Teema 1/2022, Loska

Te ema 1 / 2022

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1972. 50. vuosikerta.

Teema on Helsingin yleisen kirjallisuusteiteen opiskelijoiden ainejärjestö Katharsis ry:n julkaisema kulttuurilehti, joka on tarttunut rohkeasti ajan ilmiöihin ja menneisyyden merkkipaaluihin jo yli viidenkymmenen vuoden ajan. Teema ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja tarkastelee monipuolisesti kulloisenkin teeman mukaisesti kirjallisuutta ja muuta kulttuuria. Teema sisältää niin kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja, kolumneja, haastatteluja kuin novellejakin tuoden uusia näkökulmia kulttuurin kentälle ja toimien kaikkien lukijoidensa foorumina.

Tätä julkaisua on tuettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestötuella.

Päätoimittaja

Tuomas Lapatto

Toimitussihteerit

Hanna Kallio

Topi Koivisto

Toimittajat

Vehka Hakonen

Emma Kuittinen

Joona Kupiainen

Joonas Sojakka

Johanna Valjakka

Taitto ja ulkoasu

Veera Jussila

Matias Loikala

Iida Sääskö

Kaisa Vahteristo

Tiedustelut

tuomas.lapatto@helsinki.fi

Loska on lumen laji

On väsynyt ja harmaa maa.

Ja märkää lunta putoaa.

Ja yli meren aution

soi tuulen laulu lohduton.

On huhtikuu. On vaikein aika maan.

Nyt kevät itkee luomistuskassaan. (Saima Harmaja, Huhtikuu, 1932)

Tämä alkuvuosi on ollut muutoksia täynnä, eikä sääkään oikein tiedä miten olla. Onko jo kevään aika vai pitääkö vielä odottaa? Väistämättä kesä saapuu, mutta onko maailma entisellään. Pystymmekö palaamaan luottavaisin mielin luentosaleihin tai istumaan täydessä konserttisalissa ilman maskia ajattelematta koko ajan, että nyt on jokin hullusti? Loska on siirtymän symboli. Samalla se paljastaa, ettei kaikki ole entisellään, epävarmuus tulevaisuudesta ei helpolla hellitä.

Mullistuksista huolimatta Teema näyttää pysyvyytensä. Tämä on jo viideskymmenes vuosi lehdelle. Siinä ajassa on paljon tapahtunut niin maailmassa kuin yliopistossa. Usko sanan ja kirjoituksen voimaan ei kuitenkaan horju. Yhä käymme kamppailuun antaaksemme merkityksen sanomattomalle ja karkottaaksemme äänettömyyden. Kevään raskas ja hidas saapuminen kevenee kertomalla ja asettamalla sanansa perspektiiviin. Kuten Harmaja kirjoittaa: ”Ei yhtään ikävöivää päällä maan voi kevät jättää, oi ei milloinkaan! Ei ketään, joka kaipaa kylliksi, sen tiedän – enkö sitä tietäisi!”.

Tässä numerossa luotetaan runouden taikaan. Loska innoitti pohtimaan niin sanojen katoamista kuin niiden pettämistä. Suuret muutokset ja toivottomuus nousevat esiin yhä uudestaan, mutta on myös toivoa, kunhan toimitaan. Runot, kolumnit ja novellit saavat rinnalleen utuisen kuvituksen. Numeromme kutsuukin näkemään loskan lävitse ja katsomaan huolella mitä kaiken sulaessa jää jäljelle.

Kevään valoa

Päätoimittaja

Tuomas Lapatto

Mielikuvaharjoituksena tulevaisuus

Me emme voi enää uskoa, niin kuin Tšehovin henkilöt, että sadan vuoden kuluttua ihminen on suurenmoinen! Että elämästä tulee suurenmoista! Sen tulevaisuuden olemme menettäneet.

-Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Tšernobylista nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola). Tammi, 2017.

Odotus kohti tietämätöntä on loputonta. Agnes Vardan elokuvassa Cléo viidestä seitsemään (1962) päähenkilö Cléo löytää kaikkialta ympäristöstään vihjeitä tulevaisuudestaan, joka hänelle ennustettiin tarot-korteista. Omakin odotukseni organisoituu vihjeiden etsinnästä. Tarot-kortit ovat vain vaihtuneet uutisiin, joista koitan nähdä tulevaisuuteen. Menneisyys ei kuitenkaan puhu tulevaisuuden suulla, joten valahdan nopeasti takaisin vonkuvaan odotukseeni, jossa määränpäätä ei ole. Pysyn paikallani puun alla ja odotan jotakin tulevaksi.

