Volvo Vietti 43

Suomen Volvo-kerhon j채senjulkaisu joulukuu 2020

3 4 i t t e i V

t채 Tykk채채 meis a!

Facebookiss 1

Vietti 43

Puheenjohtajan palsta

Suomen Volvo-kerhon (PV-kerho ry:n) jäsenjulkaisu Julkaisija: Suomen Volvokerho, Koulukatu 1 C 31 80110 Joensuu

Suomen Volvo-kerhon hallitus vuonna 2020: Puheenjohtaja Jukka Huovinen, Joensuu huovinen.jukka@gmail.com puh. 0407707994 Varapuheenjohtaja Ville Koskenniemi, Ylöjärvi ville_koskenniemi@hotmail.com puh. 040 594 8497 Eetu Ekonen, Jyväskylä eetu.ekonen@gmail.com puh. 040 7529 231 Jarmo Lehtonen, Ylöjärvi jarmo.lehtonen@suomenvolvokerho.fi puh. 0400 919 544 Heikki Huhdanpää, Tampere heikki.huhdanpaa@gmail.com puh. 0400622883 Toivo Susi, Jyväskylä toivosusi.susi@gmail.com puh. 0400 512 1331

Jäsenasiat hallitus@suomenvolvokerho.com

Lehden taitto ja ulkoasu: Ville Ruuska/Artruska Oy www.artruska.fi

Paino Kirjapaino Hermes, 2020

Kannen kuva (käsitelty): Toivo Susi Volvo Amazon v. -67 estate

2

Kesä oli ja meni.. yllättävän nopeasti vaikka oikeastaan ei tullut käytyä paljon missään. Ei ollut näyttelyitä, ei kokoontumisajoja ja kerhon toiminta on ollut koronatilanteen takia aika vähäistä.

Positiivista on, että kerhoon on tullut paljon uusia jäseniä, tervetuloa mukaan!

Nyt, kun tätä etäbuumia eletään, niin foorumillehan voisi kirjoitella kuulumisiaan esimerkiksi, mitä on tullut puuhastelua, kun koronarajoitukset eivät ole mahdollistaneet paikalliselle huoltsikalle menemistä. Siellä voisi myös esittää toiveita ensi vuoden toimintasuunnitelmasta, jos ei pääse syyskokoukseen paikalle. Tätä kirjoittaessa en tiedä vielä, missä syyskokous pidetään, kutsu tulee sähköpostilla joten varmistathan että jäsenrekisterissä on ajan tasalla oleva sähköpostiosoite.

Tehtiin muuten kerholehteen pieni faceliftaus, toivottavasti pidät siitä. Ollaan myös porukalla miettimässä, kuinka kerhotuotekauppaa toteutettaisiin, saataisiin sitäkin heräteltyä henkiin. Kokoontumisajot on tarkoitus järjestää ensi kesänä tämän kesän suunnitelmalla, elikkä nähdään Saarijärvellä 2021.

Hyvää joulun odotusta!

Jukka Huovinen

Vietti 43

Aineistoa kerholehteen Olisiko jutun juurta, muttei oikein uskallusta kirjoittaa?

Sisällysluettelo:

Otahan vain rohkeasti kynä ja paperia tai nykyisiä kirjoitusvälineitä esiin ja juttua tulemaan.

Jutun kirjoittajat palkitaan!

8. Volvo-harrastusta 60-luvulta alkaen

Kerholehteen otetaan mielellään kerholaisten tarinoita. Aihepiiri voi olla hyvinkin laaja, kunhan se vain liittyy tavalla tai toisella Volvo -harrasteeseemme. Jos epäilet, etteivät possessiivisuffikset ja relatiivipronominit ole kohdallaan, niin unohda ne. Toimitukselle kelpaa juttusi sellaisena kuin sen olet kirjoittanut. Se oikoluetaan, eikä mahdollisista virheistä rangaista tai sidota häpeäpaaluun. Tärkeintä on se, mitä haluat meille kertoa.

Kerro meille itsestäsi, Volvo-historiastasi, tapahtumista ja sattumuksista Niksi-Pirkan vihjeitä tai mitä tahansa, mikä on jäänyt sinulle mieleen. Juttusi löytää varmasti lukijoita myös jäsenistä.

Lähetä tekstiä rohkeasti julkaistavaksi.

Jos meillä ei ole juttuja, ei ole lehteäkään, sillä se on meidän kaikkien yhteinen aikaansaannos ja ei kun kirjoittamaan!

Kerholehdessä julkaistaan jäsenistön kirjoittamia Volvo-aiheisia juttuja.

Materiaalin voi toimittaa sähköpostilla kerholehti@suomenvolvokerho.com Valokuvien tulee olla hyvälaatuisia ja mahdollisuuksien mukaan alkuperäiskokoisia, että laatu riittää lehteen.

Muistathan mainita tekstissä kirjoittajan ja kuvaajan nimet, myös kuvateksit otetaan kiitollisina vastaan!

HUOM! Kaikki aineisto on jäsenistön tuottamaa. Lähetä aineisto viimeistään 28.2.2021 mennessä.

4.

Duettista Duettiin

11. Pikkaset 12. Sportti-Volvon

parempi malli 16. Volvokerho ja

Pyhimyskerho palkittiin merkkikerhojen ykkösinä 18. Amazontreffit koronaruuhkassa 20. Kartanovaunu 24 Automatkailua talvikelissä

Sähköinen jäsenkirje

26. Arki-illan treffit

Cafe Garagessa

Haluaisitko säästää luontoa ja yhdistyksen postikuluja?

30. Poikkeuksellinen

rallitalvi 2020

Kerro meille jos haluat jäsenkirjeen s-postiisi: hallitus@suomenvolvokerho.com

Onko osoitteesi muuttunut?

Muistathan ilmoittaa osoitteenmuutoksista kerholle (postiosoite ja sähköpostiosoite).

Voit tehdä päivityksen myös kerhon nettisivuilla omilla tunnuksillasi tai lähettämällä tiedon hallitus@suomenvolvokerho.com 3

Duettista Duettiin Niinhän sitä sanotaan, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Tämä pätee hienosti Kanteleen kylässä, Pukkilassa asuvan Jarmo Almialan kohdalla. Jarmo opetteli ajamisen jalon taidon perheeseen vuonna 1961 hankitulla uudella Volvo Duettilla.

i Kerhossamme on 81 kpl Duetteja

4

Volvo hankittiin ”pakettiautona”, jolloin auton mukana tullut takapenkki piti ottaa autosta pois kolmeksi vuodeksi ja ajella ilman. Takaikkunat piti peittää umpipelleillä ja etuoveen maalattiin kantavuus, kokonaispaino ja akselipaino. Autolle lisäksi säädettiin ajoneuvokohtainen 80 km/h nopeusrajoitus.

Penkin sai kiinnittää takaisin ja rekisteröidä auto uudestaan muutaman vuoden päästä ilman veroseuraamusta, mutta nyt henkilöautoksi. Tällä tavalla saatiin kierrettyä silloin hyvin raskas autovero farmariautojen kohdalla. Jarmo muistelee, että autosta irroitettu takapenkki, joka oli sijoitettu säilöön kotitalon kuistille, toimi trampoliinina ja siinä tuli tehtyä temppuja ja hyppyjä sisarusten kanssa.

Auto toimi maatilan tarpeisiin alkuun kuljetusvälineenä ja myöhemmin tavallisena käyttöautona, jolla perhe taittoi matkoja.

Erään kerran Jarmo päätti hieman mennä sudittelemaan Duettilla, kun vanhemmat olivat menneet navettatöihin. Oli siis talviaika ja Jarmolla ikää reilut kymmenisen vuotta. Autolla hän osasi jo ajaa, sekä traktoreilla. Asuttiinhan sitä sentään maalla.

60-luvulla nastarenkaat olivat ylellisyyttä ja niin tässäkin tapauksessa. Duettissa oli kaksi talvirengasta ja nekin vetävillä takapyörillä. Edessä ihan tuikitavalliset suvikumit. Jarmo oli päättänyt siirtää autoa lähemmäs kotitaloa, mutta jäinen piha ja ehken vallitseviin ajo-olosuhteisiin nähden liiallinen tilannenopeus sekä suvikumit eturenkaissa aiheuttivat sen, että Duett syöksähti keula edellä päin kanalan seinää. ”Varmasti oli tarjolla seuraavana aamuna nahkamunia kanalasta. Kyllä se sen verran jysähti, että kyllä kanat säikähti.”

Jarmo selvisi naarmuitta, mutta Duettin etulokasuoja vääntyi sen verran, ettei eturengas mahtunut kääntymään. Niin jäi vanhemmilta suunniteltu kyläilyreissu väliin ja kyllä siinä jokunen nuhdesananen tuli isä-Åken suusta. Lokasuoja oikaistiin parin päivän päästä naapurin avustuksella ja ajelut jatkuivat taas. Jarmo kuvaili, että eräänkin kerran tuli haettua traktori avuksi, kun piti Duetti käydä nyppäsemässä pellosta irti, jonne se oli humpsahtanut akseleita myöten ajoharjoittelun seurauksena.

Auto jäi kymmenessä vuodessa ns. kakkosautoksi, jolla Jarmo sitten ajokortti-ikäisenä ajeli omia ajojaan, kuten

Jarmon Duett ja vävyn Amazon vierekkäin.

5

Se ensimmäinen auto, jolla opettelin ajamaan kouluun. Eräänkin liikuntatunnin aluksi oppilaiden piti siirtyä koululta kentälle. Jarmo tiedusteli opettajalta mahdollisuutta suorittaa siirtymä moottorimarssina ja hetken tuumailtuaan opettaja suostui, mutta ilmoitti varaavansa itselleen paikan etupenkiltä. Niin Jarmo ja opettaja istuivat edessä ja loput 9 oppilasta änkeytyivät tilavaan Duettiin takapenkille ja tavaratilaan. ”Hyvin mahduttiin kaikki, eikä tarvinnut kävellä sinne kentälle”, virnuili Jarmo.

Duett oli vainen jättänyt paatuneeseen Volvomieheen melkoisen arven. ”Kyllä siinä useana vuotena pohti, että joskus vielä hommaan Duettin, koska olen ajatellut ja sanonutkin, että auto, millä aloitin aikoinaan ajelut, samanlaisella autolla lopetan”. Näin tuumaili Jarmo ja lähestyvät 60-vuotissyntymäpäivät vauhdittivat päätöstä Duettin hankkimisesta.

70-luvun puolivälin jälkeen oli Duettin mittariin pyörähtänyt kunnioitettavat lukemat. Autolla oli ajettu liki 300 tkm. Autoa oli väritetty Jarmon ja neljän muun sisaruksen toimesta eri väreillä ja takaovia koristelivat ajan henkeen sopivat värikkäät kukkaset. Jarmo harmitteli, ettei löytänyt mistään kuvia maalatuista takaovista. Duett jäi leimaamatta ja lopulta päätyi vaihtoon seuraavan auton edestä. Korroosio oli tehnyt tehtävänsä, mutta teknisesti auto oli edelleen täysin toimiva.

”Kyllä nettiä tuli selailtua tiukasti”, sanoi Jarmo, kun oli päättänyt toteuttaa hankkeensa. Niin onnellisesti sitten kävikin, että eräänä päivänä sopivan oloinen ilmoitus löytyi Hyvinkäältä. Ei mennyt aikaakaan, kun jaloissa olleet, rehuissa ryvettyneet, Kärkkäiseltä ostetut verkkarit vaihtuivat ostohousuihin ja niin oltiin matkalla Hyvinkäälle, josta löytyi ilmoituksen mukainen Duett omakotitalon pihalta. Duett oli seisonnassa ja 3 vuotta oli kulunut edellisestä katsastuksesta.

80-luvulta eteenpäin näihin päiviin asti perheessä on ollut yhteensä 14 eri volvoa. Voidaan siis puhua fanaattisuudesta.

240-mallisia volvoja oli kolme, 343, 340, 360, 460, 740 ja tuoreemmat V50-Volvot ovat olleet edustettuina perheen kulkuvälineinä. Olisiko Tshernobylin ydinlaskeuma tai joku muu Keski-Euroopasta saapunut villitys aiheuttanut sen, että fanaattinen Volvo-mies hairahtui polulta ja hankki kaikkiaan seitsemän eri Renaultia 90-luvulla ja vielä alkuun 2000 lukua.

Lopulta järki vei voiton ja perheen kulkineiksi valikoitui taas Volvot.

”Käyntiin se lähti heti ekalla ja siinähän tuo nätisti käydä

Kyllä siinä useana vuotena pohti, että joskus vielä hommaan Duettin.

6

Hyvinkäältä löydetty yksilö

Lopetan ajot samanlaisella autolla, jolla ajamisen aikoinaan aloitin.

säksätti”, Jarmo totesi Duettista. Kaupat syntyivät ja Duett siirtyi Kanteleelle ensin traktorihalliin, missä tehtiin muutamia kunnostustöitä kardaanin nivelistöön ja vaihdelaatikkoon, jonka jälkeen leima irtosi ilman eri huomautuksia. Autolla ajettiin muutama kesä, mutta kulahtaneelle ja mattaiselle maalipinnalle Jarmo halusi tehdä jotain.

Sattuipa somasti, että ihan vieressä, viereisellä tontilla on autopeltikorjaamo Carshape Oy, jota pyörittää Kari Anttila. Ajatuksia vaihdettiin ja Kari lupasi maalata Duettin.

Sopimukseen kuului, että Jarmo hioo auton peltikirkkaaksi, jolloin Kari pääsee näkemään paremmin, mitä kaikkea ajanhammas on saanut aikaiseksi. Hiekka-, tai soodapuhallus ei Jarmolle tullut mieleenkään, vaan ihan raaka, manuaalinen epäkeskohiomakone ja santapaperi ajoivat tehtävän paremmin. ”Kyllä siinä muutama ilta meni hioessa, kun illalla töiden jälkeen sitä ehti mennä tekemään”. Tuleva vävy oli yhtenä päivänä hiontatalkoissa mukana.

Teksti : Tony Malmbäck Kuvat : Perhealbumi, Studio Pieni/ Lotta Åberg

Mitään katastrofaalista ei maalin ja vanhan pakkelin alta löytynyt. Oikea takakaari oli vaihdettu kokonaan ja repsikan puolella autoa oli joskus käytetty jossain pellon reunassa tai lyhtypylväässä. Kyllä oli kylki ja katto vänkärin puolelta kuin huonosti kynnetty perunamaa. Muutoin auto oli ikäisekseen todella hyvässä ryhdissä ja suora. Mätäkohtiakaan ei tahtonut löytyä.

Niin oli Duett valmis Anttilan Karin käsiin. Kari teki kunnolliset pohjat ja maalaus onnistui paremmin kuin Jarmo uskalsi odottaakaan. Auto suorastaan sädehti komeutta. Hieno maalipinta vaati duettiin uudet puskurit, peilit, vanteet ja pölykapselit. ”Kyllä olisi ollut roisinnäköistä, jos olisin jättänyt vanhat puskurit ja vanteet autoon”, totesi Jarmo.

Tuleva appiukko ja vävy lähdössä kirkolle vihkitilaisuuteen

Auto ehti valmistua parahiksi ajokaudelle 2020, jolloin perheessä olikin syytä käyttää Duettia paraatipaikalla.

Jarmon tytär Rosa aikoi astua avioliiton satamaan miehensä Tonyn kanssa. Nuoripari pyöritteli alkuun muita vaihtoehtoja hääautoksi, tässä tapauksessa vanhaa B-ryhmän Audia, tai Pyhimys-Volvoa, mutta päätyivät melko nopeasti valitsemaan tilavan Duettin hääautokseen. Jarmo itse pestattiin kuskiksi, eikä houkutteluun kulunut kovinkaan kauaa aikaa. Duett olikin oikea nappivalinta ja sädehti kilpaa kauniin morsiamen kanssa.

Tulevaisuudessa Jarmolla on aikomus verhoiluttaa penkit uusiksi. Sisusta muutoin on säilynyt hyvänä ja tarvitsi lähinnä puhdistuksen kohdalleen. Ajonautiskelua Jarmo on ehtinyt tänä kesänä kokemaan mukavasti Duettin ratissa. Hymy on miehellä korvissa ajellessa ja ihan syystäkin. Kun koittaa aika, jolloin ajot loppuvat, toivottavasti vuosikymmenten päästä, niin Jarmo pystyy toteuttamaan haaveensa. ” Lopetan ajot samanlaisella autolla, jolla ajamisen aikoinaan aloitin”.

Studio Pieni/ Lotta Åberg

Teksti : Tony Malmbäck

Kuvat : Studio Pieni/ Lotta Åberg perhealbumi Studio Pieni/ Lotta Åberg

Tuores aviopari

Volvo-harrastusta 60-luvulta alkaen Perheeseemme Turussa vuonna 1968 aiottiin ostaa kolmivaihteinen Volvo Amazon Favorit. Niinpä valitsin autokouluautonkin sen mukaan, täyttäessäni juuri silloin 18 vuotta.

Turussa Volvoa myyvällä Keskusauto– hallilla oli samassa pihassa myös autokoulu, joten ajelin johtaja Kolin opastuksella valkoista Amazonia.

Yhdellä tunnilla oli maantieajoa ja suuntasimme Turun ohikulkutielle, jossa ei vielä ollut nopeusrajoitusta. Kun opettajani näytti keskittyvän radion kuunteluun lisäsin nopeutta vähitellen, kunnes mittari näytti 135 km/t. Ei Koli mitään sanonut ja tunti päättyi tavalliseen tapaan Keskusautohallin pihaan.

Kävi kuitenkin niin, että Suomi devalvoi 33% ennen kuin isä ehti tehdä Volvo-kaupat. Auton ostoon varatut rahat riittivät enää kuplavolkkariin. Ostettiin siis vuoden 1968 VW 1300, jolla viisihenkinen perheemme teki telttailumatkan Italiaan.

Leirintävarusteet kulkivat kattotelineellä.

Italian matka osoitti, että perheemme tarvitsee isomman auton. Niinpä otettiin lainaa ja tilattiin Volvo Amazon. Väriksi valittiin toivomani punainen, johon kuului aiemman musta sijasta nyt valkoinen sisäverhoilu. Favorit-malli ei ollut enää valikoimassa vuonna 1969, joten auto oli nelivaihteinen ja B18-moottori oli vaihtunut B20:een. Autoa odotellessa saimme lainaksi käytetyn keltaisen vuoden 1964 Amazonin. Pikkujouluksi 1968 uusi auto saatiin ja sitä oli nuorena miehenä kiva välillä lainata omiin menoihin. Ainoa moottoritie oli Tarvontie Helsingistä Lohjalle ja siellä pääsi kokeilemaan huippunopeutta. 170 km/t oli mittarissa, kun pyyhälsin BMW 2000:n ohi.

Kesällä 1970 perheemme teki telttailumatkan uudella Amazonilla Pariisiin, jossa tuli kaupunkiajokokemusta keskustan

8

Retkilounaalla Pariisissa Boulognen metsän leirialueella.

Kuvassa veljet Asko ja Jouko sekä äiti Laila ja kirjoittaja AL

ruuhkissa. Suomessa mökkimatkoja ajettaessa nuoremmat veljeni valittivat, että ajamiseni on köröttelyä. Tämä johtui vain siitä, että isän mukana ollessa piti ajaa rauhallisesti, mutta sitten kun autoon oli juuri vaihdettu uudet vyörenkaat ja olimme liikkeellä veljien kanssa kolmestaan, ei enää körötelty, vaan ajoin mökkimatkalla uuden ennätyksen nopeuden noustessa suorilla 150 km/t:iin.

Syksyllä 1970 lähdin opiskelemaan Sak-

saan ja Amazonilla ajelut loppuivat. Ostin käyttöautokseni Lübeckistä uuden keltaisen Fiat 128:n. Sillä välin isä oli vaihtanut autoa. Työpaikalta sai jostain syystä ylimääräisen kuukausipalkan, josta rahana olisi mennyt veroa, mutta autoa vaihtaessa sai bonuksen käyttää kokonaan.

Niinpä EX-333 Amazon vaihtui tumman siniseen vm. 1972 Volvo 142 De Luxeen, TEO-30. Lomilla kotona käydessä silläkin pääsin ajamaan, mutta se ei tuntunut lainkaan niin vakaalta kuin Amazon.

Lapin matkalla 1972 uudella Volvo 142 DL:llä.

Kuvassa Veli Asko, isä Erkki autossa ja kirjoittaja AL

Huomasin erään talon takapihalla Volvon, jossa oli oikeanlainen maski. Sitä ei erikseen myyty, vaan piti ostaa koko auto.

Isän viimeinen Volvo oli tämä 244 L vm.1977.

Ei tehnyt mieli ajaa kovaa. Kaksiovisuus kai alkoi tuntua epäkäytännölliseltä, kun isä vaihtoi 142:n nelioviseen tumman vihreään vuoden 1973 144:n, rekisteri TCA-400. Seuraava Volvo, sininen 244 vm.1977, jäi isän viimeiseksi Volvoksi, kun hän ei mielestään saanut Keskusautohallista enää hyvää palvelua. Seuraava oli MB 200 D vm. 1981.

le aitaukseen moneksi vuodeksi. Pääsin kauppoihin Arin kanssa ja hain Volvon trailerilla Rovaniemelle. Varaosiksi kävin hakemassa Kajaanista vm. 1958 PV

lean harmaaksi. Myöhemmin Ruotsissa käydessäni huomasin, että alkuperäinen sävy olikin ollut oikea.

Poistin uudet istuinpäälliset ja alta löytyi alkuperäinen punaisenkirjava kangas, jonka sain puhdistettua liimatahroista.

Ensimmäinen oman Volvon hankin ollessani silmälääkärinä Rovaniemellä 1980-luvun alussa. PV 444 oli jäänyt mieleen 60-luvun alussa asuessamme Turun Uudenmaankadulla. Samassa pihassa oli vanhalla eläinlääkäri Saarelaisella musta PV, jossa oli kaksiosainen takaikkuna, ilmeisesti vm. 1953 tai vanhempi.

Opiskelukaverini Jorma Martikainen oli Hämeenlinnassa asuessaan ostanut vm.

1952 Volvo PV 444:n, jota oli modernisoitu vaihtamalla kaksiosaisen takaikkunan tilalle yhtenäinen isompi ja myös maski oli otettu 544:stä. Jori kuitenkin haki hajottamolta kaksiosaisen takaikkunan, joka vaihdettiin autoon. Verhoilut uusittiin uudentyyppiseksi punaiseksi ja kori maalattiin Saabin tummanruskealla. Toinen opiskelukaverini Ari Rinne (molemmat patologeja) onnistui ostamaan Volvon Jorilta ja oli jo purkanut moottoriakin, mutta projekti oli jäänyt seisomaan Oulun lähel-

PV vihdoin valmiina Auto 100 v -ajossa Porissa 1986.

444:n ja sain vuoden 1952 autoni lopulta katsastettua. Tarkoitus oli päästä alkuperäiseen asuun, joten auto maalattiin Rovaniemen ammattikoululla. Sävyn piti olla duvgrå, mutta valmiina se näytti väärän väriseltä. Sain joltain kerholaiselta lainaksi hansikaslokeron kannen ja sen mukaan auto maalattiin uudelleen vaa-

Rovaniemen silmäklinikan lääkäreillä kaikilla Volvo syksyllä 1984.

Oikealla Heikki Sepän USA:n tuliainen 245 vm. 1979, kirjoittajan PV 444 vm. 1952 ja ylilääkäri Paavo Tuomaalan Suomi-versio 245 vm.1979.

Alkuperäistä neliripaista maskia en löytänyt Suomesta, mutta Ruotsin puolella huomasin erään talon takapihalla Volvon, jossa oli oikeanlainen maski. Sitä ei erikseen myyty, vaan piti ostaa koko auto.

SA-HK:n (Suomen Automobiili-Historiallinen Klubi, nykyisin SAHK eli Suomen Ajoneuvohistoriallinen Keskusliitto) retkeilyajoon pääsin osallistumaan ensi kertaa Porissa 1986 Auto 100 vuotta -ajoon.

Veli Asko oli kartanlukijana ja takapenkillä kyydissä omat tyttäret Eeva ja Liisa, kaikki vuoden 1952 tyyliin pukeutuneina. Samaan ajoon osallistui mustalla vm. 1953 PV 444 autollaan Matti Voronkoff Pyhärannasta. Nämä olivat ilmeisesti ensimmäiset vanhat Volvot, jotka osallistuivat jokakesäiseen retkeilyajoon. Ajon aikana autoni startti meni epäkuntoon, joten veli pääsi työntämään auton käyntiin picnic-paikalta Ahlströmin kartanon puistosta lähdettäessä.

9

Olin liittynyt PV-kerhoon heti vuonna 1983, kun hankin tuon Volvon ja onnistuin saamaan kaikki sitä ennen ilmestyneet kerhokirjeet ja lehdet. Ritva Romppanen oli perustanut kerhon kuusi vuotta aiemmin. PV-kerhon täyttäessä 15 vuotta vuonna 1991 olin SA-HK:n puheenjohtajana ja halusin juhlistaa tilaisuutta tuomalla sinne Suomen vanhimman PV 444 A:n, vm 1947. Sain sen lainaksi Turun Automuseon Reino Rostenilta. Kuljetin auton Helsingin Mankkaalle, PV-tuvalle Toyota Dyna kuorma-autollani ja PV:llä ajoimme vaimoni kanssa vain juhla-ajon lenkin. Juhlaillallisella oli mukana myös vieraita Hollannin PV 444 -kerhosta.

Työskentelin 80-luvun lopulla Pohjois-Ruotsissa ylilääkärinä Bodenin keskussairaalan silmäklinikalla ja pääsin tutkimaan ympäristön Volvo-tarjontaa.

Eräällä romukauppiaalla oli tervekorinen PV 444 vm. 1953, jonka entisöintiä oli jo aloiteltu ja toinen vuoden 1954 aloittamaton projekti. Ostin molemmat, mutta en saanut kuljetusta heti järjestettyä.

Niinpä kävi huonosti: vandaalit olivat yrittäneet repiä kallisarvoista maskia irti niin, että yksi ripa oli mennyt poikki ja lisäksi

Kirjoittaja ja Amazon vm. 1967 Favorit voittoisan SA-HK:n retkeilyajon jälkeen vuonna 1999.

Ensimmäisen PV:ni olin jo ehtinyt myydä sen aikaisemmalle omistajalle Jorma Martikaiselle, mutta eri puolilta hankittuja PV 444 -aihioita oli nyt kertynyt viisi.

Kaksi niistä meni uusille omistajille – kai entisöitäviksi – ja yksi pelkkä kori ilmeisesti rodiksi. Kaksi on jäljellä omassa tal-

Kaksi PV -aihiota on saatu 1970 MB 608:n kyytiin jatkamalla lavaa ja purkamalla toisesta etupään pellit. Kuvassa Olavi (Olli) Piispanen. kauppias oli joutunut siirtämään autoa trukilla, mutta oli epäonneksi pudottanut sen haarukasta niin, että kori oli nyt lytyssä.

Kuljetin molemmat autot kuitenkin Rovaniemelle, jotta romua voisi hyödyntää varaosina varsinaiseen projektiin. Meillä oli silloisen rovaniemeläisen mobilistikaverini Olavi Piispasen kanssa yhteinen MB 608 -kuorma-auto ja Ollin keksimällä tavalla saatiin molemmat autot tuotua kerralla ja lisäksi kolmannesta irto-ovia ja moottori.

10

lissa ja tarkoitus on joskus laittaa vuoden 1953 Special valmiiksi maroonan punaisena.

Välillä on tullut harrastettua muita malleja ja jopa muita merkkejä. Rovaniemellä tuli ostettua perheemme kakkosautoksi vuoden 1963 Amazon, joka oli juuri maalattu kellertävän ruskeaksi ja oli hyvässä käyttökunnossa. Avieron myötä kakkosauton tarve loppui, joten myin auton naiskollegalle, joka risti sen Silvia-Amazoniksi.

Myöhemmin, Hämeenlinnaan muutet-

tuani ostin korvaylilääkärikollega Seppo Kirjavaiselta valkoisen Amazonin, jonka hän oli hankkinut vuonna 1967 uutena Rovaniemeltä. Se oli kolmivaihteinen Favorit, mutta Seppo ei pitänyt sen mustista kumitiivisteistä tuuli- ja takalasin ympärillä, vaan oli vaatinut siihen kromilistat.

Hän oli laitattanut myös Finlandia-kattoikkunan, jollaista ei saisi olla museoajoneuvossa. Niinpä oli hankittava Amazonin katto, josta saatiin paikka katon korjaukseen. Lisäksi oli tehtävä maalaus ja katon sisäverhoilu. Käytettiin alkuperäistä reiällistä valkoista muovitettua kangasta ja sen teki Leppäkoskella verhoilija, joka oli aikanaan asentanut kattoverhoiluja Volvon tehtaalla.

Osallistuin autolla 1999 SA-HK:n 40-vuotisretkeilyajoon Helsingin seudulla ja voitin ajokilpailun. Amazon oli jo lähellä museoajoneuvotasoa, mutta se tuli myytyä työkaverin puolisolle Jukka Ylitalolle, joka saattoi sen valmiiksi MA-rekisteriin.

Nämä 37 vuotta olen pysynyt PV kerhon, nykyisen Volvo-kerhon jäsenenä, vaikka ei tällä hetkellä ole yhtään Volvoa ajokunnossa. Koko ajan olen toivonut, että kaikki Volvo-harrastajat voisivat olla samassa kerhossa, kun PV, Amazon ja Pyhimys on periaatteessa kaikki tehty samalle alustalle. Kerhossa voisi olla sitten alajaoksia eri korimalleille, mutta riittäisi yhteinen lehti ja hallinto. terveisin Antero Lähteenmäki 302 antero.lahteenmaki@fimnet.fi

Pikkaset kerholehti@suomenvolvokerho.com

Kerro meille itsestäsi, Volvohistoriastasi, tapahtumista ja sattumuksista Niksi-Pirkan vihjeitä tai mitä tahansa, mikä on jäänyt sinulle mieleen.

Juttusi löytää varmasti lukijoita myös jäsenistä.

”Olen aina arvostanut tukevaa ja turvallista”, sanoo Pentti Itkonen Tuusulasta. Hänen ensimmäinen Volvonsa oli vuonna 1974 hankittu 544, vm 1963.

Liesimustalla hopean hohdetta

Niks

i

Rautakaupan maaliosastolla vaihtoehtoja katsastellessa silmään osui Ferron liesimusta. Sitä samaa, jota meillä mökillä käytetään valurautahellan huollossa. Valurauta, väri…..?

Hmmm…. Ei kun kokeilemaan!

Kauanko projekti kesti?

Voin sanoa, että oli 10 euron hankinnan väärti! Kuvassa on ennen/jälkeen käsittelyn -versiot ja tuotesijoitteluna Ferron pullo.

Aikaa meni 1-2 vuotta pähkimiseen ja n. 15 min rätillä levittämiseen. Ei mitään pohjatyötä ennakkoon, suoraan pakosarjaan ”as-is”.

Lopputulos on väriltään hopeiseen vivahtava, kun odotin jotakin patamustaa, mutta parempi noin tietysti. Käsittelyn huoltotahti on hyvin maltillinen: en ole pariin vuoteen tehnyt mitään. Nyt vasta harkitsen toista rätillä levityskäsittelyä. Voi siis verrata siihen hellan huoltoon hyvin.

Voin suositella muillekin: äärimmäisen helppo ja edullinen ratkaisu. tv. Harri Engstrand kerhon jäsen

Erikoisen hienoon valaistukseen osui Volvo Tarttilassa illansuussa 5.9.2020. Terveisin Ari Kannisto

Turun yliopiston rehtorin virka-auto 1991-2010. Kehuttu hyvin säilyneeksi, museoautoksi pitäisi kuulemma laittaa.

Pientä laittoa ulkopuolella olisikin tarpeen: lommo kuljettajan ovessa ja paikkamaalausta ympäri autoa.

Auto nykyään Hattulassa ja liikkuu lähinnä sunnuntaiajeluilla. Perus Volvo 740 GL, ei pahemmin herkkuja, 11 mutta hyvä historia. Timo Kaartosalmi

Sportti-Volvon parempi malli PV, Amazon, 142, 244, 740… tuttuja mallinimiä ja numeroita ruotsalaiselta Volvolta, joka jo lähes 100-vuotiaan historiansa aikana on opittu tuntemaan laadukkaista ja kestävistä tuotteistaan.

Pohjolan oloihin suunnitellut autot ovat kestäneet vuosikymmenten tuulet ja tuiskut, joten niitä on säilynyt mukavasti näihin päiviin asti ja monet niistä nauttivat nykyään museoajoneuvon statuksesta. Ensimmäiset omat muistikuvani Volvoista ovat piirtyneet mieleen jo hyvin nuorena, 80-luvun puolivälistä, sillä sekä kotona että monilla sukulaisilla ja tuttavilla oli Volvoja. Kotipihalla isosiskon avustuksella kokeilin noin viiden vuoden ikäisenä ajamistakin -73 mallin ”satanelikakkosella”. Samaan vaalean vihreään Volvoon liittyy useita muistoja, kuten kauppareissut Kokkolaan äidin kanssa.

Erään kerran auto käytiin katsastamassa samalla, kun oltiin kaupungissa asioilla. Olin nukahtanut takapenkille, eikä äiti ollut hennonut herättää minua katsastukseen mentäessä. Auto oli jo ylhäällä nosturilla, kun heräsin yksin autosta ja muistan elävästi kuinka katsoin säikähtäneenä sivuikkunasta alas. Vuonna -87 tämä 142 sitten myytiin ja tilalle tuli dieselmoottorinen 244DL. 140-sarjan ajaton muotoilu teki lähtemättömän vaikutuksen ja 90-luvun lopulla törmäsin sattumalta samaan 142:seen, joka meillä oli ollut. Vaikka mieleni teki ostaa auto, niin 4000 markan hintapyynti oli siihen aikaan liian iso raha ja auto myytiin johonkin muualle.

Yritin vielä myöhemmin selvittää auton vaiheita, mutta jäljet hävisivät Pietarsaaren seudulle. Näitä 140-sarjan Volvoja

PV oli ollut yksi malli, josta olin haaveillut.

oli kyllä ajan saatossa minulla useampikin, mutta ne päätyivät pelto- ja jäärata käyttöön. Suunnitelmissa oli koko ajan jonkin vanhan Volvon hankkiminen museoautoksi, kunnes sellainen sattumalta osui kohdalle.

Asuin vielä kotipaikallani ja kerran töistä tullessani isä sanoi: ”Olis PV tiedossa”.

PeeVeehän oli ollut yksi malli, josta olin haaveillut, mutta pidin sellaisen löytymistä epätodennäköisenä.

Isä oli Kaustisella käydessään puhutellut erästä tuttavaansa, jolla oli aikoinaan ollut Amazon. Kysyessään vieläkö hänellä se olisi, hän oli sanonut: ”Ei ole. Mutta pojalla on PV, joka olisi myytävänä”. Sitähän täytyi lähteä melkein siltä istumalta katsomaan.

Auton oli tuonut ruotsista 80-luvun puolivälissä Hämeenlinnassa asunut henkilö tarkoituksenaan kunnostaa se. Entisöinti oli sujunut verkkaisesti, eikä autoa oltu vielä edes rekisteröity Suomeen.

Myöhemmin omistaja oli muuttanut Vaasaan ja Volvo oli kulkeutunut mukana, kunnes hänen oli ikääntymisen ja terveydentilan heikkenemisen myötä luovuttava projektista.

Vaasasta PV siirtyi Kaustiselle ja yhden välikäden kautta siihen tyhjään hevostalliin, missä se sai odottaa tulevaa. Auton silloisella omistajalla oli suunnitelmissa ennemminkin ”tuunata”

Auto ostohetkellä hevostallissa 12

sitä, kuin tehdä siitä museoautoa. Nuoren miehen käynti paikallisella katsastuskonttorilla oli kuitenkin vesittänyt aikeet, sillä konttoristin vastaus auton rekisteriin saamiselle oli ollut tyrmäävä: ”EI, sitä ei saa koskaan rekisteröityä Suomeen”.

Auton ostamisessa oli siis riski, joten pyysin saada ensin tutustua sen kaikkiin papereihin. Papereita oli paksu nippu: Oli tullin ja huolintaliikkeen papereita, sekä kopioita vanhoista rekisteriotteista ja muuta sellaista. Näistä löytyi myös auton Ruotsista tuoneen henkilön tiedot, joten soitin hänelle. Hän kertoi, että kaikki on kunnossa ja tarvittavat asiakirjat löytyvät. Kävin myös tullissa ja hekin sanoivat kaiken olevan ok. Tämä riitti minulle, joten ei muuta kuin hieromaan kauppaa. Kun kuulin myyjän hintapyynnön jouduin hieman hillitsemään innostustani, etten heti löisi kättä päälle, sillä ainahan täytyy tinkiä.

Kaupat tehtiin parin päivän päästä ja lokakuussa 2006 kyttyrä-Volvo tuotiin kotitalliin, jossa sitä alettiin tutkimaan tarkemmin. Autossa oli B18-moottori niin kuin pitikin, yhdellä pystyimu Zenith-kaasuttimella. Ihmetystä herätti kuitenkin moottoritilaan tulevat kaksi ryyppyvaijeria.

Kun setäni tuli uutta hankintaa katsomaan hän sanoi heti, että tämä on parempi malli, kun takalasitkin olivat avattavat ja tuulilasia kiersi kromilistat.

Nythän homma meni mielenkiintoiseksi ja tyyppikilpeä ryhdyttiin tutkimaan

tarkemmin. Tyyppinumero 11234 kertoi auton olevan sport-malli. Tuohon aikaan sukulaistyttöni työskenteli Vantaalla Volvo Autolla ja hän lupasi selvitellä auton tietoja. Valmistenumerolla ei löytynyt mitään tietoja. Eipä tietenkään, koska sen oli tuonut maahan yksityishenkilö.

Seuraavaksi kysely Ruotsiin ja sieltä saatiin varmistus auton malliin. Volvo 544 Sport B18D -moottorilla oli toimitettu tehtaalta marraskuun 30. päivä 1962 jälleenmyyjälle Västeråsiin, eli auto oli alkuperäinen Sport. SU-kaksoiskaasuttimet vain olivat jääneet ajan saatossa pois

kyydistä ja takaluukun merkit hävinneet.

Tunsin erään Volvo-harrastajan ja hänen varastoistaan löytyivät hyväkuntoiset SU HS6 -kaasuttimet imusarjoineen sekä pakosarja, joka vielä näissä vanhemmissa Sport-versioissa oli erillinen.

Auto oli jo osittain purettu ja auton maahantuonut henkilö tehnyt peltitöitäkin, joten siitä oli hyvä jatkaa. Loppuauto purettiin osiksi ja samalla kartoitettiin tarvittavia osia ja tarvikkeita. Tulevan talven aikana uudet helmapellit hitsattiin paikoilleen sekä mm. etuosan runkoaisojen ja lattioiden ruostevauriot korjattiin.

Myös parempikuntoiset ovet hankittiin, joiden korjaaminen oli helpompaa. Takalokasuojat oli mitä ilmeisemmin vaihdettu uusiin jo Ruotsissa, sillä ne olivat virheettömät.

Kevään koittaessa PeeVeen kori siirrettiin autopeltiseppänä toimivan kaverini talliin pohjatöitä varten ja tänä aikana omissa tiloissa keskityttiin moottorin ja muiden irto-osien ehostamiseen. Myös epämää-

Kun setäni tuli uutta hankintaa katsomaan hän sanoi heti, että tämä on parempi malli.

13

PV:n näkeminen oli pyörätuolissa istuvalle miehelle liikuttava hetki. räisistä sähkökytkennöistä kärsinyt johtosarja parsittiin kuntoon.

Koritöiden aikana oli tärkeää sovittaa keulan peltiosia ja lokasuojia huolella, jotta näiden väliin tulevat kumiset muotonauhat peittäisivät saumat kunnolla, eikä väleihin jäisi liian suurta rakoa. Kesällä auton tultua maalauskuntoon se siirrettiin Kaustiselle automaalarille, jossa se sai pintaansa alkuperäisen punaisen värisävyn, Volvon värinumero 46.

Syksyn räntäsateiden jo alkaessa punttiperä tuotiin takaisin kotitalliin ja kasausvaihe saatiin alkuun. Tässä työvaiheessa suureksi avuksi oli alkuperäinen PV:n varaosakirja ja korjausopas. Alkuperäinen sisusta oli säilynyt yllättävän hyväkuntoisena. Penkit ja jopa kojelaudan päällinen olivat ehjät. Lattiamatot, kaikki tiivisteet ja ikkunoiden liukunauhat toki laitettiin uudet, osien saatavuus ruotsista kun oli jo tuohon aikaan hyvä. Tulevina talvi-iltoina valot paloivat tallissa usein iltamyöhään saakka, kun auto osa kerrallaan alkoi enempi ja enempi näyttää PV Volvolta.

Keväällä 2008 PV alkoi olemaan melkein valmis, ainoastaan yksi asia puuttui, nimittäin puskurit. Olin yrittänyt koko projektin ajan etsiä priimakuntoisia pusku-

Pyörätuolissa auton 80-luvulla Ruotsista tuonut Pekka Koskimäki reita, mutta niitä ei tuntunut löytyvän. Ja koska auto muuten oli läpikotaisin kunnostettu, ei siihen voinut huonokuntoisia puskureita asentaa. Vanhojen ruosteisten puskureiden uudelleen kromauttaminen olisi tullut kovin kalliiksi, joten päädyin tilaamaan uustuotantopuskurit Pohjanlahden takaa. Kesäkuun alussa Volvo 544 Sport museotarkastettiin hyväksytysti ja rekisteröinti sujui ongelmitta. Moni on kysynyt, onko autossa sen alkuperäiset mustapohjaiset rekisterikilvet? Tähän olen vastannut kyllä, sillä nämähän ovat tämän auton ensimmäiset ja siten alkuperäiset rekisterikilvet suomessa.

Hääautona Jungsborgin seurantalon pihalla Kokkolassa

Kesäisin autolla on kierrelty tapahtumissa ja näyttelyissä, mutta SAHK:n retkeilyajoihin osallistuttiin ensimmäisen kerran vasta 2014 Kokkolan Tervatynnyriajossa.

Tämän jälkeen retkeilyajoissa onkin oltu mukana lähes vuosittain ja autokuntamme on osallistunut myös asuajoneuvo-kilpailuihin. Näistä kisailuista on joka kerta tullut kotiin tuomisina myös palkintosijoituksia, niin rastitehtävistä kuin asuajoneuvo-kilpailuistakin.

Vaasa-ajon yhteydessä 2015 otin yhteyttä auton maahantuoneeseen henkilöön. Hän asui tuolloin jo hoitokodissa ja tämä oli ehkä ainoa mahdollisuus käydä näyttämässä hänelle Volvoa. Sovimme tapaamisen ja entisöidyn PV:n näkeminen oli pyörätuolissa istuvalle miehelle liikuttava hetki.

2016 Päijät-Häme ajossa käydessä kilometrejä kertyi kaikkiaan 952 ja tuolloin laskelmat antoivat kulutuslukemiksi 8,7L/100km, ei paha. Vuoden 2017 retkeilyajot jäivät väliin Marika-vaimon raskauden vuoksi ja kesän 2018 Toisvesiajossa mukana olikin sitten jo perheemme esikoistytär Tekla 11-kuukauden ikäisenä. Toivottavasti kiinnostus vanhoihin ajoneuvoihin saadaan näin siirrettyä myös jälkikasvulle ja tulevaisuudessakin voimme koko perheen kanssa yhdessä nauttia harrastuksesta.

i

14

Kerhossamme on 190 kpl PeeVeitä

Leo Siirilä

Yrittäjä!

Osuuko yrityksesi kohderyhmään Volvo-henkinen autoileva kansanosa?

Olisiko tässä paikka Sinun yrityksellesi?

Seuraava Volvo Vietti 44 ilmestyy keväällä 2021

Varaa ilmoitustilasi nyt!

Ilmoitushinnat: 1/4 sivu (90x123) 125€ 1/2 sivu (A5 vaaka) 200€ 1/1 sivu (A4) 300€ Takakansi (A4) 400€ (Hinnat painovalmiille aineistolle)

Varaukset ja lisätiedot: hallitus@suomenvolvokerho.com Valmis ilmoitusaineisto: PDF (300dpi + bleed 3mm) Ilmoitusvalmistus/kysy lisää: ArtRuska Oy /p. 040 515 2868 ville.ruuska@artruska.fi

15

Volvokerho ja Pyhimyskerho palkittiin merkkikerhojen ykkösinä Lempäälän Ideaparkissa järjestettiin 5.9.2020 Hot American cars-tapahtuma, johon oli kutsuttu merkkikerhoja paikalle. Kerhomme osallistui tapahtumaan yhteisellä osastolla Pyhimyskerhon kanssa. Teemamme oli 60-luku.

Osastomme palkittiin tapahtumassa merkkikerhojen ykköseksi. Taakse jäivät niin Mercedes Benz -klubi kuin Corvette-kerhokin.

Monet pysähtyivät osastollemme juttelemaan. Heillä oli paljon omia kokemuksia vanhoista Volvoista, joista halusivat tarinoida.

Osastollamme oli Lindforsin Jarmon PV, Koskisen Vesan Duett, Salosen Hannun 1800S Pyhimyskerhosta ja allekirjoittaneen Amazon. Vesan kanssa olemme jäseniä sekä Volvo- että Pyhimyskerhossa.

Harmillista, että samalle päivälle osui Amazon-treffit, koska osastollamme kolmella on Amazon. Alunperin tapahtuman piti olla kesäkuun alussa, mutta sitä jouduttiin siirtämään koronasta johtuen.

Ulkoalueella oli harrasteajoneuvoille oma parkki ja rompetori.

Tapahtumassa esiintyi Mato Valtonen & Jore Marjaranta band soittamalla vanho-

Järjestäjän arvion mukaan paikalla kävi jopa yli 30 000 vierasta.

16

ja Sleeppareiden biisejä höystettynä mm.

Hurriganesin Roadrunnerilla ja Baddingin Fiilaten ja höyläten -biisillä.

Vaikka tapahtuma on ensisijaisesti American car tapahtuma, niin järjestäjät aikovat jatkossakin panostaa merkkikerhojen osallistumiseen.

Teksti: Markku Jylhäsalo Kuvat: Markku Jylhäsalo ja palkintokuva Hannu Salonen

Osastollamme oli Koskisen Vesan Duett, Lindforsin Jarmon PV, allekirjoittaneen Amazon ja Salosen Hannun 1800S Pyhimyskerhosta.

Autot vietiin paikalle perjantai-iltana sateisessa säässä ja ne oli pestävä ennen osaston pystyttämistä.

17

Amazontreffit koronaruuhkassa Kuudetta kertaa järjestetyt Amazontreffit osuivat koronakevään ja -kesän jäljiltä huonoon saumaan. Kesän peruutusten johdosta syksylle osui päällekkäin monia tapahtumia, niin myös päivämäärälle 5.9, joka oli amazondiggareille hyvin etukäteen tiedossa, treffien päivämäärä kun ei vaihtunut missään vaiheessa.

Päällekkäisiä tapahtumia oli muun muassa Hot American Cars Lempäälän Ideaparkissa, jossa oli kerholtakin edustus yhdessä Pyhimyskerhon kanssa (kerho-osaston voitto muuten, onnittelut!), Mobilistilehden Jamb-o-ree Lahdessa ja Historic luokan kisat uudella Kymi Ringillä. Ainakin kolme Amazonia jäi tulematta jo pelkästään Lempäälän tapahtuman takia.

Päällekkäisyyksistä huolimatta taas tehtiin uusi ennätys; 82 Amazonia oli löytänyt tiensä Hämeenlinnaan linnan kasarmille!

Näistä n. 10% oli kartanomallia, joten sekin taisi olla uusi ennätys! Treffeille on selvästi tilausta, paikalle lipui Amazoneja laidasta laitaan, käyttökuntoisia, entisöityjä ja rakenneltuja. Myös V-palvelu oli saapunut paikalle myymään varaosia ja kauppakin näytti käyvän.

Valitettavasti museon ravintola oli kiinni, ja iltapäivällä alkoi jo hiukoa, joten oli suunnistettava kylälle syömään aikomuksena ottaa lisää kuvia palatessa. Esteri, tuo tyttö sadepisarain, oli sääennustuksista huolimatta tullut myös paikalle, minkä johdosta suuri osa porukkaa oli jo livistänyt paikalta. Saattoi myös tuo kahvilan/ravintolan puute vaikuttaa.

Iso kiitos “Kalle Päätalon näköiselle miehelle” treffien järjestämisestä, muulle talkooväelle ja ennenkaikkea muille amadiggareille, että saavuitte paikalle! Odotan jo innolla ensikesän treffejä.

i

18

Kerhossamme on 246 kpl Amazoneja

Itse olin paikalla “Paavolla” eli Paavo M. Petäjän uutena ostamalla ‘67 122S:llä, jonka hankin viime kesänä. Paavo oli ehtinyt lepäillä 15 vuotta katsastamatta ja viitenä sitä edellisenäkään vuonna ei mittariin ollut tullut kuin 2000 km. Pienellä remontilla leima napsahti heinäkuun 8. päivänä ja siitä Amazontreffeille oli mittariinkin tullut tuo 2000 km lisää alle kahdessa kuukaudessa! Hyvinkin on maantie maistunut siis ja miksei maistuisi, ylivaihteen ansiosta melutaso on alhaalla moottoritienopeuksissakin ja kilometrejä tulee mittariin kuin itsestään.

Vielä olisi hieman hommaa museokilpiin, mutta sepä ei onneksi ajoa haittaa.

T. Ville Koskenniemi ja OXF-1 eli “Paavo”

19

Kartanovaunu Tässä kertomuksessa ei lähdetä selvittelemään tarkoin jutun aiheena olevan Volvon kunnostamiseen liittyviä seikkoja. Kansallisarkisto, internet, sähköpostiviestit, puhelut, facebook, kaikista edellä mainituista lähteistä tietoa keräämällä voi muodostaa tarinan ajoneuvon ympärille. On todella palkitsevaa löytää uusia odottamattomia seikkoja omistamansa harrastevaunun taustoista. Kiinnostavia lukuhetkiä!

Omistus- ja muutoshistoriaa Volvo Amazon Van 221341-M/2600:n tarina alkaa Hangosta, jossa se tullattiin Suomeen 3.12.1966. Volvo tuotiin maahan henkilöautona. Auton osti urakoitsija Eino Lindroos 30.12.1966 ja se rekisteröitiin hänen nimiinsä 9.1.1967 erikoisehdoin. ”Tuotu maahan henkilöautona.

Auto- ja moottoripyöräveron alainen umpipakettiauto. Ikkunoin, ilman istuimia tai vastaavia laitteita. Kokonaispaino 1790 kg”. Ensimmäiseksi tunnusmerkiksi asetettiin IGL-54. Myyjäliikkeenä toimi Lahden Autoedustus Oy Hollolankatu 10, Lahti. Pakettiautot olivat Suomessa pitkään vapaita vuonna 1958 säädetystä autoverosta, jolla puolestaan rasitettiin henkilöautojen ostajia. Pakettiautot katsottiin luonteeltaan hyötyajoneuvoiksi, joita hankittiin tavarankuljetukseen ja siten talouselämää hyödyttämään.

Umpipakettiauto ikkunoin?

Oliko jo 1967 siirrytty vapaampiin tulkintoihin, koska ikkunalliset versiot sallittiin?

Nimittäin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö ohjeisti 1965, että milloin ikkuna-aukkojen peittäminen suoritettiin auton pysyttämiseksi pakettiautona tai henkilöauton muuttamiseksi pakettiautoksi taikka autoveroa koskevasta syystä, oli ikkunalasit kokonaan poistettava ja korvattava pakettiauton sisustukseen sopivalla aineella, kuten pellillä, vanerilla tai kovalevyllä ja aukot peitettävä ulkopuolelta korin seinään – ei siis esim. ikkunanpuitteisiin kiinnitetyllä peltilevyllä.

Tinajuotosta, peltiruuveja ja ns. pop-niittejä ei kiinnityksessä hyväksytty.

20

Autoveron kiertäminen alkoi Suomessa heti kun autoverosta oli laissa säädetty vuonna 1958. Henkilöautojen ja pakettiautojen erilainen verokohtelu poiki autoverojen kanssa kikkailua. Auto voitiin maahantuonnin jälkeen rekisteröidä pakettiautoksi, josta ei tarvinnut maksaa autoveroa. Tuolloin kolmen vuoden kuluttua auto saatettiin katsastaa jälleen henkilöautoksi ilman veroseuraamuksia.

Kansalaisten kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kun keskitytään veronkiertoon, esimerkkinä myöhemmin yleistyneet ”suksiboksikatot” olivat mieliinpainuvia. Yleisimpiä taisivat olla Citroen BX:t.

Seuraava rekisterikortti kevättalvella 1967 toteaa omistussuhteen lopullisesta vaihtumisesta Eino Lindroosin nimiin ja heti samoina aikoina päivätty rekisterikortti ilmoittaa kohdassa huomautuk-

sia ja erikoisehtoja, ”palautettu auto- ja moottoripyöräveroa 6878,76 mk, syy käytetään pakettiautona laki 370/62 tullihallituksen päätös 3096/350/67”. Tuohon maailmanaikaan puhuttiin huomattavasta summasta!

Saavutaan vuosikymmenen vaihteeseen 1970. Tulee uusi rekisterikortti, joka on Autorekisterikeskuksen lomake numero B1. Tunnusmerkki IGL-54, ajoneuvo pakettiauto muuttuu viim. muutospvm.

5.2.1970 henkilöautoksi. Kohtaan Huomautuksia ja erikoisehtoja kirjataan uudeksi tunnusmerkiksi MVL-88.

Pitkään urakoitsija Lindroos ei Volvol-

Jokaisen mobilistin kauhukuva. Puhtaaksi kaluttu autonrovi nousee korkealaitaiseen lähteäkseen viimeiselle matkalleen.

laan enää ajanut, olisiko tilantarve kasvanut ja tilalle on hankittu ”oikea” pakettiauto. Henkilöautoksi muuttuneen 5D Amazon Combi 221341-M/2600:n osti autoilija Vilho Salmikivi 21.5.1970.

Osoitetiedoista päätellen Amazon vaihtoi omistussuhteita perheen sisällä pari kertaa. Rekisteriin merkittiin omistajaksi 21.11.1972 Anne-Maarit Salmikivi ja jälleen Vilho Salmikivi 31.12.1974. Salmikiven perheessä Volvo viivähti kaksitoista vuotta, omistajanvaihdos tapahtui vas-

Ilman kavereiden apua tuskin projekti olisi valmistunut. Takaovea rakentamassa Timo Pääkkönen.

ta 27.1.1982 Marita Mikkosen hyväksi. 26.8.1985 omistajaksi vaihtuu Matti Tuominen, epäillä sopii, ettei kyseessä

ole kuitenkaan televisiosta kauppaneuvos Paukun roolista muistettu näyttelijä.

Tuomisella Amazon on hallussa vain lyhyen syyskauden, koska Volvon hankkii omakseen 15.10.1985 Jorma Lempiäinen. 8.3.2008 Hannu Huovinen ostaa kyseisen Amazonin omaan lanssiinsa Lempiäisen perheestä Hämeenkoskelle.

Perussiisti harrasteauto Viimeisimmän omistajanvaihdoksen jälkeen 2008 alkoi yli kymmenen vuotta kestänyt osien hankkimis- ja auton kunnostustyö. Pisteosia ostettiin esimerkiksi Suomen Volvokerhon vuosittain järjestettävien VROM –matkojen (Volvo Rendezvous & Owners Meeting) yhteydessä eri lähteistä. Varaosiksi purettiin kaksi toivottoman lahoa Volvo 220 Herrgårdsvagnia, Ruotsalaisittain ”Kartanovaunua”.

Talteen laitettiin kaikki vähänkin käyttökelpoinen. Rompe- ja kirpputoreilta löytyi myös jotain.

Pikaisesti tarkasteltuna aihio vaikutti aluksi hyvältä ja helpolta kohteelta, koska aiemmat omistajat olivat vieneet peltityöt varsin pitkälle. Tehtävää oli kuitenkin jäänyt. 2017 syntyi päätös siirtää työmaa Kajaaniin Salmijärvelle Petri Huovisen talliin Hannun Volvo 780 Bertonen tieltä. Kunnostustyötä tässä yhteydessä on turha käydä läpi yksityiskohtaisesti, todetaan vain, että työtä riitti, tietenkin myös vastoinkäymisiä.

Kerran mobilistin vaimo tuli vaivihkaa talliin ja totesi, että ”kuulostaisi olevan hauska harrastus”.

Kevennyksenä kerrottakoon tällä kohtaa, että kerran mobilistin vaimo tuli vaivihkaa talliin ja totesi, että ”kuulostaisi olevan hauska harrastus”. Selityksenä kiroilun määrään tällä kertaa olkoon peräluukun alaosan uudelleen paikalleen sovittelu ja tässä yhteydessä uuteen kauniiseen maalipintaan tulleet pienet vauriot. Ei ole pienintäkään aikomusta väittää, että kaikki työt olisi tehty aivan itse. Ilman hyvien harrastekavereiden talkooapua moni vaihe olisi ollut hankalampi, tai peräti jäänyt tekemättä.

Kunnostustyössä pyrittiin käyttämään mahdollisimman paljon autoyksilön alkuperäisiä ja kierrätysosia. Värit ja värisävyt valikoituivat alkuperäisten mukaisiksi.

Kahden ja puolen talven rakentelun tuloksena saavutettiin tavoite, mahdollisimman perussiisti harrastekäyttöauto.

26.2.2020 klo 14.25 MVL-88 rekisteröin21

Nopeusmittarin pinta on tunnettu hilseilevästä maalistaan ja Hannu puhdisti sen metallipinnalle, pohjamaalasi sekä maalasi struktuurimaalilla saavuttaakseen oikean pintarakenteen ja mattapinnan. Vaati muutamia kokeiluja ennen kuin hän saavutti tehdasilmeen. tikatsastettiin ja muutettiin saman tien ensimmäisiin alkuperäisiin tunnuksiin IGL-54. Jos emme olisi tehneet tiedustelua Kansallisarkistoon, Volvon alkuvaiheet pakettiautona olisivat jääneet tietämättömiin, samoin usko siihen, että tunnus MVL-88 on auton ensimmäinen, olisi vahva. Pienen näpertelyn, tarkennusten ja harkinnan jälkeen IGL-54 tarkastettiin museoajoneuvoksi 8.6.2020.

Mistä tietoa?

Oman lisänsä harrasteautoiluun tuo ajoneuvon historian ja sen kokemien käänteiden selvittäminen. Kansallisarkisto varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöömme kuuluvan tiedon säilymisen ja siirtymisen myös tuleville sukupolville.

Ainutlaatuiset aineistot ovat kaikkien kiinnostuneiden käytössä.

Kansallisarkiston tehtävänä on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen säilyminen ja saatavuus sekä edistää niiden tutkimuskäyttöä. Virasto toimii opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla ja toimialueena on koko maa.

22

Voit pyytää tietoa Kansallisarkistossa säilytettävistä asiakirjoista tai niissä olevista tiedoista. Saat vastauksena yleensä kopion asiakirjasta maksua vastaan. Hinta määräytyy opetus- ja kulttuuriministeriön antaman asetuksen mukaan. Tee tietopyyntö Kansallisarkiston tilaus- ja asiakaspalvelujärjestelmä Astiassa internetissä. Tarvittaessa voit tehdä tietopyynnön myös sähköpostitse, kirjeitse, puhelimitse tai paikan päällä Kansallisarkiston toimipaikoissa. Voit kysyä neuvoja tietopyyntöjen tekemiseen Kansallisarkiston kirjaamosta.

Ajoneuvorekisterin tietoja säilytetään Kansallisarkistossa vuosilta 1965–1989.

Esitteen kansikuva vuodelta 1962.

Jos ajoneuvo on rekisteröity ensimmäisen kerran vuonna 1990 tai sen jälkeen, tiedot löytyvät pelkästään Liikenteen turvallisuusvirastosta.

P220 Amazon kartanovaunu ”Herrgårdsvagn” Amazonin Kartanovaunuversion ensiesittely tapahtui Tukholman autonäyttelyssä helmikuussa 1962. Tämä Volvo oli seuraava tärkeä lisäaskel kohti perheille suunnattua monikäyttömallia, joka ei ollut niin paljon hyötyajoneuvojen ehdoilla suunniteltu. P220 tarjoaa samat ajo-ominaisuudet ja mukavuustason kuin vastaava P120 sedanversio. Kar-

Amerikkalaisvaikutteinen takaluukku avautuu kahtena osana vaakasuunnassa. Rekisterikilpi on saranoitu kääntymään näkyville pitkää tavaraa kuljetettaessa luukku avoimena.

tanovaunu on vain hieman painavampi, joten se on suorituskyvyltään miltei yhtä hyvä kuin sedan.

Aluksi auto esiteltiin B18A moottorilla, mutta valikoimaan lisättiin myöhemmin kahdella kaasuttimella varustettu tehokkaampi B18B Sport –moottori ja edelleen muiden mallien myötä B20 versiot. ”Farmarin” muotoilusta löytää amerikkalaisia vaikutteita, suurilla sivuikkunoilla olevat suorayläreunaiset takaovet ja kaksiosainen vaakasuunnassa keskeltä

jaettu takaluukku. Pitkiä esineitä voitiin kuljettaa avoimen takaluukun alaosan päällä, samoin kuormaaminen ahtaissa tiloissa oli helpompaa koska luukku oli puolta lyhyempi kuin perinteinen suuri yhtenäinen.

P220-mallilla oli tärkeä rooli Volvon kehityksessä edistyksellisien, mukavien farmarimallien valmistajaksi. Lokakuun 1956 ja heinäkuun 1970 välillä Amazonin eri malleja valmistettiin yhteensä 667 791 kappaletta, joista 73169 HGV-versi-

Zenith Stromberg cd 175 kaasuttimen ja muiden pienten muutosten myötä teholisäys edelliseen vuosimalliin on pyöreät kymmenen hevosvoimaa.

oita prosenttiosuuden jäädessä valmistusmäärästä vain pyöreään yhteentoista (10,96 %). 3. heinäkuuta 1970 valmistettu viimeinen Volvo Amazon on esillä Volvon museossa Arendalissa Göteborgissa.

Lähteet: Volvo 1927 – 2000 Kaikki Henkilöautot / Christer Olson Kansallisarkisto, internet Petri Huovinen, teksti ja kuvat ellei toisin mainita.

Kainuun alueen vastaava museoajoneuvotarkastaja, tarkkuudestaan ja huolellisuudestaan tunnettu, Aki Tegelberg perehtyy tarkastuksen kohteeseen.

Automatkailua talvikelissä

Mitä lie automatkailu tarkemmin tarkoittaa?

Varmaan pääpaino on ajelemisessa, mutta kuuluuko siihen yöpyminen ja ruokailutkin autossa?

Nämä toteutuivat jälleen kaikki, kun toteutin pitkäaikaisen ajatuksen lähteä käymään Lapissa. Monestihan siellä on tullut käytyä, mutta talvisaikaan ei kertaakaan.

järven rannassa oleva parkkilevike vaikutti mitä mainioimmalta lounaspaikalta.

Talvinen lämpötila ja tuuli vaikuttivat hieman ruokailuun. Takapuskurin päällä

Rannassa oleva parkkilevike vaikutti mainiolta lounaspaikalta.

Kevättalvella oli vielä pari lomapäivää käyttämättä, joten otin vapaata alkuviikolle saaden ns. pitkän viikonlopun. Keski-Suomesta oli ne talven vähäisetkin lumet jo ehtineet sulaa maaliskuun alussa lähes kokonaan ja alkumatka nelostiellä oli maisemallisesti tavallista tylsempää.

Käännyin sitten pienemmälle tielle ja kohti Oulunjärveä, jolloin penkatkin alkoivat pikkuhiljaa kasvaa. Ensimmäinen varsinainen ”kohde” oli Hepokönkään vesiputous eväsostosten ja lounastauon jälkeen. Lumen lisääntyessä tuntui kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin, kevään kulkiessa pikavauhtia takaperin.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja 24

Auringonlasku Aavasaksalla hän lämpimämmällä kelillä.

Yhdessä risteyksessä kuului erikoista ääntä autosta ja piti pysähtyä katsomaan onko jotain irtoamassa. Matkalla oli aurinko paikoin sulattanut teitä ja yhdessä pakkasilman kanssa vesi oli jäätynyt pyöräpesiin muodostaen jo lähes jonkinmoisen taideteoksen.

istuessa ruoka tuntui jäähtyvän paljon kesäkeliä nopeammin, eikä turhaan haaveiluun jäänyt aikaa, jos halusi välttää kylmän ruuan syömistä. Pussimuusi ja keitetyt nakit maistuivat kirkaassa ulkoilmassa poikkeuksellisen hyviltä.

Jäätä oli poistettava, koska etupyörillä ei ollut enää paljon tilaa kääntyä paljoa ja joustovaraakaan ei ollut mitenkään liikaa.

Matka jatkui valtateitä vältellen kohti Haaparantaa, josta jatkoin joenrantaa pohjoiseen.

Vaalan jälkeen tiet olivat jo jäässä ja Puolankaa lähestyessä penkkoja jo enemmän kuin Keski-Suomessa yleensä. Hepokönkään vesiputous oli vielä jääkannen alla, joten sen näkeminen oli pienoinen pettymys. Tai enhän minä sitä oikeastaan edes nähnyt, mutta jään alta kuuluva kohina ja opastaulun kuva saivat aikaan halun tulla käymään paikalla uudestaan, joskus vä-

Kukkolankoskella tulee aina pysähdyttyä ja niin tälläkin kertaa. Se on yksi Euroopan suurimmista vapaasti virtaavista koskista, joissa ei ole voimaloita. Nyt Tornionjoki oli kuitenkin suurimmaksi osaksi jäässä, mutta rannalla oli kiva katsella ilta-auringon paistaessa ja kosken kohistessa Ruotsin puolta, joka oli edelleen heti joen toisella puolella.

Tornionjoki oli suurimmaksi osaksi jäässä.

Kilometrejä kertyi lopulta noin 2000 km kolmen päivän aikana.

Illaksi ajoin Aavasaksan vaaralle, jossa olin myös yötä. Ehdin vähän aikaa (melkein tunnin) tutkailla maisemia sen näkötornista, ennen kuin aurinko alkoi laskea.

Muita matkailijoita ei näkynyt, joten sain ihan rauhassa katsella miten aurinko värjäsi taivaanrannan punaisella ja violetilla. Ajomatkaa tuli päivän aikana noin 700 km.

tonut pysyä ladulla paikallaan niin pitkään, että olisi valokuvia ehtinyt ottaa.

Huipulle olisi laskettelurinteitä vältellen pitänyt siirtyä vielä pois tampatulta reitiltä, joten käännyin suosiolla takaisin autolle kiertäen lenkin Varkaankurun kautta. Alaspäin suksista tuntui olevan enemmänkin apua, enkä kaatunutkaan kuin kerran.

Aamulla huomionarvoista oli, että vaaran laella auton mittarin mukaan oli 4° lämpimämpää kuin alhaalla joen varrella.

Vuosien aikana reissatessa on kylminä päivinä tullut hakeuduttua yöksi muuta maastoa korkeammalle, tuulen suojaan jos mahdollista, ja toisaalta hellepäivinä vesistöjen äärelle. Virtaavan veden äärellä on usein viileintä, mutta kesäisin usein myös itikoita.

Ajoin vielä katsomaan miltä Pallastunturit näyttivät lumipuvuissaan, Särkitunturin lähellä on kiva levike mistä tunturit näkyvät.

Matka jatkui kohti Ylläksen tunturimaisemia. Napapiiriä ylittäessä pilvet peittivät taivaan, mutta se ei lomapäivääni haitannut, kun ajoin lähes tyhjää tietä eväitä napostellen ja musiikkia kuunnellen. Tarkoitus oli nousta gondoli-hissillä Ylläksen huipulle, mutta se oli kovan tuulen vuoksi suljettu. Niinpä päätin laittaa sukset jalkaan ja lähteä kansallispuistoon itsekseen.

Naureskelin siinä mielessäni, ”Toisen kerran hiihtämässä 10 vuoteen ja nyt menee jo näin vakuuttavasti”. Pientä lipsuntaa oli havaittavissa, joten tunturiin nousu oli helpompaa sukset olalla kuin jalassa. Mahtoi siinä muilla turisteilla olla ihmettelemistä…

Puurajan jälkeen sain huomata mitä kova tuuli tarkoittaa. Liukkailla suksilla ei tah-

Lounastauolla havaitsin, että vaikka olisi kuinka kova ja kylmä tuuli, keittoa ei kannata lämmittää autossa. Ikkunat menevät nimittäin ihan kunnolla huuruun ja jäätyvät ennen kuin sitä tajuaakaan… Seuraavaksi suuntasin kohti Kotavaaran näkötornia Kemijärvellä, jonne ehdin vielä valoisan aikaan. Illallinen piti tosin syödä otsalampun valossa. Tänäkin iltana pääsin siis katsomaan auringon laskua yksin näkötornista.

Volvossa tarkenee nukkua hyvin makuupussissa, mutta kosteus tiivistyy yöllä ikkunoihin ja parissa päivässä lähes kaikki sisällä on kosteaa. Kaikki ei tunnu kuivuvan, vaikka ajaisi pidempiäkin päivämatkoja pitäen sisälämpötilan kuumempana, kuin mikä on enää mukavaa. Jälkiviisaana olisi ollut parempi nukkua kesätyyliin ikkuna auki, jolloin sisäilma olisi pysynyt kuivempana.

