1
Kulisseissa suhisee
”Kirjahylly, maailman paras pankki. Jokainen laina kasvaa lainaajalleen korkoa.”
Jäätyäni eläkkeelle teattereiden johtamisesta muutin syntymäkaupunkiini Turkuun. Ensin ihmettelin kaupungissa tapahtunutta suurta muutosta: ihmisethän puhuvat toisilleen, hymyilevät ja ovat ystävällisiä! Sitten ihmettelin hetken, miten saisin eläkeläisen ajan kulumaan, kunnes sekin ihmettely osoittautui turhaksi. Siirtyessäni ihmisen neljänteen olomuotoon (lapsuus, opiskelu, työ, eläke) minulle vitsailtiin, että eläkeläisellä on sitten kolme vaihetta: 1: GO GO! 2: SLOW GO. 3: NO GO. Alkoi ensimmäinen.
Minua kutsuttiin erilaisiin turkulaisiin ”herraseuroihin”, eli keskustelutapaamisiin. Aleksis Kivi -seurassa viihdyin hetken. Tunsin oloni rennommaksi
J. J. Wecksell -seurassa, joka oli koottu epämuodolliseksi kerran kuussa
kokoontuvaksi säännöttömäksi porukaksi. Siihen kuuluu toimittajia, poliitikkoja, taiteilijoita, juristeja, arkkipiispa, yliopistomiehiä, biologeja yms. kravatitonta ikämiestä. Eräänlainen jang, jos Kivi on jin.
Eräänä alkusyksyn perjantaina noin vuonna 2018 kävelimme Mikko Jokisen kanssa kokouksesta kohti kotejamme. Hän kutsui lasilliselle viiniä, koska asui pari korttelia lähempänä kokouspaikkaa ja kello oli vasta kahdeksan kieppeillä. Mikko on eläköitynyt kaupungin ympäristöjohtaja, biologi, Itämeren suojelija ja sillä hetkellä kotona yksin, koska vaimo oli töissä Helsingissä.
Jorisimme
niitä näitä, tyhjensimme avatun puolikkaan valkoviiniä, joka
taisi löystyttää kieleni pitimiä. Kas kun Mikko kyseli työurastani, tulin tiivistäneeksi lyhyen CV:ni muotoon: Valtasin Vanhan, poltin Vanhan ja minun päälleni heitettiin paskaa. Jätin pois lauseen: Palkkasin murhaajan.
Työtä teattereissa oli tullut tehtyä nelivuotisen Teatterikorkeakoulun jälkeen siinä 42 vuotta, joista 24 johtajana. Olin ollut mukana perustamassa viittä teatteria, käynyt TEAKin ohjaajalinjan 1967–71, aloittanut palkkatyön AHAA Teatterissa 1971, ollut ohjaajana Turun kaupunginteatterissa 1978–85, johtajana Oulun kaupunginteatterissa 1986–90, Tampereen Työväenteatterissa 1990–98 ja Espoon kaupunginteatterissa eli Suomen Kansainvälisessä Teatterissa 2000–13.
2
Teksti: Jussi Helminen
MIKKO: Kirjoita muistelmat.
MINÄ: En ikinä.
MIKKO: Miksi ihmeessä et?
MINÄ: En pidä muistelmista. Niissä ihmiset muistavat mitä haluavat, miten haluavat, unohtavat mitä haluavat ja kehuvat itseään. Ei järjen häivää. Minä en, en ikinä.
MIKKO: Mutta ihan varmasti on muitakin ihmisiä kuin minä, joita kiinnostaisi kuulla noita tarinoita. Kirjoita kirjoita. Nyt kun sulla on aikaa.
Sattumalta yöpöydälläni oli auki Jenny Erpenbeckin kirja Meni, mennä, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen), jonka sivuilta iski tajuntaani lause: ”Ilman muistia ihminen on vain lihapala minkä tahansa planeetan pinnalla.”
Ei ikinä muuttui muotoon: ei muina ikinä, mutta tässä iässä ehkä. Eläkeiässä, ennen kuin muisti on mennyt. Vanhana apuraharohmuna hain rohkeasti tekemiseen apurahaa, Jenny ja Antti Wihurin säätiö myönsi! Vuosi oli 2020. Kiitos!
