Esko Roininen

Se on täydellinen, mutta aivan liian täydellinen, tai en edes tiedä onko se täydellinen sillä mitä minä näen, eikö se ole vino? Eikö neula ole vino? Vino neula! 284 euroa. Se maksoi 284 euroa ja neula on vino, mutta onko se, nyt se taas näyttää suoremmalta kuin äsken, ja nyt se on taas vino. Kaikki on ehkä sittenkin perspektiivistä kiinni, mutta vaikka kuinka objektiivisesti yritän sitä katsoa, niin siltä vinommalta se näyttää. Olen jo jumalauta kohta objekti itse! 284 euroa, miksi minulle käy aina näin, soitetaan ehkä pari levyä, vähän David Bowieta ja päälle Klaus Schulzea, Schulze kuulostaa todellakin mainiolta, paremmalta kuin koskaan, mutta Bowie kuulostaa yhtä huonolta kuin ennen, ehkä vika on sittenkin levyssä, mutta ei, ehkä en ole huomannut vielä jotain merkittävää neulan suhteen, ehkä sen asentoa täytyy vielä säätää, mutta millä kohdistuslevyllä, niitä on ainakin kymmenen, mutta yksikään ei auta. Ei. Olen tullut siihen tulokseen, että neula on vino. Vittu se on vino ei jumalauta, mutta myyjä sanoi mailissa että tehtaalta tulevat neulat eivät ole koskaan vinoja, eivät koskaan hän sanoi, että olen varmaan itse sohaissut sen johonkin levylautasen kulmaan, ja siis hän, hän on töissä siellä lafkalla, hän uskaltaa syyttää minua, minua, asiakasta, unohtaen että asiakas on aina oikeassa, ei hänestä ole kuulunut kohta kolmeen kuukauteen mitään, hän testaa minua, ihan varmasti koettelee ja sitten sortumiseni hetkellä hän myöntyy edessäni kun olen uhraamassa itseäni, voi pyhä perkele. Se on perkele, se on punainen. Älä ole niin punainen! Miksi kaikista väreistä se on juuri punainen, sillä se tuo mieleeni lapsuuden ja helvetin. Viesti maan alta. män. Tämä on minun tulkintani.

– Oletteko nähneet heitä aikaisemmin?

– Asukkaan näin joskus rapussa. Aika sopusuhtainen kaveri, hieman kalpea ja hermostunut, mutta hyväsydämisen oloinen. Mutta ei se pelastukseen vie jos on sielunsa jättänyt.

– No jos nyt vilkaistaisiin sisälle. Minulla on yleisavain mukana.

– Juu, ehkä parempi että tulen mukaasi. Ties mitä paskaläjiä siellä on ympäriinsä. Ja voi olla ruumiskin, olen aika varmakin siitä. Kyllä tällaiset tapaukset on helpompi jakaa ystävän kanssa. Vaikka me juuri äsken vasta tavattiinkin.

– Juu on sieltä asunnosta kuulunut paljon puhetta juu, huutoa ja sen sellasta on kuulunut siis paljon, sanoi vanha mummo rappukäytävässä.

– Kuinka monta ääntä? talonmies kysyi.

– Jaa kuinka monta päätä vai?

– Ei vaan siis kuinka monta ääntä, ä ä n t ä, siis kuinka monta eri ihmistä olette tunnistaneet asunnon sisällä? Osaatteko arvioida? Millainen joukko siellä on ollut.

– Jaa. Vaikea sanoa, muutama nyt ainakin. Surullisilta ja vihasilta kuulostivat, niin heräsi empatiat heti. Koputin mutta siellä hiljeni sitten. Mutta myöhemmin tuli nämä oudot käryt ja hajut, kuin jo tain olisi poltettu, ihan kuin paskaa olisi poltettu jossain pöntössä. Hirveä haju, kunnon palava huussi. Ja sitten myöhemmin yhä kau heampia ääniä, kuin lehmää olisi väännetty hengiltä. Ja viimein sit ten hiljeni, ja on ollut hiljaa jo pitkään, mutta haju on pahentunut koko ajan. Sitten soitinkin teille.

– Olisitte voineet soittaa aikaisemminkin.

– Juu ja sen sanon vielä: jumalatonta ja elämän hyljännyttä poruk kaa varmasti ollut siellä! Ei niillä varmastikaan ollut enää sielua, varmaan ryypänneet ja poltelleet päivästä toiseen ja hylänneet elä

Jumala oli talon sisällä todellakin hylätty, mutta ei ihan sillä tavalla ja intensiteetillä, jota mummo ajoi takaa. Asuinhuoneisto oli pahoin palanut ja yltä päältä pahanlaatuisessa limassa. Keskellä huonetta oli omituisia, heille tuntemattomia demonisia raajoja, nekin pahoin palaneita, ja yksi ihmiseksi tunnistettava raato, sekin pahoin palanut. Vain yksi ja ainoa esine huoneessa oli kirkas, puhdas ja pölytön, kuin järjen välähdys sekavassa unessa: levysoittimen raunioituneista perusteista esiin pistävä kirkkaanpunainen Audio Technica VMN40ML MicroLine-äänirasia.