MILJOONA HYVÄÄ SYYTÄ HARRASTAA
TEKSTI SARI JAATINEN • KUVA SARI OHINMAA
Kulttuurin harrastaminen on itseensä investoimista. Tämä käy ilmi jo pikaisella pintavilkaisulla Kulttuuriharrastamisen koetut vaikutukset 2024 -selvitysraportista. 1343 kyselyyn vastanneista yli 90 prosenttia kokee voivansa ilahduttaa harrastuksellaan muita, kokee kuuluvansa porukkaan, saa iloa oppimisestaan, on saanut uusia kavereita harrastuksensa myötä ja tuntee harrastuksensa vahvistavan kehon ja mielen yhteyttä. Kulttuuriharrastus on lisännyt harrastajien luovuutta, opettanut toimimaan ryhmässä ja opettanut myös itsestä jotakin uutta.
Yksi suurimpia asioita, mitä sirkusta, teatteria, musiikkia, tanssia ja kuvataidetta harrastavat kokevat, on tunne olla tarpeellinen osa yhteisöä. Yhteisö onkin monelle tärkein syy harrastaa – päästä samanhenkisten ihmisten kanssa toteuttamaan itseään ja jotakin yhteistä tavoitetta.
Sivistysliitto Kansalaisfoorumi toimi selvityksen koordinoijana ja selvitysraportin laatijana. Kysely lähetettiin Suomen Harrastajateatteriliiton, Suomen Kansanmusiikkiliiton, Suomen Nuorisosirkusliiton, Suomen
Nuorisoseurojen ja Nuori Kulttuurin sekä Suomen Puhallinorkesteriliiton jäsenille. Mittaristo on julkaistu avoimena Kansalaisfoorumin verkkosivuilla, ja se on kaikkien hyödynnettävissä.
Teatteri voi olla pelastava, eheyttävä ja korjaava asia ihmisen elämässä. Se voi virkistää ja tuoda takaisin jonnekin elämän humuun kadonneen elämänilon. Se voi palauttaa uskon omiin kykyihin – että minä sittenkin pystyn, osaan ja ylipäätään olen jotakin. Se voi sytyttää valot pitkään jatkuneeseen pimeyteen.
Kaikkea tätä ja paljon muuta teatteri voi harrastajalleen olla – voi ja on ollut lukemattomille ihmisille. Kysyimme muutamilta teatteria pitkään harrastaneilta, mitä tämä best hobby ever on tuonut heidän elämäänsä.
Suvi Mattila kiittää teatterista elämäänsä. Anu Moilasen elämä sai teatterin myötä värit, rohkeutta ja itsensä hyväksymisen. Sami Paalanen oppi käsittelemään tunteita ja olemaan tilanteessa kuin tilanteessa läsnä. Jukka Lahtisen teatteriharrastus sinkautti operettilavoille ja antoi työlle täydellistä vastapainoa.
”TEATTERI PELASTI HENKENI”
Suvi Mattila, sähköasentaja, Raahe
Suvi Mattila oli vuonna 2001 hiipumassa olemattomiin. Hän eli henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisessa parisuhteessa, joka oli nuijinut hänestä kaiken itsetunnon.
Suvi eli ympärivuorokautisessa pelossa. Lapset olivat pieniä, eikä omaa elämää enää ollut. Puoliso oli ikään kuin muuttanut hänen sisälleen siten, että Suvi tuli töissäkin katsoneeksi kaikkia omia tekemisiään miehensä silmin.
– Minua ei oikeastaan enää ollut. Olin jo yhteen kertaan kirjoittanut jäähyväiskirjeen ja suunnitellut, että jollakin konstilla tapan itseni. Sitä ajatusta eivät lapsetkaan hidastaneet, olin niin väsynyt, Suvi kertoo.
Vierestä Suvin elämää seurannut ystävä pelkäsi joka päivä saavansa puhelun, jossa kerrotaan Suvin onnistuneen suunnitelmassaan.
– Hän soitti eräänä päivänä ja kertoi Pekkateatterin (nyk. Raahen Teatteri) etsivän keski-ikäisiä naisia ja usutti minua ilmoittautumaan.
Ensin Suvi ajatteli, että ei hänestä ole teatteriin mitenkään ja kaikki pelot nousivat pintaan. Isompi ongelma oli vainoharhainen mies: miten hän ikinä sallisi vaimolleen teatteriharrastuksen?
Suvi oli kuitenkin jo pitkään työstänyt ajatuksissaan eroa miehestään ja yhtäkkiä teatteri antoikin voimaa repäistä itsensä irti suhteesta – kävi miten kävi.
– Näytelmä oli Tulitikkuja lainaamassa ja sitä ohjasi Matti Pajula. Aika pitkään pelkäsin Mattia, joka oli ronski ja ohjasi ihan kädestä pitäen. Mutta – ihan ensimmäisissä harjoituksissa sain toisilta näyttelijöiltä osakseni sellaista lämpöä, että tunsin olevani oikeassa paikassa.
Harjoitus harjoitukselta Suvi vapautui ja pitkään piilossa pysytellyt sisäinen lapsi pääsi esiin. Harjoituksissa naurettiin paljon, ilmapiiri oli kannustava ja hyvä. Yhteisöllisyys oli hoitavaa.
Vuorosanoja oli vain muutama, mutta niissäkin vähissä riitti jännittämistä ennen jokaista näytöstä. Hetken kesti ymmärtää, että hän ei tosiaan ole lavalla oma itsensä, vaan ihmiset nauravat ja reagoivat hänen roolihahmolleen.
Harjoituksissa ja näytöksissä Suvi koki olevansa vapaa. Elämäänsä rajoittavan puolison takia hän ei uskaltanut jäädä ensi-iltakaronkkaan eikä myöskään näytelmän kuoppajaisiin.
– Alkoi tulla ilmaa minun ja mieheni väliin. Joskus oli poikakin mukana harjoituksissa ja tämäkin sai vähän hengähtää isästään.
Elettiin kesää 2002. Näytelmästä tuli huikea menestys. Yksi Suvin parhaista lapsuusystävistä oli tullut Keski-Suomesta käymään kotonaan Raahessa ja sattui tulemaan kesäteatteriin. Näytöksen jälkeen hän tuli ihmettelemään näkemäänsä – ”herrajesta Suvi, mitä sul-
TEKSTI SARI JAATINEN • KUVAT SARI OHINMAA
le tapahtui tuolla – miten sä voit olla näyttelemässä”. Eipä siinä Suvin auttanut muu kuin ihmetellä kaverina.
– Siihen loppui 38-vuotisen elämäni arkuus ja ujous. Siitä tuli myös sikäli taitekohta.
Kutsu teatteriin oli kovempi kuin Suvin pelko elää parisuhteessa ja niin kävi, että miehen ote alkoi irrota. Rooli seurasi toistaan ja Suvista tuli Raahen Teatterin kivijalkanäyttelijöitä, joka teki vuosi vuodelta isompia rooleja. Eräänlainen ympyrä sulkeutui, kun ensimmäisen näytelmän ohjaaja Matti Pajula istui eturivissä katsomassa, kun Suvi näytteli Suomen hevosen Äiten roolin. Vanhan ohjaajan silmät hikoilivat, kun näytelmä loppui.
– Siitä Suvista, mikä olit kauan sitten, on tapahtunut mahtava muutos. Sinähän vedit koko näytelmää, ohjaaja kiitteli.
Suvi vapautui miehestään, mutta pelon varjo kulki vielä vuosia mukana.
– Pelkäsin, että hän tulee jotenkin pilaamaan harrastukseni.
Aina silloin tällöin käy niin, että rakkaus syttyä räpsähtää teatterin kulisseissa. Näin kävi Suvillekin, joka oli saanut jo hengitellä vapaan naisen elämää jonkin aikaa. Näytelmänä oli Niskavuoren Heta, jossa vallesmannia näytteli eräs Ilkka.
– Olimme näytelleet jo aiemminkin yhdessä ja meillä oli sellaista kivaa kipinää. Se yhdistettynä siihen vapauden tunteeseen mitä tunsin silloin, mahdollisti uuden suhteen alkamisen. Pystyin jäämään näytelmän juhliin ja olemaan rennosti toisten kanssa.
Suvin itsevarmuus kasvoi vuosien kuluessa aivan uusiin
mittoihin. Hän näkee oman kehityskaarensa teatteriharrastuksen vuosissa – reilun 20 vuoden aikana hänestä on kuoriutunut uusi ihminen.
– Olen kasvanut itseni mittaiseksi, sellaiseksi, joka en ole vielä ollut tässä elämässä kertaakaan. Nyt olen se, mikä minun pitikin olla.
Teatteriharrastusta hän suosittelee erityisesti huonon itsetunnon omaaville ihmisille. Yhteisö korjaa paljon monenlaisia henkisiä vaurioita ihmisessä. Ihmisen tarvitsee olla teatteriin tullessaan kaikkea muuta kuin valmiin oloinen: tule sellaisena kuin olet – kyllä sinua tsempataan.
Jokainen työryhmän jäsen on tarpeellinen aina harjoitusten alkamisesta viimeisen näytöksen päättymiseen.
– Olet yksi tärkeä osa sitä perhettä. Ilman sinua sitä näytelmää ei voisi olla. Se kuvastaa myös elämää eli ilman sinua tämä koko maailma olisi vajavainen.
Onhan se vähän järkyttäväkin ajatus lähteä kokeilemaan teatteria jos tuntuu siltä, että ei ole mitään, ei osaa mitään, eikä uskalla mitään, mutta sellainen, joka ei ole koskaan teatteria harrastanut ei tunne prosessia, jossa mennään pikku hiljaa ja yhdessä kohti maalia.
– Jos muistaa miten mukavaa oli lapsena leikkiä eri rooleja, kauppaleikkejä ja kotileikkejä, teatteri on vähän kuin paluuta siihen. Teatterikin on leikkiä.
Tänä päivänä lukuisten roolien jälkeen kun Suvi katsoo itseään ensimmäiseen rooliinsa Hyvärisen tyttönä ja viimeisimpään, Myrskyluodon Maijan Vallborgiin, hän näkee kaksi eri ihmistä.
– Vallborg sanoisi tälle Hyvärisen tytölle, että olet arvokas ja tärkeä semmoisena kuin olet.
”ON ETUOIKEUTETTUA JA IHANAA OLLA TEATTERILAINEN”
Anu Moilanen, parturi-kampaaja, Suomussalmi
Juuret nykäisivät Anun 25-vuotiaana Keravalta takaisin tekopitäjäänsä Suomussalmelle. Avioerolapsen isä jäi aikoinaan Kainuuseen ja näytteli siellä kesäteatterissa. Tytärkin haaveili samasta harrastuksesta, mutta ei koskaan päässyt mukaan. Aina kun oli harjoituskausi päällä Suomussalmella, Anu oli Keravalla äidin kanssa.
Eräänä päivänä paluumuuttaja Anu Moilanen ilmestyy Suomussalmen kyläkuvaan. Hän laittaa työhakemuksia kauppoihin ja saa töitä. Heti samantien olisi pitänyt päästä myös teatteriin.
– Muutin äitienpäivänä. Eero Schroderus sanoi minulle, että oot vähän myöhässä, Anu muistelee.
Teatteriharrastuksen aloittaminen vastusti edelleen. Työ kaupassa sitoi niin paljon, että ei puhettakaan harjoituksiin pääsemisestä. Kauppa oli auki pyhää arkea ja työvuoroja oli vaikea järjestää.
Aikaa kului hillittömät 17 vuotta. Reilut pari vuotta sitten Anu perusti oman yrityksen, ekoparturi-kampaamo Äimättären. Kampaajan työ oli lapsuuden haave, joten kas kummaa – kun yhden haaveen sai toteutettua, toteutui sen kyljessä toinenkin.
– Kun olin itse itseni pomo, myös teatteri oli mahdollista.
Tähän väliin Anu kertoo nuoruusmuiston. Hän olisi jo nuorena flikkana halunnut pyrkiä Teatterikorkeakouluun, mutta ystävä sanoi, että ”sulla ei ole tarpeeksi outoa hattua siihen hommaan”. Meinasi, ettei Anu ole riittävän erikoinen teatterialalle.
Palataan siihen hetkeen, kun Anusta tuli Teatteri Retikan näyttelijä. Lapsia ei tehdä aivan syyttä suotta, kuten Anun tarina todistaa.
– Poikani Aku pyysi soittamaan teatteriohjaaja Ulla Schroderukselle ja kertoa, että hän haluaisi mukaan kesäteatteriin. Poika oli silloin 8-vuotias. Hän oli kuullut tarinan isästäni, joka harrasti teatteria Suomussalmella ja kipinä syttyi poikaan. Aku ei ollut koskaan tavannut ukkiaan.
Tuumasta toimeen. Anu soittaa Ullalle ja tulee sanoneeksi, että voisi itsekin tulla tekemään jotakin, mutta ehkä hänestä ei kuitenkaan olisi näyttämölle. Liekö muinaisen nuoruudenystävän sanomiset häälyneet mielen taustalla ikään kuin jarruna…
Ja tapahtui niinä päivinä, että Aku ja Anu pääsivät mukaan kesäteatterinäytelmään ”Käärmeöljyn kauppias”.
TEKSTI SARI JAATINEN • KUVAT ULLA SCHRODERUS
Oli kevättalvea ja lunta vielä maassa, kun äiti ja poika menivät Retikalle harjoituksiin – reeneihin kuten tavataan sanoa.
– Vastaanotto oli ihan mielettömän ihana. Niin lämmin. Kaikki ottivat meidät avosylin vastaan. Se tuntui siltä kuin olisi tultu kotiin.
Teatterilaiset olivat näkötuttuja, tulleet raitilla ja kaupoissa vastaan, mutta tavallaan vieraita. Vielä kun itse ajatteli, että ovat aika sisäänpäin lämpiävää porukkaa.
– Aku oli suojamuurina mukana, mutta ei ollut mitään murrettavaa. Se oli avoin kehä, johon me päästiin.
Se oli menoa eikä käynnistelyä. Teatteriharrastus täytti kaikki toiveet ja imaisi mukaansa täysillä. Yhtäkkiä koko elämä oli täynnä teatteria. Kaikki olemassa olevat tyhjiöt täyttyivät. Mustavalkoiselta tuntuva elämä sai värit.
Kampaajana Anu oli itsensä pomo sekä paras ja ainoa
työkaveri. Toki asiakkaat käsien alla vaihtuivat koko ajan, mutta yksin yrittäminen on yksinäistä puuhaa. Kun vanhemmatkin olivat jo lähteneet tästä maailmasta, sai Anu teatterista ikään kuin toisen perheen. Siihen pääseminen oli kerta kaikkiaan ihanaa.
– Odotin aina teatterille menemistä. Koskaan ei tuntunut siltä, ettei jaksa tai kiinnosta mennä harjoituksiin. Kaikki tapahtui aina niin positiivisella draivilla.
Anun molemmat pojat harrastavat musiikkia ja jalkapalloa. Perheen kalenteri alkoi täyttyä ja monista päinvastaisista luuloista huolimatta teatteri sopi sinne ihan hyvin.
Puoliso Tero ei jäänyt vierestä katsomaan, eivätkä myöskään appivanhemmat Liisa ja Viljo Moilanen, vaan koko perheyhteisö tuli mukaan. Riitti, että vinkkasi käsipareja tarvittavan talkoissa, istuinalustojen jakajina, ryhmien ohjaajina, pääsylippujen tarkastajina ja niin edelleen.
Ensimmäisen kesäteatterikesän jälkeen tyhjyys jysähti päälle kuin yöjuna. Itku ei ollut kaukana, mutta onneksi jo viikon päästä alkoivat pikkujoulunäytelmän ”Kuuma linja” harjoitukset. Anu näytteli ja pojat talkoilivat, ja Aku stunttasi yhden sairastapauksen.
Seuraavana kesänä mentiin lavalle jo isommalla joukolla – äiti ja molemmat pojat Aku ja Santtu. Näytelmä oli ”Toivon vuosi”.
Teatteriharrastuksen aloittamisen jälkeen Anu sanoo isoimman muutoksen olleen ihmisten suhtautumisessa. Hänelle tullaan juttelemaan teatterista ja aina palaute on hyvin myönteistä ja kannustavaa.
– Teatteri Retikkaan liittyy todella vahva positiivinen energia, joka säteilee ympäristöön. Kehut eivät tule ainoastaan minulle, vaan koko porukalle. Yleisön suosio tuntuu hiton hyvältä. Usein kiitoksissa tulee itku – se on kuin urheilusuorituksen jälkeinen adrenaliiniryöppy. Olo on voimakas.
Anu sanoo teatterin olevan hänelle tarpeellinen, koska se antaa niin paljon.
Kahden ja puolen vuoden harrastamisen jälkeen hän on saanut itseensä rohkeutta ja silmät ovat auenneet näkemään miten erilaisia kaikki ovat. Toki tämän hän on aina tiennyt, mutta teatterin kautta erilaisuuden näkee eri tavalla.
– Yrittäjänä menetän aika paljon rahaa, kun olen viikonloput kiinni, mutta saan paljon sellaista mitä en saisi rahalla ikinä.
Anu on myös ylittänyt itsensä Teatteri Retikan joka syksyisellä Pakko sanoa -festivaalilla. Hän esitti itse kirjoittamansa monologin, samoin kuin poikansa Aku.
Anu kirjoitti omakohtaisen ja vakavan tekstin eroperheen vaikeasta isäsuhteesta. Sen esityksen jälkeen olo oli useamman päivän ajan valtavan tyhjä.
– Se oli rohkeaa, iso hyppy tuntemattomaan, mutta tuntui sikahyvältä. Ja omat siivet kantoivat sen läpi. Sain ihmiset liikuttumaan ja pystyin vaikuttamaan heihin. Se tuntui itsestä hassun hyvältä. Tuntui, että tätä haluan tehdä.
Teatteriharrastus on vähentänyt Anun itsekriittisyyttä. Itseään ei tarvitse enää hävetä, vaan teatterin avulla hän on kasvanut itsensä hyväksymiseen. Se on iso muutos 2,5 vuodessa.
Tänä päivänä se nuoruudenystävän letkautuskaan ei enää kirvele.
– Sain sittenkin ”sen hatun”, eikä tarvinnut olla mitenkään erikoinen, ihan tavallinen oma itseni vaan. Teatteri on myös lapsilleni harrastus, jossa saa olla aidosti sitä mitä on. Esimerkiksi jääkiekko on kilpailua koko ajan, mutta teatterissa kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Anu Moilanen ei voisi enää irrottautua teatterista.
– Se on kuin leikkiä. Saa olla samanhenkisten ihmisten kanssa, mutta myös olla jotakin muuta kuin mitä itse olen, hän sanoo.
”EN OLISI IKINÄ
USKONUT, ETTÄ SINÄ TUONNE TEATTERIN
LAVALLE MENET!”
Jukka Lahtinen, yrittäjä, Jämsä
Kun ajan ratasta pyöritetään kymmenkunta vuotta taaksepäin, tullaan pisteeseen, jossa Jukka Lahtinen havahtuu tyhjään kohtaan elämässään.
Esiintymiskokemusta miehelle oli kertynyt kymmenien vuosien ajan tanssiorkesterin rumpalina. Vuosien kuluessa soittokaverit ikääntyvät ja saivat kylkeensä vaimoja ja lapsia. Keikkailuinto haalistui ja lavakulttuuri alkoi sekin hiipua. Kesätanssilavoja suljettiin.
Kerran esiintyjä, aina esiintyjä. Jukka ajatteli, että laulamisen kautta voisi jotakin kehittyä. Hän alkoi katsella ympärilleen sillä silmällä ja tuumaili, että näyttämömusiikki ja musikaalimaailma voisi sopia hänelle.
– Kävin jonkin kesäkurssiin musiikkiteatteriin, eikä into laimentunut. Suhteellisen lähellä oli Jyväskylän ooppera ja sinne haettiin kuorolaisia. Menin koelaulupäiville ja Jämsästä löytyi kaveri, jonka kanssa alettiin kulkea Carmen-oopperassa, Jukka kertoo.
Sattui niin onnellisesti, että Marjut Manninen, jonka kanssa Jukka ajeli kuororeissuja, oli harrastanut paljon teatteria. Automatkat muuttuivat teatterikouluksi, kun Marjut alkoi ihan alkeista lähtien selittää mihin päin nenän pitää näyttämöllä osoittaa. Samalla Marjut puhui Jukan laulunopettajalle.
Aina ei joka paikkaan haeta kotoa asti, mutta J+J-teatterin ohjaaja otti ja soitti Jukalle eräänä päivänä ja kysyi kiinnostaisiko tulla tekemään farssia ”Täydelliset häät”. Ohjaaja muisti nähneensä Jukan joskus teatterin tutustumispäivässä.
– Farssin näyttelemisessä oli aivan eri tavalla vastuu tarinan etenemisestä, että sen sai menemään oikeaan rytmiin. Ei ollut musiikkia mihin turvata, eikä kapellimestaria, joka näyttää mitä milloinkin tapahtuu. Musiikillisuus ja rytmitaju oli avuksi ja äänenmuodostus, jolla ääni kantoi.
Samaan syssyyn Jukkaa pyydettiin ”Sota-aika”-näytelmään, johon tarvittiin miesääni lukemaan kirjeitä rintamalta. Tästä päästiin siihen ideaan, että voisihan Jukka olla ihan näkyvissäkin ja mukana lauluissa. Äkkiä meni viikko-ohjelma tarkaksi, kun oli sekä näytöstä että
TEKSTI SARI JAATINEN • KUVA JUKKA LAHTINEN
harjoitusta ja vielä omat yrittäjän työt Huopaliike Lahtisessa kaiken lisäksi. Vaimon kanssa oli pantu lusikat jakoon ja pienten lasten kanssa oli luovimista. Välillä oli lapsivapaata ja aikaa heittäytyä harrastuksiin, välillä taas oli annettava aikaa lapsille.
Viimeksi viime talvena Jukka tapasi erään tuttunsa, joka on tuntenut hänet lapsesta saakka.
– Tämä sanoi, että en olisi ikinä uskonut, että sää tuonne teatterin lavalle menet. Olen tyypillinen introvertti, joka enemmänkin seurailee toisten tekemisiä. En tuo itseäni esille ja olen huomannut, että osa esiintyjistä on juuri tällaisia.
Tanssibändissä introvertilla muusikolla oli turvallisempaa, eikä takarivissä tarvinnut jännittää. Teatterin lavalle meneminen oli siihen nähden aikamoinen hyppy, mutta kaipuu esiintymään oli kova.
– Lavalle ei kuitenkaan mennä omana itsenä, vaan sillä hahmolla on lupa olla siinä. Se en ole minä.
Tämä samainen Marjut vinkkasi Jukkaa käymään oopperalaulaja-laulunopettaja-ohjaaja Jukka Saarmanin pakeilla. Tästä alkoi yhteistyö, joka vei Jukan Saarmanin ohjaamiin kesäteatterinäytelmiin ja operettimaailmaan. Tälläkin hetkellä Jukka kiertää maata Mustalaisruhtinatar-operetin matkassa Pentti Hietasen ja Angelika Klasin kanssa. Jukka on yksi viidestä solistissta.
– Operetissa – ja oopperassa vielä enemmän – taistelevat musiikki ja näytteleminen. Jos intoutuu näyttelemään, musiikki kärsii. Jos mennään pelkästään musiikin ehdoilla, näyttämö näyttää tosi tylsältä.
Saarman opetti Jukalle sekä laulua että näyttämötyöskentelyä. Hän tietää mitä vaaditaan, kun mennään isommalle lavalle orkesterin kanssa, ammattiympäristöön. Siinä on usein kysymys itsenäisestä opiskelusta ja kokonaisuus kasataan hyvin nopeasti nippuun. Harrastajat taas kokoavat hitaasti, kuukausikaupalla juttua kasaan.
– Myös siihen olen saanut oppia, miten erikoikoiset lavat vaativat eri tyyppistä tekemistä. Pienelle lavalle tehdään pienemmin ja isompi lava vaatii enemmän liikettä, että se näyttää miltään.
Lukemattomat ihmiset saattavat ajatuksissaan haikailla, että olisipa se kiva joskus olla mukana jossakin näytelmässä, mutta ajatus hautautuu oman elämänpyörän alle tai rohkeuden puutteeseen.
Jukan teatteriharrastus alkoi hiukan alle 40-vuotiaana. Harrastus on yrittäjälle täydellistä vastapainoa, jonka
aikana ei kerta kaikkiaan voi murehtia mitään muuta.
– Sinne ei työnjohtaja mahdu samalle lavalle. Teatteri tyhjentää pään totaalisesti.
Omaa myöhäisherännäisyyttään Jukka selittää harrastuksen sitovuudella. Teatteri vie aikaa ja sitä ei ole äärettömiin asti 30–40-vuotiailla perheellisillä ja työssäkäyvillä.
Sitten kun elämään tulee sopivasti väljyyttä, on helpompi lähteä mukaan.
– Teatteriperhe on hyvin tiivis. Sen kanssa vietetään monta iltaa viikossa. Koko lailla kaikissa jutuissa missä olen ollut mukana, on muotoutunut hyvin tiivis ystäväpiiri varsinkin harjoitus- ja esitysajaksi, mutta ystävyyssuhteet saattavat jäädä voimaan muutenkin.
Parhaana kokemuksena Jukka pitää vallan tunnetta, joka syntyy lavalla, kun saa yleisön elämään mukana ja saa katsojat ajattelemaan tai tuntemaan jotakin. Kun hahmostaan onnistuu saamaan uskottavan, siitä tulee onnistumisen tunne.
Hänen rooleistaan muistettavimmaksi on jäänyt Sota-aika-näytelmän rooli. Jämsään sidottu tosipohjainen, talvisotaan sijoittuva tarina liikutti ihmisiä.
– Olin siinä tanssilavamuusikko, haitaria soittanut mies, joka lähti innoissaan rintamalle. Totuus valkeni siellä. Lopulta mies pääsi sieltä tulemaan kotiin, hyvin synkkänä koko reissusta. Toinen käsi oli amputoitu sotasairaalassa ja haitarinsoittohommat oli jätettävä. Yleinen tunnelma oli kuitenkin uuden alun toivo – kotona oli vastasyntynyt sotilasta odottamassa.
Jukka kokee edelleen olevansa tietyllä tavalla introvertti, vaikka onkin esiintymisen ja työn kautta ollut aina esillä.
Hän rohkaisee jokaista, jolla vähänkin on käynyt mielen vieressä, että oliskohan teatteri minun juttuni… se todennäköisesti olisi.
– Silloin ihmisessä on jokin uteliaisuus siihen puuhaan. Kannattaa mennä. Elämys tässä harrastuksessa on niin suuri.
Harrastajateattereissa pitäisi Jukan mielestä olla enemmän tarjolla mahdollisille uusille näyttelijöille rooleja, joissa voisi ikään kuin kokeilla miltä näytelmässä mukana oleminen tuntuu. Että voisi testata onko se oma juttu vai ei. Teatterit voisivat järjestää myös kurssityyppisiä viikonloppuja, joissa voi ilman sitoutumista käydä kokeilemassa teatterin tekemistä.
”KAIKKI STEREOTYPIAT
PURKAUTUVAT TEATTERIHARRASTUKSESSA”
Sami Paalanen, ensihoitaja, Pietarsaari
Voiko olla juhlavampaa ajankohtaa aloittaa teatteriharrastus kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi? Näin kävi Sami Paalaselle, joka oli tuolloin 19-vuotias ylioppilas, Evijärven lukiosta kirjoittanut. Hän kuuli kavereiltaan, että nyt tarvitaan porukkaa mukaan näytelmään Jääkärin äitee.
– Kortesjärven Ylikylän Nuorisoseura ei ollut yhtään tuttu. En ollut koskaan nähnyt siellä näytelmiä, en edes tiennyt että siellä sellaisia tehtiin. Meitä lähti kolmen ystävän kopla projektiin mukaan, Sami kertoo.
Näin jälkikäteen Sami kokee teatteriharrastuksen aloittamisen olleen hänelle kohtalon, sattuman ja kaiken mahdollisen summa. Ilmaisutaito kiinnosti kouluaika-
na, samoin musiikki. Sota tietenkin oli nuorelle miehelle aiheena se naula, joka veti. Kun vielä kavereitakin lähti mukaan, pystyi toteuttamaan asiaa, joka oli aina houkutellut.
Maailma, johon Sami putosi Kortesjärven Ylikylän nuorisoseuralla, oli ennenkokematon. Tunnelma oli hyvin tiivis heti ensimmäisistä lukuharjoituksista lähtien. Yhteisöllä oli halu toteuttaa jotakin hyvää.
Nuorisoseuralle kokoontunut väki oli Samille vierasta, vain ne pari kaveria oli tuttuja. Aluksi jännittikin, miten ison porukan ihmiset oppii tuntemaan, mutta se olikin helppoa.
”Jääkärin äitee” -näytelmän ohjasi Eija-Irmeli Lahti, jota Sami kiittää paljosta.
– Ohjaajan rooli on ollut alusta asti itselleni kaikki kaikessa. Voin mennä lavalle ja lukea repliikkejä ja antaa omaa tulkintaani tulla ulos, mutta se mitä ohjaaja hakee näytelmältä, on tärkeintä. Ohjaaja halusi avata tunne- ja taitopakettiani ja sai minulta tunnetta ulos kyselemällä mitä tämä henkilö tuntee eri tilanteissa. Värväystilanteissa moni kavahtuu ja vakuuttaa ettei osaa näytellä yhtään. Tämä ei Samin mielestä pidä paikkaansa. Hänestä jokaisessa ihmisessä on sellaista potentiaalia, mistä ei itsekään tiedä. Siellä se jossakin sisuksissa uinuu Ruususen unta, se luovuus.
– Kun ihminen laitetaan lavalle, hänestä pystyy kaivamaan sellaista rohkeutta, mitä tarvitaan eläytymiseen ja heittäytymiseen.
Samin rooli juhlavuoden näytelmässä oli Martti, aika räväkkä maalaispoika, joka värväytyi sota-aikana Saksan armeijaan. Viimeisissä läpimenoissa syksyllä 2017 Samilla oli hyvin huojentunut olo. Omaan tekemiseen oli löytynyt varmuus ja homma toimi. Kenraaliharjoi-
TEKSTI SARI JAATINEN • KUVAT JERE PAALANEN JA MARITA MATTILA
tus oli jännittävä hetki, koska katsomossa istui omaisia. Kun se oli ohi ja oma väki antoi hyvää palautetta, se kantoi pitkälle.
– Ensi-illasta muistan, että enää ei oikeastaan edes jännittänyt. Näytelmää oli sahattu niin paljon harjoituksissa. Pieni kutina toki oli jäänyt, koska nyt oltiin aidossa tilanteessa. Sitä varten oli harjoiteltu kuukausia ja nyt saatiin antaa kaikki ulos muiden nähtäväksi.
Ensimmäinen roolityö oli Samin mielestä turvallinen lähtö harrastukseen, koska roolihenkilö oli vähän samanlainen ihmisenä kuin hän itse. Kun näyttelijä-minä pääsi irti, Martin ulosanti oli hyvin samanlaista kuin oma, pienellä ekstravivahteella.
– Kehityin ihmisenä kun pääsin tekemään haastavaa tiimityötä ja sain aikaan ulosantia, jossa olin tavallista eläväisempi.
Teatteriperhe oli tiivis yhteisö. Kun ovesta tuli sisään, kaikki tervehtivät kaikkia ja jokaisen kanssa tuli juteltua. Tekemisissä oleminen oli helppoa ja kevyttä – heleppoa ja köykäästä, kuten Samin kotimaakunnassa sanotaan.
Sami tykästyi teatterin tekemiseen kertalaakista. Siinä
sai toteuttaa jotakin sellaista, mitä ei ihan joka päivä saa tehdä.
– Teatteri on harrastuksena hyvin omalaatuinen ja tietyssä määrin harvinainen. Ei kaikille tule noin vain tilaisuutta tehdä tällaista.
Kortesjärven Ylikylän nuorisoseura ei tehnyt näytelmiä jatkuvalla syötöllä, vaan seuraava otettiin työn alle vasta parin vuoden päästä: Sisko Istanmäen klassikko ”Liian paksu perhoseksi”.
– Esitiin siinä tiukanpuoleista opettajaa, auktoriteetin omaavaa ihmistä, joka piti vaimoaan tiukassa kurissa. Se oli roolina aivan päinvastainen mitä olen ihmisenä. Taas sai toteuttaa jotakin haasteellista ja uutta.
Sivuroolin tekeminen sopi Samille. Tuntui mukavalta tuoda pääparin tarinan lisäksi näytelmään muutakin sisältöä.
Kolmas nuorisoseuran näytelmä oli Florian Zellerin kirjoittama ”Isä”, elokuvanakin tunnettu. Siinäkin Samille nakitettiin pahiksen rooli. Isossa projektissa, vaikkakin pienessä tuotannossa oli etuoikeutettua olla mukana.
– Joka näytelmän kohdalla on ollut sama tilanne ja tunne omasta kehittymisestä. Jossakin kohdassa tulee
aina tunne, että olen päässyt roolissani hyvään ja oikeaan pisteeseen. Kun sitten yleisön kanssa pystyy tekemään sen mitä harjoituskaudellakin, on saavuttanut sen mitä on hakenut.
Kesäksi 2023 Sami vaihtoi teatteriperheen Alahärmään Onnelan kesäteatteriin. Siellä otettiin rohkeasti työn alle vakava ja puhutteleva tarina ”Pieni pyhiinvaellus” – tämäkin elokuvana tunnettu. Vaikka ohjaaja, maisemat, porukka – kaikki vaihtui, oli se silti yhtä tiiviin yhteisöllistä tekemistä kuin ennenkin.
Ja kuinkas taas kävikään – Sami roolitettiin laiskan ja ylimielisen, lellityn talonpojan Eeron rooliin.
– Neljästä näytelmästä kolmessa olen näytellyt pahanpuoleisia tyyppejä, mutta olen oppinut tykkäämään siitä. Saa haastaa omaa tekemistään ja itseään.
Aktiivisuudella on tässä maailmassa tapana keskittyä tiettyihin ihmisiin. Samikin on opiskellut teatteriharrastuksensa ohella ensihoitoa ja saanut ajaa renkaat soikeina ympäri maata.
Isä-näytelmän aikaan hän oli töissä Pietarsaaressa ensiavussa päivystystyössä lähihoitajana. Päivystystöiden kyljessä hän on tehnyt ambulanssi- ja ensihoitajan töitä. Kun Pietarsaaresta kulkee Kortesjärven Ylikylään harjoituksiin, tietää ajaneensa. Elämän aikatauluttaminen ei aina ole ollut helppoa.
Oman elämänsä työkalupakkiin Sami kokee saaneensa teatteriharrastukselta paljon. Hän kokee olleensa jo valmiiksi ihminen, joka pystyy olemaan missä tahansa porukassa, mutta teatteri on antanut siihen vielä lisää ja opettanut hyviin vuorovaikutustaitoihin. Näillä opeilla pärjää tilanteessa kuin tilanteessa.
Ja tilanteitahan hoitoalan ihmiselle tulee eteen – ja niissä pitää osata toimia ja puhua.
– Kohtaan kaikkea mahdollista hyvässä ja pahassa. Pystyn olemaan tilanteissa läsnä ja huomioimaan mitä tunnekaaria tapahtuu omassa itsessä ja toisessa ihmisessä. Tunnemaailman havainnointi, keskustelutaidot ja ihmisten tunteiden käsittely on varmasti sellaista, mihin teatteriharrastus on vaikuttanut.
Kaiken kaikkiaan teatteri on täyttänyt elämää hyvällä tavalla. Elämä ilman teatteria voisi olla paljon tyhjempää.
– Suosittelen teatteriharrastusta siksi, että se opettaa ja kasvattaa ihmistä monella tavalla. Ensiksikin opit tunteista, hyvistä ja pahoista tunteista, ja saat todella paljon iloa elämääsi. Ja kun asennoidut harrastukseen oikein, se antaa vielä enemmän. Kun yksilö toimii oikein, se yhteisökin toimii oikein.
– Sisäänkäveleminen yhteisöön on hyvin erikoista. Ihan kuka vaan istuu viereen ja alkaa puhua jostakin. Se on erikoista
Suomessa, missä suurin osa ihmisistä on hiljaa omissa oloissaan. Kaikki stereotypiat purkautuvat teatterissa: on ihan normi mennä itsekin puhumaan jollekin tai että joku tulee puhumaan sinulle, Sami Paalanen sanoo.
Tämä julkaisu on toteutettu Sivistysliitto Kansalaisfoorumin Myllertämö -kehittämistuella.