Olisiis pakko alkaa. Kun sain ensimmäisen tapahtumakronologian kasaan, annoin sen luettavaksi muutamalle luottoihmiselle. Nöyränä kiitän heitä terävistä kommenteista, usein turhankin kohteliaista. Uusien ja uusien versioiden ja vuosien kautta sain käsikirjoituksen ihan toisenlaiseen muotoon, jolloin uskalsin lähestyä sillä kustantajia.
Warelian Marko Vesterbacka vastasi yllättävän nopeasti, että kyllä, tämä on heidän lajiaan, aletaan tehdä kirjaa.
Uusien versioiden kirjoittaminen, kuvamateriaalin kokoaminen, kuvien oikeuksien hankkiminen, oikoluvut – kaikki sujui uuden motivaatioaallon päällä surfatessa kivutta ja innolla.
tiedusteluun saisiko minua esittää sinne johtajaksi, että ammatti ei kiinnosta. Turun teatterilautakunta nöyryytti minua, joten päätin sittenkin kokeilla johtajan ammattia.
Vaimoni
Telle sanoi luettuaan käsikirjoituksen, että tämähän on enemmän kuin muistelmat, tämä on samalla teatteripoliittinen kannanotto, tämä on kirja johtamisesta ja ohjaamisestakin. Laitat itsesi aika alttiiksi.
Laitan.
Se saattaa olla yksi syy kirjoittamiseen Mikon yllytyksen lisäksi. Teatteriurani olen tehnyt muualla kuin Helsingissä, niinpä yksi syy on teatterin ja muun ajankuvan kirjaaminen – kuten helsinkiläisittäin sanotaan – maakunnassa. Kun käyn ravintoloissa, vastaan allergioita tiedustelevalle tarjoilijalle: ei muita kuin Helsinki-allergia.
Kerron kirjassa, miten minut savustettiin ulos Turun Kaupunginteatterin ohjaajan toimesta 1985. Olin sitä ennen jo vastannut Oulusta tulleeseen
Kysyin Ylen lastentoimituksen johtajalta Heikki ”Tuulella ei ole ystävää” Aarvalta tenniksen jälkeisessä saunassa, mitä se johtajan työ oikeastaan vaatii. Heikki sanoi: Se on helppoa. Teet oikeita päätöksiä nopeasti. Ja jos teit väärän, korjaat sen oikeaksi nopeasti. 24 johtajavuoden aikana opin, kuinka oikean neuvon siinä sain! Mutta en oppinut sitä suinkaan heti ensimmäisen kymmenen johtajavuoden aikana. Pitkää ja myrskyisääkin teatterinjohtaja-aikaa auttoi demokraattisen teatteriryhmän AHAAn kaikkien ammattien läpikoluaminen, ajoin bussia, rakensin lavasteita, näyttelin väärin, lauloin enemmän väärin, ajauduin poliittisten riitojen syövereihin periaatteitteni takia, leimat otsassani lisääntyivät.
Teatterin
johtamisesta ei ole oppikirjoja, ei tämäkään sellainen ole, mutta voisi kyllä sisältyä TEAKin oppivaatimuksiin tuolta alueelta. Teatterinjohtaja on aina puun ja kuoren välissä: työnantaja eli hallitus/lautakunta odottaa yleisömenestyksiä ja taloudellista tulosta, henkilökunta mahdollisuuksia tehdä onnistuneita taideteoksia. Teatterin taiteilijoilla on unelmia ja toiveita, jotka he runsaina lähettävät lentoon, ja johtaja on skeet-ampuja, joka pudottaa niistä useimmat silpuksi.
3
Siirryttyäni ohjaajasta johtajaksi tein havainnon, että ensi-illan jälkeen ohjaaja käy henkisen saunan, tyhjennysdepression, jotta voi alkaa seuraavaan työhön uudistuneena. Johtaja taas menee toimistoonsa, istuu odottamaan ongelmia, ja niitä tulee. Johtajan taideteos on koko teatteri ja sen ohjelmisto ja henkilökunnan hyvä luova fiilis.
Tampereella minulla oli seitsemän vuoden jälkeen burn-out oven takana, minusta tuli huono johtaja. Vannoin, että ei enää koskaan. Vapauduin onnellisena taas taiteilijaksi, eli pätkätyöläiseksi, free-lanceriksi, täytellen myös työvoimatoimiston kortteja: työtön-työtön-työtön. Sitten Espoo tarjosi johtajantyötä ja rikoin valani, jaksoin 13 vuotta rakentaa Suomen Kansainvälistä Teatteria. Se työ sopi minulle, pidin siitä. Espoossa ei ollut vakinaista kiinnitettyä taiteellista henkilökuntaa.
