Teema 1/2021 by TEEMA

a 1/202 m 1 Te e Valta

Teema 1•2021 Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1972. 49. vuosikerta. Teema on Helsingin yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestön Katharsis ry:n julkaisema kulttuurilehti, joka on tarttunut rohkeasti ajan ilmiöihin ja menneisyyden merkkipaaluihin jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. Teema ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja tarkastelee monipuolisesti kulloisenkin teemansa mukaisesti kirjallisuutta ja muuta kulttuuria. Teema sisältää niin kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja, kolumneja, haastatteluja kuin novellejakin tuoden uusia näkökulmia kulttuurin kentälle ja toimien kaikkien lukijoidensa foorumina.

Tätä julkaisua on rahoitettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestötuella.

Tuomas Lapatto

Pääkirjoitus

Liisa Pöntinen

Runo

Martin Määttänen syksyllä 2020)

Meeri Pihlström

Not that bad

Toimitussihteerit

6 Joonas Sojakka Valta, chat ja draamallinen jännite Pajtim Statovcin Bollassa

Päätoimittaja Tuomas Lapatto (numeron alunperin toimittanut

Suvi Tuomisto Riina Niemi

Johanna Valjakka

Valtaa harmaalla alueella

Lennart Väyrynen

Runoja

Tuomas Lapatto

Voima, valta ja oikeus

Mikael Lehtonen

Valta

Johanna Valjakka

Siri Mikkola

Tuhkamaailma

Taitto ja ulkoasu

18 Pihla Rausmaa ”Mä kuolen ilman sua” – kertomus vallasta ja riippuvuudesta

Toimittajat Vehka Hakonen Tuomas Lapatto Joonas Sojakka Pihla Rausmaa

Ilona Hänninen Tiedustelut tuomas.lapatto@helsinki.fi Ilmoitushinnat: takasivu 150€

Viola Uusitalo

Olen erehtynyt

Mikael Lehtonen

Uusi aika

Oili Leinonen

Päivystysnumero

koko sivu 100€ puoli sivua 50€ 1/4 sivu 30€ Kirjaintyypit: Calisto MT Arial Avenir Next Cyr W04 Light Paperi: Munken Pure 200g/m 2, Munken Pure 100/m 2 Painos 120 kpl Paino Copy-Set Oy

Teema Teema1•2020 1•2021

Pääkirjoitus

Raotetaan vallan verhoa ”kiipesin yliopistoon katolle ja huusin looginen ajattelu johtaa sotiin ja sortoon kukaan ei kuule minä vain heittelen tiiliskiviä yliopiston katolta kadulle” Me emme päässeet yliopistolle. Päärakennuksen ovet pysyivät lukittuina, joten menimme koteihimme ja tartuimme kynään. Huusimme äänemme kuuluviin. Me kirjoitimme vallasta ja käytimme valtaa, valtaa teihin lukijoihin. Tämä numero muodostui sopusointuisaksi yhdistelmäksi runoutta ja esseistiikkaa. Sekaan sotkettiin myös muutama novelli. Vallan monipuolisuus tulee hyvin esiin teksteissä. Sitä löytyy niin arkisesta kadulla kävelystä aina suurten massojen mielenosoituksiin. Aiheeltaan se on aina ajankohtainen, mutta myös vaikea. Lukekaa siis rauhassa ja ajatelkaa. Vallan tematiikka on läsnä kaikkialla, ja harvoin sitä huomakaan käyttävänsä valtaa tai joutuessaan vallan välineeksi. Maailmalla myrskysi, eikä pieni lehtemme välttynyt riepotteluilta. Päätoimittajan vaihdos sattui sopivasti tähän numeroon. Pääsin itse kokemaan sen, miltä tuntuu saada pieni pala valtaa. Tässä numerossa se ilmenee vain vastuuna pääkirjoituksesta, mutta jatkossa kaikki valitukset voi kohdistaa minulle. Myös jos löytyy kiinnostusta kirjottamiseen tai taittamiseen, olkaa yhteydessä minuun. Nauttikaa näistä harvinaisiksi käyvistä talvista ja olkaa itsellenne armollisia. 2

Tuomas Lapatto tuomas.lapatto@helsinki.fi Lainaus Pentti Saarikoskelta Hämärän tanssit (1983)

Teema 1•2021 Teema

Valta Kuolema

1•2020

katu täyttyy strasselista elämä on perseennuolemista

haurasjäisellä asfaltilla

Luxemburg

kadun kiveys kauasheittävä kuohuviinikorkki – tammikuun ensimmäinen efortti

bistron ovessa lappu:

loppiaisaattoon suljettu,

hyvää yötä

olen hakemassa työtä, jota en tule saamaan

(sitä luonnehdittiin merkittäväksi)

taksi on musta à l’aéroport svp

sitten vien itseni Helsinkiin

käärin itseni kauniiseen paperiin

Liisa Pöntinen

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

Not that bad Meeri Pihlström

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta

esä 2020 oli minulle jälleen kerran ahdistelun kesä. Alkukesällä koronatartuntojen vähentyessä ja katukuvan vilkastuessa surkean tuttu ilmiö palasi arkiseen elämääni. Joku huusi kadulla kulkiessani perääni inhottavia asioita lähes joka päivä. Kirkkaassa päivänvalossa, rauhallisella asuinalueellani, huuto huudon perään kyyristyin ja pelkäsin, olin valmis juoksemaan, huutamaan ja potkimaan. Jotkut ahdistelijat pitivät sentään turvavälejä, kaikki eivät. Häpeä ja pelko sekoittuivat stressiin mahdollisesta virustartunnasta ja taudin levittämisestä eteenpäin. Laskeskelin päiviä inhottavien miesten jälkeen – kahdessa viikossa olin turvassa ainakin virustartunnalta. Mutta tahmeaan oloon syvällä sielussa eivät auttaneet karanteenit tai käsidesit. Oksetus ja pelko pysyivät kuin tauti. Minuun kohdistuva cat-calling on harvoin ollut oikeasti uhkaavaa tai väkivaltaissävytteistä. Kokemukseni mukaan usein vain vihelletään, silloin tällöin kommentoidaan kehoani, joskus kutsutaan huoraksi tai kauniiksi enkeliksi. Mutta kadulla huutelun väkivaltaisuus piilee juuri siinä, että vaikka se harvoin on uhkaavaa, huutelun uhri ei sitä tiedä, ei voi koskaan olla varma. Minun on suhtauduttava jokaiseen viattomaksi tarkoitettuun vislaukseen tappouhkauksena – niin nainen tässä maailmassa operoi. Niin pysytään turvassa, hengissä. Sillä koskaan ei voi tietää, enkä minä tahdo osaksi tilastoja oman kotikatuni hyytävässä porttikongissa. Koronakevään vaihtuessa huolettomampaan kesään huomasin käveleväni kadulla taas enemmän kyyryssä, puristavani avainnippua tiukasti sormien välissä, tarkistavani kotini porttikongin hämärät kulmat ennen ovikoodin näppäilyä. Pahinta kadulla ahdistelun jälkipyykissä on voimattomuus, täydellinen vallan ja itsemääräämisoikeuden tunteen luisuminen omista käsistä. On kauheaa olla hiljainen voimaton