Ajatukseni turpoavat epätoivosta. Huolet tulevaisuudesta saavat kiehtovan jännityksen perhoset vatsassani valahtamaan betoniin. Niiden riipivät viimeiset siipien iskut peittävät huomisen laskokseen. Tulevaisuus tuntuu läjältä epävarmoja pätkätöitä, joissa on kuitenkin ylitettävä itsensä uupumukseen asti. Ehkä ylisuorittamalla saan taisteltua itseni kiinni uuteen mahdollisuudennurkkaan rimpuilemaan.

Pandemian kolmasvuosi pyörähtää päälleni. Etäopiskelut onneksi tuntuvat katoavan entiseen elämään, mutta iloa haihduttaa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Lisäksi kaiken taustalla jatkuvasti ärjyvät ilmastonmuutos ja lajikato, jotka heiluttavat jo valmiiksi pirstaleista tulevaisuudenkuvaa. Tietenkin aina voi sulkea uutiset, mutta eihän se mitään ratkaise. Hiljaisuus ympärillä vain kasvaisi, eikä tihkuvan uhan läsnäolo katoaisi minnekään odotuksesta. Lamaannus kaiken keskellä saa kuitenkin merkitykset häilymään. Kriisit ympärilläni ovat niin käsittämättömiä ja vaikeasti koostuvia, etten tiedä miten toimia. En osaa muuta kuin odottaa, mutta odotushuone täyttyy tietämättömyydestä.

Seurakseni liittyvät Vladimir ja Estragon, jotka yhtä sitkeästi odottavat Godot´ta saapuvaksi. Päivät kuitenkin humahtelevat ohi, eikä pelastajaa ole näköpiirissä. Ei edes paimenia. Toivo tulevasta taitaa olla täynnä epäpäteviä lohtulauseita, joten ehkä toivosta on luovuttava, kuten Baruch Spinoza esittää Etiikassa (1677). Spinozalle kaipaamani toivo on negatiivinen affekti, joka kaappaa valtaansa, teipaten kehon kiinni odotushuoneen penkkiin. Tuntuu että olen ollut penkissä kiinni jo liian kauan keskittyen vain jonkin sellaisen odottamiseen mitä ei todellisuudessa edes ole.

Historian valumisen prosessi ei ole itsessään varmuus pelastajan saapumisesta. Godot ei taida tulla paikalle koskaan, eikä mitään ratkaisevaa muutosta näin tapahdu odottamalla. Historian väistämättömään kehitykseen uskominen onkin eräänlaista nostalgiaan takertumista, mikä on halua aikaan eikä asiaan jonka todella voisi löytää, Immanuel Kantia vapaasti lainatakseni. Menneisyydestä pulpahtaviin rauhoittaviin puheenvuoroihin ei voi täysin luottaa, koska tarjoiltu toivo lopulta vaivuttaa vain yhä

syvemmälle odotuksen apatiaan johtamatta mihinkään. Sillä aikaa tulevaisuus voi rauhassa sylkeä ympärilleen turvattomuutta ja roikottaa kätensä kaulalleni yhä tiukempaan kuristukseen.

Filosofi Gilles Deleuze kirjoittaa teoksessaan Bergsonismi (1988), että utopioiden kasailu on haitallista, koska se saa keskittymään jo olemassa olevaan. Enhän voi nähdä tulevaisuuteen, vaikka kuinka tuijottaisin uutisista ennusmerkkejä. Deleuzelle vapaus onkin maailman muuttamista ja uuden luomista. Se mitä odotan on jotakin mitä ei voi edes kuvitella. Oma odotukseni on ollut valitettavasti kuvitelmia ihannemaailmoista, jotka loputa ovat jo olemassa olevia malleja. Todellinen tulevaisuus syntyy muutoksen kautta, joka puhkaisee esiin mahdollisuuden reikiä. Maailmassa olemista on siis pyrittävä nyrjäyttämään.