Paljon muistan, mutta olennaista ei liene mitä, vaan miten. Enemmän olen unohtanut, niitä unohdettuja siis kirjassa ei ole. Paljon sellaistakin muistan, minkä olen tieten tahtoen jättänyt kertomatta. Kollegoita ja muita ihmisiä koetan kohdella hellästi ja loukkaamatta. Kurssitoverini ja kollegani Raija-Sinikka Rantala laittoi Facebookiin onnitteluviestin kuultuaan tästä kirjasta: ”Maltoitko unohtaa itsekehun?”
Vastasin: ”Paljon unohdin, sitä ihan en. Joskin muistin myös nauraa sille. Kin.” Niinpä nyt muistan mitä haluan, miten haluan, unohdan mitä haluan ja… kerron itsestänikin?
Arvaan, että useat kollegat ovat uteliaita tietämään miten asioita muistan, mutta kuvittelisin myös teatteriyleisön saavan tästä taustoitusta siihen, mitä kaikkea esityksen valmistamiseen liittyy, miten kulisseissa suhisee. Kas kun esitystä aletaan tehdä, kaikki sen tekijät pyrkivät onnistumiseen.
Teatteriesitys katoaa sen päätyttyä. Ainoa, mikä siitä jää, on sen vaikutus katsojaan, katsojiin. Heille esitykset tehdään. Ehkä kirjan kirjoittamisen syynä on sama vietti: jättää jäljen häivä.
Rytmitin
kirjaa harrastuksellani aforismeilla. Siispä tähänkin sopii nyt yksi, ei kirjasta, vaan teatterista:
4
Jussi Helminen vuonna 2022. Kuvan on ottanut Matti Kivekäs, jonka vuonna 1985 ottama valokuva Jokiteatterin harjoituksista kuvittaa Teatterinjohtajan etukantta.
"Kun esitys on valmis, kutsutaan kriitikot turpaantuliaisiin."
"Kukas kissan hännän ostaa, ellei kissa sitä myy?"•
Kesägraafikon näytönpaikka
Teksti: Riikka Riutta
Elämä on siitä jännää, että aina löytyy uusia kiinnostavia asioita, ihmisiä, ilmiöitä, aloja ja tapahtumia.
Hakiessani keväällä graafisen suunnittelun opintoihini liittyvää työssäoppimispaikkaa Warelia Kustannuksesta, en osannut villeimmissäkään unelmissani aavistaa, mitä kaikkea tuleva työssäoppimisjakso pitäisi sisällään. Sain heti alkuun luettavakseni elämäni ensimmäistä kertaa kustannettavaksi tulevan kirjan käsikirjoituksen.
Jussi Helmisen muistelmakirjan, Teatterinjohtajan, käsikirjoitusta oli tätä ennen sparrattu ja kustannustoimitettu Wareliassa kaikkiaan noin puolentoista vuoden ajan.
Ahmin käsikirjoituksen parissa päivässä, vaikka sain siihen toista viikkoa lukuaikaa. Olin lumoutunut. Ensinnäkin itse tekstistä, miten huikea elämäntyö, miten sujuvaa kerrontaa, mukaansatempavaa tarinointia, hurjia tapahtumia ja oivaltavaa leikittelyä suomen kielellä.
Käsikirjoituksen sisältö sai minut välillä nauramaan, välillä itkemään. Samaistuin moneen kokemukseen muun muassa matkustelusta ja lapsiperheen arjesta korvatulehduksineen.
Olen itse istunut katsomassa kirjassa käsiteltyjä teatteriesityksiä, varsinkin
TTT:ssa, Pyynikillä ja Turun Samppalinnassa. Erityisesti vaikutuin Myrskyluodon Maijaan liittyvästä tarinasta aikanaan, kun parikymppisenä kävin
TTT:ssa sen katsomassa ja muistan
miten valtavan koskettava se oli, itkusta ei meinannut tulla loppua. Saman liikutuksen vallassa luin käsikirjoitusta tämän näytelmän kohdalla.
Lisäksi universumi järjesti asiat niin, että samaan aikaan kuin sain tämän käsikirjoituksen luettavakseni, oma esikoiseni ilmoitti saaneensa uuden vakituisen työpaikan teatterimaailmasta. Mikä yhteensattuma! Sitä suuremmalla antaumuksella "opiskelin" Helmisen kokemukset teatterialan guruna ajatellen, että tämä teos on saatava myös esikoiseni luettavaksi!
