Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2019

JÄSENLEHTI 1/2019

Julkaisija: Suomi – Mongolia-Seura ry. c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10 02630 ESPOO

suomi.mongolia.seura@gmail.com

Saatteeksi

Hyvät jäsenlehtemme lukijat ja kaikki Mongolian-ystävät! Viime aikoina lehdessämme on ollut asiaa paitsi Mongoliasta ja Kiinan Sisä-Mongoliasta myös Tuvasta lähinnä perinnemusiikin yhteydessä. Tässä numerossa on arvioni Sauli Heikkilän Kiehtova kurkkulaulu -tietokirjasta, jossa käsitellään Mongolian ohella runsaasti myös Mongolian pohjoista naapuria Tuvaa. Toivottavasti kirjoitukseni täydentää Heikki Laitisen lehtemme edellisessä numerossa julkaistua arviota, jossa keskityttiin laulamiseen, kun taas oma lähestymiseni on pitkälti kulttuuris-historiallinen. Edelleen Juha Janhusen kirjoituksessa tässä lehdessä viitataan Tannu-Tuvaan, tuvalaisten nimellisesti itsenäiseen, Neuvostoliiton alaisuudessa olleeseen bolševistiseen kansantasavaltaan vuosina 1921-1944. Sen perillinen, nykyinen Tuva on Venäjän federaation yhteydessä oleva autonominen tasavalta. Tuvalaiset puhuvat turkinsukuista kieltä, mutta heidän asuinalueensa on pinnanmuodostukseltaan, kulttuuriltaan (paimentolaisuus) ja uskonnoiltaan (Tiibetin buddhalaisuus ja šamanismi) hyvinkin Mongoliaa muistuttavaa. Tšingis-kaanin ajoista lähtien aina 1900-luvulle Tuvan alue on ollut enemmän tai vähemmän osa Mongoliaa, tuvalaiset osallistuivat mongolien maailmanvalloitukseen ja he pitävät itseään Tšingis-kaanin jälkeläisinä (liioiteltua), mutta mm. Tšingis-kaanin merkittävin sotapäällikkö Sübetei oli alkujaan noilta seuduilta. Tuvalaiset ovatkin ikään kuin mongolien pikkuserkkuja. Lehdessämme voidaan siis tarkastella mongoleihin ja Mongoliaan liittyen muitakin kansallisuuksia ja alueita. Olen ollut mukana jäsenlehtemme tekemisessä 1990-luvulta lähtien enkä muista, että siinä olisi koskaan käsitelty Burjatiaa. Burjaatithan puhuvat mongolilaista kieltä ja ovat siten mongolien sukulaiskansa. Voisiko joku Burjatiassa, niin ikään Venäjän federaation tasavallassa, vieraillut henkilö raportoida matkastaan? Myös muunlaisetkin Burjatia-tarkastelut ja tietenkin kaikki mahdolliset Mongolia-kirjoitukset ovat lehteemme aina sydämellisesti tervetulleita.

Rattoisaa alkavaa kesää!

Suomi-Mongolia-Seura ry:n puolesta

Antti RuotsAlA

Muista maksaa jäsenmaksusi

Jäsenmaksu ennallaan: 15 euroa vuodessa

Tilinumero: FI09 5780 0720 3585 35

Saaja: Suomi-Mongolia-Seura ry.

Viitenumero: 2118

Huom! Viestiin maksajan nimi ja osoite

sAuli Heikkilä

Ranskalainen, joka hurahti

mongolialaiseen kulttuuriin

Nykyään voi kuka tahansa tutustua hyvinkin harvinaisiin soittimiin

koska ja missä tahansa. Jopa soitonopetusta on tarjolla, useimiten maksutta. Ranskalainen, Strasbourgista kotoisin oleva Steve E. Morel on tehnyt moniosaisen Mongolian kansallissoittimen morinhuurinsoiton opetusvideosarjan. Sarjassa on esitetty seikkaperäisesti ja loogisesti edeten hevosenpääsellon haltuunottaminen 17 videon sarjassa.

Steve kuuli ensimmäisen kerran Mongoliasta vuonna 2013.

– Ystäväni antoi minulle kuuluisan tuvalaisen Huun Huur Tu -yhtyeen levyn. Musiikki kosketti syvästi – erityisesti laulaminen. Tästä alkoi tutkimusmatka ja pian hän huomasi, että tuvalainen kulttuuri on lähellä mongolialaista kulttuuria. Se alkoi vetää puoleensa

ja hän alkoi tutkia mongolialaista musiikkia ja muuta taidetta. Mongoliassa, Ulanbaatarissa hän on asunut vuodesta 2014. Siellä hänellä ei ole vielä perhettä, eikä tiedä vielä, jääkö maahan pysyvästi.

– Nyt minusta tuntuu, että paikkani on täällä ja on vielä paljon tehtävää. Mutta taivas tietää.

Morelin videoista saa hyvin selvää soittoasennoista ja sormituksista.

Ruutukaappaus

Miksi Mongolia?

Kysymykseen, miksi mongolialainen kulttuuri koskettaa niin paljon, hän ei osaa vastata.

Se on vähän sama, kuin pitäisi vastata kysymykseen, miksi rakastat lastasi. Se on jotain, jota en pysty sanoin selittämään.

Videoiden tekeminen oli Stevenin oma idea, eikä hän ole saanut mitään tukea Mongolian tai Ranskan hallituksilta. Kotisivullaan hän toivoo pieniä lahjoituksia niiltä, jotka kokevan saaneensa hyötyä ja iloa videoista. Hän haluaakin olla itsenäinen ja riippumaton tekemään omaa taidetta ilman kontrollia ja edistää tietämystä muinaisesta mongolialaisesta taiteesta ja kulttuurista.

Voin tehdä sitä vain vapaa-aikoinani, koska en saa taloudellista tukea. Toivottavasti saisin tulevaisuudessa tilaajia, jotka tekisivät 1-2 dollarin kuukausittaisen lahjoituksen!

Muutakin kuin morinhuuria

Steven on oppinut jonkin verran myös kurkkulaulua eli höömiitä, mutta on innostunut enemmän pitkien laulujen laulamisesta ja epiikasta.

– Ne sopivat äänelleni paremmin ja ne antavat minulle parempaa energiaa kuin höömii.

Steven ei tee juuri muusikon töitä. Hän työskentelee videoiden ja valokuvauksen parissa ja myy kalligrafiaa ja kivisinettejä. Lisäksi hän opettaa ja tekee tieteellistä tutkimusta morinhuurista ja muinaistaiteesta. Hän toivoo, että nettisivujensa kautta saamansa tuen avulla voisi käyttää enemmän aikaa tutkimukseen ja kulttuuriseen jakamiseen.

– En oikeastaan edes halua olla vain muusikko. Taiteilija minussa ei halua juuttua yhteen alueeseen.

Steven tuntee joitakin muita morinhuurin soittajia Mongolian ulkopuolelta, mutta ei ole läheisissä tekemisissä heidän kanssaan. Usein

Steve Morelin kotisivulla on morinhuuropetusvideoiden lisäksi tietoa mongolialaisesta kulttuurista ja mongolin kielestä. Lisäksi sen nettikaupasta voi ostaa mongolialaisen taiteen ohella hänen omia kalligrafisia taideteoksiaan. Meneillään on myös yhteisrahoituskampanja kirjan mongolialaisesta kulttuurista työstämiseen. Kotisivu on osoitteessa stevemorel.info.

kysytään neuvoja tai halutaan tilata morinhuur ja hän yrittää auttaa niin paljon kuin voi. Koska hän ei ole tähän asti varsinaisesti toiminut muusikkona, hän ei myöskään ole tehnyt esiintymismatkoja ja tällä hetkellä ei ole mitään yhtyettä.

