Runoja jäätikön reunalta
Mistä kirjoittaa,
kun napaseutu sulaa?
Teksti ja kuvat: Paula Sankelo
Runokokoelmani Katoava jää sai mainoslauseekseen: ”Maailman pohjoisinta suomalaista kirjallisuutta.” Toisin kuin mainokset yleensä, se lienee kirjaimellisesti totta.
Asun ja kirjoitan Longyearbyenissä, Huippuvuorten suurimmassa kylässä. Muutin tänne perheeni kanssa kesällä 2021. Longyearbyen sijaitsee leveyspiirillä 78˚N ja on maailman pohjoisin paikkakunta, jossa asutaan ympäri vuoden. Longyearbyenissä monet arkiset asiat ovat maailman pohjoisimpia: täällä on esimerkiksi maailman pohjoisin peruskoulu, kirkko ja bensa-asema.
Olen kotoisin Oulusta, joten merijää ja pakkaset ovat minulle jo lapsuusajoilta tuttuja. Lapsuudesta saakka minulla on ollut myös halu päästä vielä pohjoisemmaksi. Lukiossa kirjoitin unelmakarttaan, että tahdon nähdä jääkarhuja heidän luonnollisessa elinympäristössään. Unelmani toteutui ensi kerran keväällä 2003, jolloin opiskelin Huippuvuorten yliopistossa. Myöhemmin kirjoitin tapauksesta runon, jossa karhun ruumis viedään näytille vallesmannin pihaan.
Minulla on Suomessa työpaikka ympäristötutkijana, mutta olen virkavapaalla tutkimustyöstä. Koulutukseltani olen kotimaisen kirjallisuuden ja
fysiikan maisteri sekä energiatekniikan diplomi-insinööri. Huippuvuorilla työskentelen museossa, toimitan Elonkehälehden kirjallisuus- ja runopalstaa ja kirjoitan kirja-arvioita. Runojen kirjoittaminen tapahtuu jossain töiden ja perhe-elämän välisissä aikarakosissa.
Kuten moni esikoisrunoilija, minäkin kirjoitin vuosikausia pöytälaatikkoon. Sain vauhtia tavoitteelliseen kirjoittamiseen, kun olin Elokapina-aktiivina kokoamassa ympäristökriisiin keskittyvää runoantologiaa. Projekti keskeytyi korona-aikana, mutta sain omista teksteistäni niin rohkaisevaa palautetta – kiitokset runoilija Silene Lehto! – että
Jääkarhu Borebreen-jäätikön edessä. Jäätikkö on saanut nimensä Boreaksesta eli pohjatuulen jumalasta.
aloin työstää omaa runokokoelmaa julkaistavaan muotoon.
Viimeistelin käsikirjoitukseni Huippuvuorilla, jossa napaseutu ja jää nousivat luontevasti kirjan kokoavaksi teemaksi. Pohjoinen luonto oli kuitenkin runoissani läsnä jo aiemmin, sillä asuin Longyearbyenissä ensi kertaa 2002–2003. Vanhimmat runot kokoelmassani ovat näiltä ajoilta peräisin: tosin kirjoitusprosessin aikana moneen kertaan muuntuneina, sillä olen säkeitä loputtomiin hinkkaava prosessikirjoittaja.
PaluuLongyearbyeniin näytti selkeän eron kylässä ja sen ympäristössä: jäätiköt ovat vetäytyneet, merijää vähentynyt ja kesäinen tundra vihertynyt. Taloja on tuhoutunut tai käyttökiellossa lumivyöryjen takia.
Mietin ennen muuttoa, olisinko Huippuvuorilla koko ajan surullinen ilmastokriisin tähden. Tulin siihen tulokseen, että olen sitä Helsingissäkin, joten voin yhtä hyvin surra parituhatta kilometriä pohjoisempana. Samaan aikaan olen koko ajan onnellinen siitä, että saan
asua jäätiköiden kainalossa ja jääkarhujen naapurina.
Vaikka napaseudun luonto on kauneinta mitä tiedän, en tarkoituksellisesti yritä muotoilla tätä kauneutta runokuviksi. Napaseudun maisema on niin ryöstöviljelty turistibisneksen mainoskuvastona, että sen romantisointi tympäisee. Sen sijaan kirjoitan usein eläimistä: kirjoittamalla koen tutkivani jännitteistä maastoa, joka virittyy ihmisen ja toisenlajisten olentojen todellisuuksien välille. Jännite maailmojen
Huippuvuorilla eläimet ovat usein rauhallisia, koska ankarissa olosuhteissa täytyy säästää energiaa.
