Kierros

ote sAuli Heikkilän Kiehtova KurKKulaulu -kiRJAn mAtkAkeRtomus-osiostA

Kurkkulaulumailla 2017

Vaikka olen itse opiskellut pääasiassa tuvalaista kurkkulaulua, olen tutustunut ja laulanut myös monen muun kurkkulaulumaan lauluja. Matkani olivat suuntautuneet myös monista syistä aina Tuvaan, mutta tätä kirjaa kirjoittaessa ymmärsin, että voin viimeistellä sen vasta, kun olen käynyt myös ainakin Altain tasavallassa ja Mongoliassa. Ne ovat kiinnostaneet aina, mutta sinne matkustaminen on tuntunut vaivalloiselta ja kalliilta.

Istun lommoisessa venäläisessa maastokelpoisessa autossa matkalla Ölgiin LänsiMongoliassa. Ulkomaalaisena olen päässyt istumaan kuljettajan viereen. Turvavyö on tietenkin rikki ja pari kertaa olen vähällä murskata kyynärpäälläni viereeni pinotut munakennot. Siniset, harmaat, vihreät, keltaiset ja lähes mustat vuorenrinteet, joiden mittasuhteet paljastuvat vasta, kun ymmärtää rinteiden mustien pisteiden olevan karjaa, saavat liikuttumaan. Tämän vuoksi tänne piti tulla.

Nuorten reppureissaajien valloittaessa maailmaa lennellen sinne tänne ja tavallisten perheiden lomakohteiden muuttuessa yhä kaukaisemmiksi on Mongolia säilyttänyt vielä hieman eksoottista hohtoaan. Yleensä Suomesta matkustetaan lentämällä pääkaupunkiin Ulanbaatariin. Paljon on myös niitä, jotka ovat matkustaneet viikon idän pikajunalla Moskovasta Uralin yli halki Venäjän. Harvinaisempaa on ylittää Venäjän ja Mongolian raja maantietä pitkin. Venäjän eteläinen raja on tarkoin vartioitu ja rajan ylitys ulkomaalaiselle ei olekaan jokaisella raja-asemalla mahdollista. Venäjälle kuuluvasta Altain tasavallasta se kuitenkin onnistuu.

Krimin sodan ja kauppapakotteiden vuoksi

Venäjän rupla on ollut heikko jo useamman vuoden ja edelleen eurolla saa lähes kaksi kertaa enemmän ruplia kuin kolme vuotta sitten. Lentäminen Venäjälle on tullut varsin edulliseksi.

Ajatukseni oli keskittyä tutustumaan Altain tasavaltaan ja Länsi-Mongoliaan, mutta toisin kävi. Elokuun puolen välin jälkeen oli Tuvassa kurkkulaulufestivaali Dembildei 2017, ja isäntäni niin Mongoliassa kuin Altaillakin olivat menossa festivaalille ryhmineen ja järkevintä oli lyöttäytyä seuraan. Niinpä vierailin myös Tuvan ja Hakassian tasavalloissa.

Saavuin Altain tasavallan pääkaupunkiin

Gorno-Altaiskiin elokuun alussa ja jatkoin lähes suoraan halki Altain tasavallan kohti Mongoliaa. Gorno-Altaiskista pääsee Mongoliaan taksilla tai pikkubussilla. Isäntäni Urmat Yntain avustuksella sain kyydin ensin KoshAgashiin hyväkuntoisella autolla, josta piti tosin ostaa kaksi paikkaa, että pääsimme lähtemään ajoissa. Autoilla kun ei ole aikatauluja vaan ne lähtevät liikkeelle, kun matkustajia on tarpeeksi. Neljänsadan kilometrin matka ei maksanut kuin kymmenen euroa, joten toisen paikan ostaminen ei rasittanut liikaa matkabudjettia. Kosh-Agashissa auto vaihtui monta vertaa huonommaksi ja matkustajien kerääminen tuntui vievän tunteja. Kaupunki tuli tutuksi. Harmaita taloja, savisia pihoja, aitoja kaikenlaisista materiaaleista, sinisiä ikkunanpieliä kuten kaikkialla Venäjän pienissä kylissä. Lopulta pääsimme matkaan täyteen ahdetussa autossa. Lähtö kesti kuitenkin niin kauan, että päästyämme raja-asemalle, kello oli niin paljon että portit suljettiin nenämme edestä. Autojonosta purkautui väki vaeltamaan parin kilometrin matkan pitkin kylätietä takaisin vielä keskeneräiseen hotelliin, josta sain vuoteen viiden hengen huoneesta.