– Pysykää kuitenkin kuulolla, yllätyksiä voi olla luvassa, vihjaisee Steven haastattelun lopuksi.

Tapani Unkuri 1909; public domain

Siirtyykö Mongolia latinalaisiin kirjaimiin?

Mongoli on vain yksi mutta puhujamäärältään ylivoimaisesti suurin ja historiallisesti tärkein mongolinsukuinen kieli. Mongolia puhuu vajaat 6 miljoonaa henkeä, joista noin puolet asuu Mongolian tasavallassa ja toinen puoli Sisä-Mongoliassa sekä muilla Kiinan nykyään hallitsemilla alueilla. Vaikka mongolissa on murre-eroja, kieli on kokonaisuudessaan varsin yhtenäinen, ja sillä on yhteinen puhutun kielen standardi, jota käytetään mm. julkisissa tiedotusvälineissä sekä Mongoliassa että Kiinan puolella. Vuoteen 1940 asti myös kirjakieli oli yhteinen ja perustui jo ennen Chinggis-kaanin aikaa käyttöön tulleeseen ns. kirjamongolin kieleen, joka äänne- ja muotorakenteeltaan edustaa mongolin keskiaikaista puhekieltä, ns. “keskimongolia” - Chinggis-kaanin äidinkieltä ja mongolien maailmanvallan hallintokieltä.

Kirjamongolia kirjoitetaan Keski-Aasian kautta mongoleille välittyneellä seemiläisperäisellä kirjoitusjärjestelmällä, jota mongoliin sovellettuna nimitetään mongolin “vanhaksi” kirjoitukseksi. Seemiläinen kirjoitussuunta oli alunperin, kuten edelleen esim. arabiassa ja hepreassa, vaakasuoraan oikealta vasemmalle, mutta mongolit ovat aina kirjoittaneet “vanhaa” kirjoitustaan pystysuoraan ylhäältä alas siten, että rivit etenevät vasemmalta oikealle. Pystysuora kirjoitussuunta johtuu luultavasti siitä, että mongolilaisen tekstin rinnalle haluttiin sijoittaa kiinalainen teksti, jonka suunta oli myös ylhäältä alaspäin, tosin niin, että rivit etenevät oikealta vasemmalle. 1900-luvulta alkaen kiinaa – kuten myös japania

Sisä-Mongolian päivälehden otsikkosivusta. Lehden nimi on siis Öbür Mongghol-un edürün sonin eli 'Sisä-Mongolian päivä-lehti'. Jos nimi kirjoitettaisiin Mongolian kyrillisellä ortografialla ja romanisoitaisiin siitä, se olisi Öwör Mongolyn ödriin sonin.

ja koreaa – on kuitenkin alettu yhä yleisemmin kirjoittaa vaakasuoraan länsimaiseen tapaan, joten nykypäivän maailmassa kirjamongoli on ainoa aktiivisessa käytössä oleva kirjakieli, jota edelleen kirjoitetaan ainoastaan pystysuoraan. Mongoleilta kirjoitusjärjestelmä tosin välittyi eteenpäin myös manchuille, mutta manchut ovat sittemmin hylänneet kielensä ja kiinalaistuneet.

Mongolien suurvaltakauden aikana keskimongolia kirjoitettiin myös monilla muilla kirjoitusjärjestelmillä, mm. arabialaisin ja armenialaisin kirjaimin, kiinalaisin merkein sekä tiibetin kirjaimistoon pohjautuvalla ns. “neliökirjoituksella”, jonka Kubilai-kaani yritti saada käyttöön valtakuntansa kaikkien kielten kirjoittamiseen. Lopulta kuitenkin vain mongolien “oma” seemiläisperäinen “vanha” kirjoitusjärjestelmä jäi käyttöön, ja sillä on julkaistu koko mongolien klassinen kirjallisuus, mm. buddhalainen kaanon. 1800-luvulta alkaen alkoi ilmestyä myös maallista kirjallisuutta, mm. sanomalehtiä ja poliittisia julistuksia. Mongolian itsenäistymisen jälkeen kirjamongoli oli valtion virallinen kirjakieli, ja sitä käytettiin myös Mongoliasta irtautuneen naapurimaan Tannu-Tuvan kirjakielenä koko 1920-luvun ajan.

Kirjamongolin kielen ja sen kirjoitusjärjestelmän etuna on paitsi sen perinteinen historiallinen asema myös se, että se oikeinkirjoituksensa vanhakantaisuuden takia on nykyisistä murre-eroista riippumaton, joten eri murteiden puhujat voivat sitä ääntää kukin omalla tavallaan. Tilanne on sama kuin muissa vanhoissa kirjakielissä, esim. englannissa, jonka oikeinkirjoitus poikkeaa suuresti nykyisen puhekielen eri muotojen ääntämyksestä. Mongolien “vanhaa” kirjoitusta on käytetty myös mongolin lähisukukielten burjaatin ja oiraatin kirjoittamiseen, joskin oiraattia varten kehitetiin jo 1600-luvulla länsimongolin silloisiin murteisiin sopiva versio, ns. “tarkka” kirjoitus. Kirjamongolin ongelmana

Norsun kuvaus Sisä-Mongoliassa julkaistusta eläintieteellisestä tietosanakirjasta

on nimittäin se, että se ei aina tarkasti osoita kaikkia äänne-eroja, vaan puhujan on - kuten myös englannin kieltä lukiessa - tiedettävä, miten kukin sana luetaan. Usein tämä edellyttää koko kontekstin huomioon ottamista.

Toisen maailmansodan alettua Mongoliassa eli silloisessa Mongolian kansantasavallassa tehtiin kuitenkin päätös korvata “vanha” kirjoitusjärjestelmä “uudella”, joka perustui venäjän kielessä käytettyyn kyrilliseen kirjaimistoon. Syitä muutokseen oli monia. Jotkut todella pitivät “vanhaa” kirjoitusjärjestelmää “epämodernina” sekä lisäksi sen kirjoitussuunnan takia teknisesti vaikeana. Tärkeämpiä olivat kuitenkin poliittiset syyt: Mongolia haluttiin liittää Venäjä-Neuvostoliittoon myös kirjoi-

tusjärjestelmän osalta, ja sen yhteys tuolloin Japanin vaikutuspiirissä olleeseen Sisä-Mongoliaan ja Manchuriaan sekä sieltä leviäviin pan-mongolilaisiin ajatuksiin haluttiin katkaista. Samalla haluttiin katkaista myös kansan yhteys koko aikaisempaan kulttuuriperintöön, erityisesti buddhalaisuuteen. Tässä onnistuttiinkin lopulta niin hyvin, että Mongoliassa syntyi täysin uusi, kyrillistä kirjoitusta käyttävä kirjakielinen perinne. Kyrillinen oikeinkirjoitus, jonka pohjaksi otettiin Ulan Batorin alueella puhuttu halhamongolin murre, oli lähempänä nykykielen ääntämystä, mutta toisaalta sen kapea murrepohja ja “uusi” kirjaimisto tekivät siitä vieraan erityisesti Sisä-Mongolian alueella puhuttujen murteiden käyttäjille.

Kirjoitusjärjestelmän muutos vei mongolit uuteen tilanteeseen: ns. “digrafiaan” eli tilaan, jossa samaa kieltä kirjoitettiin - ja kirjoitetaan edelleen - kahdella eri kirjoitusjärjestelmällä.

Mongolien “vanha” kirjoitus on nimittäin säilynyt aktiivisessa käytössä Kiinan puolella asuvien mongolien keskuudessa, ja sillä julkaistaan nykyäänkin runsaasti erityyppistä aineistoa: sanoma- ja aikakauslehtiä, kaunokirjallisuutta, oppikirjoja sekä tieteellisiä sarjoja ja hakuteoksia. Voidaankin pitää Kiinan ansiona, että kyrillistä kirjoitusta ei koskaan otettu käyttöön Kiinan puolen mongoleilla. Eri asia on sitten, että Kiina muilla tavoin pyrkii vähentämään kansallisten “vähemmistöjen” omien kielten käyttöä, eikä esim. koululaitos enää palvele täysimittaisesti mongolia puhuvia Kiinan kansalaisia.

Neuvostoliiton hajoaminen herätti Mongoliassa välittömästi pyrkimyksen vähentää yhteyksiä Venäjään. Samalla kun englanti, japani, korea ja kiina ovat korvanneet venäjän suosituimpana vieraana kielenä maassa, on syntynyt myös ajatus päästä eroon kyrillisestä kirjoitusjärjestelmästä, joka loppujen lopuksi soveltuu varsin huonosti mongolin kielen kirjoittamiseen. Heti 1990-luvulla Mongoliassa

alettiin aktiivisesti elvyttää “vanhaa” kirjoitusta, ja se otettiin aluksi jopa koulujen ohjelmaan äidinkielen ensimmäisenä kirjoitusjärjestelmänä. Yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta, sillä kyrilliseen kirjaimistoon tottuneen keskipolven - jopa opettajien - oli yllättävän vaikea oppia “vanhaa” kirjoitusta. Niinpä kirjamongoli on Mongoliassa nykyään käytössä lähinnä vain symbolisissa funktioissa: sitä näkee rahoissa ja postimerkeissä sekä joidenkin virastojen kylteissä, mutta harvoin todellista informaatiota sisältävissä yhteyksissä. Sillä ei myöskään julkaista yhtään päivälehteä eikä kaunokirjallisuutta.

Epäilemättä paras ratkaisu olisi silti, että Mongolia lopulta palaisi “vanhaan” kirjakieleen ja sen kirjoitusjärjestelmään, jolla on keskeinen asema kaikkia mongoleita yhdistävän kulttuuriperinnön osana. Tätä ajatusta kannattaa vahvasti mm. maan presidenttinä vuosina 2009-2017 toiminut Tsakhiagiin Elbegdorj, jonka aikana hallituksen virallisia dokumentteja alettiin todella kirjoittaa kirjamongolin kielellä. Aluksi “vanha” kirjoitus oli teknisesti haasteellista sekä sen pystysuoran kirjoitussuunnan että kirjainten rakenteen takia. Sanat “vanhassa” kirjoituksessa muodostavat perusviivan yhteen sitomia jaksoja, ja samalla kirjaimella voi olla erilaisia muotoja riippuen siitä, sijaitseeko se sanan alussa, keskellä vai lopussa. Tekniset ongelmat on kuitenkin jo ratkaistu, joten “vanhaa” kirjoitusta voidaan nykyään kirjoittaa tekstinkäsittelylaitteilla siinä missä maailman muitakin ei-latinalaisia kirjoitusjärjestelmiä.

Globalisaatio on kuitenkin herättänyt kysymyksen myös siitä, pitäisikö mongolia oikeastaan kirjoittaa latinalaisin kirjaimin. Entiset Neuvostoliiton Keski-Aasian maat, joiden pääkieliä neuvostoaikana alettiin kirjoittaa kyrillisin kirjaimin, ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet latinalaiseen kirjaimistoon, viimeisimpänä Kazakhstan, joka otti latina-

laiset kirjaimet viralliseen käyttöön kazakin oikeinkirjoituksessa vuoden 2019 alusta alkaen. Latinalaisten kirjainten käyttöä perustellaan “kansainvälisyydellä”, englannin kielen kasvavalla merkityksellä, Eurooppa-yhteyksillä sekä niiden hallitsevalla asemalla sähköisissä viestintälaitteissa ja -järjestelmissä. Onkin niin, että mongolit sekä Mongoliassa että Kiinan puolella varsin yleisesti jo käyttävät latinalaisia kirjaimia mm. sähköpostiviesteissä. Ongelmana on, että mitään yhtenäistä järjestelmää mongolin kielen latinisoimiseksi ei ole luotu, joten käytäntö on hyvin kirjavaa.

Vaikka latinisaation kysymys on Mongoliassa otettu toistuvasti esiin, asiassa ei ole toistaiseksi edetty. Viralliseen käyttöön, esim. ulkomaanpasseja varten, on tietysti olemassa suosituksia, mutta käytännön elämään soveltuvaa järjestelmää, joka lisäksi palvelisi sekä Mongolian että Sisä-Mongolian mongoleita, ei ole onnistuttu saamaan aikaan. Toimivan latinisaation luominen edellyttäisi sekä poliittista päätöskykyä että kielitieteellistä asiantuntemusta. Kazakhstanin esimerkki on varoittava: siellä uusi latinalainen oikeinkirjoitus otettiin käyttöön presidentin mahtikäskyllä, ja tulos on harvinaisen epäonnistunut. Oma kysymyksensä on, että mongoliin Kiinassa sovelletaan usein kiinan kielen ns. pinyin-romanisaatiota, jolla on omat hyvät puolensa mutta joka Mongolian

Mongolialaisen 20 000 tugrikin setelin kuvapuolella ei ole muuta kuin vanhaa kirjoitusta. Vasemmalla lukee sinettikirjoituksella Mongghol ulus (= Mongolien valtio) ja oikealla Mongghol bangki (= Mongolian pankki) sekä Qorin mingghan tögörig (= Kaksikymmentä tuhatta tugrikkia).

tasavaltaan siirrettynä antaisi väärän poliittisen signaalin.

Kirjoitusjärjestelmän valinta onkin Mongolialle tärkeä poliittinen kysymys. Kyrillinen kirjoitus liittää Mongolian edelleen Venäjän vaikutuspiiriin, mikä ei ole kaikkien mongolien mieleen, mutta myös “vanhan” kirjoituksen virallinen käyttöönotto saattaisi antaa kuvan lähentymisestä Kiinaan. Tosiasiahan on, että vain Venäjä ja Neuvostoliitto ovat historiallisesti taanneet nykyisen Mongolian valtiollisen itsenäisyyden, jota Kiina edelleen uhkaa. Latinalaiset kirjaimet olisivat poliittisesti vähemmän sitovia, mutta niiden radikaali käyttöönotto merkitsisi luopumista kaikesta aikaisemmasta - sekä “vanhalla” että “uudella” kirjoituksella luodusta - kirjallisesta perinnöstä. Näillä näkymin mongolien onkin jatkettava elämää digrafian tilanteessa, jonka rinnalle on luotava käytännön tarpeita palveleva latinisoitu oikeinkirjoitus.

Kirjallisuutta

Tseweliin Shagdarsüren: Mongolchuudyn üseg bichigiin towchoon. Ulaanbaatar: National University of Mongolia, 2001.

György Kara: Books of the Mongolian nomads: More than eight centuries of Writing Mongolian. Bloomington: Indiana University, 2005.

