Kriittisempi ote olisi ollut paikallaan by warelia

Kriittisempi ote

olisi ollut paikallaan

Teksti: Marko Vesterbackai ja kuvat: Salla Yli-Erkkilä

Tampere palkitsi 23. huhtikuuta 2025 Matti Kuuselan antamalla tälle huomattavan tunnustuksen: Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kuusela ja muut palkitut saivat kunnianosoituksensa Raatihuoneella pidetyssä iltajuhlassa. Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto on ilmeisesti vanhin suomalainen vuosittain keskeytyksettä jaettu kirjallisuuspalkinto. Sitä on jaettu joka vuosi jo vuodesta 1945 lähtien.

Kyse ei ole kilpailusta, johon voisi ilmoittautua ehdolle, vaan palkinnon saajat päättää asiantunteva luovan kirjallisen työn palkitsemistoimikunta, joka itse seuraa ilmestyvää kirjallisuutta. Palkitsemistoimikunta on kaupunginhallituksen asettama.

Kuusela tunnetaan nykyään myös näytelmäkirjailijana, mutta palkinnon

hän sai journalistisesta omaelämäkertateoksestaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja. Kuuselan toimittajaluonne tunnetaan Tampereella hyvin. Niin kuin hyvin tiedetään, sen yksi olennainen puoli on ollut kirjallisten lainojen ja keinojen runsas viljely. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen onkin kutsunut Kuuselaa ”sanomalehtikirjailijaksi”.

Tässä kirjassa Kuusela kertoo yksityiskohtaisesti siitä, miten hän oppi kirjoittamaan omalla tyylillään ja miten hänen juttunsa ovat syntyneet. Huomiota herättävän paljon Kuusela nostaa kirjassa esiin muita ihmisiä: toimittajatovereitaan, kanssaan juttumatkoilla kulkeneita valokuvaajia ja muita juttujen synnyn kannalta tärkeitä henkilöitä. Kirjassa nousevat esiin myös lukuisat mieleen painuneet kohtaamiset Suomessa ja maailmalla.

Journalisti – Toisenlainen toimittaja rakentaa monista kirjan sivuilla esiintyvistä ihmisistä myös syvällisiä journalistisia henkilökuvia.

Kirjan kustannustoimittaja onnittelee Mattia ja kiittää Tampereen kaupunkia!

Kirjassaan Matti Kuusela kertoo monella tavalla myös siitä, miten on toimittajana käyttänyt mielikuvitusta osana keinovalikoimaansa. Pääasiassa mielikuvitus on ollut jutuissa mukana lukijoille täysin ilmeisenä ja läpinäkyvänä keinona. Toisaalta Kuusela ei ole suinkaan aina alleviivannut sitä, missä kohtaa mielikuvitus alkaa tai loppuu.

Joskus rajakohdan tunnistaminen on jäänyt lukijoiden valppauden, älyn ja huumorintajun varaan, joskus se on edellyttänyt yleissivistystä ja yleistä

Ydin-lehti 1/2025.

arvostelukykyä ja joskus se voinut mennä osalta lukijoista ohi mainituista hyveistä huolimatta.

Journalisti – Toisenlainen toimittaja julkistettiin 21.3.2024 kirjamuseo Pukstaavin Kulttuuritorstai-illassa runsaslukuisen ja myötämielisen yleisön edessä. Oltiin Sastamalassa, jossa Kuuselan jutut ja tyyli myös hyvin tunnettiin – oltiinhan Pirkanmaalla eli maakunnan pääsanomalehden levikkialueella, jossa Kuuselan juttuja oli luettu jo nelisenkymmentä vuotta. Itsekin olin lukenut Kuuselan juttuja yhtä pitkään, eli melkein niin kauan kuin ylipäätään olin sanomalehteä päivittäin lukenut.

Samana torstaipäivänä 21.3.2024 Kuuselan kirjasta ilmestyi myös arvostelu Suomen Kuvalehden verkkosivuilla. Siellä kirjan arvioi journalistiikasta väitellyt mediatutkija ja vapaa

toimittaja Pasi Kivioja, Kuuselan entinen kollega Aamulehdessä. Kirjasta oli alettu lähettää toimittajille pdfmuotoisia arvostelukappaleita jo noin kuukausi ennen ilmestymistä, minkä ansiosta aivan ensimmäiset arvostelut ilmestyivät itse asiassa jo viikkoa ennen virallista julkistamispäivää. Suomen Urheilulehti antoi 14.3. kirjalle täydet viisi tähteä. Myös useilla Aamulehden toimittajilla oli kirja pdf-versiona hallussaan jo helmikuussa.

Kivioja luonnehtii Suomen Kuvalehden sivustolla ilmestyneessä Mediaansekaantuja-blogissaan varsin osuvasti Kuuselan kirjan ominaisluonnetta. Pitkä ja pääosin myönteinen arvostelu on sieltä vapaasti luettavissa. Seuraavassa kaksi katkelmaa:

Muistelmista saa hyvän käsityksen Kuuselan tyylistä, sillä hän on kirjoittanut kirjan samassa tyylilajissa kuin

lehtijuttunsakin. Lisäksi hän on kirjassa julkaissut joitakin tärkeimpiä lehtijuttujaan uudelleen.

Tunnuspiirre Kuuselan jutuissa on minäkertojaan perustuva gonzo-tyyli, joka ei kuitenkaan piehtaroi kertojan omassa erinomaisuudessa. Minä-kertoja antaa kirjoittajalle mahdollisuuden hyödyntää omia havaintojaan ja tunteitaan, ja sen Kuusela totta vie osaa.

Kuuselasta tekee erilaisen toimittajan hänen poikkeuksellinen herkkyytensä, lempeytensä ja pasifisminsa. Esimerkiksi kuvaus hänen koiransa Armin viimeisestä päivästä on niin riipaiseva, että se saa karskinkin lukijan nieleskelemään.

Kuuselan reportaasi- ja featurejutuissa vilisee runoja ja proosaa yllättävissä paikoissa, mikä pakottaa lukijankin herkistymään. Mutta jos viisveisaa

korkeakirjallisuudesta, tunnetta ei välttämättä tavoita ja toistuva maneeri voi pian alkaa ärsyttää ja kyllästyttää.

Kuusela kertookin toimittajakollegansa todenneen hyväntahtoisesti, että ”Kuuselan jutut ovat aina samanlaisia. Ensin niissä matkustetaan jonnekin, sitten on joku runonpätkä ennen kuin mennään oluelle ja muistellaan Nokiaa.”

Jos kirjoittaja pystyy naurattamaan, itkettämään, yllättämään ja ärsyttämään lukijoitaan, hänellä on hallussaan sellainen tunneskaala, jota suurimmalla osalla ammattikunnasta ei ole. Omaperäinen kirjoittaja erottuu massasta.

Arvostelun loppu:

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset palkittujen juttujen syntymisestä ja reportaasimatkoilla tapahtuneista sattumuksista. Suomalaisen urheilun dopingin käyttöä koskeva osuus kirjassa poiki myös uutisen Ilta-Sanomiin.

Osuva on Kuuselan analyysi Aamulehden kulttuuritoimituksen raunioittamisen

laajemmista vaikutuksista kuin vain kulttuurijournalismiin:

”Samalla katoavat hyvät kirjoittajat, suomen kieli köyhtyy ja nääntyy ja teksti muuttuu kuivaksi asiaproosaksi, ’pysäyttäväksi’ sosiaalipornoksi tai lapselliseksi lässytykseksi. Juuri nyt omaperäinen ja pitkä kirjoittaminen olisi ehdottomasti paras konsti pitää lukijat kiinni sanomalehdessä.”

Senrytinän valossa, joka alkoi seuraavana päivänä eli perjantaina 22.3.2024, on mielenkiintoista lukea mediatutkija Kiviojan luonnehdintoja: mistä hän Kuuselaa kiitti ja mistä moitti.

Kivioja siis tunsi arvostelua kirjoittaessaan Kuuselan kirjoitustyylin perusteellisesti ja piti omaelämäkerrallisen kirjan parhaana antina kuvauksia palkittujen juttujen syntymisestä ja reportaasimatkoilla tapahtuneista sattumuksista. Siitä, että ”Kuuselan reportaasi- ja featurejutuissa vilisee runoja ja proosaa yllättävissä paikoissa”, Kivioja totesi, että kirjoitustapa ”pakottaa lukijankin herkistymään”, mutta että on-

gelmana on ennustettavuus, kun ”toistuva maneeri voi pian alkaa ärsyttää ja kyllästyttää”.

Kivioja kertoi tarttuneensa kirjaan hanakasti nähdäkseen, ”ketkä kaikki siellä haukutaan, kuten muistelmissa on tapana”. Toimittajamainen lukutapa ehkä ohjasi siinä kohtaa tätä lukijaa harhaan.

Kirjassa ei lopulta haukuta kovinkaan monia ihmisiä, mutta kehutaan sitäkin useampia, nimeltä mainiten, minkä Kivioja näkee kirjan suurimmaksi miinukseksi: ”Kirjassa häiritsee eniten nimien luetteleminen.” Siitä, että kirjassa oli lueteltu Valo-liitteen tekijät ja avustajat, Kivioja sai aiheen kysyä: ”Onko kirja tehty kiitokseksi kavereille vai luettavaksi suurelle yleisölle?”

Itse arvostan niin muistelmien kustantajana kuin lukijanakin, kun muistelija ei esitä suoriutuneensa elämästä yksin vaan nimeltä mainiten antaa kiitosta ja arvostusta lukuisille eri ihmisille. Jos kehuttavia on paljon, se kertoo muistelijan eetoksesta hyvää ja muistuttaa siitä ikitotuudesta, ettei kukaan

Ydin-lehti 1/2025.

saa yksinään mitään kovin arvokasta aikaan. Filosofi Timo Airaksinen kiteyttää tämän mainiosti keväällä 2025 ilmestyvissä muistelmissaan:

Kukaan ei saavuta mitään yksin. Munaamiseen ei muita tarvita.

Kun kustannustoimitin Journalistia, näin Matti Kuuselan tavassa mainita ihmisiä nimeltä dokumentoivaa ja inhimillistä arvoa enkä osannut enkä osaa ajatella, että lukuisat nimet jotakuta todella haittaisivat, eivät edes kirjan muutamat pitkät nimilistat. Nehän on helppo lukijana hypätä yli. (Ylipäätään en ei-toimittajana oikein aina

ymmärrä toimittajien halua karsia faktoja luettavuuden nimissä, mutta se on toinen tarina. Itse luen kirjojen lisäksi sanomalehdistäkin mielelläni juttuja, joissa on yksityiskohtaisia faktoja ja joista saa tapahtumista täsmälleen oikean käsityksen. Useammin minua lehtijutuissa tietoisesti häiritsee yksityiskohtien puute kuin niiden runsaus. Toimittajat kiinnittävät kirjoittamissaan kirja-arvioissakin usein huomionsa siihen, että kirjassa on jotain tarpeetonta. Minun makuuni kirjoissa on harvoin mitään tyystin tarpeetonta: kunhan teksti on hyvin jäsenneltyä, sinne mahtuu vaikka mitä, ja jopa kummalliset sivupolut

ja oudosti törröttävät ulokkeet ovat usein hyvin kiinnostavia.)

PasiKivioja mainitsee arvostelussa, että ”kriittisempi ote olisi ollut paikallaan myös muistelmien editoinnissa”. Totta varmasti. Jälkiviisaasti ajatellen juuri toimittajalukijoiden lukutapaan olisikin voinut varautua paremmin, mutta esimerkiksi tuota Valo-liitteen tekijöiden ja avustajien nimien pitkää listaa en osaa jälkikäteenkään pitää minkäänlaisena ongelmana, joskin nimilistan jäsentelyn editoinnissa olisi pitänyt olla sanavalinnoissa huolellisempi.

Jo ennen kirjan ilmestymistä sain Aamulehden sisältä kirjasta kiitosviestin, jossa kirjan todettiin olevan ”muuten oikein hyvä kirja” lukuun ottamatta Valon nimilistauksessa olevaa asiavirhettä, jonka viestissä arveltiin syntyneen editointivaiheessa:

Matin kirjassa on ainakin yksi asiavirhe, sivulla 148. Olisiko syntynyt editointivaiheessa… Kirja listaa Valon avustajiksi ja graafikoiksi myös toimituksen vakiväkeä […] Virhe olisi vältetty käyttämällä lauseessa myös sanaa ”toimittajat” ei ”kesätoimittajat” tai sitten ”Avustajina, toimittajina tai kesätoimittajina, taittajina ja graafikoina”.

Huomautus oli aiheellinen. Kun nimilista täydentyi aivan kirjan oikoluvun loppuun saakka, nimien ryhmittelyyn jäi selvä asiavirhe, joka olisi ollut korjattavissa noilla muotoiluilla. Muita silmiinpistäviä asiavirheitä tämä toimittajalukija ei kirjasta ollut ensilukemalla huomannut, mikä pöytäkirjaan tässä vaiheessa merkittäköön.

Kyllä siellä niitä asiavirheitäkin on. Monenlaista faktantarkistusta on kirjan editoinnin aikana tehty, mutta aina voisi tehdä vielä enemmän. Se virhe mikä on korjattu, loistaa poissaolollaan ja virheenkorjaus on kirjan lukijalle näkymätöntä työtä. Saman yritän muistaa, kun näen sanomalehtijutuissa asiavirheitä. Niitä tuntuu olevan vilisemällä, mutta ei olisi oikein väittää, ettei toimituksissa yritetä faktoja tarkistella.

Tässä vaiheessa voi mainita senkin, että olin Matti Kuuselaa nuoresta saakka lukeneena hyvin tietoinen siitä, että hän lehtijutuissaan luotti usein vaikutelmiinsa eikä välttämättä tarkistanut niitä mistään, vaikka mahdolliset virheet olisivat nähdäkseni olleet helpolla faktantarkistuksella korjattavissa. Tällainen pedantti tarkistelu ei vain ole erityisesti kuulunut hänen kirjoittajanluonteeseensa, enkä pitänyt sitä juuri tämän kirjan kohdalla erityisen olennaisena asiana.

Otan yhden harmittoman esimerkin vuosien takaa, heinäkuulta 2014. Tätä ei ole kirjassa. Aamulehti julkaisi Kuuselan kepeänkiintoisan jutun “Entä jos olisikin syntynyt Homo amor?”. Yhtenä sivupolkuna Kuusela kertoi jutussa amerikkalaisen antropologin Grover Kranzin luurangosta:

Grover Kranz kuoli vuonna 2002, mutta hänen luurankoaan voi ihailla luonnontieteen museossa Smithsoniassa. Kranzin viimeinen tahto oli, että hänen luurankonsa ja hänen kolmen koiransa luurangot asetetaan näytteille museoon. Se oli hänen näkemyksensä parhaasta mahdollisesta tavasta viettää ikuisuutta: koiran kallo lepäämässä omaa sääriluuta vasten.

Kuusela itse sai tietonsa Kranzin luurankotestamentista Chris Stringerin kirjasta Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji.

Viehättävää ja kiinnostavaa – ja sitä yllättävämpää, että Kuusela malttoi olla hakematta netistä parilla klikkauksella kuvaa Kranzin luurangosta. Itse klikkailin Kuuselan juttua lukiessani itseni saman tien kuvia katsomaan. Jos Kuusela olisi katsonut, hän ei olisi kirjoittanut kallon lepäämisestä sääriluuta vasten. Kuvasta näkee, millaiseen asetelmaan Grover ja Clyde on aseteltu. Asetelma perustuu valokuvaan, jossa lihaisat, eläväiset ja iloiset Grover ja Clyde ovat samassa asennossa.

Miksi Kuusela ei katsonut kuvaa, vaan kirjasi faktana mielikuvansa sääriluuta vasten lepäävästä koiran kallosta? Tai miksi sitä ei toimituksessakaan kukaan katsonut. Kriittisempi ote olisi ollut paikallaan. Niin aina. Aika harmittomalta tämä faktavirhe kuitenkin lehdenlukijasta tuntui.

Armi-koiran

viimeisestä päivästä kertovaa juttua, jossa oli monenlaista mielikuvituksen tuotetta, Pasi Kivioja kehui arvostelussaan riipaisevaksi. Sitä, että Kuusela kirjassa kertoi keksineensä joihinkin juttuihinsa joitakin asioita omasta päästään, Kivioja ei pitänyt ongelmana tai edes mainitsemisen arvoisena seikkana.

Seuraavasta päivästä eteenpäin se oli ongelma suurin piirtein kaikille toimittajakollegoille, jotka Kuuselasta ja tämän jutuista jotain julkisesti kirjoittivat. Perjantaina 22.3.2024 Aamulehti nimittäin ilmoitti poistavansa verkosta kaikki Matti Kuuselan jutut

sen perusteella, mitä Kuusela oli juuri ilmestyneessä omaelämäkerrassaan juttujensa synnystä kertonut.

Toimittajien kirjoittamat kirja-arvostelut loppuivat täysin, jo kirjoitetutkin arvostelut jätettiin julkaisematta. Pääkirjoituksissa ja kolumneissa ja nettikeskusteluissa toimittajat kommentoivat Kuuselan toimittajanlaatua paljonkin. Kuusela leimattiin kohussa valehtelijaksi ja hänen sanottiin muun muassa sepittäneen päästään haastateltavia ja näiden repliikkejä. Muutamat harvat yksiäänisestä tuomitsijoiden ja irtisanoutujien kuorosta erottuneet poikkeukset olivat eläköityneitä entisiä toimittajia ja alanvaihtajia.

Mitä kaikkea sen jälkeen kuluneina kuukausina tapahtui, siitä tullaan varmasti kirjoittamaan ja julkaisemaan

vielä monia analyysejä, varmaan opinnäytteitäkin. Tähän mennessä julkaistuista analyyseistä perusteellisimman on kirjoittanut dosentti Voitto Ruohonen. Itsekin lähes 40 vuotta toimittajana työskennelleen Ruohosen kirjoitus julkaistiin Ydin-lehdessä 1/2025 otsikolla ”Tapaus Matti K.”.

Tämän jutun kuvituksena on kuvaleikkeitä Ruohosen jutusta. Kaikki tekstin lomassa olevat kuvaleikkeet ovat siis poimintoja tuosta Ydin-lehdessä julkaistusta jutusta.

Ruohosen jutun otsikko viittaa Franz Kafkan romaanihenkilöön Josef K. Tämä Josef K. -viittaus on aiheellinen, mikä tulee Ruohosen analyysissä vakuuttavasti osoitetuksi. Se, että juuri Arja Alhon päätoimittama Ydin-lehti otti Ruohosen jutun julkaistavakseen, ei ole varmasti sattumaa, onhan Alho

itse aikoinaan lähes kolmekymmentä vuotta sitten kokenut, miltä tuntuu tulla tsunaminkaltaisen mustamaalauksen kohteeksi. Alho oli myös kirjoittanut aiheesta Tammen nopeasti julkaiseman tilityskirjan otsikolla Kafka kävi meillä.

Matti Kuuselan kohdalla toimittajien mielenkiinto itse kirjaan loppui käytännössä 22.3.2024. Median ilmaiskappaleita ei lehtien toimituksiin tilattu, ja kun kirjaa ei ollut saatavilla e-kirjana eikä äänikirjana, kirjaa ei käytetty jutuissa lähteenä. Kohun syntymisen jälkeen ei puhuttu enää juuri lainkaan kirjasta – puhuttiin vain siitä, millaiseksi toimittajaksi Kuusela oli ”paljastunut”.

Kustannustoimittajan näkökulmasta massiivinen kohu oli aidosti odottamaton. Se asia, minkä toi-

Ydin-lehti 1/2025.

mittaja Ilari Leppäniemi Aamulehden 14.3.2024 julkaisemassa arviossa nosti esiin kirjan parhaana antina, ei enää toimittajia kiinnostanut:

Kirjan parasta antia ovat Kuuselan rehelliset pohdinnat vaikeista aiheista kirjoittamisen etiikasta. Esimerkiksi vetoa alaikäisiin tyttöihin kokevasta miehestä kertova juttu saa tällaisen käsittelyn, samoin urheilutoimittajaaikojen dopingvyyhdit. Venäjän- ja Ukrainan-matkoiltaan kirjoittamiensa juttujen kirkasotsaisuutta Kuusela käsittelee avoimen itsekriittisesti, mikä tuo kirjaan syvyyttä.

Vaikka Kuusela puhuu kirjassa paljon journalismin totuudellisuudesta ja journalistien valehtelusta ja manipuloitavissa olemisesta, ne jaksot eivät olleet niitä, mihin toisten journalistien kaikki huomio nyt keskittyi. Kohussa olennaiseksi ja lähes ainoaksi asiaksi

nousi se, että journalismissa kaiken on oltava totta ja koska Kuuselan jutuissa kaikki ei aina ollut totta, Kuusela ja journalismi piti erottaa toisistaan jyrkästi.

Käsikirjoituksen äärellä aidosti kiusalliselta sepittämistapaukselta oli tuntunut yksi ainoa tapaus, ja sille omistettiinkin kirjassa kokonainen luku. Siinä luvussa Kuusela koettaa selittää (toisin sanoen koettaa tehdä itselleen ja lukijallekin ymmärrettäväksi), miksi oli sepittänyt rakastamansa runoilijan eli Mannerin kanssa käymänsä vuoropuhelun Mannerista kertovan lehtijutun alkuun. Oli ilmeistä, että kaikki lehtijutun lukijat eivät olleet hoksanneet tuota vuoropuhelua sepitteeksi lehtijuttua lukiessaan. Monet Matin henkilökohtaisesti tunteneet ihmiset ovat oman todistuksensa mukaan hoksanneet, että dialogi oli keksitty, mutta itse juttu ei anna tarpeeksi, jos

lainkaan, vihjeitä dialogin sepitteellisyydestä. Osa dialogin sepiteluonnetta hoksaamattomista oli Mannerin tuotannon hyvin tuntevia kirjallisuuden harrastajia, joten lehtijutussa oli aito ongelma, jota oli syytäkin omaelämäkerrassa selittää. Ja niin Kuusela tekee.

Lisäksi Kuusela kertoo omaelämäkerrassa eräästä souturetken kuvauksesta, johon hän oli keksinyt päästään ruotsalaisen kirjailijan ja tämän kuvitellun kirjan. Kirjan kirjoittaminen oli jutun mukaan jäänyt kesken, kun kirjailijan kädet muuttuivat airoiksi. Tarkkaavainen lukija tajusi juttuun hiipineen mielikuvituksen viimeistään silloin, kun veneen tulppa sulki kirjailijan suun ja esti sanelunkin, mutta se, missä kohtaa mielikuvituksen käyttö oli alkanut, saattoi jäädä epäselväksi. Toisessa jutussa Kuusela keksi uzbekistanilaisessa liikenneympyrässä ohi kiitäneissä ajoneuvoissa näkemilleen

ihmisille elämäntarinoita. Ehkä hieman yllättäen näiden elämäntarinoiden sepitteellisyys oli ollut selvää monille tavallisille lukijoille mutta jäänyt epäselväksi monille toimittajalukijoille. Jutussa ei ollut kerrottu, että matkustajia olisi haastateltu, mutta kuulin eräältä (pää)toimittajalta, että hän oli juttuja aikoinaan lehdestä lukiessaan vain automaattisesti olettanut, että henkilöitä oli haastateltu, niin kuin normaalisti tehdään. Tämän oletuksen vuoksi kokenut toimittaja ei ollut huomannut jutun vihjeitä, jotka tavalliset lehdenlukijat huomasivat.

Minulle ei-toimittajana ei tullut käsikirjoituksen äärellä mieleenkään,

kuinka kukaan ei tajuaisi, että puuksi muuttuva kirjailija oli keksitty, tai että kuinka kukaan kuvittelisi, että Kuusela olisi voinut haastatella liikenneympyrässä näkemiensä ajoneuvojen kuljettajia ja matkustajia, kun mitään viitettä noiden ajoneuvojen pysäyttämisestäkään ei jutussa annettu. Kohussa niissäkin lehtijutuissa nähtiin kuitenkin suuria ongelmia. Kuuselan juttujen nähtiin suorastaan vaarantaneen koko suomalaisen journalismin uskottavuuden ja olevan myös etiikaltaan monella tavalla kyseenalaisia. Ei olisi ensinkään pitänyt hassutella olemattomalla kirjailijalla eikä sepittää uzbekistanilaisten ihmisten elämäntarinoita vaan joko haastatella heitä tai

sitten vaieta heistä. Leikittely tai muu irrottelu ei ollut Kuuselan arvostelijoiden mukaan mikään puolustus.

Aamulehti

teetti Kuuselan verkosta poistetuista sadoista jutusta selvityksen, joka valmistui kesäkuussa 2024. Tutkija Maria Lassila-Merisalon tekemän perusteellisen selvityksen perusteella se valehtelijan leima, joka kohun myötä Kuuselaan oli lyöty, oli täysin aiheeton. Tuon selvityksen tuloksena kaikki Kuuselan jutut palautettiin verkkoon.

Maria Lassila-Merisalon itse omasta selvityksestään esittämän johtopäätöksen mukaan Kuuselan yhdestäkään Ydin-lehti 1/2025.

jutusta ei ollut osoitettavissa tietoista valehtelua. Sepitteeksi tulkittavaa ainesta oli Lassila-Merisalon mukaan käytetty ylipäätään noin kolmessakymmenessä jutussa, mutta niissäkin kahdessa kolmasosassa lukija pystyi hyvin erottamaan jutuissa olevat mielikuvitukseen perustuvat kohdat.

Vain noin kymmenessä jutussa toden ja sepitteen rajan erottamista ei voinut kaikilta lukijoilta Lassila-Merisalon mukaan kohtuudella odottaa. Näissä kohdissa lukijalta saatettiin edellyttää esimerkiksi sellaista yleistietoa, huumorintajua tai älyä, jota kaikilla lukijoilla ei välttämättä ollut. Edes jonkinlaisia sepitteen sepitteeksi tunnistamisen ongelmia oli tutkijan mukaan siis kaikkiaan vain noin kymmenessä yli kuudestasadasta tutkitusta jutusta.