Kyläkaupasta hain iltapala-ainekset, joita kävin lämmittämään yhteiskeittiössä, jossa jo touhusi Mongolian retkeltään palannut iso uralilainen venäläisryhmä. Ryhmä oli kotimatkalla Länsi-Mongoliaan suuntautuneelta mönkijäreissulta. Pian oli pöytä täynnä ruokaa ja vodkapulloja, minä joukon jatkeena. Ilta oli venäläiseen tapaan kovaääninen ja kostea. En olisi koskaan uskonut, että sydänvenäläinen vannoisi mongolialaisen vodkan olevan maailman parasta.

Aamulla vaelsimme taas raja-asemalle odottamaan läpipääsyä. Rajan ylitys sinällään sujui ongelmitta. Viisumit ja passit olivat kunnossa, mutta autot tutkittiin tarkkaan ja hitaasti. Kävi myös ilmi, että kaksi töissä olevaa virkailijaa oli istunut iltaa samassa seurueessa kanssani. Venäjän rajan jälkeen parinkymmenen kilometrin vyöhykkeen jälkeen tultiin Mongolian rajalle, jossa tarkastukset olivat vähintään yhtä tarkkoja. Kaiken kaikkiaan rajan ylitys kesti liki kaksikymmentä tuntia. Vannoin, että se on toiseksi viimeinen kerta, kun ylitän Venäjän rajan maanteitse...

Päivä Marsissa

Lopulta saavuimme kuitenkin Ölgiin, jossa isäntäni, Suomessa usein vieraillut kurkkulaulaja

Dangaa Hosbayar eli Hosoo jo kärsimättömänä odotti. Suunnitelmia oli paljon ja aikaa vähän. Niinpä lähdimme saman tien Hosoon vuokraamalla mielestäni turhankin hienolla maastoautolla kohti Bayan-Ölgin luonnonpuistoa Mongolian läntisellä laidalla. Myöhemmin tulin kyllä siunaamaan auton tehoja ja suorituskykyä. Menomatka oli kuitenkin suhteellisen helppo, vaikka teitä pitkin emme juuri ajelleet. Turistista kuljettajan suunnistuskyky tuntui uskomattomalta. Ajettiin pitkin aroja, kierrettiin vuoria. Keskellä ei-mitään korjaa mies mopoa. Ikkuna auki ja muutaman lauseen keskustelu ja taas mentiin. Ilmeisesti maamerkit ovat tulleet tutuksi. Muutaman tunnin ajon jälkeen pääsimme perille turisteja varten Altai Tavan Bogdin luonnonpuiston laaksoon rakennettuun jurttakylään. Vaikka matkan aikana ei kovin paljon muita kulkijoita tai asutusta näkynyt, oli perillä pitkin laaksoa runsaasti jurttia ja eläimiä: vuohia, lampaita, jakkeja ja hevoslaumoja.

Länsi-Mongolian asukkaista osa on tuvalaisia ja kasakkeja. Täältä olivat kotoisin myös kuuluisat metsästäjät, jotka käyttivät apunaan kotkia. Kovin paljon maisemien lisäksi turisteille puistolla ei ollut tarjottavaa: ratsastusta, vuohien hoitoa, lampaan teurastusta, vuorien rinteillä vaeltelua ja ruokailua. Seutu oli karua ja sen verran korkealla, että puita ei ollut näköpiirissä. Mutta majesteettiset, taivasta kohti kohoavat vuoret tarjosivat ihailtavaa yllin kyllin. Jos alkeelliset saniteettitilat – kylpyhuoneena puro, vessana reikä juuri ja juuri pystyssä pysyvässä lautakopissa – eivät säikäytä, pystyi luonnonpuistossa nauttimaan syvästä rauhasta, huikeasta tähtitaivaasta ja raikkaasta ilmasta ilman mobiililaitteita. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli leirin isännän satelliittipuhelin.

Päivän kuljeskelin pitkin vuorenrinteitä tutustuen jakkeihin ja niiden ääntelyyn. Toden totta, kyllä siitä möreän kargyran pystyi erottamaan. Yksi ontuva kaveri lähti minua seuraamaankin kuin apua pyytäen, mutta eipä minulla ollut sille mitään tarjota. Illan istuimme leirin muiden asukkaiden ja paikallisten ukkojen seurassa. “Laulapa joku tuvalainen laulu”, pyysi Hosoo varoittamatta. Kaipa minä Mongoliassa uskaltaisin vetäistä muistin varaisesti vaikka Eki Attarin, vaikken ihan varma sanoista ollutkaan. Lauloin laulun ja vielä pari muutakin. Sain mukavat aplodit ja hyväksyvää hyrinää. “Nämä ovat täällä asuvia tuvalaisia”, Hosoo sanoi. Jep.

Ulkomaalaisten lausuminen saattaa ehkä kuulostaa muutenkin kummalliselta, että joukossa menevät myös itse keksityt sanat.

