Maailman ahjossa

Suomen kultakauden taiteilijoille kielivaranto oli tärkeä pääoma, kuten kuvanveistäjä Emil Wikströmin esimerkki osoittaa.

TEKSTI MARI TOSSAVAINEN KUVA KANSALLISGALLERIA

Emil Wikström (1864–1942) oli keskeisessä asemassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomen kuvanveiston kentällä. Hänen kädenjälkeään edustavat muun muassa Elias Lönnrotin ja J. V. Snellmanin muistomerkit. Wikströmiä pidettiin suomalaiskansallisen rintaman suosimana taiteilijana, mutta kansallisesta leimasta huolimatta hän oli työssään suuntautunut maailmalle. Wikströmin säilynyt kirjeenvaihto antaa vihjeitä hänen kielitaidostaan.

1800-luvulla kannustettiin nuoria kansan keskuudesta taiteilijanuralle. Ennen taidekouluja Wikström oli käynyt kansakoulun. Kun takana ei ollut pitkää koulusivistystä, työuralla välttämättömien vieraiden kielten opiskelussa korostui omaehtoinen käytännön harjoittelu. Wikström opiskeli itsekseen kieliä ponnisteluja kaihtamatta, ja hänestä tuli kielitaitoinen, puolisenkymmentä eurooppalaista kieltä taitava taiteilija. Kielitaito oli huomattava pääoma taiteilijalle, jolla oli runsaasti kontakteja ammattinsakin takia. Kuvanveistäjä tarvitsi pärjätäkseen alallaan useiden työkielien hallintaa, kun hän kirjoitti työhön ja tilauksiin liittyviä kirjeitä esimerkiksi ulkomaisille taidevalimoille ja muille yhteistyötahoille.

Saksan kielen vallassa Wienissä

Emil Wikströmin äiti Gustava oli suomenkielinen, ja isä menehtyi Emilin lapsuudessa. Vielä viisitoistavuotiaana Wikström ei omien sanojensa mukaan oikein osannut ruotsia tai edes erottaa ruotsin sanoja toisistaan. Nuoruutensa hän vietti kuitenkin 1800-luvun lopulla Suomessa ympäristössä, jossa puhuttiin useita kieliä, muun muassa ruotsia ja saksaa. Ruotsin kieli oli tarpeellinen nuorelle taiteilijanalulle, joten Wikströmkin pyrki oppimaan sitä. Saksan kielen harjoitusta Wikström sai asuessaan Helsingissä perheessä, jossa oli saksalaisia orkesterijäseniä.

Päätettyään opintonsa Taideyhdistyksen piirustuskoulussa taiteilijat yleensä hakeutuivat ulkomaille työskentelemään ja opiskelemaan. Wikström muutti Wieniin ja aloitti opinnot sikäläisessä taideakatemiassa. Omien muistelujensa mukaan Wikström tuli alusta asti toimeen saksan kielellä. Sen sijaan äidinkieli oli häneltä melkein unohtua Wienin vuosina 1880-luvulla. Kesäkuussa 1885 hän kuvaili kirjeessään, kuinka saksa oli vallannut täysin hänen ajattelunsa Wienissä: ”Minun äidinkieleni käy niin kankeasti että minä usein otan saksalaisen lauseen ja käännän sen suomeksi ja sitte vasta kirjoitan sen paperille ja usein en löydä sopivia sanoja ajatuksilleni.” Wienin vuosien ansiosta saksa säilyi vahvana kielenä myöhemminkin, ja se oli yhteinen kieli myös unkarilaisten ystävien kuten arkkitehti, kuvanveistäjä ja taidemaalari Géza Marótin kanssa.

Ranskan ystäväksi Pariisissa

Luultavasti ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan houkuttelemana Wikström muutti Pariisiin opiskelemaan vuonna 1885. Pariisiin lähti opiskelemaan tai työskentelemään 1800-luvun lopulla muitakin suomalaisia taiteilijoita ja kirjailijoita, jotka oppivat ranskaa vasta paikan päällä. Kieli tuotti Wikströmille aluksi vaikeuksia, mutta Pariisissa oli suomalais- ja skandinaavitaiteilijoita, joiden kanssa löytyi yhteinen kieli.

Oppivuosiensa jälkeen Wikström asettui asumaan ja työskentelemään Pariisiin vuosiksi 1897–1902 valmistaakseen suuria tilaustöitä: Säätytalon otsikkoryhmäveistoksen ja Lönnrotin patsaan. Wikström oli perustanut Suomessa perheen, ja vaimo ja tytär muuttivat aluksi Pariisiin hänen mukanaan. Osoite Pariisissa oli Boulevard Arago 65 pohjoismaisten taiteilijoiden suosimalla asuinalueella. Uudesta taiteilijayhteisöstä tuli Wikströmille pian merkityksellinen, kuten hän kirjoitti maaliskuussa 1898: ”Sitä paitsi vaikuttaa ulkomaalaisten ammattitoverien ystävällisyys kovin rohkaisevasti, kun näet olin vähällä kadottaa itseluottamukseni.”

Syksyllä 1898 Wikströmien elämä Pariisissa keskittyi kotiin ja työhön ja taiteilija kertoi heidän alkaneen elää aivan kuin Suomen-kodissa Sääksmäellä: ”Nyt olemme aivan muuttaneet olotapaa, olemme ottaneet elääksemme aivan samaa rauhallista elämätä jota Visavuorella saimme oppia.” Wikströmin mukaan ”kun en tule toimeen, luontoni ei sovi ranskalaisuuksiin, niin olemme kauniisti kotona”. Ranskalainen tapakulttuuri oli uutta, mutta Pariisi suurkaupunkina tarjosi taide-elämän ohella suomalaisille taiteilijoille myös työrauhaa. Wikström meni syksyllä 1898 vain harvoin kaupungin muihin meluisampiin osiin eikä tuntenut omien sanojensa mukaan tuolloin juuri yhtään ranskalaista. Joskus Wikströmit kävivät yksinkertaisessa krouvissa aperitiivilla työn jälkeen. Pariisista muodostui Wikströmille kuitenkin tärkeä kaupunki, johon hän palasi myöhemminkin.

