Teema 1/2020, Kuolema

a 1/202 m 0 Te e

o u K

a m le

Teema 1•2020 Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1972.

48. vuosikerta.

Teema on Helsingin yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestön Katharsis ry:n julkaisema kulttuurilehti, joka on tarttunut rohkeasti ajan ilmiöihin ja menneisyyden merkkipaaluihin jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. Teema ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja tarkastelee monipuolisesti kulloisenkin teemansa mukaisesti kirjallisuutta ja muuta kulttuuria.

Teema sisältää niin kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja, kolumneja, haastatteluja kuin novellejakin tuoden uusia näkökulmia kulttuurin kentälle ja toimien kaikkien lukijoidensa foorumina.

Tätä julkaisua on rahoitettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestötuella.

Päätoimittaja Martin Määttänen Toimitussihteerit Suvi Tuomisto

2

Martin Määttänen

Pääkirjoitus

4 Aapo Hirvonen Mieluummin en kuole – Bartlebyn arvoitus Beckerin viitekehyksessä 6 Elisa Elg Kuolemalimaleikki

Riina Niemi

8 Toimittajat Vehka Hakonen Tuomas Lapatto Joonas Sojakka Pihla Rausmaa

Pihla Rausmaa

Nickelin petetyt pojat

10 Suvi Tuomisto ”Olen vähällä nähdä elämän ytimeen”:

Elämän ja kuoleman ulottuvuudet Clarice

Lispectorin teoksessa Passio – Rakkaus G.H:n mukaan

Johanna Valjakka

14

Martin Määttänen

Kuolemisen turhamaisuudesta

Taitto ja ulkoasu

18 Johanna Valjakka Länsimainen yhteiskunta ja kuolema it’s complicated

Ilona Hänninen Tiedustelut martin.maattanen@helsinki.fi Ilmoitushinnat: takasivu 150€ koko sivu 100€ puoli sivua 50€ 1/4 sivu 30€ Kirjaintyypit: Calisto MT Arial Avenir Next Cyr W04 Light Paperi: Munken Pure 200g/m 2, Munken Pure 100/m 2 Painos 120 kpl Paino Copy-Set Oy

20 Tuomas Lapatto Vaaleanpunainen, kangaspäällysteinen uhri- syndrooma 22

Riina Niemi

Miten kirjoittaa kuolemasta kun on elossa

24

Vehka Hakonen

Runo

25

Joonas Sojakka

Viimeiset sanat

27 Teema suosittelee

Pääkirjoitus

N

ämä tekstit ovat kirjoituksia menneisyydestä.

Tästä lehdestä voit lukea ajatuksia ihmisiltä, joita ei enää ole olemassa, ikään kuin he olisivat vain sellaisia vakavia kasvoja kirpputorien mustavalkoisissa potreteissa. Kasvot kertovat sinulle tarinoita Euroopasta, jota ei enää ole olemassa. He ovat ihmisiä vanhasta maailmasta, joka salakavalasti jo etääntyy menneisyyteen. Mutta ehkäpä tapaat jonkun heistä tänä kesänä, sillä nyt on aika sijoiltaan. Tervetuloa riehakkaalle 20-luvulle.

Laatiessani tätä pääkirjoitusta on myös Suomessa tietyn vitkastelun jälkeen julistettu poikkeustila koronaviruksen aiheuttaman pandemian johdosta. Valtioneuvosto on tehnyt päätöksen valmiuslain käyttöönotosta sekä rajojen sulkemisesta. Spesifien torjuntakeinojen tehokkuuteen on vaikea ottaa kantaa, mutta hallituksen toimien lisäksi erityisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vähättelevä tiedotuslinja on syytä asettaa kritiikin alle. Uskon, että Suomen kansa on rauhallinen ja taipuvainen enemmänkin liialliseen tyyneyteen kuin paniikkiin, jos nyt tiettyjä ämpäreihin tai vessapaperiin liittyviä ylilyöntejä ei oteta huomioon – meidän demokraattinen järjestelmämme kestää kyllä kritiikin, vaikka ulkovaltojen vaikuttamisen yritykset onkin syytä tuomita raskain käsin ja sydämin.

2

Tulevaa on vaikea ennakoida edes muutamien viikkojen päähän, mutta selvää on jo nyt, ettei mikään sodanjälkeinen sukupolvi ole kokenut vastaavaa häiriötä arkeen tai elämisen vapauksiin. Maailmansodan miehet ja naiset käskettiin ulos, meidän taas on mentävä sisään – näin ajat muuttuvat. Minun tehtäväni ei ole puhua sisusta tai valaa uskoa tulevaisuuteen, vaan rohkaiskaa mieluummin toinen toisianne. Mutta sen minä sanon, että hyvää kriisiä ei kannata heittää hukkaan. Sen kertoo englanniksi käännettynä myös muinainen kiinalainen sananlasku: When written in Chinese, the word ‘crisis’ is composed of two characters – one represents danger, and the other represents opportunity. Siksi, kun pesette käsiänne, niin peskää myös

Teema

1•2020

pinttyneet ennakkoluulot pois. Mutta älkää huuhtoko vain sitä näkyvää likaa, vaan antakaa saippuan tappaa lähemmäs ihoa.

Loppusyksystä alkanut pandemia on nyt tuomassa kuolemaa lähemmäs arkeamme, mutta kuolema on vanhempi kuin korona. Myös virukset kuolevat, jos ne nyt koskaan olivatkaan elävien kirjoissa. Tällä hetkellä toteutuvia tapahtumia oli hankala ennustaa, kun marraskuussa aloin ideoimaan 20-luvun ensimmäisen Teema-lehden aiheeksi kuolemaa. Yliopistolla olin jo koko syksyn kirjoittanut esseitä aiheesta, joka talven mittaan alkoi tuntumaan lattealta. Ajattelin että kevään koittaessa pääsen kuoleman teoriasta eroon. Ja niin minä pääsin.

Mutta nyt me lähestymme kuolemaa esseiden, proosan ja kritiikkien kautta. Aapo Hirvonen tutkii Herman Melvillen Bartleby-hahmoa joka mieluummin ei kuolisi mutta ei liiemmin tahtoisi elääkään. Riina Niemi kyseenalaistaa holokaustin narratiivien herättämää sentimentaalisuutta ja Suvi Tuomisto uppoutuu neutraalin nyt-hetken mysteeriin Clarice Lispectorin romaanissa.

Arvosteluissa Tuomas Lapatto kehuu Harry Salmenniemen lyyrisiä novelleja rakkaudesta ja sodan muotojen absurdiudesta, kun Pihla Rausmaa taas suosittelee Colson Whiteheadin romaania Amerikkalaisen koulukodin pojista, joille kuolema ei tullut rajojen takaa vaan yhteiskunnan rakenteista. Esseissä Johanna Valjakka ratkoo länsimaisen kuoleman Gordionin solmuja ja Joonas Sojakka seikkailee hämärän rajamailla Filippiiniläisen tulivuoren varjossa.

Proosan muodossa Elisa Elg johdattaa meidät jälkipostmodernina profeettana ktooniseen alkuräkään, alkukantaiseen kolmioon, joka ei ole vaaran merkki vaan vaara itse ilman merkkiä. Vehka Hakosen runo herättää aamunkoin, ja lukija siristelee silmiään kuin Livadeian Trofonioksen oraakkelin luolasta noussut konsanaan.

Martin Määttänen Helsingissä 19.3.2020

Teema

1•2020

Kuolema

”

Mutta sen minä sanon, että hyvää kriisiä ei kannata heittää hukkaan.”

3

Kuolema

Teema

1•2020

Mieluummin en kuole – Bartlebyn arvoitus Beckerin viitekehyksessä * Aapo Hirvonen

H

4

erman Melvillen novellin Bartleby, kirjuri (Bartleby the Scrivener – a Story of Wall Street, 1853) nimihenkilö Bartleby tunnetaan kenties parhaiten hahmon kuuluisista sanoista: “Mieluummin en.” (I would prefer not to). Jokseenkin kafkamaisesti Bartleby jatkaa kirjurin töissä läsnäoloa, mutta ei kuitenkaan tee juuri mitään. Novellin loppupuolella Bartleby jopa kuolee nälkään, sillä hän “mieluummin ei” syö.

Bartlebyn passiivinen vastarinta on arvoitus, josta on kirjoitettu niin paljon, että sitä joskus kutsutaan “Bartleby-alaksi” (Bartleby industry). Monet ovat siis pohtineet Bartlebyn arvoitusta. Itse uskon arvoituksen vastauksen löytyvän “kuoleman kieltämisestä”.

Suurin osa Bartleby -tulkinnoista on marxistisia.

Nämä tulkinnat kytkevät Bartlebyn kummallisen käytöksen työstä vieraantumiseen. Toiset ovat tulkinneet teosta uskonnollisena allegoriana tai kuvauksena mielisairaudesta. Bartleby on nähty esimerkiksi masentuneena ja itsetuhoisena.

Tällaiselta tulkinnalta puuttuu kuitenkin tekstuaalinen näyttö. Bartlebyltä puuttuu tahto elää, mutta tämä ei tarkoita, että hän tahtoisi kuolla. Jos kysyisimme Bartlebyltä, haluaisiko hän kuolla, kafkamainen kirjurimme luultavasti vastaisi “mieluummin en”.

