Toimenpide 2016

toimenpide 2016

S I S Ä L T Ö 5

ELÄMÄ TAUOLLA

6

EU: MALLIVALTA, SUURVALTA VAI IMPERIUMI?

8

SISÄISTÄ POLTETTA JA TAISTELUARPIA

9

KOLUMNI: TYÖLLISYYS ON VÄLINEARVO

10

KOHTI KUUDEN TUNNIN TYÖPÄIVÄÄ

13

KOLUMNI: SUURIN OSA TEHDYSTÄ TYÖSTÄ ON TURHAA

14

RAPORTTI: MEDIA SIVUUTTI RECLAIM THE CAPEN POLIISIVÄKIVALLAN

16

EKOFEMINISMISTÄ

17

MAANTIETEELLISIÄ PERSPEKTIIVEJÄ VASEMMISTOLAISUUTEEN

18

KOLUMNI: KESKILUOKKAISUUS PALJASTUU REISSUSSA

19

PERINTEET JA UUSI KULTTUURI-IDENTITEETTI CHILESSÄ

20

VALOKUVAESSEE: PERUUTTAMATON, KESKENERÄINEN, KUVITTEELLINEN

28

YLIOPPILASTEATTERI PALASI LAPUALLE

30

POLITIIKKAA TAITEEN JA TIETEEN RAJAPINNOILLA

31

TAIDETTA, JOTA KREML PELKÄÄ

32

ESSEE: ADORNON KULTTUURITEORIAN PERINTÖ

T E K I J Ä T JULKAISIJA: SITVAS RY

PAINO: LEHTISEPÄT OY, 500 KPL

PÄÄTOIMITTAJA: LAURA KOLEHMAINEN

TEKNINEN AVUSTAJA: AKSELI HUHTANEN

TOIMITUSSIHTEERIT: ELIAS ANTTILA, JUHIS RANTA

JUTUT: TITTA HILTUNEN, KELMIN LUMO, NIINA KARI, VLADIMIR BORDONES, MINERVA JUOLAHTI, SIMO POROLA, VIHTORI SUOMINEN, MIMMI PIIKKILÄ, ELINA TUOMIKOSKI, LAURI LINNA, JULIUS UUSINARKAUS, C.V. EMPTOR, JUHIS RANTA, ALVAR HUHTANEN, TIMO RANTA, JOEL LINDQVIST, EPPU SAARELA, E.A. KARASTIE, LAURI VON PFALER, KOKATI

ULKOASU: ELIAS ANTTILA KANSIEN TAIDE: MARKUS JÄNTTI KUVITUKSET: KATARINA SÄLLYLÄ, KATI PUUKKO, VILKKU KOSKINEN, KELMIN LUMO MERI-RUNO: TAPIO RASA

TOIMENPIDE SAA HYY:N JÄRJESTÖLEHTITUKEA

ALKUSANAT

PUHEENJOHTAJALTA Suomen nykyinen poliittinen suunta

PÄÄTOIMITTAJALTA Ihmiseen ja hänen toimintaansa vai-

on monilta osin huolestuttava. Hallituksen leikkauspolitiikka iskee kovimmin yhteiskunnan huono-osaisimpiin, heihin, joilla ei muutenkaan ole paljoa. Samaan aikaan tehtävät koulutus- ja opintotukileikkaukset vaarantavat sivistyksen tulevaisuuden, koulutuksen tasa-arvoisuuden ja opiskelijoiden mahdollisuuden inhimilliseen toimeentuloon.

Vaikka jatkuvista huonoista uutisista saattaa iskeä epätoivo, jopa lamaannus, on tällaisina aikoina kuitenkin entistäkin tärkeämpää osallistua politiikkaan. On tärkeää kritisoida, esittää vaihtoehtoja ja uskaltaa olla radikaalisti eri mieltä vallitsevan uusliberalistisen poliittisen hegemonian kanssa.

Yksilötasolla kenties paras vaikutusväylä on paikallisen kansalaisyhteiskunnan tasolla. Eräs keino on tulla mukaan Sitoutumattoman Vasemmiston toimintaan. SitVas on Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan piirissä sekä kansalaisjärjestönä toimiva punavihreä järjestö, jonka tärkeimpiä arvoja ovat vasemmistolaisuus, antirasistisuus, ekologisuus, antiautoritaarisuus, pasifismi ja feminismi. SitVas on nimensä mukaisesti puoluepoliittisesti sitoutumaton järjestö, joka päättää ylpeästi omasta politiikastaan.

SitVas järjestää paljon erilaisia tapahtumia. Kuluneen vuoden aikana on esimerkiksi järjestetty keskusteluiltoja niinkin erilaisista teemoista kuin veroparatiisit ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat turvapaikanhakijat, pidetty leffailtoja, osallistuttu mielenosoituksiin ja juhlittu feministisessä kevätdiskossa. SitVasissa toimii monenlaisia ihmisiä joita yhdistää usko paremman maailman mahdollisuuteen ja järjestössä toimimisen kautta on mahdollista saada paljon uusia, saman arvomaailman jakavia ystäviä yliopistolta.

SitVas vaikuttaa myös ylioppilaskunnan edustajistossa. Kuluneen vuoden aikana olemme oppositiosta käsin mm. panostaneet yhdenvertaisuusasioihin, ajaneet HYY:n irtautumista Nordeasta ja pitäneet esillä perheellisten opiskelijoiden asioiden ajamisen tärkeyttä. Syksyllä käydään taas edustajistovaalit, joissa päätetään, millaiseen suuntaan ylioppilaskuntaa kehitetään seuraavan kahden vuoden ajan.

Tämän lehden toiselta puolelta löydät vaaliliitteemme, jossa kerrotaan tarkemmin ajamistamme asioista. Edarivaalit ovat taas yksi vaikuttamisen mahdollisuus: äänestämällä SitVasia voit olla varma, että äänesi menee ryhmälle, joka esimerkiksi protestoi koulutusleikkauksia vastaan kaikista kiivaimmin ja radikaaleimmin. Voit myös itse asettua ehdolle vaaleissa ja päästä näin tekemään ylioppilaskunnasta punavihreämmän!

Mikäli kiinnostuit SitVasin toiminnasta ja punavihreästä vaikuttamisesta olet enemmän kuin tervetullut uusien iltaamme Kupoliin keskiviikkona 14.9.! Muista syksyn tapahtumista tiedotamme esimerkiksi facebook-sivuillamme, joista kannattaa tykätä.

kuttaa mitä suurimmassa määrin se, millaisiksi hän kokee toimintamahdollisuutensa. Tätä kokemusta puolestaan määrittää voittopuolisesti se, mistä ihmisen ympäristössä puhutaan, ja se, miten siitä puhutaan.

Noin sata kerjäläistä Helsingissä saa palstatilaa suhteettomissa mittasuhteissa, kun selvitetään, kuinka häiritseväksi elementiksi heidät koetaan kaupunkikuvassa. 30 000 pakolaista järkyttävät suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteet, kuulemma, koska vievät tuhkatkin lopussa olevien julkisten rahojen pesästä.

Kun näistä ryhmistä tehdään syyllisiä esimerkiksi Suomen työllisyystilanteeseen, joka on ollut aivan muista syistä ennen pakolaisten saapumista alati huononeva, sekoitetaan syyt, seuraukset, ratkaisut ja ennen kaikkea yksilön pää siinä, minkä hän kokee olevan hyväksyttävää ja perusteltua päätöksentekoa.

Politiikka on suuresti retoriikkaa. Yhteiskunnalliset ilmiöt ovat monisyisiä, minkä vuoksi retoriikan keinoin voidaan saada sama asia näyttämään joko mustalta tai valkoiselta. Suomen valtion taloustilannetta voidaan vertailla globaalissa, eurooppalaisessa tai jossain muussa viitekehyksessä ja monilla eri mittareilla, ja aina saadaan erilainen argumentti siitä riippuen, kuka puhuu ja kenen asiaa hän ajaa.

Jos uskotaan se, että julkinen sektori on ”ylipaisunut” ja ”tehoton”, jokainen ”maalaisjärjellä” varustettu kansalainen on valmis nyökyttelemään pakollisten menoleikkausten tahdissa ja kiristämään vyötä oma-aloitteisesti, talkoohengessä. Jos taas uskotaan kansainvälisiä vertailevia selvityksiä fiskaalitalouksien koosta ja tehosta, tullaan tulokseen, että Suomi on oikeastaan järjestänyt asiansa erittäin hyvin muihin verrattuna. Ongelman olemassaolo ja koko on retoriikalla määritettävissä.

Maailmassa on virheitä niin paljon, että jo ajallisten resurssien rajallisuuden nimissä on valittava ne, minkä ratkomiseen keskitytään. Mittasuhteet esimerkiksi ylikansallisen veronkierron tapauksessa ylittävät kaiken kansallisen piipertämisen. Siksi on niin tärkeää kohdistaa katseensa niihin asioihin, jotka oikeastaan määrittävät jo kokonsa puolesta kaikkea muuta: jos esimerkiksi Suomi saisi ne verotulot, jotka sen pitäisi, ilman nk. aggressiivista verosuunnittelua ja perinteistä veronkiertoa kotimaisilta yrityksiltä, koko koulutusleikkauksista ei tarvitsisi edes puhua.

Yhteiskuntien toiminta laajemmin on kiinni tietysti resursseista ja niiden jakamisesta. Tästä päästään ympäristökysymysten ensisijaisuuteen. Nallekarkeista on turha tapella, kun kohta ei ole sokeria tai väriaineita mistä niitä valmistetaan.

Kyse on siis kokonaiskuvasta. Informaation kulku ja sellaisen demokratian ylläpitäminen, jossa yksilöllä on mahdollisuus saada tietoa oman mielipiteensä muodostamisen pohjaksi on äärimmäisen tärkeää.

Tässä lehdessä nostetaan puheenaiheiksi muutamia sellaisia aiheita, joista tekijöiden mielestä pitää puhua enemmän ja muista kuin nyt saatavilla olevista näkökulmista. Jutut yksittäisistä ihmisistä ja kansalaisaktivisteista, jotka ovat ottaneet kannan johonkin asiaan ja sitten toimineet, on tarkoitettu inspiroimaan ja valtauttamaan juttujen lukijaa toimijaksi itsekin, sillä epäkohtien korjaaminen ruohonjuuritasolla meidän yhteiskuntamallissamme lähtee yksilön aktivoitumisesta, asioiden reflektoimisesta, toimimaan alkamisesta ja muiden mukaan innostamisesta.

Titta Hiltunen

Agit Propin Oppimisen ylistys taustalle soimaan!

Laura Kolehmainen

3

Meri Maan pettävän luulin, kun huojua aloin.

Luulinpa väärin.

Niin kirskuvin jaloin mä mahtavin määrin aaltoja kuulin.

Ne vaativat kumoon, ja keinuipa lautta – sellainen alla!

Sen upposin lumoon kai luulojen kautta taas ulapalla.

On paikkani pinta.

Ja ihmettä tietää maailman syvyys.

Kai kirkkauden hinta on säilyttää hyvyys, pelon kun sietää.

Vain aikansa kestää tää hahmotus toden, mieltä kun ohjaan.

En merta voi estää, sen oireita poden katsoen pohjaan.

Siis uskoni jätän, sen syököön tuo sini, vähään jos tyytyy!

Sen hakkeeksi mätän, se meressä hyytyy, on tikarini.

Ei. Tahtoni tuhlaa jos vastaan käyn aina tyrskyä turtaa.

Voi aaltojen juhlaa!

On lauttani laina.

Meri sen murtaa.

ELÄMÄ TAUOLLA E.A. Karastie

Transihmiset, jotka tarvitsevat korjaushoitoja tai juridisen sukupuolen vahvistuksen, joutuvat käymään läpi jopa vuosien mittaisen kamppailun saadakseen vaadittavan diagnoosin. Prosessi on raskas, sekava ja syyllistävä. Monet jäävät jumiin diagnoosilimboon.

S

uomessa sukupuolenkorjaushoitojen saaminen, nimenvaihdos ja juridisen sukupuolen vahvistaminen vaativat lääketieteellistä selvitystä ihmisen sukupuolesta. Tämä selvitys tarkoittaa diagnosointiin tähtäävän lääketieteellisen tutkimusprosessin läpikäymistä. Ihmisoikeusjärjestöt kritisoivat transihmisten pakkosterilisaatiota, mutta pitkällisestä ja usein nöyryyttävästä tutkimusprosessista, jonka transihmiset joutuvat käymään läpi, ei puhuta paljoakaan.

Ainoat transihmisiä hoitavat yksiköt ovat Helsingissä ja Tampereella. Ala- ja täysikäisiä hoidetaan eri yksiköissä. Mahdolliset diagnoosit ovat transsukupuolisuus (F64.0) tai muu sukupuoli-identiteetin häiriö (F64.8). Jälkimmäinen diagnoosi kattaa muunsukupuoliset ja sukupuolettomat ihmiset. Molemmilla diagnooseilla on mahdollista saada hormonihoitoja, mutta kirurgisiin toimenpiteisiin pääsy F64.8-diagnoosilla on epävarmaa.

Ainoastaan F64.0-diagnoosilla on mahdollista vahvistaa juridinen sukupuoli. Muunsukupuolisille ei ole Suomen laissa saatavilla kolmatta vaihtoehtoa.

Transpoliklinikalla tavataan lääkäreitä, sairaanhoitajaa ja käydään läpi psykologin tutkimukset. Kuura, Anna ja Joona ovat käyneet läpi tutkimusjakson; Kuura Tampereella sekä Anna ja Joona Helsingissä.

17-vuotiaana tutkimusprosessiin lähtenyttä Kuuraa pompoteltiin vuosia ennen tarvittavan lähetteen saamista: ”Ennen kuin sain edes lähetettä transpolille, ammattikouluni terveydenhoitaja lähetti minut nuorisopsykiatrian puolelle.

Monen kerran kinuamisen ja lähes vuoden tutkimusjakson jälkeen sain lähetteen nuorten transpolille EVA-yksikköön Tampereelle. Siellä hoito oli ala-arvoista ja minulle vittuiltiin päin naamaa. Tätä kesti kaksi vuotta. Minulta peruttiin hoitoneuvottelu kahdesti, jonka jäl-

keen luovutin.” Kuuran hoitosuhde Muunsukupuolisten tiEVA-yksikköön katkesi ja hänen oli lannetta tutkimusprosessissa hanmahdollista hakea lähetettä TAYS:n kaloittaa myös se, että vain F64.0 transpolille. ”Kokonaisuudessaan diagnoosi takaa kaikki Suomessa ensimmäisestä lähetteenhausta saatavat korjaushoidot ja sukupuodiagnoosin saantiin meni noin 5 len juridisen vahvistamisen. Tämä vuotta.” saattaa johtaa tilanteeseen, jossa

Toisin kuin voisi olettaa, muunsukupuolinen tai sukupuoletransihmisiä hoitavilla tahoilla on ton ihminen muokkaa kertomusta usein binäärinen ja konservatiivi- sukupuolikokemuksestaan binäärinen sukupuolikäsitys. Anna ker- semmäksi, jotta saisi tarvitsemansa too: ”Tutkimuksissa keskitytään diagnoosin. ”Diagnoosiksi TAYS:n todella epäolennaisiin asioihin ja transpolilta sain F64.0, koska tarvithoitokertomuksissa kommentoitiin sin sen saadakseni haluamani hoipaljon ulkonäköäni. Erityisesti yli- dot. Tämä meni sentään kohdallani lääkäri oli todella konservatiivinen oikein sen sijaan, että olisi määrätty ja ensimmäiset pari käyntiä meni kaikin puolin riittämätön muunsusiitä puhumiseen, olenko leikkinyt kupuolisuusdiagnoosi”, Kuura kerlapsena autoilla vai too. nukeilla. Katsoin

Anna kujo alussa, että on vaa lääkärin pu”Kokonaisuudessaan parasta jättää asioihuneen siitä, että ensimmäisestä lähetta kertomatta ja “jokainen kivi muokata niitä pakääntää” teenhausta diagnoosin pitää remmin ’transnartarkoittaen, että saantiin meni noin ratiiviin’ sopiviksi, etsimällä etsitään viisi vuotta” jotta olisi paremmat mikä tahansa syy mahdollisuudet jättää diagnoosi päästä tutkimuksisantamatta. ”Ylita läpi. Lääkäri tunpäätään koko tuttui pitävän transkokemuksia jonkin kimusprosessi tuntui ’haasteelta’, sortin perversiona ja kyseli moneen josta tulee selviytyä, jotta pääsee eläotteeseen fantasioistani ja seksuaa- mässä eteenpäin. Jatkuvasti joutui lisuudesta.” Lääkäri myös kieltäytyi miettimään, mitä kannattaa kertoa kirjoittamasta Annalle vapautusta ja mitä ei.” Mielenterveysongelmien armeijasta, koska hänen mielestään vuoksi potilaita laitetaan ”jäähylle” kaikkien on hyvä suorittaa asepal- (eli tutkimusjakso laitetaan tauolle). velus.

Tämän takia moni jättää kertomat Myös Kuura kertoo tutki- ta masennuksesta ja ahdistuksesta. musprosessin nojaavan binääriseen ”Lääkärit eivät ymmärrä kyseessä sukupuolikäsitykseen: ”Muunsuku- olevan sukupuolidysforian (tyytypuolisuuteni vuoksi minua ei osattu mättömyys omaan biologiseen suneuvoa tutkimuksissa. Tutkimusten kupuoleen) oire, vaan transihminen materiaali oli todella binääristä, ky- ei saisi olla masentunut, jotta tutkiselyissä oletettiin selvästi, että jos ei muksia voitaisiin jatkaa”, Anna ku’halua olla’ nainen, haluaa varmasti vaa. Tilanne on absurdi: sukupuoolla mies. Monessa kysymyksessä lidysforian oiretta pidetään syynä oli ongelmana, ettei oikeaa vastaus- olla hoitamatta itse dysforiaa. ta binäärisyyden vuoksi yksinker- Joonan diagnosointia lytaisesti löydy. Myös hoitohenkilö- kättiin vuodella eteenpäin, koska kunta nuorten yksikössä oletti, että lääkäri päätti, että Joonan sukutransmies käyttäytyy ja pukeutuu puolikokemus ei ollut ollut tarpeektietyllä tavalla ja kun en sopinut sii- si vakaa tarpeeksi pitkään. ”Tein hen muottiin, tutkimusjakso pitkit- prosessissani valtavan virheen: tyi.” olin rehellinen”, Joona kertoo. ”Mi-

5

nun tapauksessani transsukupuolisille tyypilliset ajatukset alkoivat 13-vuotiaana, eli yli kahdeksan vuotta sitten. Pitkään en kuitenkaan edes tiennyt, mitä transsukupuolisuus tarkoittaa. Lääkäri päätti että tuntemus sukupuolestani ei ole ollut tarpeeksi vakaa diagnoosin kirjoittamiseksi, vaikka hoitohenkilökunta olikin vakuuttunut että kyse on transsukupuolisuudesta”, Joona kuvaa. ”Jos prosessin jumiutumisen vuoksi masentuisi, diagnosointia lykättäisiin lisää mielenterveyteen vedoten.”

Myös Annan tutkimusjakso laitettiin jäähylle puoleksi vuodeksi. ”Äiti ei koskaan hyväksynyt identiteettiäni ja en ollut puheväleissä äidin kanssa. Sen lisäksi uskallan vaatia oikeuksiani ja ilmeisesti lääkärit eivät tykänneet siitä, että jatkuvasti kyselin tutkimuksen kestosta. En saanut koskaan vastausta siihen, miten määrätietoisuuteni ja huonot välit äitiin vaikuttavat siihen voinko saada diagnoosin.”

Moni luovuttaa pyörittyään vuosikausia jäähyjen, diagnostisten kriteerien ja epäammattimaisen henkilökunnan sumassa – eikä ihme. ”Miten transihmisten ajatellaan selviytyvän elämästä puoli-ikuisessa välitilassa? Ei hoitoja, väärä nimi ja väärä henkilötunnus.

Sosiaaliset tilanteet, työnteko ja koulunkäynti ahdistavat,”, Joona kuvaa. ”Sitä tuntee olonsa nöyryytetyksi ja tyhjäksi. Kontrolli omasta kehosta on jonkun toisen ihmisen käsissä. Kaiken sen syynäämisen jälkeen ei vieläkään pääse elämässä eteenpäin.” Tosiaankin: tutkimusjakso on monelle limbo, jossa pyöriessä muu elämä on tauolla. ■ Henkilöiden nimet on muutettu.

Kirjoittaja opiskelee filosofiaa ja toivoo sukupuoleltaan moninaisten aseman parantuvan Suomessa.

EU

MALLIVALTA, SUURVALTA VAI IMPERIUMI? Niina Kari

EU:ta pidetään usein mallivaltana, rauhan, ihmisoikeuksien ja demokratian edelläkävijänä. Tarkasteltaessa sen retoriikkaa, toimintaa ja intressejä huomaamme kuitenkin suurvallan ja imperiumin piirteitä.

Brexit-äänestys on johtanut kiihtyneeseen keskusteluun EU:n luonteesta. Myös monet vasemmistolaiset on päätynyt puolustamaan EU:ta ihmisoikeuksien ja rauhan tuojana, eli tietynlaisena mallivaltana. Kuitenkin todellisuudessa EU:n normatiivinen toiminta on suoraan kytköksissä sen intresseihin, joten sen luonnehtiminen mallivaltana on ongelmallista.

Toisaalta EU:n käsitteellistäminen normatiivisena imperiumina auttaa ymmärtämään sen politiikan ristiriitaisia piirteitä.

EU mallivaltana Tunnetuimman teesin EU:sta mallivaltana on esittänyt Ian Manners.

Mallivaltana EU:lla on normatiivista valtaa vaikuttaa mielipiteisiin, sääntöihin ja normeihin eli siihen minkä katsotaan olevan ”normaalia” kansainvälisissä suhteissa. Erityisen keskeinen piirre Mannersin luonnehdinnalle on se, miten EU on kyennyt ohittamaan westfalenilaiset käytännöt, eli kansallisvaltioihin perustuvan poliittisen järjestyksen muodostamalla kansallisrajoja rikkovan poliittisen yhteisön.

Täten se myös toimii esimerkkinä muille. Mannersin mukaan EU on myös itsessään rakentunut normatiiviselle pohjalle, johon sisältyy ihmisoikeuksien kunnioitus ja rauhan edistäminen taloudellisen integraation kautta. Ulkopolitiikassaan mallivalta-EU käyttää normatiivista valtaansa erityisesti demokratian, laillisuusperiaatteen, ihmisoikeuksien ja perustuvanlaatuisten vapauksien edistämiseen. Vaikka Mannersin kuvaus on saanut osakseen merkittävän määrän kritiikkiä, on ajatus EU:sta normatii-

B

visena mallivaltana vielä syvästi juurtunut EU:n tutkimukseen ja julkiseen keskusteluun.

Monet EU:n puolustajat ovat väittäneet, että EU on edistänyt rauhaa ja demokratiaa Euroopan sisällä, erityisesti taloudellisen integraation kautta. Tämä seuraa juuri mallivaltamaista käsitystä siitä, miten EU on edennyt westfalenilaisesta kansallisvaltiojärjestelmästä post-westfalenismiin, missä kansallisvaltioiden rajoilla ei ole enää merkitystä ja sota jäsenvaltioiden välillä olisi sekä käsittämätöntä että taloudellisesti mahdotonta. Tämän argumentin uskottavuus on kärsinyt viimeaikaisista kehityksistä, päällimmäisinä pitkään jatkunut talouskriisi ja sen aiheuttama eripura maiden välillä, sekä nationalistisen äärioikeiston nousu monissa maissa.