Selväksi on tullut, että tulevaisuutta ei voi ennustaa historiakirjojen hytinästä. Passiivinen odotuskaan ei avaa portteja, vaikka niitä miten kovin ajatuksissa heiluttaisi. Vastausta ei silti tarvitse etsiä kaukaa. Filosofi Hannah Arendt esittää tekstissään Freedom and Politics: A Lecture (1960), kuinka ihmisellä on erityinen kyky toteuttaa ihmeitä, eli luoda jotakin uutta. En halua sanoa että toivoa on, mutta mahdollisuus muutoksen on aina olemassa. Pitää vain katsoa pois menneisyyden säkeistä, koska tulevaisuuden täytyy olla kirjaamaton. On toimittava. Odotuksen kertaavaa melodiaa on mahdollista elävöittää. Säveltää elämäntanssia.

Joona Kupiainen

noukin loskasta roskan mutta pudotan sen takaisin

kranaatin sirpale; päiväkoti naisen syli

loska (poika)

Antti Faarinen

pudotan muovikalvon loskaan kuorma-auto kippaa mereen minulla on ongelma*

helvetti on kiinni talvisin

ei ole mitään ukrainan kriisiä, erikoisoperaatioita on lapsi, jolla on ase

presidentin mandaatti

aski tupakkaa riittää

* en tiedä kuka olen

etkä sinä ole täällä hahmosi, mallllll

yksi ohjaa aina kymmentä

tämä on organisaatio organismi ismi

minulla on sääntö

älä jätä tapa unohda malli

yksi ohjaa aina kymmentä

sääntö, lalalalaa-laki

yhdellä on isompi pyssy pihapiirin pelätty ylimys hybrissssssssssssssss-sssshhhh

syli vain vain vain niin kuin sanotaan

taan

jos en ole täällä enää kun tankit kaataa liikennevaloja

märkää lunta sinä karkaat – katsetta, kosketusta, kaipuun

jumalten keinu istuin siihen tyttöpissalle sitä jolla on isoin pyssy nauretaan naurettiin

nauretaan

epäkelpo

kaunaa

ei ole mitään kriisiä

alas kääntyvät suupielet, katseet, hartiat, leuka

tuhkaa, kuloa, ei tulta enää, tätä loskaa, loskaa

katsokaa tuota!

aahhhhh hhhhahaaa

eikä ole mitään tankkeja on malleja, ajatuksia, toiveita

koulutettuja kuskeja

niitä jotka ovat tarkempia ja kumartavat syvempään ja oppivat tottelemaan

ja se joka voi sanoa: kuole, kuole, kuole kuole pois

lapsella on kiukkuinen ääni

kylmä äiti, etäinen isä nyrkki on valuutta metalli, kaareutuvat muodot lyijyryijy

hyi, miksi ihmiset tappavat?

lumen talon katolla näkee

kun kävelee tarpeeksi kauas tontinrajalta

urheat seikkailijat

tämä ase tuntuu oikealta

sillä on raskas paino

sen voi melkein tuntea melkein

melkein voi tuntea

ja nämä unelmat voitosta, isommista pyssyistä;

hetken kaiku: Heroiam slava kun toivo nousee jälleen kerran murtunut

sinä ja minä vihasta toiseen eksynyt nyt kun loskassa on kyyneliä sirpaleita, lyijyä, terästä verta yöt, päivät illat,

lasten, miesten, tankkeja uhmaavien kaupunkilaisten, isoäitien, tottelevien tai uhmakkaiden lapsien, lasten, lasten, jotka eivät enää uneksi öisin

älä jätä minua yksin nyt älä tähän raivoisan äänettömään kauhuun kellareihin, kaikuun yhä voimistuvien aseiden luotien

eikä ole mitään kriisiä hiipuvaa voimaaaaa, miehuutta sylissäsi on äidin syli, lämpöä

I.

Niin ne katosivat ne sanat, joita et, en koskaan sanonut ääneen

Niin ne katosivat ne päivät, jolloin kaikki oli vielä maistunut mansikoilta ja liian pitkiltä aamuilta.

Niin ne katosivat, ne ajatukset siitä, että oli vielä jotain, mitä odottaa.