Vaikuttaa siltä, että vaikka novellin kuoleman teemaa on tutkittu jo aiemmin, teosta ei ole analysoitu Ernest Beckerin psykoanalyyttisen teorian viitekehyksessä.

Becker väittää Pulitzer-palkinnon voittaneessa k i r j a s s a a n

“The Denial of Death” (1973), että kaikki ihmiset haluaisivat elämällään olevan “kosmista merkitystä” (Becker 1973, 3). Kaikki pelkäävät kuollakseen kuolemaa ja sen tuomaa uhkaa merkityksellisyyden kokemukselleen. Beckerin mukaan sen takia kiellämme äärellisyytemme. Beckeriläisen tulkinnan poissaolo tutkimuskirjallisuudessa on yllättävää näkökulman anakronistisuudesta huolimatta. Beckerin viesti ja Bartlebyn implisiittinen sanoma vaikuttavat olevan hyvin samankaltaisia: elämme maailmassa vailla merkitystä. Tämän takia Beckerin teorian soveltaminen novelliin on tuloksellista.

Beckerin mukaan jokainen ihminen haluaa siis olla ikimuistoinen “sankari” ja tätä kautta tulla kuolemattomaksi. Kirjassaan Becker kuvaa, kuinka tällainen kuolemattomuuden ja kosmisen merkityksen tavoittelu perustuu “valheelle”. Becker kutsuu merkityksellisyyteen liittyvää valheelle perustuvan narratiivin rakentamista kuolemattomuusprojektiksi. Tällaisia projekteja voivat olla taide, uramenestys, rakkaus ja perheen perustaminen (mt. 120). Ihminen saattaa ajatella elämänsä jatkuvan omissa jälkeläisissään.

Mikäli kuolemattomuusprojekti on perimmäisellä tasolla kaiken inhimillisen toiminnan takana ja Bartlebyltä puuttuisi tällainen projekti, se selittäisi, miksi Bartleby ei käytännössä osallistu mihinkään inhimilliseen toimintaan.

Jos joltakulta puuttuu usko oman elämänsä merkityksellisyyteen, lakipapereiden loputon kopiointi käsin ei ehkä tuntuisi kovin mielekkäältä. Tällainen tulkinta Bart-

Teema

1•2020

lebystä vaikuttaa sopivalta, sillä Beckerille maailman näkeminen sellaisena kuin se oikeasti on, lamaantuisi ihmisen kykenemättömäksi (mt. 50). Tällainen oman tilanteen tajuaminen tekisi rutiineista mahdotonta (mt. 60).

Beckerin kuvaus elämästä ilman kuolemattomuusprojektia kuvaa täsmällisesti Bartlebyä. Olemme antaneet Bartlebylle psykoanalyyttisen diagnoosin. Bartlebyn “projektin” puutteen lisäksi miltei kaikissa novellin hahmoissa on huomattavissa horjuvan kuolemattomuusprojektin oireita. Näistä selvin ja mielenkiintoisin tapaus lienee itse kertoja.

Teoksen kertoja muistuttaa paikoin epäluotettavaa kertojaa, jonka tarkoitusperät hänen arveluttavien kuvaus-

Jos kysyisimme Bartlebyltä, haluaisiko hän kuolla, kafkamainen kirjurimme luultavasti vastaisi “mieluummin en”. tensa takana tulisi kyseenalaistaa. Hän on kiintynyt maailmaansa ja muihin novellin hahmoihin. Kertojan sanavalinnoista ja viittauksista paljastuu hänen pyrkimyksensä löytää novellin tapahtumille “kosminen merkitys”. Esimerkiksi kertomuksen loppupuolella, kun Bartleby on kuollut nälkään, kertoja viittaa Raamattuun sanoessaan, että nyt Bartleby “[nukkuu] kuningasten ja neuvosmiesten kanssa” (Melville 1853, 557), kuten Jobin kirjassa konsanaan. Novellia onkin tulkittu allegoriana Jobin kirjasta. Mutta kuoleman kiellon viitekehyksessä voimme ajatella, että tämäkin lainaus, monen muun uskonnollisen intertekstin ohella, osoittaa kertojan pyrkimyksen löytää merkitys Bartlebyn elämälle ja kuolemalle. Ikään kuin kertoja itse tahtoisi tapahtumien olevan kytköksissä Jobin tarinaan; kertoja jopa väittää Bartlebyn pelastamisen olevan hänelle “iäisyydestä ennalta määrätty tehtävä” (mt. 551).

Beckeriläinen tulkinta voi täydentää aiempia tulkintoja, olivat ne sitten uskonnollisia, marxistisia tai psykologisia. Voisimme esimerkiksi rikastuttaa marxilaisia

Kuolema

tulkintoja novellista seuraavasti; jos käsitämme novellin kapitalismin kritiikkinä ja kuvauksena vieraantuneesta työläisestä, voisimme myös käsittää sen kritiikkinä kapitalistisen kuolemattomuusprojektin heikkoudesta. Toisin sanoen beckeriläisittäin voisimme lisätä marxilaiseen tulkintaan ajatuksen, että kapitalistinen yhteiskunta ei mahdollista riittävästi ihmisten pyrkimystä “sankaruuteen”.

Becker sanoo: Kaikki meistä kieltävät kuoleman – haluamme olla ikimuistettavia sankareita. Bartleby mieluummin ei rakenna kuolemattomuusprojektia. Novellin kertoja taas pyrkii luomaan narratiivia Bartlebyn ja itsensä kosmisesta merkityksellisyydestä. Melvillen novelli on eräänlainen Beckerin teoria proosamuodossa. * käännökset ovat omiani.

Aapo Hirvonen on Helsingin yliopiston englannin kielen kandiohjelman opiskelija.

LÄHTEET Becker, Ernest. 1973. The Denial of Death. Free Press Paperbacks. New York.

Melville, Herman. 1853. “Bartleby the Scrivener – a Story of Wall Street.” In The Story and its Writer – an Introduction to Short Fiction, ed. Ann Charters. 6th Edition. Bedford/St. Martin’s, 2003.

5

Kuolema

Kuo le ma li ma leik ki Teksti ja kuvitus Elisa Elg

Teema

Heip kaverit!!! Se ois uus vuoskymmen ja kaikki on avoinna paitsi tulevaisuus. Oon tässä mietiskellyt et miltä tuntuis jos jokainen sekunti olisi askel lähemmäs jotain alkuräkää, johon meiät kaikki lopulta kipataan sillai oikein isolla kädellä?Sellaseen neonvihreään tasaisesti kuplivaan hitaasti jähmettyvään tervaan, josta on mahdotonta pyristellä pois.

Leikitäänks pieni ajatusleikki yhdessä vähä.

Se lima vois olla niinku mehukas suomi24 slash internet explorer experience joka vetää sut sellaseen alkukantaseen kolmioon jolla ei oo alkua eikä loppua eikä kukaan oikeen tiiä missä menee neroutta lähentelevän sarkasmin ja vaivaannuttavan huumorintajun raja.

Me valuttais sinne itseään syövään kuonaan joko pää tai jalat edellä, riippuen siitä, millasia taikakristalleja onnenkiviä palosantoja oot sommitellut työpöydälles yöpöydälles. Pää edellä ois tosi full on, vähän ku kuolis kesken viimeistelemättömän penetraation, tietämättömän odottavaisena ja onnellisena. Ja useinhan odotus on parempaa ku itse akti, vähän niinku etelänmatkojen kanssa.

Toisaalta, jos tiput jalat edellä, niin sulle jää enemmän aikaa ajatella ja selata elämääs sivu sivulta taaksepäin. Silmissä pyöris arto nybergin jakso nro 399669 ja drake-meemit loputtomalla kymmentuntisella loopilla ku hedelmäpelissä tai youtubessa, sun tehtäväs ois olla vaan sivustakatsoja, tarkkailija, valitse teatteritila tai full-screen.

Sinä pysähtyneenä sekuntina kukaan ei enää silitä sun käsivarttas, se on se hetki ku kaikki muu sun ympärillä on lakannut olemasta, hengittämästä, toimimasta, jopa sä ite, jäljellä on enää valkoista kohinaa ja kovia pistäviä parittomia parillisia tulessa kuplien keittyviä raajoja.

Makaat lähikaupan hyllyllä punalaputettuna sitkeenä vegaanieineksenä, joka ei oo enää kylmä ja kova vaan joustava kuin kumipallo ja ihan vitun helvetin liekeissä. okei okei okei

6

1•2020

Teema

1•2020

Kuolema

mehustelut sikseen ja mennääs etiäppäin *fiuuuuuh* Huomenna ois taas uus päivä tätä uutta aikakautta ja mä en oikeen tiedä mitä siitä pitäis ajatella. Oisko se hmm niinku uus mahis samat virheet vai mitä häh!? Valtaosa itseään kehittävistä kunnon kansalaisista elää sitä uutta hehkutettua laadukkaampaa kauniimpaa vehreää vihreää freesiä beesiä parempaa puhtaampaa entistä voimakkaampien neuroosien värittämää elämää.

Ollaan vaan et joo kuuluu ihan mahtavaa tosi kiire vaan huh hih hih tätä se vaan on siis huh hih. Ryömitään kuolemaa karkuun airpodit korvissa ja toivotaan ettei kukaan ota kontaktia älä puhu mulle mä kuuntelen just mun lempparipodcastii aitojen kohtaamisten merkityksestä, hullun hyvä kantsii kuunnella hei soitellaan pus moi! Joo kyl tää vuos on muutoksen aikaa. Niinku henkisen metamorfoosin ja kasvun ja ittensä ettimisen.

Lopussa kiitos seisoo kummiski ku jaksaa vaan pyristellä puristella onnenkiviä rystyset vihreinä. Kuolio ei jätä ketään huomiotta, se imaisee jokaisen raajallisen ja raajattoman mukaansa kiehuvaan aukkoon jonka reunoista ei saa otetta, aterioi kanssasi, tarkistaa taskut, pyyhkäisee mittarit tyhjiksi, tarjoaa kylvyn ja voitelee lopuksi paksulla kerroksella tulista kastiketta. Nimittäin jos life is a gift niin death is a bargain, kunhan muistaa kirjata bonukset.

Nonii ei ku toodleloo ja sit mennään.

7

Kuolema

Nickelin petetyt pojat Pihla Rausmaa Colson Whitehead: Nickelin pojat Otava 212 s.

Teema

1•2020

Y

hdysvaltalaiskirjailija Colson Whitehead on julkaissut tasaisin väliajoin kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta tuotannosta on suomennettu aiemmin ainoastaan Balladi John Henrystä. Alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Nickelin pojat kertoo kylmäävän tarinan poikien koulukodista, josta muodostuu helvetti etenkin laitoksen värillisille lapsille. Romaanin maailmalla on valitettavasti myös vastineensa Yhdysvaltojen historiassa. Teokseen tulee toki suhtautuna fiktiona, mutta vuoteen 2011 saakka Floridassa toimineen Arthur G. Dozier School of Boysin googlaaminen ei varsinaisesti helpota lukijan oloa.

Eletään 1960-luvun alkua, rotusortolakien viimeisiä vuosia. Teini-ikäinen Elwood innostuu kansalaisoikeusliikkeestä ja kuuntelee kerran toisensa jälkeen Martin Luther Kingin puheita isoäidin rahisevalta levyltä. Kingin ääni kaikuu Elwoodin mielessä koko romaanin läpi, vielä silloinkin kun pastorin viesti tuntuu kohtuuttomuudessaan mahdottomalta. Me vastaamme teidän väkivaltaanne sielunvoimalla. Tehkää meille mitä haluatte, ja me rakastamme teitä silti.

Lahjakas ja omanarvontuntoinen poika haluaa opiskella, mutta liftaa väärän auton kyytiin matkalla kirjallisuuden kurssille. Asianajaja toteaa myöhemmin Elwoodilla olleen tuuria. Varastetusta autosta saattaisi päätyä pahempaankin paikkaan kuin koulukotiin, etenkin tummaihoisena poikana Floridassa.

Koulukodilla ei kuitenkaan ole liiemmin tekemistä opiskelun kanssa. Enimmäkseen pojat tekevät töitä kehnoissa oloissa – suurimman osan heille tarkoite-

8

Teema

Kuolema

1•2020

tusta ruuasta ja lääkkeistä koulun johto välittää eteenpäin tehden näin mukavaa sivubisnestä. Hyvällä käytöksellä on mahdollista kerätä pisteitä, edetä hierarkiassa ja päästä pois aiemmin, mutta pisteiden ansaitseminen on mielivaltaista, kuten niiden menettäminenkin.

poikien pelon ja häpeän aikaansaama vaikeneminen.

Nekään onnekkaat, joita perhe käy katsomassa, eivät avaa suutaan laitoksen kauheuksista. Elwoodkin ottaa mallia toisista ja vaikenee kokemuksistaan isoäidin vieraillessa: ”Elwood katseli haavojaan ja tiesi, ettei Harrietin sydän kestäisi näkyä puhumattakaan siitä häpeästä, että Elwood oli antanut sen tapahtua.”

Huonosta käytöksestä tullaan yöllä hakemaan pelkoa herättävään Valkoiseen taloon, josta kukaan ei palaa takaisin hyvässä kunnossa. Pahoinpitelystä ja seksuaalises Whitehead luo taitavasti julman maailman, jota ta hyväksikäytöstä kärsivät kaiken väriset oppilaat, mutta rasismi ja väkivalta hallitsevat. Tunnelma tuo mieleen Peter mustille tiedetään käyvän joskus vielä huonommin. Tallin Høegin Rajatapaukset ja saman hyytävän epävarmuuden taakse viedyt pojat eivät koskaan palaa, ”Ahdistavinta romaanissa siitä, ovatko hyväksikäyttö ja väkivalta ja virallisesti heidän ilmoitetaan karanneen.

todella viranomaisten suojeluksessa.

ei muutenkaan ole väkivalta Elwoodin ystävä Turner sanoittaakin vaan sen mahdollistavat romaanin masentavimman väitteen: ”Täällä on samanlaista kuin ulkorakenteet.” puolellakin, paitsi että kenenkään

Elwoodin joutuessa ensimmäisen kerran Valkoiseen taloon lukija ehtii jo pelätä romaanin astelevan Hanya Yanagiharan Pienen elämän jalanjäljissä kohti yksityiskohtaista ja loppumatonta väkivallan kuvaamista.

Whitehead onnistuu kuitenkin tyylikkäällä tavalla esittämään asiansa kaunistelematta mutta detaljeja välttäen.

Väkivallan uhka välittyy lukijalle ilmankin – oma mielikuvitus täydentää kyllä puuttuvat aukot riittävän vastenmielisellä tavalla. Ahdistavinta romaanissa ei muutenkaan ole väkivalta vaan sen mahdollistavat rakenteet. Nickelin portit eivät ole lukittuja, mutta mihin karata yhteiskunnassa, jonka oikeusjärjestelmän kautta on koulukotiin päätynyt?

Pohjoiseen, kuuluu vastaus vielä 60-luvun alussa, mutta harvan pakoretki yltää edes seuraavaan kaupunkiin, eikä kiinni jääneille käy hyvin. Omana muurinaan toimii myös

ei tarvitse teeskennellä.” Nickel on ympäröivän yhteiskunnan tuotos ja sen kauhistuttava peili. Elwood haluaa uskoa Kingin hengessä oikeusvaltion periaatteisiin, mutta yhteiskunta ei osoittaudu luottamuksen arvoiseksi vaan pettää nuoren idealistin. Nickelin pojat antaa äänen niille, joille järjestelmä on kääntänyt selkänsä ja näyttää aikatason siirtymillä, kuinka jäljet ihmisarvon viemisestä pysyvät ihmisessä läpi elämän. Tiivis romaani ei kuitenkaan lähde harhailemaan sivupoluille. Realistinen kerronta etenee armottomalla tavalla, tarjoamatta lukijalle lepotaukoa, mutta välttäen visusti kärsimyksessä vellomista. Elwoodin idealismi ja usko oikeudenmukaisempaan tulevaisuuteen loistavat valoa synkän tarinan ylle vielä silloinkin, kun hänen äänensä on vaiennettu.

9

Kuolema

Teema

1•2020

”Olen vähällä nähdä elämän ytimeen”: Elämän ja kuoleman ulottuvuudet Clarice Lispectorin teoksessa Passio – Rakkaus G.H:n mukaan Suvi Tuomisto

R

akastettava ja raivostuttava, paatoksellinen ja herkkä, vavahduttava ja pysäyttävä. Brasilialaisen Clarice Lispectorin Passio – Rakkaus G.H:n mukaan on alle 200 sivun järkäle. Vuonna 1964 julkaistun teoksen voi lukea uudelleen ja uudelleen ja löytää aina erilaisen näkökulman tekstiin. Romaani antaa hurjan paljon aineksia niin fenomenologiseen, jälkistrukturalistiseen, feministiseen kuin posthumanistiseenkin analyysiin.

Tavallisena arkipäivänä romaanin päähenkilö, yläluokkainen kuvanveistäjä G.H. astelee tyhjään palvelijanhuoneeseen, jossa ei ole käynyt vuosikausiin. Palvelija on eronnut ja jättänyt jälkeensä puhtaudesta hehkuvan huoneen.

Tuossa pelkistetyssä ympäristössä G.H. yllättäen kohtaa torakan ja jähmettyy aloilleen tuntikausia kestävän eksistentiaalisen kauhun lamauttamana. Hän joutuu heitetyksi maailmaan, joka näyttäytyy hänelle yhtäkkiä kirkkaassa valossa, paljaana, ja antautuu pitkille pohdinnoille olemassaolon rajoista.

10

Passiota ja Lispectorin tuotantoa laajemmin on yhdistetty postmodernismiin, jälkistrukturalismiin ja erityisesti Jacques Derridan kielikäsitykseen. Derridan mukaan sanojen merkityksiin sisältyy aina ero todellisuuteen: viive ja poissaolo. Minäkertojalle päätähuimaavan kokemuksen purkaminen sanoiksi on tuskallista: ”miten köyhältä se kaikki

tuntuu sanoiksi puettuna. - - Minulla ei ole yhtään ainoaa sanaa.” (CL, 19). Sanojen pelkistävään voimaan voi vastata vain toisella lähestymistavalla – päättämällä käyttää kieltä uutta luovana voimana, ei todellisuuden heijastuksena:“Alan nyt luoda sen mitä minulle tapahtui. Vain siksi että eläminen ei taivu kerrottavaksi.” (CL, 20).