Puoliso Alice – taiteilijan monikielinen perhe

Ranskaa puhuneesta ja opettaneesta puolisosta Alicesta oli todennäköisesti kielitaidon karttumisen ja ylläpitämisen kannalta iloa Emilille 1890-luvulta lähtien. Kuvanveistäjän perheestä tuli monikielinen, ja Wikströmeillä oli Visavuoressa kolme kotikieltä: suomi, ruotsi ja ranska. Lapset puhuivat yleensä suomea keskenään ja isänsä kanssa. Vanhemmat puhuivat keskenään useimmiten ruotsia, kun taas Alicen kanssa lapset puhuivat ranskaa. Myöhemmin uuden polven myötä perheen puheessa ja kirjeissä vilisi ranskankielisiä lempinimiä, kuten isoisä-Emil, puhuttelunimeltään Grand-papa, ja isoäiti-Alice, puhuttelunimeltään Grand-maman.

Alicen äiti Anna Högström, omaa sukua Delessert, oli kotoisin Sveitsin Lausannesta, ja hänen kotikielensä oli ranska. 1800-luvulla Sveitsistä muutti Suomeen esimerkiksi juustomestareita, opettajia ja kondiittoreita. Alicen ”vieras ei-suomalainen” syntyperä kääntyi usein lehtikirjoituksissa erilaisiksi versioiksi, ja häntä pidettiin esimerkiksi etelämaalaisena. Anna Delessert oli ammatiltaan ranskan kielen opettaja, ja hän ilmoitteli yksityistunneista muun muassa Helsingin sanomalehdissä. Ei ole tietoa siitä, antoiko hän kielenopetusta myös tyttärensä perheelle.

Kieli ikkunana maailmaan

Ranskan ja saksan taidoista oli etua, kun taiteilijoiden tekijänoikeusasiaa ajanut Wikström perehtyi 1897 ranskalaisiin ja itävaltalaisiin lakikirjoihin. Kielen avulla Wikström tutustui uusimpaan kirjallisuuteen, loi ammatillisia yhteyksiä ja pääsi puheisiin ihmisten kanssa niin syrjäkylillä kuin maailman metropoleissa.

Kauko-Karjalan retkellä vuonna 1892 Wikström otti käyttöönsä kaiken venäjän kielen taitonsa ja oppi yrityksen ja erehdyksen kautta. Matkatoveri Louis Sparre kuvaili, kuinka Wikström ei aluksi muistanut kuin muutaman sanan venäjää. ”Wikan venäjän kielen tiedot lisääntyvät tunti tunnilta, ja Ivan ja hän ymmärtävät lopulta varsin hyvin toisiaan”, tilannetta sivusta seurannut Sparre luonnehti muistiinpanoissaan.

Tämä kohtaaminen kertoo Wikströmin kiinnostuksesta ja asenteesta vieraita kieliä kohtaan. Wikström kirjoitti itsestään, että hän oli suomalainen, joka tunsi yhtä suurta sympatiaa kaikkia kieliä kohtaan. Wikströmille kieli oli ajatusmateriaalia, ja hän käytti kielten vertauskuvina kuvanveiston materiaaleja, marmoria, pronssia ja graniittia. Materiaaleilla oli merkitystä kuvanveistäjälle – kieli oli kuin ikkuna ihmiselämän eri todellisuuksiin ja maailmoihin.

KIRJOITTAJA

FT Mari Tossavainen on taidehistorioitsija, joka on tutkinut Emil Wikströmin työskentelyä ja julkaissut aiheesta kirjoja: Emil Wikström – Kuvien veistäjä (SKS 2016) ja Kuvanveistotyö – Emil Wikström ja kuvanveiston rakenne 1890–1920 (Suomen Tiedeseura 2012).

KOMMENTTI

Monikielistä historiaa

TEKSTI NIINA SINKKO

Useat merkittävät suomalaiset kulttuurihenkilöt ovat olleet kielitaustaltaan monikielisiä, ja kieliopinnot ovat olleet suuressa roolissa heidän urillaan ja kansainvälisissä suhteissaan. Suomalaisen kulttuurin merkkihenkilöitä tutkimalla voidaan luoda oppilaille kuvaa monikielisyyden merkityksestä ja siitä, kuinka rikas kielitaito on ollut tärkeä ja välttämätön väline työssä ja kansainvälisissä kontakteissa. 1900-luvun taite on ollut vahvaa kansainvälistymisen aikaa, ja Suomi on ollut tuolloin monikielinen. Esimerkiksi Viipurissa on käytetty rinnakkain ruotsia, suomea, saksaa ja venäjää. Merkkihenkilöiden tarkastelussa opetuksessa voi nivoa luontevasti yhteen historiaa, kuvataidetta, äidinkieltä ja vieraita kieliä. Wikströmin kaltaisia polyglotteja ovat olleet muun muassa Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela ja Ellen Thesleff. Kuuntele vaikkapa Ranskaa raakana -podcastia, jossa vieraana on taideja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck (https://isosavi. podbean.com/e/ranskaa-raakana-58-%e2%80%93-ellen-thesleffi n-pariisi-ja-fi renze-vieraana-hanna-reetta-schreck/).