Leikkiä pelkäämättä

Kritiikki

Vilhelmiina Vilhunen Lähtölaulu ntamo 2021, 72 sivua

”Muistojen liottaminen pesuvadissa, niiden ripustelu kaikkiin naruihin, narunpäistä vetely.”

Vilhelmiina Vilhusen esikoisrunoteos Lähtölaulu (2021) luottaa niukkaan ilmaisuun. Jokainen tavu ja jokainen sana on asetettu tarkalleen paikkaansa, helähtämään juuri oikeaan aikaan. Muodollisesti kokoelma jakaantuu neljään osaan, jotka ovat pelkistetysti nimetty ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs. Yhdessä ne muodostavat vuoden kierron, ympyrän, joka sulkeutuu. Kokoelma alkaa vastauksella, keskustelunavauksella: ”Kiitos kysymästä, / täällä viihtyy mainiosti.” Siitä lähtee fragmenteista ja aforismeista kiertyvä käärö, joka kertoo ihmisen osasta, roolista ja suhteesta toiseen. Näen kokoelman etenevän osien mukaan kohtaamisesta irtaantumiseen ja takaisin alkuun. Ensimmäinen osa kuvaa tapaamista ja siinä kerrotaan paljolti jostain hänestä. ”Olla uskollinen: / puhua vain hänestä.” Lyhyiden, vain muutamista sanoista koostuvien ajatusten ja rajattujen havaintojen vastapainona on pitempiä tekstikatkelmia, joissa tartutaan suoremmin aikaamme ja yhteiskuntaan. Kysytään miten ihmiset elävät ja juurtuvat paikoilleen. Vilhunen käyttää oivaltavia kuvia ja yhdistelee odottamattomia. Kieli on hyvin leikkisää, mutta myös vahvasti fyysistä, se kulkee eteenpäin ja poimii mukanaan eri aisteja. Varsinkin hajut ja lämpö välittyvät riveiltä. Osan loppua kohden toinen täyttää kaiken, koko keskittymiskyky on suunnattu häneen. ”Hän alkaa kaiken kanssa samalla kirjaimella.”

Toisessa osassa saapuu etäisyys, väsymys, suru ja irtoaminen: ”Uupumisesi sumu, utu.”. Osuuden kantavana äänenä kuuluu epäröivä ja eksyksissä oleva kuiskaus. Runot ovat lyhyitä ja niissä toistuvat luonnonvoimat. Vesi ja tuuli vievät kohti kevättä. Osuuden loppu on suuntautunut eteenpäin. ”Joka aamu herään johonkin viikonpäivään. Mikä leikki tämä on? Värit kiinni maisemassa. Tien laitaan unohtunut suupieliä, meluaitojen jonot. Katson ilmeesi pois. Missään lumpeita?” Arvoitukselliset lauseet välttävät suoraa merkitystä, ne haastavat pysähtymään ja odottamaan. Onko mitään löydettävää?

Kolmas osuus alkaa koko sivun kokoisella tyhjällä suorakulmiolla, jonka päälle on kirjoitettu: ”Tässä on meille tilaa:”. Kokeilevuutta teoksessa edustaa myös kirjainten uutta luovat vaihdokset kuten: ”Jalat muuttuvat rastaiksi.” ja ”Iltaisin voi puhjeta nukkaan.”. Omaäänisesti Vilhunen asettuu suomalaisen nykyrunouden kielellä leikkivään ja kokeilevaan maastoon. Lyhyet, aforistiset ja fragmentaariset runot ovat yleisiä ja välineellä ja muodolla taiteilu tuttua monilta runoutemme kärkinimiltä. Vilhunen käyttää näitä keinoja sopivissa määrin, eikä tukahduta lukijaa liialla kokeilevuudella. Kolmannessa osassa on paljon ympäristönkuvausta, sade yltyy ja runous saa syksyisempiä muotoja. Puhujan ääni muuttuu sekavammaksi, hän ei tiedä kuinka olla ja kuinka suhtautua menneeseen. ”Muistelen tätä joskus / niin kuin muistellaan mennyttä / tyhmää hymyä”.

Viimeinen osa alkaa voimakkaasti ja herättävästi pitkällä verbilitanialla ihmisen muutoksista. Runojen aiheissa aika jatkuu eteenpäin ja vain muistot ovat jäljellä. Ne putoilevat lumihiutaleiden tapaan ja peittävät alleen entisen. Voimistuva valo alkaa vähitellen siirtää pimeän sävyjä menneeseen ja lähtölaulu alkaa olla valmis. Puhujan ajatukset ovat voimaannuttavia ja vievät eteenpäin. Hän hyväksyy asemansa ja elämän kierron. Paljon kiteytyy lauseeseen: ”Oli tarkoitus oppia ihminen, / hengittää mantra.” mutta myös tähän: ”Jokaista vasten / pystytettävä omat luut.”. Teos jättää hieman hämmentyneen mutta myös palkitun olon. On vahva halu palata uudestaan alkuun ja huomata kuinka asiat toistuvat ja varioituvat niin elämässä kuin tässä teoksessa.

Lähtölaulu on mietteliäs esikoisrunoteos. Se kutsuu hiljentymään ja pohtimaan elämää ja omaa itseään. Samalla se on värikkäiden ilmaisujen ja voimakkaiden aistien levollista leikkiä. Tämä ilmenee myös kansikuvassa, Henna Inkisen maalauksessa, joka huokuu lempeyttä ja monimuotoisuutta.

Kun menen ulos voin hämärästi nähdä miten ikkunoita tiivistetään saumoista jonkinlaisella teipillä roskakatoksen luona on vanhaa soraa kadulle nousee höyryä ikkunaritilän välistä: kellarissa hurisee pesukone. mankeloidaan. muotoonsa kuivunut lakana peittää vartalon ja illemmalla ihmiset menevät toistensa kanssa sänkyyn

Hilma Kupiainen

siihen aikaan me asuttiin kaikki lähekkäin hyvin sohjoinen oli maailma painauduimme kiinni toisiimme pyöräilimme viimeisessä valossa kotiin tulit nukkumaan ja luulit tätä iltapäiväksi Kuka täällä asuu? kuin joku paistaisi makkaraa makkaraa, toistat kengistä tuli heti läpi oli liian hiljaista, outoja mahakipuja Minne tuuli käy? ja tämä oli aikuisuus täällä haisee kun aikaa on kulunut riittävän kauan minuun tulee uurteita lähdin kallioille eikä siellä ollut ketään mutta hanki kantoikin vielä

Tunnetko, kun tehdas palaa?

Oletko lähempänä?

Täytyykö ikkunat tilkitä?