Yöllä oli pakkasta -6 astetta. Makuupussissa kyllä nukkuu hyvin, mutta aamulla sieltä nouseminen ei kuulu kaikkein mukavimpiin kokemuksiin. Aamu valkeni jälleen kirkkaana, joten puolen kilometrin

kävely uudestaan tornille lämmitti mukavasti ennen aamupalaa. Volvokaan ei ihan mielissään toisesta aamuherätyksestä pakkasessa ollut, lienee parasta tarkastaa hehkutulpat kotona.

Alun perin oli tarkoitus ajella ympäriinsä neljä päivää, mutta nyt kuitenkin suuntasin keulan jo kotia kohti. Reitti ei tosin ollut ihan se kaikkein lyhin, vaan tuli ajettua mm. toistasataa kilometriä Lapin / Kainuun sorateitä.

Jossain Perä-Posion suunnalla ajoin suurimpien penkkojen keskellä, mitä olin koskaan nähnyt. Reittivalintaan sisältyi monta järvimaisemaa, jyrkkiä mäkiä (jopa 15%) ja monenlaisia mutkia toinen toisensa jälkeen. Pitäsiköhän joku vuosi lähteä ajamaan jokin ralli Kainuussa?

Muutamissa kohden oli tuiskuttanut useamman metrin penkat, jotka rajoittivat jo näkyvyyttäkin.

Iso-Syötteen eli Suomen eteläisimmän tunturin laelle tuli myös noustua, kun sinne kerran autolla pääsi. Enpä arvannut löytäväni Suomesta serpentiinitietä, mutta olipa kuitenkin. Huipulla oli vielä vähän tykkylumen jäänteitä, mutta erämaan tuntua ei hotellin ja mökkien vuoksi muuten ollut. Hieno paikka syödä eväitä.

Matkatessa etelään kevät tuli nyt nopeaan lumen sulaessa ja penkkojen pienentyessä. Matkalla tuli vielä käytyä Lapinlahdella Väisälänmäen näkötornissa ja Korkeakoskella, joka sekin oli vielä jäässä. Viimeisenä iltana oli illan tullen ajettava viimeiset tunnit pimeässä, ennen kotiin pääsyä.

Jälleen tuli monta mukavaa kokemusta lisää, mutta vastaava talviretkeä en ehkä ihan heti tee uudestaan. Tai sitten on asennettava toinen akku ja ilma-webasto tms.? Reissusta tuli melko ajopainotteinen, mutta mikäs sen mukavampaa kuin ajella maisemallisesti mukavia teitä paikoissa, joissa ei ole ennen tullut käytyä. Kilometrejä kertyi lopulta noin 2000 km kolmen päivän aikana.

Teksti ja kuvat: Eetu Ekonen

Iso-Syötteen laelle tuli myös noustua

25

Cafe Garage Vammalan keskustan kupeessa on ehdottomasti käymisen arvoinen kahvila.

Arki-illan treffit Cafe Garagessa Pikakomennuksella kerääntyi kaksi merkkikerhoa torstaina 20. päivänä elokuuta Sastamalaan, Cafe Garagen pihapiiriin. Ennusteiden mukaan syyskesän toiseksi viimeinen hellepäivä suosi osanottajia ja Reijo Pennan kahvinkeitin sai hommia.

Pasi Myllymäki ja Ville Koskenniemi olivat elokuisena lauantaipäivänä tekemässä museoajoeneuvotarkastuksia Sastamalan suunnalla. Vammalassa, aivan kulkureitin varrella sijaitsi mukavan näköinen kahvila, jossa parivaljakko poikkesi tauolla. Paikka tuntui sopivalta kokoontumisajon kohteeksi, joten tästä alkoi idean käytäntöön saattaminen varsin rivakalla aikataululla.

Pasi kertoo: "Kuulun Ford M-clubiin ja laitoin porukalle viestiä, että nyt olisi asiallinen kohde, jonne voitaisiin ajella iltakahville. Samalla mietin, että mukaan mahtuisi varmasti muitakin, joten kyselin myös Volvo-harrastajia yhteiselle retkelle. Reissu ajoittui heti tulevalle torstaille ja vaikka aikaa oli vain muutama päivä,

26

Sastamalaa kohti lähti yllättävän runsas osanottajajoukko autoineen".

Idea kahden merkkikerhon kimppakokoontumisesta oli loistava ja lisäksi paikalle kaasutteli myös muutama Opel ja Vauxhall sekä harmaa Ferguson-traktori.

Kahvilan omistaja, mm. kilpamoottoripyöräilyä harrastanut Reijo Penna sai kaadella kahvia ja tarjoilla leivonnaisia parin tunnin aikana, jos ei nyt aivan urakalla, niin rivakalla tahdilla kuitenkin.

Cafe Garagea voi suositella käyntikohteena kauempaakin tuleville harrastajille.

Penna on laittanut pienen rakennuksen persoonalliseen asuun ja miehen moottoripyörätausta näkyy sisustuksessa.

Monesti paikalla kahvisteleekin kaksi-

pyöräisillä saapuneita matkalaisia.

Nelipyöräisiä kulkuneuvoja ei millään tavalla karsasteta, sillä kun Fordien ja Volvojen jälkeen seuraava ilta oli varattu jenkkiautoharrrastajille cruisingin päätöspaikaksi ja viihdykkeenä tarjoiltiin elävää musiikkia.

Katsellaan lopuksi kuvia tästä pikakokoontumisesta rajaten Fordit pois, mutta annetaan tapahtuman järjestämisestä ansaittu kunnia sinisen ovaalin harrastajille.

Teksti ja kuvat Kari Ruusunen

Esa Pohjola ja Ville Koskenniemi keskustelivat museotarkastuksesta.

Lehtosen Jarmo laittoi jotain Duettin perään jemmaan ja ovet visusti lukkoon.

Tämä Duett saapui Sastamalaan Vampulasta.

Kahden merkkikerhon yhteiskokoontumiseen mahtui mukaan myös Opeleita ja yksi Vauxhall, sekä tämä vasemmalla Volvojen kanssa kaveeraava Ferguson.

27

Sastamalalaisen Esa Pohjolan hieno 121S. Pasi Myllymäki keräsi Ford M-harrastajat nopealla aikataululla ajoreissulle ja hoksasi pyytää myös Volvo-porukat mukaan.

Pirkanmaalaisia Volvo-harrastajia kahvikupin äärellä.

Kenties suunnittelemassa jotain lähestyvän syksyn varalle.

Volvoja oli mukana monelta eri vuosikymmeneltä.

28

Kerhoillat Kerhoillat ovat avoimia kaikille kiinnostuneille. Paikalle ei tarvitse saapua Volvolla.

Ikä ja sukupuoli eivät myöskään ole esteenä, joten ota nyt tavoitteeksi käydä lähimmässä kerhoillassa ainakin kerran tämän vuoden aikana. Kerhoilta katkaisee mukavasti viikon - iltakahvia ja pullaa ei juuri paremmin voisi nauttia.

Pääkaupunkiseudun kerhoillat

Kuopionseudun kerhoillat

Kajaaninseudun kerhoillat

kuukauden kymmenes päivä klo 18. perjantai, lauantai tai sunnuntain sattuessa kohdalle kerhoilta on seuraavana maanantaina.

Tikkurilan Neste, Niittytie 2, Vantaa Yhteyshenkilö: Antti Kilpijärvi, puh. 045 6780 544 antti.kilpijarvi@suomenvolvokerho@com

Kuopion kerhoillat ovat kuukauden kolmas sunnuntai klo 18 Rastaantien Teboililla

kuukauden ensimmäisenä tiistaina klo 18 Kajaanin ABC:lla Yhteyshenkilöt: timo.paakkonen@suomi24.fi, puh 044 0177 390 petrihuovinen@msn.com, puh. 040 7284 745

Tampereenseudun kerhoillat Tampereen seudun kerhoillat joka kuukauden ensimmäinen torstai klo 17.30 kokoontumispaikka Tampereen Käyttöauto, Lokomonkatu 25. Tampereen seudun kerhoillat myös joka kuukauden kolmas torstai klo 17.30 kokoontumispaikka Ylöjärven Juustoportti, Kumitie 2 Touko-, kesä-, heinä- elo- ja syyskuussa kokoontuminen kolmansina torstaina Juustoportin sijaan vaihtuvissa paikoissa, jotka sovitaan aina edellisessä kerhoillassa. Paikasta tulee ilmoitus myös foorumiin.

Yhteyshenkilö: Jarmo Lehtonen, puh. 0400 919 544 jarmo.lehtonen@suomenvolvokerho.fi

Oulun seudun kerhoilta kuukauden ensimmäinen keskiviikko klo 18.

Neste Maikkula Oulun Baarin kahviossa (Haarasnsuontie 1, Oulu, www.oulunbaari.fi) Jos keskiviikko sattuu arkipyhälle, niin kokoonnutaan seuraavalla viikolla.

Yhteyshenkilö: Hannu Pikkuaho, puh. 0400 931 939 hannu.pikkuaho@gmail.com

Varsinais-Suomen kerhoillat Suomen Volvo-kerhon jäsenet kokoontuvat yhdessä VRCF jäsenten kanssa joka kuukauden viimeinen keskiviikko klo 18.30 • Raision ABC Piilipuunkatu 2, 21200 Raisio Yhteyshenkilö: Juhani Hummelin, puh. 043 2006 940, juhani.hummelin@suomenvolvokerho.com

Joensuun kerhoillat Kuukauden toinen sunnuntai klo 18.

Marjalan ABC Marjalantie 18, 80140 Joensuu Yhteyshenkilö: Jukka Huovinen huovinen.jukka@gmail.com puh.0407707994

29

Poikkeuksellinen rallitalvi 2020 Joskus se kaipaa Volvokin huoltoa.

Keväällä 2019 tuli tehtyä sellainen ”kuusivuotishuolto”, uutta maalia ja muuta pientä pikkulipsahduksen vuoksi (Volvovietti 1/2019).

Maalaus onnistui yllättävän hyvin, vaikka toisaalta riittäisi, että kilpuri on siisti 5 m:n päästä katsottuna 60 km/h vauhdissa. Mutta onhan kiiltävä yksivärinen auto aina kivempi ajaa kilpailukeskukseen ja katsastukseen. Samalla ruiskun pesulla tuli maalattua pari etuspoileria varalle.

Pohjakin tuli pestyä kuumavesipesurilla ja irtomassat kaavittua pois. Moni on sanonut, ettei kilpuria kannata massata, mutta niin vaan jouduin hitsaamaan rintapellin ja lattian saumaan paikan. Jonkun edellisen omistajan laittaman korikitin alla oli ruoste edennyt, eikä kengistä tullut kosteus lattiamatossa auttanut asiaa.

Nyt on ruostesuojaus taas kunnossa ja pitäisi sen puolesta pärjätä ainakin seuraavaan sorakisaan asti.

Leivonmäen Kaasujalkaralli Piitkän, pitkän syksyn jälkeen päästiin viimein maaliskuun alussa ajamaan vähän rallia. Tämänkertainen kilpailu oli monella tapaa erilainen aiempiin verrattuna. Itselle ralli oli eräänlainen juhlakisa, eli 30. ralli ja Volvollekin jo 21:s. Olen pitänyt huoltojen lisäksi kirjaa kisoista ja muistiinpanoista käy ilmi, että noissa Volvon 21 rallissa on ajettu 90 pätkää ja EK-kilometrejä kertynyt toista tuhatta. Sprintit ja testit vielä päälle ja silti on ollut remontin tarvetta. Kohta pitäisi kyllä jotain tehdä sinisille savupöllähdyksille, mutta öljyä kone ei vielä vie.

Erilaisen kilpailusta teki se, että tämä oli ensimmäinen ralli, johon tehtiin nuotit.

