Issuu

T O I M E N P I D E

PÄÄTOIMITTAJA: INARI GUSTAFSSON KIRJOITTAJAT: INARI GUSTAFSSON, MARIA ROIVAS, SAMI EEROLA, MILLA TENGSTRÖM, VIIVI AIKLAAVU, VIVI SÄILÄKIVI, MIA MARIA YLÖSTALO, E. KARELIA KUVITTAJAT: MAIJA HARJU, HEIDI PUOMISTO, ELINA TUOMINEN, VILMA PUTTONEN TAITTO: VILMA PUTTONEN, INARI GUSTAFSSON 2 PAINO: LIBRIS OY, 200 KAPPALETTA. TOIMENPIDE SAA HYYN JÄRJESTÖLEHTITUKEA.

Algoritmi Esihenkilönä s.6

Pääkirjoitus s. 5 Suomen Sisu ja Ikävät Sattumat s.9

Vi låter Skogarna Brinna, Djuren dö och Klimatet Bli Varmare — för Vi Kan Inte Hantera Verkligheten s.12

Vasemmiston Uusi Aalto s. 16

Mielekäs Työ on Etuoikeus s. 20 Runoja s.24 Kirja-arvostelu: Katastrofin Käsikirja s.22

Religion and Shame s. 28

PÄÄKIRJOITUS Tänä vuonna Toimenpide ilmestyy poikkeuksellisesti kaksi kertaa. Toimenpide on myös joinakin aikaisempina vuosina ilmestynyt kahdesti - tavallisen lehden lisäksi on yleensä ilmestynyt kevyempi Toimenzine. Tämä numero on jotain tavallisen asiapitoisemman lehden ja kevyemmän zinen välimaastosta. Toimenpiteen tässäkin numerossa käsitellään tärkeitä vasemmistolaiseen mielenmaisemaan sopivia aiheita: vasemmistolaisuuden uusia tuulia, ilmastonmuutosta, äärioikeiston nousua ja työnteon ongelmallisuuksia - unohtamatta tietenkään kaunokirjallisia tekstejä. Näiden kaikkien aiheiden käsittely on huomattavan tärkeää ja niistä kirjoittaminen jää usein vähälle, ja näistä aiheista kirjoittamisen merkitys nimenomaan vasemmistolaisesta kontekstista on koko ajan entistä tärkeämpää. Viime vuosina mediassa on keskusteltu paljon äärioi-

keiston noususta ja nimenomaan siitä lieveilmiönä syntyneistä valemedioista. On puhuttu paljon siitä, miten nämä vaikuttavat demokratiaan ja puhuttu totuudenjälkeisestä ajasta. Tässä kontekstissa luulisi olevan itsestäänselvää, että vasemmistolaisen ja liberaalin journalismin tarve vastavoimana tälle on yhteiskunnassamme entistäkin suurempi. Vaikka moni varmasti ajattelee näin, se ei kuitenkaan näy toiminnassa. Samaan aikaan kun äärioikeisto perustaa omia medioitaan, arvoliberaalit ja vasemmistolaiset toimijat vähentävät jo olemassaolevia medioitaan, joilla olisi hyvät lähtökohdat vastustaa äärioikeistoa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Vihreän Langan lakkauttaminen viime vuonna ja toisaalta monien muiden lehtien resursseista leikkaaminen. Onkin mielenkiintoista miettiä, miten tämä puolueiden tilaamasta, kuitenkin

itsenäisestä journalismista leikkaaminen vaikuttaa pitkällä tähtäimellä aikana jolloin siitä, mikä edes on totta, tapellaan julkisessa keskustelussa enemmän kuin aikoihin. On kiinnostavaa, miten puolueet leikkaavat journalismista, jonka arvoa poliittiselle menestykselle on vaikea arvioida ja panostavat entistä enemmän nimenomaan viestintään jolla on helppo saavuttaa lyhyitä voittoja politiikassa. On kuitenkin tärkeää kysyä, onko tämä kestävää toimintaa pitkällä tähtäimellä. Sen varalta, että pelkkään viestintään journalismin sijaan keskittyminen politiikassa on heikko strategia on meillä onneksi yhä olemassa monia laadukkaita lehtiä, jotka toimivat vastavoimana äärioikeistolaiselle medialle. Yritetään pitää niistä kiinni. Teksti: Inari Gustafsson

ALGORITMI ESIHENKILÖNÄ

Teksti: Maria Roivas Kuvitus: Maija Harju

Algoritmi määrittää, millaisia työvuoroja saa. Rankingiin vaikuttaa, miten nopeasti suoriutuu työtehtävistä, sairasteleeko ja hyväksytäänkö selvitys vai merkitäänkö aiheeton poissaolo. Myös itsestä riippumattomat viivästykset esimerkiksi työmatkalla laskevat pisteitä ja voivat pahimmassa tapauksessa johtaa työn menettämiseen. Tämä on todellisuutta monille ruokaläheteille, jotka työskentelevät tahtomattaan freelance-yrittäjinä.

Vuoden 2018 syksyllä käynnistynyt Justice for Couriers –kampanja pyrkii levittämään tietoa ruokalähettien työn ongelmista ja nostamaan näiden työmarkkina-aseman julkiseen keskusteluun. Kampanjan aktiivina ja Foodoran ruokalähettinä toimivan Miran Hamidullan mukaan freelance-yrittäjinä toimivat ruokalähetit eivät saa palkallista sairastai kesälomaa, joutuvat itse huolehtimaan palkkioidensa sivukuluista ja vastaavat itse työvälineiden, kuten auton tai pyörän, hankkimisesta ja huoltamisesta. Ilman työsopimusta tehtävää työtä eivät siis koske työaikalainsäädäntö ja työsopimuslaki. Esimerkiksi Espanjassa oikeus on vuoden 2018 lopulla linjannut, että Deliveroo-ruokalähettipalvelun lähetin erottaminen ei ollut lainmukaista, sillä lähetin ja yrityksen välinen suhde katsottiin työsuhteeksi eikä freelance-suhteeksi. Voisiko tällainen oikeuden päätös olla mahdollinen myös Suomessa? ”Ongelma on, että Suomessa oikeudenkäyntikulut ovat todella kalliita ja monellako on ruokalähetin tuloilla varaa tai uskallusta lähteä siihen prosessiin? Monissa muissa maissa on myös mahdollista nostaa ryhmäkanne. Toisaalta jos joku saisi Suomessa vietyä asian oikeuteen ja siitä tulisi ennakkotapaus, voisi se rohkaista myös muita lähtemään oikeusprosessiin.” Justice for couriers –kampanja ei ole vaatinut ruokalähettiyritysten boikotointia, mutta tavoitteena on, että ihmiset saisivat tarpeeksi tietoa lähettien tilanteesta ja voisivat tehdä sen perusteella omat johtopäätöksensä. Hamidulla toivoo, että kampanja voisi vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin ja saada nämä esimerkiksi jättämään palautetta lähettiyrityksille lähettien oikeuksista. JÄRJESTÄYTYMISEN VAIKEUS Ammatillinen järjestäytyminen voi olla vaikeaa alalla, jossa on paljon heikossa työmarkkina- asemassa olevia henkilöitä. Kaikki lähetit eivät osaa suomea eivätkä välttämättä tiedä tarpeeksi suomalaisesta työlainsäädännöstä ja työntekijöiden oikeuksista. Toisaalta Hamidullan mukaan ongelmana on myös se, että nekin, jotka tietävät oikeutensa, eivät välttämättä uskalla lähteä mukaan kampanjaan. Pelkona voi olla esimerkiksi oleskeluluvan menettäminen niissä tilanteissa, joissa se on myönnetty työhön liittyvin perustein ja joissa

työntekijältä vaaditaan tiettyjä kuukausituloja. Myös itse työn luonne vaikeuttaa järjestäytymistä, sillä lähetit eivät juuri tapaa toisiaan ja työssä voi mennä Hamidullan mukaan viikkokin, ettei muita lähettejä kohtaa. Foodora myös lakkautti lähettien yhteisen taukohuoneen, mikä vähensi kohtaamisia entisestään. Nyt taukohuone on kampanjan vaatimuksien ansiosta palautettu, mutta se sijaitsee niin kaukana, ettei sitä käytetä kovinkaan paljon. ”Jos et tiedä ketä kollegasi ovat, niin kyllähän organisoituminen on hankalampaa kuin esimerkiksi 2000 työntekijän paperitehtaassa, jossa näet työkavereitasi jatkuvasti.” Näistä ongelmista huolimatta Hamidulla sanoo, että lähetit ovat kyllä pääosin tietoisia kampanjasta ja sen ajamista asioista. Lähetit lähestyvät kampanjaa usein sosiaalisen median kautta ja kertovat aktiivisesti epäkohdista. Monesti he myös liittyvät tätä kautta mukaan kampanjaan. Järjestäytymistä ovat tukeneet Vastavoima ry, joka tarjoaa yhdistyksenä kampanjalle mahdollisuuden kerätä rahaa, ja Vapaa syndikaatti, joka syndikalistisena työläisten yhteenliittymänä on tuonut mukaan ruohonjuuritason kokemusta ja osaamista työläisten oikeuksien puolesta kampanjoinnista. Myös perinteiset ammattiliitot ovat tukeneet kampanjaa tarjoamalla esimerkiksi mahdollisuuden tulostaa materiaaleja ilmaiseksi ja palvelualojen ammattiliitto PAM on kouluttanut kampanjan toimijoita. ”Ammattiliittojen kohdalla ongelma on, että ruokaläheteillä ei ole työehtoja, joita puolustaa. Myös lakko-oikeus on rajattu työsuhteessa oleviin henkilöihin.” ILMAN TYÖSOPIMUSTA Justice for couriers listaa sivuillaan lähettipalveluyrityksille useita vaatimuksia, kuten palkkioiden alennusten perumisen, taukotilat, vakuutukset ja korvauksia työvälineistä. Kaikista keskeisin vaatimus on kuitenkin työsopimus, sillä Hamidullan mukaan sen puute on pohjimmiltaan syynä monille muille lähettien työn epäkohdille. Freelance-yrittäjiin eivät päde työaikalainsäädäntö tai lomiin ja sairauslomiin liittyvät säädökset. Tästä johtuen lähetit voivat tehdä päivittäin monia lyhyitä työvuoroja ja työaika voi nousta viikossa selvästi tavallisen työntekijän viikkotyöaikaa suuremmaksi. Lähettien ajotunteja päivässä tai viikossa ei siis säädellä, mikä voi johtaa kohonneeseen onnettomuusriskiin.

Esimerkiksi huhtikuussa 2019 Venäjällä lähetti kuoli kesken vuoronsa ylirasitukseen eikä tällainen ole mahdotonta Suomessakaan. Monet myös maksavat mahdollisimman pieniä eläkemaksuja, mikä voi pidempiaikaisena järjestelynä vaikuttaa tulevaan eläkekertymään. ”Wolt väittää, ettei se säästä tällä järjestelyllä rahallisesti kovinkaan paljon, mutta miksi se ei sitten suostu nollasopimuksiin, jotka takaisivat jouston työvuoroissa, mutta tarjoaisivat läheteille työsopimuksen tuoman turvan?” ALUSTATALOUDEN LOGIIKKA Ruokalähettityön teettämistä freelance-sopimuksilla on perusteltu sillä, että kyseessä on kokonaan uusi ala, jonka toimintalogiikkaan palkkatyömalli ei sopisi ja jota on vaikea säädellä. Hamidulla ei tätä selitystä niele ja näkeekin, että kyseessä on ennemminkin ruokalähettiyritysten pyrkimys välttää vastuunsa vetoamalla applikaatioihin. ”Pyörälähettejä on ollut niin kauan kuin pyöriä. Posti on välittänyt kirjeitä 1600-luvulta asti ja pizzakuskit toimittaneet ruokaa kotiin 30 vuotta. Miten ruoankuljetukseen kehitetty applikaatio muuttaa työn luonnetta ratkaisevasti?” Hän näkee, että kyse on laajemminkin alustatalouteen liittyvästä ongelmasta, jossa yrittäjäriski ulkoistetaan käytännössä kuitenkin työntekijän asemassa oleville läheteille ja kuskeille. Samaan aikaan ruokalähettiyritykset saavat suurimmat tuottonsa mukana olevilta ravintoloilta, joille näkyvyys applikaatioissa on nykyään lähes olemassaolon edellytys. ”Järjestely ajaa pienet ravintolat ahdinkoon ja samalla murennetaan työntekijöiden oikeuksia. Kuka tässä oikeasti voittaa? Startup-yritykset eivät yleensä tuota voittoa ja ainoat voittajat ovat lopulta perustajat, jotka myyvät yrityksen suurella summalla listauduttuaan pörssiin.” Tällainen kehitys voi Hamidullan mukaan johtaa jopa siihen, että samalla kun keskiluokkaisilla ja akateemisilla aloilla siirrytään neljän päivän työviikkoon ja lisääntyneeseen vapaa-aikaan, niin syntyy huonossa työmarkkina-asemassa olevien uusi työorjien luokka, joiden tehtävänä on mahdollistaa toisten ”arjen luksus” esimerkiksi kotiinkuljetusten avulla. Vaikka applikaatioilla voi tilata asioita vaivatto-

masti ja niille on kysyntää, niin hänen mukaansa lähtökohtana ei voi olla, että samalla synnytetään työmarkkinoita, joilla työntekijän oikeudet on murennettu. ”Jos ruoan kotiinkuljetukselle on kysyntää, niin asiakas maksakoon siitä sen verran, että lähetit saavat siitä riittävän korvauksen. Jos nämä yritykset eivät pärjää noudattamalla työehtoja, niin vaihtoehto ei voi olla työntekijöiden muuttaminen yrittäjiksi. Työehdot ovat olemassa työntekijän turvaksi, eikä niitä voi noudattaa vain silloin kun yrityksellä on siihen varaa.” KOHTI LAINSÄÄDÄNTÖÄ? Vaikka Wolt ja Foodora ovat olleet vastahakoisia tunnustamaan Justice for couriers –kampanjaa lähettien työehtoihin liittyvän keskustelun osapuoleksi tai toteuttamaan kampanjan esittämiä vaatimuksia, on kampanja saavuttanut myös voittoja. Ruokalähettien asema on noussut osaksi poliittista keskustelua ja monet Suomen suurimmista medioista ovat kirjoittaneet aiheesta. Myös nykyisen hallituksen hallitusohjelmassa on kirjaus, jonka mukaan yrittäjyyden ja työsuhteen eroa täsmennetään, minkä Hamidulla toivoo vaikuttavan myös yrittäjiksi pakotettujen tilanteeseen. Kyse on asiasta, jonka puolesta Justice for couriers on aktiivisesti kampanjoinut ja jonka myös Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK nosti ennen viime eduskuntavaaleja yhdeksi kärkiteemakseen. Myös ruokalähettiyritykset ovat viime aikoina pyrkineet Hamidullan mukaan näennäisesti parantamaan lähettien asemaa, mikä viittaa siihen, että ne eivät voi enää täysin kieltää esiin nostettuja ongelmia. Esimerkiksi Wolt avasi Suomen yrittäjien kanssa puhelinpalvelun, jossa lähetit voivat pyytää apua yrittäjyyteen liittyvissä ongelmissa. ”Nämä yritykset ovat myös sanoneet tavanneensa aktiivisesti päättäjiä ja keskustelleensa siitä, miten freelance-yrittäjyydessäkin pääsisi kiinni työelämän turvaverkkoihin? Tällainen keino on jo olemassa ja sitä kutsutaan työsopimukseksi. Miksi se ei sovi yrityksille?”

SUOMEN SISU JA IKÄVÄT SATTUMAT Teksti: Sami Eerola Kuvitus: Heidi Puomisto Julkisessa keskustelussa tulee nykyään vastaan yhä useammin taustaoletuksena asetelma, jossa kansakunta on risteyksessä, jossa se voi valita joko rappion tai menestyksen. Tämä asetelma toistuu erityisesti puhuttaessa vähemmistöistä, maahanmuutosta tai Euroopan unionista. Menestys, kansakunnan uusi syntymä, on näissä puheenvuoroissa mahdollista vain, jos ensin päästään vaikka kovinkin keinoin eroon “rappiosta”, mitä se sitten sattuukin olemaan. Vasta sen jälkeen voi alkaa uusi aikakausi kukoistavalle kansakunnalle. Tämä myytti on fasismin ideologian ydin. Äärioikeistoa tutkinut Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori, historioitsija Tommi Kotosen mukaan harvemmin mikään ääriliike luonnehtii itseään ääriliikkeeksi. Jos lukee keskeisen suomalaisen kansallismielisen Suomen Sisun voimassa olevia periaateohjelmia, on Kotosen mukaan niissä aika selkeää muita ulossulkevaa nationalismia, antiliberalismia ja jossain määrin jopa edustuksellisen demokratian halveksumista. Nämä ovat tyypillisesti äärioikeistolaisen ajattelun piirteitä. Käytössä on joukko kiertoilmaisuja fasistisille ajattelutavoille, kuten traditionalismi, uusoikeisto ja etnonationalismi. Tässä halussa kieltää oman ajatusmallin fasistisuus voi hyvinkin olla kysymys haluttomuudesta liittää omiin näkemyksiin fasismin kaltaista huonomaineista aatetta. Näin he voivat olla ikään kuin tietämättään fasisteja. He eivät pidä itseään sellaisina, vaikka heidän ajatusmaailmansa hyvin

pitkälle täsmää fasismin keskeisten piirteiden kanssa. Vilpitön usko siihen, ettei oma ajatusmaailma ole fasismia, johtaa loukkaantumiseen, jos joku sellaista esittää. Toinen vaihtoehto oman ajatusmaailman mallin julkiselle kieltämiselle on ääriliikkeille tuttu taktiikka, jossa vietellään ihmisiä järjestöön maltillisemmilla näkemyksillä. Suomen Sisun Lapin piirin puheenjohtaja Tuukka Kuru on esittänyt ihailemansa American Nazi Paryn johtava ideologi Norman Rockewellin ajatuksen, että “mikäli liikkeen yleisilmeestä ei kyetä saamaan vastuullisille ja tavallisille ihmisille helpommin lähestyttävää, se tulee aina jäämään eksentrikkojen hallitsemaksi marginaalitoiminnaksi.” Valtavirtaistuminen voi siis tapahtua vain laimentamalla julkisesti omaa ajatusmaailmaa. Suomen Sisu lähti liikkeelle Burning books-kirjakaupan vakioasiakkaista muodostuneesta “Thule-seurasta”. Alkuperäinen Thule-seura oli vuonna 1916 perustettu saksalainen äärioikeistolainen okkultistinen terroristiryhmä, jonka jäsenet perustivat myöhemmin Kansallissosialistisen työväenpuolueen. Nimen valintaa on jälkeenpäin perusteltu huumorilla. Sittemmin silloinen Suomalaisuuden seuran toiminnanjohtaja Jussi Niinistö oli mukana kehittämässä tästä ryhmästä johtamansa liiton nuorisojärjestöä nimellä Suomen Sisu. Suomen Sisun perustajien taustalta löytyy yhteyksiä erilaisiin suomalaisen äärioikeiston järjestöihin, oli kyse sitten suur-Suomea tavoitelleen Akateemisen Karjala-seuran (AKS) ihailusta tai osallistumisesta kansainvälisillä uus-

natsiyhteyksillä toimiva uudelleen perustettuun IKL:n eli Isänmaalliseen kansanliikkeeseen. Alkuperäinen IKL oli fasistinen eduskuntapuolue ennen sotia. Tällä hetkellä Suomen Sisun jäsenten toimintaa painottuu perussuomalaisiin, vaikka mukana sanotaan olevan muidenkin puolueiden jäseniä. Mutta vain perussuomalaiset kertovat julkisesti jäsenyydestään Suomen Sisussa. Viime eduskuntavaaleissa valittiin useita järjestön johtoon kuuvia perussuomalaisia kansanedustajiksi. Vuodesta 2000 asti järjestöön kuulunut ja sen kunniajäseneksi nimitetty Jussi halla- aho kuitenkin ilmoitti eronneensa järjestöstä kesällä 2019. Taustalla Halla-ahon erossa oli todennäköisesti “etnonationalistien” yhä näkyvämpi rooli Suomen Sisussa. Etnonationalismi on Kurun oman luonnehdinnan mukaan amerikkalaiseen kansallissosialistiseen eugeniikkaan perustuva aate, jonka keskeiseen oppiin kuuluu ”väestönvaihdos” niminen uskomus valkoisen rodun sukupuutosta muitten rotujen nopeamman lisääntymisen johdosta. Hiljattain nykyisen etnonationalismin pääteoreetikko Greg Johnsonin maahantulo estettiin Norjassa, koska mies on ihaillut avoimesti äärioikeistolaista terroristi Anders Behring Breivikiä, mikä sai viranomaiset epäilemään miehen yllyttävän paikallisen äärioikeiston terrorismiin. Sinällään Suomen Sisussa vaalituista ajatussuuntauksista ei kuitenkaan pyritä mitenkään aktiivisesti eroon. Viime aikoina voimakkaasti maahanmuuttovastaisten politikkojen puheissa esiin noussutta väestönvaihto-salaliittoteoriaa on vaalittu Suomen Sisussa jo hyvin pitkään. Näin ajatus on matkannut marginaalista valtavirtaan. Suomen Sisu perustamisvuonna 1998 julisti tarkoituksenaan olevan “koota yhteen kansallisesti ajatteleva suomalainen nuoriso ja kasvattaa jäsenistään Suomen kansaa, kieltä, kulttuuria, luontoa, historiaa ja sukulaiskansoja kunnioittavia kansalaisia. Yhdistys suojelee ja edistää toiminnallaan suomalaisuutta, isänmaallisuutta, perhearvoja ja kiintymystä kotimaahansa sekä vastustaa epäkansallisia ilmiöitä.” Periaatetason teksteistä ei fasismia ole suoraan nähtävissä. Mutta monet asiat puhuvat sen puolesta, että järjestö pyrkii houkuttelemaan fasistisia mielipiteitä omaavia ihmisiä

mukaan. Suomen Sisunkeskeinen hahmo ja PS-kaupunginvaltuutettu Teemu Lahtinen on sanonut, että Suomen Sisu kilpailee samoista ihmisistä kuin uusnatsijärjestö Pohjoismainen Vastarintaliike. Tätä Lahtinen perustelee järjestössä vallitsevalla hyvällä keskustelukulttuurilla, jossa erilaisia mielipiteitä saa esittää vapaasti. Tämä mielipidevapaus Suomen Sisussa on heijastunut käytännölliseen yhteistyöhön uusnatsien kanssa 612-kulkueen yhteydessä ja juutalaisvastaisuutta ja muita fasismille keskeisiä ideoita edistävän Sarastuslehden ylläpitämisessä. Kansainvälisen mallin mukaan Suomessakin järjestetään äärioikeistolaisia seminaareja, joissa eri maissa kiertävät samat tähtipuhujat. Suomessa on järjestetty kaksi kertaa Awakening-seminaari ja siinä on ollut kiinteästi mukana myös sisulaisia. Näitä kansainvälisen äärioikeiston tähtiä ovat esimerkiksi Jared Taylor, jolla on yhteyksiä uusnatsiterroristiryhmiin. Toinen puhuja on ollut Colin Robertson (Salanimi: Millenial Woes), joka on suoraan lietsonut vihaa juutalaisia vastaan, ajanut orjuuden palauttamista, naisten äänioikeuden lakkauttamista ja kehottanut ampumaan singoilla Välimerellä seilaavia pakolaisia. Historioitsija Roger Griffin on käyttänyt termiä kryptofasistinen kuvaamaan fasisminsa kätkevää järjestöä. Hänen mukaansa kryptofasistit ovat nimellisesti ei-fasistisia, mutta houkuttelevat fasisteja riveihinsä ja toimivat siltana fasismin ja muun äärioikeiston välillä. Kuvaus sopii hyvin Suomen Sisuunkiin, koska s. Silta kulkee erityisesti perussuomalaisten suuntaan. Kulku siihen suuntaan helpottuu merkittävästi, koska perussuomalaisissa hallitsevana ajattelutapana nykyisellään on taas jotain, jota kutsutaan protofasismiksi. Hyvin kärjekkäätkään mielipiteet eivät toki ole välttämättä suoranaista fasismia. Mutta silloin voidaan usein puhua protofasismista. Protofasismi on fasistisia elementtejä sisältävä ideologia, joka ei välttämättä perustu Mussolinin tai Hitlerin teeseihin. Historian saatossa on nähty miten liukuvat suhteet protofasisteilla ja varsinaisilla fasisteilla on keskenään. Fasismi ei siis ole vain toisen maailmansodan raunioihin hautautunut ideologia, vaan psykologinen ilmiö, joka voi ilmetä siellä, missä on otolliset yhteiskunnalliset olosuhteet. Nyt näitä otollisia olosuhteita näyttää löytyvän.

VI LÅTER SKOGARNA BRINNA, DJUREN DÖ OCH KLIMATET BLI VARMARE - FÖR VI KAN INTE HANTERA VERKLIGHETEN Teksti: Milla Tengström Kuvitus: Elina Tuominen Vi vet att klimatförändringen är ett akut, världsomfattande problem. Havsytan stiger, isarna smälter, den biologiska mångfalden utarmas och hela planeten blir varmare. Trots att bara ett fåtal finländare totalt förnekar klimatförändringen så flyger vi allt mera och fortsätter älska kött. Orsaken är både komplex och enkel: hela vårt samhälle bygger på att förneka klimatförändringen så att vi kan fortsätta leva som förr. I grund och botten handlar det om maktfördelningen i samhället, om den fossildrivna industrin och den politiska och ekonomiska eliten som gör allt för att skydda den framom miljön och människorna. Men likaså handlar det om vår oförmögenhet att psykologiskt och socialt hantera en skrämmande verklighet som hotar allt det som är bekant för oss.

Det är alldeles klart att huvudansvaret för att bromsa klimatförändringen ligger hos personer i maktposition och det vi som individer kan göra är begränsat. Tyvärr har vi dock sett att politikerna inte klarar av att hantera den kris vi står inför. Det vi som individer, enskilt men framför allt tillsammans kan göra är viktigare än någonsin. Så varför gör vi inte mera? På en mer individuell och lokal nivå, vad är det som får människor att motsätta sig och vägra förändringar som verkar rätt små men som för klimatet vore av stor betydelse, till exempel att minska på köttkonsumtion och bilanvändning? Varför tar en del människor inte klimatförändringen på allvar och framför allt, vad hindrar människor från att delta i och stöda handlingar vars syfte är att bromsa klimatförändringen och dess följder? Med tanke på allvaret i situationen och den verklighet som forskningen förutspår, samt de förändringar i klimatet som redan skett är det befogat att undra varför, så som Greta Thunberg formulerat det, vi inte panikerar?

KLIMATFÖRÄNDRINGEN SKRÄMMER OSS OCH HOTAR VÅR IDENTITET Sociologen Norgaard har genom en etnografisk studie undersökt hur människor i ett landsbygdssamhälle i Norge förhåller sig till klimatförändringen. Norgaard bosatte sig i byn för några månader under ett år i början av 2000-talet som råkade vara det varmaste på många år. Förändringarna i temperaturen märktes bland annat genom att sjön som byborna brukade skrinna på varje vinter inte frös till is. Klimatförändringen var därmed närvarande i bybornas vardag på ett annat sätt än tidigare. I Norgaards studie framkommer betydelsen av känslor och identitet. Norgaard beskriver hur byborna undvek att tänka på klimatförändringen trots att de var väl medvetna om den, dels för att det väckte rädslor gällande ordning och kontinuitet i deras liv, känslor av hjälplöshet och skuld, samt för att det innebar ett hot mot den individuella och kollektiva identiteten. Byborna höll information om klimatförändringen på avstånd och Norgaard betecknar det här som en aktiv strategi vars syfte var att hantera svåra känslor. Hon kallar det en social organisering av förnekelse – en kollektiv, aktiv process, där känslorna har en avgörande roll. Människors behov att undvika svåra känslor kan innebära ett hinder för att delta i sociala rörelser mot klimatförändringen. Kulturen är av central betydelse: emotionella normer om tuffhet och kontroll tillåter inte för individers oro, hjälplöshet och skuld att

synas och höras. Istället hanterar människor svåra och ”oacceptabla” känslor med hjälp av kulturella verktyg, strategier och sociala narrativ. Till exempel genom att tänka ”det har ändå ingen betydelse vad jag gör eller vad ett litet nordiskt land gör”. Också psykologer och socialpsykologer har undersökt klimatförnekelse. För att hjälpa oss att förstå varför klimatförnekelse existerar, behöver vi rikta uppmärksamhet inte bara mot våra sociala strukturer och kultur utan också mot människors psykologiska behov i vår specifika sociala kontext. Socialpsykologer har bland annat lyft fram betydelsen av identitetsprocesser för hur människor förhåller sig till klimatförändringen. En teori är att vi reagerar på klimatförändringen olika och att det beror på vilka delar av vår identitet som hotas av klimatvetenskapen och dess budskap. Klimatförändringen är orsakad av oss människor: vanor och beteenden som är betydelsefulla för mångas identitet. Människor har behov av att upprätthålla en positiv identitet och en känsla av kontinuitet i den. När ny information delas som kritiserar vanor och övertygelser som vi upplever som viktiga svarar många med att försvara sig själva och sin identitet. Till exempel köttätande är ofta kopplat till en maskulin identitet och då kan uppmaningar till att minska på köttätandet upplevas som ett hot mot identiteten, vilket i sin tur ofta resulterar i ett försök att förneka behovet till

förändring. Människor kan till och med försöka tolka om och omdefiniera den sociala verkligheten för att på så sätt skydda identiteten. Till exempel, genom att se klimatförändringen som en naturlig process som inte har med mänskliga handlingar att göra. Forskning tyder på att hotfull och alarmerande rapportering om klimatförändringen sannolikt leder till förnekelse. Socialpsykologer har påpekat att det på en individnivå är mer sannolikt att människor reagerar positivt till rekommendationer som berör beteendeförändringar om rekommendationerna inte framställs som och upplevs som ett allt för stort hot mot ens vardagliga livsstil. Dessa två ovanbeskrivna exempel förklarar lite hur komplicerat fenomen klimatförnekelse är. Det handlar om sociala och psykologiska processer som måste förstås som sammanflätade med vår kultur och vårt politiska och ekonomiska system. I grund och botten handlar klimatförändringen och klimatförnekelsen om fossilekonomin, ekonomiska maktstrukturer, ojämlikhet och privilegium. Vi behöver en omfördelning av ekonomiska maktstrukturer, men de som sitter på makten är ovilliga att verkställa den eftersom de själva skulle förlora på det. Trots att det här är kärnan i problemet är det viktigt att förstå vardagliga former av klimatförnekelse också hos de människor som inte tillhör den politiska och ekonomiska eliten. Till exempel teorierna om identitetsprocesser har betydelse för hur vi bäst kan kommu-

nicera om klimatförändringen och kan hjälpa oss att försöka förstå människor som kanske ser annorlunda på klimatförändringen än vi själva. Det kan också hjälpa oss att vara mer empatiska såväl mot vår egen som andras passivitet och skenhelighet. Norgaards fallstudie lyfter fram betydelsen av känslor såväl på en individuell som kollektiv nivå, samt deras koppling till sociala strukturer och kulturen. Även om största delen av människorna är väl informerade kämpar vi med att förstå klimatförändringens verklighet eftersom vi aldrig tidigare stått inför ett lika reellt och grundläggande hot. Norgaard påpekar att om en känsla av trygghet och ordning ska uppnås i dagens samhälle måste det ske såväl genom kulturella handlingar i form av bland annat klimatförnekelse, som fysiska murar. HOPP ÄR VIKTIGARE ÄN HOTBILDER FÖR ATT FÅ MÄNNISKOR ATT AGERA Hur kan vi då gå vidare från det här? Hur kan vi hjälpa människor hantera sina rädslor på ett mer konstruktivt sätt? En möjlighet som Norgaard lyfter fram är lokalt deltagande i mindre sammanhang. Det skrev Norgaard år 2011 och nu, nästan tio år senare, har vi sett kraften i gräsrotsrörelserna inom klimataktivismen. Deras betydelse bara ökar då klockan tickar och de politiska beslutsfattarna fortsätter vara oense. Det inger hopp, att allt fler människor faktiskt aktiverar sig och till exempel deltar i demonstrationerna på gatorna och direkta aktioner. Men vi behöver fler konkreta

handlingar och vi behöver alla människors deltagande. Vi behöver också få med de människor som känner sig personligt hotade av de förändringar som klimatförändringen kommer ha på deras vardag. Också dem, som inte upplever att gröna värderingar är en viktig del av deras identitet, utan som tvärtom till exempel upplever att bilar utgör en viktig del av deras identitet och vardag. Det skulle vara viktigt att alla människor hittar sätt att delta i miljöskyddande verksamhet som samtidigt stöder deras välmående genom att erbjuda socialt sammanhang, som i sin tur stärker en positiv identitet och människors tilltro till förmågan att göra något åt klimatförändringen. På en kollektiv nivå skulle utspridda lokala rörelser normalisera verksamhet som strävar efter ett hållbarare samhälle. Människor behöver känna att verksamheten är relevant för dem, för alla räcker inte argument som berör värderingar och moral. För en del kan politisk aktivism kännas främmande, därför bör vi noga fundera på hur vi kan göra aktivismen mer tillgänglig för människor med olika bakgrunder och till och med olika åsikter. Framförallt tror jag att vi som ett kollektiv behöver framtidstro och därmed visioner som målar upp ett hållbart samhälle där också människorna mår bra. Allt för mycket fokus på hotbilder fungerar väldigt dåligt som motivator till handling. I ett avsnitt av Kalle Haatanens Yle-podcast diskuterar han och författaren Pontus Purokuru hur

socialdemokraterna på 70-talet lyckades genomdriva sina stora förändringar eftersom de lovade människorna en bättre framtid. Det har ren en längre tid diskuterats hur vänstern allt för ofta förknippas med knapphet, i kontrast med borgarnas löfte om rikedomar och ett bekvämt liv. Jag tror att också gällande klimatförändringen måste den gröna vänstern inse att alla människor inte har exakt samma moraluppfattning och världssyn. Därför räcker inte argument som endast fokuserar på värderingar och vetenskap. Skuldbeläggande och moraliserande kommer inte att få människor att ändra sitt beteende. Istället behöver människor tro att de trots förändringar i livsstil kommer kunna leva bra, få känna samhörighet med andra människor och upprätthålla någon sorts kontinuitet gällande identiteten. Om vi människor nu när det gäller lyckas komma samman för att rädda vår planet, kanske människors värderingar också förändras i den processen. Kanske våra relationer till andra människor, djuren och naturen börjar uppskattas framför materiella ting och kanske våra identiteter stöps om. Kanske också våra psykologiska behov ändras när samhället ändras. Men tyvärr kan vi inte vänta på att de förändringarna skulle komma först och vi kan inte vänta på att människor vaknar upp. Vi behöver handling nu genast och vi behöver göra det tillsammans. I den processen måste vi försöka vara empatiska så väl mot oss själva som varandra.

VASEMMISTON

KIRJOITTANUT: SAMI EEROLA KUVAT: UNSPLASH

UUSI AALTO

Nykyinen Helsingin vihreiden kaupunginvaltuutettu Leo Stranius kirjoitti vuonna 2006 gradun suomen ympäristöjärjestöjen tilasta. Sen mukaan kansalaisjärjestöt kokevat kannatuksen nousun, huipun ja laskun aallot, joita on osattava hyödyntää, jotta voidaan saada muutosta aikaan.

Yksi pahimmista ongelmista mitä kansalaisjärjestö voi kokea, on vakiintuminen osaksi yhteiskunnallista järjestelmää, jolloin tavalliset kansalaiset ajattelevat järjestön hoitavan ongelmat itsestään, eikä heidän tarvitse osallistua. Toinen ongelma on aktivismikentän pirstaloituminen, jossa pienet järjestöt yrittävät toisistaan eristäytyneinä hoitaa yhden ongelman kerrallaan.

Stranius valittaakin gradussaan, etteivät ympäristö-, eläinoikeus- tai ihmisoikeusjärjestöt ole onnistuneet luomaan yhteistä massaliikettä jolla tehdä suuri kokonaisvaltainen yhteiskunnallinen muutos. Yksi tutkimuksen haastateltavista kuitenkin toteaa: ”Mutta ehkä akuutein ja semmoinen, siinä mielessä tekninen ja helppo ja rajattu kysymys on just toi ilmastonmuutos. Ja se on myös hyvä sen takia, että – tai hyvä ja hyvä, mutta helppo politisoida, että ne vaikutukset kyllä koskee ihan kaikkia.” Pikakelaus vuoteen 2018: Ruotsalainen koulutyttö Greta Thunberg kiinnitti koko maailman huomion ilmastonmuutoksen vastaisella koululakollaan. Tämä, silloin viisitoistavuotias tyttö halusi vain, että valtio toimisi järeämmin ilmastonmuutosta vastaan. Nopeasti hän sai miljoonia kannattajia ympäri maailmaa ja useita koululakkoja aikaan. Samalla syntyi lukuisia uusia protestiliikkeitä, kuten Elokapina. Straniuksen ennustama uusi aalto on syntynyt, eikä se vaadi vain ilmastonmuutoksen torjuntaa, vaan koko järjestelmän muutosta.

Thunbergin teoksessa haukutaankin yritysvastuuta ja kaikkia markkinaehtoisia ympäristötoimia, jotka sysäävät vastuun ilmastonmuutoksen torjunnasta tavallisille ihmisille, eikä suurten yritysten johtajille, jotka Gretan mukaan ovat ensisijaisia syyllisiä ilmastonmuutokseen. Greta kumoaa kirjassaan oikeiston ylläpitämän myytin, jonka mukaan rajoittamalla köyhien valtioiden asukkaiden korkeaa syntyvyyttä, ilmastonmuutos voidaan torjua. Gretan mukaan, mitä rikkaampi ihminen on, sitä enemmän hän kuluttaa, joten on vain loogista, että maailman rikkaimpia ihmisiä pitää verottaa ankarasti ja länsimainen elämäntapa kumota. Onkin muistettava, että suurin osa Kiinassa ja Intiassa olevista saastuttavista tehtaista ovat länsimaisten suuryritysten omistuksessa ja ne tuottavat tavaraa länsimaisille markkinoille.

Vuonna 2018 Thunberg julkaisi vanhempiensa kanssa Sydämen asioita. Perheen ja planeetta kriisissä -manifestin, jossa hän kertoo kapitalismin olevan täysin yhteensopimaton ilmastonmuutoksen torjunnan kanssa. Greta huomauttaa esimerkiksi, että Ruotsin ympäristöbudjetti on 11 miljardia kruunua, mutta samaan aikaan valtio tukee 30 miljardilla kruunulla ympäristöä tuhoavaa teollisuutta.

Ympäristötalouden ja -johtamisen professori Lassi Linnanen on todennut, että: ”Olisi rehellisempää arvioida kulutuksen perustella – eli vertailemalla keskenään tuonnin ja viennin aiheuttamia päästöjä. Puhutaan kulutusnäkökulmasta—Esimerkiksi Britannia on vähentänyt kotimaisia päästäjään – mutta jos huomioidaan lisääntynyt tuonnin aiheuttamat päästöt, Britannian hiilijalanjälki onkin lisääntynyt” Samalla 5-20% yritysten tuotannosta jää myymättä, päättyen kaatopaikalle, useimmiten Afrikkaan ja Aasiaan, myrkyttämään paikallisen köyhälistön ja vesistön.

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen ja tutkija Matti Ylönen ovat tutkimuksessaan havainneet, että 3060% kansainvälisestä kaupasta on yrityskonsernien sisäistä kauppaa, joka on vapaan markkinatalouden sääntöjen ulottumattomissa. Tämä tarkoittaa, ettei reaalikapitalismi ole niin tehokas ja vapaa kuin on annettu ymmärtää, vaan se on hyvin harkittua toimintaa, johon valtio voisi tehokkaasti puuttua, jos tahtoa löytyisi.

Thunberg ei kuitenkaan keksinyt tätä kokonaisvaltaista sosialistista ilmastonmuutoksentorjuntaohjelmaa, vaan hän omaksui toimittaja Naomi Kleinin teoksessaan Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto esittämät ideat, joita on myöskin hyödynnetty Yhdysvaltojen sosiaalidemokraattien ajamassa Green new deal -nimisessä vihreässä sosialisointiohjelmassa. Atlantin molemmilla puolilla onkin ymmärretty, ettei ilmastonmuutosta torjuta vain vä-

HÄN KULUTTAA, JOTEN ON VAIN LOOGISTA, ETTÄ hentämällä kulutusta, vaan muuttamalla itse yhteiskunnan rakenteet oikeudenmukaisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi.

elinolosuhteita aktivoimalla heidät itse vaatimaan parempaa elintasoa.

Ikävä kyllä moni vastustaa tätä uutta punavihreää aaltoa. Erityisesti äärioikeisto on onnistunut yhdistämään ilmastonmuutoksen kieltämisen äärimmäiseen rasismiin juurikin vetoamalla siihen, että jos länsimainen valkoinen (rikas) heteromies halua säilyttää valta-asemansa, kapitalismia on puolustettava keinolla millä hyvänsä vaikka kieltämällä ympäristöä suojelevaa lainsäädäntöä ja etnisillä puhdistuksilla.

Samassa haastattelussa vanha aktivisti kertoo ilmiöstä, jossa yhden sukupolven aikana nämä elintasoa kohottaneet getot muuttuivat konservatiivisiksi ja vastustivat uuden alaluokan elinolojen parannusta. Alinskyn mukaan elämä on jatkuvaa taistelua paremman maailman puolesta ja jokaisen sukupolven pitää järjestäytyä kaataakseen vanhan, eikä pysähtyä ajattelemaan, että kaikki on jo hyvin. Tämän vuoksi uuden ympäristöaallon on oltava häpeilemättömän punainen ja on pidettävä mielessä, että ilman tavallisten ihmisten, työläisten, prekariaatin ja pakolaisten apua, ilmastonmuutosta ei tulla hidastamaan.

Uuden aktivistien sukupolven onkin varottava oikealta tulevia antikommunistisia mustamaalauskampanjoita, koska pahimmillaan ne voivat saada aktivistit hillitsemään poliittisen ohjelman kunnianhimoisempia aspekteja ja taipumaan kannattamaan: ”rationaalisia markkinaehtoisia ratkaisuja” tai muutenkin integroitumaan vallitsevan järjestön koneistoon, kuten Stranius varoitti. Onneksi Thumberg on tähän asti torjunut ajatusta, että hän olisi uuden liikkeen johtaja, joka tietää kaikki vastaukset ja jota pitäisi seurata. Sen sijaan hän on korostanut sitoutumatonta ulkoparlamentaarista aktivismia, joka painostaisi päättäjiä ajamaan läpi tarvittavat uudistukset. Kuten Straniuksen aaltotutkimuksessa käy ilmi, nämä aallot ovat toistuvia ja näin on aiemminkin tapahtunut. Esimerkiksi amerikkalainen aktivisti Saul David Alinsky (1909 –1972) kertoo viimeisessä haastattelussaan, miten hän ja moni aktivisti siirtyi 1930-luvulla ”getosta gettoon” radikalisoimaan tavallisia köyhiä työläisiä painostamaan paikallishallintoa rakentamaan parempia sosiaalisia palveluita ja työehtoja. Tuohon aikaan hyvinvointivaltiota ei ollut nimeksikään ja kapitalismi oli niin rajoittamaton kuin oli suinkin mahdollista. Kuitenkin eriarvoisuus oli järkyttävää, rasismi brutaalia ja järjestäytynyt rikollisuus riistäytynyt käsistä. Alynski onnistui kuitenkin parantamaan monen ”likaisen ja epätoivoisen” geton asukkaan

On liian helppoa tuudittautua ajatukseen, että kunhan ostaa ekologisia kenkiä, pelastaa ilmaston, mutta jos ei samalla vaadita EU:ta painostamaan kenkäyrityksiä tuottamaan kenkiä eettisesi, sen hikipajoissa elävät työläiset tulevat haaveilemaan halvoista bensa-autoista ja länsimaisesta elämäntavasta, jonka saa vain ostamalla tuotteita, jotka on tuotettu toisissa saastuttavissa hikipajoissa. On siis luotava globaali solidaarisuus ja yhteistyökuvio, jotta nykyinen pohjoisen hallitsema maailmanjärjestys saadaan muutettua oikeudenmukaisemmaksi globaalin etelän asukkaillekin. Marxilaisen Jacobin-aikakauslehden päätoimittaja Bhaskar Sunkara on korostanut tällaista yhteistyötä, mutta vanhan sosialistisen taktiikan käyttöönoton muodossa. Siinä ammattiliitot, järjestöt ja vasemmistopuolueet loisivat yhdessä painetta hallitsevalle luokalle myöntymään kompromisseihin, jotka siirtäisivät valtiot lähemmäksi tavoitteita. Vain laajalla rintamalla ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset voidaan torjua ja luoda kestävämpi, demokraattisempi ja oikeudenmukaisempi maailma.

ANKARASTI JA LÄNSIMAINEN ELÄMÄNTAPA KUMOTA

Kuva: Elina Tuominen

MIELEKÄS TYÖ ON ETUOIKEUS

Teksti: Viivi Aiklaavu Kuvitus: Heidi Puomisto

Elämälle etsitään merkityksellisyyttä taloudellisesti kannattavasta, kiinnostavasta tai moraalisesti tyydyttävästä työstä, ja kilpailu näistä töistä on kovaa. Kilpaileva itsensä markkinointi johtaa siihen, että mielekkäästä työstä tulee etuoikeus, johon vain pienellä osalla ihmisistä on todellinen mahdollisuus. Myös teoriassa kaupallisuudesta riippumaton koulutus on ajautunut työelämän kilpailujen pyörteisiin. Yliopistot joutuvat myötäilemään työllisyyteen tähtäävää kaupallista kulttuuria ja opinnot muuttuvat työelämän tarpeiden mukana. Yliopistoissa korostetaan asiantuntijataitojen merkitystä sekä opintoalojen markkinointia. Yliopisto-opintoihin sisällytetään entistä enemmän pakollisia työelämäkursseja, joissa opetellaan markkinoimaan itseään työmarkkinoilla. Harvoin uskalletaan kyseenalaista koko työntekemisen konseptia. Työ nähdään ihmiselämän tärkeimpänä tehtävänä ja velvollisuutena. Siitä on tullut yhteisen elämämme tärkein rakennuspalikka. Kuitenkin nykyaikaisessa yhteiskunnassa töistä kilpaileminen on aiheuttanut työn merkityksellisen ja taloudellisen eriarvoistumisen, jossa työnteko on itseisarvo. Erilaisista töistä muodostuu hierarkia, jossa tiettyjä töitä ei kunnioiteta samaan tapaan kuin toisia ja pohjimmaisena on työttömyys.

Jos henkilökohtaisella tasolla pyrkii kohti merkityksellistä työtä, päätyy herkästi ahdistumaan matkalla tavoitteisiinsa. Joskus moraalisesti tyydyttävän työn eteen joudutaan tekemään merkityksettömiä tai jopa täysin omien arvojen vastaisia töitä. Myös eettisesti merkityksellisen työn etsijällä voi olla taloudellinen pakko toimia krääsäkauppiaana halpatavaraliikkeessä rahoittaakseen opintojaan kohti merkityksellistä työtä. Merkityksellinen työ on pyrkimys täyttää velvollisuutensa kansalaisena hyvin mielin ja työn avulla etsitään jopa tarkoitusta olemassaololle. Toisaalta työn tekeminen on ainoa mahdollisuus tyydyttävään taloudelliseen tilanteeseen, jolloin työstä tulee suorastaan pakollinen osa jokaisen elämää. On helppo nähdä, miksi merkityksellisyydestä ollaan valmiita kilpailemaan jopa muiden kustannuksella. Ihminen on ajettu etsimään merkitystä työstä, vaikka elämä olisi täynnä muita merkityksellisyyden reittejä. Yhteiskunnan rakenteet ja poliittiset päätökset pakottavat meidät rakentamaan koko identiteettimme työn varaan. Eikö elämässä todella ole muuta merkitystä? Mihin on kadonnut ihanne merkityksien löytämisestä poliittisen osallistumisen tai yhteisöllisen elämän kautta? Elämme keskellä kilpailua, jossa kilpaillaan siitä, kenellä on oikeus elää mielekkäästi ja arvojensa mukaisesti.

Arvostelu: Vivi Säiläkivi Kuvat: Unsplash

KATASTROFIN KÄSIKIRJA Näkymättömän komitean teksteistä toisena ilmestynyt To Our Friends jatkaa vähemmän närkästyneeseen sävyyn siitä, mihin Ranskan sisäministerin ”terroristin käsikirjaksi” kutsuma The Coming Insurrection (2007) jäi. Näkymätön komitea on kuvitteellinen kollektiivi, jonka teokset eivät ole kirjottajiensa käsialaa. Teokset sanovat kokoavansa sivuilleen baarien pöytiä ympäröivää ja makuuhuoneiden suljettujen ovien takaista jupinaa ja supinaa. Kirjat pyrkivät erittelemään banaaleja totuuksia, jotka ovat saattaneet psykiatriset osastot täyteen eksistentiaalisesta anemiasta kärsivää elämää. Vastarinnan tekeminen on välttämätöntä elämän jatkumiseksi. Organisoitumista estää jaetun ymmärryksen puute siitä, mitä tapahtuu todella. To Our Friends on mahtailematon yritys ymmärtää aikaamme ja yritys luoda jaettuja kokemuksia, joille rakentaa rikoskumppanuuksia. Ennen kaikkea, teksti teroittaa, ettei sivilisaation loppu merkitse maailmanloppua. Teksti pohjaa ihmisyyden taustaoletuksissaan paljon ranskalaiseen filosofiaan, vaikka Näkymätön komitea onkin antanut kyytiä akatemialle ja älymystölle. Olemassa oleminen ja eläminen ymmärrettynä siten, että suhteemme toisiin määrittävät meidät on kuitenkin hyvin käyttökelpoinen erittelykeino kertomaan siitä, mikä mättää. Sivilisaatiomme on eksistentiaalisen köyhyyden tilassa, jossa emme osaa asuttaa seutuja, joilla elämme. Ainoastaan organisoitumalla, jakamalla ja suhteita luomalla, voimme

The Invisible Committee: To Our Friends 239 sivua Semiotext(e) 2015

tehdä vastarintaa. Huumaava tunne kollektiivisesta voimasta ei kuitenkaan riitä, vaan keinojemme on oltava ylenpalttiset. Tekniikat ja teknologiat on otettava haltuun. Teksti käy läpi useita aiheita, jotka kaikki liittyvät siihen, miten meitä hallitaan ja valvotaan. Valta piileksii infrastruktuureissa, minkä vuoksi infrastruktuurien jumiuttaminen ja haltuun ottaminen ovat tärkeimpiä keinoja elinseutujemme uudelleen asuttamiseen. On tutkittava, on tarkasteltava. Teksti antaa paljon näihin liittyviä konkreettisia esimerkkejä sekä onnistuneesta että epäonnistuneesta 2000-luvun vastarinnasta. Teksti antaa paljon ottamatta kuitenkaan kantaa absoluuttisesti siihen, miten pitäisi toimia. Tämä on mielestäni tekstin parhaita puolia. Teksti ruokkii ajattelua ilman, että määrittelisi sen, mitä tarkalleen tulisi tehdä. Teksti sen sijaan perkaa ansiokkaasti sitä, mistä 1970-luvulta alkanut kriisin retoriikalla hallitseminen rakentuu. Teksti purkaa katastrofia ympäröivät kiertoilmaisut. Lähes jokainen kirjan sivu sanoitti kokemuksiani, joita en ollut itse osannut laittaa sanoiksi. Teksti puhutteli henkilökohtaisella tasolla ottaen kantaa samalla laajempiin ilmiöihin. Mielestäni teksti siis tutki ja tarkasteli erinomaisesti organisoitumisen henkilökohtaisia ja eettisiä velvoitteita tavalla, johon abstraktit yhteiskuntateoriat eivät ole pystyneet. Olemassa ei ole toista maailmaa, ainoastaan toisenlainen tapaa elää, mikä on kirjan kansilehdelle painettu.

RUNOJA

pölyä, keuhkoissa, lattialla, kadulla aivoissa, sydämessä saavuttamaton, on hitaasti muodostuvat sanat, ja tunne ”kuin olisi ottanut tyhmyyspillerin” hölyn pölyä, hälyä, siivotonta kilometrejä edessä, mutta myös takana siltaa edes takas, ei kuulu tapoihini polttaa siltoja, vaan hylätä ne ehkä olisi aika polttaa ensimmäinen ja istua veneeseen hypätä tuntemattomaan ja niin tuttuun virtaan 24

talvella 2019

KIRJOITTANUT: MIA MARIA YLÖSTALO KUVITTANUT: VILMA PUTTONEN

olen väsynyt kuviin, loputtomiin kuviin kuva on kuollut ja minä sen mukana. rakastan kuvia, kuvia joilla on tarina en tyhjiä kuvia vaan oikeita värejä, syitä, käden jälkiä en osaa enää tehdä kuvia, se on kuollut, tai koomassa piilotettu haudan taakse, täytyykö se häpäistä, jotta löytyisi taasen onko intohimolla suunnitelma B:tä? kompromissi, lääkkeitä, ja turvallinen höperyys eläkkeellä 25

Vapaa ajattelemaan, Siihen se jääkin Vapaa vain tiettyyn pisteeseen asti Onko se vapautta, jos vapaudella on rajat Mitä se on jos ei vapautta Onko rajatonta, muu kuin avaruus Onko mieleni rajaton Se lohduttaa, että olen siellä vapaa, missä minulla on tilaa, Aikaa, ja ajatuksia, Vapaus tilaton, vapaus huoneeton Kiitos mielenkiinnosta, kiitos mielikuvitus, Arvokas lahja, kuin matkalippu On sellaista, jolla ei ole mittaa, mittatilausta, hintaa tai nimilappua tai kasteluohjetta Ei reseptiä, ei kampaajalaskua, ei laturia Kun opettelemme kävelemään, Maailmamme mullistuu, Mutta sitä päivää ei voi muistaa, se on liian aikaisin Jos muistaisimme sen, muistaisimme, miltä vapaus tuntuu tuntisimme, että nyt, voimme mennä minne vaan, minne jalat kantaa, Koska ne vihdoin kantaa Sitten koittaa päivä, kun se on meille itsestään selvää, Selvää pässin lihaa Puuta heinää Ja sitten kulku alkaa taas vaikeutua, vaivautua ja hidastua Jolloinka taas toivoisimme, että jalat kantaisi, Ja silloin lähtisimme, ja menisimme minne jalat veisi

RELIGION AND SHAME

Teksti: E. Karelia Kuvitus: Elina Tuominen

I like to describe my upbringing as in the uncanny valley between fundamentalist Christianity and the liberal-progressive-activist sort. And with this strange combination, I am aware that Christianity and the branch of which my family observed wasn’t my sole perspective on the world, but it was enough to leave a specific imprint. At the moment I am not really interested in arguing the benefits and qualities of religion or the community I grew up in for various reasons. I do have severe criticism of it, but and in truth, it is not relevant in my life anymore. Also to be quite frank, I wasn’t super in it either; I went to church and sunday school, but my life didn’t orient itself around the community or the church. I do not have a clear enough memory about church and its sermons and nor do I have the self-awareness at the moment to specify what I experienced at the time and what interpretations I applied post-mortem; all I know is what I was left with. What interests me is the psychological impact that specific teachings and methods utilized in certain religious communities in order to inspire faith, obedience and reliance; the long-term effects of believing that you as an entity are sin and sinful, because this stays far longer than the doctrine and the faith. There is a vital difference in how you categorize and understand sin, either as something you do or something you are. In terms of emotions, sin as something you do could be crudely compared to guilt — guilt being a focus on a perceived wrong you may have done. Shame on the other hand can be compared to a belief that you are sin — a focus and a belief that you as an entity are wrong. Different Christian sects emphasize differently these two distinctions, but right now I want to focus more on shame because I see it as a more invasive, ingrained and nefarious. Though guilt can be destructive in its own ways, it does have a possibility for positive outcomes. It can inspire greater empathy and understanding of others and your effect on them. Guilt is also dependent on what you believe to be right and wrong, and so, though it leaves its marks, it is malleable and adaptive. Shame on the other hand provides nothing positive and is the building block for depression, addiction and aggression.

I felt rather intense shame for various small things when I was young — for eating, for speaking too loudly, for wanting things and for wanting to do traditionally feminine things such as dancing or playing around with makeup. I’d feel anger about the shame and then I would feel shame for the anger. I was afraid that someone would see what I thought and see that I was unclean. And it wasn’t just that I was afraid of disappointing my parents or my community, but the introduction of God into the equation upped the stakes and my fears. The stakes became grander and beyond my scope, stakes involving heaven and hell, death and divinity. Though I never had a clear fear of Hell, it created a possibility that if I were to do certain things wrong, that I would end up in damnation. What terrified me is that the things that were wrong felt integral or intertwined into who I was and yet, they felt as though they should be insignificant to questions of virtue and divinity. General norms and ideals became conflated with God and their will. I didn’t feel like things such as dancing and makeup to have a true actual moral charge to them, but yet I was told they did. You lose a certain trust in your mind with that, since not only do you seem to intrinsically want to do something wrong, your mind also does not seem to have the capability to see it as wrong. This kind of mechanism and numbing of your own judgement can be used to inspire greater dependency on the church or any organization in fact to provide answers to morality by “proving” that your mind is not capable to do so. The mind becomes the enemy you must numb, ignore and subdue in order to be good. To be moral you have to give up or ignore a part of yourself. Though vanity and things relating to it seem frivolous and unrelated to serious questions concerning morality, it held a specific weight in my formative years. A bizarre transformation took place when I was 11 or 12, the age when you stop being a child and begin the path to womanhood. There is debate and battle over defining womanhood, because it can be utilized to serve different interests. For companies and media

outlets it’s corporate, because low self-esteem is profitable. For religious groups it’s a means of power, moralization and control. This relates to internalized misogyny, something I have thought about a lot recently. I had been handed a very specific view of what was an ideal and acceptable for women. There were rules that didn’t relate in any specific way to faith or to being a good person, but just the way you look and how you present in the world. There was a way to be a woman that was good and that was it. And though there were some rhetoric about feminism and independence and #girlpower, it was always established with a specific way you ought to be in order to qualify for such privileges. You had to be a specific way of woman in order to be good. Someone sat me down once when I was 11 or so after they saw me listening to Selena Gomez and pulled up a video of a college party. I remember feeling sick, it felt vulgar to see girls dressed in tube tops and low waisted jeans, with boys around their ass, drinking alcohol. There has been since dispute about what was said, but I remember being told that this is what will happen. I remember finding degrading words about these women in my mind. How do you begin to start to work through all of that; this established pattern of dehumanizing women, of dehumanizing yourself and believing that the only way to find salvation is through that process of shame? I got my new tax card some weeks ago and according to it I officially still belong to the church still. I haven’t changed it. This isn’t for any specific reason, most prominently out of laziness, I think. It doesn’t affect me in any way since I don’t earn enough for the taxes to affect me and it doesn’t determine my faith. I don’t believe many of those things anymore. But shame as a reaction feels almost integral and something I can’t shake off. The reasons and justifications for it change as a I grow, but the feeling and mechanism doesn’t shake — the fear that there is something in me that makes me unwaveringly wrong and only way to make it even a little better is to sit in it forever. A fear of disappointing God by your existence doesn’t leave even as God does. And overall it just makes things more complicated and charged. Things like

dancing, makeup, intimacy and being queer become much more complicated and lose simplicity. It becomes routine to doubt your mind and its intentions. In the last year I have become more positive towards religion, or if not positive, less full of rage and bitterness. My dad has made a point of giving me feminist and queer books about religion and sends me the contact of a cool, young hip pastor he met, attempts at rectifying which I find sweet. I mentioned in the beginning that my trifle is not with religion specifically, but the tactics and the means and the twisting of doctrine. Most, if not all of these methods have to do with power and how to secure that power not just externally, but internally in a person’s mind as well. The church was the source and wielder of power in the West for such a long time and the means utilized reflect this. A lot of churches are experiencing a sort of crisis because people, young people especially are becoming more and more secular. There are many factors to this; religion and its teachings were built for a furlong world and the issues we face today don’t reflect a lot of what it centers on. There are unjust power structures and corruption, the leadership of churches don’t reflect the world we live in, along with the shame, the fear and control. I went home this Christmas where my dad gives a sermon. He’s not a priest but he could have been one and has given sermons many times in mass. This year he talked about forgiveness and God and talked about how God loves us with grace and patience. I know he’s been praying for me, these two years have been tough on me on many accounts and I have visited some crisis centers a few times. He prayed for all of my family and extended family, for the new year and prayed for the climate and those working to better this world. I don’t know if God exists and I know the part of me that wishes they do may just be self-preservationist and afraid for the world. But even if it’s just a tradition or a shout into the void, it feels nice to pray. It feels nice to imagine that someone created us with care and love and continues to absolutely love us even in our failures. But then so much of what religion can be is overshadowed by all the shit and pain it’s twisted into. I’m not here to convert anyone, I have nowhere to convert, I just think it’s a shame.