Saastuttaminen syntiä? Ekoteologia ratkaisuja etsimässä Anu Heikkilä Ekoa ja teologiaa, kas siinäpä yhdistelmä. Varsinkin kun ympäristöpiireissä on tavattu syyttää juutalais-kristillistä länsimaista traditiota ympäristön voimaperäisen hyödyntämisen oikeutuksesta. Mutta olisiko tässä kuitenkin totuuden siemen… Huonot uutiset ympäristön tilasta ovat masentavia. Ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet pieniltä. Ympäristöliikkeen keskuudesta nousee silloin tällöin ’tuomiopäivän profeettoja’, joista Suomessa tunnetuin lienee Pentti Linkola. Puhutaan maapallon pelastamisesta. Maailman pelastaminen ei kuitenkaan ole meidän tehtävämme. Kristus on jo pelastanut luomakunnan ja luodut. Tästä ei kuitenkaan pitäisi vetää passiivisuuteen ympäristöasioissa oikeuttavia johtopäätöksiä. Ekoteologian kulmakivi Luomakunnan vahingoittaminen (saastuttaminen jne.) on synti ja erottaa ihmisen Jumalasta. Vääristymät ihmisen
ja Jumalan suhteessa ovatkin selityksen mukaan nykyisten ongelmien pääsyy. Näin ollen ratkaisukaan ei ole pelkästään tapojen muuttamisessa, vaan syvällisemmin, ihmisen henkisessä muutoksessa. Synniksi luomakunnan vahingoittamisen on julistanut mm. ortodoksisen kirkon patriarkka Bartholomeos, jota on sanottu ympäristömyönteisyytensä takia myös vihreäksi patriarkaksi. ’Ympäristöherätys’ on parhaita Kirkon piirissä viime vuosikymmeninä tapahtuneita asioita. Uudenlaiselle ympäristöeettiselle katsantokannalle on tarvetta mutta voidaan sanoa, että Kirkko ei ole ollut mitenkään ensimmäisten joukossa hyppäämässä ympäristöliikkeen kelkkaan. Kirkkoa ei voikaan valjastaa ajamaan maallisia päämääriä, olivat ne kuinka ’hyviä’ tahansa. Kirkko ei nimittäin operoi globaalilla, vaan kosmisella tasolla – tavoitteena on pelastus ja taivasten valtakunta. Raamatusta apua? Kaikkein eniten
Raamatusta
15
