Askel taaksepäin – miksi?
Teksti: Marko Vesterbacka
Kirjoitettu 3.5.2025 edellisenä päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun johdosta, editoitu 3.9.2025
ALUKSI
Punapäällikkö Hugo Salmela (1884–1918) on jäänyt Suomen historiaan punaisten pohjoisen rintaman ylipäällikkönä. Ilman sotilaskoulutusta asemaansa noussut Salmela on kiehtova henkilö, mutta hänen jälkimaineensa on ollut todellisia saavutuksia suurempi. Tampereen puolustuksen järjestämisessä selvästi merkittävämpi punapäällikkö oli Salmelan kuoleman jälkeen johtoon noussut Verner Lehtimäki, minkä Lehtimäen veljenpojan poika, yliopistosairaalassa elämäntyönsä tehnyt tohtori Kimmo Lehtimäki osoitti jo kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneessä laajassa elämäkertateoksessa Verner Lehtimäki – Punapäällikkö.
Kimmo Lehtimäki on osoittanut myös, miten Salmelan ympärille alettiin rakentaa myyttiä jo vuonna 1918 ja miten se vahvistui sodan jälkeisinä vuosina. Tuolloista myytinrakennusta ohjasi erityisesti sodan voittaneen osapuolen hallitsema historiankirjoitus. Monestakin syystä siihen historiankirjoitukseen sopi korostaa Salmelan kyvykkyyttä. Salmelan poikkeuksellisella kyvykkyydellä selitettiin muun muassa sitä, miksi punainen Tampere pystyi niin pitkään puolustautumaan valtausyrityksiltä.
Myyttisen Salmelan epäselvästä kuolemastakin tuli myytti. Erilaisista tiedonmuruista oli annettavissa kuo-
linsyylle erilaisia selityksiä, joista yksi nousi nopeasti hallitsevaksi ja pian alkaneessa historiankirjoituksessa vallitsevaksi.
Mikä totuus kuolemasta olikaan, vallitsevaksi noussut selitys – käsikranaatin tai -kranaattien joko tahallinen tai tahaton räjäytys Tampereen teknillisellä opistolla Salmelan lähettyvillä – oli monestakin syystä varhaiselle valkoiselle historiankirjoitukselle hyödyllinen versio. Se oli myös se selitys, jonka itse kuulin, kun aloitin yliopistoopintojani samaisessa rakennuksessa vuonna 1991. ”Hugon haamu” oli Pyynikintie 2:ssa pidettyjen opiskelijabileiden symboli.
Kimmo Lehtimäki on tutkinut tähän mennessä (eli 3.5.2025 mennessä) perusteellisimmin Salmelan epäselvään kuolemaan johtaneita tapahtumia. Vuonna 2021 Warelia julkaisi Lehtimäen 333-sivuisen teoksen Punaisen ylipäällikön kuolema, joka keskittyi nimenomaan Salmelan kuolemaan johtaneiden tapahtumien selvittämiseen kaiken mahdollisen tiedon avulla. Teoksen nimen mukaisesti valtaosa teoksesta, 260 sivua, keskittyy Salmelan kuoleman aiheuttaneeseen räjähdykseen. Sivuilla 261–302 Lehtimäki sen jälkeen tarkastelee valkoisen historiankirjoituksen Salmelasta luomaa ”sankarimyyttiä”. Kauttaaltaan Lehtimäen teosta voi pitää myös tapaustutkimuksena eräitä vuoden 1918 tapahtumia koskevan historiankirjoituksen puutteista ja vääristymistä.
Lehtimäki oli jo pari vuosikymmentä aikaisemmin Tampereen vuoden 1918 tapahtumia tutkiessaan havainnut, miten nopeasti faktat olivat peittyneet erilaisia intressejä tukevien, mahdollisesti tarkoitushakuisten kertomusten alle. Käsikranaattiselityksiin sisältyi ilmeisiä epäluotettavuustekijöitä, mutta oliko niissä silti perää ja voitaisiinko totuutta löytää? Olisiko sata vuotta myöhemmin mahdollista yhdistellä varmoista ja todennäköisistä faktoista niin yksityiskohtainen kokonaiskuva, että Hugo Salmelan kuolemaan johtaneita tapahtumia voitaisiin pitää selvitettynä?
Kirjankustantajana olin Lehtimäen pyrkimyksestä kiinnostunut ja aihe oli mielestäni kokonaisen kirjan arvoinen. Olin työskennellyt reilut viisitoista vuotta poliisissa opettaen poliisiopiskelijoille rikostutkintaan liittyvää dokumentoivaa ja tutkivaa kirjoittamista. Työhöni kuuluen olin lukenut lukuisten henkirikostapausten esitutkintapöytäkirjoja, joihin usein sisältyi kymmeniä keskenään sisällöltään ristiriitaisia tai muuten jännitteisiä kuulustelupöytäkirjoja sekä monenlaista muuta tutkinta-aineistoa.
Epäilin, ettei varmuutta Hugo Salmelan kuolemaan johtaneista tapahtumista välttämättä voida enää saada, mutta Lehtimäen perehtyneisyys ja tutkijanote herättivät luottamukseni, joten yrityskin olisi kirjaksi dokumentoimisen arvoinen.
Minua miellytti se, ettei Lehtimäki käsikirjoituksessaan tyytynyt esittelemään rinnakkain erilaisia versioita, vaan pyrki kaikki kivet kääntäen kuvailemaan uskottavana pitämänsä tapahtumakulun ja argumentoimaan sen puolesta vakuuttavasti. Jotenkinhan tapahtumat teknillisellä opistolla olivat aikoinaan menneet, jollakin yhdellä tietyllä tavalla, riippumatta siitä, mitä kaikkia selityksiä tapahtumista oli kerrottu ja asiakirjoihin kirjattu.
Aiheuttiko kuoleman käsikranaatti vai tykinammus, sillä ei sinänsä ollut minulle merkitystä, kiinnostavinta oli totuuden selvittämisen pyrkimys sinänsä.
Erityisesti minua miellytti se, että Lehtimäki pystyi tarkastelemaan aihetta monitieteisesti, ja luonnontieteellisen taustan ansiosta hänellä oli silmää myös ”koville faktoille” eli rikostutkinnan termein teknisen tutkinnan tuloksille. Lehtimäki ei ole hyväuskoinen. Hän tunsi kaikki tapaukseen liittyvät kirjalliset aikalaisdokumentit, mutta ei uskonut asiakirjoihin eikä ihmisten kertomuksiin naiivisti, vaan suhteutti ne koviin faktoihin ja arvioi kirjattuja lausumia kriittisesti ottaen huomioon niiden syntyolosuhteet ja mahdolliset tarkoitusperät, kuten poliisinkin taktisessa rikostutkinnassa ihmisten lausumiin suhtaudutaan.
Kirjan ilmestyttyä historia-aiheista paljon kirjoittanut toimittaja Kari Pitkänen arvioi sen Kulttuuritoimitus.fi-sivustolla viiden tähden arvoiseksi. Siteeraan arviosta muutaman kappaleen:
Punaisen ylipäällikön kuolema (Warelia, 2021) lähtee rikostapauksesta, käy läpi Tampereella tuolloin asuneet todistajat ja heidän kertomuksensa, etenee sisällissotaa käsittelevään kirjallisuuteen, arkistolähteisiin ja sanomalehtikirjoituksiin, tutkii valkoisten tykistön toiminnan, pohtii legendan syntyä ja sen syitä ja etenee vääjäämättömään lopputulokseen: tykistökranaatti se oli.
Sen jälkeen Lehtimäki murskaa Tampereen ylipäällikön sankarimyytin. ”Mitkään Salmelan yritykset ja käskyt eivät johtaneet toivottuihin tuloksiin, vaan ne kaikki päätyivät katastrofiin.”
Lopuksi esitellään draaman keskeiset henkilöt elämäkertatietoineen sekä arkisto- ja muut lähteet. Kirjan päättää täydellinen henkilöhakemisto.
Tätä paremmin ei historioitsija tai kirjailija voi työtään tehdä.
Koko arvostelu otsikolla ”Case closed: Punapäällikön veljenpojanpoika ryhtyi oikeuslääkäriksi ja ratkaisi Hugo Salmelan kuolemaan liittyneet mysteerit” on luettavissa Kulttuuritoimituksen verkkosivuilla.
KIUSALLINEN KIRJOITUS
Eilen 2.5. Kari Pitkänen arvioi Tuomas Hopun alkuvuonna julkaistun Hugo Salmela -elämäkerran Hugo Salmela – Vallankumouksen sanansaattaja (Vastapaino). Seuraavaksi esitän tuosta arviosta kriittisen lausunnon, samoin kuin Tuomas Hopun kirjan tietystä osiosta.
Tämä on minulle kiusallista, en haluaisi kirjoittaa tätä kirjoitusta, mutta koen sen velvollisuudekseni Kimmon kirjan kustantajana ja myös siksi, että tuskin kukaan muukaan on tähän mennessä vertaillut noita kahta kirjaa niin tarkasti kuin minä.