nainen, joka vain hymyilee huutavalle miehelle ja kiihdyttää askeliaan. Palan joka kerta halusta sanoa jotakin takaisin, ja keksin hyviä repliikkejä aina kotiin päästyäni. Mutta itse tilanteessa olen aina hiljaa. Sillä koskaan ei voi tietää. Roxane Gayn toimittamassa esseekokoelmassa Not That Bad: Dispatches from Rape Culture (2018) käsitellään juuri tätä loputonta voimattomuuden tunnetta lievimpienkin seksuaalisen häirinnän tekojen edessä. Keskustelu seksuaalisesta väkivallasta painottuu (maahanmuuttajien tekemiin) puskaraiskauksiin ja saa rasistisen sävyn. Jokapäiväinen (meidän Omien Suomalaisten Miesten) vallankäyttö sivuutetaan tai ainakin sitä vähätellään. Itkin teosta lukiessani. En siksi, että se edes olisi avannut erityisen syviä haavoja, vaan siksi, että vihdoin joku validoi kokemukseni Pikku Ahdistelusta, Siitä Tavallisesta, jokapäiväisestä, jota ei oikeastaan edes lasketa. Harvoin sanotaan ääneen, että sekin on väkivaltaa, vallankäyttöä, väärin joka ikinen kerta. Kaikki tuntemani naiset kohtaavat elämässään säännöllisesti seksuaalista väkivaltaa ja häirintää. Olen pitkään tuntenut syyllisyyttä valittaessani katujen ja baarien kauheista miehistä. Olen toistanut mielessäni seuraavaa litaniaa: eihän minulla ole oikeutta valittaa, koska ikinä ei ole käynyt edes mitään kovin vakavaa. Minua ei ole raiskattu. Ei edes yritetty, ainakaan kovin tosissaan. Minulle on huudeltu, kyllä, ja kourittu ja suudeltu väkisin ja otettu ranteesta kiinni öisellä kadulla niin että olen pelännyt aivan hirveästi, ja huoriteltu ja laitettu käsi reidelle ja tisseille ja juostu perässä öisellä metroasemalla niin että olen huijannut takaa-ajajia tilaamalla hissin mutta menemällä sittenkin paloportaita ja onhan minut yritetty raahata baarin vessaan ja lähetetty vaikka mitä kuvia ja viestejä ja kysytty Kallio kierrättää -ryhmässä että myytkö pikkareitasi ja on huudettu ja huudettu aina vain huudettu. Ei niin vakavaa. Not that bad.

Teema 1•2021 Teema

1•2020

Valta Kuolema

Olen väsynyt keskustelemaan seksuaalisesta väkivallasta. Olen keskustellut siitä niin kauan kuin olen tiennyt siitä – ehkä ensimmäisestä huudosta asti, kaksitoistavuotiaasta. Olen väitellyt loputtomiin paholaisen asianajajaa leikkivien heteromiesten kanssa. Heille keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta on hauska ajatusleikki; minulle se on väkivaltaista, traumaattista ja hyvin todellista elämää. Jossakin vaiheessa väsyin rohkean aktivistin leikkimiseen. Itkin aika paljon. En jaksanut enää puhua aiheesta, ellei ollut ihan pakko. Eihän minulle kuitenkaan mitään niin vakavaa ollut koskaan sattunut. Puolet kavereistani vain oli raiskattu. Kaikki olivat kuitenkin vielä elossa. Not that bad. Eräänä loppukesän päivänä pyöräilin kotiin uimarannalta. Omalla kotikadullani vastaan tuli joukko pieniä poikia, lapsia vielä. Heistä joku huusi: “Hyvät tissit ja iso perse!” Poika oli ehkä juuri ja juuri yläasteikäinen. Sellaisia miehiä me tähän maailmaan kasvatamme. Mutta eihän hän tehnyt mitään sen pahempaa. Not that bad.

Lisää ajatuksia blogissa meeripihlstrom.wordpress.com.

Valta Kuolema

Valta, chat ja draamallinen jännite Pajtim Statovcin Bollassa Joonas Sojakka

Teema Teema1•2020 1•2021

Joskus vuonna 2000 kirjauduin KissFM chattiin nimimerkillä Hotboy83 tai jotain sellaista (olen oikeasti 86). En kehdannut olla oma itseni. Keskustelupalvelu oli suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille. Minulla ei selvästi ollut tarpeeksi ikää keskustella tällä foorumilla. Kasvotusten puhuminen ihmisille ylipäätään, puhumattakaan kiinnostuksen kohteista oli aivan liian vaikeaa IRL. Kirjoittaminen internetissä oli huomattavasti turvallisempaa. Halusin päästä osalliseksi niistä keskusteluista, joita chatissä käytiin. Ihmiset puhuivat nimimerkkien takaa nuorten ihmisten asioista ja hakivat seuraa. Minulla oli kaipuu yhteyteen jonkun viehättävän nuoren naisen kanssa. Sisälläni oli halu. Pajtim Statovcin Finlandia-palkitussa kirjassa Bolla päähenkilö, kosovolainen perheenisä, jonka tukahdutettu homoseksuaalisuus ajaa hänet epätoivoon, kirjoittelee 17-vuotiaan “nuoren ja kauniin” pojan kanssa internetissä. Päähenkilö on lähettänyt pojalle kuvan jostain tuntemattomasta miehestä, jonka hän on löytänyt internetistä, ei itsestään. Poika on puolestaan lähettänyt itsestään kasvokuvan ja makuuhuonekuvan. He löytävät viikkoja jatkuneen keskustelun aikana yhteisen sävelen. He keskustelevat kirjoista, elokuvista, musiikista ja harrastuksista. Päähenkilö mieltyy ja kiintyy keskustelujen myötä poikaan siinä määrin, että he päättävät tavata. Kissin chatissä ei ollut valokuvia, minkä uskoin tekevän petoksestani helpompaa tai ainakin yksinkertaisempaa. En toki 14-vuotiaana ollut mikään huijarinero ja kirjalliselta ilmaisultani kohtuullista keskitasoa. Liityin Erotic house -nimiseen keskusteluhuoneeseen, ja aloin naputella chattiin epämääräisiä, muilta keskustelijoilta oppimiani seksuaalissävytteisiä repliikkejä. Kämäisestä ja epärehellisestä metodistani huolimatta pääsin keskustelemaan yksityisviestein erään JoXu:n kanssa. Koko kehoni värisi jännityksestä ja yritin sanoa jotain coolia tyyliin: Mitä sä harrastat? Bollan päähenkilö-mies ajaa autollaan huoltoasemalle. Jännitys tiivistyy. Saako mies toteutettua omanlaista seksuaalisuuttaan, jota on joutunut tukahduttamaan? Poika saapuu sinne hikisenä polkupyörällään. Mies huomaa heti, että poika ei ole sama henkilö kuin kuvissa. Poika näyttää iästään huolimatta “pahoinvoivan keski-ikäisen miehen esiasteelta”. Mies on pettynyt. Hän ei kuvotuksestaan huolimatta kykene vastustamaan kehonsa himoa. Hän ajaa autonsa

Teema 1•2021 Teema

1•2020

kauas pikkutielle, jossa poika antaa miehelle kömpelöä suuseksiä. Mies hymyilee. Hän on ainakin jollain tasolla tyydytetty. Poika sanoo: Kiitos. Draamallisen jännitteen kannalta tarina on päättynyt tässä vaiheessa onnellisesti. Oma ekskursioni internetin maailmaan päättyi tylysti. Puhuin asioistani kuten skeittaamisesta ja jalkapallosta. Yritin: ”Olis kiva nähdä sut alasti”. En tiennyt kuinka vanha tai nuori JoXu oli. JoXu poistui keskustelusta. Ehkä hän oli aavistanut jotain. Olin selvästi liigani ulkopuolella. En onnistunut löytämään kaipaamaani, haluamaani. En keskustellut kenenkään kanssa viikkoja, en tavannut ketään. Ei tapahtunut mitään dramaattista. Tarinastani tuli pannukakku. Sen sijaan fiktioesimerkissäni poliisit hakevat miehen työpaikaltaan. Poliiseja ei kiinnosta, että poika on näyttänyt paljon vanhemmalta. Poika on ollut tapahtumahetkellä samanikäinen, kuin minä KissFM:n chatissä, 14. Tapahtuu siis draamallinen keikautus: mies ja lukija ovat olleet siinä uskossa, että kaikki on hyvin, kun matto vedetään jalkojen alta. Karmaisevammaksi tilanteen tekee se, että asioiden todellisen laidan olisi voinut päätellä pienistä vihjeistä. Lukija saattoi hetken iloita miehen puolesta, kunnes käänne muutti kaiken, ja ilo muuttui inhoksi. Poika (pojat) käytti rajoitettua ympäristöä seksuaalisen vallan saamiseen. Teknologia mahdollisti todellisuuden vääristämisen. Bollan tapauksessa puntit olivat virtuaalisen keskustelun vaiheessa siinä mielessä tasan, että molemmat kommunikoivat väärillä kuvilla. Valheellisten asioiden kirjoittaminen kallisti vallan vaakakuppia pojan suuntaan. Täten hahmo latasi draamallista jännitettä tulevaa keikautusta varten. Hän hyväksikäytti sitä seikkaa, että kirjoittamalla kommunikointi jättää ulkopuolelleen elementtejä, joista mahdollisesti pystyisi arvioimaan kirjoittajan ikää. Hän otti tilanteessa valtaa valheellisin keinoin. Hänellä oli tarve keholliselle hyväksynnälle keinolla millä hyvänsä. Mies puolestaan käytti valtaa jo siinä suhteessa, että vaihtoi viestejä hyvin nuoren henkilön kanssa. Hän itsekin totesi, että voisi olla jopa pojan isä. Epävarman lapsen seksuaalisuus ja kehollisuus tulee arvokkaaksi vasta vanhemman miehen “suostuessa” seksiin. Lukija jännitti, mitä hahmo tekee valta-asemallaan.

Kuolema

Valta

Miehen valta Bollassa on selkeä siksi, että vaikka hän joutuu vankilaan ja karkotetuksi, vaikuttaa hän jopa tyytyväiseltä asiaan. Ikään kuin hänen pedofiilisen tekonsa seuraukset eivät haittaisi häntä. Hänellä ei ole ollut hävittävää. Hän pääsee pois maasta, jossa ihmiset tietävät hänen teostaan. Hän pääsee pois perheensä luota, jota ei edes olisi halunnut. Hän vapautuu tekonsa myötä ja poika maksaa hinnan. Mies myös selittelee, ei ota vastuuta, ei myönnä tehneensä vääryyttä. Draamallisen jännitteen kannalta tapahtumasarja on monitasoinen. Mies on elänyt elämäänsä mukautuen muun muassa kulttuurinsa ja kasvatuksensa langettamiin vaatimuksiin tukahduttaen omat tarpeensa. Miehen perheellä on omat odotuksensa miestä kohtaan. Miehen aiempi rakastaja on jäänyt miehen kotimaahan. Tuomion seurauksena mies menettää perheensä. Se on helpotus miehelle, ehkä myös perheelle, jota mies on kohdellut julmasti. Menetyksen ja helpotuksen ristiveto tuntuu voimakkaana. Vaikka päähenkilöstä on ajoittain vaikea pitää hänen epäoikeudenmukaisen ja julman toimintansa johdosta, paluu kotimaahan herättää toiveen siitä, että mies saisi viimein rauhan ja kykenisi onneen, jottei hänen tarvitsisi purkaa pahaa oloaan muihin. Virtuaalinen osa maailmaa monimutkaistaa valta-asetelmia ihmissuhteissa ja sitä myöten myös kirjallisuudessa. Itsestämme antama kuva ja tekstit, joita julkaisemme itsestämme ja kirjoitamme toisillemme ovat lisätaso persoonaamme. Se monimutkaistaa todellista elämäämme, sillä toistemme kanssa tekemisissä ollessamme joudumme tulkitsemaan ja luottamaan näihin epätäydellisiin tekstuaalisiin esityksiin toisistamme. Kommunikoinnin yrittäminen on vaivattomampaa, mutta epävarmempaa ja epämääräisempää. Kirjallisuudessa olemme tottuneet tulkitsemaan ja arvioimaan tekstejä. Virtuaalisen kommunikoinnin tuomat mahdollisuudet ja ongelmat lisäävät draamallisen jännitteen luomisen keinoja ja monimutkaistavat tekstejä entisestään. Saamme nauttia ja kauhistua näistä uusista teksteistä ja esityksistä tarinoiden sisällä.

Valta Kuolema

Valtaa harmaalla alueella

Teema Teema1•2020 1•2021

viitattu uudestaan ja uudestaan. Tutkimus niin ikään osoitti, että oikeissa olosuhteissa kenestä tahansa voi tulla paha. Oli ollut täysin sattumanvaraista, kuka päätyi vangiksi ja kuka vartijaksi ja silti vartijoista tuli pahantahtoisia, jopa sadistisia. Zimbardon tuloksilla on pitkälti yritetty selittää ikuista kysymystä siitä, miksi hyvät ihmiset tekevät pahoja asioita. Maailma ei olekaan mustavalkoisesti hyvä tai paha, vaan se on täynnä harmaita alueita.

Johanna Valjakka

Vuonna 1971 toteutettu Stanfordin vankilakoe saattaa hyvinkin olla maailman tunnetuin psykologinen tutkimus. Kokeen johtaja Philip Zimbardo jakoi kolikonheitolla 24 vapaaehtoista osallistujaa vankeihin ja vartijoihin: niihin joilla on valtaa, ja niihin joihin valtaa käytettiin. Kokeen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa, mutta se keskeytettiin kuitenkin jo kuudentena päivänä.

Vartijat saivat pamput ja yhtenäiset khaki-univormut, vangit taas harmaat asut, joihin oli ommeltu yksilöllinen sarjanumero – heidän uusi nimensä. Vartijat ryhtyivät nopeasti käyttämään autoritaarisia menetelmiä vankeja kohtaan. He eivät saaneet käyttää fyysistä väkivaltaa, eikä kieltää ruokaa tai vettä, mutta heidän psykologisten väkivallan keinot olivat kirjavat. Vangeille kokemuksesta muodostui erittäin ahdistava: yksi vangeista vapautettiin kokeesta 35 tunnin jälkeen, kun Zimbardo lopulta uskoi hänen huutonsa kumpuavan “aidosta kärsimyksestä”.

Epäeettisyydestään huolimatta, tämä koe ollut 70-luvulta lähtien ollut yksi niistä tutkimuksista, jonka tuloksiin on 8

Kesäkuussa 2018 kokeen tieteellinen validiteetti kyseenalaistettiin: uuden tiedon valossa ilmeni, että tulokset eivät olleet ilmenneet niin luonnostaan, kuin kokeen toteuttajat antoivat uskoa. Osa tutkimukseen osallistuneista henkilöistä toivat oman äänensä kuuluviin ja kertoivat, kuinka heitä oli ohjattu tietynlaiseen käytökseen: vartjoita kannustettiin julmuuteen, vankeja epätoivoiseen alistumiseen. Tutkimuksen aikana otetusta videosta näkyy, kuinka Zimbardo suorastaan listaa vartijoille erilaisia tapoja ahdistella vankeja.

Kaikki kokeesta raportoitu ei siis ollut totta, mutta kaikki ei ollut valettakaan. Vallassa on jotain, jolla on voima muuttaa ihmisen käytöstä oleellisella tavalla. Tämä näkyy niin paskamaisissa pomoissa, jotka haukkuvat nuoria työntekijöitään “kriitikin” nimissä, kuin myös suomalaiseen luokiokulttuuriin iskostuneessa nasuttamisessa. Vallan tunne huumaa niin, että nuoret kokevat oikeuden pistää etikkaa vuotta nuorempien silmiin.

Kun asuin Lontoossa pääsin kokemaan, kuinka englantilainen koulujärjestelmä yritti kaikin keinoin käyttää valtaa oppilaisiinsa. Tämä koulusysteemi vaikutti ulospäin

Teema 1•2021 Teema

1•2020

kurinpidon keitaalta - koulupuvun täytyi noudatettaa sääntöjä täydellisesti ja yli neljän minuutin myöhästymisestä sai tunnin jälki-istunnon. Koulu päätti, kuinka paljon meikkiä ja minkä väriset hiukset oppilailla sai olla. Kaikesta tästä kontrolloinnista huolimatta koulujärjestelmä oli nimenomaan kurinpidossa epäonnistunut.

Kuolema

Valta

heittämättä. Heittämättä jätetty pullo tuntui symboloivan sillä hetkellä loppuelämän ulkopuolisuutta. Muistan yhä miltä harmaa pullo näytti osuessaan matikanopettajan viininpunaiseen villatakkiin. Pöytäryhmän oppilaat hurrasivat. Opettaja irtisanoutui alle kuukautta myöhemmin.

Psykologiseen kokeeseen osallistunutta vapaaehtoista Kuudentena päivänä vankilakoetta vapaaehtoiset kapinoikannustetaan toteuttamaan villeimmät valtafantasiansa ja vat kokeenpitäjiä vastaan, ja samoin oppilaat tekivät kaikhän tekee niin antaumuksella. Lukion toisella vuosikurssilla kensa vastustakseen tiukkaa kurinpitoa. oleva pääsee heittämään kananmunia Erityisesti matikanopettajalta puuttui oikea ”Vallassa on jotain, ensimmäisellä vuosikurssilla olevan päälauktoriteetti kontrolloida oppilaitaan. jolla on voima muuttaa le ja näin kostamaan edellisen vuoden Oppilaat haukkuivat häntä, heittivät häntä voimattomuuden tunteen. Minä taas olin ihmisen käytöstä oleelpaperipalloilla, ryömivät pulpettien alle ja osa jotain opettajien äärimmäistä kurinpiseisoivat niiden päällä. Juuri Lontooseen toa vastustavaa vastarintaliikettä, tosin en lisella tavalla.” muuttaneelle suomalaiselle tässä oli paljon saanut sillä valtaa. Parhaimmillaan hetsulateltavaa. 12-vuotias, kauluspaitaan ja punavihreään kellisen hyväksytyksi tulemisen tunteen uudessa koulussa, kravaattiin pukeutunut poika huusi luokalle: “Look at that, pahimmillaan vuosikymmenen kestävän syyllisyyden. Miss Aroyo isn’t wearing a bra!” Opettajia ei saanut kutsua etunimillään, jotta heitä kohtaan olisi enemmän kunnioiZimbardon vankilakoetta on tuomittu eettisistä ongelmistusta. taan jo pitkään, eikä kokeen relliabiliteetti tai validiteetti kestä objektiivisen tarkastelun alla. Zimbardo itse on Kyseinen poika kääntyi seuraavaksi minuun päin ja kehotti puolustanut koettaan uskollisesti, tuomiten viimeisimmät minua heittämään tyhjän juomapulloni opettajan selkään. paljastukset täysin valheellisiksi. Oli miten oli, hän on Olin hämmentynyt, sanaton oikeastaan. Hämmennykseni johdattanut ihmisiä vuosikymmenten ajan pohtimaan teki tästä muille vielä hauskempaa, ja he ryhtyivät yllyttäseuraavaa: joskus tilaisuuden sijasta se on ympäristö, joka mään minua kahta kauheammin. Edessäni oli 0,33 litran tekee varkaan. juomapullo, jonka olin juuri ostanut koulun kanttiinista ja tyhjentänyt ruokatunnilla.

Samassa pöydässä istuvilla oppilailla oli kohotetut kulmakarvat ja virneet, jotka jättivät tilaa pilkalle jos pullo jäi 9

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

Lennart Väyrynen, runoja

Kaaduin yhteen reunaan eroa ei voitu havata siinä me vuoroin seistiin ja vuoroin maattiin minä ja kirottu reuna

Tietämättään pappi on näkymätön herransa koira

Sekavia jeesuksia näin ne vaeltamassa maantiellä asfaltti suli niiden jalkojen alla vilahduksen näin kun minut vietiin taivaan porteille pakkopaidassa siellä enkelit oksensivat sappea päälleni ja isossa häkissä tuotiin myös vaatteisiin pukeutuneita rottia maanpäällisistä uutisista tunnistin niistä monet poliitikot monet presidentit

Korruptoituneet sementti- ja asfalttigurut kylvävät ei lämmintä vaan kylmää kiihkoa krooniset illuusiot tanssivat mielestä ja suusta kun sisäinen paine ja sen hallitsijat häijyydessään sokeutuvat toden totta jostain syystä näytelmän täytyy jatkua silti jotkut vielä uskovat viattomuuteen

Olen eräänlainen pappi mulla on ylläni valkoinen kauluspaita ja iso tasku iso timpurinkynä ja puhun omiani

Eilisellä vaelluksellani näin ison aukon paljaita puita mun seuraava ajatus oli ryhmä ihmisiä

Teema 1•2021 Teema

Kuolema

1•2020

Ruosteinen rotta heimoveljiensä sankari puunoksalla istuu mun keittiön ikkunan edessä räpylällään pitelee höylättyä kalaa avaan ikkunan ja pois ne nyt lentää rauha palaa keittiöön radiosta kuuntelen poliitikkojen lupauksia ja samaistun niihin avaan uuden opioidien laatan ja huuhdon alas kylmällä lonkerolla

Pölyhiukkasia lumihiutaleita kvanttiapinoita, näen muinaisen lohikäärmeen soittavan pianoa ja se viheltää joitain kitaraintroja sen klassisen musiikin taidossa taas on häivähdys kolmatta maailmansotaa

Valta

- Putin on nujerrettu Nyrnbergin torin laidalla likaisessa kellarihuoneistossa ihmiset ottavat jonotuslipun katsoen skenaariota jossa Putin on pakotettu polvilleen ottamaan suihin Natsi-Gay-kerhon jäseniltä ja vuoroin joutuu laulamaan Ameriican kansanlaulun hänen polvensa kastuvat jostain valuvasta vaahdosta

Nähtyäni tarpeeksi menin etsimään vanhan suosikkini nostalgisen muinaisinspiroidun kahvilan tilasin vahvan tuplaespresson ja ajatukseni hymyilivät kävi ajatus että tästä voisin kirjoittaa jopa novellin hain toisenkin tuplan nyt haikeana muistin kun maalaiskylässä pienenä poikana kävin pyhäkoulua

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

Voima, valta ja oikeus Tuomas Lapatto

”On oikein seurata sitä, mikä on oikeudenmukaista; on välttämätöntä totella sitä, joka on voimakkain. Oikeus ilman voimaa on heikko; voima ilman oikeutta tyrannimainen. Voimatonta oikeutta vastustetaan, koska aina on ilkeämielisiä ihmisiä; oikeudetonta voimaa syytetään. Oikeus ja voima on siis saatava esiintymään yhdessä, ja toimittava niin, että oikea on myös voimakasta ja voimakas oikeudenmukaista. Oikeus on kiistanalaista, voima on hyvin tunnettavissa eikä siedä vastaansanomista. Niinpä ei oikeudelle ole voitu antaa voimaa, koska voima on esiintynyt oikeutta vastaan ja sanonut, että se itse on oikeus. Ja kun siis oikeutta ei ole voitu saada voimakkaaksi, on voimasta tehty oikeus.”

uulostaa järkevältä ja loogisesti pätevältä. Samalla hyvin tutulta ja ajankohtaiselta. Näemme jälleen, kuinka maailman monella laidalla ihmiset nousevat vastustamaan voimalla hallitsevia yksinvaltiaita. Perustavanlaatuiset kysymykset eivät ole muuttuneet Pascalin ajoista. Yhä vaaditaan oikeutta, sitä pidetään luonnollisena. Pascalin miete näyttää julistavan aivan samaa sanomaa. Erich Auerbach kirjoitti mietteestä kuitenkin aivan päinvastaisen tulkinnan. Siinä hylätään koko ajatus oikeuden ja vallan erosta. Ensin Auerbach rinnastaa voiman ja vallan, ja toteaa Pascalin tarkoittavan, että oikeus on aina riippuvaista vallasta. Ei ole oikeutta ilman valtaa. On paikallaan pysähtyä hetkeksi miettimään, perustuuko kaikki vallankäytön oikeutukset vain voimalle vai onko jotain riippumatonta oikeutta?

Pascal kirjoitti tämän mietteen asuessaan Port Royalin luostarissa 1600-luvun puolenvälin tienoilla. Yhteen ne koottiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1669 kokoelmaan Pensées. Yhä edelleen tämäkin miete osoittaa voimansa ja merkityksensä, mutta kaipaa kuitenkin uutta analyysiä. Erich Auerbachin essee Über Pascals politische Theorie kaikessa syvyydessään voi jättää nykylukijan, varsinkin perisyntioppiin perehtymättömän, hieman hämmentyneeksi. Auerbach keskittyy selittämään mietteen taustalla olevan ajatuksen Pascalin elämänvaiheilla ja varsinkin häneen vahvasti vaikuttaneella Augustinuksen teologialla. Pascal kärjistää muissakin teksteissään Augustinuksen ajatusta siitä, että maailman kärsimykselle tulee alistua ja että se on lähtöisin yksinomaan kaikkialla vallitsevasta perisynnistä. Muutama vuosi Auerbachin esseen julkaisemisen jälkeen solmittiin Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeussopimus. Näiden kahden tekstin välillä on valtava merkitykseen perustuva kuilu. Kaikki kytkeytyy yhden sanan, oikeus, ympärille. Auerbach nostaa heti aluksi esiin hyvin kiinnostavan kysymyksen oikeuden kahdesta luonteesta. Usein tämä tunnetaan luonnollisen ja juridisen oikeuden jakolinjana. Kuitenkin Pascal on eri mieltä. Auerbach tulkitsee: ”Oikeushan ei lopulta ole vallasta riippuvainen, vaan parhaimmillaan sitä vaan pidetään sellaisena. Tämä ei ole Pascalin käsitys, vaikka se näyttääkin modernista lukijasta ilmeiseltä. Pascal on sitä mieltä, kuten kohta käy ilmi, että maan päällä valta on todellisen, positiivisen lisäksi myös ”oikeutettua” oikeutta.” Tässä positiivinen oikeus tarkoittaa lain ja hallinnon oikeutta ja lainausmerkkien sisällä oleva oikeutettu oikeus lähenee sitä, millä nykyään viitataan ihmisoikeuksiin, vapauteen ja vastaaviin. Auerbachin muotoilu on sinänsä hämäävä, koska eihän oikeus tarvitse oikeutusta, vaan oikeus oikeuttaa itse muita asioita. Joka tapauksessa Pascalin kanta näyttää pöyristyttävältä. Sen mukaan voima on vallan ainoa perusta ja jokaisen tulisi sille nöyrästi antautua. Auerbach linjaa kolme Pascalin poliittisen teorian pylvästä: ”-- viha ihmisluontoa (ja siten myös omaansa) kohtaan, paljastus vallitsevan oikeuden

Teema 1•2021 Teema

Kuolema

1•2020

mielivaltaisesta ja pahasta luonteesta ja tämän pahan oikeuden hyväksyminen ainoaksi päteväksi oikeudeksi.” Näitä teesejä on vaikea sulattaa. Samalla miete antaa myös mahdollisuuden erilaiselle tulkinnalle. Tulkinnalle, joka ei rinnasta oikeutta ja valtaa, vaan osoittaa näiden perustavanlaatuisen eron. On kiinnostavaa tietää, minkä takia Auerbach on päätynyt vuonna 1941 omanlaiseensa hyvin radikaaliin tulkintaan, eikä hae aikaansa sopivampaa näkökulmaa Pascalin ajatuksille. Nykyisen oikeusteorian perusteella oikeus jaetaan kolmeen olomuotoon, formaaliseen, eettiseen ja juridiseen. Pascalin loogisen formaali esitys oikeuden ja voiman suhteesta on aivan paikkansapitävä. Se ei kuitenkaan ota huomioon oikeuden eettistä olemusta vaan vain juridisen puolen. Kaikkea tätä selventäen, otetaan esimerkiksi tilanne Valko-Venäjällä, jossa laki ja oletettu luonnollinen oikeus vapauteen ovat toisiaan vastaan. Onko valtaa vastaan kapinointi kuitenkaan järkevää, jos päädytään vallanvaihdon jälkeen yhtä huonoon tilanteeseen, tai onko voimankäyttö edes kapinoinnissa oikeutettua? Vaikuttaakin siltä, että vallan voi saada ainoastaan voimalla. Tämä johtaa Pascalin ajatukseen, jonka mukaan valta itsessään on ainoa pätevä oikeutus. Miten paeta tätä umpikujaa, toteamista, että ihmiskunta on täysin rappeutunut ja valta aina läpeensä pahaa? On eroteltava valta ja oikeus, sekä näytettävä oikeuden perustavanlaatuinen ylemmyys voimaan nähden. Ensin on kuitenkin tiedettävä, mitä oikeus on. Miten se määritellään? Ajatus, että ihmisellä on oikeuksia, on vanha. Luonnollisten ja kaikille kuuluvien oikeuksien käsite alkoi yleistyä valistusfilosofien puheiden kautta. Yhdenlainen huippukohta saavutettiin, kun laadittiin Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeussopimus. Huolestuttavasti monessa valtiossa luisutaan nykyään tilaan, jossa voimalla saatu ja ylläpidetty valta jyrää kaikenlaiset oikeudet. Voidaanko tästä tilasta päästä vain käyttämällä itse voimaa, massojen liikehdintää? Onko tämä silloin sitä, mihin Pascal pyrkii sanoessaan, että voima ja oikeus tulee yhdistää? On huomattava myös, että ihmisoikeudet ovat vain valtioiden välisiä sopimuksia eivätkä moraalisia sääntöjä. Päädymme jälleen kysymykseen siitä, onko oikeutta olemassa. Pascalin mukaan ei. Auerbach tulkitsee, että tämän myötä valtaa tulisi kunnioittaa sen itsensä vuoksi. Ei myöskään riitä, että se on vain valtioiden välinen sopimus, koska tämän sopimuksen rikkominen kuten olemme nähneet, on aivan yhdentekevää, eikä aiheuta minkäänlaisia kunnollisia toimia. Jäljelle jää Moorelta omaksuttu ajatus. Principia Ethica

Valta

-teoksessa hän kirjoittaa kuinka, ”hyvä” on yksinkertainen ja määrittelemätön käsite: ”Väitän, että ”hyvä” on yksinkertainen käsite, aivan kuten ”keltainen” on yksinkertainen käsite — että emme voi selittää, mitä hyvä on, samalla tavalla kuin emme voi millään keinolla selittää, mitä keltainen on, kenellekään, joka ei jo tiedä sitä. ”Hyvälle”(hyvää itsessään) ei siis pystytä määrittelemään tämän sanan tärkeimmässä mielessä, jos tarkoitamme hyvällä ominaisuutta, jonka väitetään kuuluvan jollekin oliolle silloin, kun sanomme tämän olevan hyvä.” Oikeus on samalainen yksinkertainen ja määrittelemätön käsite kuin hyvä. Näin voi kumota Auerbachin tulkinnan siitä, että oikeus olisi riippuvaista vallasta. Samalla päädymme ongelman ytimeen: kun oikeutta ei ole kyetty määrittelemään, on se usein sivuutettu. Oikeutta itseään voidaan kuitenkin käyttää määrittämään muita asioita. Voimme sanoa, että hänellä on annettu valta toimia noin. On helppo ymmärtää, miksi Pascal rinnastaisi tämän lauseen kanssa lauseen, ”hänellä on oikeus toimia noin”. Valta tarvitsee oikeutuksen, mutta oikeus ei riipu vallasta. Nykyaikana on yhä tärkeämpää muistaa, että voimalla voi saada vallan, muttei oikeutta.

Kolme tärkeää tekstiä: Blaise Pascal, Pensées 1669, suomeksi Mietteitä. L.F. Rosendhal, 1952, myös Martti Anhavan hyvä käännös Erich Auerbach, Über Pascals politische Theorie 1941, suomeksi Pascalin poliittisesta teoriasta Taina Vanharanta, 2018, sisältyy kokoelmaan Maailmankirjallisuuden filologia George Edward Moore, Principia Ethica 1903, Juhani Pietarinen osittain suomentanut Etiikan lukemisto -kokoelmaan 2010

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

V a l t a Mikael Leinonen

Olemme vallan käsipeili patsas, asetelma shakkiruutukasvomme läpinäkyvällä verellä värjätyt viemäreiden äänet pumpulilla tukitut Ihmiskoe muurahaisilla ne on vain asetettu takaperin kävelemään tulosuuntaansa matka keolta maan alle Valta tuntuu yhtenäiseltä tarinalta unohtavat olevansa vain mustia viivoja ja pisteitä valkoisella riisipaperiavaruudella Pilvet murtuvat vuorta vasten pimeyden verran valuu sisään laulu, kaiho koit juopumassa kyyneleistämme kuiskauksina, sokeiden muistoina uudelleenjärjestelty aamu aukeaa vuosisata suutelee seuraavaa poskelle Mutta sinä kurja joka yötä valvot, taivaita vahtaat sinua se hipaisee ruuhkassa, kirjaston kuolleessa kulmassa jotain siinä miten kuljemme toistemme ohitse puhaltaa päälakeasi juodessasi yksin puupöydillä sakea niin kovaa hiljaisuus että sen totuus sattuu Liioittelet, sanot huomaamatta kynttilä sammuu tai syttyy Valta kuin tuli ensimmäisen kerran esille maailmaan tultuaan sitä ei voi sammuttaa sen nälkää ei voi tyydyttää Kuka keksi sanan valta? Väkivalta? Ei Väki ja Valta kuuletko koputuksen jo kallosi lämpimänä höyryävällä laella saat valtakunnan syötäväksi luoteja, heijastetut unet

Teema 1•2021 Teema

1•2020

hiljaa se raottaa suustasi, huudostasi, hiipii ruudustasi sisään valta haluun valta tahtoon rajaton valta sen kolikon omistavalle peili nauraa kuin mielipuolinen suru, menetys, kaiken se leviää joka puolelle oksasta toiseen, keihääseen metsä loimuaa pakenemme itseämme, toisiamme ovista, aidoista, jo ikkunoista laellamme Ja liian harvoin se lämmittää tämä tuli yleensä se polttaa

Kuolema

Valta

siirtyy jonkun toisen kurkulle ja kaikki kuluu kiviin vedetyt viivat, kapinahaudat kapina vallan rasavilli pikkusisarus kuusi kirjainta ilman toimintaa, harkittua kuin buddhan tappo ja ihminen ei ole koskaan valmis kynnet, hiukset, aika - ovat aina liian lyhyet tai pitkät kesytetty eläin haluaa hallita kaikkea paitsi itseään Onko sinulla valtaa sanoa ei

hallittu kaaosrovio vaeltavia aaveita, sen lapset ihmistuhkaa Käteni nukkuu tulessa silmäni uneksivatkin tulessa! Olemme tulessa! Auttakaa! Valta Miltä se tuntuu? Mahtavalta sille jolla sitä on Valtavalta kun sitä ei ole Valta Kun käsi hellittää kurkulta lämpimästi sitä hetken saattaa silittää

Valta Kuolema

Teema Teema1•2020 1•2021

Tuhkamaailma Siri Mikkola Joku katkesi. Siinä täytyi mennä yksi viimeisistä. Sisällä oli liian hämärää. Seinien paikat kyllä erotti, eivätkä ne juuri muuttuneetkaan, mutta kaikki muu materia oli hämärässä vellovaa massaa, jota pääsi karkuun vain raapaisemalla tulitikun vasten rasian kylkeä – jos sellaisen sattui vielä jostain pölypallojen seasta löytämään. Kädet tukeutuivat betoniseinään, joka toimi kuin oppaana. Lamput eivät olleet syttyneet useaan kuukauteen kunnolla. Sähkönjakaja oli vaurioitunut, ja läpi pääsi vain sen verran virtaa, että keittiön valo vilkkui satunnaisesti. Kynttilävarastostani oli jäljellä muutama puikko, jotka pyörivät lattialla. Olin taas astunut yhden poikki. En enää tiennyt, minä päivinä aurinko toimi. Varmaan tiistaisin. Hämärä paksuuntui aina alkuillasta, teki sisäilmasta tunkkaista. Täällä viileiden betoniseinien sisällä, lukittujen ja peitettyjen ikkunoiden takana olin kuitenkin turvallisen yksin omassa hiljaisuudessani; omassa suljetussa hämärämaailmassani, jossa joku toisinaan onnistui tunkemaan jalkansa oven väliin ja yritti heti perään livahtaa sisään sytyttämään verhot. Astuin ulos ainoan korkean pystyssä olevan rakennuksen kattoterassille tuoreemman hapen perässä. Nenääni pisti pitkään, ennen kuin silmäni tottuivat ärsyttävään kutinaan, rekisteröivät köyhät mutta kiljuvat värit. Ripseni räpsähtivät iskuina vasten alaluomea kuin ne eivät olisi luottaneet kirveltävien silmien ensisilmäykseen. Siinä hän kuitenkin seisoi vielä toisellakin silmäyksellä tulta taustallaan, jalka reunakorokkeelle nostettuna. ”Muistutat isoäitini nuoruuden lempikirjan sankaritarta.” Katsoin hänestä aukeavan maiseman täyttämään kaupunkiin. ”Girl on fire.” Hän tuskin vilkaisi minua. Ilta viileni lämpimistä väreistä huolimatta. ”En minä tulessa ole vaan kaupunki.” ”En vain kuollaksenikaan muista kirjan tai kirjailijan nimeä”, jatkoin omia kerronnalliseen muotoon valettuja ajatuksiani juuri kiinnittämättä huomiota hänen välinpitämättömyyteensä ja vastalauseeseensa. ”Sinä varmaankin tiedät, mistä kirjasta puhun.” ”Enpä oikeastaan.”

Jos minusta olisi vielä ollut siihen, olisin rypistänyt siloista naamaani, enkä vain töksäyttänyt: ”Mutta sinähän opiskelit taiteita, ennen kaikkea kirjallisuutta.” Hän huokaisi. Olkapäät painuivat alas. Katse lipui hitaasti minuun. Katsoi kuin onttoa puunrunkoa. ”Kaikki taiteenmuodot menettivät merkityksensä jo paljon ennen kuin niiden opettaminen lopetettiin”, hän puhalsi ulos ja kääntyi jälleen katsomaan palavaa maisemaa. ”Vieläkö maalaat?” Miltei säpsähdin kysymystä. En ollut osannut odottaa sitä – en edellisen jälkeen. ”En enää”, tunnustin ja katseeni haki jotain – mitä tahansa muuta kuin hänen silmiään; jotain, jossa oli tunnetta. ”Tiedät, ettei minun enää anneta työskennellä sairaalalla, ja kun maaleja on kerta kaikkiaan mahdotonta saada käsiin…” Annoin lauseen lopun lipua mielestäni ja yhtyä kaupungin ylle kohoavaan savupilveen. ”Enkä minä muutenkaan olisi voinut maalata muuta kuin tulta.” En tarkoittanut kuulostaa syyttävältä häntä tai itseäni tai oikeastaan ketään kohtaan, mutta silti sanat olivat neuloja. Hän nyökkäsi katsomatta minuun. ”Harmi.” Yritin seurata hänen ajatuksiaan, jotka tuntuivat leijuvan jossain kaupungin yllä, savun seassa. ”Oliko sinun pakko sytyttää koko kaupunki tuleen?” en voinut olla kysymättä. ”En osannut tehdä muutakaan.” Viimein hän katsoi minua, katsoi kunnolla. ”Sitä paitsi se oli parempi vaihtoehto kuin piileskellä.” Tuskin hänkään tarkoitti syyttää. Nielin sanat ja nyökkäsin. Katseeni viipyili kaupungissa, jota liekit maalasivat tuhkanharmaaksi. Minun olisi tehnyt mieli palauttaa se punaiseksi, kankaalle. ”Minut lähetetään kasarmeille.” Hän ei reagoinut kehollaan eikä kasvoillaan. Ainoastaan viivana ulos tuleva sana antoi ymmärtää, että hän oli ylipäätään kuullut harmaantavallisen uutiseni. ”Milloin?” ”Se on vain ajan kysymys.” Sain vastaukseksi venyvän hiljaisuuden, yhtä epämääräisen kuin oma aikakäsitykseni tulevasta oli, kunnes:

Teema 1•2021 Teema

1•2020

”Vanhempani kuolivat nuorina, paljon nuorempina kuin me.” Puraisin huultani, kun jokin vellovan veden tapainen hulahti rintaani. ”Tiedän, olen pahoillani.” Hän huitaisi kädellään – näkymätöntä kärpästä tai sanojani, en tiennyt kumpaa. ”Mitä turhaa, he olivat onnellisia. Ehkä juuri sen takia… Onnekkaita ovat ne, jotka kuolevat nuorena.” Nyökkäsin, vaikken ollutkaan aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Olisinpa saanut hänen ajatuksistaan kiinni, mutta ne karkasivat – niiden merkitys pakeni varmaan myös häneltä itseltään. ”Minun vanhempani taas…” Ääneni painui. ”Isäsi oli suuruudenhullu idiootti, äitisi sinisilmäinen idealisti.” Hänen syljessään oli myrkyllistä happoa, jota tipahteli iholleni. ”Sanot varmaan samaa minusta.” Minussa ei ollut räjähtävää dynamiittia; bensaa, jota tuikata tuleen, niin kuin hänessä. Olin puusta putoava lehti, joka meni sinne, minne tuuli ohjasi. Keinuin ilmavirtauksessa toivoen, että se veisi minut kauas tästä; että hän olisi väärässä. Kevyt päänpudistus antoi koko aiheen singahtaa ulos hänen mielestään yhdellä vaivaisella heilautuksella. Kokeilin vielä toistaiseksi halkeamatonta huulta etuhampaillani. ”Kun olen kasarmeilla”, jouduin vetämään hiljaa henkeä välissä, ”en tiedä, mitä täällä tapahtuu.” ”Ei mitään”, hän tiesi tiivistää kuin jo kerran tämän tarinan loppuun lukenut. Ääni ei järkkynyt, niin kuin ei järkkynyt hänen katseensakaan. Hänen koko olemuksensa oli vakaille kallioille pystytetty majakka, keskellä myrskyä, tulessa. ”Kaikki muuttuu, mutta lopulta mikään ei muutu. Se on kehä. Asioilla on tapana toistaa itseään.” Uskoin ymmärtäväni, mitä hän tarkoitti – tämän kerran. Jälleen kerran syyllistyin toivomaan, että hän olisi väärässä. Niin kovin väärässä. Jäljelle jäi vain yksi kysymys. ”Mikset sinä-”, aloitin, mutta ajatus katkesi, kun hän nosti myös toisen jalkansa betonikorokkeelle ja katsoi suoraan alas – kauas alas, minne hänellä oli vain yhden pienen askelen mittainen matka mutta samalla satoja metrejä. Sydämeni pysähtyi. Tai sitten se löi liikaa. Tuskin tunsin sitä. Hänen täytyi tuntea ilmeeni muutos, sillä hän kääntyi katsomaan minuun, vaikka ehkä katsoikin vain päin, suoraan läpi. ”L’appel du vide”, hän selitti lyhyin sanoin kuin lintujen muuton kesäksi etelään menneessä ja astui takaisin, palasi alkuasentoonsa. ”Mikset sinä koskaan”, yritin uudelleen, koska pakkohan minun oli saada se sanottua, ”yrittänyt? Mikset tarttunut siihen, mitä sinulle tarjottiin? Mikset ottanut sitä, mikä olisi voinut olla sinun?” Hänen päänsä keinui puolelta toiselle kuin lempilaitteeni tivolissa. Tivoli lapsuudestani. Merirosvolaiva. ”Vallankumouksellinen, kapinnallinen”, hän vastasi venyttäen kumpaakin sanaa, antaen niille uuden merkityksen, ”asioita on

Kuolema

Valta

helpompi rikkoa kuin korjata. Vastuu painaa liikaa.” Hartiani painuivat kohti betonirakennuksen perustaa. Tuijotin suoraan eteeni ja tunsin miekan kyljessäni, luodin hartiassa. Ja miten myrkky hiljalleen söi sisintä. ”Sitä paitsi jotkut vain haluavat katsella, kun maailma palaa.” Sanat muuttuivat savuksi ja kohosivat ylös kohti taivasta, sitten ne kiteytyivät tuhkaksi ja rapisivat hartioilleni. ”Mitä jos vain”, hän sanoi äkkiä terävästi kiskaisten minut tuskistani ja tuhkasateesta, ja tiesin, että nyt oli aika kääntyä kohti totuutta, uida vastavirtaan tai hukkua, ”ottaisit nuo lasit pois päästäsi?” Hetken hän antoi katseensa uida savun, tuhkan ja äänettömien, jo aikaa sitten huulilta huuhtoutuneiden huutojen täyttämässä ilmassa. ”Voisit pelastaa tämän kaupungin – sinun kaupunkisi. Tai edes yrittää.” ”Sinultako?” Sana oli vain henkäys, pieni tärähdys keskellä maanjäristystä. Pysyisikö rakennus pystyssä vai olisiko sekin pian kyljellään maankamaralla, ikkunat tulessa? ”Tiedät, ettei minusta ole sinulle enää vaivaa.” Hymy. Hän hymyili. Ensikertaa pitkään aikaan hän hymyili, enkä voinut kuvitella mitään niin väärää. Keuhkojani pisti savun haju, joka söi tuota hymyä. Kädet olivat raskaat, kun nostin ne kasvojeni korkeudelle. Hitaasti maisema sumeni. Painovoima tarttui laseihin. Ne kolahtivat betonille. Käteni yrittivät turhaa seurata perässä ja kiskoa minut mukanaan. Vain hetkessä kaikki tarkentui, selkeni. Näin, etteivät lasit olleet hajonneet. Niiden kyljessä komeilivat yhä kaksi kirjainta menneestä, jonkun neronleimauksen tuottamasta keksinnöstä. Olin yksin niiden kanssa, niiden armoilla. Viimein katseeni kohtasi tyhjän värittömän maailman. Tuli oli kuollut aikoja sitten, feeniks hautautunut tuhkaan ja käynyt ikiunille. Taloja tuskin oli lainkaan – minun myrskymajakkaani lukuun ottamatta. Kasarmitkin olivat vain utuinen tulevaisuudenkuva, helikopterin propellin pyörähdys. Taivaalta satoi hyönteisiä. Minulla ei ollut värejä, joilla maalata maailma.

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

”Mä kuolen ilman sua” – kertomus vallasta ja riippuvuudesta Pihla Rausmaa Reetta Aalto: Vadim S&S 254 s.

Teema 1•2021 Teema

1•2020

Reetta Aallon esikoisromaania ei tee mieli kutsua rakkaustarinaksi, niin surullinen kuvaus vallan ja hyväksikäytön sävyttämästä suhteesta Vadim on. Teos sijoittuu vuosituhannen vaihteen kaoottiseen Pietariin, jossa nuori suomalaisnainen tapaa paikallisen Vadimin. Nainen tuntee vetoa kauniskasvoiseen nuoreen mieheen ja haluaa tämän näyttelemään ohjaamaansa elokuvaan, joka heijastelee kaksikon välille pian muotoutuvaa epätasapainoista suhdetta. Päähenkilöllä on rahaa ja mahdollisuuksia, eikä hän tarvitse ketään. Työttömän Vadimin tulevaisuudennäkymät laman murjomalla Venäjällä sen sijaan ovat lohduttomat. Hän kulkee mustasukkaisena ulkomaalaisen tyttöystävänsä perässä, anelee ostamaan ruokaa ja tarvittaessa tyhjentää tämän lompakon. Kun päähenkilö ajoittain tarjoaa Vadimille töitä harjoittelupaikastaan Suomen Pietarin instituutista, asetelma hipoo kolonialismia. Parin työstämässä elokuvassa Vadimin roolihahmo onkin prostituoitu. Ajatus heterosuhteen ja prostituution samankaltaisuudesta ei ole uusi, mutta sukupuolten roolit ovat nyt kääntyneet. Vadimin alisteinen asema ärsyttää päähenkilöä, ja ajoittain tunne saa hänet käyttäytymään sadistisesti ja toista nöyryyttävästi: ”– Haluatko sä, että mä opetan sulle suomen kieltä? Haluatko sä, että mä hankin sulle töitä Suomesta? Haluatko sä lapsia mun kanssa? huohotin.” Oma valta sekä ahdistaa että päihdyttää. Vadimin ainoa ase on seksuaalinen vetovoima, jota päähenkilö ei tunnu pääsevän karkuun. Aalto kuvaa terävästi myös sosiaalisia hierarkioita, joita usein mieluusti yritämme olla näkemättä. Vadimin arvo päähenkilön silmissä nousee, kun hän kuulee tämän seurustelleen Pietarin taide-eliittiin kuuluvan naisen kanssa. Vai-