Juha Janhunen: The politics of the alphabet: National and international aspects of the writing systems for Mongolian. Mongolica 52, ss. 45-55. Ulaanbaatar, 2018.

Johdatus keskiaasialaiseen kurkkulauluun – joka kodin kurkkulaulukirja

Sauli Heikkilä, Kiehtova kurkkulaulu. Aviador. Helsinki 2018. 143 s.

Keskiaasialainen kurkkulaulu (höömei) on vaikeasti määriteltävissä ilman ääninäytteitä. Kiinnostuneet voivat hakea niitä Googlesta ja Youtubesta – myös kirjan tekijän Sauli Heikkilän nimellä. Monet keskipohjalaiset ovat toki kuulleet kurkkulaulua esitettävän Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla ja erityisesti hieman pohjoisempana Haapavesi Folk -festivaalilla. Tuottelias Sauli onkin kirjoittanut myös teoksen Folkit! Haapavesi Folk Music Festival 30-vuotisjuhlakirjan (2018).

Kurkkulaulu on laulamisen tapa, jossa kurkusta lähtee yhtaikaa useampi ääni: alaäänenä matalaa mörinää tai puristeista höömeitä, joihin yhdistyvät korkeammat yläsävelet, toisinaan huilumaisena melodiana. Myös normaali laulu on usein voimakkaan läpitunkevaa. Tyylejä ja variaatioita on lukuisia. Kurkkulaulua säestetään tavallisesti perinteisin soittimin kuten kielisoittimilla ja Mongolian kansallissoittimella, hevosenpääviululla (morinhuurilla). Kurkkulaulua on ehditty fuusioida jo moniin musiikinlajeihin aina rockista ja jazzista klassiseen.

Kurkkulaulua harjoitetaan erityisesti Mongoliassa, sen pohjoispuolella Venäjän tasavallassa Tuvassa, Kiinan Sisä-Mongoliassa ja näiden lähialueilla. Kurkkulaulun ainutlaatuisuudesta ollaan ylpeitä kuten omasta perinnemusiikista yleensäkin. Sen kaukaiset yhteiset alkujuuret näyttävät olevan liikkuvassa paimentolaisuudessa, jurtissa eli huopateltoissa asumisessa, šamanistisessa luonnonuskonnossa sekä ympäröivässä luonnossa, vuoristoisessa arossa. Sauli Heikkilä itse on maalaispoika Haapaveden Mieluskylältä ja yhteys metsiin, peltoihin ja karjanhoitoon on varmaan

innostanut häntä nyt jo yli kaksikymmenvuotiseen antautumiseen kurkkulaululle.

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä tekijä kertoo neljästä matkastaan kurkkulaulumaille: Tuvaan, Mongoliaan, Kiinan Sisä-Mongoliaan ja Altain tasavaltaan. Hän muun muassa konsertoi menestyksekkäästi suomalaisine yhtyeineen Tuvan pääkaupungissa Kyzylissä sekä toimii kurkkulaulukilpailujen arvostettuna tuomarina Kiinan Sisä-Mongoliassa. Toisessa osassa käsitellään kurkkulaulun alkuperää, historiaa sekä sen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeistä maailman- ja Suomenvalloitusta. Kurkkulaulua ja kurkkulaulajia ovat hyödyntäneet musiikissaan esimerkiksi Frank Zappa, Ry Cooder ja Kronos Quartet. Suomen ensimmäisenä levytettynä kurkkulaulajana tekijä pitää Kipparikvartetin Teijo Joutselaa kappaleessa Prinsessa Armada (v. 1950). Hieman kurkkulaulua muistuttavat myös Vladimir Vysotskin, Louis Armstrongin ja Tom Waitsin laulutavat. Kolmannessa osassa johdatetaan seitsemän perusteellisen oppitunnin avulla lukijaa kouluttamaan omaa kurkkuaan tähän kiehtovaan laulamiseen.

Kurkkulaulua julkisesti ovat perinteisesti harjoittaneet miehet. Aroilla naiset kyllä laulavat ja soittavat siinä kuin miehetkin, mutta kurkkulaulun on katsottu aiheuttavan hedel-

mättömyyttä ja tekniikan vaatiman puserruksen vievän heiltä kauneutta. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja kurkkulaulumaille on ilmaantunut myös naisenergiaa – tuvalainen naiskurkkulauluyhtye on vieraillut Suomessakin.

Kirja sisältää mustavalkokuvituksen ja tekijän piirroksia kurkkulaulumatkoiltaan. Siinä on myös kirjallisuusluettelo internetlinkkeineen.

Sauli Heikkilä Kansanmusiikki-lehden päätoimittajana on perehtynyt syvällisesti monenlai-

Matkailuseminaari

Mongolialainen matkatoimisto Active & Adventure Tours Mongolia (AATM) järjesti 14.3.

Hotelli Helkan kabinetissa miniseminaarin, jossa suomalaisille matkanjärjestäjille esiteltiin Mongoliaa turistikohteena. Seminaariin osallistui Suomen Mongolian-kunniakonsuli

Henrik Jankes sekä joukko suomalaisten matkatoimistojen edustajia sekä Matkamessut. Tilaisuuden avasi A&UM LLC:n johtaja Aki Pakarinen. Tämän jälkeen johtaja Altanbagana

Deleg AATM:stä esitti kuvin ja sanoin mitä tämän päivän Mongolia voi tarjota suomalaisille turisteille, erityisesti elämysmatkojen muodossa.

Tampereella asuva rouva Tungalag Ayush, joka toimii AATM:n edustajana Suomessa, kertoi sujuvalla suomen kielellä kokemuksistaan suomalaisten ja mongolialaisten matkustustavoista.

Lopuksi hän lauloi kauniin mongolialaisen sävelmän. Lisää musiikkia esitti hyvin tuntemamme höömei-taituri Sauli Heikkilä. Tutulla

Tungalag Ayush ja Sauli Heikkilä huolehtivat seminaarin musiikkitarjonnasta.

seen kansanmusiikkiin (myös omaamme) ja osaa suhteuttaa kurkkulaulun osaksi sen koko kirjoa. Teos on vetävästi kirjoitettu kurkkulaulun paikoin teoreettista opetusosuutta myöten. Se sisältää myös huumoria ja tekijä osaa tarkastella itseäänkin hieman huvittuneena. Ennen kaikkea kirjasta välittyy innostus.

Antti RuotsAlA

Arvio on julkaistu 22.12.2018 Keskipohjanmaa- ja 28.12.2018 Haapavesi-lehdessä.

bravuurillaan hän esitti yhden tuvalaisen ja yhden mongolialaisen kansanlaulun.

Kahvitarjoilun aikana osallistujat pääsivät keskustelemaan siitä, miten matkailua Suomesta Mongoliaan voitaisiin lisätä. Konsuli Jankes kertoi konsulaatin myöntävän vuodessa 600 - 800 viisumia, joten potentiaalia matkailun kasvattamiseen kyllä on. Pitää vain keksiä, mihin kannattaisi erityisesti panostaa. Kävi ilmi, että varsinkin patikkamatkat, ratsastus, kalastus ja metsästys ovat herättäneet kiinnostusta. AATM harkitsee myös osallistumista ensi vuoden Matkamessuihin, mikä tietenkin edistäisi Mongolian tuntemusta maassamme. Esillä oli myös Mongoliaan liittyvää kirjallisuutta, esitteitä sekä esineistöä. Jaoin osallistujille seuramme jäsenlehden numeroita. Herra Altanbagana kertoi ajattelevansa liittyä seuraamme.

