Mielikuvaharjoituksena tulevaisuus

Me emme voi enää uskoa, niin kuin Tšehovin henkilöt, että sadan vuoden kuluttua ihminen on suurenmoinen! Että elämästä tulee suurenmoista! Sen tulevaisuuden olemme menettäneet.

-Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Tšernobylista nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola). Tammi, 2017.

Odotus kohti tietämätöntä on loputonta. Agnes Vardan elokuvassa Cléo viidestä seitsemään (1962) päähenkilö Cléo löytää kaikkialta ympäristöstään vihjeitä tulevaisuudestaan, joka hänelle ennustettiin tarot-korteista. Omakin odotukseni organisoituu vihjeiden etsinnästä. Tarot-kortit ovat vain vaihtuneet uutisiin, joista koitan nähdä tulevaisuuteen. Menneisyys ei kuitenkaan puhu tulevaisuuden suulla, joten valahdan nopeasti takaisin vonkuvaan odotukseeni, jossa määränpäätä ei ole. Pysyn paikallani puun alla ja odotan jotakin tulevaksi.

Ajatukseni turpoavat epätoivosta. Huolet tulevaisuudesta saavat kiehtovan jännityksen perhoset vatsassani valahtamaan betoniin. Niiden riipivät viimeiset siipien iskut peittävät huomisen laskokseen. Tulevaisuus tuntuu läjältä epävarmoja pätkätöitä, joissa on kuitenkin ylitettävä itsensä uupumukseen asti. Ehkä ylisuorittamalla saan taisteltua itseni kiinni uuteen mahdollisuudennurkkaan rimpuilemaan.

Pandemian kolmasvuosi pyörähtää päälleni. Etäopiskelut onneksi tuntuvat katoavan entiseen elämään, mutta iloa haihduttaa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Lisäksi kaiken taustalla jatkuvasti ärjyvät ilmastonmuutos ja lajikato, jotka heiluttavat jo valmiiksi pirstaleista tulevaisuudenkuvaa. Tietenkin aina voi sulkea uutiset, mutta eihän se mitään ratkaise. Hiljaisuus ympärillä vain kasvaisi, eikä tihkuvan uhan läsnäolo katoaisi minnekään odotuksesta. Lamaannus kaiken keskellä saa kuitenkin merkitykset häilymään. Kriisit ympärilläni ovat niin käsittämättömiä ja vaikeasti koostuvia, etten tiedä miten toimia. En osaa muuta kuin odottaa, mutta odotushuone täyttyy tietämättömyydestä.

Seurakseni liittyvät Vladimir ja Estragon, jotka yhtä sitkeästi odottavat Godot´ta saapuvaksi. Päivät kuitenkin humahtelevat ohi, eikä pelastajaa ole näköpiirissä. Ei edes paimenia. Toivo tulevasta taitaa olla täynnä epäpäteviä lohtulauseita, joten ehkä toivosta on luovuttava, kuten Baruch Spinoza esittää Etiikassa (1677). Spinozalle kaipaamani toivo on negatiivinen affekti, joka kaappaa valtaansa, teipaten kehon kiinni odotushuoneen penkkiin. Tuntuu että olen ollut penkissä kiinni jo liian kauan keskittyen vain jonkin sellaisen odottamiseen mitä ei todellisuudessa edes ole.

Historian valumisen prosessi ei ole itsessään varmuus pelastajan saapumisesta. Godot ei taida tulla paikalle koskaan, eikä mitään ratkaisevaa muutosta näin tapahdu odottamalla. Historian väistämättömään kehitykseen uskominen onkin eräänlaista nostalgiaan takertumista, mikä on halua aikaan eikä asiaan jonka todella voisi löytää, Immanuel Kantia vapaasti lainatakseni. Menneisyydestä pulpahtaviin rauhoittaviin puheenvuoroihin ei voi täysin luottaa, koska tarjoiltu toivo lopulta vaivuttaa vain yhä syvemmälle odotuksen apatiaan johtamatta mihinkään. Sillä aikaa tulevaisuus voi rauhassa sylkeä ympärilleen turvattomuutta ja roikottaa kätensä kaulalleni yhä tiukempaan kuristukseen.

Filosofi Gilles Deleuze kirjoittaa teoksessaan Bergsonismi (1988), että utopioiden kasailu on haitallista, koska se saa keskittymään jo olemassa olevaan. Enhän voi nähdä tulevaisuuteen, vaikka kuinka tuijottaisin uutisista ennusmerkkejä. Deleuzelle vapaus onkin maailman muuttamista ja uuden luomista. Se mitä odotan on jotakin mitä ei voi edes kuvitella. Oma odotukseni on ollut valitettavasti kuvitelmia ihannemaailmoista, jotka loputa ovat jo olemassa olevia malleja. Todellinen tulevaisuus syntyy muutoksen kautta, joka puhkaisee esiin mahdollisuuden reikiä. Maailmassa olemista on siis pyrittävä nyrjäyttämään.

Selväksi on tullut, että tulevaisuutta ei voi ennustaa historiakirjojen hytinästä. Passiivinen odotuskaan ei avaa portteja, vaikka niitä miten kovin ajatuksissa heiluttaisi. Vastausta ei silti tarvitse etsiä kaukaa. Filosofi Hannah Arendt esittää tekstissään Freedom and Politics: A Lecture (1960), kuinka ihmisellä on erityinen kyky toteuttaa ihmeitä, eli luoda jotakin uutta. En halua sanoa että toivoa on, mutta mahdollisuus muutoksen on aina olemassa. Pitää vain katsoa pois menneisyyden säkeistä, koska tulevaisuuden täytyy olla kirjaamaton. On toimittava. Odotuksen kertaavaa melodiaa on mahdollista elävöittää. Säveltää elämäntanssia.

Joona Kupiainen

noukin loskasta roskan mutta pudotan sen takaisin kranaatin sirpale; päiväkoti naisen syli