Loskarunoja

Emma Kuittinen

Jotain, mikä antaisi luvan unohtaa, leikkiä taas hetken, että kevät veisi kaiken.

Toisi ne sanat, sinut, ja mansikat mukanaan.

II.

Siitä mikä joskus oli ollut puhdasta ja valkoista, viatonta ja kirkasta, tulikin likaista ja saastaista.

Kaiken alleen peittävää paskaa, pelkkää roskaa, loskaa.

Se oli luullut olevansa jotakin, olikin.

Ja minä vain uin sen seassa, enkä ollut enää varma, kumpi meistä oli unohtanut ensin.

Sen loiston, joka joskus oli ollut. Loiston, jonka halusin –haluaisin muistaa.

Nauroin liikaa ollakseni surullinen ja kyyneleet muuttuivat vedeksi, jonka join, etten kuolisi janoon.

Suola ja vesi yhdistettynä Kietoutuneina toisiinsa kuin erottamattomat – rakastavaiset.

Sekoittuivat sateeseen, jonka alla seisoin suu avoinna, valmiina nielemään kaiken

Ravitsemaan kuivuneen kehoni, joka huusi vettä omakseen, suolaa ravinnokseen.

En vain tiennyt, osannut aavistaa, että myös veteen voi kuolla, jos juo koko ajan liikaa.

Ja suola voi tappaa, jos ei syö muuta.

Vesi satoi ylleni ja hetken kuvittelin sen huuhtovan pois kaiken.

Kaiken sen, mitä niin kovasti olin yrittänyt piilottaa.

Ilmeettömät katseet unissani, sanomattomat sanat suussani.

Varomattomat katseet kasvoillasi.

Miksei kukaan kertonut? Sadevesi olikin likaista

III.

VI.

Audio Technica

VMN40ML MicroLin

Levysoitin makaa vakaana ja raskaana mustapuisen hyllyn päällä, niin että se sijaitsee täsmälleen päällimmäisen tasanteen keskellä. Se on varmastikin asetettu siihen vatupassin tarkasti, sillä sen ehdoton suoruus ja virtaviivaisuus tuntuu aiheuttavan epämääräistä säännönmukaisuuden kauhua. Metallinen suorakulmaisuus, jota esine henkii, on kuin hämärä, joka herättää kysymyksiä: Kuka tai mikä on kohdistanut kaikki voimavaransa tämän esineen täydelliseen asentamiseen ja hienontamiseen? Miten se kimmeltää niin rujolla ja tyhjällä tavalla? Raskaasta metallista taotun levylautasen sivuilla on neljässä kerroksessa ympyröitä, kuin myyttisiä, mutta teollisia reliefejä, jotka kiertävät harmonisessa jonossa koko levylautasen sivun ympäri. Mutta rakennelman äärimmäinen meditaation piste on mustaan hiilikuitukelkkaan asetettu mikrolineaarinen äänirasia. Se hohtaa palavan punaisena, ja sen päässä on valkoinen symboli, silmä, A-kirjain. Jostain sen sisältä työntyy esiin hento neula, jonka päässä on timanttinen terä. Se on hiottu niin tarkasti ja hienotunteisesti, ettei sen avaruudellista hohtoa pysty havaitsemalla käsittää. Säkenöinti on näkymätöntä, mikroskooppista. Mutta sen saattaa tuntea siinä pelossa ja epävarmuudessa, jolla soitinta koskettaa ja kohtelee: kuin se vihaisi sinua takaisin.

Esko Roininen

Se on täydellinen, mutta aivan liian täydellinen, tai en edes tiedä onko se täydellinen sillä mitä minä näen, eikö se ole vino? Eikö neula ole vino? Vino neula! 284 euroa. Se maksoi 284 euroa ja neula on vino, mutta onko se, nyt se taas näyttää suoremmalta kuin äsken, ja nyt se on taas vino. Kaikki on ehkä sittenkin perspektiivistä kiinni, mutta vaikka kuinka objektiivisesti yritän sitä katsoa, niin siltä vinommalta se näyttää. Olen jo jumalauta kohta objekti itse! 284 euroa, miksi minulle käy aina näin, soitetaan ehkä pari levyä, vähän David Bowieta ja päälle Klaus Schulzea, Schulze kuulostaa todellakin mainiolta, paremmalta kuin koskaan, mutta Bowie kuulostaa yhtä huonolta kuin ennen, ehkä vika on sittenkin levyssä, mutta ei, ehkä en ole huomannut vielä jotain merkittävää neulan suhteen, ehkä sen asentoa täytyy vielä säätää, mutta millä kohdistuslevyllä, niitä on ainakin kymmenen, mutta yksikään ei auta. Ei. Olen tullut siihen tulokseen, että neula on vino. Vittu se on vino ei jumalauta, mutta myyjä sanoi mailissa että tehtaalta tulevat neulat eivät ole koskaan

vinoja, eivät koskaan hän sanoi, että olen varmaan itse sohaissut sen johonkin levylautasen kulmaan, ja siis hän, hän on töissä siellä lafkalla, hän uskaltaa syyttää minua, minua, asiakasta, unohtaen että asiakas on aina oikeassa, ei hänestä ole kuulunut kohta kolmeen kuukauteen mitään, hän testaa minua, ihan varmasti koettelee ja sitten sortumiseni hetkellä hän myöntyy edessäni kun olen uhraamassa itseäni, voi pyhä perkele. Se on perkele, se on punainen. Älä ole niin punainen! Miksi kaikista väreistä se on juuri punainen, sillä se tuo mieleeni lapsuuden ja helvetin. Viesti maan alta.

män. Tämä on minun tulkintani.

– Oletteko nähneet heitä aikaisemmin?

– Asukkaan näin joskus rapussa. Aika sopusuhtainen kaveri, hieman kalpea ja hermostunut, mutta hyväsydämisen oloinen. Mutta ei se pelastukseen vie jos on sielunsa jättänyt.

– No jos nyt vilkaistaisiin sisälle. Minulla on yleisavain mukana.

– Juu, ehkä parempi että tulen mukaasi. Ties mitä paskaläjiä siellä on ympäriinsä. Ja voi olla ruumiskin, olen aika varmakin siitä. Kyllä tällaiset tapaukset on helpompi jakaa ystävän kanssa. Vaikka me juuri äsken vasta tavattiinkin.

– Juu on sieltä asunnosta kuulunut paljon puhetta juu, huutoa ja sen sellasta on kuulunut siis paljon, sanoi vanha mummo rappukäytävässä.

– Kuinka monta ääntä? talonmies kysyi.

– Jaa kuinka monta päätä vai?

– Ei vaan siis kuinka monta ääntä, ä ä n t ä, siis kuinka monta eri ihmistä olette tunnistaneet asunnon sisällä? Osaatteko arvioida? Millainen joukko siellä on ollut.

– Jaa. Vaikea sanoa, muutama nyt ainakin. Surullisilta ja vihasilta kuulostivat, niin heräsi empatiat heti. Koputin mutta siellä hiljeni sitten. Mutta myöhemmin tuli nämä oudot käryt ja hajut, kuin jo tain olisi poltettu, ihan kuin paskaa olisi poltettu jossain pöntössä. Hirveä haju, kunnon palava huussi. Ja sitten myöhemmin yhä kau heampia ääniä, kuin lehmää olisi väännetty hengiltä. Ja viimein sit ten hiljeni, ja on ollut hiljaa jo pitkään, mutta haju on pahentunut koko ajan. Sitten soitinkin teille.

– Olisitte voineet soittaa aikaisemminkin.

– Juu ja sen sanon vielä: jumalatonta ja elämän hyljännyttä poruk kaa varmasti ollut siellä! Ei niillä varmastikaan ollut enää sielua, varmaan ryypänneet ja poltelleet päivästä toiseen ja hylänneet elä

Jumala oli talon sisällä todellakin hylätty, mutta ei ihan sillä tavalla ja intensiteetillä, jota mummo ajoi takaa. Asuinhuoneisto oli pahoin palanut ja yltä päältä pahanlaatuisessa limassa. Keskellä huonetta oli omituisia, heille tuntemattomia demonisia raajoja, nekin pahoin palaneita, ja yksi ihmiseksi tunnistettava raato, sekin pahoin palanut. Vain yksi ja ainoa esine huoneessa oli kirkas, puhdas ja pölytön, kuin järjen välähdys sekavassa unessa: levysoittimen raunioituneista perusteista esiin pistävä kirkkaanpunainen Audio Technica VMN40ML MicroLine-äänirasia.

Leikkiä pelkäämättä

Kritiikki

Vilhelmiina Vilhunen Lähtölaulu ntamo 2021, 72 sivua

”Muistojen liottaminen pesuvadissa, niiden ripustelu kaikkiin naruihin, narunpäistä vetely.”

Vilhelmiina Vilhusen esikoisrunoteos Lähtölaulu (2021) luottaa niukkaan ilmaisuun. Jokainen tavu ja jokainen sana on asetettu tarkalleen paikkaansa, helähtämään juuri oikeaan aikaan. Muodollisesti kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat pelkistetysti nimetty ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs. Yhdessä ne muodostavat vuoden kierron, ympyrän, joka sulkeutuu. Kokoelma alkaa vastauksella, keskustelunavauksella: ”Kiitos kysymästä, / täällä viihtyy mainiosti.” Siitä lähtee fragmenteista ja aforismeista kiertyvä käärö, joka kertoo ihmisen osasta, roolista ja suhteesta toiseen. Näen kokoelman etenevän osien mukaan kohtaamisesta irtaantumiseen ja takaisin alkuun. Ensimmäinen osa kuvaa tapaamista ja siinä kerrotaan paljolti jostain hänestä. ”Olla uskollinen: / puhua vain hänestä.” Lyhyiden, vain muutamista sanoista koostuvien ajatusten ja rajattujen havaintojen vastapainona on pitempiä tekstikatkelmia, joissa tartutaan suoremmin aikaamme ja yhteiskuntaan. Kysytään miten ihmiset elävät ja juurtuvat paikoilleen. Vilhunen käyttää oivaltavia kuvia ja yhdistelee odottamattomia. Kieli on hyvin leikkisää, mutta myös vahvasti fyysistä, se kulkee eteenpäin ja poimii mukanaan eri aisteja. Varsinkin hajut ja lämpö välittyvät riveiltä. Osan loppua kohden toinen täyttää kaiken, koko keskittymiskyky on suunnattu häneen. ”Hän alkaa kaiken kanssa samalla kirjaimella.”

Toisessa osassa saapuu etäisyys, väsymys, suru ja irtoaminen: ”Uupumisesi sumu, utu.”. Osuuden kantavana äänenä kuuluu epäröivä ja eksyksissä oleva kuiskaus. Runot ovat lyhyitä ja niissä toistuvat luonnonvoimat. Vesi ja tuuli vievät kohti kevättä. Osuuden loppu on suuntautunut eteenpäin. ”Joka aamu herään johonkin viikonpäivään. Mikä leikki tämä on? Värit kiinni maisemassa. Tien laitaan unohtunut suupieliä, meluaitojen jonot. Katson ilmeesi pois. Missään lumpeita?” Arvoitukselliset lauseet välttävät suoraa merkitystä, ne haastavat pysähtymään ja odottamaan. Onko mitään löydettävää?

Kolmas osuus alkaa koko sivun kokoisella tyhjällä suorakulmiolla, jonka päälle on kirjoitettu: ”Tässä on meille tilaa:”. Kokeilevuutta teoksessa edustaa myös kirjainten uutta luovat vaihdokset kuten: ”Jalat muuttuvat rastaiksi.” ja ”Iltaisin voi puhjeta nukkaan.”. Omaäänisesti Vilhunen asettuu suomalaisen nykyrunouden kielellä leikkivään ja kokeilevaan maastoon. Lyhyet, aforistiset ja fragmentaariset runot ovat yleisiä ja välineellä ja muodolla taiteilu tuttua monilta runoutemme kärkinimiltä. Vilhunen käyttää näitä keinoja sopivissa määrin, eikä tukahduta lukijaa liialla kokeilevuudella. Kolmannessa osassa on paljon ympäristönkuvausta, sade yltyy ja runous saa syksyisempiä muotoja. Puhujan ääni muuttuu sekavammaksi, hän ei tiedä kuinka olla ja kuinka suhtautua menneeseen. ”Muistelen tätä joskus / niin kuin muistellaan mennyttä / tyhmää hymyä”.

