Johannes Marignollilaisen matka keskiajan Aasiaan

1338–1353 oli keskiajan Euroopan ja Yuan-valtakunnan välisten yhteyksien huipentuma.

Läntisen kirkon lähetystyö mongolien perustamassa Yuandynastian (1271-1368) Kiinassa muodosti merkittävän osan eurooppalaisten ja mongolien keskiaikaisesta kanssakäymisestä.

Lähetystyö oli kuitenkin vain harvojen tiedossa ja katosi historian pimeyteen, josta se myöhemmin vähitellen nousi arkistolöytöjen myötä. 1600-luvun alussa löytyi kokoelma lähetyssaarnaajien kirjeitä Kiinasta, joiden avulla lähetystyön historian alkuvaihe saatiin rekonstruoitua. 1700-luvulla taas löytyi lähetystyön myöhemmän vaiheen kannalta merkittävin lähde, fransiskaani Johannes Marignollilaisen kirjoittama kertomus hänen johtamansa paavillisen delegaation Aasianmatkasta 1338–1353. Matkan päämääränä oli Kiina, jonka viimeinen mongolikeisari Huizong (h. 1333–1368) ja hänen keisarillisessa armeijassaan palvelleet kristityt, iraanilaiset alaanit olivat ottaneet yhteyttä läntiseen kirkkoon aloittaakseen säännölliset diplomaattiset suhteet ja saadakseen Kiinan lähetyskentälle lisää fransiskaaneja. Matkansa aikana Johannes Marignollilainen teki läntisen maailman siihen

Eurooppalaisten tuoma hevonen on ainoa kiinalaisissa lähteissä mainittu Johannes Marignollilaisen Kiinan-vierailuun liittyvä seikka. Vierailun yhteydessä taiteilija Zhou Lang maalasi huomiota herättävästä hevosesta kuvan; sen tuoneet eurooppalaiset esitetään sitä vastoin ei-eksoottisina aasialaisina. (Ming-dynastian aikainen kopio alkuperäisestä maalauksesta; Palatsimuseo, Peking) asti loistokkaimmat diplomaattiset vierailut eri mongolihallitsijoiden hoveihin, ja tämän lisäksi hän kävi paluumatkallaan useassa EteläAasian valtakunnassa. Johannes Marignollilaisen matkaa ja sen merkitystä on tutkittu verrattain vähän, mutta tästä huolimatta se on erittäin mielenkiintoinen osa keskiajan Aasian-diplomatian ja -lähetystyön historiaa.

Alaaniruhtinaiden ja keisari

Huizongin kirjeet

Keskiajan ensimmäinen läntinen Kiinan-lähetyssaarnaaja, fransiskaani Johannes Montecorvinolainen saapui Kiinaan vuonna 1294. Hän sai siellä kannattajikseen runsaasti Länsi-Aasiasta

Kiinaan muuttaneita itäisiä kristittyjä, etenkin alaaneja ja armenialaisia. Vuonna 1313 Euroopasta saapui Johanneksen avuksi piispat Andreas

Perugialainen, Gerardus Albuin ja Peregrinus

Castellolainen, joiden avulla Johannes laajen- si lähetystyötä Etelä-Kiinaan. Vuonna 1328, oltuaan Kiinassa 34 vuotta, Johannes kuoli. Hänen hautajaisiinsa tuli paljon väkeä, sekä kristittyjä että ei-kristittyjä, sillä Johannes oli kauan ollut sekä tuhansien itäisten kristittyjen hengellinen johtaja että latinalaisen maailman virallinen lähettiläs.

Johanneksen kuoltua oli löydettävä hänen tilalleen uusi johtaja läntisen kirkon itäiselle kirkkoprovinssille. Kaikki paavin vuonna 1307 lähettämät piispat Andreas Perugialaista lukuun ottamatta olivat kuitenkin jo kuolleet, ja Andreaskin kuoli vuonna 1332. Vuonna 1336 latinalaisia fransiskaaneja seuranneet alaanit päättivät lähettää kirjeen paaville pyytääkseen uutta johtajaa.

Alaanien latinaksi kirjoitettu kirje alkaa neljän alaaniruhtinaan nimellä (Futim Juens, Caticen Tungii, Gemboga Evenzi, Joannes Juckoy). Ensimmäisenä mainittu Futim Juens on todennäköisesti kiinalaisista lähteistä tun- nettu Fuding, jonka maineikas suku Kiinassa polveutui Ögödei-kaanin (h. 1229–1241) kanssa muutamaa sukupolvea aikaisemmin liittoutuneesta alaanikuninkaasta Hanghusista. Muistakin ruhtinaista on erilaisia teorioita, sillä alaanijohtajia kyseiseltä aikakaudelta mainitaan kiinalaisissa lähteissä usein. Ruhtinaat vetosivat kirjeessään paaviin koko yhteisönsä puolesta, sillä Johannes Montecorvinolaisen kuoleman jälkeen alaaneilla ei ollut ollut johtajaa ja lohduttajaa. Alaanit olivat kuulleet, että paavi oli lähettänyt jonkun muun Johanneksen tilalle, mutta tämä ei ollut päässyt Kiinaan asti. Alaanit pyysivät paavia lähettämään uuden johtajan sekä avaamaan säännölliset diplomaattiset suhteet keisariin, sillä keisarin suosiosta olisi paljon hyötyä hänen alamaistensa sielujen pelastuksen ja kristinuskon kunnian kannalta, kun taas hänen epäsuosiostaan olisi paljon haittaa. Alaanit kertoivat paaville, että keisari oli jo esittänyt saman pyynnön useita kertoja kolmen tai neljän eri lähettilään välityksellä, mutta ei ollut saanut paavilta vastausta, ja tämä oli kristityille erittäin kiusallista. Keisari oli taas kohdellut kyseisiä lähettiläitä erittäin ystävällisesti ja avokätisesti. On epäselvää, keitä mainitut lähettiläät olivat, mutta jos Huizongia edeltäneiden hallitsijoiden tapaamat lähettiläät lasketaan mukaan, heihin lienee kuulunut ainakin fransiskaani Odoric Pordenonelainen, joka oli käynyt Kiinassa noin seitsemän vuotta aikaisemmin. Henkilö, jonka oli tarkoitus tulla Kiinaan arkkipiispaksi Johannes Montecorvinolaisen tilalle, oli eräs Nicolaus, jonka paavi Johannes XXII:n (h. 1316–1334) oli muutamia vuosia aikaisemmin lähettänyt kohti Kiinaa.

Alaanien kirjeen yhteydessä oli lyhyt kirje

Yuan-keisari Huizongilta. Latinaksi kirjoitettu kirje alkaa sanoin ”Kaikkivaltiaan Jumalan [Taivaan] voimasta, keisarien keisarin [mongolien suurkaanin] käsky”. Keisari kertoi lähettävänsä erään Andreas Frankin (luultavasti latinalainen kauppias, joka myös saattoi olla kirjeen kääntäjä) ja viidentoista muun henkilön paavin, kristittyjen herran, luo ”seitsemän meren” takaiseen Ranskaan, jotta säännölliset diplomaattisen suhteet saataisiin alkuun. Keisari pyysi paavilta siunauksia ja rukouksia sekä vastausta hänen palvelijoidensa, alaanien pyyntöön. Viimeiseksi keisari pyysi hevosia ja muita harvinaisuuksia lännestä; itämaisen käsityksen mukaan lännessä oli paljon legendaarisia olentoja ja esineitä, samalla tavalla kuin eurooppalaiset pitivät itää ihmeiden maana. Lähettämällä kirjeen paaville Huizong saattoi siis olla alaaneille mieliksi, edistää valtakuntansa diplomaattisia suhteita ja jopa saada eksoottisia lahjoja läntisiltä mailta.

Alaaniruhtinaiden ja Huizongin kirjeet saapuivat Avignoniin vuonna 1338 suurehkon, sekä eurooppalaisia että aasialaisia sisältävän ryhmän mukana. Läntisen kirkon johto oli aikaisemmin saanut muutamia kirjeitä Kiinassa toimivilta lähetyssaarnaajilta, jotka olivat pyytäneet apuvoimia lähetyskentälle, mutta nyt oli entistä ilmeisempää, että mongoli-imperiumin keskuksen maallinen valta toivoi huomattavasti läheisempiä suhteita läntiseen kristikuntaan. Vastaukseksi yhteydenottoon paavi Benedictus XII (h. 1334–1342) lähetti fransiskaaniryhmän Kiinan hoviin. Uutta arkkipiispaa paavi ei kuitenkaan nimittänyt, sillä saman vuoden kesäkuussa hän oli kirjoittanut Keski-Aasian

Tšagatain kaanikunnan hallitsijalle Changshille (h. 1335–1338) kirjeen, jossa hän oli sanonut kuulleensa, että virkaan jo nimitetty Nicolaus oli saanut hyvän vastaanoton Changshin luona. Paavi lienee olettanut, että Nicolaus ryhmineen olisi jo Kiinassa tai matkalla sinne, sillä Huizongin ja alaanien kirjeen kirjoitusajankohtana 1336 oli kulunut vain kolme vuotta Nicolauksen lähettämisestä 1333.

Uuden ryhmän johtajina mainitaan paavin kirjeessä teologian professori Nicolaus Bonet sekä Nicolaus Molanolainen, Johannes Firenzeläinen (Marignollilainen) ja Gregorius Unkarilainen. Ryhmää johti todellisuudessa

Johannes Marignollilainen, sillä Nicolaus Bonet toimi muiden lähteiden mukaan jo vuodesta 1342 Maltan piispana. Lähteissä ei mainita ryhmän kokoa, mutta Johannes mainitsee, että heitä oli Kiinassa 32. Koska on todennäköistä, että osa kuoli matkan aikana, alussa heitä oli luultavasti ollut viitisenkymmentä.

Johannes Marignollilainen oli vaikutusvaltaisen firenzeläissuvun jäsen. Hän kuului kaupungissa sijaitsevaan Santa Crocen konventtiin, jossa hän työskenteli muun muassa kirjallisten teosten parissa. Johannes opetti myös Bolognan yliopistossa, joko ennen matkaansa tai sen jälkeen. Kyseessä oli siis oppinut fransiskaani, jonka kaltaisia henkilöitä läntisen kirkon johdon oli sopiva lähettää mongolihallitsijoiden hoveihin.

Ryhmä lähti Avignonista joulukuussa 1338 ja jäi Napoliin odottamaan Kiinasta tulleita lähettiläitä, jotka olivat viettäneet aikaa PohjoisItaliassa. Napolin kuningas Robert Anjoulainen (h. 1309–1343) oli kiinnostunut Kiinan-diplomatiasta ja lähetti ryhmän mukana kirjeen ja lahjoja. Ryhmä jatkoi keväällä 1339 Konstantinopoliin. Siellä paavin lähettiläät väittelivät Konstantinopolin patriarkan kanssa, ja Johannes Marignollilaisen käsityksen mukaan latinalaiset voittivat väittelyn ja saivat kreikkalaiset myöntämään olevansa skismaatikkoja. Ryhmä jatkoi Mustan meren yli Kultaiseen Ordaan, jossa se tapasi ”tartarien ensimmäisen keisarin” eli Uzbek-kaanin (h. 1313–1341). Uzbek otti seurueen ystävällisesti vastaan ja sai lähettiläiltä kirjeen ja useita lahjoja. On pantava merkille, että paavin lähettiläät valitsivat matkareitikseen Persian Ilkanaatin sijasta Kultaisen Ordan. 1330-luvun lopulla Ilkanaatissa vallitsi nimittäin täysi anarkia, mikä oli katkaissut aikaisemmin suositun kauppareitin Euroopan ja Keski-Aasian välillä. Ilkanaatin poliittinen kriisi oli kääntänyt eurooppalaisten katseet Kultaiseen Ordaan. Vaik- ka Kultaisella Ordalla oli muslimihallitsija kuten mamelukkien sultanaatilla ja Ilkanaatillakin, sen hallitsija Uzbek oli hyvissä väleissä latinalaisten kanssa. Kiinan-lähetystyön alkuvaiheessa Ilkanaatti oli toiminut Kiinan ja Euroopan välisenä siltana, mutta sen maine Euroopassa oli kärsinyt ilkaanien islamisoitumisen ja kristittyjen vainojen myötä, kun taas perinteisesti aggressiivinen Kultainen Orda, jonka mongolit olivat hyökänneet Keski-Eurooppaan useita kertoja, näyttäytyi nyt luotettavampana liittolaisena.

Johannes Marignollilainen jatkoi Kultaisesta Ordasta Tšagatain kaanikuntaan, jonka pääkaupunkiin Almalikiin hän asettui saarnaamaan, kastamaan, rakentamaan kirkkoa ja hautaamaan seitsemän henkilöä, jotka olivat edellisenä vuonna (1339) kärsineet marttyyrikuoleman muslimien käsissä. Marttyyrit olivat yhtä kauppiasta lukuun ottamatta fransiskaaneja. Yksi fransiskaaneista oli intialainen, joka oli toiminut tulkkina. Johannes Marignollilainen ilmoittaa kaikkien nimet intialaista veljeä lukuun ottamatta, ja heihin ei kuulunut arkkipiispa Nicolausta. Fransiskaaniryhmä lienee siksi olettanut, että uusi arkkipiispa oli jo jatkanut itään.

Johannes Marignollilainen Kiinassa

Yuan-dynastian aikakirjojen mukaan ”Frankkien valtakunnasta” saapui Kiinaan vuonna 1342 lahjana iso, musta hevonen. Kiinalaiset lähteet eivät mainitse Johannes Marignollilaista tai muita lähettiläitä, mutta runo heidän tuomastaan hevosesta on säilynyt. Runosta päätellen hevosta pidettiin merkkinä siitä, että keisarin hyveellisyys sai vähemmän sivistyneet kansat tuomaan vapaaehtoisesti Kiinaan eksoottisia lahjoja. Johanneksen matkakertomuksenkin mukaan Huizong ilahtui suuresti nähdessään hevoset ja muut lahjat. Ryhmä saapui keisarin luo kantaen ristiä ja kynttilöitä ja laulaen Credo in unum Deum -hymniä, minkä jälkeen Johannes siunasi keisarin.

Johannes kertoo ryhmänsä tehneen neljän vuoden Kiinan-oleskelunsa aikana menestyksekästä lähetystyötä ja väitelleensä muiden uskontojen edustajien kanssa. Matkakertomus sisältää samaa kunnioitusta Yuan-valtakunnan suuruutta kohtaan kuin Marco Polon, Johannes Coralaisen ja Odoric Pordenonelaisen teokset, sillä tähän aikaan Kiina oli materiaaliselta kulttuuriltaan sekä Eurooppaa että islamilaista maailmaa edistyneempi.

Johannes Marignollilainen mainitsee pääkaupungin Dadun (Pekingin) fransiskaanit, näiden kirkot ja sen suosion, minkä keisari osoitti heille. Kiinassa on tässä vaiheessa kuitenkin täytynyt olla erittäin vähän lähetystyöntekijöitä jäljellä, sillä kaikki lähetyssaarnaajat, joista on säilynyt tietoa, olivat tähän mennessä joko kuolleet tai palanneet Eurooppaan. Kirkkoprovinssi oli rakennettu, mutta työntekijöistä oli pula.

Vastoin odotuksiaan Johannes ei tavoittanut paavin lähettämää arkkipiispa Nicolausta, ja nyt alaanien ja keisarin katseet kohdistuivat häneen itseensä. Huizong pyysi Johannesta ryhtymään uudeksi arkkipiispaksi. Ajatuksena oli, että ainakin osa paavin lähettämästä ryhmästä jäisi hoitamaan kirkkoprovinssia. Johannes kieltäytyi jäämästä, joten keisari pyysi sen sijaan, että Johannes palaisi ensin paavin luo ja sen jälkeen joko lähtisi uudestaan Kiinaan tai lähettäisi jonkun muun, joka voisi toimia piispana ”täysin valtuuksin”.

Herää kysymys, miksi Johannes ei halunnut jäädä. Voisi helposti olettaa hänen epäröineen, koska hänet oli nimitetty paavin lähettilääksi eikä piispaksi. Keisarin pyyntö, että Johannes kävisi ensin paavin puheilla, jotta Kiinaan saataisiin piispa, jolla olisi ”täydet valtuudet”, antaa vihjeen siitä, että Johannes oli sanonut keisarille olevansa vailla lupaa jäädä. Johanneksen ryhmän tehtävä ei ollut kuitenkaan alusta asti ollut puhtaasti diplomaattinen, minkä väittely Konstantinopolissa sekä saarnaaminen Almalikissa ja Kiinassa osoittavat, vaan Johannes oli fransiskaanina yhtä paljon lähetystyöntekijä kuin diplomaatti. On todennäköistä, että Johannes päätti palata kotiin luottaen siihen, että lisävoimia saapuisi kuitenkin pian Euroopasta. On myös mahdollista, että osa Johanneksen ryhmästä jäi Kiinaan. Kunnes uusi arkkipiispa saataisiin Avignonista, jo Kiinassa olevat fransiskaanit voisivat hoitaa lähetystyötä omin päin, sillä tähän ei tarvittu erillistä lupaa. Johannes ei voinut tähän aikaan tietää, että hän jäisi Kiinan kirkkohistoriaan keskiajan viimeisenä Kiinaan asti päässeenä paavin lähettiläänä.

Paluu Eurooppaan ja matkakertomuksen ilmestyminen

Johannes oli saapunut Kiinaan maareittiä, mutta paluumatka oli tehtävä meriteitse, sillä Johannes sai kuulla sodan puhjenneen maareitin varrella. Johannes mainitsee käyneensä Etelä-Kiinassa, Intiassa, ”Saban kuningattaren” valtakunnassa (luultavasti Jaavan saarella, joka näihin aikoihin oli mahtavan Majapahitin kuningaskunnan keskus) sekä Ceylonilla, jossa Johannes kertoo löytäneensä paratiisin. Johannes kertoo paljon näkemistään seuduista, niiden rikkauksista, kulttuureista ja hallitsijoista. Ryhmä teki paluumatkan aikana jonkin verran lähetystyötä ja pystytti Intiassa muistomerkin matkoistaan. Johannes mainitsee myös tuomaskristityt, joita hän tapasi Intiassa.

Johannes palasi Lähi-idän kautta Eurooppaan vuonna 1353. Huizong ja muut mongolihallitsijat olivat lähettäneet runsaasti lahjoja paaville, mutta koska eräs hallitsija Ceylonilla oli ottanut nämä itselleen, Johannes palasi paavin luo vain Huizongin pyyntö mukanaan. Läntisen kirkon johdon reaktiosta retkikunnan paluuseen ei ole säilynyt lähteitä, ja on epävarmaa, missä määrin Johannes kertoi paaville ja kuurialle matkansa yksityiskohdista. Joka tapauksessa

Johannekselle myönnettiin Bisignanon piispan virka, mutta tämän hiippakunnan haltuun ottamisen sijasta Johannes siirtyi Böömin kuninkaan, keisari Kaarle IV:n palvelukseen. Keisarin pääkaupungissa Prahassa Johannes sai tehtäväkseen kirjoittaa Böömin kronikan (Chronica Boemorum).

Johannes Marignollilaisen ryhmä oli viimeinen lähetystyöntekijöiden ryhmä, jonka tiedetään päässeen Kiinaan asti. Vuosina 1362 ja 1370 lähetetyt lähetyssaarnaajat eivät päässeet perille, ja koska Johannes Montecorvinolaiselle ei koskaan saatu seuraajaa, keskiajan Kiinanlähetystyö laantui entisestään. Lähetystyö ajankohtaistui uudelleen vasta 1500-luvulla, jolloin merireitin löytäneet eurooppalaiset tutkivat Aasiaa aikaisempaa systemaattisemmin. Keskiajan lähetystyö jäi täysin unohduksiin kunnes irlantilainen fransiskaani ja historioitsija Luke Wadding löysi osan siihen liittyneitä lähteitä 1600-luvun alkupuolella.

Johannes Marignollilaisen laatima Chronica Boemorum julkaistiin vuonna 1768. Tässä teoksessa oli kuitenkin merkillisiä osioita, jotka eivät ollenkaan liittyneet Böömin historiaan; ilmeni, että Johannes oli sisällyttänyt teokseen runsaasti tietoa Aasianmatkastaan ja sen aikana tekemistään havainnoista. J. G. Meinert kokosi Aasiaa koskevat osiot vuonna 1820, ja siitä lähtien Johannes Marignollilainen ei ole ollut vain muissa lähteissä mainittu nimi, vaan keskeisen lähteen kirjoittaja, joka ansaitsee näkyvän paikan idän ja lännen kanssakäymisen sekä keskiajan Aasianmatkailun historiassa.

Kiinan viimeinen mongolihallitsija Yuan Huizong (Toghun Temür, h. 1333–1368) otti hallintokautensa alussa yhteyttä läntiseen kirkkoon käynnistääkseen aikaisempaa säännöllisemmät diplomaattiset yhteydet.

Englanninkielinen käännös Johannes Marignollilaisen kertomuksesta löytyy helpoiten osoitteesta http://depts.washington.edu/silkroad/texts/marignolli.html.

Tuvalaisen kurkkulaulun mestarin Radik Tyulyushin soolokeikka ja työpajoja 14.-18.5. Helsingissä ja Karjalohjalla. Lisätietoja www.kurkkulaulu.fi