Kuolema

Valta

kutusvaltaisessa seurassa päähenkilö taas häpeää syrjäytynyttä poikaystäväänsä ja samaan aikaan omaa tunnettaan. Romaani heittääkin ilmoille karun kysymyksen siitä, onko tasa-arvoinen parisuhde mahdollinen, jos osapuolet ovat sosioekonomisesti liian kaukana toisistaan. Teoksen vastaus omaan kysymykseensä tuntuu olevan kyyninen: ”– Ajattelin, että ainakin niin kauan sä olet mun kanssa, kun mä olen sulle velkaa. Mä kuolen ilman sua.” Vadim ei varasta vain nälkäänsä. Se on myös viimeinen, epätoivoinen keino pitää toinen lähellä. Teos kuvaa Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän sekasortoista epätoivoa enimmäkseen raadollisesti, vaikka sortuukin hetkittäin rappioromantiikan puolelle. Pietari näyttäytyy loputtoman jännittävänä kaupunkina täynnä vallattuja taloja, taidenäyttelyitä ja teknobileitä. Samaa intensiivistä energiaa on myös päähenkilössä. Hän ei jää paikoilleen vaan nauraa, itkee, juo ja harrastaa seksiä. Ja huutaa jatkuvasti, riemukkaalla tavalla myös yllätyksestä ja innostuksesta. Elokuvaohjaajana tunnetun Aallon proosassa näkyykin hänen taustansa draaman parissa. Eläväistä dialogia on runsaasti, ja teksti keskittyy toimintaan pysytellen jatkuvassa, kuumeisessa liikkeessä.

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

Olen

erehtynyt Viola Uusitalo

Olen erehtynyt, tehnyt virheitä, mokaillut. Hyötynyt rasistisesta systeemistä ymmärtämättä kyseenalaistaa sitä. Syönyt suukkoja ennen kuin niistä tuli pelkkiä suukkoja ajattelematta, miten väärä niiden nimi oli. Olettanut toisen sukupuolen väärin. Käyttänyt väärää nimeä. Hymähtänyt kun muut nauravat, vaikka ei saisi eikä naurata, vaan jotta kukaan ei tietäisi. Ollut hiljaa, kun pitäisi käyttää sanoja. Varmasti paljon muutakin. Minulle pieniä asioita, kokeneelle suuria, vahingoittavia. Olen niin pahoillani.

Seksuaalisuuteni ei anna minulle vapaakorttia. Voisin puolustella, perustella esittää syitä tai keksiä tekosyitä. Mutta miksi? Ei kenelläkään ole aikaa tai velvollisuutta antaa minulle synninpäästöä. Eikä minulla oikeutta pyytää. Miksi käyttää aikaa, kun voin opiskella, selvittää, korjata virheitäni, käyttää sanojani ja mahdollisuuttani tulla kuulluksi. Miksi pyytää, että käytettäisiin aikaa minuun, että olisi parempi olo, vähemmän syyllinen, kun kyse ei ole minusta, kun meillä on rasistinen ja epätasa-arvoinen systeemi kaadettavana.

Teema Teema 1•2021

1•2020

Kuolema

Valta

Teema Teema1•2020 1•2021

Valta Kuolema

Uusi aika

Mikael Leinonen

Tämä uusi aika on ihmeellistä opimme ennustamaan Se on vain kovaa työtä pitää kaikki muuttumattomana

Teema

1•2020

Kuolema

Valta Kuolema

Päivystysnumero Oili Leinonen

Puhelin soi. Ei ole ajankohtaa, jolloin soittoja ei ole. Virkailijoiden on oltava aina valmiina vastaamaan, ja kun puhelin soi, virkailija vastaa, vastaa vastaamisen jälkeenkin, kun puhelin soi uudelleen. Päivistysnumero ei ole koskaan vastaamatta, virkailijat sanovat ja vastaavat kukin vuorollaan. Sellainen on määräys, ja määräysten mukaista on virkailijoiden toiminta. Puhelin soi. – Päivystysnumero. – {...} – Olette siis aivan varma, että kyseessä on erikoisen muotoinen kivi eikä esimerkiksi fossiili tai esihistoriallinen löytö kuten vasarakirves, nuolenkärki taikka purupihkaa? – {...} – Ei. Teidän ei tarvitse tehdä ilmoitusta löytämästänne kivestä, vaikka se onkin mielestänne erikoinen. – {...} – Aivan niin. Voitte pitää sen tai palauttaa sen sinne, mistä löysitte sen. – {...} – Siinä tapauksessa, jos teille on annettu epäilyttävä esine tai löydätte jotain epäilyttävää – aivan niin, mitä tahansa, vaikka epäilyttävältä vaikuttavan kiven – voitte ottaa yhteyttä ilmoitusvirastoon. Päivystysnumeroon soitetaan, sillä numerossa vastaavat virkailijat ovat saamansa koulutuksen perusteella kelpoisia antamaan ohjeita ja opastamaan soittajia. 24

Teema Teema1•2020 1•2021

– Päivystysnumero. – {...} – Pelastustiet on aina selvitettävä etukäteen. Onko teillä jokin syy, jonka vuoksi haluaisittekäyttää pelastustietä? – {...} – Arkistoon toimitettujen asiakirjojen mukaan virasto on tunnistanut tarpeen turvata pelastustiesuunnitelmaan liittyvän selvityksen tekeminen. – {...} – Ilmoitusta varten tarvitsette lomakkeen B. Lomake on toimitettava täytettynä virastoon. Ilman päivystysnumeroa moni asia jäisi selvittämättä ja soittajat yksin asioidensa kanssa. – Päivystysnumero. – {...} – Onko virtajohto liitetty pistorasiaan? – {...} – Onko laite sammutettu ja käynnistetty uudelleen? – {...} – Sitten kytkennät ovat virheelliset. Kytkennät täytyy tarkistaa ennen seuraavia toimenpiteitä. – {...} – Ai että mitä tulisi tehdä? Innovaatiot ovat tutkitusti paras keino laadun parantamiseksi. – {...} – Hätätilanteissa tulee kertoa, että kyseessä on hätätilanne. Elämää ylläpitäviä laitteita koskevat ilmoitukset käsitellään tilannekeskuksessa. Yhdistänkö, vai onko teillä lupa soittaa itse? Numeron löydätte puhelinluettelosta. Puhelin soi taas. Päivystysnumero ole vastaamatta. – Päivystysnumero. – {...} – Tällaiset ajankohtaan ja paikkaan liittyvät tiedot on kysyttävä tilannekeskuksesta.

Teema 1•2021 Teema

1•2020

– {...} – Ei, olette ymmärtänyt väärin. Tilannekeskukseen ei raportoida mitään. Tilannekeskus antaa nimensä mukaan tietoja tilanteesta. Ei tämä nyt niin monimutkaista ole. Taasko puhelin soi? – Päivystysnumero. – {...} – Tilanne on synkkä ja pahenee koko ajan. – {...} – Haluatteko puhelun yhdistettävän vai ette? Tilannekeskuksen jonotusnumeroon soittaminen on maksullista. Taas se soi. – Päivystysnumero. – {...} – Teidän ei kannata olla huolissanne lihassärystä, jos teillä kerran on kuumetta. Kuume voi olla vaarallista, siitä on arkistossa useita mainintoja, mutta lihassärkyyn ei kukaan ole kuollut. – {...} – Siinä tapauksessa teidän tulee soittaa palvelunumeroon. Puhelin soi, ja virkailija vastaa, kuten virkailijan kuuluukin. – Päivystysnumero. – {...} – Te siis haluaisitte tietää, mikä virallisiin asiakirjoihin merkityistä syntymävuosistanne on oikea. – {...} – Olette soittanut päivystysnumeroon. Emme käsittele tässä numerossa valituksia. – {...} (Virkailija lopettaa puhelun ja merkitsee soittajan asian käsitellyksi. Soittajan elämä hajoaa.) Hälyttää. – Päivystysnumero. – {...}

Kuolema

Valta

– Olette erehtynyt. Tästä numerosta ei soiteta kenellekään. Tässä numerossa ainoastaan vastataan. – {...} – Ehdottomasti ei kannata soittaa takaisin, jos ei odota yhteydenottoa esimerkiksi virastosta. Soittoja tietyistä numeroista kannattaa välttää. – {...} – Numero voi olla maksullinen. Soittaminen tuntemattomaan numeroon voi tulla kalliiksi. Teillä oli nyt onnea, kun soititte päivystysnumeroon.