Uusi julkaisu vie kuvataiteen rakennustyömaalle

saaRa Hacklin

Mitä meille tapahtuu, kun matkustamme vieraaseen kulttuuriin? Millaista on työskennellä eurooppalais-mongolialaisessa taidehankkeessa? Tuore Bare House -julkaisu kääntää katseen rakennettuun ympäristöön ja avaa samalla uusia näkökulmia taiteen tekemisen prosesseihin.

Näennäisesti Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site -kirja vaikuttaa Zanabazaarin taidemuseossa Ulaanbaatarissa kesällä 2011 pidetyn kansainvälisen ryhmänäyttelyn näyttelyluettelolta. Kirjassa on mukana kuusi mongolialaista sekä kahdeksan eurooppalaista nykytaiteilijaa, joista kaksi, Oula Salokannel ja Annu Wilenius Suomesta. Tarkemmassa tarkastelussa kuitenkin paljastuu, että julkaisu on osa jo pitkään käynnissä ollutta taideprojektia: Bare House -projekti sai alkunsa lähes kymmenen vuotta sitten, kun kuvataiteilija Annu Wilenius matkusti ensi kerran Mongoliaan kesällä 2005 pitääkseen siellä ryhmänäyttelyn. Tämä matka- ja näyttelyprojekti, jolle myös tämän tekstin kirjoittaja osallistui, synnytti uusia kontakteja ja ajatuksen laajemmasta yhteistyöstä mongolialaisten taiteilijoiden kanssa. Sen varhaisvaihe nähtiin Keravan ja Rovaniemen taidemuseoissa Mongolia: Havainto ja utopia -näyttelyssä (2008).

Vuodesta 2007 Wilenius on tehnyt taiteellista tohtorintutkintoa Aalto-yliopiston Taiteen laitokselle. Ensimmäisen Mongolian matkan jälkeen hän on ollut mukana järjestämässä useita näyttelyitä ja työskentelyjaksoja Porissa, Rotterdamissa ja Ulaanbaatarissa. Nämä kaikki ovat osa hänen pian valmistuvaa taiteellista tohtorintutkintoaan. Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site kokoaa yhteen kokemuksia ja teoksia taiteilijoilta, jotka ovat osallistuneet hankkeeseen sen eri vaiheissa. Aikaisempi versio Mongolian näyttelystä on nähty Porin taidemuseossa kesällä 2010.

Asumisesta ja asettautumisesta

Teoksen nimi viittaa taloon ja rakentamiseen. Bare house kääntyy paljaaksi, miksei myös alastomaksi taloksi. Näyttelyn teoksissa huomio kiinnittyykin rakennettuun ympäristöön. Mutta talo toimii myös metaforana. Se kysyy asumisen ja asettautumisen rajoja: Mikä riittää kodiksi? Kuinka vieras muuttuu tutuksi? Millaisia asioita jäämme kaipaamme? Entä miten käytännöt siirtyvät kulttuurista toiseen?

Kirjan alaotsikko At the Building Site viittaa rakennustyömaahan. Tämä on osuvaa, sillä Mongolia ja Ulaanbaatar on monessa mielessä rakennustyömaata. Kirjan johdantoesseessä Annu Wilenius kirjoittaakin, miten Mongolia on yhden ihmiskunnan rajuimman muutoksen äärellä. Entinen köyhä Neuvostoliiton satelliittivaltio on muuttunut kaivosteollisuuden kultakaivokseksi – kirjaimellisesti. Kullan lisäksi kaivetaan myös hiiltä, kuparia ja uraania. Mutta, kuten Wileniuksen johdantoessee ja kirjan päättävä valokuvaessee osoittavat, rakennustyömaa ei ole ainoastaan Mongolia tai rakennettu ympäristö, vaan tuo työmaa viittaa kohti kokijaa itseään. Näyttelyhankkeen ytimessä ovatkin siirtymät ja kulttuuriset kohtaamiset, erilaisten kulttuurien ja käytänteiden muodostama sulatusuuni, joka tapahtuu meissä jokaisessa. Sillä samalla kun ihminen ajattelee rakentavansa ympäristöään, tuo ympäristö tulee rakentaneeksi myös ihmistä itseään.

Luonnosta, energiasta, kohtaamisesta

Millaisia teoksia taiteilijat sitten tekivät? Luettelo paitsi kokoaa yhteen teoksia, myös paljastaa kiinnostavasti taiteilijoiden omia kokemuksia työskentelystä eri kulttuurissa. Juuri näistä siirtymistä syntyykin ajatuksia muutoksen, vieraan ympäristön tai ajattelutavan kohtaamisesta. Tekstien kautta avautuukin Wileniuksen johdantoesseessä kuvaama ajatus omasta itsestä rakennustyömaana.

Moni teoksista kommentoi energiankulutusta ja sitä kautta ihmisen luontosuhdetta. Näkökulmat vaihtelevat mielenkiintoisella tavalla – erityisesti mongolialaisten taiteilijoiden työskentelyssä näkyy buddhalaisuuden vaikutus. Sedbazarin Ganzug kirjoittaa kokemuksestaan