Ronny Rönnqvist

Johtaja Altanbagana Deleg vertaili omassa esityksessään Suomen ja Mongolian kulttuurisia piirteitä.

Kierros

ote sAuli Heikkilän Kiehtova KurKKulaulu -kiRJAn mAtkAkeRtomus-osiostA

kurkkulaulumailla 2017

Vaikka olen itse opiskellut pääasiassa tuvalaista kurkkulaulua, olen tutustunut ja laulanut myös monen muun kurkkulaulumaan lauluja. Matkani olivat suuntautuneet myös monista syistä aina Tuvaan, mutta tätä kirjaa kirjoittaessa ymmärsin, että voin viimeistellä sen vasta, kun olen käynyt myös ainakin Altain tasavallassa ja Mongoliassa. Ne ovat kiinnostaneet aina, mutta sinne matkustaminen on tuntunut vaivalloiselta ja kalliilta.

Istun lommoisessa venäläisessa maastokelpoisessa autossa matkalla Ölgiin LänsiMongoliassa. Ulkomaalaisena olen päässyt istumaan kuljettajan viereen. Turvavyö on tietenkin rikki ja pari kertaa olen vähällä murskata kyynärpäälläni viereeni pinotut munakennot. Siniset, harmaat, vihreät, keltaiset ja lähes mustat vuorenrinteet, joiden mittasuhteet paljastuvat vasta, kun ymmärtää rinteiden mustien pisteiden olevan karjaa, saavat liikuttumaan. Tämän vuoksi tänne piti tulla.

Nuorten reppureissaajien valloittaessa maailmaa lennellen sinne tänne ja tavallisten perheiden lomakohteiden muuttuessa yhä kaukaisemmiksi on Mongolia säilyttänyt vielä hieman eksoottista hohtoaan. Yleensä Suomesta matkustetaan lentämällä pääkaupunkiin Ulanbaatariin. Paljon on myös niitä, jotka ovat matkustaneet viikon idän pikajunalla Moskovasta Uralin yli halki Venäjän. Harvinaisempaa on ylittää Venäjän ja Mongolian raja maantietä pitkin. Venäjän eteläinen raja on tarkoin vartioitu ja rajan ylitys ulkomaalaiselle ei olekaan jokaisella raja-asemalla mahdollista. Venäjälle kuuluvasta Altain tasavallasta se kuitenkin onnistuu.

Krimin sodan ja kauppapakotteiden vuoksi

Venäjän rupla on ollut heikko jo useamman vuoden ja edelleen eurolla saa lähes kaksi kertaa enemmän ruplia kuin kolme vuotta sitten. Lentäminen Venäjälle on tullut varsin edulliseksi.

Ajatukseni oli keskittyä tutustumaan Altain

tasavaltaan ja Länsi-Mongoliaan, mutta toisin kävi. Elokuun puolen välin jälkeen oli Tuvassa kurkkulaulufestivaali Dembildei 2017, ja isäntäni niin Mongoliassa kuin Altaillakin olivat menossa festivaalille ryhmineen ja järkevintä oli lyöttäytyä seuraan. Niinpä vierailin myös Tuvan ja Hakassian tasavalloissa.

Saavuin Altain tasavallan pääkaupunkiin

Gorno-Altaiskiin elokuun alussa ja jatkoin lähes suoraan halki Altain tasavallan kohti Mongoliaa. Gorno-Altaiskista pääsee Mongoliaan taksilla tai pikkubussilla. Isäntäni Urmat Yntain avustuksella sain kyydin ensin KoshAgashiin hyväkuntoisella autolla, josta piti tosin ostaa kaksi paikkaa, että pääsimme lähtemään ajoissa. Autoilla kun ei ole aikatauluja vaan ne lähtevät liikkeelle, kun matkustajia on tarpeeksi. Neljänsadan kilometrin matka ei maksanut kuin kymmenen euroa, joten toisen paikan ostaminen ei rasittanut liikaa matkabudjettia. Kosh-Agashissa auto vaihtui monta vertaa huonommaksi ja matkustajien kerääminen tuntui vievän tunteja. Kaupunki tuli tutuksi. Harmaita taloja, savisia pihoja, aitoja kaikenlaisista materiaaleista, sinisiä ikkunanpieliä kuten kaikkialla Venäjän pienissä kylissä. Lopulta pääsimme matkaan täyteen ahdetussa autossa. Lähtö kesti kuitenkin niin kauan, että päästyämme raja-asemalle, kello

oli niin paljon että portit suljettiin nenämme edestä. Autojonosta purkautui väki vaeltamaan parin kilometrin matkan pitkin kylätietä takaisin vielä keskeneräiseen hotelliin, josta sain vuoteen viiden hengen huoneesta.

Kyläkaupasta hain iltapala-ainekset, joita kävin lämmittämään yhteiskeittiössä, jossa jo touhusi Mongolian retkeltään palannut iso uralilainen venäläisryhmä. Ryhmä oli kotimatkalla Länsi-Mongoliaan suuntautuneelta mönkijäreissulta. Pian oli pöytä täynnä ruokaa ja vodkapulloja, minä joukon jatkeena. Ilta oli venäläiseen tapaan kovaääninen ja kostea. En olisi koskaan uskonut, että sydänvenäläinen vannoisi mongolialaisen vodkan olevan maailman parasta.

Aamulla vaelsimme taas raja-asemalle odottamaan läpipääsyä. Rajan ylitys sinällään sujui ongelmitta. Viisumit ja passit olivat kunnossa, mutta autot tutkittiin tarkkaan ja hitaasti. Kävi myös ilmi, että kaksi töissä olevaa virkailijaa oli istunut iltaa samassa seurueessa kanssani. Venäjän rajan jälkeen parinkymmenen kilometrin vyöhykkeen jälkeen tultiin Mongolian rajalle, jossa tarkastukset olivat vähintään yhtä tarkkoja. Kaiken kaikkiaan rajan ylitys kesti liki kaksikymmentä tuntia. Vannoin, että se on toiseksi viimeinen kerta, kun ylitän Venäjän rajan maanteitse...

Päivä Marsissa

Lopulta saavuimme kuitenkin Ölgiin, jossa isäntäni, Suomessa usein vieraillut kurkkulaulaja

Dangaa Hosbayar eli Hosoo jo kärsimättömänä odotti. Suunnitelmia oli paljon ja aikaa vähän. Niinpä lähdimme saman tien Hosoon

vuokraamalla mielestäni turhankin hienolla

maastoautolla kohti Bayan-Ölgin luonnonpuistoa Mongolian läntisellä laidalla. Myöhemmin tulin kyllä siunaamaan auton tehoja ja suorituskykyä. Menomatka oli kuitenkin suhteellisen helppo, vaikka teitä pitkin emme juuri ajelleet. Turistista kuljettajan suunnistuskyky tuntui

uskomattomalta. Ajettiin pitkin aroja, kierrettiin vuoria. Keskellä ei-mitään korjaa mies mopoa. Ikkuna auki ja muutaman lauseen keskustelu ja taas mentiin. Ilmeisesti maamerkit ovat tulleet tutuksi. Muutaman tunnin ajon jälkeen pääsimme perille turisteja varten Altai Tavan Bogdin luonnonpuiston laaksoon rakennettuun jurttakylään. Vaikka matkan aikana ei kovin paljon muita kulkijoita tai asutusta näkynyt, oli perillä pitkin laaksoa runsaasti jurttia ja eläimiä: vuohia, lampaita, jakkeja ja hevoslaumoja.