Kilpailu alkoi jo perjantaina, kun suuntasimme kilpailupaikkakunnalle ennakkotutustumista varten. Nuottiharjoituksista oli kulunut puoli vuotta – hm, ainakin sen verran, enpä muistakaan.

30

Puolen päivän aikoihin lähdettiin reitille 245:lla. Vähän piti muistella, mites se homma oikein menikään ja erityisesti välimatkojen arviointi tuotti vaikeuksia. Kun kaikki viisi pätkää oli ajettu, käytiin syömässä kilpailuorganisaation järjestämä lounas, jonka jälkeen nuottien tarkistus.

Välimatkoja arvioitiin yhdessä uudestaan ja tehtiin muitakin korjauksia, joilla saatiin selkeämpää ohjetta seuraavaa päivää varten. Siirtymällä pysähdyttiin ostamaan myymäläautosta(!) jäätelöt, joita sitten auringon paisteessa nautiskeltiin. Keli oli oikein mainio, mutta tiestö haastavaa leudon talven vuoksi. Järjestäjä oli panostanut reittiin ja jäädyttänyt pätkiä kuluneella viikolla. Varjoisissa metsäpaikoissa oli vielä luonnonjäätä ja muutamissa kohden jopa penkkoja, mutta niitä oli harvassa. Sitten oli jäädytettyä tiepohjaa ja sulaa soratietä sekä kaikkea siltä väliltä. Olosuhteisiin nähden tiestö oli varsin hyvä, miten lie oli Jämsässä, jossa ajettiin samana päivänä?

Meillä olisi etuoikeus ajaa tiet niiden ollessa vielä parhaimmillaan, koska ilmoitettu lähtönumero oli 00, eli tuplanolla.

Tämäkin oli itselle uutta, mutta kartturilla on onneksi toimitsija-ajosta kokemusta.

Lyhyen (70 km) matkan vuoksi päästiin hyvissä ajoin kotia. Kartturilta tuli hyvä huomio auton äänistä tai pikemminkin niiden puutteesta, jonka vuoksi hain vielä illalla sireenin, joka sai lisävalojen johdoista kätevästi virtaa. Kalusto oli jo perjantaiaamuna pakattu, joten kypäräpuhelimien rassaamisen jälkeen saunaan ja nukkumaan.

Aamulla ei ollut kisapaikalle kiirettä. Pohdin, mitä renkaita laitetaan alle haastavan kelin vuoksi ja tulin siihen päätökseen, että uusimmat! Vanhoissa olisi ollut suuri vaara lähteä loputkin nastat, minkä jälkeen niillä ei olisi käyttöä enää jääradallakaan. Koska emme nyt ajaneet virallisesti kilpaa, ei soraosuuksilla olisi pakko revitellä. Ilmoittautumisessa tuli pieni yllätys, kun numeromme vaihtui 0:aan.

Avaisimme tietä varsinaisille kilpailijoille ja saisimme piirtää viivoja puhtaalle jäälle edellisen 0-auton ajaessa siviilirenkailla.

Ykkösen lähdössä olimme hyvissä ajoin ja vaihdoimme kuulumiset AT-henkilöstön ja muiden etuautotiimien kanssa. Sitten ei muuta kuin kypärät päähän ja viivalle! ”400 OT 200” eli neljäsataa metriä suoraan ja oikea täys. Olikin muuten hauskaa ajaa nuotista, vaikka varsinkin ykkösellä niissä olisi ollut paljon kehitettävää, eikä ihan osannut luottaa alkuun muutenkaan. Aloitus oli rauhallinen, koska pitoerot olivat suuria, eikä jääpaikkoja vielä tälle pätkälle kirjoiteltu ylös kovin hyvin, jos ollenkaan. Jotkut paikat tulivat ulkomuistista, olihan pätkät edellisenä päivä ajettu pariin kertaan. Paljon oli myös vieraan näköistä siitä huolimatta.

Hiekkamontulla ja maalimutkassa oli aika hyvin yleisöä, mutta kolme rallia samana päivänä varmasti rajoitti katsojamäärää.

Maalimutka oli nopean osuuden päässä ollut 90°-risteys, jossa pysähdyttiin yleisön vuoksi. Muutama katsoja oli heti sulkusiiman takana, mutta poistuivat kun kartturi asiasta mainitsi. Nuottiharjoittelun ja ajamisen lisäksi meillä oli muitakin tehtäviä päivän aikana, eli varsin erilainen rallipäivä.

Kelin vuoksi kisaa oli jouduttu lyhentämään, joten tunnin huoltotauko tuli jo tässä vaiheessa. Sopivasti ajoitettu lounastauko meille ja rauhalliseen tahtiin kakkosen, ei kun siis nelosen lähtöön.

Seuraavaksi ajettiin pätkät 4-7.

Nuotteihin tuli pikkuhiljaa luottoa ja vauhtikin vähän kasvoi. Monta loivaa olisi voinut olla täysplus ja eräitä sitten loivana. Parempi kuitenkin näin päin harjoitella. Tiet olivat varsin mukavasti kääntyviä ja olisivat olleet todella mukavia ajaa normaalissa talvikelissä, ehkä ensi vuonna?

Nyt oli nuoteissa jo mainintoja ”jäässä” yms., joissa sai laskea menemään kylki edellä. Harmi vaan, ettei tainnut olla valokuvaajia niissä paikoissa. Sulat osuudet ajoin rauhallisemmin renkaita säälien.

Vitosen pelto-oikeassa meillä oli kirjoitettu ”! VL ^ 50 & ON 400”, eli huomio vasen loiva yli nypyn viiskymmentä ja oikee nopee. Jännä tuo nuottijuttu, nopea on oikeasti hidas paikka. (hidas-nopeakoo-eri-loiva-täysmiinus-täys) Peltoaukeapaikka, jossa nypyn yli ei nähnyt ja tie kääntyi sen jälkeen 50 m päästä noin 90° seuraten pellon reunaa. Hiekalla jarruttaessa vauhti tippuu nopeasti, eli näkyvyyden kadotessa vähän vauhtia pois, niin olisi mahdollista selvitä?

Seuraava vasen 400 metrin suoran jälkeen oli yhtä jyrkkä, mutta varjossa ja niin ollen jäässä. Meistä tuntui, että jäinen vasuri pitkän hiekkaosuuden jälkeen voisi olla jopa vaikeampi, mutta oikeassa oli useampi auto reitiltä poistunut, osa hyvinkin vauhdikkaasti. Yleisöä paikassa olikin enemmän kuin missään muualla.

Viimeisellä pätkällä ajettiin kuusikon keskellä oikein hienolla sinisellä jäällä. Nuotitkin paranivat koko ajan ja oli mahtavaa laskea menemään tietäen, ettei yllätyksiä ole tulossa ilman ennakkovaroitusta.

Kartturi lateli nuotteja jo kuin MM-tasolla ja hommassa alkoi olla rallin makua.

Maalissa harmitti, että joko se loppui, vastahan tässä innostuttiin. Renkaat ei-

vät menneet juuri miksikään, kiveniskemiä tuli jonkin verran vastamaalattuihin kylkiin, mutta ei voi mitään.

toaukeat osin ihan sulina. Varjopaikoissa olikin sitten lunta ja jäätä tarjolla ja suurin osa reitistä hyvässä kunnossa.

Luhalahti-ralli

Viime kevään viimeinen kisa oli vielä muistissa, joten nypyille otettiin reilusti vauhtia pois. Useammassa paikassa olikin porukkaa ”piilossa”, mutta koska tilanteita ei ollut, oli vauhtimme liian hiljaista? Pätkällä oli mittaa 6,6 km ja tuloksena luokan toiseksi nopein Celicalle 6,8 s jääneenä. Volvossa pitäisi pyörän pitää Toyotaa paremmin, kun painoa on enemmän?

Päästiinpä ajamaan vielä kunnon ”talviralli” vaikkei penkkoja ollutkaan. Volvo odotti viikon trailerilla Ikaalisten kilpailua, eikä vaatinut huoltotoimia. Huoltoauto vaati, eli sen nimelle riittää katetta. Perjantai-ilta ja osin lauantaiaamukin meni sen takavaloja rassatessa. Vetokoukulle jouduin tekemään uuden johtosarjan. Kun on oppinut ajamaan pohjoisen oloihin tehdyllä autolla, moni tuntuu kylmältä ja Iveco todella kylmältä. Siinä joutui raappaamaan ikkunoita ajaessa, joten mukavuus oli niin ja näin. Laitoin viime kisaan kiertovesipumpun ja vaihdoin letkuja niin, että lämmin menee ensin lämmityslaitteelle ja vasta sitten takalämmittimelle.

Varpaita paleli silti, vaikka oli nollakeli.

Takana alkoi tareta lisäpumpun vuoksi. Nyt sitten laitettiin kartturin kanssa muistaakseni Fiestan messinki-kenno RI-suodattimen tilalle ”esilämmittimeksi”, niin johan alkoi lämpöä tulla sisälle!

Luhalahti-rallin aikataulu oli hieman poikkeuksellinen, eli lähtö vasta illalla klo 16.50. Volvosta oli toinen eturengas tyhjentynyt, joten otin 353:n alta vararenkaat aamulla mukaan. Lauantai-aamuna ei ollut kiirettä, vaikka matkaan menikin viidettä tuntia ruokailuineen, huoltoaseman lounaalla oli lihapullia. Kävin kaupassa ja ajattelin ostaa jälkiruokajäätelöt, nyt kun autossa oli lämmintä. Olisi pitänyt lukea pakkaus tarkemmin, 12 tikun laatikko neljälle sai kiintiön täyttymään ainakin loppuviikoksi…

Katsastus oli tavallista tarkempi, mutta kaikki oli kunnossa. Eturenkaassa oli kilon verran painetta jäljellä, joten vaihdettiin toiset renkaat, jottei tarvitse siitä kantaa huolta. Ei muuta kuin odottelun jälkeen reitille, jolla oli lyhyet siirtymät.

Ykkönen oli vähän isompaa tietä ja pel-

Kakkospätkä mentiin samalla tavalla, yrittäen vauhtia vähän nostaa, mutta jäätiinkin ehkä juuri sen vuoksi vähän enemmän per kilometri. No, nautiskeltiin jäästä ja ajettiin kylki edellä siellä, missä näkyvyys riitti. Pariksi sekunniksi päästiin sentään yhteen Youtube-videoon. Huollossa tehtiin perustarkastukset ja juteltiin niitä näitä. En yleensä katsele tuloksia ennen kuin kisan jälkeen, mutta huolto kertoi meidän olevan luokassa toisena ja taakse päin eroa jo minuutin verran.

Kaksi viimeistä pätkää ajettiin pimeässä, mistä en oikein osaa nauttia, joten erokin kasvoi. Tiet oli kyllä mukavia ajaa, varsinkin viimeinen oli oikein mukavasti kääntyilevää. Maaliin ilman ongelmia ja piti jäädä odottelemaan palkintojenjakoa, eli luokassa 2. nopein.

Odotellessa tuli syötyä illallinen yhdeksän jälkeen, kun sellainen oli kilpailukeskukseen järjestetty, lihapullia ja muusia vaihtelun vuoksi. Kotimatkaa oli sen verran paljon, että jäätiin puolen tunnin päähän yöksi. Aamupalalla naurettiin porukalla, kun oli taas tarjolla lihapullia. Jos jotain erityistä jäi tästä kisasta mieleen niin lihapullat ja tikkujäätelöt!

Teksti: EETU EKONEN

31

Talvi- ja kesäpäivät Ensi vuoden talvi- ja kesäpäivät järjestetään yhdessä Pyhimys-kerhon kanssa.

Kangasalan Mobiliassa Talvipäivä lauantaina 30.1.2021 klo 10-15 Kesäpäivä lauantaina 3.7.2021 klo 10-15 Lisätiedot: Arto Koskela, puh. 0400 622422 ajkoskela@gmail.com