Kulisseissa suhisee

”Kirjahylly, maailman paras pankki. Jokainen laina kasvaa lainaajalleen korkoa.”

Jäätyäni eläkkeelle teattereiden johtamisesta muutin syntymäkaupunkiini Turkuun. Ensin ihmettelin kaupungissa tapahtunutta suurta muutosta: ihmisethän puhuvat toisilleen, hymyilevät ja ovat ystävällisiä! Sitten ihmettelin hetken, miten saisin eläkeläisen ajan kulumaan, kunnes sekin ihmettely osoittautui turhaksi. Siirtyessäni ihmisen neljänteen olomuotoon (lapsuus, opiskelu, työ, eläke) minulle vitsailtiin, että eläkeläisellä on sitten kolme vaihetta: 1: GO GO! 2: SLOW GO. 3: NO GO. Alkoi ensimmäinen.

Minua kutsuttiin erilaisiin turkulaisiin ”herraseuroihin”, eli keskustelutapaamisiin. Aleksis Kivi -seurassa viihdyin hetken. Tunsin oloni rennommaksi

J. J. Wecksell -seurassa, joka oli koottu epämuodolliseksi kerran kuussa kokoontuvaksi säännöttömäksi porukaksi. Siihen kuuluu toimittajia, poliitikkoja, taiteilijoita, juristeja, arkkipiispa, yliopistomiehiä, biologeja yms. kravatitonta ikämiestä. Eräänlainen jang, jos Kivi on jin.

Eräänä alkusyksyn perjantaina noin vuonna 2018 kävelimme Mikko Jokisen kanssa kokouksesta kohti kotejamme. Hän kutsui lasilliselle viiniä, koska asui pari korttelia lähempänä kokouspaikkaa ja kello oli vasta kahdeksan kieppeillä. Mikko on eläköitynyt kaupungin ympäristöjohtaja, biologi, Itämeren suojelija ja sillä hetkellä kotona yksin, koska vaimo oli töissä Helsingissä.

Jorisimme

niitä näitä, tyhjensimme avatun puolikkaan valkoviiniä, joka taisi löystyttää kieleni pitimiä. Kas kun Mikko kyseli työurastani, tulin tiivistäneeksi lyhyen CV:ni muotoon: Valtasin Vanhan, poltin Vanhan ja minun päälleni heitettiin paskaa. Jätin pois lauseen: Palkkasin murhaajan.

Työtä teattereissa oli tullut tehtyä nelivuotisen Teatterikorkeakoulun jälkeen siinä 42 vuotta, joista 24 johtajana. Olin ollut mukana perustamassa viittä teatteria, käynyt TEAKin ohjaajalinjan 1967–71, aloittanut palkkatyön AHAA Teatterissa 1971, ollut ohjaajana Turun kaupunginteatterissa 1978–85, johtajana Oulun kaupunginteatterissa 1986–90, Tampereen Työväenteatterissa 1990–98 ja Espoon kaupunginteatterissa eli Suomen Kansainvälisessä Teatterissa 2000–13.

MIKKO: Kirjoita muistelmat.

MINÄ: En ikinä.

MIKKO: Miksi ihmeessä et?

MINÄ: En pidä muistelmista. Niissä ihmiset muistavat mitä haluavat, miten haluavat, unohtavat mitä haluavat ja kehuvat itseään. Ei järjen häivää. Minä en, en ikinä.

MIKKO: Mutta ihan varmasti on muitakin ihmisiä kuin minä, joita kiinnostaisi kuulla noita tarinoita. Kirjoita kirjoita. Nyt kun sulla on aikaa.

Sattumalta yöpöydälläni oli auki Jenny Erpenbeckin kirja Meni, mennä, mennyt (suom. Jukka-Pekka Pajunen), jonka sivuilta iski tajuntaani lause: ”Ilman muistia ihminen on vain lihapala minkä tahansa planeetan pinnalla.” tiedusteluun saisiko minua esittää sinne johtajaksi, että ammatti ei kiinnosta. Turun teatterilautakunta nöyryytti minua, joten päätin sittenkin kokeilla johtajan ammattia.

Ei ikinä muuttui muotoon: ei muina ikinä, mutta tässä iässä ehkä. Eläkeiässä, ennen kuin muisti on mennyt. Vanhana apuraharohmuna hain rohkeasti tekemiseen apurahaa, Jenny ja Antti Wihurin säätiö myönsi! Vuosi oli 2020. Kiitos!

Olisiis pakko alkaa. Kun sain ensimmäisen tapahtumakronologian kasaan, annoin sen luettavaksi muutamalle luottoihmiselle. Nöyränä kiitän heitä terävistä kommenteista, usein turhankin kohteliaista. Uusien ja uusien versioiden ja vuosien kautta sain käsikirjoituksen ihan toisenlaiseen muotoon, jolloin uskalsin lähestyä sillä kustantajia.

Warelian Marko Vesterbacka vastasi yllättävän nopeasti, että kyllä, tämä on heidän lajiaan, aletaan tehdä kirjaa.

Uusien versioiden kirjoittaminen, kuvamateriaalin kokoaminen, kuvien oikeuksien hankkiminen, oikoluvut – kaikki sujui uuden motivaatioaallon päällä surfatessa kivutta ja innolla.

