Luonto on nuorille kuin peili

Kati Kanto väitteli Anna-Liisa Haakanan nuortenkirjoista Luonto on nuorille kuin peili

Filosofian maisteri Kati Kanto väitteli viime keväänä Oulun yliopistossa tohtoriksi aiheenaan Pohjoisen nuorten tilat ja paikat Anna-Liisa Haakanan 1980-luvun nuortenkirjoissa. Gradun hän teki aikanaan pohjoisen poikatytöistä ja vertaili tyttöjä käsittelevää kirjallisuutta ns. poikakirjoihin. Sama aihepiiri on siis jaksanut kiinnostaa Katia jo pitkään. – Luin Haakanan kirjoja nuorena tyttönä, olen itsekin pohjoisen kasvatti ja työskennellyt opettajana paljon nuorten kanssa. Tarttumapintaa siis löytyy, Kati kertoo.

Haakanan nuortenkirjoissa kuvataan nuorten elämää syrjäseuduilla, erityisesti pohjoisessa. Vaikka Haakana kirjoitti romaaninsa – Ykä yksinäinen, Ykköstyttö, Kukka kumminkin, Kehnompi Kettunen ja Ruman tytön rakkaus – neljäkymmentä vuotta sitten, niiden teemat ja aiheet eivät ole vanhentuneet. Paikalla, kasvuympäristöllä, on aina suuri merkitys nuoren identiteetin kehittymiseen. Edelleen ollaan huolissaan nuorten muuttamisesta ja jäämisestä etelään. Ja yhä on nuoria, jotka kokevat syystä tai toisesta yksinäisyyttä, osattomuutta ja syrjäytymistä. Myös maaseutu–kaupunki- ja pohjoinen–etelä-asetelmat ovat edelleen ajankohtaisia nuortenkin elämässä.

Kati määrittelee väitöskirjassaan Haakanan teokset ongelmarealistiseksi kirjallisuudeksi, joissa kuitenkin pohjoinen luonto kuvataan melko romanttiseen sävyyn. Toisaalta Haakanan kuvaus on paljon realistisempaa kuin monissa muissa pohjoiseen sijoitetuissa kirjoissa, joissa arktinen luonto kuvataan eksoottisena ja sadunomaisena seikkailujen miljöönä. – Haakanan kirjoissa nuoret kokevat luonnossa huikaisevaa onnea ja iloa, mutta myös voimakkaita surun ja eksyksissä olon ja ulkopuolisuuden tunteita, Kati kertoo. – Nuoret kokoontuvat luonnon helmaan joko parhaan ystävän tai ihastuksen kanssa tai välillä isommalla porukalla.

Kati kirjoittaa väitöksessään:

Luonto on kuitenkin aineistoni päähenkilöille hyvin usein tavoiteltava ympäristö, jossa he voivat selvittää omia ajatuksiaan ja rauhoittua, oli kyse sitten pienestä kaupunkipuistosta, lähimetsästä tai aavasta erämaasta. Haakanan teoksissa tällainen paikka on erämaassa oleva metsä-, joki-, suo- tai tunturimaisema, jossa luonto asettaa arvaamattomuudessaan nuorille myös rajoja. Luonto on nuorille kuin peili, johon katsoessaan he löytävät parhaiten vastauksen nuoruusiän vaikeimpaan kysymykseen: kuka minä olen?

Kuva: Miika Hämäläinen

– Kirjailijan omien sanojen mukaan hän koki etenkin kirjailijauransa alkuaikoina tietynlaista väheksyntää suhteessa jo suosiota saaneen eräkirjailija-mieheensä ja hänen teoksiinsa. Osasyynä tähän oli varmasti myös sukupuolella ja kirjallisuuden lajilla: nuortenkirjallisuus ei ollut tuolloin vielä niin arvostettua kuin se on onneksi jo tänä päivänä. – Väitöksen jälkeen jäi vähän tyhjä olo, mutta tutkimuksen tekeminen kiehtoo edelleen. Varsinkin artikkelien kirjoittaminen, Kati sanoo. – Runoja on aina työn alla. Tänä keväänä julkaisin pienoisromaanin Tyttö ja minä.

Kirjoittamisen lisäksi monet tuntevat Katin taitavana klassisena laulajana. Viime aikoina Kati on tehnyt runo- ja lauluiltoja yhdessä Tiina Qvistin ja Maie Kuusikin kanssa. Myös maalaaminen on Katille rakas harrastus.

Anna-Liisa Haakana, os. Liste, s. 1937 Rovaniemellä. Haakanalle myönnettiin vuonna 1999 valtion taiteilijaeläke. Hän asuu Sodankylässä.

Minna Kurttila