Aatos Castro, Pasi Nurmikumpu, Pirkko Böhm-Sallamo

Kiplavuori

Olipa kerran eräs autokuski, jonka nimi oli Aira Kokkonen. Hänen autonsa oli iso asuntoauto. Airalla oli vihreät vaatteet, joissa oli mustia raitoja, ja mustat kengät ja tummanvihreä kypärä.

Eräänä päivänä Aira oli ajelemassa asuntoautollaan, kun yhtäkkiä keskelle tietä laskeutui avaruudesta lentävä ralliauto. Autossa oli Airan ystävä, kuski nimeltä Lentokone Perttinen.

Lentokone huusi Airalle: – Hei! Minulla on kaksi paria piikkikenkiä, haluatko lähteä Kiplavuorelle kiipeilemään?

Airahan halusi. Lentokone Perttinen jätti lentävän ralliautonsa autotalliin ja nousi Airan asuntoauton kyytiin.

Aira ja Lentokone ajelivat pitkin tietä kohti vuorta, kun yhtäkkiä piti tehdä hätäjarrutus. Tielle oli laskeutunut lentävä autolentokone. Sitä ajoi Airan mummi, Helikopteri Kerttinen.

Helikopterilla oli kova nälkä, ja hän kysyi Airalta: – Onko sinulla asuntoautosi jääkaapissa nakkeja? Entä sinappia?

Aira sanoi: – No minäpä tarkistan, joo, on täällä kolme pakettia nakkeja ja vähäsen sinappia.

Kun Helikopteri oli syönyt nakit, hän päätti pysäköidä lentävän autolentokoneensa ja jatkaa matkaa Airan ja Lentokone Perttisen kanssa.

He ajelivat ja juttelivat, kun yhtäkkiä asuntoauton katolta kuului tömähdys. Ja sitten toinen. Ja sitten sata. Aira pysäytti asuntoauton ja he menivät asuntoauton ovesta ulos katsomaan. Auton katolla oli seitsemän mustaa reppua, ja pellolla ja maantiellä sata lisää. Sitten he kuulivat pienen äänen: zip. Yhden repun vetoketju aukesi. Ja sitten kaikki muidenkin reppujen: zipzipzipzip. Reppujen läpät aukesivat ja niistä nousi ilmaan leijumaan satoja pikku alieneita. Se alien, jolla oli kruunu päässään, oli alieneiden kuningas. Kuningas tuli puhumaan Airalle, Lentokoneelle ja Helikopterille: – Hei ihmiset, olen kuullut että te kolme olette autojen asiantuntijoita. Me alienit olemme rakentamassa autoa, ja yksi ruuvi ei halua mennä paikoilleen renkaaseen. Olemme niin pieniä, ettemme oikein jaksa vääntää sitä.

Lentokone tarttui ruuvimeisseliin ja käänsi ruuvin paikoilleen reippaasti ja taitavasti. Kiitokseksi alieneiden kuningas antoi hänelle alienkuution, jota voi käyttää koristeena. Siinä oli alienin kuva. Lentokone sai myös mustan koristepöllön, jolla oli vihreät silmät.

Kolmikon matka kohti Kiplavuorta jatkui. He juttelivat matkalla. Aira ja Lentokone ihmettelivät: – Miten autojen renkaat oikein toimivat, miten ne voivat pyöriä?

Vanha ja viisas Helikopteri selitti, että se johtuu akselista ja moottorista. Sitten keskustelu keskeytyi, kun Aira joutui tekemään taas äkkijarrutuksen. Keskelle tietä oli kaatunut suoraan Saturnuksesta iso alien, jolla oli punaiset ja painavat obsidiaanikengät. Alien pyysi Airaa auttamaan, sillä hänkin oli rakentamassa autoa, ja hänenkin autossaan oli liian tiukka ruuvi. Aira väänsi ruuvin paikoilleen punaisen auton renkaaseen, ja sai palkkioksi mustan koristekarhun, jolla oli vihreät silmät. Aira kiitteli kovasti ja matka jatkui.

Kun kolmikko viimein pääsi asuntoautolla Kiplavuoren juurelle, he eivät laittaneet piikkikenkiä heti jalkaansa – ne olisivat rikkoneet asuntoauton lattian. Lentokone Perttinen jäi keittelemään asuntoautoon päiväkahveja, kun Aira ja Helikopteri lähtivät nousemaan vuoren rinnettä piikkikengillään.

Yhtäkkiä he näkivät kaksi lentävää vihreää autoa, jotka leijuivat heidän viereensä. Autoista hyppäsivät Airan äiti ja isä obsidiaanikengissä! He halasivat Airaa, ja Aira sanoi: – Hei! Minullahan olikin jo ikävä teitä!

Aira itki ja halasi äitiään ja isäänsä. Sitten kaikki kiipeilivät yhdessä vuoren huipulle, löysivät sieltä timantin ja veivät sen kotiin.

Sen pituinen se.

Tarinan saneli Aatos Castro, 5 v., talteen kirjoitti äiti

Novellileikki sanat siemeninä

Covid kolkutteli oviin ja ikkunoihin, työt loppuivat kuin seinään, niin keksin keinon kotosalla!

Silmiini sattui lehteä selatessa Laatusen työvoimapoliittinen kolumni. Alleviivasin sanoja sitä lukiessani. Meni sitten päivä tai pari, tuo sama lehti tarttui taas käteeni. Jokin jännästi naksahti. Poimin alleviivatut sanat paperille, mieleni kartalle nousi tapahtumapaikka, kaksi erilaista ihmistä. Tajunnanvirtana annoin kynän synnyttää kohtaamisen tarinan. Istutetut sanat eivät saaneet pompata esiin kehräämästäni ajatuskudelmasta. Paljon tuli luetuksi ja alleviivatuksi, jopa rutikuivaa proosaa, kaikkineen opiksi ja ojennukseksi. Laatusen kolumni valittuine sanoineen sysäsi minut seikkailuun. Muistakin lehdistä silmille hyppi virikesanoja, lopulta jopa ratkaisemastani sanaristikosta. Kuin olisin rämpinyt kymmenen kilometriä poluttomassa metsässä. Voisinpa sanoa niin kuin vanha kansa: ei mitään niin pahaa, ettei jotakin hyvää! Tällaista leikkiä en olisi toteuttanut, jos minua ei olisi pysäytetty kodin seinien sisäpuolelle. Ehdin siinä samalla itkeä surematta jääneet surut, pahkaan painetut murheet, omat virheet, väärinkäsitykset.

Nyt varmaan kysyt, miksi ihmeessä en poiminut satunnaisia sanoja sanakirjasta. Juuri siksi, että eihän se olisi ollut aitoa dialogia! Kun taustalla väikkyi toisen elävän ihmisen todellinen artikkeli, niin se mihin muutamat irralliset valitut sanat minut sysäsivät, oli ajatusleikin yllättävä vuoropuhelu, lukemisen luonteva jatke. Tämä leikki jatkuu edelleen, vaikka ulkonaliikkumiskielto on hellittänyt otteensa ja kirjaston nettikoneen ääreen jo pääsee rauhassa kirjoittamaan. Nyt kyllä tietoisuuteen tulvivat päivittäiset sotauutiset. Tiedä sitten, mitä niistä syntyy... Kauhun estetiikkaa, pelkojen purkautumat. Varmasti ainakin elämän puolella pyristeleviä novelleja. Novellihan tulee alkuaan sanasta ”uutinen” – novella. Juuret ovat niin kaukana ja syvällä ihmiskunnan historian kerrostumissa. Aina on ollut uutisia, paratiisista lähtien.

Pirkko Böhm-Sallamo

Pöydän ääressä

Olin päättänyt tehdä sen. Cocktailhaarukka lepäsi rauhallisena etusormen ja peukalon välissä koskettaen hieman oikealla kyljellään keskisormeen. Ranteeni levollisuutta korosti se, että pidin cocktailhaarukkaa aavistuksen nojaamassa lasiastiaan, astiaan, joka on vielä myyntiasussaan. Kannen olen aukaissut 12 minuuttia sitten. Siihen ei tarvittu paljoakaan voiman käyttöä. Tietenkin olin ennen sitä tarkastanut ”parasta ennen” -päiväyksen. Siinä ei ollut huomautettavaa, päivämäärään oli vielä useampi kuukausi. Kyynärpääni olin asettanut ruokapöydälle, jotta se tasapainottaisi asetelman dynaamisempia osanottajia.

Saatoin kuulla rannekelloni tikityksen, vaikka matkaa korvaani oli 53 senttiä. Johtuiko se hiljaisuudesta vai tarkasta kuulostani? Olin yrittänyt vaalia kuuloani: käyttää korvatulppia joissain työtehtävissä (niissä meluisissa), ja jopa konserteissa vaimentaa melutasoa korkealaatuisilla kuulosuojaimilla, jotka vaimentavat tasaisesti koko äänialuetta 12 desibeliä. Palatakseni tähän lasiastiaan, jossa etikkasokeriliemessä ui kurkkuviipaleita, niitä avomaankurkuista leikattuja. Säilöttyä kurkkua, sanoisi joku. Toinen toisaalla puhuisi etikkakurkuista. Tuolle väittelylle minä olen immuuni. Minulle riittää kurkkuviipaleiden siirtyminen suuhuni, olivatpa ne minkä nimisiä tahansa. Siirron aion suorittaa heti, kun häiriötekijät ovat vähälukuisempia. Silloin kun aika-harmonia-akseli kulminoituu keittiössäni. Yleensä siihen ei valtavia ponnisteluja tarvita. Riittää kun minä ja rauhallinen ympäristö kohtaamme samassa pisteessä kurkkuviipaleiden kanssa. Hetken kruunaa muutaman elementin läsnäolo: tuoli, pöytä, haarukka ja lasiastia etikkasokeriliemineen, jossa pääosan esittäjät, kurkut, odottavat tapahtumaketjun alullepanoa. Kaikkien edellä mainittujen täytyy olla oikealla

etäisyydellä toisiinsa, myös suhteessa minuun. Jos jonkin elementin koordinaatit poikkeavat liian paljon ihanteellisesta, voi koko juhlallinen tapahtuma kaatua, ajautua katastrofiin. Sitä me emme halua.

Minua raivostuttaisi suunnattomasti, jos huoneessa lentelisi kärpänen tai pihalla päristeltäisiin mopolla. Minut olisi silloin pakotettu keskeyttämään tämä, jo ah niin pitkälle viety tapahtuma. Minun pitäisi nousta ja hakea kärpäslätkä tai aukaistava ikkuna huutaakseni aknekasvoiselle teinihirviölle hiljaisuuden tarpeestani. Liikesuunta riippuen täysin siitä, kumpi häiriötekijä olisi kyseessä. Enhän minä huutamalla saa kärpästä hengiltä enkä kärpäslätkällä mopedia hiljaiseksi.

Tuo isoäidiltä saatu cocktailhaarukka, nuo samat iänikuiset verhot, tämä aika. Tässä ajassa on jotain kummallista. Käykö kukaan enää toistensa luona kylässä? Taloissa, huoneistoissa, joissa ihmiset pitävät kotejaan. Olemmeko me muuttuneet?

Lisään käteni lihasten jännitettä siirtääkseni haarukkaa.

Pasi Nurmikumpu

Siipi ikkunassa. Mixed media. Mari Elina Tuisku, 2020.