Vaimoni

Telle sanoi luettuaan käsikirjoituksen, että tämähän on enemmän kuin muistelmat, tämä on samalla teatteripoliittinen kannanotto, tämä on kirja johtamisesta ja ohjaamisestakin. Laitat itsesi aika alttiiksi.

Laitan.

Se saattaa olla yksi syy kirjoittamiseen Mikon yllytyksen lisäksi. Teatteriurani olen tehnyt muualla kuin Helsingissä, niinpä yksi syy on teatterin ja muun ajankuvan kirjaaminen – kuten helsinkiläisittäin sanotaan – maakunnassa. Kun käyn ravintoloissa, vastaan allergioita tiedustelevalle tarjoilijalle: ei muita kuin Helsinki-allergia.

Kerron kirjassa, miten minut savustettiin ulos Turun Kaupunginteatterin ohjaajan toimesta 1985. Olin sitä ennen jo vastannut Oulusta tulleeseen

Kysyin Ylen lastentoimituksen johtajalta Heikki ”Tuulella ei ole ystävää” Aarvalta tenniksen jälkeisessä saunassa, mitä se johtajan työ oikeastaan vaatii. Heikki sanoi: Se on helppoa. Teet oikeita päätöksiä nopeasti. Ja jos teit väärän, korjaat sen oikeaksi nopeasti. 24 johtajavuoden aikana opin, kuinka oikean neuvon siinä sain! Mutta en oppinut sitä suinkaan heti ensimmäisen kymmenen johtajavuoden aikana. Pitkää ja myrskyisääkin teatterinjohtaja-aikaa auttoi demokraattisen teatteriryhmän AHAAn kaikkien ammattien läpikoluaminen, ajoin bussia, rakensin lavasteita, näyttelin väärin, lauloin enemmän väärin, ajauduin poliittisten riitojen syövereihin periaatteitteni takia, leimat otsassani lisääntyivät.

Teatterin

johtamisesta ei ole oppikirjoja, ei tämäkään sellainen ole, mutta voisi kyllä sisältyä TEAKin oppivaatimuksiin tuolta alueelta. Teatterinjohtaja on aina puun ja kuoren välissä: työnantaja eli hallitus/lautakunta odottaa yleisömenestyksiä ja taloudellista tulosta, henkilökunta mahdollisuuksia tehdä onnistuneita taideteoksia. Teatterin taiteilijoilla on unelmia ja toiveita, jotka he runsaina lähettävät lentoon, ja johtaja on skeet-ampuja, joka pudottaa niistä useimmat silpuksi.

Siirryttyäni ohjaajasta johtajaksi tein havainnon, että ensi-illan jälkeen ohjaaja käy henkisen saunan, tyhjennysdepression, jotta voi alkaa seuraavaan työhön uudistuneena. Johtaja taas menee toimistoonsa, istuu odottamaan ongelmia, ja niitä tulee. Johtajan taideteos on koko teatteri ja sen ohjelmisto ja henkilökunnan hyvä luova fiilis.

Tampereella minulla oli seitsemän vuoden jälkeen burn-out oven takana, minusta tuli huono johtaja. Vannoin, että ei enää koskaan. Vapauduin onnellisena taas taiteilijaksi, eli pätkätyöläiseksi, free-lanceriksi, täytellen myös työvoimatoimiston kortteja: työtön-työtön-työtön. Sitten Espoo tarjosi johtajantyötä ja rikoin valani, jaksoin 13 vuotta rakentaa Suomen Kansainvälistä Teatteria. Se työ sopi minulle, pidin siitä. Espoossa ei ollut vakinaista kiinnitettyä taiteellista henkilökuntaa.

Paljon muistan, mutta olennaista ei liene mitä, vaan miten. Enemmän olen unohtanut, niitä unohdettuja siis kirjassa ei ole. Paljon sellaistakin muistan, minkä olen tieten tahtoen jättänyt kertomatta. Kollegoita ja muita ihmisiä koetan kohdella hellästi ja loukkaamatta. Kurssitoverini ja kollegani Raija-Sinikka Rantala laittoi Facebookiin onnitteluviestin kuultuaan tästä kirjasta: ”Maltoitko unohtaa itsekehun?”

Vastasin: ”Paljon unohdin, sitä ihan en. Joskin muistin myös nauraa sille. Kin.” Niinpä nyt muistan mitä haluan, miten haluan, unohdan mitä haluan ja… kerron itsestänikin?

Arvaan, että useat kollegat ovat uteliaita tietämään miten asioita muistan, mutta kuvittelisin myös teatteriyleisön saavan tästä taustoitusta siihen, mitä kaikkea esityksen valmistamiseen liittyy, miten kulisseissa suhisee. Kas kun esitystä aletaan tehdä, kaikki sen tekijät pyrkivät onnistumiseen.

Teatteriesitys katoaa sen päätyttyä. Ainoa, mikä siitä jää, on sen vaikutus katsojaan, katsojiin. Heille esitykset tehdään. Ehkä kirjan kirjoittamisen syynä on sama vietti: jättää jäljen häivä.

Rytmitin

kirjaa harrastuksellani aforismeilla. Siispä tähänkin sopii nyt yksi, ei kirjasta, vaan teatterista: