MIKKO LINDSTRÖM
Ylioppilaskerho I
TOIMENPIDE 09
nstitutionaalisen ylioppilasliikkeen tila on toivottoman synkkä. Kerta toisensa jälkeen opiskelijoita edustavat elimet yliopistoilla osoittautuvat hampaattomiksi. Niiden rooliksi on kehittynyt ilmoittaa, että metsään mennään, mutta ei tässä nyt kehtaa nostaa liikaa mekkalaa. Räikein ja uusin (muttei ainoa) esimerkki tästä lienee uusi yliopistolaki, sen valmistelu, käsittely ja lopulta hyväksyminen eduskunnassa. Ylioppilaskuntapolitiikka on ennen kaikkea raakaa valtapeliä. Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksissa lyödään kumileimasimilla päätökset, jotka on tehty ennen äänestyksiä takahuoneissa (tosin HYYn sitoutumattomille ryhmille täytyy antaa arvoa ääntensä neuvottelemattomuudesta viime syksynä). Kaikki merkittävät ehdotukset SYLin tulevaisuuden linjanvedoiksi torpataan ja kannanottoesityksiä leikellään, kunnes ne pitää hylätä – jos ne alunperinkään olivat kannattamisen arvoisia. Kyse on liiton sisäisten eturyhmien rinkimasturbaatiosta ja oman poliittisen edun tavoittelusta, mitä ei yksi vastoin odotuksia puheenjohtajaksi valittu taideylioppilas riitä muuttamaan. Myös HYYssä keskitytään ennen kaikkea vallan kasvattamiseen, säilyttämiseen ja ulkoisiin puitteisiin. Seremonioineen, lippukulkueineen ja vuosijuhlineen HYY pönöttää karsinassaan sen sijaan, että se uskaltaisi ravistella puitteitaan ja toteuttaa tärkeintä tehtäväänsä: opiskelijoiden aseman turvaamista yliopistolla ja yhteiskunnassa. Byrokraattiseen jäykkyyteen kyllästyneet opiskelijat ovat viime vuoden aikana tarttuneet toimeen uusin tavoin (Vanhan toinen valtaus ja ruohonjuuritason yliopistolakiliike), mikä on toivottavasti vain alkua jollekin laajemmalle liikkeelle. On tietenkin kohtuutonta syyttää ylioppilasliikettä huonosta työstä, kun sille ei anneta mahdollisuuksia vaikuttaa Arkadianmäen vasaranlyönteihin. Kuitenkin hämmästyttää se ohjailtavan lampaan rooli, jonka ylioppilaskunnat ovat ottaneet tahtomattaankin. Missä
16
on into kamppailla, missä on se äläkän nostattaminen ja oikeuksien vaatiminen, joiden niiltä pitäisi onnistua luontaisesti? Institutionaalisella ylioppilasliikkeellä on siis kaksi suurta ongelmaa: ylioppilaskuntalaitoksen kankeus ja sisäinen valtapeli. Nämä esteet tekevät edunvalvontatyöstä mahdotonta ja vievät liikkeen kyvyn vaikuttaa ympäristöönsä. Jos ylioppilasliike näin halvaannuttaa itse itsensä maailman muuttuessa nopeasti, olisiko syytä miettiä koko järjestelmää uudelleen? Kun opiskelijoita koskevia asioita ja uudistuksia käsitellään ylioppilaskuntien toimistoissa, opiskelijoita ei tule sulkea ulos tarjoamalla vain teknokratiaa, jargonia ja kuivaa tiedotusta. Ja mikä tärkeintä, ylioppilasliikkeen pitää toimia kaikkien yhteiskunnan vähäosaisten auttamiseksi – ei vain opiskelijoiden. ✖ Kirjoittaja on HYYn vihreiden puheenjohtaja