Automatkailua talvikelissä

Mitä lie automatkailu tarkemmin tarkoittaa? Varmaan pääpaino on ajelemisessa, mutta kuuluuko siihen yöpyminen ja ruokailutkin autossa?

Nämä toteutuivat jälleen kaikki, kun toteutin pitkäaikaisen ajatuksen lähteä käymään Lapissa. Monestihan siellä on tullut käytyä, mutta talvisaikaan ei kertaakaan. Kevättalvella oli vielä pari lomapäivää käyttämättä, joten otin vapaata alkuviikolle saaden ns. pitkän viikonlopun. Keski-Suomesta oli ne talven vähäisetkin lumet jo ehtineet sulaa maaliskuun alussa lähes kokonaan ja alkumatka nelostiellä oli maisemallisesti tavallista tylsempää. Käännyin sitten pienemmälle tielle ja kohti Oulunjärveä, jolloin penkatkin alkoivat pikkuhiljaa kasvaa. Ensimmäinen varsinainen ”kohde” oli Hepokönkään vesiputous eväsostosten ja lounastauon jälkeen. Lumen lisääntyessä tuntui kuin olisi matkustanut ajassa taaksepäin, kevään kulkiessa pikavauhtia takaperin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja järven rannassa oleva parkkilevike vaikutti mitä mainioimmalta lounaspaikalta.

Talvinen lämpötila ja tuuli vaikuttivat hieman ruokailuun. Takapuskurin päällä istuessa ruoka tuntui jäähtyvän paljon kesäkeliä nopeammin, eikä turhaan haaveiluun jäänyt aikaa, jos halusi välttää kylmän ruuan syömistä. Pussimuusi ja keitetyt nakit maistuivat kirkaassa ulkoilmassa poikkeuksellisen hyviltä. Vaalan jälkeen tiet olivat jo jäässä ja Puolankaa lähestyessä penkkoja jo enemmän kuin Keski-Suomessa yleensä. Hepokönkään vesiputous oli vielä jääkannen alla, joten sen näkeminen oli pienoinen pettymys. Tai enhän minä sitä oikeastaan edes nähnyt, mutta jään alta kuuluva kohina ja opastaulun kuva saivat aikaan halun tulla käymään paikalla uudestaan, joskus vä-

Rannassa oleva parkkilevike vaikutti mainiolta lounaspaikalta. Auringonlasku Aavasaksalla

hän lämpimämmällä kelillä.

Yhdessä risteyksessä kuului erikoista ääntä autosta ja piti pysähtyä katsomaan onko jotain irtoamassa. Matkalla oli aurinko paikoin sulattanut teitä ja yhdessä pakkasilman kanssa vesi oli jäätynyt pyöräpesiin muodostaen jo lähes jonkinmoi-

sen taideteoksen. Jäätä oli poistettava, koska etupyörillä ei ollut enää paljon tilaa kääntyä paljoa ja joustovaraakaan ei ollut mitenkään liikaa. Matka jatkui valtateitä vältellen kohti Haaparantaa, josta jatkoin joenrantaa pohjoiseen.

Kukkolankoskella tulee aina pysähdyttyä ja niin tälläkin kertaa. Se on yksi Euroopan suurimmista vapaasti virtaavista koskista, joissa ei ole voimaloita. Nyt Tornionjoki oli kuitenkin suurimmaksi osaksi jäässä, mutta rannalla oli kiva katsella ilta-auringon paistaessa ja kosken kohistessa Ruotsin puolta, joka oli edelleen heti joen toisella puolella.

Kilometrejä kertyi lopulta noin 2000 km kolmen päivän aikana.

Illaksi ajoin Aavasaksan vaaralle, jossa olin myös yötä. Ehdin vähän aikaa (melkein tunnin) tutkailla maisemia sen näkötornista, ennen kuin aurinko alkoi laskea. Muita matkailijoita ei näkynyt, joten sain ihan rauhassa katsella miten aurinko värjäsi taivaanrannan punaisella ja violetilla. Ajomatkaa tuli päivän aikana noin 700 km.

Aamulla huomionarvoista oli, että vaaran laella auton mittarin mukaan oli 4° lämpimämpää kuin alhaalla joen varrella. Vuosien aikana reissatessa on kylminä päivinä tullut hakeuduttua yöksi muuta maastoa korkeammalle, tuulen suojaan jos mahdollista, ja toisaalta hellepäivinä vesistöjen äärelle. Virtaavan veden äärellä on usein viileintä, mutta kesäisin usein myös itikoita.

Matka jatkui kohti Ylläksen tunturimaisemia. Napapiiriä ylittäessä pilvet peittivät taivaan, mutta se ei lomapäivääni haitannut, kun ajoin lähes tyhjää tietä eväitä napostellen ja musiikkia kuunnellen. Tarkoitus oli nousta gondoli-hissillä Ylläksen huipulle, mutta se oli kovan tuulen vuoksi suljettu. Niinpä päätin laittaa sukset jalkaan ja lähteä kansallispuistoon itsekseen.

Naureskelin siinä mielessäni, ”Toisen kerran hiihtämässä 10 vuoteen ja nyt menee jo näin vakuuttavasti”. Pientä lipsuntaa oli havaittavissa, joten tunturiin nousu oli helpompaa sukset olalla kuin jalassa. Mahtoi siinä muilla turisteilla olla ihmettelemistä…

Puurajan jälkeen sain huomata mitä kova tuuli tarkoittaa. Liukkailla suksilla ei tahtonut pysyä ladulla paikallaan niin pitkään, että olisi valokuvia ehtinyt ottaa. Huipulle olisi laskettelurinteitä vältellen pitänyt siirtyä vielä pois tampatulta reitiltä, joten käännyin suosiolla takaisin autolle kiertäen lenkin Varkaankurun kautta. Alaspäin suksista tuntui olevan enemmänkin apua, enkä kaatunutkaan kuin kerran.

Ajoin vielä katsomaan miltä Pallastunturit näyttivät lumipuvuissaan, Särkitunturin lähellä on kiva levike mistä tunturit näkyvät.

Lounastauolla havaitsin, että vaikka olisi kuinka kova ja kylmä tuuli, keittoa ei kannata lämmittää autossa. Ikkunat menevät nimittäin ihan kunnolla huuruun ja jäätyvät ennen kuin sitä tajuaakaan… Seuraavaksi suuntasin kohti Kotavaaran näkötornia Kemijärvellä, jonne ehdin vielä valoisan aikaan. Illallinen piti tosin syödä otsalampun valossa. Tänäkin iltana pääsin siis katsomaan auringon laskua yksin näkötornista.

Volvossa tarkenee nukkua hyvin makuupussissa, mutta kosteus tiivistyy yöllä ikkunoihin ja parissa päivässä lähes kaikki sisällä on kosteaa. Kaikki ei tunnu kuivuvan, vaikka ajaisi pidempiäkin päivämatkoja pitäen sisälämpötilan kuumempana, kuin mikä on enää mukavaa. Jälkiviisaana olisi ollut parempi nukkua kesätyyliin ikkuna auki, jolloin sisäilma olisi pysynyt kuivempana.

Yöllä oli pakkasta -6 astetta. Makuupussissa kyllä nukkuu hyvin, mutta aamulla sieltä nouseminen ei kuulu kaikkein mukavimpiin kokemuksiin. Aamu valkeni jälleen kirkkaana, joten puolen kilometrin kävely uudestaan tornille lämmitti mukavasti ennen aamupalaa. Volvokaan ei ihan mielissään toisesta aamuherätyksestä pakkasessa ollut, lienee parasta tarkastaa hehkutulpat kotona.

Alun perin oli tarkoitus ajella ympäriinsä neljä päivää, mutta nyt kuitenkin suuntasin keulan jo kotia kohti. Reitti ei tosin ollut ihan se kaikkein lyhin, vaan tuli ajettua mm. toistasataa kilometriä Lapin / Kainuun sorateitä.

Jossain Perä-Posion suunnalla ajoin suurimpien penkkojen keskellä, mitä olin koskaan nähnyt. Reittivalintaan sisältyi monta järvimaisemaa, jyrkkiä mäkiä (jopa 15%) ja monenlaisia mutkia toinen toisensa jälkeen. Pitäsiköhän joku vuosi lähteä ajamaan jokin ralli Kainuussa? Muutamissa kohden oli tuiskuttanut useamman metrin penkat, jotka rajoittivat jo näkyvyyttäkin.

Iso-Syötteen eli Suomen eteläisimmän tunturin laelle tuli myös noustua, kun sinne kerran autolla pääsi. Enpä arvannut löytäväni Suomesta serpentiinitietä, mutta olipa kuitenkin. Huipulla oli vielä vähän tykkylumen jäänteitä, mutta erämaan tuntua ei hotellin ja mökkien vuoksi muuten ollut. Hieno paikka syödä eväitä. Matkatessa etelään kevät tuli nyt nopeaan lumen sulaessa ja penkkojen pienentyessä. Matkalla tuli vielä käytyä Lapinlahdella Väisälänmäen näkötornissa ja Korkeakoskella, joka sekin oli vielä jäässä. Viimeisenä iltana oli illan tullen ajettava viimeiset tunnit pimeässä, ennen kotiin pääsyä.

Jälleen tuli monta mukavaa kokemusta lisää, mutta vastaava talviretkeä en ehkä ihan heti tee uudestaan. Tai sitten on asennettava toinen akku ja ilma-webasto tms.? Reissusta tuli melko ajopainotteinen, mutta mikäs sen mukavampaa kuin ajella maisemallisesti mukavia teitä paikoissa, joissa ei ole ennen tullut käytyä. Kilometrejä kertyi lopulta noin 2000 km kolmen päivän aikana. Teksti ja kuvat: Eetu Ekonen