Ei puska- vaan buskateatteria T
ie teatterintekijäksi ei ole aina suoraviivainen, vaan teatteri saattaa joskus törmätä ihmiseen aivan ennalta arvaamatta ja yllättäen – ja sitten muuttaa koko elämän kuin taikatempulla. Yhtäkkiä elämä on täyttä teatteria, ja hyvä jos muistaa mitä oli ennen sitä, vai oliko mitään? Elämä kiepautti pellolaisen Heimo Buskan Kemiin, Helsinkiin ja lopulta takaisin Pelloon eli Pelhoon. Paluumuuttajaa odotti teatteri, vaan sitäpä ei Heimo palatessaan tiennyt. Mie synnyin 1948 Turtolan kunnassa, joka sittemmin muuttui heti vuosi sen jäläkeen Pellon kunnaksi. Aina mie kumminki sanon, että olen syntyny Turtolassa. Teatteria mie en ollu nähänykkään, kun ohjasin ensimmäisen joulunäytelmän alle 10-vuotiaana. Meitä oli siinä muutama penska ja kansakoulun lukukirjasta näyteltiin. Kahen perheen kanssa vietettiin kahvi-iltaa ja me penskat päätimmä, että tehemä pikkusen joulunäytelmän. Se loppu meni nauramiseksi ja höpöttämiseksi, mutta siitä se on alkanu. Minun lapsuuessa ei ollu televisioita eikä missään päässy teatteria näkehmäänkhään. Jostakin se vain minhuun tuli. Kylätapahtumia oli meänki pienessä kyläyhteisössä, olisko vanhemmat tehnee jotain hupailuja. Kansakoulussa oli mukava olla näytelmissä. Niitä valmistethiin joulu- ja kevätjuhliin. Sitte se teatteri jäi ko alko maailma kutsuhmaan. Ko anoin ammattikouhluun, en oikein tykännykkään siitä, että sinne hääty lähteä, mutta paljon se antoi. Mie opis-
”Ihmisen pää on niin pösilö, että se voi innostua johonki näin uutheen. ” Kuva Lohivene-näytelmästä vuonna 2005. Näytelmää esitettiin Aavasaksalla. Kuva: Helena Lessing/Pohjolan Sanomat
10
kelin sähköasentajaksi. Ensimmäinen työpaikka, mikä työkkäristä tarjothiin, oli sähköasentajan paikka Kemissä, Veitsiluodon tehtaassa. Olin siellä 10 vuotta. Sitte menin Espooseen Tetrapakille ja siellä olin 16 vuotta. Se oli mielenkiintoista, sain olla nokkamies ja ite suunnitella työtä. Vaan ei musta tullu kemiläistä eikä helsinkiläistä. Neljävitosena alkoi sölkä reistailemhaan. Olin paljon sairaslomilla ja yritin pitää kuntoa yllä kävelemällä Helsingin katuja. Aaattelin, että jumalauta jos joskus pääsen täältä pois, niin lähen. Mie en ala näitä kiviseiniä vahtaahmaan, ei tuu kuulhoonkhaan. Näitten pitkällisten sölkälekäongelmien takia loppu työsuhe Tetrapakilla. Mie siihen, että lähen pohjoseen takasi. Soli syksyä 1999. Ensimmäinen talvi meni ihmetellessä. Meän Tornionjokilaakso -lehessä oli ilmotus kesällä 2000, että Ritavalkealla järjestethään viikonlopun mittanen teatterityön peruskurssi. Soitin tätilleni, Piispasen Sinikalle, joka oli jääny eläkheele maataloustyöstä, että lähe kaveriksi. Sehän innostu heti, että lähethään vain. Mulla ei ollu mithään kosketusta ollu teatterhiin. Kurssi oli jännä kokemus. Mie en tuntenu oikeastaan kethään aikusia pellolaisia. Siinä tehtiin kaikenlaisia ryhmätöitä ja vaikka minkälaista vempautusta. Parhaiten jäi mieleen harjotukset, joissa ihmiset kietoutui toisiinsa vaikka millä lailla. Ne vei arkuuen, uskalsi mennä lähelle toista ihmistä. Aukesi uskallus. Ittekki olin vähä ujonsorttinen ollu aina, mutta se kurssi antoi vaphauen, että antaa paukkua vain.