Revontulia ja villieläimiä voi katsella vaikkapa keskellä kylää.
"Jäätikkö on rispaantunut esirippu laskoksilla vuonon poikki.
Kun se romahtaa kantimistaan alkaa välinäytös, jossa hukutaan tai tanssitaan.
Katoava jää on rakkauskirje arktiselle luonnolle.
välillä on väkivaltainen, ja olen itsekin tähän väkivaltaan osallinen.
Arki on arkea maailman pohjoisimmassa kylässä siinä missä muuallakin. Se, mikä näyttäytyy vierailijalle outona ja dramaattisena, on Longyearbyenissä tavanomaista. Esimerkkejä on helppo luetella: täällä ei saisi syntyä eikä kuolla, olemme Norjassa, mutta naapurikylä on venäläinen, alkoholia säännöstellään viinakortilla, autot ja asunnot jätetään lukitsematta ja kylän ulkopuolelle otetaan kivääri mukaan.
Talvisaikaan voimme katsella revontulia päivin ja öin, kesällä hiilisataman vieressä pötköttää usein läjä mursuja.
Vaikka elämä rullaisi tasaista tahtia, Huippuvuorilla ei ole minusta koskaan tylsää. Sään kanssa pärjää pukeutumal-
la, mutta valoisuuden vaihtelu muistuttaa siitä, että koko ajan eletään tietynlaisissa äärioloissa. Kaamos ja yötön yö kestävät kumpikin neljä kuukautta, siirtymä näiden välillä kaksi kuukautta. Valon ja pimeyden vaihtelut koettelevat päätä ja ruumista. Toisaalta koen, että Suomen nykyiset yli 30 asteen helteet alkavat olla tietynlaisia ääriolosuhteita nekin.
Huippuvuorilla on helppoa kirjoittaa, mutta ulkosuomalaisena olen tietysti suomalaisten runopiirien ulkopuolella. Teen freelancerina runoarvioita ja toimitan runopalstaa osaksi juuri sen takia, että pysyisin kosketuksissa Suomessa julkaistavaan runouteen.
Luen suomenkielisen kirjallisuuden lisäksi norjaksi, ruotsiksi ja englanniksi,
niin runoja kuin proosaakin. Tärkein runollinen esikuvani on suomenruotsalainen Tua Forsström.
Longyearbyenissä on omakin vilkas kulttuurielämä: 2 500 asukkaan kylässä on kirjallisuuslehti ja kirjafestivaali, useita musiikkitapahtumia, taidegalleria ja kaksi taiteilijaresidenssiä. Paikallisten taiteilijoiden lisäksi täällä käy sankoin joukoin vierailevia piirtäjiä, maalareita, kirjoittajia, kuvanveistäjiä, taidevalokuvaajia, dokumenttielokuvien tekijöitä, muusikoita ja performanssitaiteilijoita. Meitä paikallisia asukkaita tiedustellaan tuon tuostakin mukaan johonkin luovaan projektiin.
Kun toimittajat ja taiteilijat ympäri maailmaa lentävät jatkuvana virtana kyselemään, kuinka ilmastokriisi nä-
kyy juuri Longyearbyenin arjessa, sekin on eräänlaista ryöstöviljelyä ja herättää ärtyneen vastareaktion. Tekee mieli sanoa – ja usein sanonkin – että kysykää naapureilta omilla kotikulmillanne, kyllä nekin muuttuvat ilmastokriisin seurauksena. Longyearbyenin kylässä käy myös enimmillään jopa 150 000 turistia vuodessa ihmettelemässä uhattua arktista luontoa. Kun tätä ruljanssia katselee lähietäisyydeltä, välillä alkaa tuntua siltäkin, että mitä pikemmin tuho tulee, sen parempi.
Minua lohduttaa suuresti ajatus, että joskus vielä kaikki on taas jään peitossa, eikä ole yhtään turistia tai runoilijaa jääkenttiä fiilistelemässä – ei ainakaan oman lajimme edustajia.•
Katoava
jää jatkaa kulkuaan.
Täällä hupeneva taakka
täyttää jossain painanteen paisuu seuraavaan.
Kylän ulkopuolella täytyy kantaa kivääriä ja valopistoolia. Kuva: Marika Marnela.
Kansi: Markku Yli-Erkkilä.