Tämä tulos on voinut mennä monelta "sepityskohua" seuranneelta ohi, siksikin siitä on paikallaan muistuttaa.

Millaisia nämä noin kymmenen jotenkin ongelmallista juttua sitten olivat?

Selvityksestä uutisoitaessa ei täsmällisesti yksilöity noita noin kymmentä ongelmallista juttua, mutta kolme niistä oli juuri niitä edellä käsiteltyjä juttuja. Ne olivat siis juuri niitä, joiden synnystä Kuusela kertoo omaelämäkerrassa itse ja joista keväällä yksityiskohtaisesti uutisoitiin.

Tutkija Maria Lassila-Merisalo löysi siis yli kuusisataa juttua läpi kahlatessaan niistä noin seitsemän sellaista uutta ongelmakohtaa, joissa teksti sinänsä ei anna riittäviä viitteitä sepitteen tunnistamiseksi, vaan lukijalta edellytetään elämänkokemusta, kriittistä lukutaitoa ja muita vastaavia valmiuksia. Tällaisiakin uusia löytöjä oli siis vain noin prosentin verran kaikista tutkituista jutuista.

Seitsemästä uudesta ongelmakohdasta kerrottiin kesällä 2024 vain yksi esimerkki julkisesti: Kuusela kertoo Tiitiäisen metsää käsittelevässä jutussa ohimennen, että näki siellä jättimäisen uroskarhun ja tekeytyi kuolleeksi, vaikka näin ei tosiasiassa tapahtunut. Siitä että näin järisyttävä sattumus mainitaan jutussa vain aivan ohimennen, aikuinen tarkkaavainen lukija lienee useimmiten ymmärtänyt, että karhukohtaus oli leikkiä, mutta joka tapauksessa tämä sepitteen käyttö on laskettu mukaan noin kymmenkunnan aidosti ongelmallisen sepitekohdan joukkoon.

Yhdestä toisesta sepitekohdasta tutkija kertoi minulle kesällä yksityisessä sähköpostiviestinvaihdossa, kun näitä kohtia tiedustelin. Kyse on Kuuselan tekemästä kärjistyksestä: Kuusela kertoo eräässä lehtijutussa, miten 1980-luvun Suomessa myytiin vain kahta eri suklaapatukkaa, vaikka tosiasiassa myytäviä patukkamerkkejä oli silloinkin tietysti enemmän. Keski-

ikäinen suomalainen ymmärtää, että tämä on niukkuutta liioitteleva kärjistys, mutta 2000-luvulla syntynyt nuori lukija ehkä ei ymmärrä, minkä LassilaMerisalo sähköpostissa aivan oikein totesi. Se, onko "sepite" tässä kohtaa mahdotonta tunnistaa sepitteeksi, riippuu lukijan elämänkokemuksesta ja muista valmiuksista. Yleisesti mahdotonta tunnistaminen ei ole.

Jäljelle jää noin viisi ongelmallista sepitekohtaa, mutta ne ovat tutkijan kanssa käymäni sähköpostiviestinvaihdon perusteella samantasoisia kuin jättimäisen uroskarhun ja kahden suklaapatukan tapaus. Mitään tätä jättimäisen uroskarhun kohtaamista ”pahempaa” sepitettä ei selvityksen aikana luetuista sadoista lehtijutuista paljastunut.

Ylen

Perjantai-ohjelma haastatteli

Matti Kuuselaa syksyllä. Demokraatti-lehden päätoimittaja kommentoi vierailua X:ssä:

Matti Kuusela päästettiin sitten uhriutumaan siitä, että hän keksi haastateltaviaan ja näiden repliikkejä. Ja kehutaan vielä että hän "pitää kiinni näkemyksistään" eli lukijoille valehtelemisesta. Hyi saatana, Yleisradio.

Maria Lassila-Merisalon selvityksen tulos oli Kuuselaan lyötyyn valehtelijaleimaan suhteutettuna selkeästi vapauttava. ”Ongelmallisia” kohtia oli hyvin vähän, ja mitään kokonaisia,

todeksi luultavissa olevia sepitejuttuja ei Lassila-Merisalon selvityksessä löytynyt, vaikka monet uutisjutut olivat keväällä näin antaneet ymmärtää.

Esimerkiksi Suomen pääsanomalehti oli kertonut kohu-uutista seuraavana päivänä: ”Teoksessa Kuusela kertoo sepittäneensä ainakin kolme juttua.” Näinhän Kuusela ei teoksessa kerro, eikä Lassila-Merisalo selvitystyön aikana ainakaan löytänyt yhtään esimerkkiä, joka olisi tukenut keväällä 2024 lukuisissa medioissa toisteltua väitettä kokonaan sepitetyistä jutuista.

Myöskään yhtään keksittyä haastattelua, haastateltavaa tai edes yksittäistä haastattelurepliikkiä ei Lassila-Merisalon selvityksessä tullut esiin. Monet lehdet olivat keväällä 2024 väittäneet, että Kuusela oli keksinyt haastateltavien repliikkejä omasta päästään, mutta mistään tällaisesta ei siis Lassila-Merisalon selvityksessä löytynyt merkkejä, ellei lasketa kaikille tolkullisille lukijoille ilmiselviä juttuja, joissa Kuusela kertoo haastatelleensa kasvia, laituria tai ennen hänen syntymäänsä kuolleita ihmisiä.

Monet ”tapaus Matti Kuuselaa” kommentoineet toimittajat väittivät Kuuselan sepittäneen lehtijuttuunsa Eeva-Liisa Mannerin haastattelun, vaikka lehtijutussa kyseistä kuviteltua vuoropuhelua ei esitetä haastatteluna. Monet väittivät Kuuselan muka haastatelleen uzbekistanilaisia autoilijoita, vaikka heidän elämäntarinoitaan ei

esitetä jutussa haastattelun tuloksena syntyneinä. Monet toimittajat olettivat asioita ja luottivat toisten toimittajien jo tekemiin arvioihin eivätkä pitäneet tarpeellisena tarkistaa asioita itse.

Kirjan kustannustoimittajan näkökulmasta oli selvää, että monet Kuuselan Manner-juttua kommentoineet toimittajat syyllistyivät itsekin sepittämiseen ja lukijoiden harhaanjohtamiseen. Kriittisempi ote olisi ollut paikallaan.

Kuusela-selvityksen tulos oli siis vapauttava. Jos tämä tulee jollekulle keväällä 2025 yllätyksenä, se ei ole ihme, sillä selvityksen tuloksista uutisoitiin juhannusviikolla 2024 hämmentävän harhaanjohtavasti. Sanoma Media Finland julkaisi juhannusviikolla Lassila-Merisalon selvityksen tuloksista oudosti painottuneen tiedotteen. Kun vielä Sanoman omat sanomalehdet julkaisivat selvityksen tuloksista oudosti painotettuja uutisia, monet "sepityskohua" tarkastikin seuranneet ovat jääneet siihen käsitykseen, että Kuuselan jutuista löytyi selvityksessä paljon sepiteongelmia.

Liikuttavan yksituumaisissa uutisissa korostettiin muun muassa, että niin ja niin monesta jutusta on selvityksessä ”paljastunut sepitettä”, vaikka sepitteen mukanaolo monissa jutuissa yhtenä rakenneosana oli ollut tiedossa jo ennen selvitystyön aloittamista ja useimmissa tapauksissa sepite on ollut

kaikille lukijoille täysin läpinäkyvää eikä mistään paljastumisesta ja paljastamisesta ollut mielekästä puhua.

Mitään sellaista vaikeasti tunnistettavaa tai muuten hätkähdyttävää sepitettä ei Lassila-Merisalon selvityksessä paljastunut, mikä olisi antanut tälle uutisen kärjelle rationaalisen perustelun. Lukuisissa medioissa liki identtisin sanankääntein julkaistu uutinen pikemminkin häivytti selvityksen Kuuselan kannalta vapauttavan päätuloksen.

Juhannusviikon uutisten kärkenä kerrottiin, että noin kolmessakymmenessä Kuuselan jutussa oli selvityksen mukaan sepitettä, mikä tarkoitti noin viittä prosenttia tutkituista jutuista. Sitä ei ainakaan usein uutisissa kerrottu, että kahdessakymmenessä jutussa noista kolmestakymmenestä lukija pystyi vaivatta tunnistamaan sepitteen sepitteeksi, jolloin mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut.

Sanoma Media Finlandin tiedotteessa kerrottiin, että Kuuselan jutuista löytyi tutkijan selvityksessä sepitettä, "jota lukijan ei ole mahdollista tunnistaa". Tätä lausetta tiedotteessa voi hyvällä syyllä sanoa suorastaan sepitteelliseksi, sillä noin Lassila-Merisalo ei selvityksestä julkaistussa lyhennelmässä väitä eikä tuollaista päätelmää voida selvityksen perusteella tehdä. Osa lukijoista on ymmärtänyt ja ymmärtää, joten kyse ei ole missään tapauksessa "mahdottomuudesta" ymmärtää.

Kaikki lukijat eivät ymmärrä, ja se on tietysti noiden juttujen ja noiden lukijoiden kannalta ongelma.

Koko mittava selvitystyö ei kustannustoimittajan näkökulmasta paljastanut lehtijuttujen sepitteellisyydestä loppujen lopuksi mitään muuta kuin sen, minkä Kuusela oli itse kertonut jo omaelämäkerrassaan. (Eräät ”journalismieettiset” ongelmat ovat oma lukunsa; niihin ei ole syytä tässä puuttua. Niistäkin Lassila-Merisalo näki vastuulliseksi ennen muuta toimituksen ja lehden omat prosessit. Niissä oli kyse myös journalismin ja sen toimintaympäristön muuttumisesta ja erilaisista toimittajasukupolvista.)

Totta on, että Kuusela on ottanut riskejä kirjoittaessaan niin kuin on kir-

joittanut ja käyttäessään sepitettä niin kuin on käyttänyt.

Totta on, että hän ei ole toiminut niin kuin journalisteilta useimmiten odotetaan. Nykyisessä nettiympäristössä yksittäisten juttujen perässä hyppelehtiviltä lukijoilta puuttuvat monet sellaiset koordinaatit, jotka ennen auttoivat tunnistamaan juttuihin kätketyn leikin. Kuusela luotti aikojen muututtuakin lukijoiden älyyn ja valppauteen ja huumorintajuun eikä ole selvästikään pitänyt kuolemanvakavana ongelmana, jos joka kohdassa jokainen lukija ei tiedä, oliko tämä totta vai ei.