Minäkertojasta itsestään kömpelöltä tuntuvat sanat muodostuvat kuitenkin lumoavaksi rytmiksi, jonka läpi kahlaaminen on vuorotellen huumaavaa ja turhauttavaa. Jokainen uusi luku alkaa samalla lauseella, johon edellinen on päättynyt. Kertaus ja toisto tihentävät tunnelmaa. Tekstiin sirotellut kysymysrykelmät alkavat usein kiireisesti pienillä alkukirjaimilla ja alleviivaavat ajatusten ryöppyjä: ”kuka minut haluaisi tänään? kuka olisi muuttunut yhtä mykäksi kuin minä? kuka minun tavoin kutsui pelkoa rakkaudeksi?”

(CL, 97).

MITÄ ON TODELLA ELÄÄ?

Lispectorin teksti vilisee vastapareja: ydin ja kuori, hedelmällisyys ja autiomaa, aitous ja jäljennös. Näiden avulla tutkitaan todellisen, suoran elämän kokemusta. Kun G.H. kertoo tarinaa elämänsä käännekohdasta, hän katsoo entistä elämäänsä ja kotiaan jälkikäteen kuin ulkopuolisena: Kaikki täällä on tyylikästä, ironista ja henkevää

Teema

jäljennöstä elämästä jota ei ole koskaan ollut mis sään: kotini on pelkkä taiteellinen luomus. - - luultavasti elämän jäljentäminen teki oloni turvallisek si nimenomaan siksi ettei se elämä ollut minun: minun ei tarvinnut ottaa siitä vastuuta. - - Kotini henkevä tyylikkyys juontuu siitä että kaikki täällä onlainausmerkkien sisällä. - - minä siteerasin sitä [maailmaa], koska se ei ollut sen paremmin minä kuin minunkaan. (CL, 31)

Todellinen minä on jossakin muualla kuin pinnallisessa elämässä. Kiinnostavaa on, ettei G.H. koe olevansa vastuussa tuosta itsen ulkoisesta elämästä: se on vain kuorta, johon minäkertoja ei ole sitoutunut omalla persoonallaan.

Hän kuvaa suhdettaan ulkoiseen elämäänsä kepeänä, ilon täyttämänä, ja sanoo rakastavansa tyylikästä elämäänsä ”niin kuin rakastetaan ideaa”. Samalla tavalla myös oma identiteetti on lainattua:

Kuolema

1•2020

Mitä minuun itseeni tulee, - - niin minulla oli aina lainausmerkki vasemmalla puolellani ja toinen oi kealla. Jollain tavoin ”ikään kuin se en olisi minä” oli laajempi kuin se että se olisin ollut minä. - - Olin kuva siitä mitä en ollut, ja tämä ei-olemisen kuva täytti minut kokonaan: yksi vahvimpia tapoja olla on olla negatiivisesti. (CL, 32).

G.H. kertoo olleensa antelias ja kaunis nainen, joka miellyttää miehiä eikä ”rupea hankalaksi”. Hänen ei-olemisensa tuntui sopineen ympäröivään maailmaan paljon paremmin kuin hänen todellinen olemuksensa. G.H:n kotia ja käyttäytymistä leimaavat persoonaton miellyttäminen, teennäinen tyylikkyys ja kuvajaismainen kauneus. Pinnallisen kodin osana, mutta erillisen sisäänkäynnin takana on kuitenkin palvelijanhuone, joka toimiiwtapahtumapaikkana ulkokuoren särkymiselle.

TOTUUS ON TORAKAN SILMISSÄ Vaeltaessaan tyhjässä huoneessa tutkimassa mitä palvelija on jättänyt jälkeensä, G.H. säpsähtää kauhusta kohdatessaan autiossa huoneessa elämää. Hän pyrkii ensin rauhoittelemaan itseään ja kieltämään kohtaamisen. Lopulta hän joutuu myöntämään, että on täysin tilanteen armoilla eikä voi sitä hallita.

Pelko yrittää saada G.H:n toimimaan, tappamaan torakan. Pelko on kohtauksessa kokonaisvaltaista, olemassaolon läpileikkaavaa: G.H. pelkää paitsi torakan, myös itsensä ja todellinen elämänsä kohtaamista. Aluksi hän torjuu kauhun ja yrittää tappaa torakan. Hän antautuu alkukantaisen raivon valtaan ja läimäisee kaapin oven kohti torakkaa.

Jo silloin minä luultavasti tajusin etten tarkoittanut että mitä minä olin tehnyt torakalle vaan: mitä minä olin tehnyt itselleni? - - Kysymys kuului: minkä minä olin tappanut? (CL, 55).

Torakka ei ole kuitenkaan kuollut täysin: se on likistynyt oven väliin, mutta elää ja vieläpä tuijottaa minäkertojaa intensiivisesti ja pakottaa tämän pysähtymään. Vielä hetkeä aiemmin G.H. piti eläintä kasvottomana, persoonattomana ja saastaisena otuksena. Kun hän kohtaa torakan silmästä silmään, hän ymmärtää katsovansa toista elävää olentoa, elämää, itseään silmiin. G.H. pysähtyy katsomaan torakkaa yksityiskohtia myöten: viiksikarvoja, verkkosilmiä, kuorikerroksia ja tuntosarvia.

Olin katsonut elävää torakkaa ja löytänyt siitä syvimmän elämäni identiteetin. - - Ja yhtäkkiä minä ulisin ääneen, tällä kertaa kuulin ulinani.

11

Kuolema

Teema

Se mistä minä viime kädessä koostuin nousi nimittäin pintaani kuin mätä – ja minua pelotti ja inhotti kun tajusin että tuo ”minä olen” nousi läh teestä joka oli inhimillistä lähdettä varhaisempi ja kauhistuin, kun tajusin että se oli myös sitä suurempi. (CL, 59).

G.H. tuntee ulinan kurkussaan vielä hiljennyttyäänkin ja vain vapisee silmät kiinni, odottaa, että ”vierauden tunne menisi ohi” ja elämään palaisi järjestys. Hän ei halua nähdä enempää eikä kadottaa rakennetta elämästään. Samaan aikaan hän tietää, ettei muuta vaihtoehtoa ole kuin katsoa ja antautua.

TULEVAISUUDESTA LUOPUMINEN Kun G.H. lähestyy rajakokemustaan, hän vertaa oloaan kuoleman lähestymiseen. Kuolemassa on jotakin lohdullista, jokin elementti järjestystä: se tapahtuu ajallisesti järjestyksessä. Kuolemaa kohti mentäessä ollaan vielä elämän, hallitun olemassaolon puolella. Kuolema ei G.H:ta pelota. Sen sijaan hän on astumassa kohti läsnäoloa, täydellistä nyt-hetkeä, jossa elämä paljastuu suoremmin ja armottomammin kuin koskaan aikaisemmin. Täydellisessä läsnäolossa ei ole tulevaisuutta tai minuutta. On vain kaiken kattava, valppaana sykkivä elämä.

12

Kuolemisesta minä kyllä tiesin jotain, sillä kuole minen on tulevaisuutta ja kuviteltavissa ja kuvittelemiseen minulla oli aina ollut aikaa.

Mutta hetki, tämä hetki – nykyisyys – se ei ollut kuviteltavissa, nykyisyyden ja minun välillä ei ole taukoa: on vain nyt, minussa. -Yritä ymmärtää, kuolema oli minulle tuttua jo ennestään eikä kuo lema vaatinut minulta vielä mitään. Mutta yhteen törmäystä nyt-hetken kanssa minä en sen sijaan

1•2020

ollut ennen kokenut. Tänään vaatii minulta jotain juuri tänään. (CL, 79).

Kuolemalle ja nyt-hetkelle yhteistä on tuntemattomaan astuminen. Oma persoona on riisuttava, kun nyt-hetki koittaa.

Täydellisessä nyt-hetkessä G.H. ymmärtää olevansa samaa elämää kuin torakka eikä näe heidän välillään enää eroa.

G.H:n ratkaisu on riisua viimeinenkin minuuden elementti ja mennä kohti pahinta inhon tunnetta: hän pakottautuu syömään torakan.

Tiesin että minun piti syödä torakan massa, mutta

syödä se koko persoonallani, ja syödä myös oma

pelkoni. - - minun on pakko mennä

kuolemantunteeni läpi. (CL, 171-172).

Kohtaamalla pahimman kauhunsa yrittämättä paeta sitä voi vihdoin kokea puhtaan todellisuuden, elämän ”neutraalin”, kuten Lispector sen ilmaisee. Neutraali on alkujuuri, pinnallisesta itsestä irrottautumisen ja syvimmän itsen löytämisen tila. Neutraali on sanattomuuden ja suoran kokemisen tila. Neutraalissa G.H. lienee ensimmäistä kertaa vapaa kaikista häneen kohdistetuista vaatimuksista: hän voi kokea suoraan pyrkimättä olemaan pinnallisen elämänsä tapaan miellyttävä tai kaunis.

Elävän torakan kautta ymmärrän nyt että myös minä olen elävä. Se että on elävä on todella korkea aste, se on sellaista mihin minä pääsin vasta nyt. Se on niin korkealla häilyvä tasapaino että tiedän etten voi olla tietoinen tästä vakaudesta

kauan aikaa. (CL, 179).

LOPUKSI Lispector johdattaa lukijan G.H:n elämän syvimpiin vesiin ja jättää jäljelle ensin pakahduksen, sitten hämmennyksen.

Neutraalissa koettu elämän alkulähde vapauttaa ehkä rajoitteista mutta ei jätä tilaa tunteille, inhimillisyydelle tai iden-

Teema

1•2020

Kuolema

titeetille.

Miten siis jatkaa täydellisen rajakokemuksen jälkeen? G.H. on hajottanut itsensä ja katsonut elämää silmästä silmään. Kaiken tämän jälkeen hän on yhdestä asiasta varma – niin varma, että esittää sen sulkeissa, irrallisena metatekstinä luomastaan tarinasta:

(Yhden asian minä tiedän: jos pääsen tämän tarinan loppuun, niin menen, enkä vasta huomenna vaan heti tänään, syömään ja tanssimaan Top Bambinoon, minulla on pirunmoinen tarve päästä pitämään hauskaa ja tuulettamaan päätäni. - - tänä iltana valtaan tavallisen elämäni takaisin, tavalliset ilonaiheeni, minulla on vielä käyttöä suloisen kepeälle ja hyväntuuliselle banaaliudelleni ennen kuin päiväni päättyvät, minulla, niin kuin kaikilla muillakin, on tarve unohtaa.) (CL, 168-169)

13

Kuolema

Teema

1•2020

Kuolemisen Martin Määttänen

N

yt me otamme kantaa tietynlaiseen käsitykseen kuolemasta, joka joskus ilmenee taiteessa ja kulttuurissa. Kirjoitamme sähköiseen hakukoneistoon sanat poems about death, ja listan ylimpänä löytyy Pablo Nerudan runo Sólo la muerte.

Ainoastaan kuolema. Englanniksi se alkaa näin:

There are cemeteries that are lonely, graves full of bones that do not make a sound, the heart moving through a tunnel, in it darkness, darkness, darkness, like a shipwreck we die going into ourselves, as though we were drowning inside our hearts, as though we lived falling out of the skin winto the soul.

Neruda puhuu kirkkomaan yksinäisyydestä, haudan hiljaisuudesta ja sisäisestä hukkumisesta, mutta ennen kaikkea hän puhuu pimeydestä. Pimeys on yö, ja päivän sammuminen. Tarkemmin sanottuna pimeys on se, joka on kun valoa ei ole. Ja siitä voi päätellä, että kuolema on se, joka on kun elämää ei ole. Tai niin sitä ainakin luulisi, mutta tässä ajattelutavassa piilee ontologinen väärinkäsitys, minkä tulen todistamaan teille höpönassuille, ja varsinkin Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Arkkipiispa Tapio Luoma kuuntelee nyt!

14

Totaalisella mututuntumalla voimme nimetä kolme attribuuttia, jotka ovat keskeisiä kuoleman representaatiossa: pimeys, unohdus ja olemattomuus. Mutta suurin niistä on olemattomuus. Ja silti vain yksi niistä on totta, ja se on unohdus, jota näistä ainoana voi jollain tapaa pitää

kuuluvana kuoleman piiriin, ja vain siinä tapauksessa jos unohdusta ajatellaan tapahtumana eikä olotilana. Ihminen voi elää tai kuolla ilman muistoja, mutta hän ei voi unohtaa ilman muistoja. Ja ihminen pystyy kuolemaan, mutta hän ei pysty olemaan kuollut, sikäli kuin ihmisellä tarkoitetaan kokonaista ihmis-olentoa joka koostuu sekä ruumista että mielestä, eli sekä objektista että subjektista. Sielukin hänellä saattaa olla, mutta sielulla ei kuoleman kannalta ole mitään merkitystä, joten sitä voimme miettiä joku toinen kerta.

Elävä ihminen on siis sellainen olento, jolla on enemmän tai vähemmän toimintakelpoinen keho ja sen lisäksi mieli, joka on tietoinen tai joka ainakin teoriassa pystyy tiedostamaan asioita ja toimimaan vuorovaikutuksessa erilaisten olioiden kuten vaikkapa kahvikupin tai verta pumppaavan sydämen kanssa. Nämä esineet voivat kuulua ihmisen kehoon tai olla sen ulkopuolisia. Kehon sisäiset esineet ovat ihmiselle usein tärkeämpiä kuin sen ulkoiset, ja kaikista esineistä tärkeintä kutsutaan aivoiksi.

Materialistinen ajattelutapa olettaa, että tietoisuus syntyy aivoissa tai aivoista, niin ihmisessä kuin myös eläimessä: tietoisuus on emergentti ominaisuus (emergent property), jota ei ole esimerkiksi kivenmurikassa tai avaruuden tyhjiössä. Kuitenkin se ilmenee aivoissa, kun tietyt vaatimukset täyttyvät, kun hermosolut muodostavat riittävän monimutkaisen verkoston ja solukalvoilla on oikea määrä sähköistä potentiaalia. Tuon tasapainon rikkoutuessa taas ihmisen tietoisuus sammuu. Tällainen teoria ei pysty selittämään, miten materia aiheuttaa tietoisuuden, mutta sitä sen ei tarvitsekaan tehdä. Sellaiseen mysteerin me emme ainakaan vielä voi vaatia selitystä luonnontieteeltä.

Teema

Kuolema

1•2020

turhamaisuudesta Saattaa kuitenkin olla, että koko kysymys on virheellinen.

Aiheellisempaa olisi kysyä, mitä eroa on ihmisellä ja kultakalalla, kultakalalla ja bakteerilla, bakteerilla ja viruksella, viruksella ja pölyhiukkasella tai pelkällä tyhjyydellä? Missä vaiheessa tietoisuus syntyy, ja miten se eroaa minussa ja sinussa? Tai kuinka se takertuu lihaamme?

Tietoisuuden kuoleman eli päättymisen absurdiutta ei ole vaikea todistaa, jos oletamme että tietoisuus joko on tai ei ole riippuvainen ruumiista, eli materiasta. Jos tietoisuus voi oleskella ilman aivoja, silloinhan on selvää, ettei se välttämättä sammu kuolemaan. Toisaalta jos tietoisuus rakentuu materiasta ilman mitään aineetonta tekijää, silloin kuolema on vain häiriö niissä aineellisissa olosuhteissa, jotka muodostavat tietoisuuden. Tällöin tietoisuuden kuolema on vain katkos sellaisessa jatkumossa, jonka alku sijoittuu jonnekin sikiämisen ja syntymän välimaastoon. Mutta tässä kuolemassa ei voi olla mitään lopullista: sen kumoamiseen ei tarvita muuta kuin se, että aivoissa tapahtunut muutos kumoutuu, tai että samanlaiset aivot ilmestyvät uudelleen, vaikkapa jonnekin muualle. Sillä et kai sinä kuukahda kun astut ovestasi ulos ja menet eteenpäin ajassa ja tilassa?

Ehkä monikin meistä on joskus aprikoinut teleportaation eli kaukosiirron eettisiä ongelmia. Miettikää Star Trek -tyylistä laitetta, joka aktivoidaan, kun kapteeni Kirk viestittää planeetan pinnalla, että ”beam me up, Scotty!”, ja joka hajauttaa hänen kehonsa ja varusteensa alkeishiukkasiin, joista taas avaruusaluksen kannella rakennetaan sama mies. Saapuuko takaisin sama henkilö, sama tietoisuuden instanssi, vai onko se kopio, klooni joka luulee olevansa sama? Materialistien vastauksen on oltava, että kyseessä

on sama mies. Mutta olenko minä sama kuin olin eilen tai vuonna 2010, olenko minä yhä osa samaa jatkumoa, samaa tietoisuuden instanssia? Oletko sinä?

Katsokaa tulta, joka palaa. Onko tämä liekki samaa tulta kuin jokin toinen liekki, joka paloi joskus ennen?

Voiko liekin jakaa kahteen puolikkaaseen liekkiin, ja voiko kaksi kokonaista yhdistää yhdeksi? Tuli ei ruoki itseään, tuli ei ole sama kuin se aine joka sitä ruokkii. Tuli ei ole materiaa eikä palokaasuja vaan se on reaktio, ajallinen prosessi, joka syntyy kun tietyt olosuhteet käyvät toteen, ja niitä tarvitaan kolme: happi, polttoaine ja lämpö. Tuli voi olla eri väristä, liekin kaasujen koostumus ja lämpötila vaihtelee, mutta siltikin tuli on tulta. Ajatelkaa siis, että Elämä on hidasta ja viileää tulta, kuten Billy Joel laulaa:

We didn’t start the fire It was always burning Since the world’s been turning

Liekki on siis tulen instanssi, mutta ihminen on sekä elämän että tietoisuuden instanssi. Tietoisuus eroaa kuitenkin tulesta siinä, että tulen ei tarvitse ymmärtää itseään. Ihmismieli ymmärtää tulta, mutta voiko ajatus selittää itseään? Me tiedämme jo aika paljon materiasta ja selitämme miksi ruumiimme ovat täällä, mutta vaikeampaa on selittää, miksi me olemme täällä tai miksi tietoisuus on täällä – ehkä se ei siis olekaan täällä? Minä olen kehoni ja minä olen ajatukseni, mutta tietoisuus ei kuulu minulle. Se on jotakin erillistä ja ihmeellistä, joka on takertunut minun lihaani, minun mieleeni. Uskon, että tietoisuus on universaalia eli läsnä joka paikassa, kuin todellisuudesta erillinen

15

Kuolema

kerros joka aktualisoituu ihmisessä eli saa hänen mielestään sisällön. Ja ihmisten välissä on tyhjää tilaa, ja itsessään myös tietoisuus on tyhjä, aivan kuin kaikkeinpyhin Salomon temppelissä, tyhjä ja pimeä huone. Tai ainakaan me emme näe, mitä siellä on. Silmä ei näe itseään.

Ajatus ihmisen tietoisuudesta tai mielestä yhtenä, jakamattomana, eheänä ykseytenä on intuitiivinen, samoin kuin käsitys elämästä lineaarisena jatkumona, joka syttyy, kehittyy ja lopulta sammuu. Ja yhdessä mielessä tämä onkin totta, mutta silti tiedämme, että jokaisen ihmisen tietoisuus katkeilee jatkuvasti ja monella tapaa: unessa, aineissa tai mielen häiriötilassa. Useimmiten unesta herää sama ihminen, joka illalla meni nukkumaan. Hänellä on päässään samat muistot ja samat opitut tai luontaiset kognitiot. Siksi hän on sama ihminen. Mutta kysykää itseltänne, voiko kuoleman suuremmasta unesta herätä? Vastaus on tietenkin ei, koska kuolemassa ei voi olla kuten unessa.

Tärkeintä on siis erottaa toisistaan ajatukset kuolemasta ensinnäkin tapahtumana ja toisaalta olotilana, joista ensimmäinen on totta ja toinen ei. Sinällään runollinen kuvaelma kuolemasta matkana pimeyteen ei suinkaan ole typerä eikä naiivi. Se kuvaa elävän ihmisen tuntemuksia ja subjektiivista näköalaa kuolemaan, eli juuri sellaisia asioita, joiden kuvaaminen kuuluu taiteen tehtäviin. Mutta tarkasti ottaen tässä kuvataan elämää eikä kuolemaa, tai ainakin elävän ihmisen kuvitelmaa kuolemasta. Tämän minä ymmärrän kun totean, että ihmisen kuolema on sekä subjektin että objektin kuolema, mutta ilman subjektia ei ole olemassa mitään, ei edes kuolemaa, sillä kun me puhumme maailmasta tai olevaisuudesta me emme tarkoita sitä todellista todellisuutta joka on kaiken ulkopuolella ja jota me yritämme valjastaa sanoihin: sitä me emme pysty

16

Teema

1•2020

koskettamaan, sinne me emme kielestä käsin yllä, kielen vankeja kun olemme. Tuota ulompaa todellisuutta voisin kutsua nimellä absoluuttinen, ääretön tai jakamaton, mutta en vielä ole varma olisiko siinä mitään järkeä. Jaques Lacan sanoi le réel, ja Immanuel Kant sanoi das Ding an sich. Helena Blavatsky taas viittasi mustaan aurinkoon.

Katsokaa mustaan aurinkoon.

Loppupeleissä materialistisen kuoleman paradoksi piilee siinä, että kuoleman olotilassa oleminen vaatii subjektin. Pimeyden tai jopa olemattomuuden kokeminen vaatii kokijan. Subjekti voidaan johtaa aivoihin tai sieluun, mutta molempiin pätee sama sääntö: oleminen on mahdotonta jos subjekti lakkaa olemasta, mutta niin on myös olemattomuus. Maailmassa on kahdeksan miljardia ihmistä, mutta missä ovat loput? Missä ovat he, joita ei ole? Odottavatko heidän henkilökohtaiset subjektinsa syntymän hetkeä jossain metakosmisessa varastossa vai onko sittenkin niin, että kaikki on samaa? Vähiten uskoa vaatii tuo viimeinen.

Teema

1•2020

Kuolema

Kuva: Molly S. 17

Kuolema

3•2019

Länsimainen

yhteiskunta

Jos ihminen tahtoo elää, ensin hänen täytyisi oppia kuolemaan. Tai olisihan nyt suotavaa vähintään oppia näkemään kuolema osana elämää. Maailman suuria totuuksia on kuitenkin vaikea hahmottaa yksin, eikä täällä näytä olevan opettajien yltäkylläisyyttä.

elokuvan Oscar-ehdokkaat. Näistä ehdokkaista kuolema oli enemmän tai vähemmän läsnä esimerkiksi elokuvissa 1917, Jojo Rabbit, Joker, ja The Irishman, unohtamatta tietenkään Quentin Tarantinon Once Upon a Time in…

Hollywood -elokuvan loppukohtausta. Sota, metrossa tehdyt murhat tai Mansonin perheen tyylinen tappajakultti ovat kuitenkin länsimaisen ihminen arjesta melko kaukana, kun taas kuolema ei ole.

Länsimaisen kulttuurin suhdetta kuolemaan voi parhaimmillaan kuvailla hämmentäväksi. Se nähdään kyllä luonnollisena osana elämää, mutta samanaikaisesti kyseessä on vain etäinen konsepti, jota ei tarvitse ajatella tai pelätä.

Haavoittumattomuuden illuusio ー psyykettä suojaava ajatus siitä, että maailmassa tapahtuu kyllä pahoja asioita, mutta ei itselle tai omille läheisille - on ominainen kaikille ihmisille, mutta länsimainen yhteiskunta todella vaalii tätä ajatusta.

Ajatus voi tuntua virheelliseltä, sillä kuolema on jatkuvasti esillä populaarikulttuurissa. Kyllähän länsimainen ihminen on hyvässä kosketuksessa kuoleman kanssa, kunhan vain katsoo dokumetteja murhamysteereistä tai yksinkertaisesti käy elokuvissa! Tammikuussa julkistettiin parhaan

18

Teema

ja

Koronaviruksen myötä käsidesit ovat loppuneet apteekeista ja hengityssuojat rautakaupoista. Maailmalla leviävään virukseen suhtaudutaan haudanvakavasti, ja vakavuus onkin kohdallaan tilanteeseen nähden. Moni muu uhka kuitenkin jätetään huomiotta. Dieettikulttuuri ja suorituskulttuuri, vain muutaman mainitakseen, ovat saaneet länsimaisesta yhteiskunnasta hyvän maaperän, jolla kasvaa ja kukoistaa.

Viattomilta vaikuttavat konseptit voivat tosiasiassa tehdä yllättävän paljon tuhoa.

Puheenparret kuten “Haudassa ehtii levätä” heijastavat käsityksiä suorittamisesta elämän ainoana tarkoituksena, ja

Teema

1•2020

kuolema

Kuolema

–

it’s

lisäävät samalla räjähdysmäisesti vatsahaavojen, verenpaineongelmien ja psyykkisten sairauksien määrää. Sisäänrakennetut ajatukset tietyistä vartalotyypeistä aikakausilehtien ketodieetti-mainosten kanssa viljelevät ympärilleen syömishäiriöitä, joilla on kaikista psyykkisistä sairauksista suurin kuolleisuusluku.

Hämillään olevan yhteiskuntamme rakenteet ovat niin vahvoja, että ne eivät ainoastaan saa unohtamaan kuolemaa, vaan itse asiassa samalla puskevat sitä kohti. Tietynlaista ulkonäköä ja ponnekasta työmoraalia arvostetaan enemmän, kuin aitoa terveyttä - kokonaisvaltaista hyvinvointia, johon kuuluu terve suhtautuminen itseen ja lepoon. Se ei ole erityisen mediaseksikästä. Litteät vatsat ja alipainon ihannointi taas ovat kasvattaneet juurensa muotilehtien kansiin. ‘All-nighterin’ mahdollistaneen kahvin haju on juurtunut ihomme alle.

Mediaseksikästä ei ole myöskään neljänneen asteen melanooma (“Tän päivän puna on huomisen bruna!”) tai al-

complicated

koholi-ongelman aiheuttama ennenaikainen sydänkohtaus (“Ilman hauskaakin voi olla viinaa!”) mutta kaikki tietävät, että koronavirus myy lehden kuin lehden. Kysymysmerkiksi jää, miksi kuolema myy niin hyvin - kunhan käsitellään vain tiettyjä kuoleman näkökulmia.

Tarkoituksena ei ole saada kaikkia pelkäämään kuolemaa, vaan purkaa niitä rakenteita, jotka luovat kuoleman samanaikaisesti etäiseksi ja läheiseksi asiaksi. Ei ole suoranaista tapaa rikkoa haavoittumattomuuden illuusiota, eikä sitä pidäkään rikkoa - sen todella on tarkoitus suojella psyykettämme. Sen läsnäolo on hyvä: se mahdollistaa elämisen ilman jatkuvaa pelkoa. Voimme kuitenkin aidosti hyväksyä kuoleman osaksi elämää, sillä se ei ole pelkästään elokuvan erikoisefekti. Pahoja asioita tapahtuu myös meille, myös niille joista välitämme. Silloin syvenee ymmärrys myös ehdottomasta tarpeesta pitää huolta itsestämme ja toisistamme. Loppupeleissä, kuoleman hyväksyminen ja kohtaaminen on ainoa tapa aidosti valita elämä.

19

Kuolema

Teema

1•2020

Vaaleanpunainen, kangaspäällysteinen uhrisyndrooma Tuomas Lapatto Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja.

220 s. Siltala, 2020.

”K

altaiseni apurahakirjailija, joka saa päivät pitkät velloa yksinäisyydessään ja joka ei kiinnosta ketään, joutuu lopulta paljastamaan ajatuksensa ja tunteensa lukijoilleen.” Tästä on yhä kyse Harry Salmenniemen kolmannessa novellikokoelmassa. Puhdistetusta kirjallisuudesta, tarkkaan harkituista sanoista, maailman tarkastelusta yksinkertaisin havainnoin. Novellit painottuvat erilaisiin kirjallisuuden keinoihin. Välillä on juhlavaa aihepainotteista, melko perinteistä proosaa. Toiset novellit taas leikkivät kielellä ja konventioilla, kokoelman huippuna pelkät yhdestä novellista jäljelle jääneet viitteet, jotka riittävät osuvaan metakriittiseen tarkasteluun tekstien olemuksesta ja osatekijöistä. Usein koostamme tarinamme ainoastaan yksittäisistä huomioista, hajanaisista tiedoista, juurikin pelkistä viitteistä.

20

Novellien aiheet vaihtelevat rakkaudesta kuolemaan, ihastuksista uhreihin. Sotaa käydään monella rintamalla, monesta näkökulmasta. On kauppasotaa, informaatiosotaa, sisällissotaa ja kaiken taustalla koko konseptin absurdi järjettömyys. Sodan ja ihmisen kärsimyksen hehkuttaminen

saa kunnolla ryöpytystä. Aikaisemmista kokoelmista tutut hahmot seikkailevat nyt uusissa maisemissa uusin ajatuksin. Keskiössä on tarinan kehykset, niiden kokoaminen, miten eri tavoin maailma luodaan sanoilla.

Teksti on musikaalista, sinfonista, eikä pelkästään kielen ja rytmin osalta. Muutamassa otteessa Salmenniemi yltää tekstitason lyyrisen tunnelman luomisessa lähelle Proustia. Erityisesti tämä tulee esille avausnovellissa Merisää. Ensin kuvataan säksättävää ja nopeatempoista laukaustenvaihtoa, jossa hahmot suhaavat edestakaisin ja kaikki vilisee silmissä. Sotilaita rauhoittaakseen radio laitetaan päällä, kaikki kokoontuvat kuuntelemaan merisäätä. ”Perämeri: Länsituulta 18 m/s. Selkämeren pohjoisosa ja Merenkurkku: Länsituulta 16 m/s. Suomenlahti: Lännen ja lounaan välistä tuulta 14 m/s.” Tunnelman vaihtuminen on äkillinen ja pysäyttävä. Se vaatii tekstin jokaisen osan kokonaisvaltaista hallintaa ja poikkeuksellista taituruutta.

Salmenniemi viekoittelee lukijaa. Herättää ja houkuttelee samaistumaan, sympatisoimaan kertojaa, asettumaan hänen asemaansa. Kaikki tuntuu hyvin viattomalta ja oikealta, kunnes heti seuraavassa virkkeessä kasvoille läväytetään Houellebecq-tyylinen tökeryys, jokin älyttömän rasistinen tai muuten törkeä heitto, ja lukija jätetään haukkomaan loukattuna ja

Teema

1•2020

Kuolema

hämmentyneenä henkeään. Ärsyttävää, mutta samalla niin kauhean koukuttavaa.

Portugalilaisen runohengen Fernando Pessoan jälki ja ajatukset viipyilevät kokoelmassa. Kuin esikuvansa Salmenniemi kokoaa lukijalle pienistä aineksista, turhan karsien, portteja maailman erilaiseen hahmottamiseen. Voi antautua tekstin riepoteltavaksi tai vastustaa sitä ankarasti.

Kaikki on lukijan käsissä, omassa tavassa suhtautua tekstiin.

Työtapaa kuvaa mainiosti Pessoan Isto-runon sanat: ”Siksi kirjoitan kaukaisen äärellä, / välittömästi etäällä, / siteistäni vapaana, / vakavissani olemattomasta. / Tuntea? Tuntekoon lukija.”

Salmenniemen kielellinen loisto ja rohkeus erottuvat Suomen niin harmaalla kirjailijakentällä. Lyyriset novellit avautuvat lukijalle, kunhan näkee hieman vaivaa, ei hylkää niitä ensimmäisen outouden jälkeen. Kolmas kokoelma hyvin samankaltaisin tavoin rakennettuja novelleja alkaa väistämättä hieman toistaa itseään. Väliin on ahdettava täytettä, hieman hajanaisia tai temaattisesti köyhiä rakennelmia. Sotakin alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää, rakkaus ja kuolema etoa. Vielä ei kuitenkaan näy väsymisen merkkejä.

Uhrisyndrooma on mielestäni uutuudenviehätyksen vähyydestä huolimatta – tai juuri sen takia – kolmikon yhtenäisin ja kypsin tuotos.

21

Kuolema

Teema

1•2020

Miten kirjoittaa kuolemasta kun on elossa

Riina Niemi

”T

avallinen kohtalo oli ollut kuolema, jokainen meistä oli poikkeus”, Ruth Klüger kirjoittaa keskitysleiriltä selviytyneistä muistelmassaan Landscapes of Memory: A Holocaust Girlhood Remembered. Hän syntyi Wienissä vuonna 1931 ja vietiin keskitysleirille 11-vuotiaana.

Valehtelemalla ikänsä hän vältti kaasukammiot ja pystyi lopulta karkaamaan leiriltä yhdessä äitinsä kanssa sodan loppumetreillä. Kerrottuaan muistelmissaan lapsuudestaan juutalaisvihamielisessä Wienissä ja vuosistaan kolmella eri keskitysleirillä hän törmää ongelmaan: vaikka hän yrittää kirjoittaa holokaustista sinä katastrofina, joka se oli, hän tulee väistämättä kirjoittaneeksi jonkinlaisesta onnellisesta lopusta ja elämän voitosta. Syy on yksinkertainen. Hän on elossa.

Klüger ei ole ainut, joka pitää kuolemaa kuiluna, joka erottaa hänet ho-

lokaustin oikeista uhreista. Yhdessä kuuluisimmista keskitysleirimuistelmista Primo Levi kirjoittaa: ”Me selviytyvät emme ole oikeita todistajia. […] Me selviytyvät emme ainoastaan ole vähäinen mutta myös poikkeava vähemmistö; me olemme ne, jotka jahkailun, taitojen tai hyvän onnen ansiosta eivät koskettaneet pohjaa. Ne, jotka koskettivat, ovat todellisia todistajia.” Klüger ja Levi ovat hyvin tietoisia siitä, että selviytyneiden tarinat ovat poikkeuksia.

Niiden yleisyys keskitysleirikuvauksissa luo vääristymän, jossa onnellinen loppu kuuluu kaikkien koettujen kauhujen jälkeen olennaisena osana holokaustikertomuksen perusjuoneen.

Holokaustikirjallisuudesta on tullut koskettavien selviytymistarinoiden ja inhimillisyyden etsinnän kirjallisuutta. Viime aikojen suurin holokaustikirjallisuuden hitti on ollut Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, josta kertoo paljon se, että lukijat ovat kuvailleet sitä sadunomaisen kauniiksi ja koskettavaksi rakkaustarinaksi. Arviossaan Maria Ángels Angladan romaanista Auschwitzin viulu Janne Löppönen tiivistää hyvin odotuksia, jotka holokaustikirjallisuuden halutaan täyttävän: ”Kyseessä on Auschwitz-kertomus. Odotan koskettavaa selviytymistarinaa, joka kuvaa ihmisen pahuutta, mutta muistuttaa samalla kyvystämme säilyttää inhimillisyytemme ja arvokkuutemme epäinhimillisissä olosuhteissa.”

Tämä inhimillisyyden etsintä muistuttaa Klügerin kuvausta keskitysleirimuseoissa vierailevista turisteista, jotka iloitsevat ”inhimillisyyden värähdyksistä”, joita vierailu synnyttää heissä. Näennäisesti museoissa vieraillaan kunnioittamassa leireillä kuolleiden muistoa, mutta

Teema

1•2020

Klügerin mukaan vierailun synnyttämä sentimentaalisuus saa vierailijan kääntymään itseensä. Tällöin vierailijat eivät suinkaan käy leirimuseoissa muistaakseen natsismin uhreja vaan iloitakseen omasta kyvystään tuntea empatiaa.

Inhimillisyyden värähdysten etsintää on dramatisoitu myös holokaustikirjallisuudessa. Bernhard Schlinkin romaanissa Lukija sodanjälkeiseen sukupolveen kuuluva Michael yrittää ymmärtää suhdettaan Hannaan, joka on ollut vanginvartijana keskitysleirillä. Hannan oikeudenkäynnin aikana Michael vierailee leirimuseossa ja yrittää kuvitella sen sellaisena kuin se toiminnassa ollessaan oli.

Hän mittailee parakkeja, laskee esitteestä, kuinka monta vankia kuhunkin parakkiin sijoitettiin, ja yrittää kuvitella niiden ahtautta. Hänen yrityksensä kuvitella leirien todellisuus epäonnistuu surkeasti. Hänen pettymyksensä ei kuitenkaan synny

Kuolema

kyvyttömyydestä ymmärtää leirien todellisuutta vaan siitä, ettei hän kykene liikuttumaan näkemästään: ”Tunsin sisälläni suuren tyhjyyden, ikään kuin en olisikaan etsinyt havaintoja ja elämyksiä leiristä vaan omasta sisimmästäni ja joutunut toteamaan, ettei sisälläni ollut yhtään mitään.”

Sekä holokaustikirjallisuudessa että leirimuseoissa inhimillisyyttä (tai kosketusta omaan inhimillisyyteen) etsitään sieltä, missä sitä ei ollut. Tällainen etsintäretki tuntuu naiivilta, kun se rinnastuu Klügerin huomioon siitä, kuinka mieletöntä on olettaa, että keskitysleirit pystyisivät tekemään kenestäkään paremman ihmisen. ”Auschwitz ei ollut mikään koulutusinstituutio, siellä ei oppinut mitään, vähiten inhimillisyyttä ja suvaitsevaisuutta”, Klüger kirjoittaa.

Silti leirimuseoilla ja holokaustikirjallisuudella katsotaan olevan nimenomaan moraalista painoarvoa: ne muistuttavat, ettei vastaavaa saa tapahtua enää koskaan. Holokaustin viesti inhimillisyydestä on kuitenkin varsin eri kuin mitä Löppösen määrittelemä tyypillinen Auschwitz-kertomus antaa ymmärtää. Toisin kuin Auschwitzin tatuoijan kaiken voittava rakkaus tai laajemmin keskitysleirikuvauksiin upotettu sanoma epäinhimillisimmissäkin tilanteissa pintansa pitävästä humaaniudesta ja solidaarisuudesta, holokaustin antama kuva ihmisyydestä ei ole kovin imarteleva. Jos jotain, se todistaa kuinka taipuvaisia ihmiset ovat epäinhimillistämään ja tappamaan toisiaan.

Holokaustilla ei ole onnellista loppua, vaikka joillain siitä selviytyneillä on.

Kirjoittaessaan uhrien muistolle selviytyjät ovat huomanneet, että vaikka he olivat samoilla leireillä, hekään eivät voi kirjoittaa kuolleiden puolesta. Siksi tavallisin holokaustikertomus on 23 hiljaisuus.

Kuolema

Teema

1•2020

taivas on valosta käheä minä räpyttelen unesta tomuisia silmiä naapurin kuistilla nainen lukee Helsingin Sanomia kukaan ei kirjoita siitä miten huikaiseva aamu on joten tässä minä sen sinulle kerron Vehka Hakonen

24

Teema

Kuolema

1•2020

Viimeiset sanat Joonas Sojakka

S

eisoin hyppytelineellä Pikkukoskella valmiina ottamaan vauhtia ja suorittamaan vaikean Gainer-voltin. Juoksin märän telineen reunalle, ponnistin ja kierähdin taakse päin. Ponnistus ohjasi minut hieman vinoon ja käännyin ilmassa sivuttain. Putosin juuri niin kauan, että ehdin tajuta hyppyni menneen pahasti pieleen. Mäjähdin veteen kyljelleni ja ilmat menivät pihalle.

Keuhkoni tyhjentyivät täysin ja upposin kierimisliikkeen ansiosta melko syvälle jokeen. Käännyin tuskaisena kohti pintaa. ElimistÜni aneli minua hengittämään sisään.

Aurinko paistoi tumman veden läpi, mutta näkÜkenttäni alkoi mustua reunoilta. Pyristelin ylÜs päin, kun maailmani kutistui. Olin varma, että seuraava veto käsillä saisi minut pintaan, mutta olin vielä kokonaan veden alla. Ajatus kuolemasta ilmestyi tajuntaani. Joki virtasi voimakkaasti ja vesi oli sameaa, joten kukaan ei saisi minua nostettua ylÜs, vaan tajuton ruumiini lipuisi kohti merta. NäkÜhavaintoni pieneni kohti pistettä. Kuolema lähestyi.

Kuolema, miten kirjoittaa jostain sellaisesta, mistä ei voi tietää mitään? Katson kolmeakymmentä leikattua neilikkaa, jotka kukkivat kuolemansa jälkeen. Ne eivät juurru enää elämään. Ne ovat koriste, jotka muistuttavat vaasissa minua ylitsepursuavasti siitä, millaista on neilikkojen kauneus: siroa, sÜpÜä, keveää. Ne ovat kauniita kuolemassaan. Niiden kauneus ja kuolema kuuluvat minulle.

Maurice Blanchot kirjoittaa: “Ehkäpä taide vaatii leikkimään kuoleman kanssa, ehkä se lisää avuttomaan ja hallitsemattomaan tilaan hitusen leikkiä.â€?

Olin 31. kerroksen parvekkeella tupakalla katselemassa Manilan Üisiä valoja, kun kuulin tulivuoren purkautuneen jossain lähistÜllä. Pian mustia, pikkuruisia lasinsirpaleita muistuttavia vulkaanisia partikkeleita alkoi ripotella taivaalta. Olin havaitsevinani tuomiopäivän merkkejä, sillä mieleni oli muutenkin synkkä. Ajattelin, että jos minut nyt tuomitaan synneistäni, päädyn varmasti kiirastuleen.

Tarkkailin rakennuksen huojuntaa. Oliko se lisääntynyt?

Sortuuko se nyt? Kuinka monta järistystä maanjäristyksen kestävä rakennus oli jo kestänyt? Katsoin kadulle, ja ketään ei vaikuttanut kiinnostavan se, että taivas alkoi mustua reunoilta. Seuraavana päivänä ilman hengittäminen yskitti ja hyÜdyttÜmät hengityssuojaimet olivat loppu kaikista kaupoista. 39 ihmistä kuoli, koska he eivät halunneet lähteä kodeistaan tulivuoren läheisyydessä.

Päädyin lukemaan listaa ihmisten viimeisistä sanoista Wikipediasta. Raffaello sanoi: “Onnellinenâ€?, Katariina Suuri sanoi: “Vettäâ€?, Joyce sanoi: “EikĂś kukaan ymmärrä?â€?, Dickinson sanoi: “Minun on mentävä sisään, sumu nouseeâ€?, Hitchcock sanoi: “Kukaan ei ikinä tiedä loppua. Pitää kuolla tietääkseen, mitä tapahtuu sen jälkeen, vaikka katolilaisilla on toiveensaâ€?. Viimeinen merkintä artikkelissa oli Kobe Bryantin viimeiseksi jäänyt twiitti: “Jatkamassa pelin viemistä eteen päin @KingJames. Paljon kunnioitusta veli #33644â€?.

đ&#x;’Ş

Kobe Bryant kuoli helikopterionnettomuudessa kaksi viikkoa tulivuoren purkauksen jälkeen, ja kaikki filippiiniläismedia täyttyi koripallotähden muisteluista. He- 25 likoperi oli tÜrmännyt kovassa sumussa vuoren rinteeseen

Kuolema

Kaliforniassa. Jos edelleen jatkuvasta tulivuoriongelmasta puhuttiin, oli kyseessä raportit ihmisten närkästyksestä. Viranomaisten mukaan tulivuoren räjähdysmäinen purkaus oli edelleen mahdollinen minä hetkenä hyvänsä, mutta ihmiset halusivat palata töihin ja koteihinsa.

Oleellisempaa oli kuitenkin esimerkiksi se, että Los Angeles Lakers järjesti muistopelin entisen pelaajansa kunniaksi.

Koripallo on Filippiineillä erittäin tärkeä urheilulaji, jota pelaavat lähes kaikki. Kobe Bryant pelasi koripalloa toisella mantereella, mutta selvästi hän symboloi jotain tärkeää, mistä minä en ymmärtänyt mitään. Kaivelun tuloksena minulle selvisi, että Kobe Bryant oli katolilainen, mikä selitti osaltaan myös katolilaisten filippiiniläisten intoilua.

Luin lisää. Paljastui, että hän oli sovitellut raiskausjutun oikeuden ulkopuolella maksaen toiselle osapuolelle arvioiden mukaan yli 2,5 miljoonaa dollaria. Muistelussa ei ollutkaan kyse Kobe Bryant -ihmisestä vaan Kobe Bryant -ilmiöstä.

(Eikä kuolleista saa puhua pahaa! Lisäksi joku naispuolinen kanttorikin oli sanonut, että Kobe Bryant kohteli häntä kunnioittavasti, ja tuona vaikeana aikana Kobe Bryant oli saanut lohtua papiltaan ja uskostaan. Mutta toiset uskovat karmaan ja uudelleensyntymään.) Siksi sosiaalisen median viesti, joka oli lähetetty hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä, oli jonkun mielestä tärkeää kirjoittaa vapaaseen tietosanakirjaan.

26

Mietin viimeisiä sanoja. Ne kirjaa ylös joku muu, elävä. Sanojalla ei ole enää valtaa niihin. Jeesus voitti Raamatussa kuoleman, mutta ei itse kirjoittanut kuoleman jälkeisestä elämästä. Raamatun kirjoittajat näkivät näkyjä ja saivat viestejä tuolta puolen tai taivaasta siitä huolimatta, että kukaan heistä ei ollut henkilökohtaisesti kuollut. En ole minäkään. Joessa henkeni uhalla 19-vuotiaana pärskiessäni näin kirkasta valoa, jota kohden olin matkalla. Se oli aurinko. Nousin pinnalle ja vedin raitista ilmaa keuhkoihin.

Sanani ovat vielä minun.

Teema

1•2020

Raamatun kirjoittajat näkivät näkyjä ja saivat viestejä tuolta ”puolen tai taivaasta siitä huolimatta, että kukaan heistä ei ollut henkilökohtaisesti kuollut.”

Teema

Kuolema

1•2020

TEEMA SUOSITTELEE

Käsien pesu • Kirjastojen e-kirjapalvelut • Kirjeiden lähettäminen • Palapelit • Lempeys • Madagaskar Muutos • Kirjan kirjoittaminen • Klezmer-musiikki ukulelella Metsä • KAVI:n ilmaiset arkistot Elonetissä • HSL:n asiakaspalvelun spämmäily • Perunamuusi

27