Rotterdamin residenssissä, jossa pääsi vierailemaan tuulimyllyssä. Tuulimyllyn jauhamat jauhot kuvastivat Ganzugille ihmisen ja luonnon saumatonta suhdetta. Tämä vierailu innoitti Ganzugia käyttämään teoksissaan jauhoja – ja myöhemmin myös tuulta. Tekstissä hän kuvaa, miten toteutti omalla kotiseudullaan LänsiMongolian vuorilla, Zavkhanissa, performanssin paperista tehdyistä pienoistuulimyllyistä. Myös Dugarsuren Batkholboo pohtii kiertokulkua ja sitä, miten maa ja ympäristö muuttuu energiaksi. Hänen teoksensa materiaalina on lehmänuloste. Aletta de Jong ei päässyt matkustamaan Ulaanbaatarissa järjestettävään näyttelyyn – hän onkin ainoa taiteilijoista, joka ei ole käynyt Mongoliassa (mutta on kuitenkin työskennellyt Porissa). De Jongin teos jäi muun työryhmän rakennettavaksi. Julkaisu näyttääkin osan kirjeenvaihdosta de Jongin ja Wileniuksen välillä, kun tämä ohjeisti työn rakentamisessa. Yksi haaste on ymmärtää, missä olosuhteissa työskennellään:

Ulaanbaatarin Naraan Tuul -torilla vieraillut voi kuvitella, millaista on metsästää lampaan nahkaa teosta varten tai yrittää saada käsiinsä yrttejä karuilta vuorilta ja aroilta lokakuun lopulla.

Taiteen tekemisen ehdoista ja kielestä

Paitsi rakennetun ympäristön, oman ja vieraan kokemisen teemoista, julkaisu kertoo konkreettisesti myös niistä taiteen materiaalisista ehdoista, joiden kanssa yhteistyöprojekti joutui koko ajan tekemisiin. Miten tehdä näyttely kontekstissa, jossa taiteen esittäminen perustuu yhä perinteiseen taidekäsitykseen ripustettavista tauluista ja jalustoille nostettavista veistoksista ja pystytysajaksi riittää vain yksi tunti?

Aasialaisen taiteen merkitys on ollut kansainvälisellä taidekentällä vahva jo pidempään. Esimerkiksi kiinalaisen taiteen rooli on ollut 1990-luvulta kasvava, mutta Mongoliaa tunnetaan huonosti, vaikka toki mongolialaisiakin taiteilijoita on nähty biennaaleissa. Kirja tuokin esiin kiinnostavasti taideprojektin genealogian, johon kuuluu myös kansainvälisten kontaktien verkosto. Wilenius on ollut mukana alusta asti ja hän on myös kutsunut mukaan taiteilijat. Tarkalle lukijalle käy ilmi, miten Zanabazaarin näyttelyssä mukana olleet taiteilijat ovat lähes kaikki olleet kukin vuorollaan työskentelemässä joko Porissa, Rotterdamissa tai Mongoliassa. Kiinnostavaa on kuitenkin lukea esimerkiksi P. Enkhboldin kuvausta siitä, miten hän päätyi Manchesteriin Aasialaisen taiteen triennaaliin, juuri aikaisemman Porissa järjestetyn Bare House -näyttelynsä ansiosta.

Pitkäkestoinen sitoutuminen on erityisen arvokasta tänä aikana, joka korostaa jatkuvaa uuden löytämistä. Kuitenkin juuri pitkäkestoinen sitoutuminen synnyttää kiinnostavaa vuoropuhelua eri taiteilijoiden välille, kun eri kulttuurisesta taustasta tulevat tekijät reflektoivat kokemuksiaan ja pääsevät kokeilemaan, mitä tapahtuu, kun jotain aihetta työstää pidempään. Mitä on ostaa jurtta Mongoliasta ja viedä se Rotterdamiin teokseksi? Entä mitä tapahtuu, kun tuon teoksen esittää taas Mongoliassa? Tai vastaavasti, miten mongolialainen taiteilija voi saada inspiraatiota työskentelyynsä Hollannissa kokemastaan – ja siirtää tämän kokemuksen Mongolian arolle. Vaihto ei ole vain yksisuuntaista.

Taidemaailmassa toimiminen herättää myös kysymyksen kielestä. Suomenkielisen tietokirjallisuuden julkaisemisesta ollaan oltu hiljattain syystä huolissaan, kun yliopisto kannustaa tutkijoita julkaisemaan kansainvälisillä foorumeilla samalla kun kotimaiset kustantajat epäröivät tietokirjojen kustantamista kannattamattomina. Bare House ei kontribuoi suomenkieliseen tietokirjallisuuteen – julkaisu on kirjoitettu englanniksi ja mongoliksi. Sen sijaan kirja tekee kansainvälisen taidekentän saavutettavaksi monia mongolialaisia taiteilijoita sekä synnyttää käsitteitä monille nykytaiteen ja rakennetun ympäristön termeille, joille ei ymmärtääkseni ole vielä vakiintunutta mongolinkielistä käännöstä. Kirjan kääntäjät ovatkin tehneet valtavan työn kääntäessään taiteilijoiden tekstejä mongoliksi ja englanniksi. Voi vain toivoa, että työ kantaa hedelmää. Ylipäätään nykytaidetta käsittelevää kirjallisuutta on Mongoliassa lähes käsittämättömän vähän. Toinen kääntäjistä väitti ensimmäistä Bare house -teosta kolmanneksi lajissaan.

Lopuksi

Kokonaisuudessaan Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site -kirja on kiehtova läpileikkaus monipolvisesta näyttely- ja residenssiprojektista. Sen kiinnostavinta antia ovat henkilökohtaiset kuvaukset taiteellisesta työskentelystä, oivalluksista ja haasteista, joita taiteilijat kohtaavat. Julkaisua voi suositella kaikille Mongoliasta tai nykytaiteen ja rakennetun ympäristön teemoista kiinnostuneille.

Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site. Toim. Annu Wilenius, käännökset Enkhjargal Ganbat & Tsendpurev Tsegmid, kirja ja DVD, Aalto University Publications, 2014.