Issuu

T O

I E N P I D E

2019

TOIMITUS:

Päätoimittaja: Inari Gustafsson Art Director: Vilma Puttonen Taitto: Vilma Puttonen ja Inari Gustafsson Kannet: Vilma Puttonen Kuvitukset: Heta Heikkala, Veeti Otsamo, Vilma Puttonen Tekstit: Aracelis Correa, Inari Gustafsson, Fiona Helminen, Maria Jauhiainen, Tomi Kristeri, Otso Latva-Somppi, Vilma Puttonen, Vivi Säiläkivi, Milla Tengström Paino: Libris Oy Painos: 400 kappaletta Toimenpide saa HYYn järjestölehtitukea.

Pääkirjoitus s. 5 Puheenjohtajan tervehdys s. 6

Ilmastoahdistus toimintakyvyttömyyden oireena s. 8

Nyliberaliseringen av universiteten - när vila blir politiskt s. 11 Yhdessä saavutamme enemmän s. 14 Miesten yleinen asevelvollisuus on patriarkaalinen pakkotyön instituutio joka tulee hävittää s. 16

Kupolin muistokirjoitus s. 19

Aktivistin horoskooppi s. 20 Otteita vasemmistosta ja esoteriasta s. 22 Students of Colour s. 23

Taidetta linssin läpi s. 24 Eläisitkö mieluummin ydinsodan uhan alla 60-luvulla vai nykypäivänä peläten ilmastonmuutosta? s. 27 Levyarvostelut s. 28

Muka-feministisistä miehistä s. 30

Teksti: Inari Gustafsson

Syksyn saapuminen tarkoittaa perinteisesti uuden lukuvuoden alkamisen lisäksi myös toista asiaa: uuden Toimenpiteen ilmestymistä. Toimenpide pureutuukin jälleen ajankohtaisiin teemoihin, joista päällimäisiksi nousee kenties ilmastoahdistus ja toiminta sen hillitsemiseksi. Myös muihin aina yhtä ajankohtaisiin teemoihin, kuten asevelvollisuuden ongelmallisuuteen ja opiskelijoiden mielenterveyteen luodaan katsaukset. Toisaalta lehdestä löytyy myös kevyempää sisältöä levyarvosteluista aktivismi-horoskooppiin. Järjestölehden tuottaminen on aina jokseenkin hankalaa, ainakin opiskelijajärjestöissä. Toimenpiteen kohdalla asiaa ei ollenkaan auta se, että ilmestymisajankohdan takia juttuja pitäisi kirjoittaa kesällä, kun kaikilla

on muutakin tekemistä. Lehden kirjoittamiseen kesällä kulminoituu moni asia järjestötoiminnassa yleensä: ihmisillä pitäisi olla oikeus lomaan, myös vapaaehtoistöistä, mutta toisaalta asioita pitäisi myös saada aikaiseksi. Tämän vuoden Toimenpide törmäsi edellä esiteltyihin ongelmiin selvästi. Monella ihmisellä jaksaminen tuli vastaan, eikä sisältöä, jota lehteen alun perin suunniteltiin tulevan, saatu mukaan. Tämä olisi voinut olla ongelma, mutta tämän lehden voisi ehkä nähdä myös malliesimerkkinä siitä, että vaikka itse ei aina jaksaisi, asiat kuitenkin järjestyvät. Lehti onkin joistakin takaiskuista huolimatta erittäin onnistunut. Siitä löytyy niin asiapitoisia juttuja maailman tilasta tässä ajassa kuin kevyempiä jut-

tuja vasemmistolaisella näkökulmalla. Tärkeintä on kuitenkin se, että kukaan ei ole polttanut itseään loppuun lehteä tehdessä, vaan sen ovat tuottaneet ihmiset joilla aidosti on resursseja ja jaksamista sen tuottamiseen. Tämä on asia, joka usein järjestötoiminnassa jää ikävä kyllä taka-alalle. Tässä pääkirjoituksessa haluaisinkin ennen kaikkea kiittää kaikkia lehden toimittamiseen osallistuneita ihmisiä. Kiitos siitä, että olette antaneet kesällä aikaanne vasemmistolaiseen journalismiin. Sitä kaivataan tänä populistisena aikana enemmän kuin vuosiin, ja toivon, että tämä lehti itsessään voisi myös inspiroida ihmisiä mukaan vasemmistolaiseen toimintaan ja kirjoittamiseen.

Puheenjohtajalta:

SAAKO VASEMMISTO OLLA TYYTYVÄINEN? Teksti: Fiona Helminen Sitoutumaton vasemmisto on HYYn piirissä toimiva järjestö, joka toimii niin suoraa toimintaa harjoittavana kansalaisjärjestönä kuin HYY:n edustajistossa parlamentaarisin keinoin. Monelle järjestön rakenne onkin tästä syystä ollut sekava: edustaako edariryhmä Sitvas ry:n hallitusta tai toisinpäin, millainen näiden eri toimijoiden suhde on? Tämä sekavuus tuo kuitenkin esille yhden Sitvasin parhaista puolista. Voimme toimia sekä opiskelijajärjestönä että edustajistoryhmänä, eikä näiden kahden tarvitse olla suoraan riippuvai-

TUNTUU, ETTÄ POLIITTISESSA TOIMINNASSA KESKITYTÄÄN AINA TYÖHÖN , JOTA ON VIELÄ TEHTÄVÄ, EIKÄ SIIHEN, MITÄ OLEMME JO SAAVUTTANEET sia toisistaan: meillä on tilaa niin parlamentaariselle toiminnalle kuin vaikuttamiselle suoran toiminnan keinoin. Viime vuosina on voinut huomata, että vasemmistolaiselle toiminnalle on tilausta ylioppilaskunnan piirissä: Sitvasin hallitukseen on ollut ennätysmäärä hakijoita ja Maailmanpyörä, eli Sitvasin ja HYYn vihreiden muodostama vaalirengas, on saavuttanut edustajistovaaleissa ennennäkemättömän vaalivoiton. Voittoja on siis saavutettu, mutta olen kuitenkin huomannut, että vasemmistolaisessa opiskelija- ja ak6

tivistiskenessä on ollut vaikea nauttia niistä. Tämä on ongelma, joka tuntuu olevan usein läsnä vasemmistolaisessa toiminnassa: milloin voimme olla tyytyväisiä? Tuntuu, että poliittisessa toiminnassa keskitytään aina työhön, jota on vielä tehtävä, eikä siihen, mitä olemme jo saavuttaneet. Vasemmistolaisuuteen yhdistetäänkin usein negatiivisuus: vassarit valittavat milloin mistäkin, koskaan ei ole tarpeeksi hyvin. Vasemmistolainen politiikka on usein reaktiivista, oikeistopopulistisiin hyökkäyksiin vastaamista. Uudenlaisia, utopistisia ulostuloja ei ole viime vuosina juuri nähty. Mutta milloin vasemmistolaiset saavat iloita saavutuksistaan? Saammeko iloita vasemmistolaisesta hallituksesta, kun ilmastokriisi uhkaa olemassaoloamme ja uusnatsismi jatkaa nousuaan ympäri Eurooppaa? Vaikka saavuttaisimmekin Suomessa perustulon, ihmisarvoa kunnioittavan maahanmuuttopolitiikan ja oikeasti radikaalin ilmastopolitiikan, voisimmeko vieläkään olla tyytyväisiä, kun työtä on globaalilla mittakaavalla niin ahdistavan valtavasti? Kysymys on vaikea, sillä vasemmiston rooli kritisoijana on myös tärkeä: asioita voi aina parantaa, ja onkin ensiarvoista, että joku nostaa esiin asiat jotka voitaisiin tehdä paremmin. Loputon pessimismi kuitenkin lannistaa helposti ihmisiä. Tässä ajassa parlamentaarinen politiikka tuntuu menettäneen merkityksensä. Ahdistus maailman tilasta ei helpota äänestämällä, vaan toimimalla. Puoluepolitiikka on auttamattomasti liian hidasta ja joustamatonta vastaamaan niihin haasteisiin, joita ny-

kypäivänä kohtaamme. Suora toiminta ja siviilitottelemattomuus ovat välttämättömiä toimintakeinoja, kun aika käy vähiin. Vaikka tehtävää työtä onkin loputtomasti, olisi välillä hyvä keskittyä

VAIKKA SAAVUTTAISIMMEKIN SUOMESSA PERUSTULON JA OIKEASTI RADIKAALIN ILMASTOPOLITIIKAN, VOISIMMEKO VIELÄKÄÄN OLLA TYYTYVÄISIÄ KUN TYÖTÄ ON GLOBAALILLA MITTAKAAVALLA NIIN AHDISTAVAN VALTAVASTI? edes hetkellisesti siihen, mitä olemme saaneet jo aikaan. Jos meillä ei ole jaksavia toimijoita, emme voi kehittää tätä maailmaa eteenpäin siitä tilanteesta, jossa olemme. Jos emme pysty näkemään sitä, mitä hyvää maailmassa on, sitä minkä puolesta taistelemme, olemme jo hävinneet.

ILMASTOAHDISTUS TOIMINTAKYVYTTÖMYYDEN OIREENA Teksti: Otso Latva-Somppi Kuvat: Veeti Otsamo Ilmastonmuutos on totuttu mieltämään haasteisiin. Ilmastotiede on kyvykäs kuuhaksi, joka odottaa tulevaisuudessa. Todellisuudessa se kuitenkin materialisoituu ympärillämme koko ajan, ottaen elämälle toinen toistaan vaarallisempia muotoja. Jatkuva lämpötilaennätysten rikkoutuminen, jäätiköiden häviäminen ja merenpinnan nousu ovat kaikki merkkejä siitä, että muutos tapahtuu ja kriisi on jo täällä. Samalla kun kuivina kausina ja tulvina ilmenevät äärimmäiset sääolosuhteet vaikuttavat jo konkreettisesti elämään, on hätätila läsnä myös siellä missä se ei vielä kylvä suoranaista materiaalista tuhoa. Ekosysteemien lisäksi romahduspisteessä ovat ihmiset: tietoisuus meneillään olevasta sekä vauhdiltaan kiihtyvästä tuhosta ilmenee yhä useammilla ilmastoahdistuksen muodossa. Huoli ympäristön tilasta on huomattavalla osalla väestöstä läsnä arjen kokemuksessa jatkuvana stressinä ja levottomuutena, ja toisilla ahdistuksen on taas todettu aiheuttavan suoranaisia psykofyysisiä oireita, kuten vatsakipua, päänsärkyä ja unettomuutta [1]. Ilmastoahdistus juontuu siitä, että elon syklien hätätilasta on saatavilla paljon informaatiota, mutta mahdollisuutta muutosvoimaiseen toimintaan ei tunnu olevan. Samalla kun ympäristötutkimus saa suurta huomiota kansainvälisen ilmastopaneelin IPPC:n kaltaisten tutkimusryhmien julkaisujen kautta, poliittinen mielikuvitus ei tunnu vastaavan ympäristöongelmien asettamiin 8

vaamaan sekä ennustamaan muutoksia ekosysteemeissä, ja sen avulla voidaan arvioida mittakaava ja aikataulu, jolla päästöt tulee viedä alas elinkelpoisen planeetan säilyttämiseksi. Se ei kuitenkaan pysty antamaan ohjeita toiminnalle, jota tarvitaan katastrofiin johtavien olosuhteiden kumoamiseksi. Tarvitseeko maailma sitten kollektiivista ilmastoahdistuksen tunnetta, ennen kuin se voi päätyä yhteisymmärrykseen fossiilisten polttoaineiden jättämisestä koskemattomiksi maan kuoreen? Selvästikään ei, sillä poliittista valtaa harjoittavat ovat täysin tietoisia ympäristökatastrofin mittasuhteista. Ehkäpä juuri siksi pahinta ilmastodenialismia onkin naiivi hyväuskoisuus siihen, että hiilineutraalius voidaan saavuttaa aikataulussa samalla kun business as usual jatkuu. “Kyllä jätkät hoitaa tän sit seuraavassa ilmastokokouksessa….” Ilmastonmuutos on ennen kaikkea mielikuvituksen ja kyvykkyyden kriisi. Se ei kuitenkaan ole uhka pääomalle, jolle lämpötilojen nousu sulattaa uusia kauppareittejä ja jota ympäristön siivoamiseksi luodut uudet työpaikat kerryttävät. Samoin pääoma on kyvykäs selviämään erilaisista hätätiloista varsin hyvin, sillä yhteiskuntarauhaa häiritsevät poikkeukset ovat omiaan perustelemaan uusia ja tehokkaampia kontrollin muotoja. Sen sijaan se on alistettujen keskinäisen luottamuksen kriisi, joka ilmenee

kyvyttömyytenä toimia ja kamppailla. Luottamus kriisiytyy, kun työvoima kärsii oman järjestäytymisen ja omien poliittisten käsitteiden puutoksesta, ja joutuu jäsentämään kokemustaan annettujen käsitteiden (kuluttaja, kansalainen) varaan. Filosofi Eetu Viren on tarkastellut nykyvasemmistoa vaivaavaa kamppailukyvyn puutetta, ja mahdollisuuksia sellaisen kyvyn uudelleen löytämiseen. Tekstissään Luokkatietoisuus ja psykedelia — Brecht, Burroughs ja käsitteellinen kirjoitus hän kuvaa, kuinka omaan itseensä, mutta toisaalta myös konkreettiseen viholliseen keskittyminen vie kyvykkyyttä toimia. Sen enempää kuin yksilö-minä on syypää ilmastonmuutokseen, eivät ”edes ”rikkaat” tai pankkiirit ole vastuussa yhtään mistään, sillä kapitalismi on koneellinen, ei-inhimillinen, ei-moraalinen yhteiskuntamuodostelma, jonka vastustamisessa vastuusta puhumisesta ei ole mitään apua.”[2] Ahdistuneisuus on itseensä lukkiutumista, kireitä lihaksia ja ajatuksissa umpikujiin törmäämistä. Vihreissä kulutusvalinnoissa epäonnistunut yksilö potee syyllisyyden tunnetta ja lamaantuu, koska ekologinen katastrofi etenee ja hän ei ole onnistunut kantamaan korteaan kekoon. Se, että yksilö voisi olla vastuussa ilmastonmuutoksesta, implikoi että hänen pitäisi myös olla kiitollinen yhteiskunnallisesta tilanteestaan, joka on lahjan lailla annettu hänelle. Kapitalismi ei kuitenkaan niinkään luo kuin

ottaa haltuunsa ja alistaa elämää, voimia ja kykyjä, jotta niitä voidaan käyttää pääoman kerryttämiseen. Työvoimaansa myymään joutuvan yksilön on siksi tarvetta olla kiitollisuudenvelassa asemastaan yhtä paljon kuin fossiilisten varantojen jatkuvasta polttamisesta, eli ei yhtään. Kun kohdistamme voimamme tiettyyn kohteeseen —sisäiseen tai ulkoiseen — tarkkailun muodossa, ne myös sitoutuvat siihen kiinni. Jotta yhteiskunnan toiminnan ehtoja voidaan muuttaa ja luoda uutta, tarvitaan sen sijaan näiden voimien vapauttamista. Viren kuvaakin Jussi Vähämäen kanssa kirjassaan Seutu joka ei ole paikka (2015), kuinka kyky toimia syntyy yhteen toisten kanssa liittymällä, yksilöitä suurempia ja aivoja toisiinsa liittäviä kompositioita muodostamalla [3]. Yhteen liittyminen ja yhdessä toimiminen auttaa synnyttämään uusia käsitteellisiä välineitä, jotka mahdollistavat fossiilikapitalismin tuottamien erilaisten kokemusten jakamisen ja käsittelyn. Yhteistoiminnan synnyttämät käsitteet auttavat hahmottamaan maailman muuttamisen ja hierarkioiden purkamisen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, koska oman itseen keskittymisen korvaa mielten ja ruumiiden välisyys, minän korvaa moneus. Kokemusten uudenlaiset ilmaisemisen ja jakamisen tavat taas mahdollistavat ilon affektien, vapauttavien ruumiillisten vaikutusten synnyn ja täten myös ahdistuksen ja yksinäisyyden katoamisen. On siis kuljettava moraalisen arvioinnin kohteena olevasta yksilöstä, kohti yksilöä tuottavien hierarkkisten valtasuhteiden kriittistä tarkastelua. Tämä on mahdollista omasta itsestä vieraantumisen, outouttamisen seurauksena. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään ympäröivistä olosuhteista tietoiseksi tulemisesta, vaan oleellista on prosessin ruumiillisuus, joka korostaa kokemusten erilaisuutta ja tarvetta muodostaa subjekti, johon tämä moneus voi sisältyä. Walter Benjaminia seuraten Viren ja Vähämäki kuvaavat tätä kollektiivisen subjektin syntyä rentoutumisena, avautumisena ja lihasten vertymisenä. Kollektiivinen 10

lihasten avautuminen ja haukottelu on heterogeeniselle joukolle oman toimintakyvyn löytämistä, omaehtoisen tekemisen mahdollistumiseksi-tulemista.

ke kamppailee myös oikeudenmukaisen ja solidaarisen tulevaisuuden puolesta, ei sillä ole varaa tehdä kompromisseja autonomian ja autoritaarisuuden välillä.

Ilmastoahdistuksen hoitamiseksi emme siis tarvitse niinkään omien tunteiden hallitsemiseen tähtäävää ja psyykettä rauhoittavaa self-helpiä. Sen sijaan tarvitaan luottoa yhdessä toimimiseen ja uuden luomiseen, haparoivaan kokeiluun. Kun tulee mahdolliseksi löytää uusia tapoja pukea sanoiksi se, kuinka sietämättömässä tilanteessa olemme, huomaamme, ettemme ole kokemuksemme kanssa yksin. Tällöin myöskään muutoksen lykkäämiselle ei enää ole tarvetta, ja toiminta alkaa itse ruokkia itseään kärsimättömyydellä vapaan

Muutosvoimaisen toiminnan mahdollisuudet syntyvät ja liikkeen momentum kasvavat vain kokeilun myötä. Esimerkkeinä jo näkyvistä kamppailuista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ovat lakot ja massa-aktiot, joiden tarkoituksena on katkaista arvon tuotantoketju ja fossiilisten raaka-aineiden kierron logistiikka. Ne eivät ole symbolisia tekoja eivätkä vetoa mihinkään tahoon, vaan toimivat oman itsensä eduksi ja aktivoivat keskinäistä solidaarisuutta. Kuitenkin selvimmin näkyvät esimerkit ovat vain liikkeen yksi puoli: ilmastonmuutosta tuottavaa järjestelmää ei vastusteta pelkästään hiilikaivoksia valtaamalla, vaan myös yhteistä tuottamalla, uusintamalla ja hoivaamalla.

”KYLLÄ JÄTKÄT HOITAA TÄN SIT SEURAAVASSA ILMASTOKOKOUKSESSA...”

elämän odottamista kohtaan. Ilmastonmuutos on jo täällä, yhteiskunnallinen tilanne on jo kestämätön, ja siksi ainoa mahdollinen ratkaisu on aloittaa paremman elämän rakentaminen tässä ja heti. Ilmastoahdistusta käsitellessä puhutaan usein siitä, että toivoa on vielä kuitenkin jäljellä. Mutta jos tällä tarkoitetaan toivoa siihen, että kansallisvaltioiden ja markkinoiden puitteissa toimiminen tarjoaa optimistiselta näyttävän vision tulevaisuudesta maan päällä, voi toivon heittää suoraan lähimpään roskakoriin. Sitä ei aseteta minään tai meihin, vaan aina tietylle ulkopuoliselle toimijalle, ja siten se passivoi ja saa tuntemaan itsensä kyvyttömäksi. Koska ilmastonmuutos vaatii suurta yhteiskunnallista muutosta, myös vetoomus välittömiin toimiin tilanteen haltuun ottamiseksi saattaa implisiittisesti perustella ulkoiselle auktoriteetille tiukan sosiaalisen kontrollin. “Aika loppuu, tehkää mitä vaan...” Jos ilmastolii-

Rentoutunut ja toimintakykynsä uudelleen löytänyt liike pyrkii luomaan uutta, lisäarvon tuotannosta vapaata tilaa ja ottamaan itselleen aikaa, joka ei ole fossiilipääoman kerryttämiselle alisteista. Sekä elinkelpoisen maapallon että elettävän arvoisen tulevaisuuden puolesta kamppaileva ilmastoliike ei siten vaadi luopumista tai kohtuullistamista, siis elämän muuttamista entistä niukemmaksi ja prekaarimmaksi. Päin vastoin, sillä on voitettavanaan täysi autonomia, eli ”itsenäisen elämän affirmaatio tuhon syvyydessä”[4]. Viitteet: [1] Pihkala, Panu (2017) ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” Kirjapaja, Helsinki, s. 21 [2] Viren, Eetu (2019) ”Luokkatietoisuus ja psykedelia - Brecht, Burroughs ja käsitteellinen kirjoitus” http://kumu.info/luokkatietoisuus-ja-psykedelia-brecht-burroughs-ja-kasitteellinen-kirjoitus/ [3] Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2015) ”Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli” Tutkijaliitto, Helsinki [4] Sama, s. 363

NYLIBERALISERINGEN AV UNIVERSITETEN - Nร R VILA Teksti: Milla Tengstrรถm & BLIR POLITISKT Maria Jauhiainen Kuvat: Vilma Puttonen

Allt fler lider idag av utmattning, utbrändhet och psykisk ohälsa. Det berör hela befolkningen, personer i alla olika samhällsskikt och positioner drabbas. Det är viktigt att vidkänna att vissa är i mer utsatta positioner än andra. Till exempel en person med stort socialt, kulturellt och ekonomiskt kapital har helt andra möjligheter att hantera eventuell psykisk ohälsa än en person utan dessa fördelar. Universitetsstuderande är en grupp som besitter ett privilegium i relation till personer med lägre utbildning eftersom studerande genom sin utbildning sannolikt samlar på sig ett större socialt kapital, samt om de utexamineras kommer ha en bättre position på arbetsmarknaden. Därmed lär de ha bättre verktyg och möjligheter att klara sig vid svåra livssituationer. Trots att studerandes framtidsutsikter ur mångas perspektiv ter sig ljusa mår allt fler studerande dåligt.

Den offentliga diskussionen kring psykisk ohälsa och utmattning domineras allt för ofta av ett individfokuserat synsätt. Enligt nyliberal ideologi är det den enskilda individen som är bristfällig om den blir sjuk, därmed förbises institutionernas strukturella inverkan och moraliska ansvar över sina samhällsmedlemmar. Vi undertecknade anser att det finns ett stort behov av att belysa studenters illamående ur ett socialpsykologiskt perspektiv: individen fungerar i växelverkan med samhället och dess strukturer. Vi vill rikta uppmärksamhet mot hur den nyliberala andan och dess principer på en institutionell nivå genomsyrar universiteten i Finland samt hur detta inverkar negativt på studerandenas psykiska välmående.

Inom den finländska universitetsvärlden och akademin syns nyliberaliseringen bland annat genom ett ökat resultattänkande. Under våren 2019 gjorde Helsingfors universitets studentkår (HUS) en enkätundersökning om studerandes välmående. 31 % av 1773 svarande rapporterade att de inom de senaste 12 månaderna har använt sig av mentalvårdstjänster. Att så många studerande har behov av mentalvårdstjänster är oroväckande. Samtidigt är det välkänt att många som behöver och söker hjälp för psykisk ohälsa inte får den. Köerna på Studenthälsan är oskäligt långa, likaså är problemen inom den offentliga psykiatriska vården utbredda. Många söker också hjälp i ett väldigt sent skede. Därför är det sannolikt att antalet människor som skulle behöva hjälp är betydligt fler än dessa 31 %, som redan är en väldigt hög andel.

Forskare, så som Peake och Mullins (2016) har reagerat på de strukturella förändringar som skett inom universitetsvärlden de senaste åren, som de benämner “nyliberaliseringen av akademin”. Med nyliberaliseringen av akademin syftar de på intrånget av en ekonomisk livssyn i högskoleutbildningen som gjort universiteten mer kommersiella, affärslika i sina sätt att skapa kunskap samt korporativa i sin självpresentation. Inom den finländska universitetsvärlden och akademin syns nyliberaliseringen bland annat genom ett ökat resultattänkande.

I dagens läge styrs universitetets finansiering i första hand av studenternas utexamineringstakt. Om inte studenterna blir färdiga inom utsatt tid (3 år för kandidatexamen, 5 år för magisterexamen) minskar andelen pengar universiteten får per nyutexaminerad student. Nyliberaliseringen av universitetens strukturer har bidragit till en allt mer ohälsosam kultur och miljö där individuellt ansvar, prestation, uthållighet, tävlan och konkurrens blivit allt mer dominerande (Peake & Mullins, 2016). Prestationsångest är vanligt och allt fler strävar efter att få högsta vitsord för varje kurs. För många innebär studierättens tidsbegränsning ett stressmoment och ifall studierna drar ut på tiden får det konsekvenser både för universitetens samt studerandes personliga ekonomi, i form av krav på återbetalning av studiestöd eller att studiestödsmånaderna helt enkelt tar slut. Finlands studentkårers förbund SYL lyfte tidigare i sommar upp det kärva ekonomiska läget som de flesta studerande lever i som gör att studerande aldrig får vila upp sig, inte ens på sommaren. Det i sig innebär för många en oerhörd stress.

Men nyliberalismens påverkan på studerandes välmående begränsas inte enbart till studierna: det är helheten av den orimliga mängden olika krav som studerande känner i dagens värld som för många bidrar till utmattning och psykisk ohälsa. Vi får höra att det inte räcker att endast studera och klara sig inom den akademiska världen - för att en i framtiden ska klara sig i konkurrensen på arbetsmarknaden förväntas en ha skaffat arbetserfarenhet vid sidan om studierna, ha varit aktiv inom föreningsverksamhet samt gärna också varit på utbyte. Alla dessa handlingar har blivit tilldelade ett marknadsvärde och anses därför enligt det rådande narrativet vara värdefulla.

Vi efterlyser ett skifte i fokus från ett biomedicinskt och kognitivpsykologiskt, individcentrerat synsätt på psykisk ohälsa, till ett närmandesätt som beaktar strukturernas och kulturens roll. Vi kräver strukturella förändringar i våra institutioner- för att studerande ska ha möjligheten att må bra - bättre än någonsin. Det behövs mer flexibilitet från statens och universitetens sida såväl gällande studerandes socialskydd som studietakten och arbetskraven. Studentrörelserna som SYL gör ett viktigt arbete, exempelvis genom deras diskussionsöppning om basinkomst för studerande. Vi anser att det i dagens läge är dags för fler studerande att aktivera sig politiskt och göra motstånd mot den rådande situationen. Ansvaret att må bra i en ohälsosam miljö ligger inte på individen. Men tillsammans genom kollektiv handling kan vi ändra systemen. Tillsammans kan vi skapa en kultur som gynnar psykiskt och fysiskt välmående.

Vi vet att politiskt engagemang i traditionell bemärkelse inte är möjligt för alla, och parlamentarisk påverkan är inte det enda sättet. Tvärtom, vill vi påminna om att det personliga och vardagliga är politiskt och motståndet kan uttryckligen ske på ett sätt som stöder ens välmående. Sara Ahmed (2013) hänvisar till Audre Lorde (1988) som lärt oss att självomhändertagande (self-care) är en självbevarelsedrift, inte hedonism. I dagens samhälle är självomhändertagande och vila politiskt. Vi lever i ett kapitalistiskt system som framhäver värdet i att göra saker och ting som producerar ett ekonomiskt mervärde: effektivitet och produktivitet uppskattas framförallt annat. När vi vilar aktivt och medvetet stör vi kapitalismen. När vi väljer att ta en tupplur livnär vi både kropp och själ. För många studeranden kan det kännas som att det inte finns några andra möjligheter än att studera enligt utsatt tid, följa FPA:s regler och arbeta vid sidan om, men det finns sätt att navigera och bedriva mikro-aktivism inom systemen. Det självomhändertagande vi vill uppmuntra är inte individualistiska konsumtionsval som kapitalismen livnär sig på. Det handlar inte om att betala en “life coach” för att få guidning till personlig utveckling. Tvärtom, förutom egen tid till vila vill vi lyfta fram strategier som bygger på samhörighet och kollektivt omhändertagande. Vi kan bli bättre på att stöda varandra, ta hand om varandra, tillsammans ta ledigt och välja aktiv vila framom prestation. Vara närvarande för varandra och lyhörda för andras mående. Skapa gemensamma rutiner: istället för att var och en sitter ensamma på biblioteket till sena kvällen kan vi bestämma en lämplig tid då vi avslutar dagens studier. Gemensamma middagar på vardagarna och bastubad en gång i veckan är exempel på vanor som skapar välmående i det dagliga livet. Vi kan hjälpa varandra att dra gränser gällande studietakten och arbete vid sidan om studierna. Genom att agera emot de rådande förväntningarna och idealen, genom att välja att tala på annat sätt, släppa prestationshetsen, kan vi bidra till förändring inifrån universitetet och förändra de rådande diskurserna.

I dagens samhälle är självomhändertagande och vila politiskt.

Vi vill visa vårt stöd för en grupp akademiker som har publicerat en vädjan till s.k. slow scholarship som en form av feministisk motståndspolitik (Mountz et al., 2015). Vi undertecknade vädjar likaså till friheten att studera i lugn och ro - långsamt om man så vill kalla det. Det är vår feministiska motståndspolitik mot de rådande strukturerna som gynnar vissa människor i maktpositioner men som skadar mången fler.

YHDESSÄ SAAVUTAMME ENEMMÄN Teksti: Vivi Säiläkivi Kuvitus: Heta Heikkala Horisontaalinen organisoituminen on Erikeeperiä yhdessä toimimiselle. Velvollisuudet eivät kaadu yksittäisten henkilöiden harteille, toiminta määrittyy alhaalta ylöspäin kummuten jäsenten omista motiiveista, eivätkä yllättävät vastoinkäymiset kaada suunnitelmia, kun horisontaalisuus mahdollistaa nopeat muutokset suunnitelmiin. Fiksu työnjako, sisäsyntyinen motivaatio ja kestävän vastarinnan tekeminen ovat liimaa, joka monilta liikkeiltä puuttuu. Osallistuin Ende Gelände -massa-aktioon Saksassa kesäkuun puolivälissä. Noin kuudentuhannen osallistujan massa-aktion tarkoituksena oli väkivallattomasti estää ja pysäyttää Rheinin alueen hiilikaivosten toimintaa. Nämä hiilikaivokset ovat Euroopan suurimpia hiilidioksidin päästäjiä. Ende Gelände -aktiota on järjestetty jo useamman vuoden ajan ja vuosi vuodelta aktio saa enemmän medianäkyvyyttä. Aktio tarjosi oivan vaihtoehtoisen näkymän siitä, millaisia muita vaikutuskeinoja meillä on parlamentaarisen vaikuttamisen lisäksi. En voi kuvitella, että aktio olisi onnistunut vertikaalisesti eli hierarkkisesti organisoituna, sillä onnistunut siviilitottelemattomuus vaati liikkeeltä elastisuutta ja autonomista organisoitumista, jotka strategioina sallivat vastoinkäymisten kohtaamisen. Siviilitottelemattomuus kapinana ilmastonmuutoksen hirviöitä 14

ja heidän kätyreitään, hiilikaivosyhtiöitä ja poliiseja vastaan onnistui juuri erityisesti läheisryhmien muodostamisen ja konsensusperiaatteen ansiosta.