Viimeinen osa alkaa voimakkaasti ja herättävästi pitkällä verbilitanialla ihmisen muutoksista. Runojen aiheissa aika jatkuu eteenpäin ja vain muistot ovat jäljellä. Ne putoilevat lumihiutaleiden tapaan ja peittävät alleen entisen. Voimistuva valo alkaa vähitellen siirtää pimeän sävyjä menneeseen ja lähtölaulu alkaa olla valmis. Puhujan ajatukset ovat voimaannuttavia ja vievät eteenpäin. Hän hyväksyy asemansa ja elämän kierron. Paljon kiteytyy lauseeseen: ”Oli tarkoitus oppia ihminen, / hengittää mantra.” mutta myös tähän: ”Jokaista vasten / pystytettävä omat luut.”. Teos jättää hieman hämmentyneen mutta myös palkitun olon. On vahva halu palata uudestaan alkuun ja huomata kuinka asiat toistuvat ja varioituvat niin elämässä kuin tässä teoksessa.

Lähtölaulu on mietteliäs esikoisrunoteos. Se kutsuu hiljentymään ja pohtimaan elämää ja omaa itseään. Samalla se on värikkäiden ilmaisujen ja voimakkaiden aistien levollista leikkiä. Tämä ilmenee myös kansikuvassa, Henna Inkisen maalauksessa, joka huokuu lempeyttä ja monimuotoisuutta.

Kun menen ulos

voin hämärästi nähdä

miten ikkunoita tiivistetään saumoista

jonkinlaisella teipillä

roskakatoksen luona on vanhaa soraa

kadulle nousee höyryä ikkunaritilän välistä: kellarissa

hurisee

pesukone.

mankeloidaan.

muotoonsa kuivunut lakana peittää vartalon ja illemmalla ihmiset menevät toistensa kanssa sänkyyn

Hilma Kupiainen

siihen aikaan me asuttiin kaikki lähekkäin hyvin sohjoinen oli maailma

Tunnetko, kun tehdas palaa?

Oletko lähempänä?

Täytyykö ikkunat tilkitä?

painauduimme kiinni toisiimme pyöräilimme viimeisessä valossa kotiin

tulit nukkumaan ja luulit tätä iltapäiväksi Kuka täällä asuu?

kuin joku paistaisi makkaraa makkaraa, toistat

kengistä tuli heti läpi oli liian hiljaista, outoja mahakipuja Minne tuuli käy?

ja tämä oli aikuisuus täällä haisee kun aikaa on kulunut riittävän kauan minuun tulee uurteita

lähdin kallioille eikä siellä ollut ketään mutta hanki kantoikin vielä

Silja Susilahti

He sanovat että talvi muuttuu ikuiseksi marraskuuksi Muumilaakson marraskuu on kuin haalea jäähyväis kahvi

He sanovat että merenpinta nousee uudisrakennukset uppoavat suomenlahteen

He sanovat että loskaa räntää sohjoa likaista lunta likaista vettä saamarin sohjoa

Tarttuu kenkiin ja ja sulaa sisälle Lammikoksi, jonka koirasi nuolee

Koirasi on ainoa joka sinua rakastaa ajattelet kun talvi muuttuu ikuiseksi marraskuuksi Ja se on totta koska loskassa ollaan yksin kun kengät läpikastuvat ja lapasiin imeytyy haave lumipallosta ja unelmat särkyvät

Mutta vihan voi jakaa voi vihata ja kiroilla ja huutaa paska loska lopu jo! ja olo helpottuu vaikka se ei maailmaa pelasta

He sanovat kevät on jo melkein täällä ja kohta se onkin ja haaveilet jo kesästä Kolmesta kuukaudesta jolloin ahdistut lähenevästä talvesta ja poikkeuksellisesta helteestä

He sanovat että ilmastotoimet saavat nyt jäädä ovat paussilla koska suomalaisten tulee saada ajaa autoa

eivätkö he muista miltä loska tuntuu sukissa?

parvekeviljely ◆ keskustakirjasto Oodin kuukauden kahvipassi

◆ mansikkasiirappi ◆ kaljat Tokoinrannassa ◆ lintubongaus ◆ vuoristomaisema ◆ aurinkorasva ◆ haaveilu ◆ jätskikiskat

Teema suosittelee