Idän veri lännen ruumiissa

Artturi Pakkanen

“Toista maailmansotaa edeltävän kauden suomalaiskirjailijoista idän kristillistä kulttuuria kohtaan tunsivat myötätuntoa lähinnä Olavi Paavolainen ja Mika Waltari. Mika Waltarin kirja “Johannes Angelos” on valtavan rikas ja moniulotteinen kuvaus 1400-luvun bysanttilais-italialaisesta kulttuurimaisemasta. Waltari tuntee läntistä ja bysanttilaista mystiikkaa ja puhuu asiantuntevasti hesykastisesta rukouskäytännöstä. Waltari tajusi bysanttilaisen hengellisen ylevyyden ja lännelle niin vieraaksi käyneen sisäisen vapauden ja nöyryyden tunteen. Hän ymmärsi, miten syvän erilainen ihmiskuva ilmeni itäisen kristillisyyden alueella.” Näin kirjoitti isä Jarmo Hakkarainen esseekokoelmassaan “Ihminen ajan kuvastimessa”.

On todellakin mielenkiintoista lukea kyseinen kirja, sillä se antaa nykypäivänä yhtä paljon ajattelemisen aihetta kuin julkaisuvuonnaan 1952. Samat näyt vilahtelevat silmien edessä: maailman murros, uudet tuhovoimaiset aseet, kaksi ihmistä tarrautumassa toisiinsa tuhoon tuomitussa kaupungissa, ja silti mielentyyneys ja kunniantunto, jolla inhimillisyydessään heikko ihmislapsi lopulta katsoo tyynen rauhallisesti kuolemaa silmästä silmään, ei voi olla vaikuttamatta. Johannes Angelos on mielestäni eräs parhaita suomen kielellä kirjoitettuja teoksia, en tiedä olisiko se voitu edes kirjoittaa millään muulla kielellä. Sen lukeminen on jo kulttuuriteko sinällään, kunnianosoitus eräälle suomenkielisen kirjallisuuden suurimmista neroista. Samalla voi myös miettiä, mitä näistä kolmesta kulttuurista suomalaiset loppujen lopuksi edustavat.

Länsimaisen ja islamilaisen kulttuuripiirin välien kiristyessä kirja, joka kertoo Konstantinopolin valtauksesta vuonna 1453 käy yhä ajankohtaisemmaksi. Se on rakkausromaani, joka kertoo joka sivullaan rakkauden ja uhrautumisen vaikeudesta. Se on historiallinen romaani, jonka faktojen tarkkuutta voi vain ihmetellä. Se on myös kirja Jumalan etsinnästä, kuten monet muutkin Waltarin kirjat, olihan hänen esikoistekstinsä nimeltään: “Jumalaa paossa”. Kulttuurisesti rikkaiden filosofisten pohdintojen ohella kirjassa on toimintaa, juonitteluja ja ennalta odottamattomia juonenkäänteitä. Myös miehen ja naisen väliset suhteet kuvastuvat tässä kirjassa erilaisina kuin suuressa osassa Waltarin muuta tuotantoa. En voi muuta kuin suositella lukemaan kirjan miehestä, joka kuoli purppurasaappaat jalassa, sekä hänen suuresta rakkaudestaan!