Ei puska- vaan buskateatteria

Tie teatterintekijäksi ei ole aina suoraviivainen, vaan teatteri saattaa joskus törmätä ihmiseen aivan ennalta arvaamatta ja yllättäen – ja sitten muuttaa koko elämän kuin taikatempulla. Yhtäkkiä elämä on täyttä teatteria, ja hyvä jos muistaa mitä oli ennen sitä, vai oliko mitään? Elämä kiepautti pellolaisen Heimo Buskan Kemiin, Helsinkiin ja lopulta takaisin Pelloon eli Pelhoon. Paluumuuttajaa odotti teatteri, vaan sitäpä ei Heimo palatessaan tiennyt.

Mie synnyin 1948 Turtolan kunnassa, joka sittemmin muuttui heti vuosi sen jäläkeen Pellon kunnaksi. Aina mie kumminki sanon, että olen syntyny Turtolassa.

Teatteria mie en ollu nähänykkään, kun ohjasin ensimmäisen joulunäytelmän alle 10-vuotiaana. Meitä oli siinä muutama penska ja kansakoulun lukukirjasta näyteltiin. Kahen perheen kanssa vietettiin kahvi-iltaa ja me penskat päätimmä, että tehemä pikkusen joulunäytelmän. Se loppu meni nauramiseksi ja höpöttämiseksi, mutta siitä se on alkanu.

Minun lapsuuessa ei ollu televisioita eikä missään päässy teatteria näkehmäänkhään. Jostakin se vain minhuun tuli. Kylätapahtumia oli meänki pienessä kyläyhteisössä, olisko vanhemmat tehnee jotain hupailuja.

Kansakoulussa oli mukava olla näytelmissä. Niitä valmistethiin joulu- ja kevätjuhliin. Sitte se teatteri jäi ko alko maailma kutsuhmaan.

Ko anoin ammattikouhluun, en oikein tykännykkään siitä, että sinne hääty lähteä, mutta paljon se antoi. Mie opiskelin sähköasentajaksi. Ensimmäinen työpaikka, mikä työkkäristä tarjothiin, oli sähköasentajan paikka Kemissä, Veitsiluodon tehtaassa. Olin siellä 10 vuotta. Sitte menin Espooseen Tetrapakille ja siellä olin 16 vuotta. Se oli mielenkiintoista, sain olla nokkamies ja ite suunnitella työtä.

Vaan ei musta tullu kemiläistä eikä helsinkiläistä. Neljävitosena alkoi sölkä reistailemhaan. Olin paljon sairaslomilla ja yritin pitää kuntoa yllä kävelemällä Helsingin katuja. Aaattelin, että jumalauta jos joskus pääsen täältä pois, niin lähen. Mie en ala näitä kiviseiniä vahtaahmaan, ei tuu kuulhoonkhaan.

Näitten pitkällisten sölkälekäongelmien takia loppu työsuhe Tetrapakilla. Mie siihen, että lähen pohjoseen takasi. Soli syksyä 1999. Ensimmäinen talvi meni ihmetellessä.

Meän Tornionjokilaakso -lehessä oli ilmotus kesällä 2000, että Ritavalkealla järjestethään viikonlopun mittanen teatterityön peruskurssi. Soitin tätilleni, Piispasen Sinikalle, joka oli jääny eläkheele maataloustyöstä, että lähe kaveriksi. Sehän innostu heti, että lähethään vain. Mulla ei ollu mithään kosketusta ollu teatterhiin.

Kurssi oli jännä kokemus. Mie en tuntenu oikeastaan kethään aikusia pellolaisia. Siinä tehtiin kaikenlaisia ryhmätöitä ja vaikka minkälaista vempautusta. Parhaiten jäi mieleen harjotukset, joissa ihmiset kietoutui toisiinsa vaikka millä lailla. Ne vei arkuuen, uskalsi mennä lähelle toista ihmistä. Aukesi uskallus. Ittekki olin vähä ujonsorttinen ollu aina, mutta se kurssi antoi vaphauen, että antaa paukkua vain.

”Ihmisen pää on niin pösilö, että se voi innostua johonki näin uutheen. ” Kuva Lohivene-näytelmästä vuonna 2005. Näytelmää esitettiin Aavasaksalla. Kuva: Helena Lessing/Pohjolan Sanomat

Tehthiin esitys, paikallisesta Marja Raappanan lastenkirjasta Karhun uni. Se tehthiin ulos luontoon, Pallistajavaaraan polun varteen. Yleisö kiersi lenkin ja tuli aina uutheen kohtheesseen. Päiväkotilaisille tehthiin syksyllä 2000 koenäytös ja sitten seuraavana kesänä yleisölle. Minun roolihahmo oli Vihervarvas, vähän ko maahinen. Sieltä sammalten alta pienet peikot sen kaivoit ylös. Muistan ko pari nuorta veljestä, semmosta kymmenen täyttänyttä oli mukana peikkoina ja sanovat, että hitto tuo Hemppa ei opi koskhaan vuorosanoja. En tiä miksi se oli niin vaikeaa löytää niitä kohalleen.

Tämä Karhun uni tehtiin 4H-kerhon järjestämänä, mutta ko se loppu, aattelimma, että emmähän metätä voi tähän lopettaa. Että miten jatketaan? 4H-kerhon vetäjä Seija Lipsanen innostu ja meitä oli pienempi porukka – Sinikka, Oili Uusi-Seppälä ja Oilin tyttö Britta-Kaisa. Päätimmä perustaa oman jutun.

Vuonna 2002 perustethiin teatteri Meän Suota. Se tarkottaa meän joukkoa. Istuttiin Juoksengissa nuorisoseuran talolla, kiivethiin sinne kahvilaan ja päätimmä, että perustamma oman teatterin. Oli into päällä, että kyllä me jotaki saamma aikaseksi. Itte suunnitelthiin niitä juttuja. Muutama vuosi mentiin maahispohjalta. Tehtiin maahisjuttuja Aavasaksalla ja tapahtumissa kylillä vähä sielä sun täälä, semmosia 20 minuutin juttuja. Aavasaksalla oli maahisten luola. Maahisethan synty sillä lailla, että Aatamin ja Eevan perhe vähän hajosi, kun osa lapsista oli likasia ja osa pestyjä. Luoja määräsi likaset olehmaan piilossa ja niistä tuli tarujen mukhaan maahisia. Aavasaksalla nähtiin Jättiläinen ja Pakkasvelho useampana talvena, vuoenvaihtheessa turisteille, yleensä saksalaisille. Ne eivät osannee kieltä, mutta hyvillään olivat, varsinki kun esityksen päälle räpsähti revontulet taivaalle.

Se minun hahmo, Vihervarvas, oli jopa EU:hun menossa. Se hahmo lähti elähmään. Hahmon vaatheet oli tehty sohvan vanhoista päällisistä, vihertävää kangasta, itte tehty peruukki: mustikalla värjätty kokkihattu ja siihen kiinnitetty kiharan olosia paksuja lankoja ja naama mustattu. Aavasaksalla nämä hahmot kiersivät kesäaikaankin vaaraa.

Mithään muuta lavastusta ei ollut ko se luonto. Ko juttunsa tekhee siihen malhiin, että se toimii luonnosa, ei muuta tarvitte. Parasta oli eläkeläisryhmät, jokka kävi sielä. Osa otti hyvinki reilusti kantaa, ne eläytyivät mukhaan. Niitten kanssa joutu välillä keskustelehmaan, että mitenkä se asia oikein on.

Teatteriporukka alko kasvaa pikku hiljaa. Vuonna 2004 oltiin mukana Joppausoopperassa. Ohjaajana oli Riitta Tirri. Se oli aivan upea kokemus, niin iso juttu. Siinä oli sitten kaikki teatterin elementit, äänentoistot ja valot. Se tehtiin Pellon jäähalliin. Mie olin siinä salakuljetushommissa, Kai Hyttinen näytteli jopparikuningasta ja hänen kanssaan siinä jonkin verran käythiin kauppaa. Sali oli melkein aina täynnä, oli vuokrattu iso nouseva katsomo. Se oli Bengt Pohjasen kirjottama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ja esitethiin meän kielellä. Ruotsalaisiakin oli mukana ja kuoro-

Kuva Evakkonäytelmästä vuonna 2002 vanhanapiikana Oili Uusi-Seppälä, sotilaana Heimo Buska, etualalla BritaKaisa Välimaa. Kuva: Arto Liiti/Pohjolan Sanomat ja. Yksi kesä piettiin väliä ja tehtiin uudestaan 2006 Matarengissa eli Ylitorniolla Ruotsin puolella. 2007 ja 2008 tehtiin Pajalassa Lestadiusoopperaa, seki Pohjasen kirjottama ja Chydeniuksen säveltämä. Olin siinäki mukana ja muita meän teatterilaisia. Mie näyttelin Juhani Raattamaa, jota Lestadius opetti saarnaahmaan. Aina kun eläkheelä oleva Pellon pappi näki minut kylällä, se kysyi: ”Onkos Juhani pysyny kaitasella tiellä?” Siinä sivussa tehthiin joka talvele jotaki. Mie itte kirjotin näytelmiä, joita esitethiin täälä kylillä ja koululla ja missä milloinkin. Ja kierrettiin Kiirunaa myöten ja Pajalassa ja Matarengissa ja Suomen puolella Iissä ja pitkin tätä jokivartta. Enontekiölläkin käythiin, Posiolla Teatterihelinöissä ja Kittilässä useamman kerran.

En mie osannu kirjottaa kirjettäkhään kun alotin kirjottamhaan näytelmiä.

Ensimmäinen maahisnäytelmä synty sillä lailla, että Lipsasen Seijan kanssa hahmoteltiin sitä ja jotenki se vain alko pyörimhään päässä ja sitä kirjotti lissää ja lissää. Into oli päällä. Aloin löytää muitaki aiheita. ”Leskirouvan saunapäivä”. ”Aamukahviakhaan en ole saanu”. Aina murtheela, ei mithään kirjakieltä.

Meillä oli 2007 yhessä liikekeskuksessa Lapin nuorisoliiton kautta vuoen kestävä projekti teatterille ja saathiin toimia hyvissä tiloissa ja järjestää erilaisia tapahtumia. Kyllä ne vain tykkäsi näistä minun jutuista.

Inhottavinta oli, ko itte kirjotti ja ohjasi, niin aina hävetti etukätheen ennen ko se juttu esitethiin. Sitä kismitti monesti ko mielessä oli jonkulainen kuva siitä, mutta sitä ei saanu milhään muuttumhaan, että siihen olis saanu jotaki äksöniä matkhaan. Sitä ajatuskulkua mikä oli kirjottaessa, ei saanu milhään ohjattua sen mukaseksi. Tahtoi aina olla semmoista arkipäiväistä jurnutusta ja jutustelua.

Staalon teatterifesteillä olthiin monena syksynä. Lapin Kansan Tenka Issakainen arvosteli meät lehteen ja anto hyvät arvosanat. Vielä jälkeenkinpäin se killasi meitä jossakin numerossa. Siitä sai kuvan, että me olthiin melkein voitettu festivaalit.

Minä myös näyttelin. Enkä osanni panna itteäni mihinkhään pienempään osaan. Aina kirjottaessa näyttelijät oli mielessä, että kuka mihinkin sopisi. Itte olin jotenki aina pääroolissa tai vähintään melkein.

Suoraan sanoen hävetti, että mitä tästä tullee, kun on itte ohjannu ja kirjottanu ja tehny. Sitte ko lavalla oli ja paukutti menehmään, unohtui kaikki.

Meillä oli näitä työllisyyspalkattuja, yksi Närhin Jussikin oli meillä jonkin aikaa palkattuna ohjaajana. Se oli harrastanu teatteria enemmän kuin me ja ollu Rovaniemen teatterissaki. Hänellä oli intoa ja tekemisen halua. Tehtiin Arto Seppälän ”Viisi naista kappelissa”. Mie olin valokuvassa se kuollut mies, ko ei muuta mulle keksitty. Tietokonheela isonsin kuvan ja suttasin sen teellä ja kahvilla, että näyttää vanhalta.

Meillä on tilat vanhassa, monikerroksisessa kivikoulussa, juhlasalissa oli näyttämö ja siellä saathiin tehä juttuja. Pellon kunta päätti tehä siitä keilahallin ja meiltä meni näyttämö. Sanoin, että alamma tekheen vain kesäteatteria, siihen löytyy aina tilat. Muutenki tiloja oli niin vähän, missä voipi teatteria esittää. Yleensä kaikki tilat on urheilulle varattuja. Ei muuta ku kansalaisopiston opintoryhmäksi, että saamma sitä kautta ammattiohjaajan.