Keskeinen ongelma kuvauksessa on rauhan käsitteellistäminen vain valtioiden välisen sodan puuttumisena. Vaikka EU jäsenmaat eivät ole keskenään sodassa, olisi kyseenalaista luonnehtia tämänhetkisiä oloja Euroopassa rauhanomaisiksi tai vakaiksi ottaen huomioon talouskriisin aiheuttamat ongelmat, pakolaiskriisiin ja rajapolitiikkaan liittyvät vakavat ihmisoikeusloukkaukset, Ukrainan sisällissodan ja kautta Euroopan nousevan nationalismin ja islamofobian.

Erityisen tärkeää on korostaa, että Euroopassa vallitsevat ongelmat ovat suoraa seurausta sen omasta toiminnasta. Erityisesti EU:n tapa toimia eurokriisin yhteydessä on aiheuttanut sanoinkuvaamatonta inhimillistä kärsimystä, ja sillä on ollut vakavia sosiaa-

lisia ja poliittisia seurauksia.

Kreikassa se on synnyttänyt humanitäärisen kriisin, joka on ollut hedelmällinen maasto fasismin kasvulle.

Samaten EU:n vaatima ankara talouskuripolitiikka on ruokkinut äärioikeistolaista populismia kautta Euroopan. Mallivaltamainen käsitys EU:sta rauhanedistäjänä on siis ongelmallinen.

EU:ta on puolustettu myös vetoamalla siihen, että sen perussopimukset ovat sitouttaneet uudetkin jäsenvaltiot sen arvoihin ja erityisesti ihmisoikeuksiin, ja samalla luoneet oikeuspohjan puuttua epäkohtiin. Tämä teesi on erityisen kyseenalainen ottaen huomioon EU:n ja sen jäsenmaiden toiminnan pakolaiskriisin yhteydessä.

Samalla kun EU:n oma toiminta ei ole vastannut sen nimellisiä arvoja, se on puuttunut jäsenmaidensa politiikkaan hyvin valikoidusti. EU on esimerkiksi itse keskittynyt enemmän ihmisten liikkumisen rajoittamiseen kuin sen näennäisten arvojen – mukaan lukien ihmisoikeuksien – toteutumiseen.

Toisaalta, juuri uusien jäsenmaiden käytös on ollut erityisen räikeää. Esimerkiksi Unkarin toiminta on ollut selkeästi vastoin EU:n julistamia arvoja, kun taas Slovakia on linjannut ettei se aio vastaanottaa lainkaan islaminuskoisia pakolaisia.

Toisaalta EU on useammin puuttunut jäsenmaiden sisäpolitiikkaan taloudellisista kuin normatiivisista syistä. Toisin sanoen, se on keskittynyt enemmän siihen, että euromaat noudattavat talouskuria kuin siihen että jäsenmaat kunnioittaisivat ihmisoikeuksia. Kuten belgialainen

6

europarlamentaarikko Philippe Lamberts kiteyttää: ”Se [EU] ei epäröi uhata pakotteilla jäsenvaltioita, jotka eivät kunnioita sen budjettikuritavoitteita – samalla kun se jättää rauhaan ne, jotka EPP-puolueen vastaisen Viktor Orbánin johtaman Unkarin tapaan tallovat Euroopan unionin demokraattisia arvoja” (Lamberts, 2015, 14).

EU suurvaltana Jotkut ovat mieluummin määritelleet EU:n suurvallaksi, korostaen että sen näennäisen normatiivisen toiminnan takana on sen omat intressit. Tämä pätee erityisesti ympäristöpolitiikassa.

EU:n ”vihreä johtajuus” on nähty laajalti poikkeuksellisen progressiivisena.

Kieltämättä EU ympäristölainsäädäntö on maailman edistyksellisimpiä muun muassa kasvihuonekaasujen sääntelyssä, kierrätyksessä, jätehuollossa ja ruokaturvallisuudessa. EU on myös julistanut kestävän kehityksen yhdeksi virallisista tavoitteistaan, ja se on kirjattu Amsterdamin, Nizzan ja Lissabonin sopimuksiin. Valitettavasti EU:n toimintaa ei voi ilmastopolitiikassakaan hahmottaa ainoastaan mallivallan käsittein.

Kuten Van Schaik ja Schunz huomauttavat, EU:n toiminta ilmastopolitiikassa on suoraan kytköksissä sen intresseihin. Jo 1980-luvulta lähtien EU:ssa on tietoisesti yhdistetty ekomodernisaatio huomattavaan kilpailuetuun energiateknologian viennissä.

Toisaalta, EU:lla on ollut myös turvallisuuspoliittisia syitä vähentää sen riippuvuutta fossiilipolttoaineista. Se tuo fossiilipolttoaineita useasta maasta, jonka kanssa sillä on ongelmallinen suhde. Erityisesti Venäjän päätös sul-

”EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan useammin taloudellisista kuin normatiivisista syistä.”

kea kaasulinjat naapurimaihin vuonna 2006 nostatti EU:ssa pelkoja energian käytöstä poliittisena aseena. EU:ssa on myös kasvanut huolta ilmastonmuutoksesta aiheutuvista turvallisuusriskeistä, muun muassa resurssikonflikteista ja massapakolaisuudesta, mikä on lisännyt sen syitä toimia. Lisäksi, EU:lla on erityisesti 2000-luvulta alkaen ollut kova paine oikeuttaa itseään kansalaisilleen, ja progressiivinen ilmastopolitiikka on antanut tähän hyvän tilaisuuden.

Intressien tärkeys ilmenee myös EU:n toiminnassa biopolttoainepolitiikassa. EU on selkeästi priorisoinut biopolttoaineiden säännöstelyssä kilpailukyvyn ja talouskasvun ympäristösääntöjen kustannuksella. Sen sijaan, että EU toimisi tällä alueella mallivallan tavoin, se on systemaattisesti pyrkinyt suojelemaan omaa biopolttoaineteollisuuttaan, joka on ollut sekä tehotonta että kannattamatonta.

Tämä on erityisesti haitannut kehittyvien talouksien talouskasvua, ja täten ollut myös vastoin EU:n retorista sitoutumista kestävään kehitykseen.

Vihreä johtajuus ei ole myöskään täysin sovitettavissa EU:n muiden keskeisten tavoitteiden, kuten talouskasvun ja markkinoiden vapauttamisen kanssa, ja näiden tavoitteiden välinen tasapainottelu on pääsääntöisesti tapahtunut ympäristön kustannuksella. Kuten Falkner huomauttaa, on suhtauduttava kriittisesti ”mihinkään väitteeseen siitä, että valta palvelee globaaleja etuja ja universaaleja arvoja” (Falkner, 2007, 520). Tämä pätee myös EU:n ”mallivaltamaiseen” toimintaan ympäristöpolitiikassa.

Toisaalta EU on maatalouspolitiikassaan taas toiminut selkeästi

suurvallan tavoin suojelemalla eurooppalaisia viljelijöitä kilpailulta kehittyvien maiden viljelijöiden kustannuksella. Myös kauppapolitiikassa EU on toiminut eurooppalaisten yritysten intressien mukaan, vaikka tällä on ollut katastrofaalisia vaikutuksia kehittyvissä maissa. EU on esimerkiksi toistuvasti vaatinut maailman köyhimpiä maita avaamaan palvelumarkkinoitaan kilpailulle, mikä hyödyttää erityisesti eurooppalaisia yrityksiä. EU on tässä erityisesti tähdännyt alueille missä on jo toimivat voittoa tavoittelemattomat palvelut, sillä juuri nämä ovat rajoittaneet sen palveluviennin kaupallisia mahdollisuuksia.

EU normatiivisena imperiumina On selvää, että EU:n normatiivinen toiminta on myös kytköksissä sen intresseihin. EU:n käsitteellistäminen normatiivisena imperiumina, kuten Del Sarto tekee, selittääkin näennäiset ristiriidat EU:n normatiivisen diskurssin ja sen intresseihin perustuvan real politikin välillä.

Imperiumi määritellään tässä yhteydessä laajaksi monen poliittisen yhteisön yhdistelmäksi, jossa on keskus ja periferia, ja jonka alue muuttuu ajan myötä. Imperiumeilla on myös perinteisesti ollut mission civilisatrice, eli ’sivistävä tehtävä’, joka kohdistuu sen ympäristöön. EU:n normatiivinen tapa levittää tiettyjä sääntöjä ja käytäntöjä ympäristöönsä voidaan nähdä imperiumeille tyypillisenä modus operandina, jonka perimmäinen tarkoitus on edistää sen omia intressejä. Toisaalta tämä myös luo EU:lle ilmeisen identiteetin mallivaltana. Kuten Del Sar-

to kiteyttää: “Imperiumit ovat kautta historian koettaneet vakauttaa ympäristöään, ammentaa siitä taloudellista hyötyä ja viedä sinne imperialistisen järjestyksen ja muokata paikallista eliittiä. Imperiumit ovat myös tyypillisesti harjoittaneet ‘sivistävää missiota’, joka on ollut sidoksissa niiden normatiivisen käsitykseen itsestään” (Del Sarto, 2015, 2).

EU:n toimiminen imperiumin tavoin ilmenee erityisesti sen naapuruuspolitiikassa. EU käyttää massiivisia resursseja saadakseen paikallisia eliittejä ja byrokratioita naapurimaissaan toimimaan EU:n sääntöjen mukaisesti monilla eri alueilla ruokastandardeista rajavalvontaan. Kuitenkin, näiden sääntöjen levitys palvelee pääsääntöisesti markkinoiden luontia ja keskittyvät sääntelyiden yhdentämiseen sekä uusliberalistisen taloushallinnon rakentamiseen. Tämä ei ole sovitettavissa mallivalta-kehikon kanssa, vaan viittaa pikemminkin normatiivisen imperiumin tapaan muokata ympäristöään itsensä kaltaiseksi. Tämä EU:n modus operandi on myös tehokas tapa edistää sen turvallisuus- ja talousintressejä. Luomalla myötämielisen rajamaaston, EU on rakentanut itselleen puskurivyöhykkeen. Samalla se on pyrkinyt takamaan energian saannin öljy- ja kaasurikkaista maista, ja edistämään kauppaintressejään lujittamalla olemassa olevia vientimarkkinoita ja etsimällä uusia.

EU:n mission civilisatrice on johdettavissa EU:n omasta näennäisestä menestystarinasta rauhan ja vaurauden tuojana sodanjälkeisessä Euroopassa. Täten sen tapa viedä tapoja ja sääntöjä ulkopuolelleen linkittyy sen identiteettiin hyväntahtoisena mal-

7

livaltana. Samaten se pyrkii viemään uusliberaalia kehitysmallia ulkopuolelleen, seuraten sen omaa kehitystä ja käsitystä modernisaatiosta.

EU pyrkii strategisesti edistämään omia etujaan, mutta, kuten muutkin imperiumit, kehystää ulkopolitiikkansa rauhan ja demokratian viemisenä. Toisaalta, EU:n näkeminen imperiumina selittää myös miksei demokratian tai ihmisoikeuksien edistäminen ole todellisuudessa sen ensimmäisiä prioriteetteja. EU:lla on toki olemassa ohjelmia, jotka tukevat kansallisyhteiskunnan ja demokratian edistämistä sen rajamaissa. Kuitenkin, kuten Del Sarto korostaakin, mitään varteenotettavia askeleita ei oteta jos on riski, että demokratiaan siirtyminen voisi uhata EU:n etuja, erityisesti sen turvallisuus- tai talousintressejä.

On huomioitava, että näitä intressejä pystytään ajamaan ja ajetaankin autokraattisten hallintojen yhteistyöllä.

Olisi suotavaa, että ihmiset suhtautuisivat kriittisemmin ja analyyttisemmin teesiin EU:sta mallivaltana. Tähän sisältyy kriittinen perehtyminen erityisesti siihen miten vallan julkinen retoriikka ja toiminta voivat olla ristiriidassa, ja miten näennäinen toiminta mallivaltana voi kytkeytyä toimijan intresseihin. Hedelmällinen keskustelu EU:n politiikasta vaatii sen, että keskustelijat tunnistavat, millainen poliittinen toimija todellisuudessa on kyseessä. ■ Lähteet: http://bit.ly/2bakHsP Kirjoittaja on EUpolitiikkaan erikoistunut politiikan tutkimuksen kandidaatti.

TYÖ

SISÄISTÄ POLTETTA JA TAISTELUARPIA Teksti ja kuva: Kelmin Lumo

E

lin kauan uskossa, että parhaimmillani olen vain säntillinen työläinen. En uskonut itseeni. Siihen ei koulutettu riittävästi.

Sitten luin jostain, että palkkatyö on tyhmien hommaa. Ymmärrykseni meni uusiksi siitä, mikä on tärkeää ja mitä menestyminen tarkoittaa. Tajusin, että minun on pakko toteuttaa itseäni. Minun täytyy tehdä taidetta. Se on ollut veressä lapsesta saakka, jolloin tutkin ihaillen enoni piirtämiä sarjakuvia. Nyt näen palkallisen kokoaikatyön lähinnä unelmieni tuhoajana. Lopetin tekemästä mitä työyhteiskunta vaatii ja myymästä itseäni muiden pelinappulaksi.

Olisi hauskaa, jos voisin kuulostaa voitokkaalta liiketoimintavalmentajalta, joka kilpailee helpompaan ansioon uskovista asiakkaista kertomalla esimerkkejä ihanasta elämästä sekä runsaasta vapaa-ajasta, mutta suoraan sanoen, päätökseni ryhtyä yrittäjäksi ja luottaa itseeni enemmän ei ole vielä ollut erityisen tuottoisa. Sen tuottamattomuus on tuonut toisinaan paljon kärsimystä. Jossain vaiheessa jopa palasin palkkatyöhön korjatakseni rahavaikeudet. Ehdollistuin nopeasti uudelleen työläiseksi.

Huonon kauden jälkeen tunsin olevani työssä jotain erityisempää, kun sain kehuja, suhteellisen hyvää palkkaa ja firman bileissä ympärillä pyöri tunnettuja sijoittajia. Täytin paikkani vaateliaassa työyhteiskunnassa ja tuli hyväksytty olo. Ansaitsin ensimmäisen kokonaisen vuosilomani ja sain idean kaukolomamatkasta. Seuraavana päivänä sainkin kenkää. Pakotetun kesäloman ensimmäisenä päivänä join yksin lähikaupan halvinta olutta Näsijärven rannalla. Kylmänä päivänä toukokuussa.

Sen jälkeen jokin minussa on alkanut vastustaa entistä agressiivisemmin kaikkea palkallista kokopäivätyötä, mikä ei tyydytä omaa poltetta. Se on myös liian epävarma tulonlähde. En halua, että joku toinen hallitsee elämääni enää.

Uskon, että kuka tahansa voi menestyä, jos keskittyy täydellisesti siihen mitä rakastaa tehdä ja uskoo itseensä. On olemassa belgialainen sanonta: Veri ryömii sinne, minne se ei voi kävellä. Se tarkoittaa, ettei voi välttyä olemasta sellainen, joksi on tarkoitettu. Luonne ei kuole.

Koskaan en ole voinut niin huonosti kuin aikoinaan ulkomailla työssä, joka ei soveltunut minulle. Lihoin, näin painajaisia ja viini virtasi. Kun sain koulutuksen jälkeen työkoneen, ensimmäisenä lähetin sillä työhakemuksen toiseen firmaan. Kuukausia myöhemmin lopulta irtisanouduin ja piti kirjoittaa perinteikkäästi osastolle jäähyväisviesti. Minä puolestani haukuin tuon monikansallisen korporaation kaikki säännöt ja käytännöt (kuten kaikille päivittäin lähetetyn tilaston, johon duunarit oli listattu paremmuusjärjestykseen), jotka saivat minut tuntemaan itseni onnettomaksi häviäjäksi. Osaston päällikkö raivostui viestistäni ja laskeutui

kerrankin tornistaan loosiin rähjäämään vieruskavereiden teeskennellessä kiireisiä. Nainen huusi poistuessaankin vielä sermin takaa jotain englanniksi, mitä en enää ymmärtänyt. Palauttaessani kamojani tiimin johtajana toimineelle entiselle missikanditaatille, hän puolestaan ei halunnut kätellä ja, kun vaivalloisesti lopulta taipui, pyysi ottamaan yhteyttä sitten, kun löydän työpaikan, jossa jokaista käyttämääni minuuttia ei valvota kuin pizzaa uunissa. Enää ei puutu kuin yhteystiedot.

Kun ihminen tekee asioita intohimosta, hän tekee työnsä hyvin ja tulee siinä hyväksi. Silloin sillä työllä myös ansaitaan. Tätä ei korporaation mallissa ymmärretty. Tehokkuuteen painostettiin valvonnalla ja luomalla kilpailuasetelma työntekijöiden välille. Tottelevaisuuteen ehdollistettiin pitämällä yllä naurettavia sääntöjä.

Pelkäsivät varmaan, että onnistuin laskemaan ison osaston työmoraalia ja asettamaan ehdollistamisyritykset naurunalaiseksi. Osa työkavereista kiittelikin, toinen osa oli shokissa ja jopa puolusti pomoaan. Sairasta.

Työyhteiskunta kuihduttaa hiljaa elämän aikaisessa vaiheessa syntyneet unelmat. Uusia unelmia ei synny TE-toimistoissa eikä hallituksissa. Ihminen ilman unelmia on mielikuvitukseton, aivopesty ja muiden miellyttäjä. Sellaiset ihmiset ovat huippuyksilöitä TE-toimiston uravalmennuskurssilla. He eivät välitä siitä, että virkamies päättää heille jonkin mielestään sopivan ammatin.

Työpaikan menettäminen tahtomattaan ei tunnu hyvältä, mutta minulle potkut oli parasta mitä voi tapahtua. Se on aina tilaisuus muuttaa suuntaa ja antaa omalle intohimolle tilaisuus. On kuitenkin yleistä, että muutoksen halua ei ymmärretä.

Pahimmassa tapauksessa läheiset tai jopa omaiset syyllistävät huonosta valinnasta. Ihmiset eivät halua, että muutumme, siksi he vastustavat poikkeuksellisia päätöksiämme. He haluaisivat pitää meidät sellaisina kuin olemme, heitä varten.

Uudella todelliseen minääni pohjautuvalla urallani on toki ollut huonoja kausia, mutta on ollut menestyksekkäitäkin. Pääasia on, että toteutan nyt itseäni itselleni sopivalla tavalla. Kyllä se aina palkitsee, pakkohan sen on. On hyvä ymmärtää, ettei maailmassa ole ainuttakaan intohimoa, josta ei voisi tehdä ammattia. Polku on kivinen, mutta sitäkin kiinnostavampi. Tärkeintä on, ettei luovuta. Esteiden tehtävä on vain pelästyttää heikommin motivoituneet kääntymään takaisin. ■

8

Kirjoittaja on kelkasta pudonnut taiteilija ja yrittäjä.

TYÖ

TYÖLLISYYS ON VÄLINEARVO Juhis Ranta

E

urooppa kurittaa kansalaisiaan tiukalla talouskurilla.

Lehdet uutisoivat jatkuvasti irtisanomisista. Kilpailukyky ja työllisyys tuntuvat olevan argumentteja, jotka kelpaavat perusteluksi ihan mille hyvänsä.

Esimerkiksi Talvivaaraa, turkistarhausta ja ydinvoimaa perustellaan työllisyydellä. Ensinnäkin kaikki ovat aivan turhia ja aiheuttavat suurta tuhoa tai kärsimystä. Talvivaara ei ole edes taloudellisesti kannattava kaivos ja silti sitä puolustetaan työllisyydellä. Tällä logiikalla voisimme päättää alkaa

kaivamaan tunnelia Kiinaan. Se ei taatusti olisi taloudellisesti kannattavaa, se olisi ympäristön kannalta tyhmää ja varmasti vaarallistakin.

Hankkeeseen saataisiin varmasti työllistettyä hyvin iso osa väestöstä, mutta ei siinä mitään järkeä olisi.

Kilpailukyky on Sipilän hallituksen johtava ajatus kaikessa mitä he tekevät. Hallituksessa tunnutaan ajattelevan, että tekemällä leikkauksia Suomen kilpailukyky paranee. Melkein missä tahansa organisaatiossa kaikkein suurin menoerä ovat palkat. Jos tehdään suuria leikkauksia mille tahansa sektorille, se tarkoittaa väistämättä

lisää työttömiä.

Työttömien määrän lisääntyessä sisäiset markkinat heikkenevät. Monilla aloilla hyvät sisäiset markkinat ovat välttämättömät, jotta tuotteita voidaan kehittää vientiin.

Hallituksen oma argumentointi on ristiriitaista. Halutaan parantaa työllisyyttä, mutta samaan aikaan kilpailukyvyn varjolla luodaan lisää työttömyyttä.

Molemmat argumentit pitäisi heittää roskikseen ja keskittyä siihen, miten parannetaan hyvinvointia. Mille aloille kannattaa kouluttaa, mitkä terveyspalvelut tar-

vitsevat eniten panostusta, kuinka ehkäisemme syrjäytymistä, miten saavutamme hiilineutraalin yhteiskunnan, mikä on paras tapa edistää rauhaa.

Työllisyys ja ”kilpailukyky” ovat vain välineitä. Eivät tavoitteita. Kun välineestä tehdään tavoite, unohtuu mikä on oikeasti tärkeää. ■

Kirjoittaja opiskelee medianomiksi ammattikorkeakoulussa.

OPISKELIJA! TILAA

”

Kansan Uutiset tarjoaa näkökulmia joita ei muista lehdistä saa.”

Li Andersson Vasemmistoliiton puheenjohtaja

TILAA OHEISELLA TILAUSKUPONGILLA tai tilaukset@kansanuutiset.fi p. 09 7596 0208 www.kansanuutiset.fi/tilaajapalvelu

Kiitos, tilaan Kansan Uutiset opiskelijahintaan

KESÄ TÖISSÄ Vihreän Langan seuraavassa numerossa romanien omat kuvat Helsingin kaduilta.

määräaikainen 3 kk / 23,50 € (norm. 47 €) kestotilaus, laskutusväli 12 kk / 78 € (norm. 156 €) kestotilaus, laskutusväli 6 kk / 39,50 € (norm. 79 €) näköislehden kestotilaus 12 kk / 42,50 € (norm. 85 €)

5 NROA

28€

POSTIMAKSU MAKSETTU

Nimi Osoite Postinumero ja -toimipaikka

VIhreä Lanka 7/2016 Ilmestyy 9.9.

Puhelin/sähköposti Opiskelupaikka Maksajan nimi, jos eri kuin tilaaja

www.vihrealanka.fi/tilaa

Osoite Tilaushinnat sis. painetun lehden alv 10% sekä näköislehden alv 24%.

Hinnat voimassa kotimaassa.

9

Tunnus 5005076 00003 vastauslähetys

TYÖ

Työelämä on murroksessa. Työpäivän lyhentäminen kuuteen tuntiin toisi monia merkittäviä hyötyjä.

Työajan pidentäminen on väärä tie.

KOHTI KUUDEN TUNNIN TYÖPÄIVÄÄ Teksti: Timo Ranta Kuva: Kati Puukko

S

uomen talous yskähtelee ja työttömyyslukemat pysyttelevät korkealla. Kun taloudella menee heikosti, työntekijöistä pyritään saamaan enemmän irti. Tämä johtaa työntekijöiden ylikuormittumiseen, stressiin ja työuupumukseen.

Yksi vaihtoehto edellä mainittujen ongelmien ratkaisemiseksi olisi työajan lyhentäminen. Työajan lyhentäminen on ollut mukana keskusteluissa ainakin viimeiset 20 vuotta. Viimeisimpänä tällaista ratkaisua on ehdottanut Vasemmistoliiton tuore puheenjohtaja Li Andersson [1].

Työajan lyhentäminen tekisi työntekijöistä tehokkaampia, onnellisempia ja motivoituneempia. Lisäksi muutoksella olisi positiivinen vaikutus sekä yrityksen tulokseen, että yhteiskunnan työllisyyskehitykseen.

Hallituksemme on kuitenkin kaavaillut työajan lyhentämisen sijaan työajan pidentämistä [2][3]. Kyseinen muutos nykyisessä tilanteessa olisi uhka niin yksilöiden terveydelle, kuin yritysten ja yhteiskunnan talouskehitykselle. Perustelut työajan pidentämiselle ovat hataralla ja arveluttavalla pohjalla, ja herättävät kysymyksiä muutoksen todellisista tarkoitusperistä.

heidän työnsä tuottavuudessa?

Yhtä olennaista on kysyä, miten muut maat pääsevät Suomea alemmalla henkilötyövuosipanoksella parempiin tuottavuustuloksiin.

Alla olevassa kuvassa on x-akselille sijoitettu vuosittaiset tuntimäärät suurimmasta pienempään, ja y-akselille työn tuottavuus luvut (bruttokansantuote per tunti) (Kuva 2).

Havaitaan, että tuottavuutta osoittava trendi osoittaa tuottavuuden kasvua silloin, kuin vuosittaiset tuntimäärät ovat alhaiset. Siis täysin päinvastoin, mitä hallitus kaavailee. On toki selvää, että jossain vaiheessa tuottavuuskin lähtee laskemaan vuosityömäärän laskiessa, mutta näiden esimerkkimaiden kohdalla tuottavuus oli Suomea jonkin verran parempi vielä n. 300 tuntia pienemmällä työmäärällä. Yhdysvallat oli joukon ainoa poikkeus; siellä korkeampi työmäärä (1788 tuntia) johti korkeampaan tuottavuuteen. Korkeampaa työmäärää kompensoidaan kuitenkin rahalla; yhdysvaltalaiset tienaavat keskimäärin 17 000 euroa vuodessa enemmän kuin suomalaiset. Toisaalta vastaavan summan tienaavat norjalaisetkin 1408 tunnin työmäärällä.

Tilastollisten faktojen valossa työmäärän lisääminen ei kasvata tuottavuutta. Taloudessa on vallalla kuitenkin vieläkin ongelmallisempi muutos: työn määrä ei kasva. Näin ollen työpäivän pidentämisellä ei saavuteta minkäänlaista tuottavuusetua edes teoriassa. Sen sijaan muutos aiheuttaisi talouteen merkittäviä kolhuja

Työn tuottavuus ei kasva tunteja lisäämällä Työtuntien lisäämistä on perusteltu työn tuottavuuden kasvulla. Väittämää voidaan lähteä taklaamaan monesta suunnasta. Oheiseen taulukkoon on kerätty tietoa eri maiden työntekijöiden työmääristä, heidän ansiotuloistaan ja bruttokansantuotteesta. Maat on listattu keskimääräisten henkilötyövuosien mukaiseen suuruusjärjestykseen (Kuva 1).

Suomessa paiskitaan töitä vuodessa keskimäärin 1666 tuntia.

Mikäli suomalaisten työmäärä kasvatetaan 1690 tuntiin, tehtäisiin Suomessa töitä keskimäärin 83 tuntia (= yli kaksi viikkoa) enemmän kuin Ruotsissa. Tuo nykyinen työmäärä, 1666 tuntia, on jo nyt 278 tuntia (= yli seitsemän viikkoa) enemmän kuin esimerkiksi saksalaisten vuotuinen työmäärä (1388 tuntia). Kreikan työmäärä (2037 tuntia) ylittää suomalaisten työmäärän puolestaan 371 tunnilla. Kreikassa tehdään vuodessa 649 tuntia enemmän töitä kuin Saksassa. Kreikassa on viimeiset 15 vuotta tehty töitä reilusti yli 2000 tuntia vuodessa. Millä tavoin kreikkalaisten ylivoimainen työtuntien määrä näkyy konkreettisesti

Kuva 1. Eri maiden työntekijöiden työmäärät, ansiotulot ja bkt

Tuntilisäykset pahentavat työttömyyttä ja heikentävät taloustilannetta Maaliskuussa 2016 työttömiä oli 273000 [5]. Tämä on 10 % työikäisestä väestöstä. Kun yhden työttömän suorat kustannukset yhteiskunnalle on n. 20 000 euroa, koituu tästä yhteiskunnalle n. 5,6 miljardin euron vuotuiset menot.

Laskusuhdanteessa sekä työn tarjonta, että yritysten tilauskannat laskevat. Jos työtunteja kasvatetaan tilanteessa, jolloin työmarkkinoilla on muutenkin hiljaista, aiheutuu tästä vain lisää työttömyyttä!

Työttömyyden nousu aiheutuu työnantajalle lahjoitetuista ilmaisista työtunneista, jonka myötä yritys voi irtisanoa nykyistä työvoimaansa.

Otetaan esimerkki: Jos jokainen työssäkäyvä (noin 2,4 miljoonaa henkilöä) tekisi 24 tuntia enemmän töitä vuodessa, olisi vuosittai-

10

Kuva 2. Työaika suhteessa työntuottavuuteen

TYÖ nen työpanoksen lisäys yhteensä 57,6 miljoonaa (ilmaista) työtuntia.

Jos oletetaan henkilötyövuodeksi 1690 tuntia, tekee lisäys n. 34 000 henkilötyövuotta. Työmarkkinoihin liittyy toki monta liikkuvaa tekijää, mutta jos hieman yksinkertaistetaan mallia, voidaan tulla seuraavaan tulokseen: mikäli talous jatkaa paikallaan junnaamista, saadaan pelkästään työtuntien samanaikaisella lisäyksellä kasvatettua työttömien määrää pahimmillaan 34 000 henkilöllä. Tällainen kehitys ei tue hallituksen tavoitetta 100 000 uudesta työpaikasta (Kuva 3).

Päätöksestä kasvattaa työtunteja 24 tunnilla vuodessa, aiheutuu yhteiskunnalle pelkästään työttömyyskustannuksien vuoksi 680 miljoonan euron vuotuinen lisälasku. Tämä luku ei kuitenkaan sisällä esimerkiksi kustannuksia, jotka liittyvät tuntien lisäyksestä aiheutuvaan työuupumukseen.

Työllisyys ja talous kasvavat työtunteja alentamalla

Tuottavuus ja työhyvinvointi kasvavat työtunteja alentamalla

Miten kuuden tunnin päivä rahoitetaan?

Yhtä merkittävä etu taloudellisesta näkökulmasta on se, että työpäivän lyhentäminen ratkaisisi osaltaan työttömyysongelmaa. Kun työaikaa lyhennetään, tarvitaan lisää työntekijöitä (työtehon kasvusta huolimatta). Kuuden tunnin työpäivällä tekisimme keskimäärin 300 tuntia vähemmän töitä vuodessa. Jos lyhyemmän työpäivän aikaansaamaa työntekijöiden työtehon kasvua ei oteta huomioon, olisi vuosittainen työpanoksen lasku 720 miljoonaa tuntia. Kun henkilötyövuodeksi oletetaan 1366, tekee vähennys n. 527 000 henkilötyövuotta. Tällä tavoin avautuisi työpaikkoja työmarkkinoille valtavat määrät, jonka myötä myös kulutus ja talous lähtisivät positiiviseen nousukierteeseen (Kuva 4).

Tunteja lisäämällä saadaan työuupumus ylös ja Valtiosihteeri Martti Hetemäen mukaan juuri työllisyyden paraneminen olisi Suomessa se kaikkein paras sopeutustoimi [10]. Toki tuottavuus alas rakenteellinen työttömyys takaa sen, ettemme koskaan tule näkemään tilannetta, jossa työttömiä olisi nolla. Tämä johtuu mm.

Suomessa kärsii jo tällä hetkellä työuupumuksesta joka siitä, ettei työvoiman tarjonta ja kysyntä kohtaa koulutukneljäs työntekijä [6]. Työuupumukseen voi olla monia syisen, työkokemuksen tai alueellisen sijainnin vuoksi. Työltä, mutta yksi selkeä aiheuttaja on liian suuri työmäärä. listyminen vaatisikin etenkin lisää osaavaa ja koulutettua Pitkään kestänyt stressi voi vähitellen muuttua uupumuk”Tilastollisten faktojen työvoimaa, jonka vuoksi hallituksen tulisi hillitä yksityisseksi ja masennukseksi. Ongelmaa ei voida ratkaista mieltämisvimmaansa, ja koulutusleikkausten sijaan kannustaa tä johtamalla, eikä varsinkaan töitä lisäämällä. Amerikkavalossa työmäärän tukea työttömiä kouluttautumaan aloille, joilla on laisen ComPsychin tutkimusten mukaan [7] merkittävä lisääminen ei kasvata sekä paremmat mahdollisuudet työllistyä. Toinen kasvava työtosa myös amerikkalaisesta työvoimasta kärsii työuuputuottavuutta. ” tömien ryhmä on pakolaiset, ja tämänkin tilanteen vuoksi muksesta (heidän työmääränsä vastaa siis sitä tuntimääheidän kotouttamisensa olisi hoidettava esimerkillisesti. rää, jota kohti myös Sipilän hallitus on Suomea ajamassa).

Maalaisjärkikin sanoo, että hädässä olevia pitää auttaa, Työmäärästä koituvia ongelmia ovat mm. korkea stressimutta pakolaisten hyvinvointi on yhteiskunnan etu myös taso (tuottavuuden aleneminen keskittymisvaikeuksien taloudellisesta näkökulmasta. Open Political Economy vuoksi), stressistä johtuva taukojen tarve (tuottavuuden Networkin raportin [11] mukaan pakolaisiin satsattu raha palautuu viialeneminen), ja stressistä aiheutuva poissa-olojen määrän kasvu (tuotdessä vuodessa kaksinkertaisena takaisin. tavuuden aleneminen ja kustannusten nousu).

Kuuden tunnin työpäivään siirtyminen ei ole ilmaista. Erityisesti pienyritysten ponnistuksia lyhyempään työpäivään siirtymisessä tulee tukea valtion toimesta. Tällainen tuki voidaan rinnastaa elvyttämiseen, sillä jälleen kerran, työpaikkojen luonti on Suomelle ensisijaisen tärkeää. Naapurimaassa Ruotsissa tuetaan työllisyyttä miljardilla eurolla per vuosi [12]. Kyseessä ei kuitenkaan ole menoerä yhteiskunnan tasolla, sillä lyhyempi työpäivä maksaa itsensä takaisin työntekijöiden työtehon kasvulla, työllisyyden ja tätä kautta kysynnän kasvulla sekä yrityksen kulujen alenemisella (esimerkiksi sairaslomien osalta).

Eräs rahoituskeino on myös osinkojen ja bonusten jaon vähentäminen. Osinkojen jako koskee toki siis vain niitä yrityksiä, jotka tekevät positiivisen tuloksen. Nykyisessä taloustilanteessa puhutaan ”koko kansan talkoista”. Nyt olisi siis myös hyväosaisimmilla todellakin tilaisuus näyttää, miten se paljon peräänkuulutettu vapaaehtoinen auttaminen käytännössä toimii. Viimeksi yhteisöveron alennuksen kohdalla muu väestönosa petettiin pahasti, kun työllistymiseen tarkoitetut verovähennykset sujahtivat omistajien taskuun [13]. Tämä voidaan kompensoida pidättäytymällä jatkossa ylimääräisistä ansioista, ja keskittämällä rahat yritysten kehittämiseen ja työllisyyden parantamiseen, mihin ne oli alun perin tarkoitettukin. Muussa tapauksessa lienee parempi peruuttaa yhteisövero- ja sosiaaliturvamaksujen alennukset sekä KELA-maksun poisto.

Yksi hallituksen tavoitteista on työn tuottavuuden kasvattaminen.

Aiemmin esitellyn kuvaajan trendi osoitti, että tuottavuus kasvaa, kun vuosittainen työpanos on nykyistä pienempi. Työelämäpsykologi K. Anders Ericssonin mukaan ihmiset jaksavat tehdä työtä keskittyneesti enintään 4–5 tuntia. Tämän jälkeen keskittyminen alkaa väistämättä herpaantua ja suorituskyky alentua. Hänen mukaansa yksilöiden on vältettävä uupumista, ja rajoitettava työnteon määrää siten, että he voivat toipua siitä täydellisesti päivittäin tai vähintään viikottain [8].

Lyhyemmän työpäivän myötä työntekijöillä on enemmän aikaa toipua. Tämä johtaa suurempiin energiatasoihin ja parempaan keskittymiskykyyn. Lyhyempi työpäivä auttaa jaksamaan aiempaa paremmin, sekä henkisesti että fyysisesti. Kun vapaa-aikaa jää enemmän, työntekijä on onnellisempi ja tekee työnsä motivoituneemmin. Kirjailija-yrittäjä Natalie Campbellin [9] mukaan ylipäätään keskeisin suorituskykymittari, jota yrityksen on seurattava, on työntekijöiden onnellisuus.

Kun työntekijä voi henkisesti ja fyysisesti hyvin, alentaa tämä myös sairauspoissaolojen määrää ja vähentää tätä kautta työnantajan kustannuksia. Lyhyempi työaika myös ohjaa tekemistä automaattisesti siten, että kaikesta tuottavaan työhön liittymättömästä hävikistä (=waste) pyritään eroon. Tämä tarkoittaa myös toimintatapojen kehittämistä johtotasolla ja arvoa tuottamattoman kompleksisuuden karsimista niin strategiasta, organisaatiosta, prosesseista kuin palveluistakin.

Kuva 3. Työtuntien määrän nostamisen työllisyysvaikutukset

Kuva 4. Kuuden tunnin työpäivän työllisyysvaikutukset

11

TYÖ

”Jos työtunteja kasvatetaan tilanteessa, jolloin työmarkkinoilla on muutenkin hiljaista, aiheutuu tästä vain lisää työttömyyttä.”

Pekka Peltolan kirja ”Päätä Seinään – Idealistin muistelmat” valottaa kuuden tunnin työpäiväkokeilua Suomessa vuosilta 1996–1999 [14]. Pääsääntöisesti sekä työntekijät että työnantajat olivat kokeiluun tyytyväisiä.

Lyhennettyä työviikkoa on kokeiltua myös muualla maailmalla. Ruotsista lyhennetyllä työajalla on saatu lukuisia positiivisia kokemuksia [15][16].

Inhimilliseltä näkökannalta työntekijät olivat onnellisempia, ja talousnäkökulmasta työntekijät olivat tuottavampia. Eräs tukholmalaisyritys kertoi kaksinkertaistaneen sekä liikevaihtonsa, että -voittonsa siirryttyään 6 tuntiseen työpäivään. Göteborgilainen Toyota palvelukeskus otti kuuden tunnin päivän käyttöönsä jo 14 vuotta sitten, ja tuloksena oli mm. 25 % kasvu liiketuloksessa, työntekijöiden pienempi vaihtuvuus, ja helpompi rekrytoitavuus.

Yhdysvalloissa Treehouse-yhtiön siirtyminen 32-tuntiseen työviikkoon on toimitusjohtajan mukaan kohentanut sekä työsuorituksia että liikevoittoa merkittävästi [17]. Saksassa Porschen tehtailla lyhennettiin työviikkoa – kuinkas muuten kuin – työtehon kasvattamiseksi [18].

Hallitus sivuuttaa toimenpiteissään faktat, ja toimii täysin heidän omia tavoitteitaan vastaan. Mikäli hallituksen tavoitteena on tuottavuuden kasvu ja työttömyyden alentaminen, on edellä esitettyjen faktojen valossa työajan kasvattaminen oikeastaan yksi parhaista tavoitteiden sa-

botointikeinoista. Tästä voidaan päätellä, että joko hallitus ei ymmärrä, mitä on tekemässä tai sitten se on täynnä yhteiskunnan edun vastaisesti toimivia poliitikkoja, joiden tarkoitus on ainoastaan viedä rahat niiltä, joilla ei ole, ja lahjoittaa rahat niille, jotka eivät sitä tarvitse. Kolmas ja todennäköisin vaihtoehto on, että hallitus koostuu molemmista osapuolista, sekä asiaa ymmärtämättömistä, että eliitin etuja ajavista henkilöistä. Mitenkään muuten ei voida perustella päätöstä lisätä työaikaa, joka on vahingollista työntekijöille, yhteiskunnalle ja jopa työnantajille, kun samanaikaisesti kuuden tunnin työpäivä kohentaisi Suomen talouden lisäksi merkittävästi kansalaisten fyysistä ja henkistä terveyttä. ■ Lähteet: http://bit.ly/2bxukAX

12

Kirjoittaja on IT-alalla työskentelevä pian valmis MBA, jota kiinnostavaa työelämän parantaminen sekä yhteiskunnan että työntekijän kannalta.

TYÖ

SUURIN OSA TEHDYSTÄ TYÖSTÄ ON TURHAA Juhis Ranta

N

ykyisen talouskurimuksen ja työttömyyden kasvun aikana voi olla rajua väittää otsikon mukaisesti. Väitän silti niin. Mietitäänpä vaikka ihmisen perustarpeita; ruoka, juoma, suoja, lämpö, sosiaalisuus, itsensä toteuttaminen, seksi.

Maailmassa on resurssit tyydyttää kaikkien ihmisten perustarpeet. Se missä mennään vikaan, on se, että resurssien jako on toteutettu epätasaisesti. Osalla on erittäin paljon rahaa, jolla ostaa palveluita, tuotteita, ruokaa ja muuta viihdykettä. Toiset taas joutuvat työttömyyden, sotien ja huonojen yhteiskuntajärjestelmien takia kamppailemaan saadakseen edes hitusen siitä mitä oikeasti tarvitsisi.

Globaalisti elintason jakautumisessa on nähtävissä alueellista epätasaisuutta. Karkeasti jaet-

tuna eteläisellä pallonpuoliskolla saadaan taistella sen puolesta, että perustarpeet tyydyttyvät. Pohjoispuolella taas tarpeet on täytetty moninkertaisesti ja ihmisille keksitään uusia tarpeita, koska talousjärjestelmämme logiikka sitä pystyssä pysyäkseen sitä vaatii. Monin paikoin niinkin paljon, että maapallon kantokyky paukkuu. Tästä hälyttävimpänä esimerkkinä ovat ilmastonmuutos ja kuudes sukupuuttoaalto.

Raha on paha. Sillä mitataan asioiden arvoa. Jotta saa rahaa, tulee nykysysteemissä tehdä töitä.

Ihmisiä on niin paljon ja teknologia on kehittynyt niin hurjasti, että kaikille ei riitä työtä tehtäväksi. Siitäkin työstä mitä tehdään, suurin osa on turhaa. Emme tarvitse pörssimeklareita, asekauppiaita, konsultteja tai mobiilisovelluksia, innovaatioita tai start-upeja ollaksemme onnellisia ja täyttääksemme perustarpeemme.

Ihmiset eivät tarvitse kaikkea tätä.

Talous ja järjestelmä tarvitsevat.

Talous, sellaisena kuin se yleensä käsitetään, ei ole tarpeellinen. Järjestelmä, jonka pillin mukaan tanssimme on ihmisten luoma. Se tarkoittaa sitä, että sen ei tarvitse olla pysyvä tai muuttumaton. Jos ihmiset niin haluavat, sitä voi muuttaa. Itse kuitenkin uskon siihen, että elääkseen sovussa ihmiset tarvitsevat jonkinlaisen järjestelmän. Ihminen kun on laumaeläin.

Minkälainen sitten olisi järjestelmä, joka tyydyttäisi kaikkien tarpeet.

Totalitarismi, missä määrättäisiin mitä kukakin saa. Anarkismi, joka perustuu konsensukseen ja yksilöiden välisiin sopimuksiin. Zeitgeist-tyyppinen resurssipohjainen talousjärjestelmä. Vaihtotalous.

En tiedä.

Sen tiedän, että olemme eläneet kapitalistisen talousjärjes-

GET ANGRY GET ORGANIZED Opiskelijat ja yliopistotyöläiset Helsingin Vasemmistoliitossa.

Tervetuloa mukaan!

13

telmän puitteissa tarpeeksi kauan huomataksemme sen toimimattomuuden. On vaikeaa siirtyä toisenlaiseen järjestelmään kun niin suuri osa ihmisistä on tottunut tietynlaiseen elämäntyyliin. He, joilla on jokin tietty saavutettu asema yhteiskunnassa, eivät siitä halua luopua.

Edellä mainittuja järjestelmiä ei ole kunnolla kokeiltu laajassa mittakaavassa. Emme siis voi tietää miten ne toimisivat. Tarvitsisimme sukupolven, joka on tottunut elämään vain sellaisessa järjestelmässä, jotta tietäisimme. ■

Kirjoittaja on iloinen siitä, että on saanut työskennellä mielestään hyödyllisten asioiden kuten lasten suojelun parissa.

YMPÄRISTÖ

MEDIA SIVUUTTI RECLAIM THE CAPEN POLIISIVÄKIVALLAN Teksti: Simo Porola Kuva: Katarina Sällylä

Huhtikuussa Pyhäjoella poliisi ampui ydinvoima-aktivisteja projektiiliaseella ja sähkölamauttimella. Suurimmat tiedotusvälineet hädin tuskin uutisoivat tapahtumia ollenkaan ja tuolloinkin kyseenalaisella tavalla.

r

uohonjuuritason kamppailu Fennovoiman ydinvoimalaa vastaan nousi jälleen otsikoihin, kun Pyhäjoella alkoi perjantaina 22.4.2016 Reclaim the Cape -toimintaviikko. Tapahtuman tavoitteena oli hidastaa rakennustöitä suoran toiminnan ja kansalaistottelemattomuuden keinoin. Maailmalla toteutettujen massa-aktioiden innoittama toimintaviikko keräsi toista sataa osallistujaa Suomesta ja Euroopasta sekä aina Yhdysvalloista asti.

Reclaim the Cape oli jatkumoa antiautoritaariselle protestileiritoiminnalle, jota Pyhäjoella oli harjoitettu huhtikuusta 2015 alkaen.

Protestileiri toimi ensin Hanhikiven niemellä Hyökyaalto-verkoston nimissä ja sittemmin valtatie 8:n varrella Stop Fennovoima -verkostoksi organisoituneena autonomisena yhteisönä.

Reclaim the Capen aikana Pyhäjoella järjestettiin kaksi rakennustyömaalle johtavan tien blokkausta sekä joukko muita aktiota, työpajoja ja luentoja. Toiminta päättyi kuitenkin ennenaikaisesti poliisin häätöihin torstaina 28. ja perjantaina 29.4. Mellakkavarusteisiin sonnustautuneet poliisit tyhjensivät alueen kaksi protestileiriä sekä ottivat kiinni ja pidättivät joukon niissä oleskelleita ihmisiä.

Massiivisten poliisioperaatioiden myötä Reclaim the Capesta uutisoitiin verrattain laajasti aina kansainvälisiä medioita myöten. Uutisoinnin keskittyminen enemmän tai vähemmän sensaatiohakuisesti aktivistien toimintaan oli odotettavissa. Toimintaviikolle osan aikaa itse aktivistina osallistuneena en kuitenkaan ole voinut olla pistämättä merkille räikeää eroa, joka paikalla olleiden kokemusten ja valtamediauutisoinnin välillä oli koskien poliisin toimintaa.

Vuoropuhelua ”vähemmän tappavilla” aseilla Reclaim the Cape -toimintaviikolle massiivisesti varustautunut ja voimakeinoja säästelemätön poliisi hyödynsi kaikkia aktivistien taholta kohtaamiaan vastauksia mediatilan hallinnassaan. Ylen, Helsingin Sanomien, MTV:n, iltapäivälehtien ja oululaislehti Kalevan raportoinnissa aktivistien esiin nostamat tiedot poliisin harjoittamasta kohtuuttomasta väkivallasta jäivät vähäiselle huomiolle. Tietoja julkaistiin Stop Fennovoima -blogissa sekä lähetettiin lehdistötiedotteina suoraan medialle yhteystietojen kera. Toimintaviikon ajalta löytyy useampia poliisin voimankäyttötapauksia, joiden osalta olisi voinut odottaa enemmän julkista polemiikkia. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja ristiriitakysymyksissä valtamediat asettuivat kyseenalaistamatta tukemaan poliisin versiota tapahtumista.

Reclaim the Capen aattona poliisi oli tiedottanut haluavansa sopia hyvässä hengessä aktivistien kanssa pelisäännöistä (1). Heti toimintaviikon ensimmäisenä päivänä protestileiri tiedotti poliisin pysäyttäneen kansalaistottelemattomuustempauksen Fennovoiman yhdystiellä suihkuttamalla ”ennätystahdilla pippurikaasua kaikkea liikkuvaa kohti” (2). Samalla kerrottiin, että viikkoa aiemmin kaivinkoneeseen kaulastaan lukolla kiinnittyneeseen henkilöön oli käytetty kolmesti sähkölamautinta. Välikohtauksesta julkaistiin lukuisia artikkeleja, joissa osassa aktivistit omilla nimillään ja kasvoillaan kommentoivat tapahtunutta poliisiväkivaltaa (3, 4). Sähkölamauttimen käyttö erityistapauksena jäi kuitenkin sivuun.

Ase tuli kymmenen vuotta sitten mukaan Suomen poliisin valikoimaan.

Silloin sisäministeriön poliisiosaston Seppo Sivula vakuutti Kaleva-lehdelle, että ”Suomen poliisi pyrkii siihen, että se [sähkölamautin] on voima-asteikkomme yläpäästä. Ei sitä käytetä kevyin perustein” (5). Etälamautinta käytettäisiin vain tilateissa, joissa ”uhkaavasti käyttäytyvä henkilö on saatava hallintaan eivätkä kiellot ja käskyt ja mahdollisesti fyysiset voimakeinotkaan auta”. Satoihin kuolemantapauksiin Yhdysvalloissa ja putkakuolemaan myös Suomessa yhdistetetyn sähkölamauttimen käyttö on sittemmin yleistynyt arkipäiväkseksi. Vuonna 2015 Suomen poliisi käytti sähkölamautinta 279 kertaa, jopa 65 % enemmän kuin vielä vuosikymmenen alussa (6). Reclaim the Capen kohdalla toimittajat eivät käynnistäneet keskustelua siitä, miten kaulastaan lukittautunut ihminen olisi muodostanut sellaisen väkivaltaisen uhan poliiseille, joka poliisin oman linjauksen mukaan olisi oikeuttanut sähkölamauttimen käytön.

Leirin häädön 28.4. yhteydessä aktivistit raportoivat poliisin ampuneen FN 303 -projektiiliaseella ihmisten ylävartaloita ja päitä kohti (7).

Projektiileja oli ammuttu muun muassa ruokatarjoiluista vastannutta keittiöryhmää vastaan. Tämä ”vähemmän tappavaksi” määritelty ase tuli poliisin koekäyttöön vuonna 2014. Muualla Länsi-Euroopassa FN 303 on ollut käytössä ainoastaan Luxemburgissa ja Belgiassa. Yhdysvalloissa aseen poliisikäytöstä luovuttiin, kun siitä aiheutui kuolema mielenosoitustilanteessa.

Asetta hankkiessaan poliisihallitus myönsi sen riskit ja totesi tuolloin, että ”Tällaiseen voimankäyttövälineeseen turvaudutaan vain pakon edessä” (8).

FN 303:n ensimmäinen ja ennen Pyhäjokea ainoa käyttö mielenosoituksessa tapahtui Helsingissä itsenäisyyspäivänä 2015. Tuolloin aseen käyttö nostatti keskustelua aina suurimpia

14

mediajulkaisuja myöten, ja huomion saattelemana poliisi sanoi järjestävänsä tutkinnan asiasta. Reclaim the Capen tapauksessa ainoastaan Etelä-Suomen Sanomat lähti kyseenalaistamaan projektiiliaseen käyttöä ja kysyi asiaan kommenttia ihmisoikeuksiin erikoistuneelta asianajalta (9). YLE ja Helsingin Sanomat päinvastoin normalisoivat tapahtunutta kirjoittamalla, että kyseessä on ase, jota ”käytetään erityisesti mellakkatilanteessa” (10) ja ”jota poliisi on aiemminkin käyttänyt mielenosoitustilanteessa” (11). Missään mediassa ei myöskään nostettu esiin kysymyksiä siitä, miten maanomistajien luvalla pystytetyille leireille asettuneet ihmiset muodostivat uhkan yleiselle järjestykselle (peruste, jota poliisi käytti alueelle tunkeutumiselle) (12).

Omat mediapimentoon jääneet lukunsa ovat häädetyille protestileireille aktivisteilta jääneen omaisuuden hävittäminen poliisin toimesta (13) sekä Raahen poliisilaitokselle säilöttyjen aktivistien kohtelu (14). Pidätettyjen kohtaamista oikeusrikkomuksista tarttui uutisoimaan lopulta ainoastaan ruotsinkielinen Yle (15).

Marginalisointi poliisiväkivallan oikeuttajana Joukkotiedotusvälineet ovat perinteisesti halunneet näyttäytyä vallan ja valtaa käyttävien instituutioiden valvojana. Journalistisiin ohjeisiin on kirjattu totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen pyrkiminen. Omien ideaaliensa mukaan toimivan median voisi odottaa asettavan erityisen suurennuslasin alle sen instituution toiminnan, jolle on ”yhteisen edun” nimissä määritetty väkivallan monopoli. Tämän toteutumista tai toteutumatta jäämistä voi arvioida seuraamalla viime vuosien uutisointia mielenosoituksista,

YMPÄRISTÖ

joissa poliisi on käyttänyt voimakeinoja mielenosoittajia kohtaan. Tyypillisessä ”Poliisi joutui turvautumaan” -raportoinnissa esitetään poliisin – tämän itsensä tuottamaan tiedotukseen nojautuen – toimivan reaktiivisessa roolissa, mielenosoittajien väkivallan hillitsijänä. Samalla poliisin toiminnan mahdollisesti provokatiivinen luonne sivuutetaan. Mielenosoittajat taas ovat asemassa, jossa joka ikisen olisi provosoitumatta siedettävä mellakkapoliisin sähkö, kaasu, projektiilit, koirat ja hevoset, sillä yksikin rikkoutunut poliisiauton ikkuna riittää ”Mielenosoitus äityi hulinoinniksi” -otsikoihin.

Poliisi on tietoinen, että se asettuu journalistisessa arvioissa valovuosien päähän aktivisteista, mitä tulee sen oletettuun luotettavuuteen lähteenä. Protestileiritoiminnan päättymistä tavoittelevan poliisin näkökulmasta julkisuudenhallinta on sitä edullisempaa, mitä väkivaltaisempana ja rikollisempana aktivistit pystytään suurelle yleisölle esittämään. Fennovoiman vastaisen kamppailun yhteydessä onkin ollut merkkejä virkavallan määrätietoisesta pyrkimyksestä marginalisoida protestitoiminta rikolliseksi ja väkivaltaiseksi ääri-ilmiöksi.

Jo kesällä 2015 Oulun poliisilaitoksen päällikkö Sauli Kuha kirjoitti poliisin sivuilla, kuinka Pyhäjoen Hanhikiven niemelle on leiriytynyt väkivaltainen rikollisjoukko (16). Samassa kirjoituksessa Kuha vaati paikallisten tukijoiden päitä vadille peräänkuuluttamalla, kuka tätä joukkoa ”huoltaa, ruokkii ja saunottaa”. Marraskuussa 2015 julkaistu sisäministeriön Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaus listasi uusnatsien ja jihadistien rinnalla nousevana uhkana ydinvoimanvastaisen laittoman suoran toiminnan.

Reclaim the Capen jälkeen Ylivieskan poliisin ylikomisario Veijo Alavaikon

annettiin kyseenalaistamatta julistaa Kalevassa, että toimintaviikon aikana ei toteutettu ”minkäänlaisia laillisia ja rauhanomaisia tempauksia” (17).

Yhtälailla ilman kritiikkiä meni läpi Oulun poliisin valvonta- ja hälytysyksikön johtajan Arto Aution ilmoitus, että vastedes jo pelkkä Pyhäjoella naamioituminen tulkitaan valmistautumiseksi laittomuuksiin (18).

taja Henrik Ahola on suorasanaisesti myöntänyt lehden rajoittavan protestiuutisointia siksi, että se pitää Fennovoiman hanketta laillisena ja katsoo, että sitä vastaan tulee kamppailla laillisin keinoin.

Käytännön uutisoinnissa median harjoittama ulossulkeminen näkyy siten, että mielenosoittajia ei kuvata ”meinä” vaan ”niinä”. Aktivistit riisutaan poliittisuudesta esittämällä Huligaanit ja sotaleikkien heidät vain rajatussa valossa, joko uhkaavina huligaaneina tai ivallisen leikkijät mitätöivästi sotaleikkien leikkijöinä.

Vaikutelmaa vahvistaa toimittajien Lähtökohtaa median linjaan suhteessa keskittyminen tapahtumien kuvailuun aktivisteihin ja erityisesti radikaaliin niihin kytkeytyvien asiakysymysten suoraan toimintaan käsittelyn sijaan. voi hakea niiden valReclaim the Calitsevia valtasuhteita pen tapahtumista ”Poliisin näkökulsäilyttävästä institutijulkaistiin useita masta julkisuuonaalisesta tehtävästä. isoimmissa medioisdenhallinta on sitä Uutisointiin sisällysa kymmeniä artiktetyillä määritelmillä, keleita. Vain haredullisempaa, mitä arvotuksilla ja luokivassa niistä avattiin väkivaltaisempana tuksilla media rakentaa yksittäisiä lauseita aktivistit pystytään keskivertoyleisöä, joka laajemmin aktivissuurelle yleisölle sopii sen edustamaantien perusteluja Fensa yhteiskuntamalliin, novoiman hankkeen esittämään. liberaaliin demokravastustamiselle. tiaan. Näihin raamei Poliisin toihin kansalaistoiminta mintaan liittyvissä sinänsä mahtuu erittäin hyvin, kun- ristiriitakysymyksissä korostuu näköhan se tapahtuu julkisen keskustelun kulmien epätasa-arvo. Koko virkavaltasolla tai edustuksellisia ja juridisia tainsituution auktoriteetilla puhuva kanavia pitkin. Tässä suhteessa kaikki poliisi sanoo, aktivistit taas väittävät – kansallisvaltion virallisesti tarjoamat mikäli pääsevät ääneen ollenkaan. Mepuitteet ohittava poliittinen toimin- dian ratkaisujen kannalta tämä tuntuu ta asettuu lähtökohtaisesti soveliaan ymmärrettävältä, kun sana sanaa vaskansalaisuuden raamien ulkopuolelle taan -tilanteissa asettuvat vastakkain – oli se sitten laillista tai laitonta, väki- mahdollisesti toimittajan jopa henkivallatonta tai väkivaltaista, omaisuut- lökohtaisesti tuntema poliisi sekä rita tuhoavaa tai ei. Tämän rinnalla ja kolliseksi leimattu aktivisti. Asetelman siihen pohjautuen yksittäiset joukko- voi odottaa vaikuttavan myös aktitiedotusvälineet ottavat avoimesti tai vistien mahdollisuuksiin oikoa valtapiilotellusti tiettyjä asemia yksittäisissä mediauutisointia. Lisätietoja poliisin poliittisissa kiistakysymyksissä. Viit- toiminnasta häädössä sisältänyt oikaiteitä löytyy myös Fennovoima-kamp- supyyntö Ylelle ei johtanut uutisoinpailujen ympäriltä: Kalevan uutistuot-

15

nin muuttamiseen. Vastauksessaan Yle korosti toimituksen oikeutta valita näkökulmansa uutiseen; julkisen sanan neuvosto taas kieltäytyi ottamasta Ylen uutisointiin kantaa Reclaim the Capen keskeneräisen oikeuskäsittelyn takia.

Lopulta on todettava, että median käsitteleminen tavoitteiltaan ja toimintatavoiltaan yhtenäisenä blokkina ei ole kovin hedelmällistä edes radikaalin suoran toiminnan yhteydessä. Valtamedian julkaisuihin kirjoittelee myös kriittisiä toimittajia, joilla on huomattavasti liikkumavaraa kamppailujen uutisoimisessa. Silti virkavallan väärinkäytöksiä selvittämään lähtevän toimittajan mahdollisuudet jäävät hyvin rajallisiksi ilman vedenpitävää näyttöä. Poliisi voi aina kuitata kiusalliset kysymykset pippurikaasun käytöstä auton sisätiloissa lataamalla, että “kaasua ei ole käytetty, koska se ei sovellu sisätiloissa käytettäväksi” (19) sekä ohittaa projektiiliaseen käytön kyseenalaistamisen toteamalla, että ”poliisin operaatiot ovat onnistuneet hyvin” (9). ■ Lähteet: http://bit.ly/2c01aeq

Kirjoittaja on ympäristöaktivisti, joka toimii muun muassa Fennovoiman vastaisessa liikkeessä.

YMPÄRISTÖ

EKOFEMINISMISTÄ Alvar Huhtanen

M

odernin intersektionaalisen feminismin lähtökohta on, että koska eri ihmisryhmiä ja vähemmistöjä sortavat valtarakenteet ovat pohjimmiltaan samoja, legitiimiä globaalia tasa-arvotaistelua on käytävä solidaarisuudessa yhtenäisenä – ja identiteettitasolla inklusiivisen monenkirjavana – rintamana. Feminismi, joka ei ota huomioon esimerkiksi transihmisten tai alkuperäisasukkaiden vähemmistöjen oikeuksia, ei ole vakavasti otettava ideologia, sillä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vihollinen on kaikkialla sama – yksinkertaistaen ilmaistuna kapitalistinen patriarkaatti ja sille rakennetut valtajärjestelmät.

Tämä on myös ekofeminismin ideologinen lähtökohta, mutta se korostaa, että myös ihmiskunnan harjoittamaa luonnon alistamista koskevat samat lainalaisuudet kuin ihmistenvälistä sortoa. Akatemian piirissä näitä lainalaisuuksia on tutkinut esimerkiksi yhdysvaltalainen filosofi Karen Warren, joka on kirjoittanut laajasti ympäristöetiikan ja feminismin yhteydestä. Tekstissään The Power and the Promise of Ecological Feminism hän pyrkii määrittelemään ekofeminismin teoreettisen viitekehyksen. Warrenin määritelmä perustuu vallankäytön logiikan (logic of dominance) käsitteelle: hän osoittaa, että on mahdollista eritellä modernin alistamisen kaavat ja mekanismit selkeäksi (ja eettisiltä perustoiltaan epäkelvoksi) logiikaksi.

Warrenin mukaan luonnon sortamisen taustalla on konseptuaalinen rakenne, jossa ihmisen kyky rationaaliseen ajatteluun ja elinympäristönsä määrätietoiseen muokkaamiseen nähdään perustana ihmiskunnan moraaliselle ylempiarvoisuudelle luontoon nähden. Tällä moraalisella asemalla sitten oikeutetaan luonnon alistaminen ihmisen tarpeiden mukaan.

Sukupuolten välisen sorron oikeutuksen logiikka on sama, Warren argumentoi, mutta sen lähtökohta on sukupuolirooleihin liittyvä premissi. Yhteiskunnassamme naiset on historiallisesti luokiteltu ennen kaikkea tunteellisiksi olennoiksi, mikä on yhdistynyt luontoon ja luonnolliseen. Miehet sitä vastoin edustavat järkeä ja humaaniutta - ihmisyyttä, joka länsimaisessa maailmankatsomuksessa nähdään luonnosta erillisenä, jopa sen antiteesinä. Kun tämä keinotekoisen vastakkainasettelun narratiivi yhdistetään aikaisemmin käsiteltyyn luonnon alistamisen logiikkaan, päästään johtopäätökseen, jossa järkiperäiset miehet ovat alkukantaisten naisten yläpuolella moraalisesti. Sorron logiikkaa edelleen seuraten, tämä asetelma on oikeutuksena sukupuolten epätasa-arvoisuudelle.

Ekofeministinen kritiikki kohdistuu vallankäytön logiikan virheellisiin premisseihin - valtarakenteita palveleviin, typistäviin jaottelunarratiiveihin, itsekkäisiin ja mielivaltaisiin moraalihierarkoihin, ja siihen oletukseen, että ekosysteemien ja ihmisryhmien järjestelmällisen hyväksikäytön voi ylipäätään kestävästi perustella. Voimme havaita intersektionaalisen feminismin ja ympäristöajattelun väliset vahvat siteet teorian lisäksi myös käytännön tasolla. Teollisen vallan- ja voitontavoittelun synnyttämä ympäristökriisi nimittäin sortaa ensisijaisesti juuri niitä ryhmiä, joita sortavia rakenteita feminismi pyrkii sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä purkamaan.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa asun ja opiskelen, ympäristöongelmat ja yhteiskunnan syvät sosiaaliset epäkohdat törmäävät rajusti. Jac-

queline Patterson, perinteisen NAACP-kansalaisoikeusjärjestön ympäristö- ja ilmastokysymyksiä ratkovan osaston johtaja vieraili yliopistollani Nashvillessä keväällä. Luennollaan Patterson toi esiin sen, minkä aktivistit ovat tienneet jo pitkään: amerikkalaisten ympäristökriisien kärsijät ovat köyhät ja ei-valkoiset - yhteiskunnan totutut maksajat. Tummaihoiset altistuvat valkoisia useimmin haitallisille yhdisteille juomavedessä, ja hengittävät saastuneempaa ilmaa ulkona ja kodeissaan. Alkuperäisasukkaat on jo vuosikymmeniä kaavoitettu asumaan raskasteollisten, ihmisille haitallisten hiilivoimaloiden lähelle.

Myös Suomen mediassa otsikoihin päässyt Flintin kaupunki Michiganissa oli luennon keskeinen esimerkki: umpiköyhässä Flintissä, jossa valkoiset ovat vähemmistö, paljastui vuosia jatkunut vesijohtoveden saastuminen lyijyllä ja muilla haitallisilla aineilla. Flintin kriisi, joka jatkuu edelleen, on suoraa seurausta Michiganin republikaanikuvernöörin talouspoliittista kähminnöistä: rikkaiden ja yritysten verojen alentamiseen erikoistunut kuvernööri on määrätietoisesti syövyttänyt demokratiaa paikallispolitiikan tasolla, ja väkisin läpi ajetulla vesijohtotempauksellaan hermomyrkytti – ainakin jossain määrin tietoisesti – kaupungin 100 000 asukasta säästääkseen julkisen sektorin kuluissa. Synkeä tapaus Flint piirtää yhteyden talousjärjestelmämme ja epätasapuolisesti elämää rajoittavan ilmastokriisin välille poikkeuksellisen selkeästi.

Maailmanlaajuisesti naiset ovat miehiä heikommassa asemassa kun ilmastonmuutoksen kortteja jaetaan. Virustaudit, joita ilmaston lämpeneminen voimistaa, ovat suurempi terveysuhka raskaana oleville kuin muulle väestölle. Globaalisti naiset kantavat miehiä enemmän vastuuta esimerkiksi juomaveden hankkimisesta ja ruoan pienviljelystä. Maatalous ja puhtaan juomaveden lähteet ovat erityisen haavoittuvaisia äärimmäisen kuivuuden, tulvien, tautien ja saastumisen kaltaisten uhkien edessä, ja näiden resurssien tuhoutuminen iskee lujimmin naisiin.

Myös ratkaisujen osalta ympäristö- ja ihmisoikeusongelmat ovat toisiinsa sidotut. Tämä ekofeminismin keskeinen viesti ennen kaikkea avaa suuria mahdollisuuksia. Kuten Naomi Klein totesi aikaamme määrittävässä teoksessaan Tämä muuttaa kaiken (suomeksi Into, 2015), ilmastonmuutoksen välttämättömiksi tekemät valtavat rakenteelliset muutokset poliittisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin järjestelmiimme saattavat olla paras mahdollisuutemme luoda sosiaalisesti oikeudenmukainen globaali yhteiskunta. Vastaavasti ympäristöliike tarvitsee kipeästi feminismin ja ihmisoikeuksien nimessä käytävien taisteluiden poliittista muutosvoimaa saavuttaakseen päämääränsä.

Kun ennennäkemättömän ympäristökatastrofin äärellä ymmärrämme, että mikä tahansa kriisi vaikuttaa eniten yhteiskunnan vähempiosaisiin, ja muistamme kansainvälisen tasa-arvotyön elintärkeän solidaarisuuden prinsiipin, ei ole vaikeaa olla samaa mieltä Karen Warrenin kanssa: vastuullinen ympäristötoiminta on määritelmällisesti feminististä, ja toisaalta ympäristönsuojelun täytyy olla osa nykypäivän feminismiä. ■

”Maailmanlaajuisesti naiset ovat miehiä heikommassa asemassa kun ilmastonmuutoksen kortteja jaetaan.”

16

Kirjoittaja pelkää kaasuja.

MAAILMA

MAANTIETEELLISIÄ PERSPEKTIIVEJÄ VASEMMISTOLAISUUTEEN Teksti: Vladimir Bordones Suomentanut: Laura Kolehmainen

M

inä olen kotoisin Chilestä, maasta maailman takalistossa. Pohjoista hallitsee 2000 kilometriä aavikkoa, etelässä ihmiset eristää Patagonia järvineen, saarineen, tuulineen ja jäätiköineen. Lännessä pääsyn naapurin, Argentiinan, sulkevat Andien giganttiset vuoret ja viimein idässä raja muodostuu Tyynestä valtamerestä. Minun kansani on syntynyt maantieteellisesti eristyksissä muusta maailmasta. Vaikka näin on, se ei tarkoita sitä, ettemmekö olisi politiikan tekemisen pioneereja. Chile oli esimerkiksi se maa, jossa kolmas kansanrintama syntyi Ranskan ja Espanjan kokemusten vaikutuksesta. Yliopiston demokratisoimisuudistus, jossa äänen saivat professorien lisäksi myös muut työntekijät ja opiskelijat, tapahtui vuonna 1967, vuotta ennen Ranskan historiallista toukokuuta 1968, ja Salvador Allenden demokraattinen valitseminen presidentiksi maailman ensimmäisenä marxilaisena olivat kummatkin chileläisiä kokemuksia.

Eteläamerikkalaisena en yksinkertaisesti voi olla globalisaation puolella. Nälkää ja köyhyyttä ei suinkaan olla poistettu maailmasta, ne on vain siirretty eurooppakeskeisen maailman rajojen ulkopuolelle. Myönnän kuitenkin, että taloudellinen kehitys globalisaation viitekehyksessä on mahdollistanut myös minun maanosasta toiseen muuttamiseni, ideoiden tänne tuomisen ja toisten oppimisen.

Haluan tehdä selväksi heti alkuun, että sanottavani perustuu lähinnä omille kokemuksilleni elämästä Etelä-Amerikassa ja nyttemmin sille, mitä olen nähnyt Ranskan, Belgian ja Saksan katuja kulkiessani. Se ei luonnollisestikaan edusta kaikkea ja kaikkia eurooppalaisia, mutta seuraavassa joitakin minun huomioitani.

Ensinnäkin, Euroopassa on oltava stressaantunut. Jos syytä stressiin ei ole, se keksitään. Vihaiset ihmiskasvot hallitsevat katuja. Minua tämä järkyttää, koska ei Etelä-Amerikassa ole hankalaa hymyillä. Johtuisiko se ehkä siitä, että eteläamerikkalaisilla on aina ollut vaikeaa; olemmehan jenkki-imperialismin takapiha. Meidän yhteiskuntamme, jotka kirjoitetun historiansa alusta lähtien ovat olleet olemassa ainoastaan hyödynnettäviksi kahlehdittuina, yhteiskuntamme, jotka ovat eläneet läpi traumaattisten diktatuurien. Yhteiskunnat, joiden kansalaiset ovat nykyään demokratian lapsia, mutta joissa joka tapauksessa eletään konkreettisesti köyhyyttä.

Itse olin 45 oppilaan luokalla julkisessa koulussa, jossa KENELLÄKÄÄN ei ollut rahaa ostaa jalkapalloa. Tämä ongelma ratkaistiin tekemällä rikkinäisistä alushousuista pallo, äitiemme luvalla. Tämä pallo ja kaksi kiveä mahdollistivat jalkapallon pelaamisen. Ehkä tämänkaltaisten kokemusten takia on helppo olla elämälle kiitollinen. Voida hengittää, voida jakaa tupakka ystävien kanssa (jostain se sosialismi on aloitettava) ovat jo hyviä syitä hymyillä. Kenties eurooppalainen materialismin perintö estää näkemästä tällaisia asioita.

Minusta vaikuttaa myös siltä, että eurooppalaiset opiskelijajär-

jestöt pyrkivät lähinnä ratkomaan yliopiston hallinnon sisäisiä ongelmia sen sijaan, että pyrkisivät yhdistymään ammattiyhdistysväen kanssa. Sitä paitsi, sanansa ja mielipiteensä muulle yhteiskunnalle saattaminen ei vaadi päivälehtiä: Etelä-Amerikassa pula kommunikaation välineistä ei ole tekosyy jättää kommunikoimatta. Jos sanomalehdet eivät anna tilaa, rakennusten seinillä sitä kyllä on. Meillä seinät ovat kansan mielipidepalsta. Täytyy myös mainita, että poliittinen aktivismi 13–14-vuotiaiden keskuudessa yläkouluissa ei ole lainkaan epätavallista, mikä on suoraa seurausta siitä että tietää, että neljän vuoden kuluttua ei itse pääse yliopistoon koska vanhemmat eivät ole tarpeeksi rikkaita.

Ne eteläamerikkalaiset, jotka tulevat Eurooppaan, voivat olla keskiluokkaisia tai miljonääriperheistä (ja joissain tapauksissa fasisteja, kuten monet venezuelalaiset jotka muuttavat Eurooppaan ja joita siksi inhotaan muualla Etelä-Amerikassa). Monet Etelä-Amerikkaan saapuvat eurooppalaiset puolestaan näyttäytyvät meidän silmissämme ns. hippeinä, tai mikä vielä pahempaa, porukkana joita kutsumme pachamamisteiksi eli äitimaalaisiksi. Nämä ryhmät puhuvat kauniisti ja ovat kyllä riistäviä systeemejä vastaan, mutta toimivat täysin porvarillisessa diskurssissa käyttäessään meidän ponchojamme ja pauhatessaan vallankumouksesta.

Toisaalta tiedän kyllä, että Euroopassa on tuhansia tovereita, jotka taistelevat muista juoksuhaudoista käsin huolimatta siitä, että nämä ihmiset eivät aina miellä itseään poliittisiksi menestyksekkäissä ympäristö-, taidetai sosiaalisista oikeudenmukaisuutta ajavissa järjestöissä toimiessaan.

Näiden lyhyiden huomioiden jäljiltä minua mietityttää, kuinka meidän käy. Ajat ovat vaikeat Euroopassa: terrorismia pakenevat ihmiset karkotetaan kauemmas eikä kukaan tee mitään. Fasistiset liikkeet ovat taas tulossa pinnalle tällä kulttuurialueella. Ja olen huolissani, sillä vallankumous Facebookissa, Twitterissä tai Instagramissa ei riitä. Tarvitaan tietoisuutta, organisoimista ja toimintaa kaduilla, ja kysymys kuuluukin: onko eurooppalaisista vasemmistolaisista hylkäämään mukava, turvattu, etuoikeutettu asemansa ja tekemään aidosti jotain? ■

17

Kirjoittaja on opiskellut oikeustiedettä Chilessä ja asuu tällä hetkellä Belgiassa.

MAAILMA

KESKILUOKKAISUUS PALJASTUU REISSUSSA Eppu Saarela

S

uuren matkan aattona meitä pelotti ryöstetyksi tulemisen mahdollisuus, koska se on suurin mahdollinen sosiaalinen moka. Meistä vaikutti siltä, että ryöstetty on luuseri kahdessa paikassa. Kotimaan kannalta ryöstetyksi tuleminen tarkoittaa epäonnistumista erilaisuuteen valmistautumisessa. Ei osattu olla oikeassa seurassa tai turvallisissa kohteissa. Ei osattu varoa vaarallisia tilanteita eikä pidetty huolta matkan tärkeimmästä resurssista eli taloudesta. Kohdemaassa ryöstetyksi tuleminen tarkoittaa epäonnistumista muukalaisen roolissa. Ei osattu noudattaa sääntöjä vaan oltiin turisteja, jotka yrittävät liimata kielensä jokaiseen jäätyvään rautaputkeen.

Minä ja tyttöystäväni valitsimme umpimähkään maita Kaakkos-Aasiasta, mutta myös paikkoja joissa voisimme väliaikaisesti palata tuttuihin kahvimakuihin ja täysjyvämuroihin.

Ensimmäinen matkamme Fidzin saarille kesti 36 tuntia ja se opetti meille kaiken tulevista kuukausista. Ihmisillä tapana pistää lennon jälkeinen oireilu jet lagin piikkiin, mutta nyt kärsimys tuntui aiheutuvan erilaisuuteen siirtymisen krapulasta.

Lentokoneesta ulos astuminen ja sen jälkeiset ensimmäiset tunnit vaikuttivat todella raskaita, koska tilannekohtainen harkintakyky oli kotimaan ajassa ja uusiin sosiaalisiin tilanteisiin mukautuminen on ylityötä keholle ja mielelle.

Suomessa olisimme vastanneet kieltävästi epämääräisen äijän ja hänen 60-luvun Toyotansa kutsuun lentokentän parkkipaikalla, mutta nyt meidän piti arvioida uudelleen ennakkoluulojamme. Emme halunneet vaikuttaa epäpäteviltä. Kyyditsijä paljastui majoituspaikkamme luottokuskiksi, vaikka sitä ei voinut mistään päätellä. Nyt olisimme voineet huojentua ja ottaa rennosti, mutta sen sijaan keskustelimme siitä kuinka meidän on pakko olla avoimempia vieraassa kulttuurissa.

Hostellin puisen vastanaottopöydän päällä oli kyltti “You’re in Fidzi time”. Fidzin kelloista voisi kuskimme mukaan ottaa minuuttiviisarin pois, koska sillä ei tee mitään. Saimme tiedon siitä, että huone valmistuu – ajallaan.

Ajoissa oleminen on suomalaisille luotettavuuden mittari, joten meidän olisi pitänyt epäillä paikallisten moraalia. Sen sijaan, kun saimme kuulla fidziläisten empaattisesta elämänasenteesta ja kellofasismin kritiikistä, löysimme itsemme eksistentiaalisesta kriisistä joka lähti pois vain kännäämällä paikallista olutta.

Luulimme olevamme valmistautuneita likaan ja kuumuuteen, mutta huoneemme oli kummallisella tavalla sottainen. Lika ja sotku ovat joskus esteettisesti ällöttäviä, mutta nyt ne tuntuivat edustavan epäjärjestystä ja moraalista epäselvyyttä. Ihan kuin olisimme saaneet tar-

tunnan likaisista ja tiloista ja samalla tunsimme muuttuvamme itse lian kaltaiseksi – alhaisen sosiaalisen statuksen olennoiksi. Emme valittaneet tai vaihtaneet huonetta, mutta sijaan tunsimme syyllisyyttä siitä, että halusimme siivota sen lattiasta kattoon. Koimme parhaaksi vaihtoehdoksi kiduttaa itseämme liassa matkan loppuun asti.

Kaupungissa kohtasimme kokonaisia kerjäläisten sukupolvia ja näissä tilanteissa jouduimme pahimpaan kriisiin. Ensireaktiomme oli liian köyhien ihmisten välttäminen, koska kerjäläisten kohtaaminen aiheutti meissä sietämätöntä syyllisyyttä. Naamioimme tämän itseltämme piiloon ja annoimme tilalle avointa syrjintää epäilemäällä köyhiä ihmisiä rikollisiksi.

Ajatustemppu onnistui huonommin pikkulasten ja muiden pyyteettömiltä ihmisiltä vaikuttavien kohdalla. Lopulta itsesäälimme kasvoi liian isoksi ja meidän piti alkaa keksiä tekosyitä paetaksemme paikalta.

Matkan noloin tilanne tuli vastaan, kun meidät pyydettiin paikalliseen heimorituaaliin, jossa pitää juoda puunjuuresta tehtyä lientä muiden kanssa samasta kiposta. Se oli meistä ymmärrettävistä syistä ällöttävää, mutta emme kehdanneet kieltäytyä pelkän hygienian perusteella.

Kehitimme telepatialla tarinan, jossa emme halunneet osallistua rituaaliin, koska se oli naisia syrjivä. Uskoimme tarinaan itsekin kunnes näimme toistemme ilmeet jälkeenpäin. Jälleen kerran olimme epäonnistuneet avoimuudessa ja onnistuneet syyllisyydessä.

Tässä vaiheessa aloin miettiä miksi olemme näin noloja.

Amerikkalaisen sosiologin Erwing Goffmanin mielestä yksilön jatkuva huolehtiminen omasta pärjäämisestään sosiaalisten tilanteiden keskellä on keskiluokkaisten ihmisten piirre. Poroporvarin suurin hyve on olla sellainen ihminen, joka osaa ottaa muut huomioon, koska siten kunnioitetaan ihmisten autenttista yksilöllisyyttä ja ansaitaan oma paikka muiden yksilöiden keskellä. Jatkuva epäonnistumisen pelko saa aikaan syyllisyyttä ja teennäistä käyttäytymistä, jota keskiluokkainen ihminen yrittää kompensoida käyttäytymällä mahdollisimman oikein. Ulkomailla siitä seuraa hullunkurisia tilanteita koska keskiluokkainen ihminen ei pääse pakoon luonnettaan. Mitä enemmän hän yrittää mukautua, sitä enemmän hän on oma itsensä. ■

Kirjoittaja opiskelee sosiologiaa ja kokeili rajojaan puolen vuoden reissulla maailman eräällä laidalla.

18

MAAILMA

PERINTEET JA UUSI KULTTUURIIDENTITEETTI CHILESSÄ Teksti: Vladimir Bordones Suomentanut: Laura Kolehmainen

Eteläamerikkalainen vasemmistolaisuus perustuu paitsi anti-imperialismille, myös ylpeydelle omasta verenperinnöstä. Siihen kuuluu ylpeys indo-amerikkalaisuudesta, Amerikan alkuperäisasukkaiden jälkeläisyydestä, heidän, jotka puolustivat maitaan eurooppalaiselta valtaukselta ja jotka saavuttivat itsenäisyyden eurooppalaisesta ikeestä. Chilen sosialistinen puolue on kritisoinut kapitalismia, sosiaalidemokratiaa ja Neuvostoliittoa rankasti luoden tilaa itsenäiselle chileläiselle sosialismille, joka perustuu autonomiseen asemaan eteläamerikkalaisena toimijana.

Vaikka latinalaisessa Amerikassa esiintyy paljon alkuperäisasukasretoriikkaa, aitoa kunnioitusta, tunnustusta tai voimauttamista alkuperäisasukasryhmittymiin liittyen on olemassa vain paikoitellen. Emme ole niin pitkällä kuin Kanada inuiittiensa, Uusi-Seelanti maoriensa, Norja, Ruotsi ja Suomi saamelaistensa (Suomi ja ILO:n edelleen ratifioimaton sopimus nro. 169, toim. huom.), Tanska Grönlannin inuiittiensa ja moni Yhdysvaltain osavaltio autonomisine navajo -territorioineen.

Haluan kuitenkin kirjoittaa jostakin henkilökohtaisemmasta. Kuinka löytää yhteys indo-amerikkalaiseen puoleensa kun on kotoisin eteläisestä Etelä-Amerikasta kuten Chilestä, Argentiinasta tai Uruguaysta? Nämä maat ovat kulttuuriltaan eurooppalaistuneempia kuin naapurinsa mutta eri tavalla: kolonialismi on eri asia kuin eurooppalaista tuontitavaraa oleva yhteiskuntamalli ja osin väestökin.

Rasismi on hallinnut chileläisessä alitajunnassa vuosikaudet. Vaikka tämä voi kuulostaa kummalliselta -- olemmehan mestitsikansa -- se on totta. Chilen väestö koostuu 14 alkuperäiskansasta (en laske mukaan Pääsiäissaarten Rapa Nui -kansaa, johon Chilellä ei ole mitään aitoa yhteyttä vaan pelkkä siirtomaasuhde), joista puolet tuhottiin espanjalaisten, patagonialaisten valloittajien ja Chilen hallituksen toimesta. Jäljelle jääneet intiaanikansat ovat vähemmistössä, ja me loput näemme intiaaniperimämme ihossamme, silmissämme ja hiuksissamme. Tästä huolimatta, ei meillä koskaan ole ollut aitoa yhteyttä historiaamme alkuperäisasukkaina: minä itsekään en tiedä, mistä intiaaniheimoista polveudun. Kun olen pohjoisessa, tunnen yhteyttä

aymaroihin ja kun asuin etelässä, mapucheihin.

Oikeastaan ihmisillä on taipumus identifioitua valkoisiksi vaikka eivät sitä olekaan, ja unohtaa alkuperäisasukkaan geenit, jotka suonissamme virtaavat.

Koulussa 90-luvulla oli tavallista, että intiaanisukunimille naurettiin. Meitä ei myöskään opetettu kunnioittamaan omien alkuperäisasukkaidemme saavutuksia, kuten halua ja kykyä asettua Pohjois-Chileen maailman kuivimmille ja hedelmättömimmille aavikoille tai etelän mapuchejen saavutusta ainoana indo-amerikkalaisena ryhmänä olla antautumatta espanjalaisille.

Koulutuksemme on sisällöltään eurooppakeskeistä kuten muuallakin maailmassa.

Omat muistoni historiantunneilta liittyvät lähinnä Kreikkaan, Roomaan, eurooppalaiseen keskiaikaan ja Ranskan vallankumoukseen. Häviävän vähän tilaa oli omistettu latinalaisen Amerikan alkuperäissivilisaatioille. Mainitsen tämän usein kun puhun eurooppalaisten kanssa, ja usein he sanovatkin, että tunnen heidän historiansa paremmin kuin he itse. Ja niin se onkin, meille opetetaan HEIDÄN historiaansa.

En varsinaisesti puhu valloittajien tuhosta, maya -kulttuurin rauniosta Meksikossa ja Machu Picchusta Perussa, jotka kyllä tunnetaan, vaan paikallisemmista historioista. Etelässä me olemme kaukana tästä kaikesta. Kun kansoja tuhottiin täällä, tuhottiin kirjaimellisesti kaikki. Tutkijat voivat todeta lähinnä että tietty kansa eli vaikkapa rannikolla ja tietyllä tavalla. Eurooppalaisten kulttuurien kohdalla on usein toisin: niillä on käsinkosketeltava historia, jonka voi yhä nähdä ja kokea. Linnat, keskiaikaiset muurit ja muut ovat yhä paikoillaan. Ehkä siinä on yksi syy siihen, miksi eurooppalaiset kansallisaatteet ovat niin vahvoja niinkin pienellä alueella kuin Eurooppa on.

Paljon suuremmassa Etelä-Amerikassa kansallisaatteet eivät tätä vastoin koskaan ole olleet kovin vaikutusvaltaisia. Tietysti diktatuurit ovat yrittäneet näitä tuntemuksia luoda regiimiensä aikana, mutta vahvempana on silti nähty eteläamerikkaisen vapaustaistelijan Simon Bolívarin ajatus Suuresta isänmaasta.

Perussa ja Boliviassa on alkuperäiskansojen enemmistö väestössä. Näissä maissa al-

”Pyrkimys olla mahdollisimman valkoinen on jäämässä vihdoin taka-alalle”

19

kuperäiskansat ovat eksploitaatiosta huolimatta kyenneet säilyttämään perinteitään, tanssejaan, omaa kulttuuriaan. Me chileläiset sitä vastoin, täällä vallinneen rasismin tuloksena, lähinnä lainaamme muilta: espanjalaisilta siirtomaakaudella, englantilaisilta 1800-luvullta, gringoilta nyt. Näistä aineksista synnytetään chileläinen identiteetti.

Onneksi asiat muuttuvat Chilessä uusien sukupolvien myötä. Diktatorisesta yhteiskunnasta, joka toitotti vahvan nationalistista ja antilatinalaista diskurssia, ollaan hiljalleen pääsemässä demokraattiseen keskusteluun.

Yhä enemmän alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä muuttaa kaupunkeihin ja valmistuu yliopistoista, yhä useampi chileläinen ajattelee alkuperäisasukkaan juuria ylpeydellä eikä häveten. Hallitsevien luokkien väite siitä että olemme valkoisia ja toisaalta pyrkimys olla mahdollisimman valkoinen on jäämässä vihdoin taka-alalle, ja on mahdollista olla ylpeästi esimerkiksi mapuchejen jälkeläinen.

Sen tähden vaikka Chilen vasemmistolainen nuoriso on perusteellisen anti-imperialistinen ja anti-siionistinen, meidän on julistauduttava indo-amerikkalaisiksi ennen kuin julistaudumme sosialisteiksi tai kommunisteiksi. Lopetettava identiteettimme etsiminen muualta kuin omasta historiastamme. Siitäkin huolimatta, että tragediamme on yrittää löytää yhteys niihin, jotka taistelivat maanpalasemme ja itsenäisyytemme puolesta ilman, että voimme nähdä, kuulla tai koskea heitä mitenkään. ■

Kirjoittaja on kotoisin Chilestä, pitää eurooppalaisista wannabe-boheemikoista ja pohtii eteläamerikkalaista identiteettiään nyt Euroopasta käsin.

maailma

Peruuttamaton, keskeneräinen, kuvitteellinen Teokset: Kokati Havanna, Kuuba 2015

20

maailma

21

22

23

24

25

26

â€œĂ‰ste ensayo es un gesto en pos de legitimar una sociedad subdesarrollada, su cultura, su movimiento.â€?

27

TAIDE

YLIOPPILASTEATTERI PALASI LAPUALLE Teksti: Lauri von Pfaler, Laura Kolehmainen ”Jumalauta! Näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata Jumalaa!

Isänmaata pohjan perukoilla, ei mikään auta, paitsi Pohjanmaa!”

Sanat kaikuvat kuulaina Mustikkamaan kesäteatterin hiljaisena ja odottavana istuvan teatteriyleisön yli ja jäävät kaikumaan lavaa ympäröiviin metsiin. Ne kuuluvat Lapualaisoopperan pahamaineisen päähenkilön, Vihtori Kosolan huulilta, kun hän saapuu ensimmäistä kertaa lavalle teatteriesityksen alkupuoliskolla; ne toimivat ikään kuin transsendenttisena merkkinä Vapahtavaa odottavalle, hajanaiselle, pettyneelle ja turhautuneelle kansanosalle: ”Muutos on lähellä, kunhan seuraatte minua!”

L apualaisooppera 2016 on Ylioppilasteatterin nykypäivän nuorten teatteritaiteilijoiden tulkinta 50 vuotta sitten kantaesityksensä saaneesta Arvo Salon kirjoittamasta suomalaisen teatteritaiteen merkkiteoksesta.

Alkuperäinen Lapualaisooppera oli, ja on edelleen, monella tapaa erittäin merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka ilmestyessään aiheutti suurta närää ja pahennusta suomalaisen yhteiskunnan porvarillisissa aineksissa. Näytelmä pyrkii brechtiläisesti saamaan katsojan pohtimaan

ja reflektoimaan sen kertomaa tarinaa, sen suhdetta hänen kokemaansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja siinä vaikuttaviin valtasuhteisiin.

Alkuperäistä versiota näkemättömänä on vaikea sanoa, alkoiko se yhtä brechtiläisin ottein, mutta vuoden 2016 Lapualaisooppera vieraannutti katsojan ensi sävelistä alkaen, kun eräs näytelmän esittäjistä saapui yleisön eteen kertoakseen perheensä tarinan, alkaen hänen isänsä paosta Irakista juutalaisten vainojen seurauksena. Juuri brechtiläiselle teatterille on tyypillistä ilmiantaa itsensä sinä, mitä se tyypillisesti on: näytelmää, joka käy vuoropuhelua yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa.

Esityksessä kuvattu todellisuus on vahvasti kahtiajakautunut yhtäällä suvaitsevaisiin, suvakkeihin, ja toisaalla rajoja kiinni vaativiin, joita näytelmässä luonnehditaan myös suhteessa suvakkeihin kivasti rimmaavasti vajakeiksi. Ensimmäisten toimia ohjaa erilaisuuden hyväksyminen, jopa sen fetisoiminen, jonka suvakit toki itse kokevat positiivisena kulttuurisen moninaisuuden arvostamisena. Toisten elämänkatsomus taas pohjautuu pitkälti katkeraan vihaan, sekä inhoon erilaisuutta kohtaan suhteessa ”normaaliin”, hyvin kapean

maskuliiniseksi ja valkoiseksi käsitteellistettyyn Suomeen ja suomalaisuuteen. Kun myös tämän ryhmän käsitys perustuu toiseuteen, joka käsitteellistetään ja käsitetään negatiivisena, uusintavat molemmat ryhmät osaltaan toiseuden fetissiin perustuvaa kuvaa erilaisuudesta ja monikulttuurisuudesta, jonka keskiössä on ”valtaväestöstä” eriävien henkilöiden: pakolaisten, maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen, määritteleminen ja heidän erilaisuutensa kautta, minkä seurauksena yksilöllisyydelle jää usein vähän tai häviävän pieni tila.

Toiseuden fetissi tapana käsitteellistää erilaisuutta tulee erittäin vahvasti esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Irakista pakolaisena saapunut Maria-niminen nainen pitää ravintolapäivänä irakilaista puuroa myyvää ravintolaa.

Näyttämölle ensimmäisenä saapuvat, ulkonäöltään hipihtävät henkilöt päättävät ostaa Marialta ruokaa juuri sen erilaisuuden takia, minkä lisäksi he nykykulttuurille tyypillisesti ikuistavat itsensä sekä eksoottiselta tuntuvan ruokansa, että sen myyjän kanssa kaikkiin mahdollisiin somekanaviin. Myöhemmin paikalle saapuvat rajoja kiinni vaativat henkilöhahmot kiinnittävät myös huomionsa myyjään il-

28

meiseen eksoottisuuteen, jota he kommentoivat rasistisesti, minkä jälkeen he hyökkäävät tämän kimppuun.

Vaikka suvaitsevaisten vastavoimaan ja sen ajatusmaailmaan liitetäänkin dialogin ja performatiivisuuden keinoin osittain täysin irrationaalisuuden ja suorastaan ableistisia vajaaälyisyyden kyllästämiä mielleyhtymiä, muun muassa termin ”vajakki” käytön kautta, pyrkii näytelmä silti myös materialistiseen analyysiin. Pitkälti vasemmistolaisen (uus-)fasismin ja äärioikeiston nousun analyysin hengessä rajoja kiinni vaativat esitetään markkinaehtoistamisen, hyvinvointivaltion heikentämisen ja uusliberaalin globalisaation häviäjinä. 1900-luvun lopun historian kulusta ja politiikasta, sekä näihin erityisesti liittyvästä vaikutusmahdollisuuksien, tosiasiallisesta ja käsitetystä, kapenemisesta katkeroituneina henkilöinä, jotka kaipaavat suurta kertomusta, arkea suurempaa merkitystä elämälleen, ja uskovat sen löytyvän myyttisestä (ja historiallisesti olemattomasta) valkoisesta Suomesta.

Näytelmä kuvaa juuri tämänkaltaisen merkityksellisyyden ja yhteiskunnallisen merkittävyyden etsimisen äärimmäisen oivallisesti, esittäen samalla eräänlaisen 1900-lu-

TAIDE vun historian kuvauksen noin minuutissa. Lähtien viimeisen vuosisadan yleisesti pahoina pidettyjen hallitsijoiden ja valtioiden johtohenkilöiden nimiä toistavasta rallista päädytään pyytämään avuksi Kosolaa. Kosola tuntuu kuitenkin olevan olemukseltaan paljon historiallista Vihtori Kosolan henkilöä moninaisempi ja moniulotteisempi, transsendentti ilmiö, sillä Kosola-huudot vaihtuvat hetkeksi yhtenäiseen ja koko näyttelijäkuntaa yhdistävään Warshavjankan laulamiseen. Kosolaa ei täten voi suoraan yhdistää pahuuteen, viriävään ja avoimen rehottavaan rasismiin, eikä muilutuksiin, vaan hänen hahmonsa voidaan nähdä tuhoavaksi ja sisäänpäin kääntyneeksi muuttuneeksi muutoshaluisuudeksi, jonka ei olisi välttämättä tarvinnut kehittyä tähän suuntaan. Warshavjankan hiljalleen hiljentyessä ja ihmisten alkaessa kakoa vasemmistolaisuuden sulosäveliä, kohtaus päättyy kuvaan, jossa ainoa edelleen laulava on vasemmistolaista aatemaailmaa edustava Lyyti. Seuraava otos siirtyy ajassa eteenpäin kaikkien näplätessä älypuhelimiaan yksinäisinä. Näin havainnollistuu, kuinka

”Jumalauta! Näillä lakeuksilla, ei jumalauta pilkata Jumalaa! Isänmaata pohjan perukoilla, ei mikään auta, paitsi Pohjanmaa!”

yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti pirstaloituneessa aika-avaruudellisessa hetkessä vihapuhe ja siitä voimansa saava politiikka tarjoavat uskottavan- ja oikeudenmukaisen tuntuisen mahdollisuuden vaikuttaa oman elämänsä viitekehyksen ja mahdollisuuksien muokkaamiseen.

Tämä on voimakas rekonstruktio nykyhetkestä, ja katsojan syliin idealisminsa oksentavat ja katsomon reunoilla näytelmän ja sen katsojan todellisuuden rajalla leikittelevät näyttelijät osoittavat brechtiläisen teatterin keinojen toimivuuden myös jälkimodernissa katsomisen kontekstissa.

Kuinka vahvasti Kosolan Kristus-hahmo soikaan tässä hetkessä, kun kansa epätoivolla etsii sitä, joka kertoo miten asiat ovat, mikä on ahdingon syynä ja tarjoaa pelastuksen. Looginen tarina tuo rauhan ja varmuuden epäloogisessa, epävarmassa ja pirstaleisessa 1930-luvun ja 2010-luvun Suomessa.

Juuri tässä vanhan ja (täysin) uuden dialektisessa tanssissa Lapualaisooppera 2016 näyttää katsojalle, että poliittisella agitaatiolla ja toiminnalla voi vaikuttaa historian kulkuun. Näytelmä jopa monella tapaa kehottaa tekemään niin, etteivät pimeät, väkivaltaiset ja taantumukselliset reaktiot tee tyhjäksi edistyksellisten voimien rakentamaan maailmaa. Ennen kaikkea Ylioppilasteatterin teos valaa uskoa niihin, joiden taakka saattaa monella tapaa näyttää ajoittain ylitsepääsemättömältä; ehyeltä, vankalta ja yhtenäiseltä tuntuvan yhteiskunnallisten voimien kokonaisuuden alla kytee aina ristiriita tai ristiriitoja. Oikeanlaisella toiminnalla, joka nojaa erityisiin arvoihin ja strategiaan, voi näitä ristiriitoja aktivoida poliittisen toiminnan kannalta keskeisiksi ”kysymyksiksi”. Vaikka poliittiset toimijat eivät täysin yhtyisikään näytelmän tarjoaman ratkaisun, rakkauden, autuaaksi tekemään voimaan, on sen piirtämä kuva yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuuksista silti erittäin varteenotettava, sekä väkivallattomuuden vakaumus myös väkivallan edessä vähintäänkin arvostettava. ■

Kuva: Mitro Härkönen

29

Kirjoittajat opiskelevat maailmanpolitiikan tutkimusta ja nauttivat erityisesti kesäilloista brechtiläisessä hengessä teatterikatsomossa.

TAIDE

POLITIIKKAA TAITEEN JA TIETEEN RAJAPINNOILLA Minerva Juolahti

Y

liopistolla opiskellen viettämieni vuosien jälkeen olen nyt vuoden käyttänyt aikani nykytaiteen opintojen parissa. Taiteessa minua kiehtovat pitkälle samat asiat kuin tieteessä: ihmisyyden etsintä, mahdollisuus keskustella arvoista sekä poliittisen vaikuttamisen potentiaali. Alun perin lähdin opiskelemaan yliopistolle viestintää, koska sellaisten itselleni perustavalla tavalla tärkeiden arvojen kuin demokratian ja sananvapauden kannalta journalismin merkitys on keskeinen. Tieteen näkökulma maailmaan ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin on ollut minulle hyvin avartava, mutta olen kaivannut myös muita näkökulmia.

Taiteellisessa ja tieteellisessä lähestymistavassa on paljon samankaltaisuuksia ja myös paljon annettavaa toisilleen. Taidetta voi esimerkiksi tehdä tieteen tavoin yhteiskuntaa ja ympäristöä tutkien ja siten keskus-

tella ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Taidetta ja politiikkaa tekemässä -kirjassa (toim. Haapoja, Henriksson, Koitela, 2015) tarkastellaan taiteen ja politiikan suhdetta, toisaalta sitä miten yhteiskunnallisesti harjoitettu politiikka vaikuttaa taiteen tekemiseen ja toisaalta sitä, miten poliittisuus voi ilmetä taiteessa ja olla sen tekemisen lähtökohta. Kirjassa pohditaan sitä miten kantaaottavan ja rajoja rikkovan nykytaiteen tekemisen rahoittaminen ja esille saaminen on nyky-yhteiskunnassa erilaisten taiteen rahoitusmekanismien vuoksi hankalaa. Kirjaa lukiessa tulee väkisinkin mieleen, miten sama politiikka näkyy myös tieteen maailmassa. Samat välinearvoa korostavat vaatimukset kuin yliopistolla vaikuttavan myös taiteen alueella ja sekä taide että tiede nähdään usein arvokkaina vain, jos ne tuottavat jotakin taloudellista tai yhteiskunnallista hyötyä.

Taiteen ja tieteen tekemistä

yhdistää oleellisesti luovuuden ja ajattelun vapauden tärkeys, joiden pitäisi mielestäni olla kaiken tekemisen lähtökohta. Luovuus vaatii toteutuakseen runsaasti tilaa ja aikaa, samoin kuin ajattelun kehittyminen. Tila ja aika ovat kuitenkin tässä ajassa vallitsevien tehokkuusfantasioiden ja kiihkeän elämänrytmin valossa usein vain kaukaisia haaveita. Kiinnostavinta nykytaide tai tiede on silloin kun se sisältää jonkin oivalluksen ja uuden ajatuksen.

Tällaisten oivallusten ja uusien ajatusten syntyminen vaatii kuitenkin juuri paljon aikaa ja tilaa.

Taide ja tiede ovat aina jollain tavalla kytkeytyneitä politiikkaan, kumpikaan ei ole vapaa yhteiskunnassa vaikuttavista arvoista. Taide edustaa minulle keinoa, jolla on mahdollisuus puhua sellaisista asioista, joille ei ole sanoja tai joita on vaikea kuvata esimerkiksi tieteen keinoin. Kuitenkin tiede ja taide kertovat tarinoita samasta todellisuudesta ja yhteiskunnasta,

3-4– 2016 KI RJ AL LI SU UD PE RT EN TU TI K TK IJ AR K SI VI A AM A ST YN – YT TI EN SÄ KU OM AN LK IJ A

IRT ON O 44 . 10 ,90 EU VU OS RO A IKE RT A

UM ER

MIS LUO SÄ MEN NNO E NSU T, O J EL U? TE R E VA D ÉN ANN I KY TÖ M ER K ÄKI K I PU LL IA EK O IN EN FE M IN IS N Ä LK MI ÄMA AN SA M PO

KULT TUURIVIHKOT VASEMMALLE VINO AIKAKAUSLEHTI

Tilaa sivistystä ja solidaarisuutta!

ENSIMMÄISET PUOLI VUOT TA (3 NUMEROA) NYT VAIN 16,90 E !

www.kulttuurivihkot.fi

30

eivätkä niiden näkökulmat mielestäni sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla tarpeeksi aikaa ja tilaa kehittää omaa vapaata itsenäistä ajatteluaan ja luovuuttaan, koska ainakin omasta mielestäni ne muodostavat perustan vapaalle ihmisyydelle, demokratialle ja sananvapaudelle. ■

Kirjoittaja on viime aikoina pohtinut poliittisen taiteen mahdollisuutta, tieteen ja taiteen yhtymäkohtia ja miten rinnakkain elävien ihmisten todellisuudet voivat olla niin kaukana toisistaan.

TAIDE Venäläinen poliittisen taiteen uranuurtaja Petr Pavlensky on naulannut kiveksensä Moskovan Punaiselle torille, ommellut suunsa umpeen ja vaatinut tulla syytetyksi terrorismista. Hänen teoksensa ovat herättäneet kiivasta julkista keskustelua itänaapurissa ja aiheuttaneet päänvaivaa Kremlissä.

TAIDETTA, JOTA KREML PELKÄÄ Elina Tuomikoski

Filosofia taiteen pohjana ”Vallan pyrkimyksenä on objektivoida ihminen, muuttaa ihminen ennalta arvattavasti toimivaksi funktioksi. Minä puolestaan taistelen subjektivoinnin puolesta vallan objektivoinnin kautta, pyrin pakottamaan nämä instrumentit tekemään taidetta.” – Petr Pavlensky Pavlenskyn aktit saattavat alkuun kuulostaa rajuilta tai mielettömiltä. Pavlenskyn taiteen todellinen merkitys on kuitenkin pinnallista kohautusta syvemmällä: aktit tulee nähdä osana isoa kokonaisuutta, jolloin ne muodostavat koherentin, suunnitellun yhteiskuntakritiikin sen sijaan, että niitä tarkastelisi yksittäisinä, kaoottisina kapinatekoina. Tämän takia taiteilija itse suosii teoksistaan käytettävän sanaa акция, “akti”, performanssin sijaan.

Pavlenskyn taiteellista yhteiskuntakritiikkiä ymmärtääkseen on kyettävä erotettamaan toisistaan poliittinen taide ja taide politiikasta.

Taide, jossa politiikka on keskiössä pelkästään aiheena, esimerkiksi maalauksen kritiikin kohteena, on taidetta politiikasta. Taide politiikasta siis käsittelee valtarakenteita systeemin ulkopuolelta. Poliittinen taide taas valjastaa vallan instrumentit taiteen omaan käyttöön, taideteoksen tekijöiksi. Valta käsitetään mekanismina, joka rakentuu tietyistä instrumenteista, esimerkiksi pelon tunteesta, ja tämä mekanismi pyritään säätämään itseään vastaan. Poliittisen taiteen periaatteisiin kuuluu ajatus, että taiteilija tekee aktin aikana mahdollisimman vähän, käytännössä taiteilija vain käynnistää aktin, ja taideteos syntyy virkavallan ja ympäristön reaktiosta taiteilijaan. Se, miten virkavalta käyttäytyy ja reagoi määrittelee aktin sosiaalisen ja poliittisen merkityksen – valta on siis teoksen tekijä ja performanssin merkityksen antaja.

Taidetta poliittisesta vastarinnasta ”Minulle on tärkeää, että eleeni/ilmaisuni seurauksena joku toinen – taiteilija, näyttelijä, kuka tahansa – näkisi ja tekisi omanlaisensa. Jokaisen tulisi omalla esimerkillään tuoda oma panoksensa informaation yhteiseen [kulttuurin] kenttään.”

Ensimmäisessä poliittisessa

performanssissaan nimeltä Ommel jälkeen julkaistussa manifestissa sa[Шов] Petr Pavlensky seisoi suu kiin- notaan, että tarkoituksena oli kutsua ni ommeltuna Kazanin kirkon edus- kansa juhlimaan Maidania ja jokaisen talla Pietarin keskustassa 23.7.2012. omaa vapautta isänmaan puolustamiHän piti käsissään julistetta jossa luki: sen juhlinnan sijaan. ”Pussy Riotin esitys oli Jeesuksen Kris- Jokaisen performanssin jältuksen kuuluisan aktin uudelleenesit- keen Pavlensky on pakotettu psykitämistä (Mt.21:12-13)”. Hän osoitti atrisiin testeihin. Lopulta Pavlensky näin tukensa oikeudenkäynnin keskel- kyllästyi todistamaan psykiatristen lä olleelle Pussy Riotille sekä kiinnitti testien käyttöä poliittisena työkaluhuomiota sananvapauden rajoituksiin na ja leikkasi vastamielenosoituksena Venäjällä. korvansa nipukan irti Serbsky Ins Toinen akti, Ruho [Туша], to- tituutin, Moskovan surullisen kuuteutettiin 3.5.2013 Pietarin parlamen- luisan psykiatrisen sairaalan seinällä tin edustalla, jossa alaston Pavlensky 19.10.2014. Nipukka kuvaa mielisaimakasi piikikkäästä rautalangasta teh- raita, jotka yhteiskunta eristää jonnedyn kotelon sisällä. Aktilla taiteilija otti kin näkymättömiin sairaiksi leimatkantaa Venäjän hallituksen uusia laki- tuina, minkä jälkeen kukaan ei tiedä säädöksiä, muun muassa homopro- mitä heille tapahtuu. Akti kritisoi halpagandalakia ja kansalaisjärjestöjen lituksen valtaa tehdä jako ”normaalin” toimintaa rajoittavia lakeja vastaan. ja ”epänormaalin” välille. Aktin nimi Pavlensky kuvasi tehneensä rautalan- on Erotus/Osasto [Oтделение]. galla keholleen saman kuin hallitus Pavlenskyn viimeisin taideakti yhteiskunnalle: ihminen kiedotaan Uhka [Угроза] tapahtui 9.11.2015 klo lakisäädöksillä vapautta rajoittavaan 1.15 yöllä. Hän sytytti Venäjän turvalkoteloon, jossa jokainen liike aiheut- lisuusviraston FSB:n pääoven tuleen, taa kivuliaan vastapysähtyi oven eteen reaktion virkavallan kuvattavaksi ja odotpuolelta. ti poliisien pidätystä. ”Alaston taiteilija, PavlensPavlensky vaati tulla joka katsoo alas omiin syytetyksi terroriskyn kenties kuuluikremliläiseen katukisin teos Fiksaatio mista – koska heinä[Фиксация] tapahtui kuussa 2015 ukrainavetykseen kiinnihaVenäjän kansalliselainen elokuvantekijä kattuihin kiveksiinsä, na miliisien päivänä Oleg Sentsov sai 20 on metafora Venäjällä 10.11.2013. Pavlensvuotta vankeutta vallitsevasta apatiasta” terrorismista, epäilky riisuutui alasti Moskovan Punaiseltynä FSB:n Krimillä la torilla, istui alas ja sijaitsevan toimiston naulasi kiveksensä katukivetykseen. ovien tuleen sytyttämisestä. Krimillä Taiteilija kuvasi aktiaan näin: ”Alaston toimineen ryhmän АБТО:n jäsenet taiteilija, joka katsoo alas omiin krem- saivat 3–13 vuotta vankeustuomioililäiseen katukivetykseen kiinnihakat- ta jo vuonna 2012 samoin perustein. tuihin kiveksiinsä, on metafora venä- Pavlenskyn tuleen sytyttämä FSB:n raläisessä yhteiskunnassa vallitsevasta kennus, Lubyanka, on ennen kuulunut apatiasta, poliittisesta välinpitämättö- KGB:lle ja siellä on kuulusteltu ja murmyydestä ja fatalismista.” hattu tuhansia ihmisiä. Aktin nimi ku Vapaus-akti [Свобода] jär- vastaa vastustusta terrorismia vastaan jestettiin aikaisin aamulla 23.2.2014, hyökkäämällä oikeita yhteiskunnan Verikirkkoa vastapäätä Pietarissa. Pa- terroristeja, FSB:tä eli KGB:n seuraavlensky oli yksi viidestä osallistujasta. jaa vastaan. Lubyankan pääovelle on He kokosivat yhteen barrikadin, sytyt- myönnetty kulttuurillisesti merkittätivät sen tuleen ja löivät auton renkaita vän objektin arvo (vaikka se asennettangon pätkillä. Teos imitoi Maidania tiin vasta vuonna 2008). Pavlensky koosoittaakseen tukensa ukrainalaisille rosti, että jos Lubyanka ja jopa sen ovi protesteille. Tapahtumapaikka oli sym- saavat kulttuurillista arvoa kulttuurin bolinen – Verikirkko on rakennettu tekijöiden murhaamisen ja kulttuutsaari Aleksanteri II:n murhapaikan rillisten objektien tuhoamisen peruskohdalle. Tämänkään teoksen päivä teella, on hänen aktinsa tällöin myös ei ollut sattumanvarainen: 23.2. vie- kulttuurillinen. Jos hänen tekonsa on tetään Venäjällä kansallista isänmaan kulttuurillinen, ei se ole lainvastainen. puolustajien päivää. Toimenpiteen Toisaalta, jos akti todetaan lainvastai-

31

seksi, niin se on luokiteltava terrorismiksi samalla logiikalla kuin Sentsovin ja АБТО:n tapaukset.

Aktien lisäksi Petr Pavlenskylla on kumppaninsa Oksana Shaliginan kanssa projekti nimeltä Poliittinen propaganda [Политическая пропаганда]. He julkaisevat lehteä joka käsittelee poliittista taidetta ja taidetta politiikan kontekstissa yleensäkin. Lehden tavoitteeksi kuvataan ”voittaa hallituksen ja sen ideologisen laitteiston syöttämä kulttuurillinen sovinismi”. Lehti on osittain luettavissa englanniksi nettisivuilta politpropaganda.com.

Poliittisen taiteen vaikutus

Jokainen Petr Pavlenskyn akti on kuvattu tai videoitu ja nähtävissä verkossa. Teoksista saa eniten irti kun katsoo ne itse ja lukee taiteilijan kommentit ennen ja jälkeen. Melkein jokaisen aktin jälkeen Pavlenskya vastaan on nostettu syyte. Osa teoksista jatkuu vielä oikeudenkäynteihinkin.

Pavlensky vapautui kesäkuun alussa viimeisimmästä syytteestä Lubyankan oven vaurioittamisesta. Hän on kieltäytynyt maksamasta saamaansa 500 tuhannen ruplan sakkoa. Hän on kertonut, ettei hänellä toistaiseksi vielä ole uusia performansseja suunnitelmissa. On kuitenkin ihme, ettei ulkomailla ole kiinnitetty enempää huomiota Pavlenskyyn. Sekä hänen taiteensa ja ilmaisunsa että kansan reaktiot niihin kertovat erittäin paljon Venäjän poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Pavlenskyn taide on inspiroinut Venäjällä monia ihmisiä haastamaan käsityksiään hallituksen toimista, yhteiskunnan normeista ja kansalaisten asemasta yhteiskunnassa.

Suosittelen Petr Pavlenskyn seuraamista kaikille, jotka ovat kiinnostuneet poliittisesta vastarinnasta, siihen liittyvästä filosofiasta ja näiden yhdistämisestä taiteeseen. ■

Kirjoittaja on maailmaa tutkiva biologian opiskelija, jota inspiroi halu oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja joka toivoisi kuuluvansa Rohkelikkoon.

TAIDE

ADORNON KULTTUURITEORIAN PERINTÖ Teksti: C.V. Emptor Kuva: Vilkku Koskinen

Theodor W. Adornon (1903–1969) ja koko Frankfurtin koulukunnan filosofisen ja sosiologisen projektin merkittävyys nykypäivänä on kiistanalainen. Siinä missä marxismi-leninismi keskittyi tuotantosuhteisiin ja niiden ylläpitämään kapitalistiseen ideologiaan, Adorno ja Max Horkheimer paikansivat yhteiskunnallisten ongelmien liittyvän jo käsitykseemme järjestä ja viihteestä sinänsä – eivät ainoastaan pääoman valtaan. Yhtäältä vaikuttaisi siltä, että yhteiskuntatieteiden piirissä heidän teorioitaan pidetään hiukan vanhentuneina, mutta toisaalta humanistisessa taiteiden tutkimuksessa Adorno, Walter Benjamin ynnä muut kriittiset teoreetikot ovat edelleen tutkittuja ja siteerattuja ajattelijoita.

Joskin Adorno muistetaan usein pessimistisenä, ”korkeakulttuurisena elitistinä, jonka ajattelu on menettänyt merkityksensä kulttuurin siirryttyä jälkimodernistiseen vaiheeseen” (Ampuja 2004, 13). Adornon hierarkkista ja kahtia jakautunutta yhteiskuntaa kuvaileva kulttuuriteoria lienee suurilta osin hylätty. Voisiko siitä kuitenkin löytää joitain ituja nykymaailmankin ymmärtämiseen? Ja miten tätä teoriaa voisi perustella nykypäivänä?

Kulttuuri kuluttamisen muotona Monia Adornon ajattelun pääteemoja voi jäljittää vuonna 1947 ilmestyneeseen, Max Horkheimerin kanssa kirjoitettuun ​Valistuksen dialektiikka​ –esseekokoelmaan, jonka voi katsoa olevan Frankfurtin kriittisen koulukunnan pääteoksia. Kulttuuriteollisuus – valistus joukkohuijauksena -niminen luku sisältänee Adornon myöhempää musiikinfilosofiaa silmälläpitäen kirjan tärkeimpiä ajatuksia.

T

Kulttuuriteollisuuskäsitteessä esiintyy myös valistukselle ominainen välineellinen järki, hierarkkisuus ja kontrolli: teollistetun kulttuurin pääasiallinen tarkoitus on ”alistaa kaikki henkisen tuotannon alat samalla tavoin palvelemaan yhtä ainoaa päämäärää, ihmisten aistien valtaamista siitä hetkestä, kun he astuvat illalla ulos tehtaasta, siihen hetkeen, kun herätyskello ilmoittaa seuraavan aamun koitosta ja sen työrupeaman alusta, jossa heidän on viihdyttävä koko päivä” (Horkheimer & Adorno 2004, 15).

Näin siis kulttuuriteollisuus on miltei salaliiton omaiselta kuulostava porvarilliselle ideologialle alisteinen väline, joka pitää kansaa saavuttamasta luokkatietoisuutta ja sen myötä emansipaatiota – toki jopa kapina itsessään on mahdollista tuotteistaa ja alistaa kulttuuriteollisuuden valtaan: ”Todellisuudentajuisesta kapinasta tulee alaa uusilla ideoilla rikastuttavien tavaramerkki” (Horkheimer & Adorno 2004, 15). Ei liene perusteetonta väittää, että esimerkiksi Che Guevara -t-paidoilla ja -julisteilla tehty liikevoitto osoittaa tämän lainauksen paikkansapitävyyden. Yleisön maku ei ole riita- vaan sopusoinnussa järjestelmän kanssa, ja esseessä painotetaankin massojen tiedostavan toki osallisuutensa ja roolinsa tässä ideologisessa joukkohuijauksessa eivätkä suinkaan pyri taistelemaan sitä vastaan.

Konsumerismi ja ideologia Ajatus yleisön tietoisesta osallisuudesta ideologiaan esiintyy myös Sla-

voj Žižekillä, joka esittää konsumeristisen ideologian poikkeavan perinteisestä marxismista siten, että massat ”tietävät mitä tekevät, mutta tekevät sitä silti”. Onkin merkillepantavaa, kuinka tarkasti Kulttuuriteollisuus-essee enteilee monia teemoja, joita on nähtävissä myöhemmässä marxilaisessa konsumerismin analyysissä. Esimerkiksi myös Zygmunt Baumanin Consuming Life -kirjassa esitellyn ajatuksen yksilön tarpeiden perimmäisestä tyydyttymättömyydestä konsumeristisessa yhteiskunnassa voisi katsoa olevan suoraa perua Valistuksen dialektiikasta: “consumerism, in sharp opposition to the preceding forms of life, associates happiness not so much with the gratification of needs (as its ‘official transcripts’ tend to imply), as with an ever rising volume and intensity of desires, which imply in turn prompt use and speedy replacement of the objects intended and hoped to gratify them; it combines, as Don Slater aptly put it, an insatiability of needs with the urge and imperative ‘always to look to commodities for their satisfaction’” (Bauman 2007, 31) Taiteen mahdollisuudet ja imperatiivit yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa

Valistuksen dialektiikan ja sen kulttuuriteorian valossa on helpompi ymmärtää Adornon näennäinen elitistin maine, tai miksi kaikki mukava ja yksinkertainen ei ollut kelpoa musiikille, tai miksi musiikilla oli ainutlaatuinen yhteiskunnallinen tehtävä.

Kenties kokeilevan ja vaikeaselkoisen musiikin tehtävä oli yhtä lailla järisyttää kuuntelijan (tai ”kuluttajan”)

32

käsitystä järjestä kuten absurdin komediankin: ”Mark Twainin absurdius, jonka kanssa amerikkalainen kulttuuriteollisuus aika ajoin kuhertelee, voisi olla taiteen parannuskeino” (Adorno & Horkheimer 2004, 21).

Onko ajatus taiteen ja musiikin yhteiskunnallis-eettisestä tehtävästä edelleen relevantti – ja onko ainoastaan kaikista avantgardein ja rajoja rikkovin taide hyväksyttävää muutosta silmällä pitäen? Perusteita löytyy suuntaan ja toiseen. Yhtäältä musiikki ja taide voi olla kelpo väline yhteiskunnallisista asioista kertomiseen ja ”luokkatietoisuuden” saavuttamiseen sinänsä, mutta toisaalta kuluttajakeskeinen yhteiskunta ja sen auttamaton vallitsevuus vielä 2000-luvulla voi olla hyvä peruste sille miksi Adorno oli sitä mieltä, ettei popmusiikki, oli se kuinka yhteiskunnallisesti latautunutta hyvänsä, voi auttaa emansipaatiossa. Jos yhteiskunnan, kulttuurin, musiikin tai estetiikan muoto pysyy samana, eivät sisällölliset muutokset sinänsä ole tarpeeksi. Aivan kuten bolševismikin taantui totalitarismiksi sen jaloista periaatteista huolimatta, tuotteistunut populaarimusiikkikin on kulutettava tuote vaikka se sisältäisikin yhteiskuntakriittistä lyriikkaa.

Adorno ja talouskeskustelun hegemonia Myös Adornon ja laajemminkin Frankfurtin kriittisen koulukunnan ajatukset kielestä vallankäytön ja välineellisen järjen ilmentymänä ovat toteutuneet ja ainoastaan kasvattaneet relevanssiaan viime vuosina. Politiikan voidaan katsoa syyllistyneen tietynlaiseen talouspopulismiin puheissaan

TAIDE

leikkauksista, talouskasvusta, säästämisestä ja innovoinnista. Jatkuva puhe ja toisto siitä kuinka pitää leikata, pitää saavuttaa talouskasvua, pitää säästää ja pitää innovoida on muuttanut nämä jo aiemminkin mainittujen liberalististen talousteorioiden varaan rakennetut poliittiset imperatiivit totuuksiksi julkisessa keskustelussa. Tämä herättää mieleen toisen mannermaisen filosofin, Gilles Deleuzen ajatuksen: ”Reason is always a region cut out of the irrational not sheltered from the irrational at all, but a region traversed by the irrational and defined only by a certain type of relation between irrational factors. Underneath all reason lies delirium, drift. Everything is rational in capitalism, except capital or capitalism itself.” (Deleuze 1995) Tämä järjen sisäinen järjettömyys muistuttaa ristiriitaa, joka kiteytyy Valistuksen dialektiikan teesissä valistuksen ja myytin liittoutumasta. Kapitalismi ja sille alisteinen kulttuuriteollisuus toimii tietyllä logiikalla, järjellä, joka on vakiintunut historisesti, ja sen kyseenalaistaminen samalla järjellä on hyvin hankalaa.

Kulttuuri kontrollin välineenä Miten voisi käsitellä Adornon kulttuuriteorian pätevyyttä nykypäivänä käsittelemättä sosiaalista mediaa tai tietokonepelejä? On selvää, että tällaisen viihteen rakenteisiin kuuluu paljon – melkeinpä pelottavan paljon – sellaisia piirteitä, joita esseessä kulttuuriteollisuuden väitetään omaavan. ”Kulttuuriteollisuus tarjoaa paratiisina saman arjen yhä uudelleen. Sekä escapen, paon, että elopmentin, karkaa-

misen, on jo etukäteen pakko johtaa takaisin alkupisteeseen” (Horkheimer & Adorno 2004, 21) – eikö jatkuva eskapismimme välittömän tyydytyksen videopeleihin ja sosiaalisiin medioihin ole toistuvaa ja samaan alkupisteeseen johtavaa? On myös huomattava, miten viime vuosina ilmestyneet virtuaalitodellisuusteknologiat vaikuttavat empiirisen tutkimuksen mukaan yksilön kognitioon sellaisilla tavoilla, joita Adorno ja Horkheimer olivat jo Valistuksen dialektiikassa huomanneet kulttuuriteollisuuden aiheuttamaksi: ”Mitä tiukemmin ja aukottomammin tuotantotekniikat toisintavat kokemusmaailman ilmiöitä, sitä helpompi nykyään on luoda harhakuva siitä, että ulkopuolinen maailma on elokuvissa opitun saumatonta jatketta” (Horkheimer & Adorno 2004, 12). Michael Madary ja Thomas K. Metzinger kertovat, kuinka virtuaalitodellisuusteknologia voi muuttua konkreettisesti massojen manipulaatiokeinoksi: “Importantly, unlike other forms of media, VR can create a situation in which the user’s entire environment is determined by the creators of the virtual world, including ‘social hallucinations’ induced by advanced avatar technology […] The comprehensive character of VR plus the potential for the global control of experiential content introduces opportunities for new and especially powerful forms of both mental and behavioral manipulation, especially when commercial, political, religious, or governmental interests are behind the creation and maintenance of the virtual worlds.” (Madary & Metzinger 2016) Adornon ja Horkheimerin kritiikillä, vaikka se koskikin lähinnä radiota ja elokuvaa, selkeästi on siis vielä paik-

kansa internetin ja tietokoneiden värittämissä teknologioissa. Välitetyn median vaikutus välittömiin aistikokemuksiimme on eittämättä jälkimoderneissa yhteiskunnissa suurempi kuin koskaan, ja edellisen kaltaisten tutkimusten mukaan sillä on myös vaara vaikuttaa käyttäytymiseemme perustavanlaatuisesti.

Vallankumouksellista populaarikulttuuria Millaista sitten voisi olla esimerkiksi musiikki tai muu populaarikulttuuri, joka olisi aidosti emansipaatioon johtavaa tai kapitalismia vastustavaa, vapaata kulttuuriteollisuuden ja pääoman vallan ikeestä? Adornon filosofiassa tällaiselle ei anneta jalansijaa.

Hänen musiikkikritiikkikin viittaa siihen, että edes 12-säveljärjestelmän serialismi ei ollut riittävän edistyksellistä avantgarde-luonteestaan huolimatta historiallisesti sen vakiintuessa klassisen musiikin koulukunnaksi — mitä ilmeisemmin juuri tämän vakiintumisen ja kokeilullisuuden kuoleman vuoksi. Näkisin kuitenkin itse, että esimerkiksi internetissä syntyneet tiiviit, hierarkiattomat microgenre-yhteisöt sisältävät jonkinlaisia ituja uuteen kumoukselliseen musiikkiin. Tumblrin ja Bandcampin avulla syntynyt Vaporwave ja sen jo aiemmat unohdetummat sukulaiset seapunk ja witch house ovat mielenkiintoisia genrejä suhteessaan valtavirran populaarimusiikkiin: tyypillinen vaporwave-julkaisu koostuu usein ainoastaan yhdestä suuresta intermedia-kollaasista, jonka lähdemateriaali (ääni, kuvasto, kappaleiden nimet) on kopioitu kokonaan internetistä. Vaporwave lähentelee usein detournément-henkistä kuluttajakapitalismin pastissia ostos-tv-ku-

33

vastollaan ja teknologiayhtiöiden logojen tai ikonien käytöllään, mutta mielestäni aidosti kumouksellista siinä on sen samplaamista, kopioimista ja omimista hyödyntävä paradigma, jossa tekijä, biisinkirjoittaja ja alkuperä hukkuvat Tumblrille ominaisen kierrätyksen verkostoon. Adornolaisittain ajateltuna vaarana voi olla toki dodekafonisen musiikinkin tappaja eli teemojen ja trooppien liiallinen vakiintuminen ja toisto — ja toisekseen Adorno ei uskonut populaarimusiikin voivan missään tapauksessa olla emansipatorista. Kenties näissä internet-sukupolville ominaisissa tavoissa luoda uutta on joka tapauksessa jotakin perinteistä musiikkibisneksen hegemoniaa vastustavaa.■ Lähteet: http://bit.ly/2bcy6PP

Kirjoitta on turkulainen humanisti.

VAALILEHTI Millaista on olla edustajistossa? Mitä se antaa ja mitä se vaatii? Sitvasin edustajistoryhmän jäsenet Joel Lindqvist ja Lauri Linna vastaavat kysymyksiin.

MILLAISTA ON OLLA EDARISSA? Mitä olet saanut edustajistossa toimimisessa?

Joel: Aivan ennen kaikkea edaattorina toimiessa oppii uutta. Yhtäältä siitä, miten HYY:n kaltainen suuri lafka oikeen toimii käytännössä ja mitä se tekee, toisaalta vaikkapa eri edaripoliittisten ryhmittymien välisistä juoninnoista ja siitä, mikä edustuksellisessa demokratiassa on oleellista ja miten siellä voi saada tehokkaasti asioita aikaan. Toinen tärkeä asia edustajissa minulle ovat ihmiset: siellä oppii tuntemaan paljon samanhenkisiä ja vielä enemmän sinun kanssasi eri mieltä olevia ihmisiä, joiden kanssa voi käydä hyvää analyyttista keskustelua edarin kuumista aiheista tai jostain ihan muustakin.

Lauri: Ystävien ja kiinnostavien keskustelujen lisäksi olen saanut itsevarmuutta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Jos jaksaa hieman perehtyä käsiteltäviin asioihin, ymmärtää nopeasti, että aluksi hankalilta näyttäneissä kysymyksissä voi itselläkin olla merkityksellistä sanottavaa. Toisaalta edustajistossa oppii, että vaikuttaminen ei ole mahdotonta, vaikkakin usein tulee myös tappioita. Jos on ahkera, voi todella saada aikaan merkittäviäkin muutoksia. Esimerkiksi se kuinka hyvin ympäristö ja yhdenvertaisuus huomioidaan ylioppilaskunnassa, riippuu melkein täysin siitä kuinka monta ahkeraa tekijää on niitä ajamassa eteenpäin.

Mitä sinulle tärkeitä asioita edustajistossa on käsitelty? Miten olet vaikuttanut niiden käsittelyyn ?

Joel: Minulle ennen kaikkea tärkeitä asioita ovat tyypillisesti olleet ympäristöön ja yhdenvertaisuuteen liittyvät asiat. Esimerkiksi yhdenvertaisuussuunnitelman uudistamisen lähetekeskustelussa käytin SitVasin ryhmäpuheenvuoron, jossa kerroin liudan [ainakin meidän mielestämme!] hyviä pointteja liittyen uudistustyöhön, kuten vaikkapa asiantuntijalausuntojen keräämisen, joka lopulta myös toteutettiin yhdenvertaisuussuunnitelmaa päivitettäessä. Tätä tekstiä kirjoitettaessa tosin yhdenvertaisuussuunnitelmaan hyvä uudistustyö on valumassa vaarallisesti hukkaan, kun hallitus yrittää vesittää suurimman osan sen hyvistä uusista kirjauksista. Työ yhä yhdenvertaisemman suunnitelman puolesta siis jatkuu edelleen.

Lauri: Samoin kuin Joelille, on minullekin erityisesti yhdenvertaisuus lähellä sydäntä. Usein voitot edustajistossa liittyvät siihen, että saa johonkin linjapaperiin tai vastaavaan sisällytettyä itselleen tärkeitä tavoitteita. Olen edustajistossa saanut läpi esimerkiksi kirjauksen siitä, että ylioppilaskunnan hankkiessa mahdollisesti uusia tiloja, tulisi niiden olla esteettömiä.

Yhdenvertaisuussuunnitelman valmistelussa olen ollut samoin aktiivisesti mukana. Vaikka HYY:n nykyinen hallitus onkin karsimassa sen tavoitteista merkittävää osaa pois, olen ylpeä siitä, että sinne ovat jäämässä muun muassa sinne saamiani kirjauksia, joilla pyritään transihmisten oikeuksien parantamiseen ja yliopistolla olemisen helpottamiseen.

Millaista edustajiston kokouksissa on?

Joel: Oman kokemukseni ja vertailukohtieni perusteella edarin kokouksissa on oikeastaan melko formaali meininki; välillä touhu muistuttaa varmaankin enemmän eduskunnan täysistuntoa kuin opiskelijahenkistä kokoontumista. On paljon joka kokoukseen liittyviä perinteisiä ja osin kankeitakin käytänteitä, jotka ajoittain hidastavat kokouksen kulkua. Kokouksissa myös helposti vain unohtuu selaamaan naamakirjaa koneella, joten kokouksissa on tärkeää pysyä skarppina hereillä ja mennä pönttöön kertomaan kantansa, kun on sen aika. Toisaalta mitään tyhjänpäiväisyyk-

siä ei kannata mennä jaarittelemaan, ihan kokouksen itsensä sujuvuuden nimissä.

Lauri: Kokouksissa on tosiaan melko virallista. Puheenvuoroja pitää pyytää paperilomakkeilla ja ne käydään pitämässä salin edessä. Tämä kuitenkin mahdollistaa kokousten sujuvan videoimisen nettiin kenen tahansa seurattaviksi. Parasta kokouksissa on kun pääsee puhumaan eteen jostain itselle tärkeästä aiheesta. Vielä hienompaa toki on, jos tämän jälkeen seuraava edustajiston päätös on oman kannan mukainen.

Millaista muissa HYY:n toimielimissä toimiminen on? Mitä niissä käsitellään?

Lauri: Tänä vuonna toimintalousjohtokunnan varapuheenjohtajana ja siellä SitVasin edustajana. Talousjohtokunta, lyhyemmin TJK, käsittelee ylioppilaskunnan talouteen ja järjestöihin liittyviä kysymyksiä. Me muun muassa päätämme siitä millä kriteereillä järjestötuet jaetaan HYY:n piirissä toimiville järjestöille. Pyrin siihen, että noissa kriteereissä ympäristön ja yhdenvertaisuuden huomioimisella olisi riittävä painoarvo. Talousjohtokunnassa toimiminen on ollut mukavaa, sillä vaikka siellä ei käsitellä tai ainakaan päätetä välttämättä niin suuren luokan kysymyksistä kuin edustajistossa, pääsee siellä usein viemään asioita askeleen tai pari parempaan suuntaan esimerkiksi ylioppilaskunnan budjetin osalta.

Joel: Toimin tänä vuonna SitVasin edustajana valmisteluvaliokunnassa sekä sen varapuheenjohtajana. Valmisteluvaliokunnan, tuttavallisemmin VVK:n, ideana on käsitellä edarin kokouksissa käsiteltävät asiat etukäteen pienemmällä porukalla. VVK siis kokoontuu pienemmällä edustuksella ennen edarin kokouksia, ja ikäänkuin “perkaa” kyseisen kokouksen asialistan läpi, ja täten yrittää selvitellä suurimpia kiistakohteita ja etukäteen ja muutenkin sujuvoittaa varsinaisen kokouksen etenemistä. VVK:n kokoukset ovat myös oiva paikka edariyhmille tuoda etukäteen ideoitaan esille muiden tiedoksi. Mitään suhmurointia VVK:ssa ei ole tarkoitus harjoittaa: kaikki VVK:n asiat käsitellään myös edarin kokouksissa eikä VVK:lla ole mandaattia lyödä mitään ennalta lukkoon.

Mitä edustajistossa toimiminen vaatii?

Lauri: Ylioppilaskunta toiminta voi näyttäytyä etäiseltä ja hankalalta, mutta siihen pääsee onneksi nopeasti sisälle. Edarissa toimiseen ei tarvitsekaan muuta kuin motivaatiota. Tiedot siitä mitä kaikkia asiakirjoja ylioppilaskunnalla on, mihin kaikkeen edustajisto voi vaikuttaa ja miten, tulevat kyllä toisilta edustajistoryhmän jäseniltä. Jos haluaa toimia esimerkiksi koulutusleikkauksia vastaan, ajaa HYY:stä yhdenvertaisempaa tai HYY Yhtymästä vastuullisempaa, ei edustajistossa tule tylsää sillä kamppailtavaa riittää!

Joel: Ehkä ennen kaikkea edarissa toimiminen vaatii sitä, että on hereillä, ja seuraa mitä ympärillään tapahtuu. Pysyy perillä kokousten asiakirjoista, siitä mitä netissä ja kampuksella puhutaan edarin kuumista aiheista, ja sanoo sanottavansa, kun on jokin uusi näkökulma asioihin. Loppujen lopuksi mitään sen erityisempää edarissa oleminen ei edellytä: mitää supervoimia ei vaadita ja todella pitkälle pääsee jo sillä, että on kiinnostunut edarin käsittelemistä asioista ja on valmis tekemään HYY:stä paremman paikan olla ja elää meille kaikille! ■

VAALILEHTI

HYY:N HALLITUS VALLANKÄYTTÄJÄNÄ YLIOPPILASKUNNASSA Mimmi Piikkilä & Vihtori Suominen

HYY:N HALLITUS käyttää ylioppilaskunnassa huomattavan suurta valtaa. 60-jäseninen edustajisto on nimellisesti ylioppilaskunnan korkein päättävä elin ja toki päättää ylioppilaskunnan suurista suuntaviivoista – talousarvio, toimintasuunnitelma, strategia, säännöt ja eri politiikan osa-alueilta ylioppilaskunnan kannan muodostavat linjapaperit hyväksytään edustajistossa.

Hallituksen vastuulla on kuitenkin toimeenpanna näiden asiakirjojen sana.

HYY:n hallituksessa istuu vakiintuneen käytännön mukaisesti 12 henkilöä, joista kukin vastaa hallituksen tekemän tehtäväjaon mukaisesti oman sektorinsa toiminnasta. HYY:n toimistolla työskentelee lisäksi noin parikymmentä henkilöä, aina palvelutoimiston henkilökunnasta eri edunvalvonta-asiantuntijoihin.

Hallitus käyttää ylioppilaskunnassa poliittista linjausvaltaa. Tilanteessa, jossa linjapaperista ei löydy suoraa linjausta, hallitus muodostaa harkintansa mukaan muiden ylioppilaskuntien linjojen mukaisesti kannan kokouksessaan. Sillä on todella paljon väliä, kuka tätä linjausvaltaa ylioppilaskunnassa käyttää, sillä 27 000 jäsenen äänellä puhuva ylioppilaskunta on yliopistolla, kaupungissa ja yhteiskunnassa merkittävä toimija. Todellinen vallan paikka HYY:ssä on hallituksen joka viikko toistuvat aamukoulut, joissa muodostetaan hallituksen kesken päätöksiä ylioppilaskunnan kulloisistakin linjoista.

Hallitus vastaa myös vaikuttamistyön lisäksi muusta ylioppilaskunnan toiminnasta.

Lisäksi hallitus valmistelee edustajistolle päätettäväksi tulevat asiat. Edustajisto hyväksyy kokouksessaan HYY:n suuret linjat ja käy pitkällisiä keskusteluja linjapaperien sanamuodoista, mutta suurin valta kuuluu todellisuudessa esitysten valmistelijalle.

Hallituslaisen ajasta viikossa kuluu noin 40–60 % oman sektorin asioihin. Useimmilla sektoreilla hallituslaisen työparina toimii palkattu asiantuntija, jonka tehtävänä on esimerkiksi taustoittaa ylioppilaskunnan hallitusta ajankohtaisista asioista päätöksentekoa varten.

Asiantuntijat hoitavat myös HYY:n vaikuttamistyötä, tiedotusta ja yllättävien tulipalojen sammuttelua. Sektorilla hallituslaiset ja asiantuntijat työskentelevät yhdessä, hallituslaisten vastatessa kuitenkin aina poliittisten linjojen tekemisestä.

Hallituksen toiminta 2015 Vuonna 2015 kaksi SitVasin edustajaa toimi HYY:n hallituksessa. Vuosi alkoi tiiviillä eduskuntavaalivaikuttamisella, josta etenkin surullisen kuuluisa #koulutuslupaus-kampanja jää elämään oikeistopoliitikkojen pettämien lupausten myötä. Kampanjan osana poliitikot poseerasivat kylttien kanssa, joissa luvattiin olla esimerkiksi leikkaamatta koulutuksesta tai opintotuesta.

Valtaan noustuaan SSS-hallitus tarjosi kuitenkin paljon vastustettavaa ylioppilaskunnalle kirjaamalla hallitusohjelmaansa toinen toistaan kurjistavampia uudistuksia opiskelijoiden toimeentuloon ja yliopistojen rahoitukseen.

Tässä tilanteessa ylioppilaskunnan luulisi ottavan kaikki keinot käyttöön vastustaakseen oikeistohallituksen toteuttamaa korkeakoulun romuttamista. Sitoutumattomien ryhmien harjoittama vaikuttamistoiminta on kuitenkin perinteisesti äärimmäisen maltillista, eikä edes maan hallituksen historiallisen kova leikkauslinja muuttanut asiaa.

SitVas vaikutti hallituksen sisällä yhdessä vihreiden kanssa esimerkiksi sen puolesta, että ylioppilaskunta lähtisi mukaan opiskelijoiden itseorganisoiman Koulutuslakko-liikkeen koolle kutsumaan ulosmarssiin. Valitettavasti HYY:n hallitus kokonaisuutena päätti lopulta toisin. Viime vuonna nähtiin kuitenkin etteivät opiskelijat tarvitse ylioppilaskunnan tukea järjestääkseen vastarintaa maan hallitusta vastaan. Porthania vallattiin ja tuhannet opiskelijat marssivat koulutuksensa puolesta suurimmissa mielenosoituksissa vuosiin.

Jähmeänä ja perinteitään vaalivana dinosauruksena HYY ei uskaltanut olla näkyvästi mukana vastarinnan barrikadeilla, vaan vaali mieluummin läheisiä suhteitaan poliittiseen eliittiin ja yliopiston hallitukseen. Hallituksessa toimineet reippaat punavihreät saivat kuitenkin suurta laivaa käännettyä piirun verran edistyksellisempään suuntaan. Hallituslaisten poliittiset linjat määrittävät äärimmäisen voimakkaasti sitä, millaista politiikkaa HYY tekee 27 000 ihmisen nimissä. Mieti siis tulevissa edustajistovaaleissa, kenet haluat päättämään päivittäin Helsingin yliopiston opiskelijoiden edunvalvonnasta ensi vuonna. ■

MITÄ SITVAS ON TEHNYT EDUSTAJISTOSSA? Lauri Linna

KOROSTAMME kaikessa toiminnassamme yhdenvertaisuuden-, ympäristön- sekä edunvalvonnan tärkeyttä ja pyrimme siihen, että ne huomioitaisiin kaikessa ylioppilaskunnan päätöksenteossa. Kuluneella edustajistokaudella Sitvasin edustajistotoiminnassa on korostunut esteettömyyden ja yhdenvertaisuuden ajaminen.

Olemme pyrkineet siihen, että tulevaisuudessa ylioppilaskunta olisi mahdollisimman esteetön ja esteettömyyden edistämiseen oltaisiin myös valmiita panostamaan rahallisesti. Olemme myös olleet aktiivisesti tekemässä ylioppilaskunnan yhdenvertaisuussuunnitelmaa ja vääntäneet sen puolesta, jotta siitä saataisiin mahdollisimman kunnianhimoinen.

Edustajistossa käytetään ylioppilaskunnan ylintä päätösvaltaa, mutta monista asioista päätetään muissa elimissä, joihin valitaan jäseniä edustajiston voimasuhteiden mukaan. Näistä elimistä esimerkiksi talousjohtokunnassa olemme pyrkineet lisäämään yhdenvertaisuus- ja ympäristöasioiden huomioimisen painoarvoa järjestötukia jaettaessa. Olemme myös ajaneet mallia, jossa kaikkein varakkaimmille järjestöille ei jaettaisi niin paljon järjestötukia kuin nykyään, vaan tuettaisiin mieluummin niitä järjestöjä, joille ylioppilaskunnan avustukset ovat merkityksellisiä.

Tämän vuoden olemme olleet oppositiossa eikä meillä ole näin ollen ollut edustajaa ylioppilaskunnan hallituksessa. Olemme kuitenkin oppositiosta käsin pitäneet ääntä sosiaalipoliittisen vaikuttamisen tärkeydestä. Tällaisina koulutusleikkausten aikana HYY:n roolin edunvalvojana tulisi korostua ja sen tulisi näkyä myös siinä mihin ylioppilaskunnan hallitus panostaa.

Ylioppilaskunnan edustajistossa SitVas toimii yhteistyössä HYY:n Vihreiden kanssa, mutta omana edustajistoryhmänään. ■

ALIOHJELMA KAUPUNGISSA: LISÄÄ KOHTUUHINTAISTA ASUMISTA! Helsingissä on edelleen huutava pula kohtuuhintaisista asunnoista. Ylioppilaskunnan on toimittava aktiivisesti sen eteen, että kaupunki rakentaisi nykyistä enemmän asuntoja, joissa asumiseen niin opiskelijoilla kuin muilla pienituloisilla olisi varaa.

Lisäksi vaadimme:

Koti jokaiselle!

■ Tyhjillään olevien asuntojen ja toimistokiinteistöjen valtaaminen sallittava!

Ekologista ja helppoa liikkumista!

■ Autoton keskustakampus!

■ Kampuksille on järjestettävä mahdollisuuksia pyörähuollolle ja tarpeeksi pyörätelineitä.

■ Tiivis kaavoitus ja jo kaavoitetuille alueille ripeästi rakentaminen – metropolitasolla!

■ HYY:n on lobattava tiederatikan etenemisen puolesta, joka helpottaisi huomattavasti liikkumista Viikin ja Meilahden kampuksilla.

■ HYY:n tulee toimia vaihtoehtoisten ja yhteisöllisten asumismuotojen edistämiseksi Helsingissä.

■ HYY:n on vaadittava kaupungilta aktiivisesti parempia pyöräyhteyksiä kampuksille sekä niiden välille.

■ Asunnottomuus pois, asuntotakuu kaikille!

■ HYY Yhtymän investoitava kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon Lisäksi vaadimme, että Helsingin kaupunki järjestää enemmän lyhytkestoista päivähoitoa, joka joustavoittaisi perheellisten opiskelua huomattavasti.

Lapsiparkki kaikille!

SUOMESSA JA MAAILMALLA: KOULUTUSLEIKKAUKSISTA AITOON KOULUTUKSEN KEHITTÄMISEEN! Suomen hallitus on harvinaisen opiskelijavihamielinen. Ylioppilaskunnan tulee kamppailla sivistyksen ja opiskelijoiden puolesta. Jos joskus, niin nyt tarvitaan taistelevaa ylioppilasliikettä, joka uskaltaa rohkeasti näyttää voimansa. Ei hissuttelulle, kyllä hallituksen kaatamiselle!

Lisäksi vaadimme:

Opiskelijoiden toimeentulo turvattava!

■ Opintotuen jokavuotisen mylläämisen lopettamiseta sekä sekä selkeää tasokorotusta opintorahaan.

Vastikkeettoman opintotuen on riitettävä elämiseen!

■ Suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän kehittämistä edelleen kohti perustuloa. Opiskelijoiden perustuloa kokeiltava!

■ Lisää panostusta mielenterveyshuoltoon, etenkin ennaltaehkäisyyn.

Kohti parempaa maailmaa!

Kansainvälinen ja ilmainen tiedeyhteisö!

■ Koulutuksen on oltava vastaisuudessakin aidosti maksutonta: Tiukka ei lukukausimaksuille, hakijamaksuille sekä maksullisille materiaaleille!

■ Suomalainen koulutusjärjestelmä ja hyvinvointivaltio pelastettava: ei julkisten palveluiden avaamista ylikansallisten yritysten voitontavoittelulle!

■ EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden opiskelun tulee olla maksutonta. Lukukausimaksut pois!

■ Suomen hallituksen on nostettava kehitysyhteistyöbudjettinsa 0,7 %:iin bruttokansantuotteesta YK:n suositusten mukaisesti.

■ Ilmastonmuutos on opiskelijan suurin tulevaisuuden uhka: Suomen tehtävä kaikkensa ympäristökriisien ehkäisemiseksi.

■ YTHS maksukattojen kautta kohti vakuutusluonteista terveyspalveluun.

■ Opiskelijoille on tarjottava maksuttomasti mahdollisuus suorittaa kielikurssien yhteydessä eurooppalaisen viitekehyksen mukaiset kielitutkinnot.

■ Valmennuskurssien merkityksen vähentämiseksi korkeakoulujen pääsykokeita on kehitettävä mittaamaan nykyistä paremmin tiedon soveltamiskykyä ja soveltuvuutta alalle.

YLIOPPILASKUNNISSA JA YLIOPISTOLLA: ESTEETTÖMYYS, NYT!

V

Niin yliopistolla kuin ylioppilaskunnalla on edelleen valitettavan paljon esteellisiä tiloja. Meille esteettömyys on tavoite, josta ei tingitä. Kaikki yliopiston ja ylioppilaskunnan tilat tulee tehdä saavutettaviksi kaikille.

Lisäksi vaadimme:

■ Aurinkopaneeleja Kaivopihan katoille!

■ Ei korkeakoulukiusaamiselle, rasismille ja ennakkoluuloille – toimijat HYY:n järjestöistä aina yliopiston työntekijöihin on koulutettava kohtaamaan erilaisuutta.

■ Eettistä opiskelijaruokaa! Unicafen ruokien hiilijalanjäljet näkyviin, panostusta vegaaniseen ja lähiruokaan joka kampuksella, joka päivä.

■ Alas hetero-oletus ja sukupuolinormit! Nollatoleranssi häiritsevään ja fobiseen käytökseen niin ylioppilaskunnassa kuin yliopistollakin.

Ympäristö ja vastuullisuus huomioon ylioppilaskunnassa!

Yhdenvertaisuus ei voi odottaa!

■ Jokainen määrittelee itse sukupuolensa. Sukupuolen moninaisuuden tulee olla lähtökohta niin yliopistolla kuin ylioppilaskunnassakin. Ylioppilaskunnan tulee ohjeistaa piirissään toimivia järjestöjä sukupuolen moninaisuuden tunnustaviin käytäntöihin.

■ Unisex-vessoja niin ylioppilaskunnan, järjestöjen kuin yliopistonkin tiloihin!

■ HYY:n ja yliopiston tulee huomioida sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus kaikessa viestinnässä ja tapahtumissaan.

■ Englanninkielisen opetuksen ja tukipalveluiden saatavuus tulee turvata. Tiedekuntien on osoitettava tarpeeksi resursseja myös ruotsinkieliseen ohjaukseen ja palveluun.

Parempaa koulutusta!

■ Yliopiston tulee siirtyä lähtökohtaisesti avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin.

■ Yliopiston on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta kaikilla kampuksilla ja tiedekunnilla on saatavilla epäkaupallisia oleskelutiloja sekä rauhallisia opiskelemiseen soveltuvia tiloja.

■ Tenttimisen renessanssi: kaikki tentit tenttiakvaarioon ja suorittaminen anonyymiksi!

■ Kaikilla kampuksilla on saatavilla 24h tietokoneja opiskelutiloja.

■ Jatko-opiskelijoille, tutkijoille ja muille tutkimustyötä tekeville on oltava tarjolla asianmukaisin välinein varusteltuja rauhallisia tutkimustiloja.

■ HYY:n on luotava koulutuspoliittinen ohjelma, jossa määritellään ajankohtaiset vaikuttamistyön painopisteet sekä asetetaan HYY:n keskeiset koulutuspoliittiset tavoitteet. Ohjelman pohjalta pystyisi teettämään materiaalia hallopedeille ja se voisi toimia laajemmin pohjana yliopiston kehittämiselle.

■ Osa-aikaisen opiskelemisen mahdollisuuksia on

■ Eläinten oikeudet kirjattava HYY Yhtymän vastuullisuusperiaatteisiin.

■ HYY mukaan energiaremonttiin!

■ HYY Yhtymä yhteistyöhön Helsinki Think Companyn ja muiden opiskelija-startuppien kanssa.

■ HYY globaalin vastuun edelläkävijäksi: kehitysyhteistyön varat nostettava 1%:iin budjetista.

Jäsenten asialla!

■ Ei jäsenmaksukorotuksille!

■ KV-opiskelijat huomioitava ja heidän palveluihinsa ja edunvalvontaansa panostettava.

■ Perheelliset opiskelijat on otettava paremmin huomioon: Lapsiparkin laajennus Viikkiin ja aukioloajat pidemmiksi!

■ HYY:n hallituksessa on oltava perheellisistä opiskelijoista vastaava jäsen.

■ HYY:n vuosien takaiset leikkaukset edunvalvontaan korjattava heti: yhdenvertaisuus- ja kansainvälisyysasiantuntija takaisin!

■ Kansainvälisten opiskelijoiden integroitumista opiskelijayhteisöön on tuettava ja opiskelijoiden kohtaamisia lisättävä.

■ Ylioppilaslehteen myös englanninkielisiä artikkeleita!

■ Eettisyys voiton maksimoinnin edelle – asefirma Patria ulos HYY:n kiinteistöistä!

■ HYY järjestämään asunnonvälitystoimintaa!

■ Opiskelijalle lisää tietoa ja vaikutusmahdollisuuksia – kuulemistilaisuuksia investoinneista ja sijoituksista ja aitoa valtaa Unicafen ravintolatoimikunnille!

■ Kampusviljelyhanketta on laajennettava lopuillekin kampuksille ja hyvät käytännöt on levitettävä myös HOASin suuntaan.

parannettava, poikkitieteellisten tutkintojen suorittamisen tieltä on raivattava esteet pois – valitse omat aineesi.

■ Laadukasta ja vuorovaikutteista kontakti- ja vertaisoppimista on lisättävä tukemalla opintopiirien perustamista sekä lisäämällä henkilökunnan ja opiskelijoiden kohtaamista kursseilla ja niiden ulkopuolella.

Lisää demokratiaa, vähemmän rahan valtaa!

■ Lisää demokratiaa yliopistoyhteisöön – rehtorin ja hallituksen ylivallasta tasavertaiseen kolmikantaiseen päätöksentekoon.

Kaikille avointa kulttuuria!

■ Avoimet jatkot ovat hyvä alku, mutta eivät riitä.

HYY:n vuosijuhlat avoimeksi kaikille jäsenille!

■ Taidetta kampuksille! Avoimen kulttuurin tiloja, joissa opiskelijat voivat esitellä tuotoksiaan ja esiintyä tai ihan vain nauttia taiteesta.

■ Ylioppilasteatterin toimintamahdollisuudet on turvattava.

■ HYY:n on luotava mahdollisuuksia opiskelijoiden omaehtoiselle kaupunkiaktivismi- ja kulttuuritoiminnalle

■ Lisää avoimuutta ylioppilaskuntaan ja yliopistoon – valmisteltavat dokumentit julkisiksi ja kaikkien kommentoitaviksi.

■ Ylioppilaskuntaa on demokratisoitava jäsenaloitteiden ja -äänestysten sekä yleiskokousten hyödyntämisen kautta.

■ Yliopistolla on oltava vahvat eettiset periaatteet sijoitusten ja yhteistyökumppanuuksien suhteen.

VAALILEHTI

VAALIPÄÄLLIKÖILTÄ Suomen historian suurimmat koulutusleikkaukset. Lukukausimaksut EU/ETA-alueen ulkopuolisille. Jopa yleinen opiskeluvihamielisyys hallituspolitiikassa. Nyt, jos koskaan, on tärkeää vaikuttaa asioihin.

SitVas on edariryhmä, jolla ei ole puoluepoliittisia yhteyksiä ja joka ajaa vasemmistolaisia, ekologisia ja feministisiä arvoja HYY:n edustajistossa.

Me haluamme juuri sinut mukaan tekemään ylioppilaskunnastamme parempaa paikkaa.

Vaaleissa tulee usein tunne, että omalla äänellä ei ole väliä – tai jopa ettei edes yksittäisellä ehdokkaalla ole suurta merkitystä, vaikka hän tulisikin valituksi. Edarivaaleissa tämä ei missään nimessä pidä paikkansa. Vaikka ylioppilaskunta on suuri, melkein jokainen saavutettu paikka on kirjaimellisesti yksittäisistä äänistä kiinni. Edustajiston toimintaan voi vaikuttaa merkittävästi jokainen sen jäsen, jos vain löytyy tahtoa vaikuttaa.

Moni pelkää ehdokkuutta, koska ei löydy poliittista kokemusta, tai koska ei koe tietävänsä riittävästi ylioppilaskunnasta ja sen toiminnasta. Jotkut taas ajattelevat olevansa akateemisesti liian nuoria. Sinun ei tarvitse olla ammattipoliitikko ollaksesi pätevä edaattori – itse asiassa ei meistä kukaan ole sitä (jos nyt Ozan Yanar jätetään pois laskuista). Olet jo valmiiksi YO-politiikan kokemusasiantuntija: tiedät täsmälleen parhaiten, miten ylioppilaskunta voisi paremmin palvella sinua opiskelijana, ja tiedät varmasti myös paljon siitä, mitä opiskelukaverisi ajattelevat asiasta. Vai oletko fuksi, ja ylioppilaskunta vaikuttaa tuntemattomalta ja pelottavalta möhkäleeltä? Älä huoli, sillä fuksina voit olla aivan erityisen arvokas ehdokkaana – sinun ei ole yhtään vaikeampi hakea tai tulla valituksi, ja myös akateemisten nuorempien näkökulmaa tarvitaan palavasti, jotta edustajisto heijastelisi aidosti kaikkien jäsentensä näkemyksiä.

Vaalit ja edaattoritoiminta on myös siltä kantilta hyvä valinta, että ne vaativat sinulta vain sen verran energiaa, kuin haluat ja pystyt antamaan. Pienelläkin panostuksella voit tehdä merkittävää työtä paremman ylioppilaskunnan eteen, ja varmasti opit myös itse edaattorina yhtä sun toista hyödyllistä.

Keitä me sitten olemme? Me olemme Julius & Joel, yhden kauden edustajistossa pönöttänyt kaksikko sekä näiden vaalien “vaalipäälliköstö” Sitvasissa. Me kummatkin lähdimme heti fuksina ehdolle, emmekä hommaan lähtiessämme tienneet juuri mistään mitään. Tämä ei kuitenkaan ole ollut este, eikä oikeastaan edes hidaste: jo vaalien aikana oppi valtavasti ylioppilaskunnan kiemuroista, ja edaattoritoiminnassa tämä tietämys on syventynyt jatkuvasti.

Joel, nyt kolmatta vuottaan aloitteleva valtsikalainen on ollut koko edarikauden ajan SitVasin ryhmän vara- tai varavarajäsen, ja silti ollut yksi ryhmänsä aktiivisimmista edaattoreista: hän on edustanut SitVasia kaksi vuotta valmisteluvaliokunnassa, ja toimii tänä vuonna kyseisen puljun varapuheenjohtajana. Tästä vaaliosiosta voit lukea lisää Joelin mietteitä edaattorin elosta.

Julius puolestaan oli viime vaalien aikaan matemaatikkofuksi. Hän teetti itselleen laadukkaita flyereitä, jakoi niitä aktiivisesti Kumpulan kampuksella (keskustakampuksesta poiketen kaikilla muilla kampuksilla on huomattavasti vähemmän kampanjointia ja siten parempi mahdollisuus saada ääniä!), ja oli lopulta koko Sitvasin listan suurin ääniharava. Siinäpä vasta suoritus!

Joten. Olitpa fuksi tai n:nen vuoden opiskelija, keskustakampukselta tai Meilahdesta, valtsikalainen tai tietojenkäsittelytieteilijä, on sinulla aivan yhtä hyvät mahdollisuudet pärjätä vaaleissa ja antaa tärkeä panoksesi vasemmistolaiselle edaritoiminnalle. Joten, mitäpä enää odotat? Nähdään siis vaalien pyörteissä!

Innokkain terveisin Joel & Julius

MIKÄ SITVAS? Sitoutumaton vasemmisto eli Sitvas on Helsingin yliopiston piirissä toimiva vasemmistolainen, feministinen ja antirasistinen järjestö. Kamppailemme ekologisesti kestävän, sodasta ja armeijoista vapaan maailman sekä sosiaalisen yhdenvertaisuuden ja demokraattisen päätöksenteon puolesta niin paikallisella kuin globaalilla tasolla. Sitvas toimii yhteiskunnallisesti vaikuttavan ylioppilaskunnan, opiskelijoiden toimeentulon ja yhdenvertaisuuden sekä avoimen ja reilun päätöksenteon puolesta.

HYY Yhtymässä toimimme ympäristöystävällisen ja sosiaalisesti kestävän liiketoiminnan edistämiseksi. Taistelemme paitsi paremman yliopiston, myös kaupungin puolesta.

MIKÄ EDARI? Ylioppilaskunnan tärkein tehtävä on toimia opiskelijan edunvalvojana sekä olla aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ylioppilaskunnan ylintä päätösvaltaa käyttää 60-jäseninen edustajisto, jonka pöydällä käy niin opiskelijoiden omistaman HYY Yhtymän liiketoimintaan, ylioppilaskunnan budjettiin sekä edunvalvontaan liittyviä asioita päätettävänä. Kyse on siis niinkin arkisista asioista kuin Unicafen ruokavalikoimasta, Kaivopihan vuokralaisista, saadaanko Uudesta ylioppilastalosta esteetöntä sekä siitä lobbaako HYY maksutonta koulutusta ja perustuloa vai ei. HYY:tä todella kuunnellaan kaupungin tasolla ja puolueissa, joten vahvan vaikuttamisen paikkaa ei kannata jättää käyttämättä.

MIKSI SITVAS? Edustajistossa päätettävät asiat liittyvät kiinteästi yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Edustajisto ei ole mikään poliittinen tyhjiötila tai pumpulilinna, johon kurjistamispolitiikan tai yhteiskunnallisten muutosvirtojen vaikutukset eivät kohdistuisi.

Poliittisena toimijana ylioppilaskunta päättää asioista, joissa ideologian tunnustamisella tai tunnustamattomuudella on todella väliä. Valitse siis vaaleissa rohkeasti vasemmistolainen vaihtoehto joka toimii yhteiskunnallisesti aktiivisesti. Suhteellisen vaalitavan vuoksi ääni tutulle, vassarihenkiselle kaverille poliittisesti sitoutumattomassa ryhmässä voi todellisuudessa päätyä saman ryhmän oikeistolaisen tai poliittisen broilerin hyväksi. Valitsemalla SitVasin tiedät mitä saat.

edustajistovaalit 2016

sitoutumaton vasemmisto