Teknillinen opisto huhtikuussa 1918. Museoviraston kuvakokoelmista löytyvä valokuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa Punaisen ylipäällikön kuolema (Warelia, 2021).
Minusta kustantajan ei pitäisi arvostella kirja-arvosteluita muuten kuin erittäin painavasta syystä. En haluaisi kirjoittaa tätä kirjoitusta siksikään, että olen lukenut lukuisia Kari Pitkäsen kirjoittamia kirja-arvosteluja ja arvostan yleisesti ottaen hänen yleistietämystään ja kriitikonotettaan.
Tuomas Hoppukin on sitä paitsi Warelialle tärkeä kirjantekijä: julkaisimme vuonna 2017 Tuomaksen esipuheella ja alaviiteselityksillä varustetun, vuosia 1917 ja 1918 merkittävällä tavalla valottavan omaelämäkerrallisen romaanin, josta tuli yksi Warelian luetuimmista ja myydyimmistä kirjoista. Paavo Järvisen (1900–1958) Kovaa aikaa -romaanin julkistamistilaisuudesta tehty tallennekin on yhä katsottavissa.
Tuomas Hoppu on ammattihistorioitsija ja hänen Salmelasta kirjoittamansa tuore elämäkerta on tärkeä kokonaisesitys ja se on varmasti pääosin ansiokasta työtä. En mielelläni esittäisi siitä alla seuraavia kriittisiä kommentteja, mutta eilen julkaistun arvostelun jälkeen en oikein muuta voi. Se mitä alla sanon, ei tietysti tarkoita, etten arvostaisi kirjaa muilta osin.
Luin Tuomaksen Salmela-elämäkerran heti helmikuun alkupuolella, kun se tuli e-kirjana luettavaksi. Olin luonnollisesti utelias näkemään, millä tavalla Tuomas elämäkerrassa hyödyntää Kimmon reilu kolme vuotta aiemmin ilmestynyttä laajaa teosta ja miten Kimmon perinpohjaisesti argumentoima käsitys Salmelan kuolemasta on otettu huomioon elämäkerrassa. Turhaan etsin: Tuomas vaikenee
teoksesta täydellisesti, vaikka on kirjaa lukenut.
Kimmo Lehtimäen kirjaa ei mainita edes lähdeluettelossa. Tämä on minusta käsittämätöntä. Pystyn osin tiedostamaan ja osin arvailemaan taustalla olevia syitä, mutta en pidä ratkaisua hyväksyttävänä.
Vaikka elämäkerran käsikirjoitus olisi ollut täysin valmis ennen Lehtimäen kirjan ilmestymistä syyskuussa 2021, välissä kuluneiden vuosien aikana olisi ollut aikaa ottaa teos edes yhden lähdeviitteen verran huomioon – jos tahtoa olisi ollut. Sen olisi voinut lisätä esimerkiksi siihen elämäkerran kohtaan, jossa todetaan, että kiistely räjähdyksen aiheuttajasta on jatkunut viime päiviin saakka. Täydellinen sivuuttaminen on aktiivista mitätöin-
tiä, viesti elämäkerran lukijoille siitä, ettei Lehtimäen kirjassa ole aihepiirin tieteellisen tutkimuksen kannalta mitään merkityksellistä annettavaa.
Kun eilen luin Kari Pitkäsen kirjoittamaa arviota Tuomas Hopun kirjasta, totesin että elämäkerran totaalinen vaikeneminen Lehtimäen työstä näkyy arviossa karulla tavalla. Pitkänen kirjoittaa uudesta elämäkerrasta ja siinä käsitellystä Salmelan kuolemasta niin kuin Kimmo Lehtimäen muutama vuosi aikaisemmin ilmestyneellä 333-sivuisella tutkimuksella Salmelan kuolemasta ei olisi mitään merkitystä. Yritin ja yritän ymmärtää miksi.
Se, että Pitkänen olisi vain totaalisesti unohtanut Lehtimäen kirjan olemassaolon, olisi armollinen sivuutuksen selitys, mutta siihen on vaikea uskoa. Olisiko niin, että Kari Pitkänen on niin lujasti luottanut Tuomas Hopun aikalaislähteiden asiantuntemukseen, että on näistä lähtökohdista uskonut, että Hoppu on vaiennut Lehtimäestä hyvästä syystä? Ilmeisesti Lehtimäen kirja on jotenkin niin täydellisesti harhateillä, ettei siihen ole syytä edes puolikkaalla lauseella viitata? Kenties Pitkästä on Hopun kirjaa lukiessaan alkanut jopa kaduttaa se, että oli aiemmin Lehtimäen kirjan arviossa julistanut koko tapauksen ratkaistuksi? Se on minulle uuden arvostelun äärellä ilmeistä, ettei Pitkänen enää muista hyvin Lehtimäen kirjan sisältöä eikä ole sitä lukenut tätä arvostelua kirjoittaessaan. Jos Lehtimäen argumentit olisivat olleet kirkkaina mielessä, Hopun argumentit eivät olisi menneet kritiikittä läpi.
Vaikka Pitkänen kolme ja puoli vuotta sitten piti tapausta ratkaistuna, uusi kirja on saanut hänet toiselle kannalle: tapauksen lopulliseksi ratkaisijaksi julistetaan Tuomas Hoppu. Siteeraan eilen julkaistua arviota kahden kappaleen verran.
Kello 15.30 Pyynikillä, punaisten esikunnassa Tampereen teknillisen opis-
ton ensimmäisessä kerroksessa, räjähti. Porin rintaman päällikkö Kustaa Salminen leikki käsikranaateilla ja viritti niistä yhden – tahallaan tai vahingossa. Räjähdyksessä haavoittui kuolettavasti ”läntisen armeijakunnan pohjoisen rintaman yleisesikunnan” ylipäällikkö, toveri Hugo Salmela.
Salmelan kuolemasta tuli pian yhtä suuri myytti kuin koko miehestä. Pitkään väitettiin hänen kuolleen valkoisen tykistön osumasta päämajaan. Käsikranaatti se kuitenkin oli, todistaa lopullisesti ja aikalaistodisteisiin vedoten historioitsija Tuomas Hoppu kirjassaan Hugo Salmela – vallankumouksen sanansaattaja (Vastapaino, 2025).
Kimmo Lehtimäkeä Kari Pitkänen ei mainitse edes nimeltä. Pitkänen nostaa kyllä esiin Verner Lehtimäen, mutta sekin kohta saa kulmakarvat kohoamaan: ”Tuomas Hopun mukaan Verneri Lehtimäen merkitys oli Tampereen taisteluissa Hugo Salmelaa suurempi.” Tuon tosiasianhan on aiemmin tuonut esiin nimenomaan Kimmo Lehtimäki.
SALMELA-TEOSTEN VERTAILUA
Hugo Salmelan esikunta toimi siis Tampereen teknillisen opiston rakennuksessa. Kaupunkialueen taistelut olivat vasta alkuvaiheessa, kun Salmela 28.3. kuoli esikuntahuoneessa tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Pitkään on katsottu, että punapäällikkö Kustaa Salminen aiheutti sen käsikranaatilla. Nimenomaan tämä käsitys on ollut historiateoksissa vallitseva, ei tykistön osumaan viittaaminen, niin kuin eilisestä arviosta voisi kuvitella.
En ole itse tutkinut tapausta millään tavalla eikä minulla ole historiantutkijan koulutusta, mutta olen lukenut huolella sen, miten eri johtopäätöksiä on perusteltu. Keskityn seuraavassa tutkijoiden argumentointiin. Jotta jokin selitys on uskottava, sen täytyy jollakin tavalla pystyä sulauttamaan itseensä kaikki mitä aiheesta tiedetään.
Tuomas Hoppu esittää elämäkerrassa käsikranaattikertomuksen ainoana uskottavana selityksenä ja antaa ymmärtää, että kaikki todisteet tukevat tätä selitystä, vaikka hänen omankin esityksensä perusteella on ilmeistä, etteivät kaikki todisteet sovi käsikranaattiselitykseen. Kimmo Lehtimäki piti omassa kirjassaan käsikranaattiselitystä epäuskottavana selityksenä ja piti todennäköisempänä, että räjähdyksen aiheutti esikuntahuoneeseen osunut valkoisen tykistön ammus. Samaa väitettä on räjähdyksestä kyllä esitetty vuosikymmenien varrella aiemminkin, mutta käsikranaattiversio on hallinnut historiankirjoitusta suvereenisti.
Vertailen seuraavassa pääkohdittain, mitä Hoppu ja Lehtimäki omissa teoksissaan Salmelan kuolemaan johtaneista tapahtumista sanovat. Rajaan tarkastelun räjähdystapahtumaan. Vaikka kirjoitukseni on pitkä, se on silti Lehtimäen osalta vain raapaisu. Lehtimäen argumentointiin sisältyy paljon alla mainitsematta jääviä olennaisia yksityiskohtia, ne on luettava hänen teoksestaan.
Hoppu käsittelee räjähdystä kirjansa luvussa ”Viimeinen taisto”. Olen lukenut kirjaa myös painettuna versiona, mutta nyt käsilläni on vain e-kirja, jossa tämä luku täyttää alun toistakymmentä sivua. Jo heti aluksi Hoppu kertoo räjähdyksen syystä esitetyn kaksi vaihtoehtoa: käsikranaatti tai tykistön kranaatti.
Se, että toinen tutkija on kirjoittanut samasta tapahtumasta kymmenkunta sivua ja toinen 260 sivua, selittyy sillä, että Hoppu rajaa tarkastelunsa eri henkilöiden lausumiksi kirjattuihin – tai Hopun sellaisiksi käsittämiin –asiakirjamerkintöihin ja myöhemmin kirjoitettuihin kannanottoihin ja poimii niistä käsikranaattia puoltavat ”todisteet”, kun taas Lehtimäki tarkastelee aihetta huomattavasti monipuolisemman todistusaineiston valossa. Lehtimäen selitys pyrkii sisällyttämään
itseensä kaikki todisteet, Hoppu lakaisee maton alle ne todisteet, jotka eivät sovi hänen selitykseensä.
Lehtimäki huomioi myös, miten käsikranaattiversio palveli valkoisten laajempaa kertomusta Tampereen taisteluista. Voittajan tavoitteena oli leimata punaiset Tampereen kaikkien tuhojen aiheuttajiksi. Vuosikymmeniä väitettiin monissa yhteyksissä, ettei teknilliseen opistoon ollut osunut yksikään valkoisen tykistön ammus ja että punaiset itse sytyttivät työläiskorttelit poroksi polttaneet tulipalot. Siitä vaiettiin, että niihin oli kohdistunut valkoisen tykistön massiivinen tulitus.
Tapahtumien peittely näiltä osin alkoi jo Tampereen valloituspäivänä 6.4.1918, kun kaupungin komendantti Gustaf A. Finne toimitti lehtiin valokuvaamiskiellon. Siinä kiellettiin ”sodan Tampereelle tuottamien vaurioiden valokuvaaminen” ja vaadittiin, että kaikki jo otetut valokuvat piti toimittaa viranomaisille. Tämä tiedote julkaistiin Aamulehdessä jo 7.4.1918. Keräyksen tulosta on pidetty kattavana. Kimmo Lehtimäki on tehnyt val-
koisen tykistön toiminnasta perusteellisen kartoituksen ja tarkastelee 28.3. tapahtunutta räjähdystä suhteessa myös tähän laajempaan taustaan.
Yksittäisten henkilöiden kuulustelupöytäkirjojen ja muiden asiakirjojen osalta Lehtimäki viittaa pitkälti samoihin lähteisiin kuin Hoppu. Kun Hoppu pääosin vain siteeraa tai referoi mitä pöytäkirjoihin on kirjattu, Lehtimäki kuvaa myös sen, minkälaisissa tilanteissa kirjaukset on tehty ja missä järjestyksessä ja keskinäisissä vaikutussuhteissa kirjaukset ovat syntyneet. Kun itse tunnen perusteellisesti rikostutkintaa, tällainen kontekstointi on nähdäkseni tämän nimenomaisen tapauksen erityispiirteiden vuoksi välttämättömyys ja kirjattujen lausumien lukeminen irrallisina teksteinä ilman taustoitusta vaikuttaa minusta naiivilta.
Tapauksen kirjallisia lähteitä laajasti tuntevat tietävät, että totuuden selvittämisen kannalta kirjaukset ovat perin ongelmallisia. Itseään silminnäkijöiksi tai paikalla olleiksi väittäneet kertovat räjähdyksen yksityiskohdista täysin
erilaisia versioita. Yhden haavoittuneen mukaan räjähdyksen aiheutti opistolle sattunut kuula. Eräs todistaa, että yksi käsikranaatti räjähti, toinen taas, että Salminen heitti kranaattinsa täyteen kranaattilaatikkoon. Kolmannen mukaan laatikoita oli suuri pino ja ne kaikki räjähtivät. Noiden vaihtoehtojen myötä myös kuvaukset räjähdyksen rakennukseen aiheuttamista vaurioista sekä kuolleiden ja haavoittuneiden määristä vaihtelevat.
Kuulustelupöytäkirjojen ja muiden asiakirjojen sisältämien lausuntojen tulkinnassa vaikeutena on myös se, että ne on suureksi osaksi kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja hyvin lakonisella tyylillä. Kun tiedetään, että nykyäänkin ensimmäisessä persoonassa (eli minä-muodossa) seikkaperäisesti kirjatut kuulustelukertomukset ovat ilmaisutavoiltaan usein varsin kaukana siitä, mitä kuulusteluissa on puhuttu, on vuoden 1918 kuulustelukaavakkeisiin tehtyjen lakonisten kirjausten äärellä syytä olla hyvin varovainen. Kirjauksista ei useinkaan voi lainkaan sanoa, mitä sanoja ja ilmaisutapoja käyttäen kuulus-
Toinen teknillisen opiston edessä lojuneista tykeistä taistelujen päätyttyä. Sotamuseon kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.
Teknillisen opiston ensimmäisen kerroksen aulan lattian ja portaikon laajat vauriot. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.
teltava itse on asioita ilmaissut. Tämä perusasia on syytä pitää mielessä, kun lukee alempana olevia suoria pöytäkirjasitaatteja.
Hoppu nimeää kuusi paikalla ollutta räjähdyksessä haavoittunutta henkilöä ja sanoo, että kaikki kuusi kertoivat ”jokseenkin yhtäpitävästi räjähdyksen syyksi käsikranaatin huolimattoman käsittelyn”. Tämä ei pidä paikkaansa: yhden Hopun nimeämän haavoittuneen henkilön asiakirjamerkinnän mukaan räjähdyksen syynä oli opistolle sattunut kuula, ja myös käsikranaatti-
kertomusten välillä on suuria eroja, jotka pitäisi pystyä selittämään sen sijaan, että erot yritettäisiin sulauttaa tai häivyttää.
Toisessa kohdassa Hoppu esittää todistajien kuoron olevan jopa niin yksiääninen ja aktiivinen, että (kaikki) ”tapahtuman aikanaan kokeneet ihmiset tyrmäsivät jo varhain väitteet valkoisten tykistöosumasta”. Tämä olisi asiallinen kuvaus, jos kukin kokija olisi siis dokumentoidusti ottanut kantaa tykistöosumaväitteeseen ja selvästi ilmaissut, ettei väite tykistöosumasta pitänyt paikkaansa. Näin ei ole,
joten kuvaus on täysin harhaanjohtava. Lehtimäki esittää sekä käsikranaattiräjähdyksen että tykistöosuman puolesta puhuvat versiot ja arvioi niitä perusteellisemmin.
TODISTEITA JA EPÄTODISTEITA
Kimmo Lehtimäki viittaa yhtenä silminnäkijätodistajana Tampereen palopäällikkö (tai palomestari) Urho Aaltoseen. Tämä tuli opistolle paloa sammuttamaan hälytetyn yksikön mukana. Aaltonen teki paikalla omia havaintoja ja päätelmiä tuoreeltaan, sillä räjähdys oli tapahtunut vain noin varttia aiemmin. Palon sammuttamiseen meni saman verran aikaa. Aaltonen tutki sitten palaneet huoneet. Raportissaan Aaltonen kertoo Lehtimäen mukaan seuraavasti:
Pommi oli tullut ikkunasta sisään mainittuun huoneeseen, räjähtänyt (…) tunkeutunut lattiasta kellarikerrokseen ja sytyttänyt tulen kummassakin paikassa. Tuli turmeli vain verrattain lievästi näitä kahta huonetta, mutta poltti suuren määrän kivääreitä, joita ne olivat tulvillaan.
Hoppukin selostaa Aaltosen raporttia, mutta ei mainitse Aaltosen todenneen, että pommi oli tullut ikkunasta sisään mainittuun huoneeseen.
Nimenomaan tuo palomestari Urho Aaltosen teksti on ensimmäinen räjähdyksestä laadittu viranomaisraportti, ja se lienee myös ensimmäinen kenenkään räjähdyksestä kirjoittama kuvaus. Lehtimäki ja Hoppu ovat molemmat lukeneet Aaltosen raportista Kyösti V. Kaukovallan teoksesta Tampereen seudun kapinahistoria (Otava, 1921). Kaukovalta mainitsee tuossa teoksessa myös käsipommiväitteen, mutta toteaa, että Aaltosen kertomus lienee luotettavampi.
Raportissaan palomestari Aaltonen kertoo, että palomiehet ensin kieltäytyivät menemästä rakennukseen, koska tiesivät siellä olevan ammusvarastoja.
Miehet tottelivat kuitenkin, kun Aaltonen heidät sammuttamaan käski.
Lehtimäki ja Hoppu viittaavat molemmat lääkäri Karl Hoffströmin päiväkirjamerkintöihin. Hoffström oli Tampereen Synnytyssairaalan ylilääkäri ja myös asui sairaalassa. Hänellä oli Pyynikin urheilukentän yli hyvä näkyvyys Teknillisen opiston pohjoissivustaan, esikunnan ikkunoihin. Hoffström kirjoitti 28.3., että hän oli saanut tiedon, että Teknillinen opisto on ammuttu tuleen. Kaunis tulenlieska ja paksu savu työntyikin ulos talon itäisestä päädystä. Sieltä kuului ampumatarvikkeiden räjähtelyä, mutta valitettavasti palokunta sammutti tulen 30-45 minuutissa. Itäpäädyllä Hoffström tarkoitti rakennuksen pohjoissivustan itäpäätyä. Palokunnan sammuttamisen onnistumista Hoffström pahoitteli siksi, että toivoi punaisten hallitseman rakennuksen kokonaan palavan.
Seuraavana päivänä 29.3. Hoffström kirjoitti uuteen kuulopuheeseen perustuvan selityksen: räjähdys ”lienee tapahtunut” siten, että Salmela (!) oli demonstroinut käsikranaattien käyttöä, mutta se johti räjähdykseen, joka ”pippuroi hänet” ja muut läsnä olleet täyteen nauloja.
Hoffström kuvaa sitten useilta seuraavilta päiviltä valkoisen tykistön aiheuttamia tuhoja, mutta 28.3. hän oli itse nähnyt vain punaisten esikunnan palon. Se, että palo ehkä johtui käsikranaatista, ei ollut hänen omaan havaintoonsa perustuvaa tietoa, vaan tämä selitys perustui kuulopuheeseen.
Huhu käsikranaatista olikin alkanut välittömästi levitä ja päätyi mitä ilmeisimmin laajasti kaupungissa olleiden, niin porvareiden ja vangittujen valkoisten kuin työläisten ja punakaartilaistenkin tietoon. Jo 29.3. lähtien oli siten epävarmaa, kertoivatko ”todistajat” sen jälkeen itse näkemästään vai osin tai kokonaan vain sitä, mitä olivat muualta kuulleet. Poliisin rikos-
tutkinnan termiä käyttääkseni kaikkia räjähdyspäivän jälkeen kirjattuja kertomuksia on siis lähtökohtaisesti arvioitava mahdollisesti kontaminoituneina.
Kuten rikostutkinnasta tiedetään, myös paikalla olleiden ja tapahtumia omin silmin nähneiden ihmisten kertomukset ovat hyvin alttiita muuttumaan sen mukaan, mitä he tietävät muiden kertoneen. Tämä vaikutus on vahva silloinkin, kun ihmiset ovat seuranneet tapahtumia aivan aitiopaikalta ja nähneet kaiken ja yrittävät kertoa tapahtumista parhaan kykynsä mukaan. Tavallista kuitenkin on, että ihmiset ovat nähneet jotakin ja täyttävät omien havaintojensa ja muistikuviensa aukkoja sen mukaan, miten tapahtumat heille kehystetään. Aivan olennaista on nykyisen psykologisen ymmärryksen mukaan se, millä tavalla asioita ihmisiltä kysytään. Täysin vapaissakin olosuhteissa ihmisen mieli on johdattelulle altis, saati sitten silloin, jos olosuhteet eivät ole vapaat vaan ihminen joutuu miettimään, miten asioista on suotavaa tai hyödyllistä kertoa.
Kimmo Lehtimäki toteaa, että Aamulehdessä luki vielä 10.4.1918: Ylipäällikkö Hugo Salmela sai surmansa Teknilliseen opistoon sattuneesta kranaatista. Samalla kerralla haavoittui esikunnan kaksi jäsentä ja pari naishenkilöä. Tarina mahdollisesta käsikranaatista esitettiin Aamulehdessä ensimmäisen kerran vasta 8.9.1918, mutta ottamatta kantaa, johtuiko räjähdys siitä vai tykinammuksesta.
TYKKITULESTA
Hoppu esittää räjähdyksen syystä kirjoittaessaan tykkitulesta väitteitä, jotka perustuvat hänen omaan päättelyynsä ilman, että hän esittäisi näiden päätelmien tueksi mitään lähteitä. Hopun mukaan valkoisten tykkituli alkoi 28.3. sillä kertaa vasta Hugon surmanneen räjähdyksen jälkeen. Tämä voidaan päätellä siitä, että palokunta
saattoi vielä rauhassa keskittyä Salmisen käsikranaatin aiheuttaman tulipalon sammutukseen. Valkoisten tykkituli alkoi vasta palokunnan tehtyä työnsä eli vähintään puolisen tuntia räjähdyksen jälkeen.
Lukuisista varhemmista historioista poiketen Hoppu pitää totena, että Rakennus todella oli valkoisen tykistön kohteena 28. maaliskuuta. Mainittu tykistön kohteena oleminen tosin ei näytä olevan kirjaimellisesti totta, sillä Lehtimäen mukaan opisto ei ollut tykistön varsinainen kohde, vaikka tykkitulta opistoon osuikin. Kiirastorstaina 28.3. valkoiset koettivat vallata Tampereen hyökkäämällä pitkin Kalevankangasta kohti keskustaa. Hautausmaalla käytiin valkoisille suuret tappiot tuottanut ja heidän etenemisensä pysäyttänyt taistelu. Lehtimäki viittaa kirjassa mm. teokseen Suomen Vapaussota Osa V. Tampereen hyökkäysliike (Gummerus, 1925), jonka oli kirjoittanut valkoisten päämajassa työskennellyt everstiluutnantti ja kreivi W. A. Douglas. Douglasin mukaan 28.3. valkoisella tykistöllä oli tehtävänä tulittaa punaisen tykistön Pyynikillä olevia tykistöpattereita ja lisäksi avustaa Kalevankankaalla hyökkäävää jalkaväkeä. Valtaosa punaisten pattereista sijaitsi opiston välittömässä ympäristössä. Vaikka opisto ei ilmeisesti ollutkaan ammunnan varsinainen kohde, yllättävää kuitenkin olisi ollut, jos yksikään valkoisten kranaatti ei olisi siihen osunut. Douglasin mukaan tykistöammunta aloitettiin aamulla klo 8 ja se jatkui koko päivän.
Myös Tampereen suomalaisen lyseon rehtori Kaarlo Tiililä piti päiväkirjaa. Koulukatu 16:n yläkerroksessa asuneella Tiililällä oli Lehtimäen mukaan mainio näköala läheiseen opistoon. 28.3. hän teki merkinnän, jonka mukaan punaisten pattereihin suunnatun ammunnan takia aamup. jouduimme pommituksen alle. Sitten hän kuvaa lähistölle tulleiden tykinammusten osumia ja lopuksi toteaa: Pian k:lo 3 nähtiin Teknillisen opiston syttyvän,
sanottiin lentäneen kranaatin ikkunasta sisään. Istuiko esikunta siellä, ei ole tietoa. Palok.sammutti sen pian.
Hoppu ei näytä viittaavan tuohon Kansallisarkistoon tallennettuun Tiililän päiväkirjaan lähteenä (tai tämän pojanpojan Paul Tiililän isoisästään kertovaan teokseen Isänmaa ja äidinkieli, josta Lehtimäki on siteerauksen poiminut).
Hoppu torjuu tykinammusvaihtoehdon myös tällä perusteella: Valkoisten tykistökranaatin osuminen rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen olisi edellyttänyt valkoisten tykistöltä melkeinpä suorasuuntausammuntaa. Valkoisten senhetkisistä tykistöasemista tämä tus-
kin olisi edes ollut mahdollista. Tätä Hoppu ei perustele millään lähteellä, ja vaikeaa se olisikin. Lehtimäen käyttämien lähteiden perusteella valkoisten tykistöasemat mahdollistivat osumisen, mutta mistään suorasuuntausammunnasta ei ollut kysymys.
Lehtimäki siteeraa kirjassaan Douglasia, jonka mukaan Aitolahden Hirviniemeen sijoitetut majuri L. Malmbergin haupitsipatterit aloittivat kaupunkiin suuntautuneen ja Messukyläänkin asti ulottuneen ammunnan jo 24.3. ja jatkoivat sitä 5.4. asti. Lehtimäki hyödyntää omassa teoksessaan lähteenä myös kenraali Hannes Ignatiuksen toimittamaa teosta Suomen Vapaussota 1918. Sen osassa V (Otava,
1924) olevassa kartassa on nähtävissä valkoisen tykistön taistelujen aikaiset sijoitukset. Lapin kaupunginosassa, lähellä Rauhaniemeä oli jo 28.3. valkoisten patteri, joka Malmbergin haupitsien tavoin pystyi ampumaan kohtisuoraan vasten opiston pohjoisseinämää.
Lehtimäen kirjan valossa Hopun ”suorasuuntausta” koskevaa väitettä on vaikea ymmärtää. Malmbergin haupitsit (vm. 1909, kaliiperi 122 mm) olivat Lehtimäen mukaan kaariammuntaan suunniteltuja ja Hirviniemestä Pyynikille ulottuva ammunta sitä myös edellytti. Lisäksi jos suorasuuntauksena ammuttu tykinlaukaus olisi osunut ikkunasta sisään, ammus olisi räjäh-
Teknillisen opiston sisätiloja räjähdyksen jälkeen. Kuva on otettu Hugo Salmelan kanslian oviaukon kohdalta. Toiseen kerrokseen johtava portaikko on kokonaan sortunut. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.
tänyt vastapäiseen seinään osuessaan. Osuma lattiaan edellytti putoavaa lentorataa, ja juuri osumasta lattiaan onkin viitteitä.
Lehtimäen kirjasta selviää myös se, että rakennuspaikan viistoudesta johtuen opiston pohjoissivustan kellarikerroksen ikkunat ovat täyskorkeita. Ulkopuolelta katsoen korkealla oleva 1. kerros antaakin vaikutelman 2. kerroksesta.
Lehtimäki siteeraa omassa teoksessaan (sivulla 105) tykkitulen vaikutuksista mm. sotakirjeenvaihtaja J.R:n kuvausta, kun tämä välittömästi taistelujen päätyttyä oli kierrellyt kaupungilla: Pyynikki on surkean näköinen. Maa on täynnä kranaattien kuoppia ja kaunis metsä säpäleinä. Ammukset ovat niin pahasti pirstoneet Pyynikin komean metsän, että on epätietoista säilyykö montakaan puuta kuolemalta (Länsi-Savo 8.4.1918). Tiedossa on lisäksi, että Tampereen sahat vuosikausia jälkeenpäin kieltäytyivät ottamasta vastaan Pyynikiltä tuotavia tukkeja, koska niihin uponneet metallisirpaleet rikkoivat sahojen terät.
Hoppu jatkaa spekulointiaan: Sitä paitsi kuolonuhrien määrä oli siinä määrin vähäinen, että tykistön osuma rakennukseen on äärimmäisen epätodennäköinen. Lehtimäen mukaan ainoa kuolettavia vammoja saanut henkilö näyttäisikin olleen Hugo Salmela.
Se suuri huone, jossa Salmela räjähdyksen sattuessa oli, oli pituudeltaan noin kymmenen metriä ja leveydeltään noin kuusi metriä. Hoppu luettelee huoneessa haavoittuneina Salmelan lisäksi kuusi henkilöä. Hoppu näyttää olettavan, että tykinammus olisi aiheuttanut käsikranaattiin verrattuna paljon laajemmat tuhot ja siten myös enemmän uhreja. Hänen johtopäätöksensä on monellakin tavalla ongelmallinen, kun samaan aikaan Hoppu vetoaa täyspainoisina todistajalausuntoina niihinkin kuulustelukertomuksiin ja raportteihin, joissa käsikranaattiräjähdyksen huo-
neissa aiheuttamat tuhot kuvataan valtaviksi. Mitään johtopäätöstä Hoppu ei esitä siitä, räjähtikö käsikranaatteja yksi, laatikollinen vai kokonainen laatikkopino.
Tykistön ammusten tuhovoimakin on rajallinen. Tykistöluokituksissa 122 mm:n haupitsit luetaan kevyeksi tykistöksi ja Rauhaniemen tasalla olleet kanuunat olivat vielä pienempää kaliiperia.
Lehtimäen mukaan monet silminnäkijät mainitsevat räjähdyksen Salmelan huoneen lattiaan aiheuttaman kookkaan reiän. Tuon reiän selittämiseksi 23 kilogrammaa painanut haupitsin ammus ei ole ainakaan vähemmän realistinen selitys kuin käsikranaatit. Tykinammuksen sisätiloissa aiheuttamat tuhot riippuvat lisäksi täysin siitä, millaiseen kohtaan ammus sattuu iskeytymään. Tässä tapauksessa voimakkain räjähdyspaine näyttäisi kohdistuneen alaspäin.
Äärimmäistä spekulaatiota on Hopun toteamus: Tykistön ampumalta kranaatilta ei Salmelan esikunnassa olisi ehditty suojautua, kun sen sijaan käsikranaatin virittyminen antoi edes tuokion etsiä turvaa tulevalta räjähdykseltä. Sen vuoksi vahingot jäivät vähäisemmiksi. Kustaa Salmista lukuun ottamatta kellään muulla huoneessa tiedetysti olleella ei ole voinut olla sellaisia kokemuksia käsikranaateista, että olisivat sekunneissa osanneet suojautua. Toteamus jääkin pelkäksi spekulaatioksi, joka ei perustu tietoon huoneessa olleiden henkilöiden lähtökohdista.
Lehtimäki käyttää teoksensa sivut 188–226 Teknillisen opiston vaurioiden kuvaamiseen. Taistelujen tauottua rakennus oli surkeassa kunnossa. Salmelan 28.3. surmannut räjähdys oli täysin kiistattomasti vain yksi räjähdys useiden muiden joukossa. Seuraavina päivinä rakennukseen osui lukuisia kranaatteja. Aikalaisvalokuvissa talon seinämissä on nähtävissä paljon kranaattien tekemiä reikiä. Myös katto
on kuvissa laajalti romahtanut. Sama koskee sisätilojen lattioita, portaikkoja ja seiniä.
Silminnäkijöiden, kuten rehtori Tiililän ja lääkäri Hoffströmin, mukaan suurin, koko rakennuksen vallannut tulipalo syttyi illansuussa 4. huhtikuuta. Lehtimäen kirjassa olevista valokuvista näkyy, että Salmelan huoneen ympäristö oli taistelujen päätyttyä niin laajasti sortunut, että 28.3. tapahtuneen räjähdyksen aiheuttamia tuhoja oli enää mahdotonta arvioida. Palomestari Aaltonen kuoli jo vuoden kuluttua espanjantautiin. Hänkään ei siis voinut 28.3. kirjaamaansa räjähdystä koskevaa todistusta myöhemmin toistaa eikä tarkentaa.
SILMINNÄKIJÄTODISTAJIEN LUOTETTAVUUDESTA
Kuten edellä kerrottiin, Hoppu vetoaa todisteinaan lähinnä silminnäkijöinä pitämiensä ihmisten lausuntoihin tai oikeammin: lausunnoiksi tulkitsemiinsa kirjauksiin. Valtaosa näistä kirjauksista on tehty valtiorikosoikeuksien kuulustelupöytäkirjoihin.
Hopun mukaan kaikki paikalla olleet kertoivat käsikranaattiräjähdyksestä ”jokseenkin yhtäpitävästi”. Oma pintapuolinenkin tarkasteluni osoitti, että kirjausten välillä on olennaisia eroja. Lisäksi totesin, että emme voi tietää, miltä osin muutamat niukat maininnat ”käsipommista” todella perustuvat kuulusteltujen itse kertomaan.
Hoppu perustelee kuulustelupöytäkirjoihin talletettujen keskenään yhtäpitävien kirjauksien luotettavuutta muun muassa sillä, että henkilöitä kuulusteltiin eri vankipaikoissa ja eri aikoina kevään ja kesän aikana, jolloin yhtäpitävyys ei voisi perustua vankien keskinäiseen sopimiseen. Yhtäpitävyyteen on kuitenkin monta muutakin mahdollista selitystä. Kuten aiemmin on todettu, käsikranaattikertomus oli alkanut levitä yleisenä huhuna jo maaliskuun lopussa. Vankien kertomuksiin vaikutti myös se, mitä heiltä odotettiin ja mitä heiltä
kysyttiin. Lisäksi ja ennen kaikkea se, miten kertomuksia kirjattiin, heijastelee myös kirjaajien omia käsityksiä ja pöytäkirjojen kirjauskäytäntöjä ja käyttötarpeita.
Hoppu vetoaa ensimmäisenä silminnäkijätodisteenaan räjähdyksestä syytetyn Kustaa Salmisen 24 sivua kattaneeseen kuulustelupöytäkirjaan.
Kuulustelussa 13.6.1918 Salmisesta kirjattiin, että ollessaan menossa Teknilliselle opistolle ruokalappua hakemaan haavoittui granaatin sirpaleista jalkaan, käteen ja päähän ja joutui sairaalaan, jossa oli kunnes vangittiin.
Kuulustelun 2.7. pöytäkirjaan on kirjoitettu: haavoittui Teknillisellä koululla käsipommista ja joutui sairaalaan, josta vangittiin. Sen paremmin opiston räjähdystä kuin käsipommia ei Lehtimäen mukaan mainita hänen kuulusteluaineistonsa missään muissa kohdissa.
Kun oman rikostutkinnan tuntemukseni pohjalta tiedän, millä tavoin erilaisia ”tietoja” voi kuulustelupöytäkirjaan päätyä, en uskaltaisi tehdä noista Salmisen pöytäkirjojen kirjauksista mitään varmoja päätelmiä Salmisen kertomasta. Kuten Lehtimäki toteaa, jälkimmäisessä pöytäkirjassa oleva yksittäinen sana ”käsipommi” voi aivan hyvin perustua pöytäkirjan laatijan omaan käsitykseen. Emme voi tietää, onko Salminen puhunut ”käsipommista” yhtään mitään. Punaisena rintamapäällikkönä Salminen tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin Suomenlinnassa 6.9.1918.
Seuraavana silminnäkijänään Hoppu nostaa esiin SDP:n kansanedustaja Emil Saarisen. Punaiset käyttivät Teknillistä opistoa myös vankilana, jonne oli sijoitettu enimmillään lähes 300 vangittua valkoista. Saarinen oli esikunnassa vankien käsittelystä vastaava johtaja. Saarinen ilmeisesti haavoittui räjähdyksessä lievästi, mutta väitti VRO:n kuulusteluissa, että 26.3. katkaisi välinsä punaisiin ja sen jälkeen oli piileskellyt muualla. Hän sai VRO:lta poikkeuksellisen lievän
tuomion ja vapautui jo loppusyksystä 1918. Historiankirjoihin Saarinen päätyi vuonna 1938 nimimerkillä Arvid Luhtakanta julkaisemansa teoksen Suomen punakaarti ansiosta. Tällä kertaa, 20 vuotta räjähdyksen jälkeen Saarinen kertoo olleensa räjähdyshuoneessa ja myös haavoittuneensa.
Eräät historioitsijat ovat kirjoittaneet, että Saarisen teoksen luotettavuus historiankirjoituksen lähteenä on hyvin kyseenalainen, mutta Hoppu nostaa kirjassaan Saarisen tarinan ”yksityiskohtaisimmin” käsikranaatin räjähdyksestä kertovaksi todisteeksi ja siteeraa sitä pitkästi. Saarinen oli kertonut tarinan ensi kerran Vaasa-lehdessä vuonna 1935. Lehtimäki kuvaa Saarisen kertomusta oman teoksensa sivuilla 51–54, Saarisen valtiorikosoikeuksien akteja sivuilla 88–94, Saarisen kertomusten ristiriitaisuuksia sivuilla 115–118 ja tämän valehtelujen motivaatioita sivuilla 227–233.
Näin kauan tapahtumien jälkeen ilmaantuviin hyvin yksityiskohtaisiin kertomuksiin on oikeuspsykologisen tutkimuksen perusteella syytä suhtautua yleensäkin varauksellisesti. Varsinaisen tieteellisen kirjallisuuden lisäksi ajattelemisen aihetta tästä tematiikasta antaa vastikään ilmestynyt, kahden toimittajan kirjoittama teos Oikeusmurha (Matti Rämö ja Rami Mäkinen, Otava 2025). Kertomusten yksityiskohtaisuus ei suinkaan ole aina tae niiden todenperäisyydestä.
Lehtimäen kirjan valossa on täysin selvää, että Saarisen kertomusten relevanttiuden arviointi edellyttää juuri sellaista perusteellista, kriittistä analysointia, jota Lehtimäki on tehnyt.
Salmisen ”syyllisyyden vahvistajana” Hoppu viittaa Kustaa Kuloon, joka toimi esikunnassa ensin kuljetuspäällikkönä ja sittemmin johtotriumviraatin jäsenenä. Hoppu kertoo kirjassaan, että rautatievirkamiehenä Kulo joutui jo 20.4.1918 Rautatiehallituksen asettaman tutkijakomitean kuulusteltavaksi. Kuulustelupöytäkirjaan on merkitty:
eräs punakaartilainen oli tilaisuudessa näytellyt ja käsitellyt erästä pommia niin varomattomasti, että se oli räjähtänyt aiheuttaen punakaartin ylipäällikön Hugo Salmelan kuoleman sekä haavoittanut lukuisia läsnäolijoita m.m. kertojankin. Mitään muuta merkintää ei räjähdyksestä Kulon valtiorikosoikeuksien 43 sivun aineistossa ole.
Lehtimäki arvioi kirjassaan, että mm. SKDL:n puheenjohtajana vuodet 1948–1966 toiminut Kulo oli siinä määrin viisas mies, että ymmärsi sopeuttaa sanansa kuulustelijoiden odotuksiin. Kulon vasta Saarisen kirjan julkistuksen jälkeen kirjoittamat räjähdyskertomukset ovat Lehtimäen mukaan selvästi Emil Saarisen ”jännityskertomuksen” toistoa. Lehtimäki viittaa teoksensa sivuilla 56–58 Kulon kertomuksiin, Kulon valtiorikosoikeuksien kansioon sivuilla 95–102 ja kyseenalaistaa osan Kulon kertomuksista sivuilla 119–123. Sivuilla 233–234 on Lehtimäen pohdinta Kulon vääristelyjen motivaatioista.
Molemmat, niin Hoppu kuin Lehtimäkikin, viittaavat myös esikunnassa konekirjoittajana toimineen 20-vuotiaan Olga Salon VRO:n kuulustelupöytäkirjaan. Hopun mukaan myös Salo vahvisti haavoittuneensa vahingossa pudotetusta käsikranaatista. Salo haavoittui räjähdyksessä ilmeisen vaikeasti käsiin ja jalkoihin, sillä hänen kuulustelunsa tapahtui sairaalassa 8.6.1918. Tällöin räjähdyksestä oli kulunut runsaat yhdeksän viikkoa.
Lehtimäki toteaa, aivan oikein, että kaavakkeen kohtaan ”Haavoittumisen syy” merkinnän opistolla vahingossa pudotettu käsipommi on tehnyt kuulustelupöytäkirjan laatija, eikä kirjaus haavoittumisen syystä välttämättä perustu millään tavalla Olga Salon omaan sanomaan. Jos Salo on kertonut haavoittuneensa opistolla tai jos hänen on muuten tiedetty haavoittuneen opistolla, hänen ei ole tarvinnut itse sanoa syystä yhtään mitään, ja silti kirjaaja on voinut kirjata syyn juuri noin kuin kaavakkeessa lukee. Se mitä
Näkymää Teknillisen opiston kellarikerroksesta. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.
kuulustelupöytäkirjojen synnystä yleisesti ottaen on syytä tietää, on että pöytäkirjoihin päätyy kaikenlaista, mikä on peräisin pikemminkin kirjaajilta kuin kuulusteltavilta.
Vaikka olettaisimme, että Olga Salo olisi kertonut syystä itse juuri noin, siitäkään emme voisi päätellä mitään varmaa. Tuolloin oli jo tiedossa, mitä voittajapuoli tuossa vaiheessa halusi tapahtuman syistä kuulla.
Hopun mukaan Olga Salon haavoittumisen syyn vahvisti myös Salon isä. Tuo ”vahvistus” oli kuitenkin vain kuultuun perustuvaa arvelua, jollainen ei tosiasiassa vahvista mitään. Isä oli Hopun mukaan selittänyt, että hänen tyttärensä lienee haavoittunut siten, että esikunnan miehet käsittelivät
varomattomasti käsipommia tai siten että silloinen ylipäällikkö tahallisesti pudotti pommin.
Jos ajattelemme, miten rikostutkinnassa suhtaudutaan tuollaiseen lausumaan, voidaan todeta, että sillä voisi olla arvoa tutkinnan suuntaamisessa, mutta ei muuten. Valmiissa esitutkintapöytäkirjassa kirjaus olisi hyödytön, eikä nykyaikaisessa oikeudenkäynnissä esitutkintakertomuksen sisältämille toisen käden tietoon ja arvailuun perustuville lienee-lauseille anneta mitään painoarvoa.
Salon isän arvelun voi tässä tapauksessa perustellusti tulkita viittaavan siihen, ettei hän ollut kuullut suoraan tyttäreltään todellista silminnäkijätietoa käsipommin räjähtämisestä. Jos
tytär olisi käsipommin käsittelyn nähnyt, epäilemättä hän olisi myös nähnyt, pudottiko pommin ylipäällikkö (tahallisesti) vai jotkut muut miehet (tahattomasti). On vaikea ymmärtää, miten tytär olisi kertonut isälleen kaksi noin erilaista versiota samasta tapahtumasta. Lisäksi jos tytär olisi omassa kuulustelussaan kertonut, että hänen haavoittumisensa syy oli vahingossa pudotettu käsipommi, miksi hänen isällään oli sellainen käsitys, että käsipommin oli saattanut pudottaa myös ylipäällikkö (eli Hugo Salmela itse!) tahallaan?
Hopun seuraavaksi mainitsemasta todistajasta, punakaartilaisesta nimeltä Johan Erik Andersson, Lehtimäki ei näytä kirjan perusteella olleen tietoinen. Räätäli Anderssonia kuulusteltiin
8. kesäkuuta. Hoppu siteeraa tämän kuulustelukaavakkeeseen kirjattua: ”–käydessään Tampereen tekn. opistolla yleisesikunnassa itselleen vilttiä hakemassa haavoittui siellä räjähdyksessä, joka aiheutui huolimattomasta käsipommin pitelemisestä ja jossa m. m. kuoli ylipäällikkö Salmela”.
Hoppu jatkaa sitten: Valkoisille kuulustelijoille Andersson ei välttämättä puhunut totta mainitessaan viltin hakemisesta, mutta räjähdyksen syyn hän muidenkin kertoman perusteella kertoi totuudenmukaisesti.
Tuostakaan kolmannessa persoonassa kirjatusta virkkeestä ei minun kuulusteluymmärrykseni perusteella voi sanoa, että kaikki kirjattu olisi kuulusteltavan kertomaa. Voi aivan hyvin olla, että kuulusteltava on kertonut viltin hakemisesta ja räjähdyksestä mut-
ta että räjähdystä täsmentävät tiedot samassa virkkeessä ovat ainakin osin peräisin kirjaajalta.
Voisin esittää tällaisista ”yhteistyönä” syntyneistä hybridivirkkeistä lukuisia esimerkkejä 2000-luvun suomalaisista kuulustelupöytäkirjoista, joten kyse ei ole teoreettisesta saivartelusta vaan maanläheisestä tosiasiasta. Kuulustelijat lisäilevät helposti omia ennakkotietojaan ja oletuksiaan kuulustelukertomuksiin, vaikka heidät olisi koulutettu sitä varomaan. Hybridivirkkeiden olemassaolo viranomaisteksteissä on todennettu myös suomalaisessa ja kansainvälisessä kuulustelupöytäkirjojen syntyä koskevassa tutkimuksessa 2000-luvulla.
Räätäli Anderssonin kuulustelupöytäkirjaan kirjatun lausuman arviointi ”totuudenmukaiseksi” ei saa tukea
edellä selostetuista kertomuksista, koska niitäkään ei ole voitu totuudenmukaisiksi osoittaa.
KANTONEN KANTONA HOPUN KASKESSA
Hopun todistelun kannalta erityisen ongelmallinen kohta on siinä, miten hän käsittelee räjähdyksessä haavoittuneen Oskar Kantosen lausumia.
Kuten muistamme, Hopun mukaan kaikki kuusi hänen nimeämäänsä räjähdyksessä haavoittunutta henkilöä kertoivat ”jokseenkin yhtäpitävästi räjähdyksen syyksi käsikranaatin huolimattoman käsittelyn” ja tapahtuman kokeneet ihmiset ”tyrmäsivät” väitteet tykistöosumasta. Hoppu säästää haavoittuneiden kertomuksia läpikäydessään Kantosen viimeiseksi ja ohittaa hänen asiakirjoissaan olevat lakoniset
Räjähdysaukko Teknillisen opiston eteläseinustan tornimaisen osan sisältä kuvattuna. Kansallisarkiston Tampereen teknillisen opiston arkiston kuvakokoelmista löytyvä kuva on julkaistu Lehtimäen teoksessa.
kirjaukset hyvin lyhyesti, kolmella virkkeellä, vaikka luulisi, että historioitsija pitäisi välttämättömänä pysähtyä Kantosen äärelle.
Hopun mukaan Kantonen oli eräässä yhteydessä kertonut kuulustelijoille haavoittuneensa opistolla räjähtäneestä kranaatista, toisella kertaa Kantonen oli sanonut haavoittuneensa opistolle sattuneesta kuulasta. Hoppu tyytyy sanomaan Kantosen ilmaisseen räjähdyksen syyn ”hieman epäselvästi”, mikä on merkillisen tarkoitushakuisesti sanottu. Jos kerran Kantonen on sanonut, että hänen haavoittumisensa johtui opistolle sattuneesta kuulasta, ja jos Kantonen oli haavoittunut juuri siinä samassa räjähdyksessä, jonka seurauksena Salmela oli kuollut –kuten Hoppukin katsoo tapahtuneen – Salmelan kuolema johtui silminnäkijä Kantosen mukaan tykistönammuksen osumasta. ”Opistolle sattuneen kuulan” ei voi uskottavasti väittää tarkoittavan mitään muuta kuin jonkinlaista opistoon osunutta tykistönammusta. Käsikranaatteja ei kutsuttu kuuliksi, eikä ”opistolle sattunut” kuula muutenkaan sovi yhteen esikuntahuoneessa olleen käsikranaatin kanssa.
Hoppu on kirjoittanut tämän lakonisen Kantos-kohdan vieläpä niin, että Kantosen ensimmäinen lausuma tuntuisi sopivan yhteen käsikranaattiselityksen kanssa, vaikka ytimekkään maininnan opistolla räjähtäneestä kranaatista ei muitta mutkitta voi tietenkään sanoa tarkoittavan käsikranaattia. Kantosen toisen lausuman Hoppu vaikuttaa esittävän ensimmäisen kanssa ristiriitaisena:
Uhreista ainoa hieman epäselvästi räjähdyksen syyn ilmoittanut oli pohjoisrintaman esikunnan mobilisointijaostossa työskennellyt Oskar Kantonen. Hän selitti eräässä yhteydessä kuulustelijoille haavoittuneensa opistolla räjähtäneestä kranaatista. Toisella kertaa Kantosen [sic] kuitenkin sanoi saaneensa vammansa ”opistolle sattuneesta kuulasta”.
Kuitenkin-sanavalinnalla Hoppu tekee eroa Kantosen kahden lausuman välille, vaikka luontevampaa olisi tulkita jälkimmäistä lausumaa ensimmäistä selventävänä. Mietin jälleen vertailukohtaa rikostutkintaan ja siihen, miten oikeudenkäynnissä suhtaudutaan eri kuulustelukerroilla kirjattuihin hieman toisistaan poikkeaviin ilmaisuihin. Jos meillä ei ole mitään perusteltua syytä olettaa, että kuulusteltava olisi tarkoituksellisesti muunnellut lausumaansa eri kuulustelukerroilla, erilaisia ilmauksia tulkitaan pikemminkin toisiaan tarkentavina ja täydentävinä.
Onko meillä mitään perustetta olettaa, että Kantonen olisi toisessa yhteydessä halunnut kertoa räjähdyksen syystä uudella tavalla? Hoppu ei tuo esiin minkäänlaista selitystä kertomuksen tarkoitukselliselle muuttamiselle. Mikä intressi Kantosella olisi ollut muuttaa kertomustaan tältä osin, jää arvoitukseksi. Kertomuksen muuttamisella hän olisi itse tuonut esiin, että oli toisella kertaa kertonut tapahtumista totuudenvastaisesti. Hopun kertomuksesta ei selviä, kumman lausuman Kantonen esitti ensin, kumman jälkeen, mutta molemmissa tapauksissa jää yhtä lailla selitystä vaille, miksi kertomus olisi muuttunut.
Tämä kohta tuoreessa elämäkerrassa vaikuttaa suorastaan tosiasioita vääristelevältä. Kumpikaan Kantoseen liittyvä asiakirja ei todellakaan vahvista hänen (ja muiden paikalla olleiden) haavoittumisen johtuneen käsikranaatista. Kun tiedämme faktaksi (Lehtimäen mukaan), että punaisten kuulustelukertomuksissa tykistön ammuksista toisinaan käytetään sanaa ”kuula”, on luontevaa tulkita Kantosen toisessa lausumassa mainitseman ”granaatin” viittaavan myös tähän tykinammukseen. Muu tulkinta pitäisi perustella järkeenkäyvästi.
En ollut itse lukenut Kantosen lausumia alkuperäislähteistä, sen paremmin kuin kenenkään muunkaan, mutta kiinnostuin tästä Kantosesta
nyt sen verran, että katsoin hänen tapaukseensa liittyviä asiakirjoja.
Oskar Kantonen näyttää olleen 1887 syntynyt talonomistaja, joka punakaartissa näyttää toimineen ainakin varastonhoitajana ja konekirjoittajana. Hänen haavoittumisensa opistolla ”räjähtäneestä granaatista” on kirjattu 16. toukokuuta laadittuun käsin kirjoitettuun kuulustelupöytäkirjaan. Haavoittuminen ”Teknilliselle Opistolle sattuneesta kuulasta” mainitaan koneella kirjoitetussa päiväämättömässä anomuksessa. Jos ajattelemme, että nämä kaksi eri asiakirjaa sisältävät erilaisen tiedon räjähdyksen aiheuttajasta, kenties voimme ajatella anomuksen ilmaisevan paremmin Kantosen omaa vapaasti ilmaisemaa käsitystä. Käsikranaatin huolimattomasta käsittelystä kummassakaan asiakirjassa ei mainita mitään.
Kaikesta huolimatta Hoppu katsoo Kantosenkin todistuksen vahvistavan käsikranaattiselitystä. Hän hypähtää kolmen Kantos-virkkeen jälkeen samassa lyhyessä kappaleessa uuteen henkilöön: Onnettomuudessa haavoittuneiden ohella epäsuorasti räjähdyksen syyn vahvisti vielä ensimmäisten joukossa paikalle saapunut pohjoisrintaman esikunnan kartanpiirtäjä Otto Niinivaara. Niinivaara siis ”vahvisti vielä” räjähdyksen syyn, ikään kuin Kantonenkin olisi sen juuri edellä vahvistanut. Tässä kohtaa syntyy jopa hieman huvittava vaikutelma siitä, että historioitsijalla olisi kova kiire siirtyä Kantosesta eteenpäin ilman, että lukija ehtii huomata todistajien kuoroon ilmaantunutta soraääntä.
Samaan kappaleeseen sijoitettu Niinivaaran lausuma on dokumentoinnin näkökulmasta lähes puoli vuosisataa myöhäisempi. Hoppu viittaa tässä kohtaa Niinivaaran kertomukseen, joka on julkaistu vuonna 1967 ilmestyneessä teoksessa Aatteet ja aseet. Niinivaara kertoo Hopun mukaan tulleensa räjähdyksen jälkeen ylemmästä kerroksesta ensimmäisten joukossa Salmelaa auttamaan. Käsikranaatin
Räjähdyspaikalle noin 15 minuuttia räjähdyksen jälkeen saapunut palomestari Urho Aaltonen totesi, että ikkunasta tullut pommi oli tunkeutunut (betoni)lattian läpi kellarikerrokseen. Kimmo Lehtimäen kirja sisältää runsaasti teknistä todistelua. Lehtimäki pyysi asiantuntijalausuntoja myös räjähdysasiantuntijoilta. Kuvaleike yksittäisestä kappaleesta sivulta 217.
räjäyttämisen silminnäkijä Niinivaara ei siis omankaan kertomansa mukaan ollut. Hoppu sanoo, että Niinivaara ”epäilemättä kuuli siitä uhreilta”. Lehtimäen analyysin mukaan Niinivaaran kertomus on Emil Saarisen kertomuksen jäljitelmä.
LOPUKSI
Tuomas Hoppu ja Kimmo Lehtimäki ovat yhtä mieltä siitä, että Tampereen teknillisellä opistolla 28.3.1918 tapahtunut räjähdys haavoitti Hugo Salmelaa kuolettavasti. Käsitysero liittyy siihen, johtuiko räjähdys todennäköisemmin (tai jopa varmasti) toisen punapäällikön, Kustaa Salmisen, heittämästä käsikranaatista vai valkoisen tykistön ammuksesta.
Hopun tuoreen elämäkerran jälkeenkin voi kaiken yllä kirjoittamani perusteella mielestäni todeta, että Leh-
timäki on edelleen se tutkija, joka on tutkinut tuota räjähdystä niin aikalaisdokumenttien kuin muunkin todistusaineiston perusteella kaikkein perusteellisimmin ja kriittisimmin. Lehtimäki on omassa kirjassaan esitellyt lähes kaikki Hopunkin kirjan sisältämät todisteet, mutta on yksi kerrallaan kyseenalaistanut käsikranaattikertomusten todistusarvon. Tykistönammukseen viittaavat selitykset ovat olleet Lehtimäen mukaan selvästi vahvempia, ja niinpä hän on päätynyt siihen, että valkoisen tykistön ammus on selvästi todennäköisempi Salmelan kuoleman aiheuttaja kuin Kustaa Salmisen käsikranaatti.
Se ei minusta ole Lehtimäen ”tapaustutkimuksen” päällimmäinen tulos. Lukijan ei ole välttämätöntä päätyä pitämään tykkitulta varmana selityksenä. En pidä sitä varmana selityksenä, mutta ei käsikranaattiselitystäkään voi mitenkään pitää varmana selityksenä.
Minusta Lehtimäen teoksen päällimmäinen tulos on, että niin paljon kuin käsikranaattikertomuksia onkin toisteltu, niihin ei voi luottaa. Niissä on yhdessä ja erikseen niin paljon epäluotettavuustekijöitä, ettei uskottavaa tapahtumakuvausta ole pelkästään niiden perusteella mahdollisuuksia rakentaa. Jos haluamme yrittää tietää, mitä todella tapahtui, on otettava huomioon kaikki muutkin todisteet, mukaan lukien tekniset todisteet ja aihetodisteet.
Jotta kaiken yllä sanotun jälkeen voitaisiin esittää uskottavasti, että esikuntahuoneessa todella räjähti käsikranaatti, joka aiheutti Salmelan kuoleman, olisi pystyttävä selittämään myös ne silminnäkijäkäsitykset ja tekniset todisteet, jotka viittaavat tykistönammukseen. Miksi jollakulla esikuntahuoneessa räjähdyksen aikana olleella haavoittuneella henkilöllä (eli Oskar Kantosella) oli asiakirjamerkinnän
perusteella tällainen käsitys? Miksi jollakulla sinne hyvin pian räjähdyksen jälkeen tulleella henkilöllä (eli palomestari Urho Aaltosella) oli asiakirjamerkinnän perusteella tällainen käsitys? Kaikkein vaikeimmin selitettävissä ovat palomestari Aaltosen tuoreeltaan kirjaamat tekniset todisteet räjähdyksen seurauksista. Miten tuhovoimaltaan pelkkään sirpalevaikutukseen perustuvien varsikäsikranaattien räjähdys voisi selittää ne vauriot, jotka Aaltonen raportissaan kuvaa esikuntahuoneen betonilattiassa ja sen alapuolisessa kellarikerroksessa nähneensä?
Sama toisinpäin: uskottavaan tykistönammusselitykseen on sisällyttävä myös ne asiakirjamaininnat, joissa viitataan käsikranaattiin. Haavoittuminen käsipommista on kirjattu vuonna 1918 kaikkiaan kolmen räjähdyksen kokeneen silminnäkijän (eli Kustaa Salmisen, Olga Salon ja Johan Erik Anderssonin) kuulustelupöytäkirjoihin. Lisäksi Kustaa Kulon kuulustelupöytäkirjassa kerrotaan haavoittumisesta "erään pommin" räjähtämisen seurauksena, missä pommilla voidaan päätellä tarkoitettavan käsikranaattia. On pystyttävä uskottavasti ja kussakin tapauksessa erikseen selittämään, miksi useisiin eri aikoina kirjattuihin ja kirjoitettuihin käsikranaattimainintoihin ei voida luottaa. Molempien selitysyritysten on uskottavia ollakseen
sisällytettävä itseensä kaikki olemassa oleva informaatio. Molempien selitysten on voitava selittää myös samaan suuntaan viittaavien kertomusten väliset jännitteet ja ristiriidat, koska se mitä ikinä todella tapahtui, tapahtui jollakin yhdellä tietyllä tavalla.
Varmuuden vuoksi toistan vielä, että itse en ole tapaukseen liittyviä alkuperäislähteitä lukenut (lukuun ottamatta sitä puolituntista, jonka käytin Kantosen asiakirjojen äärellä). Arvioin teosten argumentaatiota ilman käytettyjen kirjallisten lähteiden ja muun dokumentaation omakohtaista tuntemusta. Olen sen varassa, mitä Hopun ja Lehtimäen teoksista on luettavissa.
Hopun kirjan argumentaatio ilmentää minun silmissäni näillä elämäkerran sivuilla ennakkokäsityksiin juuttumista ja hyväuskoisuutta, toisin sanoen lähdekriittisyyden puutetta, ja eräin paikoin jopa omaan ennakkokäsitykseen sopimattomien yksityiskohtien ohittamista kokonaan tai selittämistä väkinäisesti omaa käsitystä tukeviksi. Lähdekriittisyyttäkin Hoppu osoittaa, mutta kovin valikoivasti. Hän esimerkiksi kiinnittää huomiota siihen asiavirheeseen, että palomestari Aaltonen mainitsee raportissaan räjähdyksen surmanneen Salmelan ja kaksi muuta ihmistä, vaikka sairaalassa kuollut Salmela jäi tosiasiassa ainoaksi kuolonuhriksi. Tähtitodistajaksi elä-
mäkerrassa nostetun Emil Saarisen vuonna 1935 kirjoittamassa selostuksessa Hoppu ei sitä vastoin näe mitään epäilyttävää. Hän ei kommentoi mitenkään esimerkiksi sitä, että Saarinen kertoo nähneensä räjähdyksen jälkeen ympärillään kuolleita ihmisiä. Kirjassa on paljon muuta ansiokasta, mutta Hugo Salmelan kuolemaan johtaneista tapahtumista kertyneen tutkimuksen näkökulmasta kirja on askel taaksepäin.
Nyt jälkimauksi jää tältä osin omituinen ylimielisyys, jolle on vaikea löytää perusteita.
Esitystapa on vieläpä sellainen, että kirjan arvioija on tullut harhaan johdetuksi, kun on ymmärrettävästi luottanut siihen, mitä kirjassa silminnäkijöiden kertomasta sanotaan. (Lisäys 3.9.2025: Samoin näyttää käyneen myös Helsingin Sanomissa 2.6.2025 julkaistun arvion kirjoittajalle, FT Aleksi Mainiolle. Yleensä erittäin mainion kirja-arvostelijan mukaan Hopun kirjan lähdekritiikki "vakuuttaa" ja Hoppu on kirjassaan osoittanut "vedenpitävästi", että Hugo Salmelan kuoleman aiheutti käsikranaatin räjähdys.)•
kuoli Tampereen
tapahtuneessa räjähdykKimmo Lehtimäki on lähdeaineistoja ja haastaa
Työväen arkisto