Hanna-Leena Metsävainio, alun perin pellolaisia, innostu, asuu Rovaniemellä. Hän että jo vain häntä kiinnostaa. Päästiin opiston ryhmänä tekehmään kesäteatteria kesälle 2014. Näytelmä oli nimeltään Kyläkauppa ja teksti oli meän porukan tekemä. Hanna-Leena kirjotti sitä puhtaaksi sitä mukaa kun saatiin sitä harjoteltua. Mie oli siinä oikein valakoset housut housut jalassa, kalakauppias ja joku leso naistennaurattaja, tein kaksi roolia. Esityspaikka oli siinä vanhan koulun piha-alueella, siinä oli sellainen pitkä varastorakennus, sen eessä. Siinä oli sopiva taustatila ja toinenki varasto, saatiin ovia näytelmään, poistumisia varten.

Sehän oli kauhean mukavaa. Olikhan meillä vain viis esitystä ennen ko saatiin kuntalaiset huomaamaan, että nuohan ossaa tehä teatteria. Kaikki tykkäsivät. Yleisöä kävi 450 ensimmäisessä. Ko hyvin tekkee, puskaratio toimii.

Amalia ja aikamiespojat. Suloinen myrkynkeittäjä. Jo vain herra ministeri. Kylä suon laidalla. Kesällä 2019 tehtiin Maatilamatkailua all inclusive.

Viime syksynä alethiin suunnittelemhaan, että olis taas aika tehhä oma juttu. Kaivethaan essiin Pierre Louis Moreau de Maupertuis, joka 1700-luvulla kulki täällä Tornionlaaksossa mittaamassa kolmiomittauksella, että onko maapallo pyöreä. Pello oli pohjoisin paikka missä mittauksia tehthiin. Hanna-Leena innostu, että hälläkin on käyny mielessä, mutta että ei mentäis aivan siihen aikaan, vaan nykyaikaan, mutta kaivettais kuitenkin se Mauperthius sieltä matkaan. Hanna-Leena alko kirjottaa sitä, mutta emmä kerehneet kokkoontua yhthään kertaa sitä varten, ko opisto pisti linjat koronan takia kiini.

Nyt on ylläpietty sananvaihtoa sen verran, että on haku päälä paljonko saahaan porukkaa ilmoittautumhaan. Sen mukhaan hän jatkaa kirjottamista ja kevätpuolella alotettais harjoitukset.

Teatteri on tuonu mukahnaan vaikka mitä. Mitä mie olisin muuta tehny täälä.

Mulle teatteri on ollu henki ja elämä. Olen siinä koko ajan kiinni ja olen työstäny sitä kokopäivätyönä ja mielenkiinnosta. Se vei aivan matkassaan. Nyt alkaa olehmaan vähä väsymisen merkkejä kun on yli seittemänkymmenen menny. Tekis mieli luovuttaa teatteri nuorempiin kässiin, joka keksis jotaki uutta siihen. Ei ole vielä löytyny kethään, joka olis innokas.

Elokuvajuttujaki on tullu tehtyä. Matti Ijäksen Tuulikaappimaassa oltiin taustahenkilöinä.

Kun televisio teki Matkalla Suomessa -sarjan, olthiin Aavasaksalla siinä. 2009 tehtiin Sotaooppera Haaparannalla. Sen jälkeen tehtiin Matarengissa meäkielinen elokuva Syysmies eli Höstman Ruotsin TV2:lle. Olin siinä ainoana meänsuotalaisena, esitin aktikvarikauppiasta.

Teatterihommat poiki vielä sen, että 2018 otti Helsingistä yhteyttä Janin paja ja urheilutoimittaja Pekka Viinikka. Kertoivat tekevänsä dokumenttia Eero Mäntyrannasta, että alakko Eeron ääneksi siihen. Mie että no jo vain jos se teille soppii ja passaa. Se oli mielenkiintoinen kyllä. Kaikki Eeron sanomiset äänitethiin meillä. Pekka poimi ajatuksia ja kertomuksia Eeron ittensä kirjottamasta kirjasta ja minä käänsin ne meän murtheele ja puhuin nauhalle.

”Jos joku olis tullu sanohmaan mulle kolmikymppisenä, että tehen jonaki päivänä teatteria Pellossa, kyllä molisin sanonu, että kyllä sie nyt vain puhut pörröjä. ”

Kuva Laestadius-oopperan lukuharjoituksista 2007. Edessä Heimo Buska, takana vasemmalla ohjaaja Ulf Fembro. Kuva: Helena Lessing/Pohjolan Sanomat