Totta on, että hän on ollut toisenlainen toimittaja, niin kuin hän on itsensä omaelämäkerran alaotsikossa itse määritellyt.

Kirjallisuudessa tällainen on nykyäänkin usein mahdollista ja suorastaan toivottavaa, journalismissa siitä on tullut ongelma.

Kaikki yllä olevat juttuleikkeet ovat siis Voitto Ruohosen Ydin-lehdessä 1/2025 julkaistusta kirjoituksesta. Kirjoituksensa loppupuolella Ruohonen toteaa:

En usko, että ihmiset ovat niin tyhmistyneet, että he eivät osaa erottaa pakinaa uutisesta ja tunnetta tihkuvaa urheilujuttua kunnanvaltuuston kokousselostuksesta. Valeuutisia on syytä kavahtaa, mutta luotan enemmän lukijoiden viisauteen kuin toimittajien äärimmäisyyksiin vietyyn varovaisuuteen. Rääväsuinen populismi on pahasta, mutta sen parempaa ei ole journalismi, jonka raamattuna on latYdin-lehti 1/2025.

teuksien evankeliumi. Kaipaan journalismiin enemmän särmää ja säpinää ja vähemmän unettavaa tasapaksuutta. Tästä pitäisi ammattikunnan keskuudessa käydä keskustelua. Kuuselan julkinen mestaus ei vienyt suomalaista journalismia piiruakaan parempaan suuntaan.

Ruohonen siteeraa kirjoituksessaan myös Maria Lassila-Merisaloa, joka Media & viestintä -lehdessä julkaistussa puheenvuorossaan totesi:

Mitä seuraa, jos juttuja lyhennetään ja kerrontaa yksinkertaistetaan, koska ajatellaan, että ihmiset eivät jaksa lukea eivätkä osaa tulkita? Pitäisikö journalistisessa valikoimassa kuitenkin olla tilaa myös lukijan älylliselle haastamiselle, ja miten sitä tehtäisiin vastuullisesti ja eettisesti?

Hyvä kysymys, jonka edessä valtavirtainen media näyttää olevan varsin neuvoton. Otetaan esimerkiksi Kuuselan maininta jättimäisen uroskarhun kohtaamisestaan ja kuolleeksi tekeytymisestään. Karhuepisodi kerrotaan jutussa aivan ohimennen, mitä jo sinänsä voi pitää vahvana vihjeenä sepitteestä. Jos se ei kuitenkaan riitä vihjeeksi, mitä olisi pitänyt tehdä? Olisiko leikinlaskua pitänyt jutussa myös sanallisesti korostaa ja alleviivata?

Tällaista ratkaisua useat vakavamieliset journalistit ovat julkisesti ehdottaneet ja huomauttaneet, että Kuusela olisi voinut välttää koko kohun merkitsemällä lehtijuttuihinsa aina selkein

sanoin, mistä sepite alkaa ja mihin se päättyy.

Kirjoja toimittavan kustannustoimittajan näkökulmasta moinen alleviivaaminen olisi esimerkiksi yllä kuvatussa jättimäisen karhun tapauksessa vienyt leikkimieliseltä heitolta koko terän. Ja jos karhun kohtaaminen olisi ”paljastettu” sepitteeksi vasta jutun lopussa, se olisi tuntunut todella tosikkomaiselta antikliimaksilta ja naurettavalta lukijoiden aliarvioinnilta.

Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto toivottavasti auttaa suurta yleisöä suhtautumaan kriittisesti viimekeväiseen kohuun ja auttaa lukijoita löytämään myös kirjan äärelle. Se on palkitsevaa luettavaa varsinkin niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita luovan kirjoittamisen kysymyksistä ja journalismin totuudellisuudesta. Ja aivan erityisesti tietysti niille lukijoille, jotka ovat pitäneet Kuuselan pitkistä lehtijutuista ja tahtovat lukea niistä vielä pitempiä versioita.

Tämä juttu on hyvä päättää lainaamalla Aamulehden 14.3.2024 julkaisemaa Ilari Leppäniemen kirja-arvostelua:

Kuuselan Martti Haavion Porsas urheasta lainaama tavaramerkkifraasi esiintyy kirjassa 38 kertaa. Se kertoo kirjasta paljon. Omaelämäkerturi Kuusela ei yritä tehdä eroa toimittaja Kuuselaan. Se miellyttänee kirjan tärkeintä kohderyhmää, Kuuselan lehtijutuillaan ansaitsemaa uskollista kan-

nattajakuntaa, jonka edustajia löytää kaikkien Kuuselan laajojen reportaasien kommenttikentistä toivomasta, että voisiko nämä koota kirjaksi. Lopputulos ei ole juttukokoelma, mutta juttujen taustojen ympärillä kyllä pääasiassa liikutaan. Mukaan ovat päässeet tasapuolisesti niin palkitut reportaasit, lukijoiden suosikit kuin eriskummallisuudetkin. Kuuselan juttumatkoja koskevat tarinat ovat monin paikoin samanlaisia kuin itse jututkin, yllättäviä ja viihdyttäviä. Moni asia kyllä tuntuu jo kuullulta, sillä Kuuselan lehtijutut muodostavat jo vanhastaan itseensä viittaamista täynnä olevan tuotannon. Toisaalta – kenenpä muistelmista ei voisi sanoa jotain tuon suuntaista? •