Länsi-Mongolian asukkaista osa on tuvalaisia ja kasakkeja. Täältä olivat kotoisin myös kuuluisat metsästäjät, jotka käyttivät apunaan kotkia. Kovin paljon maisemien lisäksi turisteille puistolla ei ollut tarjottavaa: ratsastusta, vuohien hoitoa, lampaan teurastusta, vuorien rinteillä vaeltelua ja ruokailua. Seutu oli karua ja sen verran korkealla, että puita ei ollut näköpiirissä. Mutta majesteettiset, taivasta kohti kohoavat vuoret tarjosivat ihailtavaa yllin kyllin. Jos alkeelliset saniteettitilat – kylpyhuoneena puro, vessana reikä juuri ja juuri pystyssä pysyvässä lautakopissa – eivät säikäytä, pystyi luonnonpuistossa nauttimaan syvästä rauhasta, huikeasta tähtitaivaasta ja raikkaasta ilmasta ilman mobiililaitteita. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli leirin isännän satelliittipuhelin.

Päivän kuljeskelin pitkin vuorenrinteitä tutustuen jakkeihin ja niiden ääntelyyn. Toden totta, kyllä siitä möreän kargyran pystyi erottamaan. Yksi ontuva kaveri lähti minua seuraamaankin kuin apua pyytäen, mutta eipä minulla ollut sille mitään tarjota. Illan istuimme leirin muiden asukkaiden ja paikallisten ukkojen seurassa. “Laulapa joku tuvalainen laulu”, pyysi Hosoo varoittamatta. Kaipa minä Mongoliassa uskaltaisin vetäistä muistin varaisesti vaikka Eki Attarin, vaikken ihan varma sanoista ollutkaan. Lauloin laulun ja vielä pari muutakin. Sain mukavat aplodit ja hyväksyvää hyrinää. “Nämä ovat täällä asuvia tuvalaisia”, Hosoo sanoi. Jep.

Ulkomaalaisten lausuminen saattaa ehkä kuulostaa muutenkin kummalliselta, että joukossa menevät myös itse keksityt sanat.

Pienessä jurttakylässä oli majoittuneena myös saksalaisperhe, jonka kuulin jäävän kylään koko viikoksi. Me sen sijaan lähdimme seuraavana päivänä illansuussa kohti Hovdia, Länsi-Mongolian pääkaupunkia. Seurueemme päätti oikaista, mutta siitä tulikin pitkä lenkki. Oikaiseva tie olikin tärveltynyt puolen tunnin rankkasateessa kulkukelvottomaksi, ja jouduimme kiertämään edessämme olevan vuoren vielä joten kuten kulkukelpoista tietä pitkin. Vasemmalla puolellamme oli järvi, oikealla nouseva rinne, jota pitkin moreeni oli valunut veden mukana tielle muodostaen pieniä harjanteita. Tehokkaalla Toyotallamme ei ollut suurempia vaikeuksia. Pieniä ongelmia tuotti sen sijaan vastaan tuleva liikenne, jota oli paljon: tavallisen näköisiä henkilöautoja, joita kammettiin mutaisten paikkojen yli. Eteneminen oli todella hidasta ja tuntui käsittämättömältä, että ne ylipäätään pääsivät eteenpäin. Väkeä tuli vastaan myös kävellen. Hosoo kertoi, että täällä tällainen oli tavallista ja lähikylistä tulivat ihmiset auttamaan. Elo aroilla ja vuorilla edellytti yhteistyötä. Oli jo pimeää, kun lopulta pääsimme hyväkuntoiselle tielle. Mietityttämään jäi, kuinka väki yön pimeydessä selviää koteihinsa. Ja entä jos tulee uusi rankkasade? Jälkeenpäin en kuitenkaan kuullut katastrofiuutisia, joten elämä kai jatkui entisellään.

Kohti kurkkulaulufestivaalia

Hovdissa tutustuin Hosoon muusikkotovereihin ja vierailin heidän kodeissaan. Munhsukh Dashjav asui perheineen modernissa kerrostaloasunnossa, mutta Galaa Galbadrah perheineen otti vieraat vastaan jurtassa, joka toimi heidän arkiasuntonaan ainakin näin kesällä. Kaupungin laitamien asunnot olivat savimuurien kehystämiä savitaloja tai jurttia. Puita ei juuri ympäristöstä

löytynyt. Baatarsuren Chadraabalilla vahvistettuna muusikot soittivat myös eräänä iltana konsertin paikallisessa ravintolassa. Muusikot kävivät myös kokeilemassa elämistä Saksassa Hosoon kanssa. Mutta soittotilaisuuksien vähetessä he olivat päätyneet takaisin Hovdiin ja työskentelivät nyt teatterissa. Hosoo asui Bremenissä kaksikymmentä vuotta ennen muuttoaan Ulaanbaatariin. Hän on käynyt Suomessa useita kertoja yksin ja entisen yhtyeensä Transmongolian kanssa. Nykyään hän tekee pääasiassa soolokeikkoja ja työskentelee esiintymistensä ohessa Mongolian kulttuuriministeriössä.

Muutaman päivän aikana pääsin tutustumaan Hovdiin melko perusteellisesti. Kävimme tutustumassa luolamaalauksistaan tunnetussa Hojd Tseherijn -luolassa noin sadan kilometrin päässä Hovdista ja Hovdin ulkopuolella sijaitsevalla uudella Altain epiikan kunniaksi tehdyllä muistomerkillä. Sen valtavan jalustan sisälle oli rakennettu konserttisali, jossa muusikot soittivat joka lauantai vain ja ainoastaan Altain ylistyslaulua, Altai magtaal, joka kuuluu jokaisen mongolialaisen muusikon ohjelmistoon ja josta on kymmenittäin eri versioita. Sekä Hojd Tseherijnin luola ja Altain epiikka kuuluvat Unescon maailmanperintölistoille.

Myös pyhä lähde, museo, jurttanäyttely ja buddhalainen temppeli tulivat tutuiksi. Aikaa oli tosin aivan liian vähän, koska oli lähdettävä kohti Tuvaa ja kurkkulaulufestivaalia. Vaikka mitään aivan uutta tietoa vierailulla ei tullut, oli kokemus Mongoliasta hyvin tärkeä. Mongolian maisemien, varsinkin Altai-vuoriston vaikutusta on vaikea kuvailla. On hankala ymmärtää, kuinka Pohjanmaalla syntynyttä voivat vuoret niin koskettaa. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan oli vanhempien kurkkulaulajien tapaaminen.

Chandamanin alue Länsi-Mongoliassa on kuitenkin kurkkulaulun ydinaluetta, ja sinne asti emme ehtineet matkustaa. aviador.fi

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist

Mongolian uutisista saksittua

Tsagaan Sar 2019

Mongolialaiset ympäri maailmaa tervehtivät 5.2.2019 perinteisin menoin kuukalenterin mukaista uutta vuotta. Tuolloin keltaisen maakoiran vuosi muuttui keltaisen villisian vuodeksi. Ulaanbaatarissa Mongolian valtion päämiehet presidentti Kh. Battulgan johdolla juhlallisesti ottivat uutta vuotta vastaan puheilla, vastaanotoilla sekä osoittamalla kunnioitustaan yhdeksänhäntäiselle valkoiselle valtionstandardille.

Liian monta oppilaitosta

Mongolialaisen korkeakoulupolitiikan päämääränä on parantaa yliopistojen ja korkeakoulujen tasoa. Tätä silmällä pitäen tarkastetaan säännöllisesti Mongoliassa toimivien korkeakoulujen opintosuunnitelmia, opettajien pätevyyksiä, luokkahuoneitten tasoa sekä opetuslupia. Eräs ongelma on oppilaitosten suuri määrä, mikä ei suinkaan ole laadun tae. Vuosina 2004 ja 2005 Mongoliassa toimi yhteensä 184 (!) yliopistoa ja korkeakoulua. Tätä määrää on alennettu siten, että vuosina 2017/18 toimi enää 96 vastaavanlaista oppilaitosta.

Grand Prix palkinto mongolialaiselle baritonille

Uuden vuoden kunniaksi kestitsi presidentti Battulga valtiogerissä korkeita vieraita perinteisillä mongolialaisilla herkuilla.

Vuoden 2018 tilastolukuja

Valtiollisen tilastokeskuksen mukaan ulkomaan kauppavaihto kasvoi vuonna 2018 22,3 % nousten 12,9 miljardiin dollariin. Vienti kasvoi 13,1 % (7 miljardia) ja tuonti 35,3 % (5,9 miljardia). Pääasiallisin vienti koostui mineraaleista ja tekstiileistä, ja Kiina oli suurin mongolialaisten vientitavaroitten vastaanottaja (85 % kaikesta viennistä).

Ensimmäisissä Venäjän Sahan tasavallassa Jakutskissa huhtikuun 19-23. päivinä 2019 järjestetyissä kansainvälisissä oopperalaulufestivaaleissa pääpalkinnon voitti Ulaanbaatarin oopperatalon laulaja Ch. Badral. Festivaaleihin osallistui laulajia kymmenestä maasta. Tällä hetkellä baritoni Ch. Badral työskentelee eri teattereissa ja oopperoissa Italiassa. Hän on myös saanut kutsun osallistua vuoden 2019 BBC:n Cardiff Singer of the World -kilpailuun.

Mongolialainen rock-yhtye

“The HU” menestyy

Vuonna 2016 perustettu rock-yhtye “The HU” on kappaleellaan “Wolf Totem” saavuttanut ensimmäisen sijan Billbord’s Hard Rock Digital Song Sales Chart -listalla ja tullut maailmankuuluksi. Itse he

kutsuvat musiikkityyliänsä ”Hunnu-Rockiksi”. Neljän soittajan yhtye aloitti Eurooppa-kiertueensa Berliinistä 6. kesäkuuta. Ennen Euroopankiertuettaan yhtye antoi Ulaanbaatarissa konsertin innostuneille faneilleen.

Mongolialaiset sumo-painijat

Mongolialainen sumopainija D.Davaajargal, joka sumopainijana tunnetaan nimellä Hakuho, on saavuttanut korkeimman sumo-arvonimen

yokozuna ja aikoo muuttaa kansalaisuutensa japanilaiseksi. Hakuho on hyvin suosittu Japanissa ja ylläpitää muun muassa leirejä nuorille, jotka haluavat kokeilla sumoa. Tällä hetkellä yokozuna-arvon ovat saavuttaneet kaksi mongolialaista, Hakuho ja Kakuryu. Tätä ennen kaksi mongolialaista sumopainijaa on ehtinyt muuttaa

kansallisuuttaan: Kyokutenzan ja Asasekiryu. Saadessaan japanilaisen kansallisuuden Hakuho menettää Mongolian kansalaisuutensa.

ja joukkueeseen kuuluivat huippumallit O. Purevdulam, N. Sarnai, N. Narmandakh, D. Dolgion ja T. Oyun-Erdene.

Muistopatsas Damdinsürenille paljastettu Ulaanbaaterissa

Ulaanbaatarin kansallispuistossa paljastettiin toukokuun 6. päivänä 2019 kirjailijan, kääntäjän, tutkijan ja Mongolian Akatemian jäsenen Tsendiin Damdinsürenin (1908-1986) patsas. Aloite patsaan pystyttämiselle tuli presidentti Kh. Battulgalta. Paljastustilaisuuteen osallistui suuri määrä Mongolian kulttuuri- ja tiedemaailman edustajia. Damdinsüren oli kolminkertainen valtionpalkinnon vastaanottaja ja käänsi muun muassa mongolialaisten kansalliseepoksen Salaisen historian nykymongolin kielelle sekä kirjoitti Mongolian kansallislaulun sanat.

Turismi Mongolissa

Mongolialaisia huippumalleja

Viisi mongolialaista huippumallia osallistui huhtikuun 5-6. päivinä 2018 Madridissa järjestettyyn Worldvision Fashion Showiin. Samalla rikottiin Guinnessin maailmanennätys eniten

kansallisuuksien sekä catwalkiin osallistuneiden suhteen. Yli 300 suunnittelijaa ja mallia osallistui tapahtumaan. Mongolian ryhmää johti

Uilen Couturen pääsuunnittelija B. Zolzaya

Vuonna 2018 saapui Mongoliaan 529 370 turistia. Vuonna 2017 vastaava luku oli 470 000. Vuonna 2018 turistit jättivät Mongoliaan 568 miljoonaa dollaria. Päämääränä on miljoona turistia tulevana viisivuotiskautena. Pientä takaiskua turismille aiheutti äskettäinen tapahtuma, joka huomioitiin myös ulkomailla. Venäläinen

turistipari menehtyi syötyään raakaa, murmelieli paiseruton saastuttamaa murmelin munuaista. Turisteja varoitetaan tästä, mutta silti tapahtuu onnettomuuksia.

Ulaanbaatarin ilmaongelmat

Mongolia mielletään yleensä sinisen taivaan ja puhtaan ilman ja luonnon maaksi. Näin asia onkin suurimmalta osin harvaan asutussa Mongoliassa. Pääkaupungissa Ulaanbaatarissa tilanne on kuitenkin erityisesti talvisaikaan vallan toinen.

Jo vuonna 1989, kun ensimmäisen kerran kävin talvisessa Mongoliassa, huomasin utuisen, kivihiilestä haisevan ilman

Ulaanbaatarin yllä. Tuolloin väitettiin, että syntipukki on Ulaanbaatarin liepeillä sijaitseva suuri voimalaitos. Sen korkeista savupiipuista

Ronny Rönnqvist

tuprutteli laaksoon leviävä savupilvi. Nyt 30 vuotta jälkeenpäin tilanne on vielä pahempi. Syy ei ole voimalaitos, jota vuosien kuluessa on uudistettu niin, että päästöt ovat hallinnassa. Nyt ilman erittäin huonon laadun syynä talvisaikaan on Mongolian modernisaatio. Maailman pääkaupungeista huonoin ilman laatu on nimenomaan Ulaanbaatarissa, Beijingissä ja New Delhissä. Ulaanbaatarissa on mitattu arvoja, jotka ovat ylittäneet jopa 3300 mikrogrammaa kuutiometrissä, kun suositus on korkeintaan 25 mikrogrammaa!

Ongelma keskittyy Ulaanbaatariin

Ulaanbaatarin huonoon ilmaan on kolme syytä. Kaupunki sijaitsee vuorien ympäröimässä laaksossa, johon kylmät ilmamassat laskeutuvat. Tämän ilmamassan yläpuolella oleva lämpimämpi kerros toimii ikään kun kattilan kantena, joka estää saastuneen ilman poistumista. Vahingollisten partikkelien lisääntyminen johtuu Ulaanbaatarin räjähdysmäisestä kasvusta. Kun kaupungissa vuonna 2005 oli noin 75 000 ajoneuvoa, niin autoja on tätä nykyä noin 350 000. Tämä tietää aika ajoin valtavia liikenneruuhkia pääkaupungissa. Autokannan uudistuessa tähän ongelmaan voidaan kyllä tulevaisuudessa jossain määrin vaikuttaa.

Pahin ongelma on kuitenkin pääkaupungin hallitsemattoman väestönkasvun seuraukset.

Mongolian 3,1 miljoonasta asukkaasta 1,3 miljoonaa asuu nykyään pääkaupungissa. Näistä noin 60 prosenttia asuu köyhillä ger-alueilla (jurtta-alueilla). Koska jokainen ger huolehtii omasta lämmityksestään, kuluu siihen valtava määrä polttoainetta. Yleisimmin käytetään raakaa kivihiiltä sekä kaikkea muuta lämmitykseen kelpaavaa. Päivässä kuluu gerissä keskimäärin 15 kiloa hiiltä. Ulaanbaatarissa poltetaan siten talven aikana noin 1,2 miljoonaa tonnia kivihiiltä. Voi vain kuvitella, millaisia terveydelli-

siä haittoja tästä koituu. Nimenomaan lasten terveydelle huono ilmanlaatu on haitallista. Se näkyy sairaaloitten päivystyksessä. Hengityselinten sairaudet, kuten astma ja keuhkoputkentulehdus, ovat kaupunkilaisten keskuudessa jyrkässä kasvussa.

Pääkaupungin asukkaat ovat monesti järjestäneet mielenosoituksia protestoidakseen nykyistä tilannetta. Mongolian hallitus onkin nyt päättänyt ryhtyä toimenpiteisiin. Kuluvana talvena hallitus on määrännyt ylimääräisen koululoman (kesäloman kustannuksella), jotta oppilaat välttyisivät kehnolta ulkoilmalta. Lisäksi kielletään esikäsittelemättömän hiilen käyttö. Tämän jälkeen on ainoastaan brikettien käyttö sallittua. Niiden lämpöarvo on parempi, joten lämmittämiseen tarvitaan vähemmän hiiltä. Hallitus aikoo myös subventoida brikettien valmistusta, jotta hinnat saadaan alas. Myös uudet kattilamallit ja gerien parempi lämpöeristys vaikuttavat myönteisesti. Pidemmällä tähtäimellä sähköistys on eräs tavoite. Ongelmana on kuitenkin Ulaanbaatarin sähköverkosto, jonka rakenne ja kapasiteetti ei nykyoloissa kestäisi tällaista lisäkuormitusta. Toinen ongelma on sähkölämmityksen kalleus. Ger-alueilla kun asuu Ulaanbaatarin köyhin väestö.

Ulaanbaatarilla on siis edessään valtavat haasteet ilmaongelman ratkaisemiseksi. Kaupungin asukkaat odottelevat hartaasti kevään ja kesän tuloa, jolloin lapset taas voivat kulkea ja leikkiä ulkosalla. Tuolloin tulee myös voimaan kielto muuttaa maaseudulta pääkaupunkiin. Jää nähtäväksi, mikä vaikutus kiellolla on, kun pääkaupungilla näyttää olevan niin suuri vetovoima. Toivottavasti aiotut toimenpiteet myös hillitsevät maaseudun tyhjentymistä ja autioitumista. Pitkällä tähtäimellä nykyinen

kehitys veisi pohjan Mongolian nomadikulttuurilta, joka on vuosituhansien ajan ollut mongolialaisten elämän perusta.

Naistaiteilijoita Mongoliasta

Osallistuin toukokuun alussa Moskovassa kansainväliseen naistaiteilijoiden, International Women Artists Federation (IWAF) –järjestön näyttelyyn ja tapaamiseen. Teemana oli Motherhood – Hope of the World, Äitiys – maailman toivo. Osallistujat olivat etupäässä Aasiasta, suurimmat ryhmät EteläKoreasta ja Malesiasta. Myös Mongoliasta oli saapunut neljä taiteilijaa. Monet olivat käsitelleet aihetta hyvin perinteisesti ja ehkä kliseemäisesti, mutta monet myös hyvin vapaasti. Esittelen kaksi Mongolian osanottajaa, joiden teokset edustavat tyyliltään kahta ääripäätä.

Moskovan näyttelyssä olleessa työssä Gan-Ochir on lähestynyt aihetta perinteisen ornamentin kautta, joka symboloi hänen mukaansa naisen sydäntä ja sisäistä tunnetta. Hänen ilmaisunsa on perinteinen, mutta samalla uutta luova. Tulevissa taideprojekteissa hän on saanut innoitusta mongolialaisista sananlaskuista. Gan-Ochirin teoksia on ollut esillä mm. Zanabazarin taidemuseossa Ulaanbaatarissa, Saksassa, Etelä-Koreassa, Japanissa ja Kiinassa. Hän on naimisissa ja kolmen tyttären äiti. Vanhemman taiteilijasukupolven edustaja Nasantsengel Bayanjargal, syntynyt 1958, on palkittu taidemaalari ja graafikko. Hän on opiskellut Mongolian pedagogisessa yliopistossa sekä taidekorkeakoulussa. Taiteilija on arvostettu opet-

Munkhjargaliin Gan-Ochir:

Rakkauden pohja, 2018.

Munkhjargaliin Gan-Ochir on syntynyt

Gobi-Altaissa 1986, valmistunut taideinstituutista 2009 ja 2010 Mongolian valtion kulttuurija taideyliopistosta. Hänellä on oma työhuone

Ulaanbaatarissa, ja hän myös opettaa. Hänen teoksissaan läheinen yhteys Mongolian kansanperinteeseen näkyy hyvin vahvasti.

Munkhjargaliin Gan-Ochir:: Elämän sävel I, 2011.

Nasantsengel Bayanjargal

JeRttA RAtiA

taja ja aktiivinen näyttelyihin osallistuja. Hänen teoksiaan on mm. Mongolian nykytaiteen museon kokoelmissa. Nasantsengelin teoksia on ollut esillä Etelä-Koreassa, Bangladeshissa, Singaporessa, Puolassa ja Malesiassa. Hänen taiteensa keskiössä on usein realistisesti kuvattu ihmishahmo. Moskovan näyttelyssä hänen taitavasti maalattu teoksensa kuvaa herkästi äidinrakkautta.

Nasantsengel työstää parhaillaan näyttelyä, joka kuvaa Mongoliaa sosialismin aikakaudella realistiseen tyyliin, mutta kompositio on kuitenkin hyvin moderni. Toinen valmisteilla oleva yksityisnäyttely on omistettu mongolianhevosta kuvaaville postimerkeille.

Nasantsengel on mm. IWAF:n Mongolianpuheenjohtaja. Hänellä on kolme poikaa, tytär ja yhdeksän lastenlasta.

Seuraavassa numerossa esittelen kaksi muuta Moskovan tapahtumaan osallistunutta taiteilijaa.

Suomi-Mongolia-Seura päivitti esitteensä alkuvuodesta. Se jaetaan kaikille Mongolian viisumia hakeville Mongolian Suomen kunniakonsulaatissa.

Jos sinulla on tilaisuus tiedottaa seurastamme, pyydä esitettä

osoitteesta:

suomi.mongolia.seura@gmail.com

Nasantsengel Bayanjargal: Unen ja toden rajalla.

Nasantsengel Bayanjargal: Nuori äiti