Pienessä jurttakylässä oli majoittuneena myös saksalaisperhe, jonka kuulin jäävän kylään koko viikoksi. Me sen sijaan lähdimme seuraavana päivänä illansuussa kohti Hovdia, Länsi-Mongolian pääkaupunkia. Seurueemme päätti oikaista, mutta siitä tulikin pitkä lenkki. Oikaiseva tie olikin tärveltynyt puolen tunnin rankkasateessa kulkukelvottomaksi, ja jouduimme kiertämään edessämme olevan vuoren vielä joten kuten kulkukelpoista tietä pitkin. Vasemmalla puolellamme oli järvi, oikealla nouseva rinne, jota pitkin moreeni oli valunut veden mukana tielle muodostaen pieniä harjanteita. Tehokkaalla Toyotallamme ei ollut suurempia vaikeuksia. Pieniä ongelmia tuotti sen sijaan vastaan tuleva liikenne, jota oli paljon: tavallisen näköisiä henkilöautoja, joita kammettiin mutaisten paikkojen yli. Eteneminen oli todella hidasta ja tuntui käsittämättömältä, että ne ylipäätään pääsivät eteenpäin. Väkeä tuli vastaan myös kävellen. Hosoo kertoi, että täällä tällainen oli tavallista ja lähikylistä tulivat ihmiset auttamaan. Elo aroilla ja vuorilla edellytti yhteistyötä. Oli jo pimeää, kun lopulta pääsimme hyväkuntoiselle tielle. Mietityttämään jäi, kuinka väki yön pimeydessä selviää koteihinsa. Ja entä jos tulee uusi rankkasade? Jälkeenpäin en kuitenkaan kuullut katastrofiuutisia, joten elämä kai jatkui entisellään.

Kohti kurkkulaulufestivaalia

Hovdissa tutustuin Hosoon muusikkotovereihin ja vierailin heidän kodeissaan. Munhsukh Dashjav asui perheineen modernissa kerrostaloasunnossa, mutta Galaa Galbadrah perheineen otti vieraat vastaan jurtassa, joka toimi heidän arkiasuntonaan ainakin näin kesällä. Kaupungin laitamien asunnot olivat savimuurien kehystämiä savitaloja tai jurttia. Puita ei juuri ympäristöstä löytynyt. Baatarsuren Chadraabalilla vahvistettuna muusikot soittivat myös eräänä iltana konsertin paikallisessa ravintolassa. Muusikot kävivät myös kokeilemassa elämistä Saksassa Hosoon kanssa. Mutta soittotilaisuuksien vähetessä he olivat päätyneet takaisin Hovdiin ja työskentelivät nyt teatterissa. Hosoo asui Bremenissä kaksikymmentä vuotta ennen muuttoaan Ulaanbaatariin. Hän on käynyt Suomessa useita kertoja yksin ja entisen yhtyeensä Transmongolian kanssa. Nykyään hän tekee pääasiassa soolokeikkoja ja työskentelee esiintymistensä ohessa Mongolian kulttuuriministeriössä.

Muutaman päivän aikana pääsin tutustumaan Hovdiin melko perusteellisesti. Kävimme tutustumassa luolamaalauksistaan tunnetussa Hojd Tseherijn -luolassa noin sadan kilometrin päässä Hovdista ja Hovdin ulkopuolella sijaitsevalla uudella Altain epiikan kunniaksi tehdyllä muistomerkillä. Sen valtavan jalustan sisälle oli rakennettu konserttisali, jossa muusikot soittivat joka lauantai vain ja ainoastaan Altain ylistyslaulua, Altai magtaal, joka kuuluu jokaisen mongolialaisen muusikon ohjelmistoon ja josta on kymmenittäin eri versioita. Sekä Hojd Tseherijnin luola ja Altain epiikka kuuluvat Unescon maailmanperintölistoille.

Myös pyhä lähde, museo, jurttanäyttely ja buddhalainen temppeli tulivat tutuiksi. Aikaa oli tosin aivan liian vähän, koska oli lähdettävä kohti Tuvaa ja kurkkulaulufestivaalia. Vaikka mitään aivan uutta tietoa vierailulla ei tullut, oli kokemus Mongoliasta hyvin tärkeä. Mongolian maisemien, varsinkin Altai-vuoriston vaikutusta on vaikea kuvailla. On hankala ymmärtää, kuinka Pohjanmaalla syntynyttä voivat vuoret niin koskettaa. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan oli vanhempien kurkkulaulajien tapaaminen.

Chandamanin alue Länsi-Mongoliassa on kuitenkin kurkkulaulun ydinaluetta, ja sinne asti emme ehtineet matkustaa. aviador.fi

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist