VANHEMPIEN JAKSAMINEN
TEKSTI LAURA KOLJONEN
”Kiitollisuus pitää katkeruuden loitolla” Maaret Kallion ja Kummien järjestämä verkkoluento toivosta kiinnosti potilasperheitä. Luento tarjosi tietoa, levähdystä ja toivoa.
V
ANHEMPIEN JAKSAMINEN VAIKUTTAA koko potilas-
perheeseen. Tästä syystä Kummit tarjosi huhtikuussa potilasperheiden vanhemmille tietokirjailija ja kouluttajapsykoterapeutti Maaret Kallion verkkoluennon. Luennon aiheena oli toivo ja sen merkitys surussa ja elämän muissa hankaluuksissa. Kallio on kirjoittanut toivosta myös uusimman tietokirjansa Voimana toivo (WSOY). Verkkoluento keräsi ruudun ääreen lähes 50 potilasperheen vanhempaa ympäri Suomen. Etukäteen Maaret oli toivottanut tervetulleeksi luennolle missä tahansa mielentilassa – oli vanhemman tarve sitten levähtää tai saada tietoa. Maaret on toiminut Kummina muutaman vuoden, ja hän haluaa auttaa perheitä voimaan paremmin. – Aina, kun autetaan perheitä, autetaan myös lapsia. Kokoaan suurempi toivo Luennolle osallistui myös nelilapsisen uusperheen äiti Heidi Forsell. Perheen kuopus, 3-vuotias Veea, sairastaa harvinaista sydänsairautta, joka hänellä on ollut syntymästä asti. Heidi kertoo varanneensa illan vapaaksi, kun kutsu Maaretin luennolle tuli. – Maaretin tekemä työ on minulle jonkin verran entuudestaan tuttua, ja minulla taitaa olla myös uusin kirja hyllyssä. Teemana ollut toivo ja sen löytäminen kaiken epätoivon seasta kiinnosti. Heidi sanoo, että tällä hetkellä Veea elää ihanan tavallista leikki-ikäisen arkea ja uhmaikää ja on aloittanut päivähoidon. On myös ollut toisenlaisia hetkiä. Silloin tilanne on näyttänyt erityisen pahalta ja toivon tavoittaminen on ollut työlästä. – Luennolla opin, että toivo on itse asiassa paljon isompi asia kuin mitä olin ajatellut. Tajusin, että kaikki ne hetket sairaalassa, kun elimme mieheni kanssa
28
www.kummit.fi • Vanhempien jaksaminen
toivottomuudessa, olivat myös hetkiä, jolloin oli toivoa. Heidi sanoo muistavansa etenkin sen ajan, kun perhe asui sairaalan viereisessä pitkäaikaissairaiden lasten perheille tarkoitetussa Ronald McDonald -talossa. Pitkien ja kuluttavien sairaalapäivien jälkeen Heidillä ja hänen miehellään oli tapana mennä yhdessä suihkuun. Välillä suihkussa itkettiin, välillä naurettiin, välillä oltiin hiljaa. – Elämämme oli silloin yhtä helvettiä. Kaikki se lapsen sairaus ja epätietoisuus ja kuolemanpelko. Mutta siinä hetkessä osasimme valita itsellemme jotakin hyvää, kun kävimme iltaisin yhdessä suihkussa. Samoin ne hetket, kun olen valinnut mennä sairaalassa lounaalle toisen äidin kanssa tai kun olen valinnut itselleni jotakin hyvää ruokaa, vaikka ei ole ollut yhtään nälkä, ovat olleet toivoa tuovia asioita. On ollut merkityksellistä huomata, että vaikka elin elämäni hirveintä aikaa, niin olen siitä huolimatta voinut valita itselleni jotakin hyvää. Heidin lähipiirissä on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Hän on joutunut pohtimaan paljon sitä, voiko elämä olla hyvää kaikesta surusta huolimatta.