapista, kun etsittiin Aapista. Se roikkui vaatetangosta.

Elisa Vinnikainen

Oli kerran yks Pirjo Porista jolta alkoi kusi lorista. Hän kyykkien hoki että tällainen joki se lähtee kaljakorista.

Jari Pulsa

Oli setäni kotoisin Sallasta, jonne rakensi suurta allasta. Uintia varten, niin luultiin, kunnes huutonsa kuultiin: ”Pankaas tulemaan sitä mallasta!”

Suvi Nurmi

Keikkapaikalla Matti ja Teppo ihmetteli: ”Hei, tää on Aleppo!” Joku keikkakalenteriin vaihtoi paikkakunnat eriin. Se ol’ se kolmas veli, se Seppo.

Jarkko Vaajasaari

Asui kerran mies urhea Tuurissa, mieli askaroi aikeissa suurissa: ”Loihdin kaupan navetasta! Myyntivaltin miljoonasta!” Kunnanjohtajat vihelsi duurissa.

Inka Vilén

Mies pieni ja vaivainen Somerosta tuli viimeinkin ulos komerosta. Ja, miettikäähän, oli piilossaan hän vain lukenut salaa Homerosta.

Lauri Kukko

Yli Jätkänkynttilää ravas hurja tyyppi tää. Jätkänkynttilä on silta Pöykkölään päin kaupungilta, tyyppi hyvin paikallinen sarvipää.

Kirsi Karhu

Eksältäni, joka oli kotoisin Kutturasta, löytyi kerran sipsiä nutturasta: kun tulin aikaisin töistä takasi, se sohvalla toisen alla makasi. Pääsinpäs mokomasta sutturasta!

Hanna Toivola

LImerikit kirjasta Sipsiä nutturasta – Suomen parhaat limerikit (2019).

Lapin korkeakoulukirjasto

on Lapin korkeakoulujen yhteinen, kaikille avoin tieteellinen kirjasto.

Tervetuloa käymään meillä Rovaniemellä, Kemissä tai Torniossa!

Tai asioi verkossa: lib.luc.fi