Herttoniemi inspiroi taiteilijaa

Keraamikko Outi Leinosen yksi lempipaikoista on Karhutien kotitalon terassi. Siellä hän mielellään istuu ja tarkkailee takapihaa, kunnes orava, siili, punarinta tai lumikko näyttäytyy. Luonnon tarkkailu on Outille tärkeää, keraamikon työn ensimmäinen vaihe.

Ensin äiti teki pienelle Outille muovailuvahasta pikkiriikkisen astiaston. Sitten Outi muovaili kaverinsa kanssa lumesta vauvat, laittoi ne kenkälaatikkoon ja veteli narusta pitkin Herttoniemeä. Taideteolliseen korkeakouluun päästyään Outi oivalsi, että muovailu, keramiikka on hänen alaansa, se taide, joka syntyy yksinäisyydessä ja hitaasti. – Ihanteellinen tilanne on se, että saan tehdä töitä rauhassa, omaa tahtiani. Mallin tarkkailu ja märän saven käsittely on minusta kaikkein kivointa. Olen huomannut, että pienet lapsetkin rauhoittuvat, kun he saavat tehdä jotakin käsillään. Lapset jaksavat yllättävän hyvin keskittyä muovailuun, Outi Leinonen sanoo.

Lähes koko hänen tuotantonsa on syntynyt Herttoniemessä. Noin neljänkymmenen vuoden aikana Outi Leinosella on ollut yli kaksikymmentä yksityisnäyttelyä ja lukuisia yhteisnäyttelyjä, myös ulkomailla. Uransa huomattavimman tunnustuksen hän sai viime vuonna, kun hänet valittiin Vuoden keraamikoksi.

Koira kotiutti uudelleen Herttoniemeen

Outin ollessa parivuotias perhe muutti Töölöstä Herttoniemeen, ensin Karhutielle kerrostaloon ja perheen kasvaessa Susitielle. Ikävä kyllä Outin varhaiset, valoisat muistikuvat Herttoniemestä saivat tummia sävyjä siinä vaiheessa, kun hän siirtyi Herttoniemen yhteiskouluun. – Minä en viihtynyt koulumaailmassa ollenkaan. Tunsin itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi. Vaihdoin koulua, kirjoitin ylioppilaaksi Vuosaaren yhteiskoulusta. Olisinpa silloin tiennyt, että epäviihtyminen vain kuuluu tiettyjen ihmisten luonteeseen. Monet tulevat taiteilijat ovat tunteneet koulunkäyntiä kohtaan samanlaista vastenmielisyyttä, Outi toteaa.

Kun hänen miehensä Pekka Vuorinen ilmoitti suhteen alkuvaiheessa löytäneensä heille asunnon Herttoniemen Susitieltä, Outi oli aika kauhuissaan. Kuinka hän voisi lähteä takaisin paikkaan, josta hänellä oli niin ikävät muistot. Muutettuaan tänne hän tunnusteli ympäristöä ensin varovasti, kunnes pikku hiljaa uskalsi käydä jopa Eränkävijäntorilla. Kun perheeseen tuli koira, chow-chow-rotuinen Hertta, Outin oli pakko laajentaa reviiriä. Niin hän vähitellen tutustui paikkaan ja ihmisiin uudelleen ja alkoi viihtyä. Myöhemmin lenkkikaverina oli vielä toinenkin chow-chow, Papu.

Aluksi Outi teki töitä pienessä kellaritilassa Mäyrätiellä. Mutta toive oli päästä kerrostalosta väljempiin tiloihin. Ja Herttakin tuntui tarvitsevan lisätilaa. Karhutien kulahtaneen näköinen omakotitalo oli ollut myynnissä pitkään. Mineriittilevyillä päällystettyä rumaa taloa ei kukaan halunnut ostaa.

– Päätimme teollista muotoilua opiskelevan ystävämme, Nikkasen Petrin kanssa ostaa talon. Ei meillä pääomia ollut, mutta jostakin vain riivimme rahat kokoon. Kun köyhät ihmiset ryhtyvät niin hulluun yritykseen, ei muuhun ollutkaan enää rahaa kuin maaliin. Maalasimme kaiken sisältä vakoiseksi, ja mineriitin poisto ja laudoitus tehtiin talkoilla.

Petri Nikkanen tyttöystävineen asui talon yläkerrassa ja Outi Pekan kanssa alakerrassa. Isosta autotallista tuli Outille uusi työtila. Siellä hän edelleen tekee keramiikan likaisimmat työvaiheet, sekoittaa savia, värittää ja lasittaa. Polttouuni sopi hyvin puretun saunan paikalle.

Taide on tutkimista ja ihmettelyä

Outi Leinosen ensimmäinen näyttely oli vuonna 1977 Galleria Katariinassa. Työt olivat pieniä ihmisfiguureja, joista yksi esitti aviomiestä kylpemässä Susitien istuma-ammeessa. – Kutsumme työtä nimellä Aleksis Kivi kylvyssä, koska Pekalla oli siinä vaiheessa punainen parta ja hän todella muistutti vähän kansalliskirjailijaa. Sen jälkeen olen tehnyt ihmishahmoja aika vähän. Minulle tuli vaihe, jolloin rupesin suurentamaan luonnonaiheita, esimerkiksi siemeniä. Ne olivat esillä näyttelyssä nimellä Talvipäivän seisaus. Aiheen kehittely lähti auringonkukan siemenestä ja siitä, että meillä talvet ovat niin pitkiä ja harmaita. Siemen aiheena liittyi kevään odotukseen ja toivoon, että jossakin sittenkin piilee elämää, Outi kertoo. – Kun katson mitä tahansa mönkiäistä tai kasvia, hämmästyn, miten monimutkainen ja hieno se on. Taide on paljon tutkimista ja ihmettelyä. Arvostan voikukkaa, olen ikuistanut keramiikkaan sen koko kehityskaaren. Vähän aikaa sitten toteutin pitkäaikaisen toiveeni: tein ensimmäiset pikkulinnut, sinitiaisen ja punarinnan.

Pikkulinnut ovat haastavia, varsinkin ohuet jalat ovat keraamikolle vaikeita toteuttaa. Niihin Outi sai apua naapurilta, joka väänsi jalat rautalangasta.

Olohuoneessa komeilee kaksi viimeisintä työtä, varispariskunnan kookkaat rintakuvat. – Lintu on uskomattoman kiehtova ja tyylikäs, niin pienet varpuset kuin suuret haukatkin. Kerran meidän kuistin ikkunaan lensi talitiainen, ja löysin sen portaalta pökertyneenä. Huomattuani, että se on elossa, aloin lämmittää sitä käsissäni. Siitä se rupesi vähitellen virkoamaan ja istahti lopulta sormelleni kietoen varpaansa sen ympärille. Miten sellainen pieni, olematon höyhenpallo voikaan olla niin täynnä elämää. Se tuntui ihan sähkövirtana minussa asti. Hetken mietiskeltyään lintu lensi puun oksalle. Se oli suuri elämys.

Kottikärryt keramiikassa

Outi Leinosen tuotannossa on toki muutakin kuin luontoa. Jotkut työt vaikuttavat silmänkääntäjän tempulta: keramiikkainen ilmapallo näyttää katonrajassa höyhenenkevyeltä tai keraamiset kirjat houkuttivat kääntämään sivua. Pot Viaporin 40-vuotisnäyttelyssä Suomenlinnassa taideteokset saivat veden kielelle. Galleriaan oli katettu juhlapöytä, johon Outi oli kollegoiden tekemien keramiikkaisten täytekakkujen ja karjalanpiirakoiden joukkoon loihtinut erehdyttävän aidon näköisiä keramiikkaleivoksia.

Jotkut herttoniemeläiset ovat hankkineet Outin töitä. Aiheet ovat saattaneet liittyä tilaajan omaan elämään, kuten erään naapurin tilaama kottikärrylaatta, joskus Outia on pyydetty tekemään lahja lähikoulun opettajalle tai syntymäpäiväksi. – Jos toivotaan työtä joksikin tietyksi päiväksi ja tiettyä aihetta, täytyy ajoissa ottaa yhteyttä. Muuten on vain tyydyttävä siihen, mitä minulla sattuu olemaan työhuoneella.

Joitakin töitä on vaikea antaa eteenpäin.

– Tein ensimmäisestä koirastamme Hertasta kokonaisen näyttelyn. Niistä töistä minun oli tavattoman vaikea luopua. Mutta onneksi useimmat Hertta-patsaat ovat saaneet hyvät kodit. Minulle saatetaan vieläkin soittaa ja ilmoittaa, että ”Hertta voi ihan hyvin”. Surin Herttaa syvästi, Outi kertoo.

Outi Leinonen ei tee astioita, vaikka ihailee kauniita kippoja ja vateja, myös kollegoiden tekemiä kuppeja ja lautasia.

Isänsä jälkiä seuraten Outin poika Olli opiskelee arkkitehdiksi. Kun Olli oli vaihdossa Japanissa, vanhemmat kävivät poikaa tervehtimässä. – Olli tutustutti meidät siellä asuvaan rouvaan, joka antoi meille hienot teekupit. Kun katson kuppeja, muistan reissun, ihanan japanilaisen rouvan ja japanilaisen vieraanvaraisuuden.

www.kolumbus.fi/vuorinen.leinonen/

Teksti: Tuula Kasanen Kuvat Pekka Vuorinen