Herttoniemi inspiroi taiteilijaa Keraamikko Outi Leinosen yksi lempipaikoista on Karhutien kotitalon terassi. Siellä hän mielellään istuu ja tarkkailee takapihaa, kunnes orava, siili, punarinta tai lumikko näyttäytyy. Luonnon tarkkailu on Outille tärkeää, keraamikon työn ensimmäinen vaihe.
E
nsin äiti teki pienelle Outille muovailuvahasta pikkiriikkisen astiaston. Sitten Outi muovaili kaverinsa kanssa lumesta vauvat, laittoi ne kenkälaatikkoon ja veteli narusta pitkin Herttoniemeä. Taideteolliseen korkeakouluun päästyään Outi oivalsi, että muovailu, keramiikka on hänen alaansa, se taide, joka syntyy yksinäisyydessä ja hitaasti. – Ihanteellinen tilanne on se, että saan tehdä töitä rauhassa, omaa tahtiani. Mallin tarkkailu ja märän saven käsittely on minusta kaikkein kivointa. Olen huomannut, että pienet lapsetkin rauhoittuvat, kun he saavat tehdä jotakin käsillään. Lapset jaksavat yllättävän hyvin keskittyä muovailuun, Outi Leinonen sanoo. Lähes koko hänen tuotantonsa on syntynyt Herttoniemessä. Noin neljänkymmenen vuoden aikana Outi Leinosella on ollut yli kaksikymmentä yksityisnäyttelyä ja lukuisia yhteis26
HERTTONIEMELÄINEN
näyttelyjä, myös ulkomailla. Uransa huomattavimman tunnustuksen hän sai viime vuonna, kun hänet valittiin Vuoden keraamikoksi.
Koira kotiutti uudelleen Herttoniemeen Outin ollessa parivuotias perhe muutti Töölöstä Herttoniemeen, ensin Karhutielle kerrostaloon ja perheen kasvaessa Susitielle. Ikävä kyllä Outin varhaiset, valoisat muistikuvat Herttoniemestä saivat tummia sävyjä siinä vaiheessa, kun hän siirtyi Herttoniemen yhteiskouluun. – Minä en viihtynyt koulumaailmassa ollenkaan. Tunsin itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Vaihdoin koulua, kirjoitin ylioppilaaksi Vuosaaren yhteiskoulusta. Olisinpa silloin tiennyt, että epäviihtyminen vain kuuluu tiettyjen ihmisten luonteeseen. Monet tulevat taiteilijat ovat tunteneet koulunkäyntiä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä, Outi toteaa. Kun hänen miehensä Pekka Vuorinen ilmoitti suhteen alkuvaiheessa löytäneensä heille asunnon Herttoniemen Susitieltä, Outi oli aika kauhuissaan. Kuinka hän voisi lähteä takaisin paikkaan, josta hänellä oli niin ikävät muistot. Muutettuaan tänne hän tunnusteli ympäristöä ensin varovasti,
kunnes pikku hiljaa uskalsi käydä jopa Eränkävijäntorilla. Kun perheeseen tuli koira, chow-chow-rotuinen Hertta, Outin oli pakko laajentaa reviiriä. Niin hän vähitellen tutustui paikkaan ja ihmisiin uudelleen ja alkoi viihtyä. Myöhemmin lenkkikaverina oli vielä toinenkin chow-chow, Papu. Aluksi Outi teki töitä pienessä kellaritilassa Mäyrätiellä. Mutta toive oli päästä kerrostalosta väljempiin tiloihin. Ja Herttakin tuntui tarvitsevan lisätilaa. Karhutien kulahtaneen näköinen omakotitalo oli ollut myynnissä pitkään. Mineriittilevyillä päällystettyä rumaa taloa ei kukaan halunnut ostaa.