SIVIILITOTTELEMATTOMUUS KAPINANA ILMASTONMUUTOKSEN HIRVIÖITÄ JA HEIDÄN KÄTYREITÄÄN, HIILIKAIVOSYHTIÖITÄ JA POLIISEJA VASTAAN ONNISTUI JUURI ERITYISESTI LÄHEISRYHMIEN MUODOSTAMISEN JA KONSENSUSPERIAATTEEN ANSIOSTA

Läheisryhmät perustuvat ajatukselle guerilla-taktiikoiden eli pienten hajanaisten yllätyshyökkäyksiä tekevien ryhmien käytöstä. Ende Geländessä läheisryhmät hyväksyivät aktion laajemman väkivallattomuuden konsensuksen,

minkä jälkeen läheisryhmät organisoituivat autonomisesti aktiokonsensuksen sisällä. Läheisryhmissä työnjako toteutettiin jäsenten kykyjen ja tarpeiden mukaan siten, että noin 6-8 henkilöstä koostuvat samanmieliset ryhmät pystyivät osallistumaan aktioon vaadittavin tarvikkein ja sosiaalisin sopimuksin. Läheisryhmien jäsenet sopivat keskenään konsensuksesta siitä, kuinka pitkälle ryhmä on valmis menemään oman sormensa, eli suuremman aktiojoukon sisällä. Massa-aktiossa kaikki eivät suinkaan olleet valmiita ketjuttamaan itseään kaivureihin, vaan läheisryhmistä osa toimi aktion onnistumiseen vaadittavana massana, jota poliisi ei voinut hallita. Oman läheisryhmäni taival päättyi poliisin saartorenkaaseen Erzweiler -nimisen hiilikaivoksen reunalle sen jälkeen, kun tuhannen ihmisen sormemme oli murtautunut läpi poliisisaaton eli ryhtynyt äkkiarvaamatta pinkomaan pellon läpi kohti kaivoksen reunaa. Läheisryhmäni tavoitteena ei edes ollut päästä itse kaivokseen sisään, vaan ryhmämme konsensuksena oli toimia osana massaa, joka mahdollistaisi edes joidenkuiden pääsemisen pysäyttämään itse kaivostoiminnan. Konsensuspäätöksentekoa eli päätöksenteon metodia, jossa kyse ei ole enemmistön tahtoon tyytymisestä, vaan erimielisyyksien neuvottelemisesta kai-

kille sopivaksi vaihtoehdoksi käytettiin läpi aktion niin leirin yleiskokouksissa kuin aktion aikana. Konsensuspäätöksenteolla päätettiin esimerkiksi siitä, halusimmeko murtautua läpi poliisisaarron vai suostua poistumaan paikalta väkivallattomasti. Tämä legitimoi eli oikeutti aktion aikana tehdyt päätökset osallistujille, mikä uskoakseni lisäsi aktion koherenssia ja täten onnistumisen määrää. Oikeutetuntuntuinen päätöksenteko pitää motivaation korkealla. Läheisryhmät harjoittelivat aktioon vaadittuja poliisin kohtaamiseen valmistavia laillisia ja fyysisiä taktiikoita parin päivän ajan Viersenin kylän urheilukentän reunalle pystytetyssä leirissä. Leirillä eivät yksittäiset kasvot ja henkilöt loistaneet toisten yläpuolella, sillä Ende Gelände -liike ei henkilöidy kehenkään, vaan toimii Saksassa alueellisten järjestöjen kautta. Tämä loi miellyttävän yhden suuren perheen tunteen leiriin tulleiden ihmisten kesken, koska kaikilla oli sama tärkeä yksittäisen korvaamattoman tärkeän aktivistin asema osana valtavaa aktio-organismia. Ende Geländestä jäin kaipaamaan ka-

pitalismikriittisyyden teroittamista. On selvää, että talouden kapitalistinen muoto tulee murtaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ja elämän suojelemiseksi, sillä ei ole olemassa luonnonvaroista irrallista pääoman kerryttämistä. Vaikka aktion aikana ilmaston kiehumisesta muistuttavan tukahduttavan auringonpaisteen alla raikasi huuto A-ANTI-ANTIKAPITALISTA, ei leiri fasilitoinut unelmia talouden uusista muodoista. Toisaalta, leiri antoi juuri sen, mikä monilta talouden uusien muotojen teorioilta puuttuu – praksiksen eli käytännön toteenpanon. Ende Gelände toimi transformatiivisena tilana, kokemuksena, joka opetti varmasti monille minun lisäksi yhdessä enemmän saavuttamisesta. Ende Gelände opetti, että on luotava ja vahvistettava kriisin kulttuureja, jotka huutavat systeemin muutoksen perään ilmastonmuutoksen sijaan. Kriisin kulttuurien on perustuttava sille, että löydämme toisemme eroista ja keinotekoisista rajoista huolimatta. Vain toisemme löytämällä ja yhdessä organisoitumalla voimme luoda pieniä vastarintaa tekeviä todellisuuksia yksi kerrallaan. Elän

mieluummin äärimmäisen tietoisena ilmastokriisistä tietäen, että voin pyytää keneltä tahansa kasvomaalia, vessapaperia tai auttavaa kättä ilman pelkoa keinotekoisiin erontekoihin törmäämisestä, kuin elän teeskennellen, ettei ilmastokriisiä olekaan ja jatkan yhdessä, mutta yksin elämistä. Sitvasin arvoissa mainittu antiautoritäärisyys implikoi mahdollisuutta sitoutumattoman vasemmistolaisen opiskelijatoiminnan organisoitumisen uusille muodoille. Horisontaalisuus ja vallan jakaminen yhdessä tekemiseen ja itseorganisoitumiseen tuovat jokaiseen järjestöön ja organisaatioon voimaa ja uusia toiminnan mahdollisuuksia. Kun vain yksi henkilö ei ole vastuussa tietyistä asioista ja tietoa ja taitoja on jaettu kaikkien kesken, organisaatio voi saavuttaa paljon enemmän ottamalla irti kaiken potentiaalin mukana olevista ihmisistä. Ende Gelände näytti, etteivät yleiskokoukset, konsensus ja autonominen organisoituminen ole utopiaa, vaan pitkälle hienostuneen työnjaon kautta toteutettavissa olevia vallan horisontaalisuuden muotoja.

Mie s t e n yleinen asevelvollisuus on p atri ark aa linen p a kk o t yö n i nstituutio joka t u lee h ävittää ”What is the conscription? An act of property exercised over families by the government without warning — a robbery of men and money.” – Pierre Joseph Proudhon, What is Property?

Ihmisille todetuilla universaaleilla oi keuksilla on tapana kumartua syvälle juurtuneiden rakenteiden ja instituutioiden edessä. Esimerkkinä 1700-luvun suuret julistukset, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus, käänsivät kasvonsa naisten ja vähemmistöryhmien oikeuksilta. Samanlaista lyhytnäköisyyttä löytää nykypäivän kansainvälisistä sekä kansallisista sopimuksista ja julistuksista kun tarkastelee tuota 1800-luvun jäänteenä suomalaisen patriarkaatin ruhossa pesivää pakkotyötä jota on miesten yleinen asevelvollisuus.

Vaikka perustuslaki julistaa, ettei ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen perusteella, on laissa naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta asevelvollisuuden säätäminen ainoastaan miehille nähty juuri tällaisena hyväksyttävänä perusteena. Ja vaikka Euroopan ihmisoikeussopimus kieltää vaatimasta ketään tekemään pakkotyötä tai muuta pakollista työtä, on aseellisen palveluksen luonteinen palvelus määritetty kategorisesti tämän ulkopuolelle. On luonnollista että ylikansalliset sopimukset ja normit joutuvat mukautumaan vastaamaan kansallisten instituutioiden moninaisuutta, mutta tätä teknisluontoista seikkaa ei tule rehellisyyden nimissä käyttää hyväksi pohdinnassa siitä mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Totuus on että vuosittain yli 20 000 suomalaista miestä kutsutaan pakkotyöhön valtion palvelukseen perustuen vain näiden sukupuoleen. Asepalvelus on jälleen erinomainen esimerkki siitä miten liberaali yhteiskunta kykenee elämään räikeidenkin sisäisten ristiriitojen keskellä kyseenalaistamatta niitä lainkaan. Ennen feminismin intersektionaalista käännettä, oli laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa näistä ristiriidoista puhuminen relegoitu miesasialiikkeen hörhöille ja muille misogynistieksentrikoille, joille naisten erivapaus asevelvollisuudesta näyttäytyy kai jonkin sortin osoituksena yhteiskunnan todellisista naisia suosivista rakenteista. Nyt kun asevelvollisuuden ja etenkin asepalveluksen laajempi fe-

ministinen tarkastelu on levinnyt myös valtavirtaan, kiitos mm. Asepalvelus 2020 -kampanjan, voidaan sen syvällisesti patriarkaalista rakennetta alkaa purkamaan. Asepalvelus instituutiona (ja näin sivuten myös asevelvollisuus) on patriarkiaa, isän valtaa, sen raaimmassa ja konkreettisimassa muodossaan. Se jaottelee ihmiset miehiin ja naisiin, asettaen näille selkeät roolit: suojelija ja suojel-

tava, aktiivinen ja passiivinen. Samoin se myös luo ja vahvistaa miessukupuolen temporaalisia jakolinjoja: pojat ja miehet. Tässä kaavassa asepalveluksen suorittaminen rinnastuu miehisyyteen itseensä, ja tätä kuuleekin lausuttavan keskeisenä argumenttina instituution puolesta: ”armeija tekee pojista miehiä.” Samalla palvelus valmistaa kunkin ikäryhmän miehiä patriarkaalisesti järjestäytyneen työelämän palvelukseen (totuttelu hierarkiaan, käskyihin) ja siirtämään nämä normit taas pojilleen. Näin

kierre alkaa jälleen ja vallitsevat rakenteet ylläpitävät itseään. Kun asepalvelusta puolustetaan vedoten perinteeseen, yhteiskunnallisiin rooleihin tai sen ”kasvattavaan” tai työelämässä hyödylliseen vaikutukseen, on argumentissa kyse juuri tästä patriarkaalisten rakenteiden ylläpidosta ja puolustuksesta. Toinen usein kuultu argumentti on se että sukupuolineutraali asepalvelus jotenkin asettaisi Suomen maanpuolustuskyvyn uskottavuuden kyseeseen. Jättäen sivuun tämän väitteen ilmeisen seksistisen lähtökohdan, ohjaisin näin uskovaa tarkastelemaan esimerkiksi Israelin sukupuolineutraalia asepalvelusjärjestelmää jonka uskottavuuden kieltäminen vaati jo kiitettävää mentaalista akrobatiaa. Lisäksi Suomen otettua käyttöön naisten vapaaehtoisen asepalveluksen vuonna 1995, ovat naiset tyypillisesti olleet yliedustettuina johtajakoulutuksessa,[1] osoittaen naisten kyvykkyyden suoriutua palveluksesta jopa miehiä paremmin. Asevelvollisuus sen nykyisessä, vain miehiä koskevassa muodossaan on niin ristiriitainen liberaalin, tasa-arvoon perustuvan yhteiskuntajärjestyksen kanssa että sen puolustamisessa nousee pakollakin ilmi yhteiskunnan essentialistinen arvomaailma jossa nainen ja mies ovat selvästi segregoitu omiin rooleihinsa. Siinä missä miehen tehtävänä on käydä armeija, on naisen rooli synnyttää ja kasvattaa lapsia; siinä missä mies suojelee, nainen hoitaa. Tämä käy selvästi ilmi siinä että valtaosa suomalaisista yhä kannattaa nykyistä 17

järjestelmää; vain 4 % ulottaisi asevelvollisuuden myös naisiin. [2] Yleisessä keskustelussa naisten kansalaispalvelus näyttäytyy houkuttelevampana, sillä se pitää yllä tätä fundementaalista jakoa miesten ja naisten yhteiskunnallisten roolien välillä. Onkin siis kannustavaa huomata että kampanja kuten Asepalvelus2020 saa mediassa näinkin paljon huomiota. Ymmärrettävästi sukupuolten tasa-arvo on ollut kampanjan mediakärkenä lehdistössä, mutta sen toista paljon radikaalimpaa vaatimusta luopua totaalikieltäytyjien rankaisemista on puolestaan mainostettu paljon vähemmän. Kuten kampanjan kriitikot ovatkin ymmärtäneet, tämä käytännössä tarkoittaisi luopumista yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtymistä vapaaehtoiseen malliin. Hyvä niin. Asevelvollisuuden ainut ongelmakohta ei nimittäin ole sen sukupuolikohtaisuus, vaan myös sen pakottavuus. Ainut asepalveluksen malli joka kunnioittaa yksilön oikeuksia valita elinkeinonsa ja harjoittaa omatunnonvapauttaan on malli joka perustuu vapaaehtoisuuteen. Tähän pohjautuen kaikkein vakuuttavin argumentti Suomen nykyistä järjestelmää vastaan on taloudellinen: asepalvelus on käytännössä tehoton pakkotyön muodossa perittävä maanpuolustusvero. Vaikka pintapuolin järjestelmä saattaa vaikuttaa vaihtoehtoaan halvemmalta, sillä siltä se näyttääkin valtion budje18

tissa, ovat sen todelliset kustannukset paljon suuremmat. Yksinkertaisimmillaan argumentti on tämä: joka vuosi ne 21 000 asepalveluksen suorittavaa voisivat metsässä ryömimisen sijasta olla osallisena työelämässä tai opiskelemassa, eli hyödyttämässä sekä itseään että kansantaloutta. (Onkin valtaisa ihme että kun puhe on ollut opiskelijoiden valmistumisen hitaudesta, ei asepalveluksen jarruttavaa vaikutusta ole kukaan

ruotujakolaitoksen ajoille, ei moderniin yhteiskuntaan. Näin ollen ehdotus naisten asevelvollisuudesta tai vaihtoehtoisesta palveluksesta vain kaksinkertaistaisi sen haaskatun potentiaalin jonka asepalvelus synnyttää. Tämän lisäksi sukupuolineutraalia järjestelmää ilman jonkin sortin valikoivuutta ei luultavimmin voisi edes harkita, sillä puolustusvoimien todellinen kyky kouluttaa edes nykyiset varusmiehet saati sitten koko ikäryhmä, on kyseenalainen. Toivon kuitenkin että Asepalvelus2020:n sekä varusmiesliiton ehdotuksen herättämä julkinen keskustelu kannustaisi nykyisen järjestelmän selkeiden ongelmakohtien kyseenalaistamista tavalla joka ehkä tulevaisuudessa mahdollistaisi myös konkreettista muutosta kohti oikeudenmukaisempaa maanpuolustuksen järjestelmää. Kirjoittaja on Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja suorittaa parhaillaan asevelvollisuuttaan siviilipalveluksessa

uskaltanut huomauttaa.) Vuosittain se hinta jonka yhteiskunta ja kansantalous asepalveluksesta maksavat on siis mitattavissa sillä vaihtoehtokustannuksella joka sen suorittamisesta koituu. Tähän sisältyy mm. inhimillisen pääoman menetys, palkkatason lasku sekä konkreettinen pudotus bruttokansantuotteessa [3] Lisäksi lienee selvää että verotusjärjestelmä joka vaatii vastineeksi julkisesta palvelusta pakkotyötä, kuuluu

Lähteet: [1] Puolustusministeriö (2010): Suomalainen asevelvollisuus. s.47. [2] https://yle.fi/uutiset/3-10846258 [3] Poutvaara, Panu & Wagener, Andreas (2009): The Political Economy of Conscription. s. 7. Kuvalähteet: Sotamuseo (R.Ruponen 1941) Sotamuseo (Eino Itänen 1941) Museovirasto (Viljo Pietinen)

R.I.P KUPOLI Viime syksynä Mannerheimintie 5B:n järjestöiden oli aika etsiä uudet kodit, kun vuosia uskollisesti palvellut Kupoli päätettiin vihkiä yrityskäyttöön: Kupoli muuttuu osaksi HYYn uutta investointia, Seurahuone-hotellia. Sitvas löysi uuden päämajansa Kampissa sijaitsevasta Ulrika-klusterista. Vaikka Ulrika on tilana upea - ja ennen kaikkea esteetön - monet ovat jääneet kaipaamaan Kupolia ja sen ainutlaatuista tunnelmaa. Kupoli on toiminut menneiden vuosien aikana erilaisten juhlien, kokousten, luentojen ja muiden tapahtumien areenana. Illanvietot Kupolissa olivat lämpimiä ja hyviä, vaikka paikalle pääsemistä hankaloittikin usein seitsemänteen kerrokseen portaiden kipuaminen. Kuitenkin Mannerheimintien kattojen yllä, diskopallon loisteessa ja punaviiniä siemaillessa oli hyvä juonitella vallankumousta, tanssahdella ja rentoutua sohvalla katsellen alhaalla loistavia valoja. Olennainen osa Kupolin tunnelmaa oli uskomattoman hämärä valaistus, joka omiaan sumentamaan bileissä muutenkin hämärtyneitä muistikuvia - ja jonka ansiosta myös kaikki tiloissa otetut kuvat olivat auttamattomasti aina ruskeaa pikselimössöä. Osa Kupolia on myös saippuakauppa Lushin imelä tuoksu - tosin usein sekoittuneena ummehtuneisiin hien ja oluen aromeihin, joiden yhdistelmä oli vähintäänkin omalaatuinen. Kupolin äänimaisema oli tilan muodosta johtuen usein kakofoninen, mutta parhaimmillaan täydellinen moniäänisten työväenlaulujen laulamiseen. Toki Kupoli oli muutakin kuin bileitä: se oli siellä toimineille järjestöille tärkeä kokouspaikka ja osaltaan hitsasi siellä toimineita järjestöjä yhteen ja auttoi luomaan järjestörajat ylittäviä ystävyyssuhteita. Fuksit saattoivatkin kuulla vanhemmilta opiskelijoilta tästä “hippijärjestöjen” valloittavasta kodista. Kupolista alkunsa saaneet suhteet niin ihmisten kuten järjestöjenkin välillä ovat monet jatkaneet matkaansa Ulrikaan, sillä monet Kupoli-järjestöt halusivat jatkaa yhdessä myös uusiin tiloihin. Vaikka Kupoli jääkin nyt muistoihimme, elää sen perintö siellä aikaa viettäneissä ihmisissä.

Teksti: Inari Gustafsson & Fiona Helminen Kuva: Vilma Puttonen

KUPO

* 2010 † 2018

Oletko sovitteleva Vaaka vai itsevarma Leijona? Oletko rationaalinen Kauris vai tunteellinen Kalat? Loimme katsauksen tähtikarttoihin ja laadimme horoskoopin, joka kertoo millainen aktivisti olet! Toim. huom. Horoskooppimerkki kertoo vain Auringon sijainnin syntyhetkelläsi - 12 merk-

kiin jakaantuva astrologinen kartta sisältää valtavasti enemmän tietoa planeettojen asennosta syntymähetkellä. Jos et siis samaistu aurinkomerkkiisi, ei huolta! Oman astrologisen kartan voi laatia monissa erilaisissa Internet-palveluissa. Jos kartan lukemisessa esiintyy vaikeuksia, voit konsultoida tämän jutun kirjoittajia tai Co-Star -kännykkäsovellusta.

Oinas 21.3.-20.4. Oinasta hallitsee punaisena planeettana tunnettu Mars. Mars symboloi kaiken alkua, energiaa, joka saa asiat tapahtumaan. Oinaat ovat määrätietoisia ja rohkeita mutta myös aggressiivisia ja impulsiivisia. Aktivistina energiset Oinaat ottavat usein projekteissa johtajan roolin, joka onkin heille luontainen. Oinaat saavat asioita hyvin aikaan, mutta eivät aina ajattele ennen tekemistään tämä voi johtaa hätäisiin ulostuloihin tai kanssa-aktivistien tunteiden huomiotta jättämiseen. Oinaan hankalin puoli on kuitenkin se, että jos asiat eivät mene täsmälleen hänen haluamallaan tavalla hän kyllästyy nopeasti: näin hän usein on jossain hetken mukana, kunnes lähtee taas uuteen projektiin mukaan. Tunnettuja oinaita: Georg Lukács, Aleksandra Kollontai

Leijona 23.7.-22.8.

Kaksonen on utelias ja sosiaalinen, tähtikartan ikuinen opiskelija. Kuten Oinas, myös Kaksonen kyllästyy nopeasti ja hänen toimintansa keskittyy usein lyhytkestoisiin projekteihin ja aktioihin, eikä niinkään esimerkiksi pitkäkestoiseen parlamentaariseen toimintaan. Kaksonen nauttii väittelystä, ja menestyy tässä erityisen hyvin sillä on hyvä näkemään asioiden molemmat puolet vaikka itse usein valitsee selvästi oman puolensa.

Leijona on luova, itsevarma ja intohimoinen. He nauttivat huomiosta ja ovat hyviä johtajia luontaisen auktoriteettinsa ansiosta. He päätyvätkin usein johtoasemiin toiminnassa, mutta eivät välttämättä karismastaan huolimatta ole parhaita mahdollisia johtajia: itsekeskeisyytensä, joustamattomuutensa ja konservatiivisuutensa takia he saattavat pahimmillaan lytätä muiden ajatuksia ja viedä tilaa muilta.

Tunnettuja kaksosia: Kristiina Halkola, Jean-Paul Sartre

Tunnettuja leijonia: Antonio Negri, Karl Liebknecht

Härkä 21.4.-21.5.

Rapu 22.6.-22.7

Neitsyt 23.8.-23.9.

Härkä on materiaalisuuden merkki kuinka ollakaan, historian tunnetuimman materialistin Karl Marxin aurinkomerkki oli Härkä. Härät nauttivat konkretiasta ja jatkuvuudesta, mikä voi näkyä aktivismissa niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Toisaalta härät ovat aikaansaavia ja pureutuvat usein konkreettiseen ja suoraan toimintaan. He saattavat kuitenkin ahdistua ja lamaantua pahemmin kuin muut merkit, mikäli jatkuvuus heidän toimintaympäristössään on vaarassa.

Ravut ovat herkkiä ja ailahtelevaisia ihmisiä, jotka aistivat muiden ihmisten energiat ja tunnetilat. Ravut ovatkin erittäin empaattisia, minkä ansiosta rapujen läsnäolo järjestöissä on usein hyvästä kaikille: he osaavat ottaa huomioon muiden tunteet ja antaa tilaa. Rapu on huolehtivainen ja huolehtii helposti muiden toimijoiden jaksamisesta, mutta saattaa unohtaa oman jaksamisensa tärkeyden.

Neitsyt on analyyttinen, kriittinen ja työteliäs perfektionisti. Neitsyt pitää itseään usein hyvin rationaalisena, mikä voi aiheuttaa aktivismissa ongelmia: he saattavat tuomita vastakkaiset mielipiteet hyvinkin kärkkäästi, eivätkä välttämättä osaa nähdä asioita kenenkään muun näkökulmasta nähdessään oman näkökulmansa rationaalisimpana ja oikeimpana. Toisaalta neitsyen työteliäisyys ja kriittisyys tuovat usein uutta, raikasta näkökulmaa asioihin.

Tunnettuja härkiä: Karl Marx, Li Andersson 20

Kaksonen 22.5.-21.6.

Tunnettuja rapuja: Taisto Emma Goldman

Sinisalo,

Tunnettuja neitsyitä: Bernie Sanders, Marsha P. Johnson

R S O P I

O O K O P

Vaaka 24.9.-23.10.

Jousimies 23.11.-21.12.

Vesimies 21.1.-19.2.

Vaa’at ovat rauhaa ja harmoniaa rakastavia diplomaattisieluja. He eivät niinkään ole kiivaita kannanottajia, vaan ennemmin neuvottelijoita, jotka ovat parhaimmillaan konfliktien selvittämisessä. Vaaka ymmärtää useimmiten konfliktin molempia puolia, mikä voi kompromissien etsimisessä olla hyväksi, mutta usein tämä voi myös aiheuttaa ongelmia: vaaka ei osaa välttämättä muodostaa omia kantojaan selkeästi. Vaa’at ovat luonnollisia pasifisteja - he vihaavat väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta ja tuntevat usein turhautumista suurten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, edessä.

Jousimies on tunnettu suorasukaisuudestaan, seikkailunhalustaan ja idealismistaan. Heidän näkemyksensä perustuvat usein vahvasti intuitioon ja tunteisiin, eivätkä he pelkää ilmaista niitä kärkkäästi. Intuitiivisuutensa ja tunteellisuuteensa ansiosta Jousimiehet ovat kuitenkin omistautuneita ajamilleensa asioille, mikä näkyy positiivisesti heidän tekemässään aktivismissa. Jousimiehet haluavat kaikkien parasta, ja heidät tunnetaan eläinradan maailmanparantajina, jotka ovat lojaaleja ystäviä.

Vesimiestä hallitsee vastuullisuutta ja kuria symboloivan Saturnuksen kanssa Uranus, joka on tunnettu kapinan ja vapautumisen sekä anarkismin ja kommunismin planeettana. Vesimiehet ovat itsenäisiä idealisteja, jotka taistelevat ajamansa asian puolesta loppuun asti. Eniten Vesimiehiä kiinnostaa epätasa-arvoon, ahdasmielisyyteen ja tekopyhyyteen puuttuminen. Vesimiehet turhautuvat, jos he eivät löydä ympärilleen samanmielisiä ihmisiä ja he saattavat usein vaikuttaa mielipiteidensä kanssa kylmiltä ja itsepäisiltä.

Tunnettuja jousimiehiä: Friedrich Engels, Noam Chomsky

Tunnettuja vesimiehiä: Antonio Gramsci, Hella Wuolijoki

Skorpioni 24.10.-22.11.

Kauris 22.12.-20.1.

Kalat 20.2.-20.3.

Eläinradan kahdeksas merkki on rohkea, intohimoinen ja itsepäinen Skorpioni. Skorpioni tunnetaan kriisien ja muodonmuutoksen, sekä myös vallankumouksen merkkinä - Skorpionit kasvavat ja kehittyvät erilaisten murroskausien kautta. Skorpionit ovat hyvin poliittisia, ja heitä kiinnostaa erilaisten salaliittojen ja vääryyksien paljastaminen. Järjestötoiminnassa Skorpionit voivat tuottaa hankaluuksia joustamattomuudellaan ja intensiteetillään, jotka juontavat juurensa kirkkaasta aatteen palosta. Skorpionien kanssa ei kannata lähteä väittelemään, ellei ole valmis myöntämään tappiotaan.

Kauriit ovat kurinalaisia ja vastuuntuntoisia realisteja. Konservatiiviset Kauriit rakastavat perinteitä ja suunnitelmallisuutta. Korkeat tavoitteet ja harkitseva päätöksenteko ovat tärkeitä itsenäiselle Kauriille. Tavoitteista voi kuitenkin tulla Kauriille elämän ainoa sisältö, ihmissuhteiden ja perheen jäädessä taka-alalle. Kauris näyttäytyykin muille helposti opportunistina, ns. poliittisena broilerina.

Eläinradan kahdestoista merkki on haaveileva, intuitiivinen ja empaattinen Kalat. Vaa’an tavoin Kalat pyrkivät välttämään konflikteja ja Kalat tulevatkin helposti jyrätyksi aggressiivisempien merkkien taholta. Aktivismi saattaakin tuntua Kaloille joskus liian intensiiviseltä. Kalojen viisaus ja tunnetaito on kuitenkin korvaamatonta niin järjestöissä kuin aktivismissa yleensäkin.

Tunnettuja vaakoja: Karl Kautsky, Mahatma Gandhi

Tunnettuja skorpioneja: Lev Trotsky, Nadežda Tolokonnikova

Tunnettuja kauriita: Mao Zedong, Tarja Halonen

Tunnettuja kaloja: Rosa Luxemburg, Minna Canth

Teksti: Inari Gustafsson & Fiona Helminen Kuvat: Vilma Puttonen 21

OTTEITA VASEMMISTOSTA JA ESOTERIASTA Toimittajamme Fiona Helminen ja Inari Gustafsson saivat käsiinsä tiedustelupalvelun avulla kryptatun keskustelun, jossa pohdittiin astrologiaa, noituutta, feminismiä ja näiden yhteyttä marxismiin. aquarius_95: Pitäskö meidän alottaa tää jotenkin määrittelyillä? ettei vaan heti aleta puhumaan asioista jos ei ees tiietä meinataanko samaa asiaa? mcr_lover: mä en tiedä, ehkä on helpompaa vaan alkaa puhumaan kun jos aletaan heti tiukkaan määrittelyyn se vie jo mont sivuu. must tuntuu et nää hommat on kuitenki niin vague et mihinkää yksimielisyyteen on vaikee päästä ja syy miks tää hommaki on chattimuodos eikä tyylii kolumni on se et nää on aik mutuiluu anyway aquarius_95: Joo. Ihan järkevää salee. Mut mul on vähän vaikeuksii mcr_lover: niin siis ku mä nään et tää on semmonen homma et ei tää välttämättä ees oo marxismi ja noituus vaan ennemmin semmonen et tietyssä vasemmistolaisessa skenessä tyyliin astrologia ja noituus on yhtäkkii saanu ihan sikana jalansijaa mcr_lover: mut se ei oo ensisijasesti välttämättä noituus eikä ees marxismi mut ne on selkeesti jossain tekemisis keskenään ja se on jännittävää se kulku marxismista ja psykoanalyysista marxismiin ja astrologiaan 22

aquarius_95: Joo siis niin musta tuntuu et tää aihe on enemminkin just astrologia, ei niinkään noituus? vaik toisaalta ois mielenkiintosta tarkastella noituutta feministisestä näkökulmasta ja tavallaan sen historiaa ja miten se on liittynyt sen ajan naiskuvaan. Mut astrologia on ehkä mulle ainakin tutumpi aihe ja marxismi tietty. mcr_lover: joo marxismi kyl mulle kans [nauraa]. mut siis noituus kiinnostaa koska se on selkeesti just sen naiseuden kautta linkittyny astrologiaan joka on kans niin selkeen naisellista hommaa ja ois mielenkiintosta lukee jotain vertailua siitä miten samoilla tavoilla niitä kahta voidaan käyttää itsetutkiskeluun ja voimaantumiseen aquarius_95: joo jep koska noituutta on tarkasteltu niin pitkään patriarkaalisesta näkökulmasta - noidat on tost näkökulmasta olleet pahoja ja pakanallisia, Vaarallisia Naisia™. astrologia taas on aika “harmitonta” ja vähän sellasta hömpöttelyä mut noituutta on oikeesti pelätty. en kyl tiiä miten tätä tarkastelis marxilaisesta näkökulmasta? [kaataa lisää skumppaa]. mcr_lover: niin se on jännä miten astrologia on ollu niin paljon harmittomampaa kai historiallisesti, ja sillee en tiä et onks se hyvä vai huono homma tai siis hyvä var-

maa lähinnä et astrologei ei esim oo poltettu roviol mut miks ei sitä oo nähty yht voimakkaana juttuna? aquarius_95: Nii.. salee koska astrologiassa on vaikuttanu paljo jäbii myös. toisaalt haluaisin omaksua noituutta mun elämään enemmän, esoteriaa ja tämmöstä. esim hilma af klintin spiritismi-istunnoista syntyneet monet taideteokset kiehtoo sikan, varsinkin kun ne oli just naisyhteisössä syntyneitä mcr_lover: joo toi on kyl tosi kiinnostavaa, ja muutenki tollanen yliluonnollinen taiteen inspiraationa on jännittävää mcr_lover: ja en tiiä et kuvittelenks vaan vai onks se oikeesti historiallisesti totta et ku jäbil on ollu jotai spirituaalisii kokemuksii se on ollu Syvällistä ja Cool mut ku muikkelit harrastaa samaa se on vaarallista ja ansaitsee rovion aquarius_95: siis kuulostaa ainakin todella uskottavalta….vihaan patriarkaattii mcr_lover: oikeest sama. naisvihaajat roviolle, ei noidat =)

Teksti: Aracelis Correa Kuva: Heta Heikkala

STUDENTS OF COLOUR Yliopistolla kovin usein unohdetaan, etteivät kaikki opiskelijat ole valkoisia. Eri näköisten ja eri taustoista tulevien opiskelijoiden kanssa ei välillä osata toimia ollenkaan. Luennoitsija saattaa käsitellä kömpelösti etnisiin vähemmistöihin liittyviä ilmiöitä, jopa niitä traumaattisimpia, tai suunnitella luennon niin, että se sopii vain enemmistöön kuuluville opiskelijoille. Käytettävä sanasto on osalla vanhentunutta ja yliopistohenkilökunta lähes kauttaaltaan valkoista. Lisäksi opiskelijat saattavat

heittää rasistista läppää tai puhua englantia opiskelijoille, jotka heidän mielestään ”näyttävät vaihto-opiskelijoilta”. Sitten on vielä sitsilaulut ja avoimen rasistiset opiskelijajärjestöt. Todellinen yhdenvertaisuus on vielä kaukana yliopistolta, eivätkä kaikki tunne oloaan siellä automaattisesti kodikkaaksi. Syksyllä yliopistolla toimintaansa käynnistelee Students of Colour ry, joka haluaa puuttua näihin epäkohtiin. Järjestö tulee toimimaan etniseen, uskon-

LIITY VASOPIN JÄSENEKSI! Vasemmisto-opiskelijat on valtakunnallinen vasemmistolainen opiskelijajärjestö, joka tavoittelee feminististä, punavihreää ja demokraattista yhteiskuntaa. Liittyminen jäseneksemme on ilmaista!

nolliseen ja/tai näkyvään vähemmistöön kuuluvien opiskelijoiden ehdoilla järjestäen tapahtumia ja luoden voimauttavan yhteisön, joka tukee ja kannustaa. Järjestö toimii antirasismin, intersektionaalisen feminismin ja inklusiivisuuden periaatteilla ja on puoluepoliittisesti sitoutumaton. Se pyrkii ottamaan kantaa yliopiston vanhentuneisiin käytäntöihin, luomaan representaatiota ja toimimaan jäsentensä äänitorvena. Se pyrkii kohti yliopistoa, joka on enemmän kaikille.

Tule yleiskokoukseen! Tervetuloa Vasemmisto-opiskelijoiden yleiskokoukseen Helsinkiin 19.-20.10.2019! Kokous on osoitteessa Lintulahdenkatu 10 A, klo 10 alkaen. Kokouksessa muun muassa valitaan yhdistykselle vuodelle 2020 puheenjohtaja ja hallitus. Seuraa Vasopia Facebookissa ja Instagramissa niin saat tiedot uusista tapahtumistamme.

Teksti & kuvat: Vilma Puttonen

TAIDETTA LINSSIN LÄPI Kun vierailee pitkästä aikaa Suomen ulkopuolella taidemuseoissa, joissa suuret eurooppalaiset mestarit roikkuvat, sitä huomaa unohtaneensa, kuinka oleellinen osa kamera on monen turistin museokokemusta. Taidemuseota suoritetaan liukuhihnana: napataan kuva teoksesta ja siirrytään seuraavan eteen. Valokuvaajat mahdollisesti suovat tauluille nopean vilkaisun ennen seuraavaa, mutta suurimmaksi osaksi pysyttelevät linssin takana. 24

Tässä kohtaa ei selvästikään voi puhua kovin syvällisestä taidekokemuksesta, mutta motiivit kokemukselle ovatkin erilaisia. Teokset ovat ensisijaisesti historiaa, osa kunkin kaupungin nähtävyyksiä ja toissijaisesti vasta sellaista taidetta, jonka luokse pysähtyä. Loputtomalla sarjakuvaamisella kerätään tilanteista matkamuistoja, jotka mahdollisesti eletään vasta kotisohvalla.

Samankaltainen ilmiö on yleistynyt myös nykytaiteen museoissa, kaukana eurooppalaisen taidehistorian suurista nimistä. Tietyistä taidenäyttelyistä syntyy sosiaalisessa mediassa laajoja ilmiöitä, vaikka tekijät eivät välttämättä ole saavuttaneet vielä turistinähtävyyden asemaa.Yayoi Kusaman In Infinity HAM:issa, teamLab-kollektiivin näyttely Amos Rexissa ja viimeisimpänä Hrafnhildur Arnadóttirin Nervescape VIII Kiasmassa ovat kaikki esimerkkejä näyttelyistä, joihin moni on varmasti saanut ensimmäisen kosketuksensa lukemattomien some-postausten kautta.

Susan Sontag on käsitellyt vuoden 1977 esseissään valokuvausta. Sontag kirjoittaa, kuinka valokuvaus on hetkien omistamista, ja kuinka valokuvauksen myötä kulutamme tilanteita eri tavalla. Sontagin mukaan turistivalokuvaamisessa on pitkälti? kyse ilmiöstä, jossa lomamatkailijat tekevät reissustaan suorituksen. Valokuvaamalla saadaan kokemuksista jotakin konkreettista, joka jää henkilölle omistettavaksi. Muistot voidaan varmistaa valokuviksi. Riippuen siitä, tulevatko valokuvat matka-albumiin vai julkaistaanko ne sosiaalisessa mediassa, kokemus ja kuvan kohde muutetaan yksiköiksi, joita on mahdollista omistaa, jakaa ja kuluttaa.

naansa oman menevän ja kokevan itsensä ympärille. Elämykset saavat siis osan merkityksellisyydestään itse hetkestä, osan jälkikäteen yksilöstä ulkoistetussa valokuva-albumissa. Taidemuseoissa luodaan myös ensisijaisesti kokemuksia. Niiden olemassaolo rakentuu kävijän ja teoksen vuorovaikutukselle. Perinteisin kohtaamisen muoto museoissa on ollut seinälle ripustettu taideteos, jota ihmiset katselevat - toisinaan tunnekuohun vallassa, toisinaan taas lasittunein silmin. Tästä perinteestä

voi osaltaan rikkoa taidemaailmaan liittyvää elitismiä ja rajanvetoja, tekemällä teokset helpommin lähestyttäviksi. Taidemuseoihin liittyy vieläkin vallankäyttöä ja eksklusiivisuutta, mikä määrittää paljon myös mahdollisuuksia tehdä ja kokea taidetta. Helposti lähestyttävät, näyttävät taideteokset vetävät museokävijöitä puoleensa jopa korttelin kiertäväksi jonoksi asti. Usein suosio nähdään positiivisena — sellaisetkin ihmiset käyvät kokemassa taidetta, jotka eivät tavallisesti astu museoihin. Taide voi olla jokaisen viihdettä: hauskaa ja kevyttä, sekä mieltä että instagram-feediä miellyttävää.

Sosiaalisen median maailmassa erityisesti muistojen näyttäminen ja jakaminen korostuu. Valokuvaus ja kuvien jakaminen antaa kokemuksille lisämerkitystä ja -arvoa, joka jää elämään myös itse koetun hetken ulkopuolella. Se, kuinka tärkeä itse valokuva on, näkyy siitä ahdistuksesta, joka seuraa monelle siitä, että hauska festaripäivä, hieno maisema tai kaunis aamiainen jäi dokumentoimatta.

Taiteen tarkoituksesta ja merkityksestä on väännetty vuosisatoja, enkä aio koskea siihen aiheeseen. Tämän tekstin kannalta tarkoitusta on kuitenkin jännittävä pohtia, koska monissa nykyajan museoelämyksissä yhdistyvät välitön kokemus sekä valokuvattu hetki. Ehkä tärkeä kysymys onkin, missä määrin taide nähdään vain taustana hyvälle selfielle. Jos näin on, onko museossa käymisellä loppujen lopuksi itseisarvoa?

Valokuvauksesta ja kuvien jakamisesta on tullut siis oleellinen osa kokemista. Taidemuseoissa tapahtuva valokuvaus on vain osa laajempaa olemisen tapaa, jossa merkitykselliselliseksi koetut tilanteet tallennetaan. Tilanteen merkityksellisyys voi kummuta siitä itsestään, tai se voi syntyä vasta valokuvasta, josta postaaja saa itselleen jotakin muuta tärkeänä pitämäänsä, kuten suosiota, yhteenkuuluvuuden tunnetta tai näkyvyyttä.

Los Angelesissa sijaitseva Museum of Selfies on esimerkki museosta, joka on tehty kävijöiden valokuvia varten. Museo lupaa ”interaktiivisia näyttelyitä”, joissa voi ”pitää hauskaa ja ilmaista itseään”. Selfiemuseo ei siis väitä olevansa taidemuseo, mutta nostaa esiin myös kysymyksen taidemuseoiden määritelmästä. Jos kävijät käyttävät myös taidenäyttelyä (ensisijaisesti?) selfieiden ottamiseen, minkälaiseksi itse kokemus muuttuu? Taiteen välittömästä kokemuksesta saattaa tulla toissijaista sosiaalisesta mediasta kumpuavien motiivien rinnalla.

Ihmiset eivät enää valokuvauta itseään ainoastaan hääpäivinä tai muina selkeinä merkkitapauksina, vaan valokuvat luovat yksilön arkielämästä erinäisten valittujen tapahtumien kollaasin. Sosiaalisessa mediassa jaetuilla valokuvilla ihminen pitää kokemuksistaan päiväkirjaa, mutta myös rakentaa elämäntari-

eroten museoihin on tullut myös muita vuorovaikutuksen tapoja. Yhä enemmän on yleistynyt osallistavampi taide, jossa taideteoksen yleisö on osa itse teosta. Tämä voi tarkoittaa laajoja, hallien kokoisia installaatioita, joiden lomassa kävellään, tai teoksia, joissa otetaan taiteen kokijat aktiivisina tekijöinä mukaan. Teoksia voi koskettaa, niihin voi kaatua ja upota. Valokuvaus on myös osallistumista ja kokemuksen käsittelyä. Yleisö käsittelee taidetta oman kameransa kautta, tai liittää itsensä osaksi teosta. Parhaimmissa tapauksissa teosten valokuvaus

Suosio sosiaalisessa mediassa on tärkeää myös museoille somen ollessa yksi tärkeimmistä markkinointikanavista. Näyttävät installaatiot parhaimmillaan luovat museolle oman mainoskampan-

jan, kun joka toinen näyttelyvieras jakaa sieltä otetun kuvan seuraajilleen. On luonnollista olettaa, että tämä otetaan huomioon, kun näyttelyitä kuratoidaan. Näyttävät installaatiot ja instagramin yhteisesti jaettuihin estetiikan käsityksiin sopivat teokset voivat näin saada museoissa yliedustuksen. Valokuvaamiseen kannustavat museot ja somelle kuratoidut näyttelyt ruokkivat itse myös sellaista museokäyttäytymistä, jossa kamera on puolet kokemuk-

sesta. Somehuomio muokkaa sitä, miten ihmiset tarkastelevat taidetta. Taideteokset muuttuvat ig:stä tutuiksi karvapötköiksi tai pilkkuhuoneiksi. Välittömät tunnereaktiot mahdollisesti laimenevat, kun saman teoksen on nähnyt jo lukemattomia kertoja puhelimen näytöltä. Taidekokemukset valjastetaan sosiaalisen median kautta palvelemaan tarkoituksia, jotka syövät taiteen voimaa vetää keskittymään, ajattelemaan ja tuntemaan. Ennemminkin se edesauttaa

elämän muuttumista hetkellisten kokemusten sarjaksi. Taideteoksilla on tässä ilmiöpainotteisessa nykyisyyden sarjatulessa paikkansa vain hetkellisesti, ennen kuin uusi some-ilmiöksi noussut näyttely syrjäyttää aiemman.

Kuvalähteet: Unsplash

ELÄISITKÖ MIELUUMMIN YDINSODAN UHAN ALLA 60-LUVULLA VAI NYKYPÄIVÄNÄ PELÄTEN ILMASTONMUUTOSTA?

Ihmiset jotka valittavat siitä, että ovat syntyneet väärään sukupolveen ovat aina tuntuneet minusta oudoilta. Nämä valitukset ovat yleensä liittyneet siihen että ennen sentään tehtiin hyvää musiikkia tai vastaavaa, ja on ollut vaikea ymmärtää niitä. Vaikka Beatlesin näkeminen livenä olis varmaan ollut siistiä ei haikailun kohteiden vuosikymmenien sosiaalinen tilanne muuten ole tuntunut houkuttavalta: sukupuoliroolit, uskomaton epätasa-arvo, rasismi, ydinsodan pelko, köyhyys, eriarvoisuus. Viime vuosina haikailu menneille vuosikymmenille ei enää ole kuitenkaan tuntunut niin erikoiselta ilmiöltä kuin se oli vaikkapa kymmenen vuotta sitten, kun äärioikeiston noustessa saavutettu tasa-arvo ja elintaso eivät enää tunnu kuuluvan niin monelle. Menneisyyteen haikailusta on myös tullut poliittinen voima, joka on saanut tukevaa jalansijaa, eikä se ikävä kyllä ole vain haikailua menneiden vuosikymmenien idolien perään, vaan nimenomaan siihen mitä ei ennen pystynyt ymmärtämään: kaipuuta yhteiskuntaan, joka oli epätasa-arvoinen ja rasistinen. Tuntuu uskomattomalta, että tällainen ajattelutapa nousee entistä enemmän esiin kaikkialla Euroopassa ja myös muualla länsimaissa. Poissulkemisen politiikka ei tunnu järkevältä kun on oppinut solidaarisuuteen tärkeimpänä arvona. Suurimmat ihmiskuntaa koskevat uhat tällä hetkellä, kuten ilmastokriisi, ovat koko maailmanlaajuisia, eivät paikallisia, ja tämän myötä poissulkemisen politiikka tuntuu entistäkin epäloogisemmalta. Näihin uhkiin eivät auta kan-

Teksti: Inari Gustafsson

sallinen sulkeutuminen tai menneestä maailmasta haaveilu. Toisaalta nostalgia ja huolettomasta menneisyydestä haaveilu tuntuu oivalliselta pakokeinolta. Vaikka tiedän, että paras tapa toimia hyvän tulevaisuuden eteen vaatii kansainvälistä yhteistyötä ja radikaaleja elintavan muutoksia, on ajatus tulevaisuudesta myös suoraan sanottuna aivan helvetin ahdistava, ja sitä tekisi mieli paeta. Kun on ensimmäistä sukupolvea pitkään aikaan, jonka tulevaisuus näyttää omia vanhempia heikommalta alkaa vähemmästäkin haaveilemaan ajasta, jolloin kuvittelee asioiden olleen paremmin. Pahinta nykypäivän ilmastokriisin aiheuttamassa ahdistuksessa on se, miten sitä ei voi paeta millään elämän osa-alueella, ja miten sitä on vaikea olla miettimättä edes päivää, jos asiaa ei tietoisesti sulje pois mielestään pakenemalla muualle. Ilmastoahdistuksessa pahinta on se, että se vaatii rajua elintavan muutosta, joka ulottuu lähes kaikkeen siihen, mitä arjessamme teemme. Jonkin aikaa sitten, mietimme kaverini kanssa, eläisimmekö mielummin kylmän sodan ydintuhon pelon alla vai nykyisen ilmastokriisin aiheuttaman ahdistuksen kanssa. Kummankin vastaus oli selvä: ydintuhon pelkääminen olisi huomattavasti mukavampaa kuin nykytilanne, sillä siihen ei voisi vaikuttaa, se ei vaatisi elämäntavan radikaalia muutosta eikä sitä tarvitsisi miettiä kaikessa mitä tekee. Kuvalähde: United States Department of Energy

LEVYARVOSTELU

The Comet Is Coming Trust in the Lifeforce of the Deep Mystery (2019, Impulse!) Planeettaamme uhkaavan ennennäkemättömän ilmastotuhon edessä on nuorempien sukupolvien helppo vaipua nihilismiin. Ei kuitenkaan huolta, sillä Lontoon viimevuosina räjähtäneen jazz-skenen kuninkaaksi kruunatun Shabaka Hutchingsin johtama The Comet Is Coming on taas täällä antamassa elämälle suuntaa. Jo nimellään maailmanloppuun viittaavan trion toinen kokopitkä Trust in the Lifeforce of the Deep Mystery on nimensä mukaisesti spiritualistinen matka läpi maailmankaikkeuden aina tuonpuoleiseen ja takaisin. Yhdistellen vaikutteita sekä Sun Ran afrofuturismista että 2010-luvun Britannian elektronisesta musiikista, yhtye näyttää ihmiskunnalle tietä kohti parempaa tulevaisuutta.

Jamila Woods LEGACY! LEGACY! (2019, Jagjaguwar) Toisella albumillaan Chicagolainen runoilija, aktivisti ja laulaja Jamilia Woods tekee kunniaa mustien ja värillisten taiteilijoiden saavutuksille kulttuurissa joka on aina kyennyt omaksumaan näiden työt omikseen antamatta niiden luojille ansaitsemaansa arvostusta. Tämä kulttuurisen muistinmenetyksen tila on albumin keskiössä. Woods yhdistelee R&B:tä ja Soulia tavalla joka on sekä populaariyleisöön vetoava, että tunteellisesti resonoiva. Tuotantopuolella kappaleet vetävät vaikutteita lukemattomista suunnista, sovittaen ne temaattisesti muistuttamaan kuulijaa taiteilijasta jolle kulloinkin ollaan osoittamassa kunnioitusta, ja joiden mukaan albumin kappaleet on nimetty. Lopputulos on mieleenpainuva sekä koukuttavuudessaan että paatoksellisuudessaan.

Teksti: Tomi Kristeri Kuvat: Vilma Puttonen

Stella Donnelly Beware of the Dogs (2019, Secretly Canadian) Me Too –kampanjan kulttuuristen vaikutusten voidaan tässä vaiheessa sanoa olleen vähintäänkin merkittäviä. Tuoden pinnalle asioita, ilmiöitä ja rakenteita joista patriarkaalisessa valtakulttuurissa on usein ollut helpompaa ja suotavampaa olla puhumatta, se avasi ovet keskusteluille joita on ollut aikakin käydä. Australialaisen laulaja-lauluntekijän Stella Donnelyn Indie Pop mausteinen esikoislevy ei ole ensimmäinen joka ottaa kantaa länsimaiseen raiskauskulttuuriin tai patriarkaalisiin rakenteisiin, mutta erottuu mestarillisena kyvyssään havaita sitä joka-naisen arjessa tavalla jota voi kuvata vain anteeksipyytelemättömänä. Yhdessä perinteisempien ihmissuhdeaiheisten laulujen kanssa kertomukset ahdistelusta ja maskuliinisesta vallankäytöstä muodostavat hyytävän mutta lannistumattoman kuvan tavanomaisesta naiskokemuksesta.

MUKA-FEMINISTISISTÄ MIEHISTÄ Teksti: Fiona Helminen & Inari Gustafsson Kuvitus: Vilma Puttonen Monissa tiedostavissa, feminismiä peräänkuuluttavissa piireissä on eräs ongelma. Tämä ongelma ovat miehet, jotka ovat olevinaan oppineita feministejä, mutta käytännössä kohtelevat naisia edelleen kuin paskaa. Tai eivät välttämättä edes kuin paskaa, mutta siitä huolimatta aktiivisesti ylläpitävät patriarkaalisia rakenteita. Samaan aikaan kun intersektionaalinen feminismi on saanut jalansijaa entistä laajemmalla kentällä, on moni ihminen omaksunut sen retoriikan nimenomaan pintapuolisesti ja näin vaikuttaa näennäisesti skarpilta. Ongelma on kuitenkin siinä, että vaikka etuoikeutettu henkilö osaisi täydellisesti luetella omat etuoikeutensa ja käyttää feministisiä termejä uskomattoman korrektisti, ei hän silti välttämättä osaa toteuttaa feminismiä käytännössä. Sanat eivät johda tekoihin. Häirintää tapahtuu myös yhdenvertaisuutta kuuluttavien järjestöjen sisällä. On turhauttavaa joutua tekemään yhteistyötä ihmisten kanssa, jotka teoriassa tiedostavat etuoikeutetun asemansa, mutta tämä ei kuitenkaan näy heidän käyttäytymisessään muita kohtaan. On turhauttavaa kohdata toiseuttamista ja häirintää yhteisössä, jonka perusarvot taistelevat näitä vastaan. Kun luulee olevansa turvallisessa seurassa mutta kohtaa silti ahdistelua tuntuu tilanne todella hankalalta. Kaikkien sitoutuminen turvallisemman tilan periaatteisiin ikään kuin epälegitimoi häirinnän tai väärinkäytöksen, jota kohtaa - eihän tälläistä voi tapahtua yhdenvertaisen yhteisön sisällä?

30 Kuvalähde: The Burkhental Museum

Liian usein naiset myös joutuvat edustamaan lähinnä sukupuoltaan muka tiedostavassa, feministisessä all-male-seurueessa. Vaikka varsinaista häirintää ei tapahtuisikaan, nainen usein kohdataan vain sukupuolensa edustajana, ei Ihmisenä, joka vain tarkkailee ympäristöään objektiivisesti. Kokouksissa naiset ja muut ei-miehet joutuvat usein taistelemaan puheenvuoroista ja kestämään päällepuhumista - ja tietysti joutuvat pelkäämään, että vaikuttavat töykeiltä,

kun vaativat itselleen puheenvuoroa. Onkin hankalaa, miten näiltä ongelmilta ei useinkaan vältytä, vaikka kaikki olisivat yhtä lailla tietoisia siitä, miten patriarkaatti ja muut sortavat rakenteet vaikuttavat ihmisten välisiin suhteisiin. Onko liikaa pyydetty, että miehet yrittäisivät todella käyttäytyä teoriassa osaamansa feministisen ajattelun mukaan?

ToimenpidettĂ¤ julkaisee Sitoutumaton Vasemmisto ry