Pidin
suurena kunniatehtävänä saada laatia tähän käsikirjoitukseen kuvaliitteet yhteistyössä kirjailija Jussi Helmisen ja kustantaja Marko Vesterbackan kanssa. 64 sivua kuvia, alkaen Helmisen lapsuudesta käsittäen koko työhistorian aina eläkeikään saakka.
Hahmottelimme yhdessä Markon kanssa, miten jaottelisimme kuvat neljään eri liitteeseen. Päädyimme aloittamaan kuvaliitteet uran alkuvaiheiden kuvilla, edeten työuran kehityksen myötä, päätyen lopulta henkilökohtaisempiin kuviin. Tämä
5
Kuva: Riikka Riutta.
suunnitelma sopi myös kirjailija Helmiselle, jolta saimme valtavan määrän kuvia sekä ihan fyysisinä valokuvina että sähköisessä muodossa. Helminen oli huolehtinut upeasti kuvien julkaisuluvista alkuperäisiltä kuvaajilta, mistä olin graafikkona hyvin tyytyväinen.
Kuvaliitteiden
työstäminen alkoi suunnittelemalla luonnokset liitteistä ja käymällä läpi valtavaa kuva-aineistoa. Valitsin mielestäni sopivia kuvia liitteisiin, hyväksytin ne työryhmässämme ja aloitin kuvien käsittelyn Adobe Photoshopissa muokaten ne painolaatuisiksi ja tallentaen taitto-ohjelmaan vientiä varten. Koko projektin teimme yhteistyössä: kirjailija Helminen, kustantaja Vesterbacka ja allekirjoittanut, graafikon roolissa.
Tutustuin projektin aikana Warelian tuotantoon kuvaliitteiden osalta oppiakseni kustantamon formaatin ja talon tavan tehdä kuvaliitteitä teoksiin. Otin mallia kuvien ja kuvatekstien sijoittelusta näistä aikaisemmista julkaisuista. Samalla muistelin kaikkia opinnoissani taittoon ja typografiaan liittyviä oppeja.
Kun sain kuvat taitettua, kirjailija alkoi laatia niihin tekstejä, joita muokkasimme yhteistyössä kustantajan kanssa. Kirjassa näette lopputuloksen.
Kuvamateriaalia oli runsaasti, eikä valinta ollut helppoa. Tällä ja seuraavalla sivulla vielä muutama Helmisen perheen kotialbumeista kirjan ulkopuolelle jäänyt helmi, olkaa hyvät!
6
Kuvien läpikäyminen ja valitseminen kirjaan oli mielenkiintoinen projekti.
Runsaasta kuvatarjonnasta saisi koottua erillisen teoksen.
Haasteita
kuvien valitsemisen vaikeuden lisäksi oli joidenkin kuvien painolaatuiseksi käsittelyssä. Varsinkin vanhojen mustavalkoisten kuvien kohdalla jännitin, saanko muokattua niistä riittävän laadukkaat versiot.
Kuvien rajaaminen aukeamiin sopiviksi ja kuvatekstien sijoittaminen niin, että lukukokemus olisi mahdollisimman sujuva, vaati myös tarkkuutta.
Kuvaa ei voi rajata niin, että jokin tärkeä osa kuvasta jäisi esimerkiksi kirjan keskitaitokseen tai että kuvatekstin lukeminen olisi jotenkin hankalaa. Oikolukeminen ja kuvaajien nimien tarkistaminen oli niin ikään oma osa-alueensa. Paljon huomioitavia asioita.
Kokonaisuutena
kuvaliitteiden teko oli itselleni mahtava kokemus! Sain käyttää kaikkia koulussa oppimiani taitoja kuvankäsittelyssä ja taitossa ja todella haastaa osaamistani. Välillä turvauduin kokeneempien graafikoiden apuun, jotta lopputulos olisi varmasti tasokas.
Yhteistyö kirjailijan ja kustantajan kanssa oli sujuvaa ja mielekästä. Sain oppia paljon itselleni vieraasta alasta, teatterimaailmasta.
Olen hyvin kiitollinen tästä upeasta kokemuksesta. Suosittelen lämpimästi teosta kaikille teatteritaiteesta, kulttuurista, kirjallisuudesta, matkailusta, johtajuudesta ja ylipäätään elämästä kiinnostuneille.•
7
8