Toini Marjamaa

Sodan julmat kasvot

Tuijotan kuvaruutua. Joukoittain ihmisiä, nuoria ja vanhoja naisia, lapsia, matkatavaroita, muutama mies kumartuneena hyvästelee perhettään, kääntyy ja lähtee. Tuijotan kuvaruutua. Seison pienessä pirtissämme isän, äidin ja siskojen kanssa. Edessämme nuori mies, lähdössä lyhyen loman jälkeen. Isä siunaa vapisevin käsin hänet, ainoan poikansa, vanhempi lepää jo ristin alla. Veli nostaa vielä syliinsä minut, pikkusiskonsa. Nuori mies ottaa ovensuun naulakosta manttelinsa, vyöttää sen, kurkottaa lakkinsa, nostaa repun selkäänsä ja lähtee taakseen katsomatta.

Äidin silmistä huutaa tuska, ääntä ja kyyneleitä ei tule, ne tulevat iltalypsyllä lehmän lämpimään kupeeseen. Kiipeän ikkunalaudalle, veli pysähtyy hetkeksi pihalle katselee länteen, Väylän yli Ruotsin vaaroihin, lähtee, Kannakselle, etulinjoihin. Emme tienneet tuleeko hän takaisin, emme aavistaneet lähtevämme syksyllä kävelemään lehmien perässä kohti naapurimaata. Emme tienneet pääsemmekö palaamaan, valtaako jättiläinen vai polttaako kääpiöksi kutistuneen tuli kotimme. Pelko sydämessä kiikaroimme Väylän yli. Me pääsemme kotiin. Pitkiä juoksuhautoja pitkin pihaamme, suutariksi jääneen käsikranaatin löydämme siskon kanssa lähimetsästä.

Eräänä lumituiskuiltana portailta alkaa kuulua kopinaa, väsynyt mies harmaassa manttelissa avaa oven, käveltyään Sodankylästä Ylitorniolle kotiinsa jouluksi 1944. Tuijotan kuvaruutua. Näen pienen tytön Väylää ylittävässä proomussa istumassa ison matka-arkun päällä, pitelemässä hihnasta mustaa karhukoiraa, Runnea.

Toini Marjamaa