POTILASPERHETARINA
TEKSTI LAURA KOLJONEN
”Aikaan liittyy pelon ja järkytyksen lisäksi paljon hyvää ja positiivista” 30 vuotta sitten Sirpa Smolsky oli puolisonsa kanssa tilanteessa, joka on kaikille potilasperheille tuttu: hänen lapsensa sairastui vakavasti. Se jätti jälkensä – hyvässä ja pahassa.
J
OSTAKIN SYYSTÄ TYTÄR oli sinä talvena jat-
kuvasti flunssassa. Oli kipeä, parantui, sairastui uudelleen. Sitten hän pyörtyi kuoroharjoituksissa. Lääkärissä paljastui alhainen hemoglobiini. Siihen määrättiin rautakuuri. Sitten kuume taas nousi – juuri, kun perhe oli lähdössä lomamatkalle Lanzarotelle. Kuudesluokkalaisen tytön äiti soitti lääkärille. Tytär sai lähetteen Jorviin. Häneltä otettiin verikokeet. Arvot olivat sellaiset, että oli syytä epäillä leukemiaa. Äiti ja tytär ajoivat saman tien Helsingin Lastenklinikalle. Lasten syöpäosasto, osasto 10, oli perheen äidille tuttu. Se oli kaikille tuttu. Kahdeksan vuotta aiemmin televisiossa oli esitetty suomalaisia järkyttänyt ajankohtaisohjelma, jossa toimittaja Mirja Pyykkö vieraili samaisella osasto 10:llä. Ohjelmassa kuvattiin puutteellista hoitoa ja ahtaita tiloja. Lapsipotilailta otettiin kivuliaita luuydinnäytteitä ilman anestesiaa. Nyt oma tytär oli menossa samalle osastolle. Pelkoa, järkytystä ja paljon hyvää – Shokki ja pelko. Kysyin päivystämässä olleelta lääkäriltä, voidaanko tätä hoitaa, muistelee Sirpa Smolsky. Smolsky oli – ja on edelleen – tuolloin sairastuneen lapsen äiti. Tosin lapsi on jo aikuinen, ja itsekin äiti. Mutta tuolloin tytär oli 12-vuotias, ja hänet piti jättää yöksi yksin sairaalaan. Diagnoosi varmistui pian akuutiksi myelooiseksi leukemiaksi eli AML:ksi. Se on yleisempi syöpä aikuisilla kuin lapsilla. Smolsky muistelee, että lääkärit eivät sanoneet ennustetta. – Jälkeenpäin ymmärsimme mieheni kanssa, että se oli aika huono.
28
www.kummit.fi • Potilasperhetarina
Yksi pelko osoittautui vääräksi: osasto ei ollut enää sama kuin Pyykön ohjelmassa. Hoito oli selvästi kohentunut. Aluksi sekä Sirpa että hänen miehensä etsivät sairaudesta tietoa. – Emme uskaltaneet kysyä lääkäreiltä, sillä emme halunneet kuulla enää yhtään huonompia uutisia. Mutta hyvin nopeasti sairaalan henkilökuntaan tuli syvä luottamus. Kaikilla lapsilla oli esimerkiksi omahoitaja. – Henkilökunta oli aivan uskomatonta. Lapsen sairaus oli vedenjakaja elämässäni, mutta tuohon aikaan liittyy pelon ja järkytyksen lisäksi paljon hyvää ja positiivista. Myös lääkärit tekivät Smolskyyn vaikutuksen. Osasto 10:n lääkäri Liisa Hovi, ylilääkäri Ulla Pihkala sekä tyttären silloinen omalääkäri Pekka Riikonen. – Tilanne oli niin vakava, etteivät lääkärit oikein voineet luvata mitään, mutta Pekka sanoi kerran mutisten, että ‘kyllä tästä voi selvitä’. Se oli minulle äärimmäisen rohkaisevaa ja kantoi, kun näytti, että toivoa ei ole. Ihminen venyy ihmeellisesti Sirpan tytär pääsi ensimmäisen kerran kotiin kahden kuukauden kuluttua. Sytostaattihoitojen välissä hän sai myös voimakkaita infektioita. Siihen aikaan vanhemmat eivät jääneet yöksi osastolle, vaan menivät kotiin nukkumaan. Smolsky sanoo, että hyvä puoli siinä oli se, että kotona sentään nukkui. – Kaikista kurjinta oli lapsella, joka jäi osastolle. Olemme puhuneet siitä tyttäreni kanssa jälkikäteen, ja hänelle se oli pahin paikka – jäädä yksin yöksi, kun muut lähtivät kotiin. Sirpa ja hänen miehensä kävivät töissä, ja viettivät aikaansa osastolla vuorotellen. Kotona oli myös toinen, 9-vuotias lapsi, joka tarvitsi vanhempia.
