NAAGA

Naaga on Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden, museologia, taidehistoria ja taidekasvatuksen

Päätoimittajat: Valentin Vänskä ja Kalle Kanerva

Taitto: Valentin Vänskä ja Kalle Kanerva

Kansi: Kaisa Parén

tanskalähettiläs, motivoitunut oikolukija

teräväkynäinen kolumnisti, ristikkonikkari

armoton ja epäpätevä päätoimittaja :)

ahkera, utelias, tutkiva journalisti Kontentin hakija ja handlaaja

SAMPPA supertsemppari, tärkeä tukipilari ja tunnelmannostattaja

tanskalähettiläs, hyvä piirtää tanskanlippuja also

THE GRAAFIKKO, logomaker2000

Lotta Ilmar Kalle

Valentin Jade Nanna

Samuel Ella Rebekka

Kalle

Päätoimittajien tervehdys!

(Pahoittelut fontista)

Lehti on täällä, wauuuu! Päätoimittajien pidennettyjä lomia (talviloma, joululoma, hiihtoloma, kevätloma, lomaloma ja kesäloma) lukuunottamatta töitä on tehty runsaasti. Katoista ryijyihin ja siitä loogisesti onnellisuuteen, näin valikoitui Naagan teema tänä vuonna. Suurelle osalle lukijoista onnellisuus voi olla hieman vieras käsite, unenomainen näkymä horisontissa, jonka saavuttaminen epäonnistuu toistamiseen, kun heräämme tähän kylmään ja synkkään todellisuuteen. Ei hätää, Naaga tarjoaa ratkaisun! Lehden luettuasi sinut valtaa vieraan euforinen tunne, suupielesi kääntyvät ylöspäin ja poskellesi vierähtää kyynel, olet ensimmäistä kertaa elämässäsi onnellinen. Naaga on jo vuosia tarjonnut luovan alustan opiskelijoille, jonka kautta itsensä toteuttaminen ja luovuuden harjoittaminen on toivottavasti johtanut edes hetkellisiin onnellisuuden hetkiin. Henkilökohtaisesti lehden työstäminen huipputiimin kanssa oli jopa välillä ihan kivaakin. Nyt se on julkaistu, päästän helpottuneen huokauksen ja olen onnellinen...

-päätoimittaja Kalle Kanerva

Jos pitelet tätä lehteä kädessäsi (tai luet sitä netistä, senkin digitalisaation kurja alamainen), niin se on suoranainen ihme. Ensimmäisessä toimituskunnan kokouksessa totesimme, että tämä ei ole sitten mikään demokratia. Kuitenkin aika äkkiä kävi ilmi, että myös lehteä tehdessä demokratia on huonoista vaihtoehdoista paras. Vaikka koko toimituskunta oli tosiasiassa yhtä onnellista demokraattista utopiaa, niin koitimme silti pitää tätä löyhästi organisoitua kaaosta edes jotenkin kasassa. Se onnistui ihan okei (tai ei onnistunut ollenkaan, jos tämä tekstitiedosto lymyilee ainoastaan läppärini roskakorissa). Suurkiitos kaikille lehden tekemiseen osallistuneille, teidän ansiostanne tämä juna ei kokonaan suistunut raiteiltaan kohti totaalista tuhoa, vaan sai jatkaa matkaansa kohti onnellisuuden täytteisiä juna-asemia.

KIITOS (*kumarrus ja nopea 360°-pyörähdys, jonka jälkeen poistuminen lavalta vain vähän kompastellen)

-meikä (Naaga pt Valentin Vänskä)

ONNESTA

Suomi, maailman onnellisin maa. Ja koska maan muodostavat sen kansalaiset, ovat täkäläiset loogisesti onnellisimpia ihmisiä koko maailmassa. Hassua kyllä. Ei potutus maximus -kansilehteään yhtämittaisesti esittelevästä kansakunnasta äkkiseltään arvaisi. Muusikko Iiro Rantalan kiteytys asiasta osuu maaliin: ”Suomihan pärjää loistavasti. Mutta se on tieto, joka pitää itse muodostaa. Jos vain lukee, kuuntelee ja katselee, niin kaikki on päin helvettiä” (Turun Sanomat 6.12.2019). Näinpä.

Epäkohtien lukuisuutta ja vakavuutta nonsoleeramatta. Jostain rakentuu tarpeeksi posin kokemuksia puutteiden vastapainoksi ja vaakaa kotiin päinkin kallistamaan. Millä aineksilla meikäläinen yhteiskunta jyllää onnellisuudessa?

(Yli)hyvinvointivaltion konseptia on toki kiittäminen tiettyyn pisteeseen saakka. Vaikealta tuntuu silti katsoa nykyistä, kulutususkonnollista materia-, palvelu- ja saavutusrynnäkköä silmiin ja kiitellä elämänlaadun ylentämisestä. Onnen hovimestariksi

brändäytyneenäkin sen muovinen

sielunmaisema ilmenemismuotoineen antaa kosolti syitä uumoilla, etteivät moiset kiitokset voisi vitakkoon paljon pahemmin rysähtää.

Jos kulutusbulevardilla hyypertäminen ei käy oivan onnen alkulähteestä sellaista etsivälle, mistä kannattaa seuraavaksi kurkkia? Kenties niiden pöyristyttävän itsestäänselvien asioiden luota, joita tämä kuseliusten kestorevyy on vaivihkaa ujuttanut lähemmäs omaa materiakatalogiaan ja joista sekä kotoinen virtas- että globaalimpi ihmiskuntakin löytänee väärentämättömämmät versiot kasvettuaan mentaliteelitaankyllin pieneksi. Aikanaan.

Kenties virtaskunnan toikkaroinnin suunnan päivittäminen myös edellyttää tietyn elämäntyylin täydellistä mahalaskua. Pannutettuaan hiekkalaatikon reunalta kasvoilleen maahan ensimmäistä kertaa lapsi oppii, miten ei ainakaan tule seuraavalla kerralla

alas. Ja vaikka onkin parempi oppia myöhään kuin ei milloinkaan, on silti ikävä reformoida meininkiä vasta, kun itse kukin on kotiutunut nykyisistä telluspeijaisista elävää planeettaa köyhempänä. Toista ei ikävä kyllä saa ostosteltua tilalle ensimmäisen pirstouduttua.

Umpihangessa

jurpeltaessaan ilman kytkeyty-

mistä kulutususkonnolliseen onnentavoitteluriehaan on ainakin vapaa valitsemaan ja ymmärtämään itse, että elämä ei ole hassumpaa sellaisenaankaan. Valtaväyliltä pientareelle poikettuaan ehkä näkeekin vapauden toisin, eikä vain salavihkaa uomiinsa suhmuroituna aivopolkuna haluta sellaista, jota yksilön halutaan haluavan.

Toki onnen tavoittelu itsessään on verrattain ongelmallinen tie, romantisoitu uutuus ihmiskunnan historiallisessa jatkumossa. Pesunkestävän sellaisen perässä kirmaamisesta kiinnostuneen kannattanee yhtä kaikki repäistä pesäero systeemiin, joka tekee Virtasista kuluttajia, ja sen tehtyään kukaties lopulta sisäistääkin pyhä yksinkertaisuus: on maailman rikkaus meidän, kun mitään emme omaksemme ano. ”Minulla on kaikki, mitä tarvitsen, ja sitä mitä minulla ei ole, en tarvitse.” Aamen.

Teksti: Ilmar Grünthal

Tämä tivoliko Suomen onnellisuuden avainkomponentti? Vaikea uskoa. Elettiinpä ennenkin, ja sitä paitsi jos ohittamatonta korrelaatiota noiden kahden tekijän välillä ilmenisikin, tuntuisi silti irvokkaalta diililtä onnellistuttaa maailmankolkallinen Virtasia siitä hinnasta, että heittää rojautetaan koko planetaarinen kokonaisuus bussin alle, itsemme mukaan lukien. Tietä käyden tien on vanki.

Onnellisuutta on olla muiden kaltaistensa seurassa

Hellou everybody! Vuosi 2022 alkaa olla lopuillaan tätä kirjottaessa ja sen myötä meidän aikamme

Corpuksen puheenjohtajistona. Tämä on ollut ihan huikea vuosi kaikkine tapahtumineen. Keväällä 2022 ei olisi voinut kuvitella, millaisia onnellisuuden hetkiä tämä homma tuo mukanaan.

Tämäkin vuosi alkoi jonkinlaisilla rajoitteilla ja epävarmuustekijöillä, mutta kevään edetessä pääsimme

melkoiseen vauhtiin aiempien pandemiasta johtuneiden hiljaisempien vuosien jälkeen. Olemmekin Corpuksessa panostaneet tänä vuonna tosissaan yhteisöllisiin tapahtumiin ihan livenä paikan päällä ja pyrkineet tuomaan ihmiset taas toistensa seuraan. Olemme myös sytytelleet uudestaan vanhoja

yhteistyökuvioita muiden ainejärjestöjen kanssa, jotta me humanistit emme olisi niin yksin. Mukaan on mahtunut erilaisia tapahtumia aina pulkkailusta tanssiaisiin, peli-iltoihin ja kerhoihin.

Tämän vuoden ainejärjestötoimijat ovat olleet aivan huippuluokkaa ja toisinaan on tuntunut, että näin puheenjohtajistona ei ole kauheasti muuta tarvinnut tehdä, kuin kysellä, että miten menee. On ollut aivan mahtavaa toimia juuri näiden ihmisten kanssa ja nähdä, millaisella tarmolla, päättäväisyydellä ja ilolla ihmiset ovat hoitaneet omia pestejään.

Ensi vuonna ainejärjestömme täyttääkin kokonaiset 10 vuotta ja on ollut mahtavaa olla pieni osa Corpuksen historiaa! Joten katseet eteenpäin ja kohti uusia onnellisia hetkiä!

Runosektori

Vuoden lyhyin päivä

Aurinko laskee kärsimättömänä mailleen, käy levolle jaksaakseen työskennellä joka päivä hetken pidempään huomisesta alkaen.

Kuin hehkuva kekäle se palaa polttavan kuumana värjäten sinisen kylmän maailman oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi.

Se näyttää siltä kuin voisi polttaa itsensä läpi taivaanrannasta ja kiukkuisesti korventaa metsän, jonka se vetää peitokseen.

Jälkeensä se jättää keltaisen hehkun, joka on täynnä pastellinvärisiä raitoja.

Lupauksen keväästä.

-Helmi Mähönen

Vaaleanpunainen horros

Pehmeät lakanat tuoksuvat.

annan poskeni upota tyynyyn, ajatuksen vaeltaa joskus

lapsuudessa opittuun maailmaan.

Täällä ei ole vastuuta, vaaleanpunaiset

pilvet leijuvat taivaalla. Kaikki ystäväni ovat täällä ja uskallan kerrankin

olla vain, täysin jäykistelemättä, esittämättä mitään turhaa.

Ja nauran kovempaa kuin koskaan, yli vuorten minun nauruni raikuu.

Ja kukaan ei arvostele tai tuomitse, kaikki on pehmeää, makeaa, lämmintä.

Raikas lakanan tuoksu vaeltaa ilmassa.

Otan esiin ilmapalloja ja lähetän ne kantamaan mukanaan kirjeitä

jonnekin avaruuden laidalle.

onnesta

kun auringon lämpö koskettaa poskia

kun viileä tuuli silittää hiuksia

kun kynttilän liekki valloittaa katsojansa

kun leppäkerttu laskeutuu lepäämään kämmenelle kun peilikuva ei näytäkään enää niin kamalalta

kun ystävän nauru täyttää sydämen ilolla

kun hymykuopat kipeytyvät

kun mielen sirpaleet kasautuvat jälleen yhteen

kun askel tuntuu keveämmältä

kun päivänkakkarat kietoutuvat kruunuksi

kun kasvot säteilevät onnesta

eteenpäin

mökkirannan laineet

sinisinä soljuvat

jatkavat matkaa

-Helmi Mähönen

jatkavat matkaa

miksen siis minäkin?

-Rebekka Ruusunen

Hämärä Onni

Hämärä istuu yksin hiljaa, Astuu baarin hämärään.

Hämärä kiinnittää katseensa tulijaan, Ei tunne mitään, vähääkään.

Petetty. Pieni. Sydän.

Kaipuu hämärän reunamilla, ”Pimeydestä Valoon.”

Johtaako Näennäinen Kuolema

joskus epäyksilöstä inhimilliseksi ihmiseksi?

Totuus on, että Totuudettomuus johtaa maailmaa.

Tulija kulkee baaripöytien välissä.

Hämärä huokaa ja

Koettaa unohtaa.

Istuu pöydän ääreen

Yksi ystävä yksinäisen yön keskellä.

Entä jos Totuudettomuus onkin lupaus muutoksesta?

Hämärän käteen

hiukkasia Toivosta.

Syntyy uusi toive.

Jospa kaikkeuteen riittääkin

katse Avointa Armoa?

Hiljaisuus ei ole hyvää, Hiljaisuus ei ole pahaa.

Hiljaisuus vain on, ja Ollessaan antaa Hiljainen

Hämärälle hiljaisen lupauksen. Ei tarvitse yrittää tuntea, Pelko on tunne muiden joukossa.

Totuus on toivossa ja Turva muutoksessa, ja kenties tämäkin Kohtaaminen

Tukena kasvussa.

Hämärä Onni Hiljaisuudessa.

-Sini Kallio

Naagan pöytäkirjoista koottua

kuvaile minua yhdellä sanalla

sen täytyy olla REIPAS

psykedeelistä mutta

totta

kerrassaan

loisteliasta

tapanani on ajatella, että

hyvin suunniteltu on valmiiksi tehty

siitä lienee kaiken reippauden

alku

tulee olla reipas

Aina

sillä eihän ole tarkoitusta ilman kärsimystä

vaikka toisinaan vituttaa

kuin pientä oravaa

ja saattaa lähteä alamäkeä väärään suuntaan

kuuma rakkaus poika kaivataan

ylämäkeen

Aika mäyhem.

toisinaan voin rentoutua

varsinkin kun ig on turvattu

ja voi alkaa ryyppäämään

sillä eihän mitään tapahtunut ellei

itse otsamana sitä tallentanut Instagramin

syövereihin

markus kvinoalaisen tapaan

ilman näitä ilon ja vapauden hetkiä

ajautuu alustoille,

jotka perustuvat lähtökohtaisesti eläväisempään

ärsykepommitukseen

tilapreesenssiin

toiminta- ja nautintaympäristöön

osaksi kuluttajakuntaa

ja sitähän

meistä kukaan ei halua

Toivo ja tiedä -Nanna

ANTTIEN JÄLJILLÄ

TUTKIVAA JOURNALISMIA

Antteja kaikkialla, jokaisella vuosikurssilla, Corpustäynnä Antteja…. Kaikenlaisia huhuja, mutta mikä on totta, ketä ovat nämä mystiset Antit. Tästä täytyy ottaa selvää, siksi olemme tänään Anttien jäljillä.

Vuodesta 2014 lähtien Corpus on saanut nauttia Anttien läsnäolosta. Vuosikurssi toisensa jälkeen mukaan on mahtunut aina yksi Antti. Joinakin vuosina kävi kuitenkin huonompi tuuri, eikä ketään Antti-nimistä henkilöä aloittanut corpuslaisten joukossa. Näinä vuosina joku nimettiin uudelleen Antiksi, koska miksipäs ei. Sille, kenestä tulisi uusi Antti, ei ollut läheskään minkäänlaisia perusteita. Yleensä railakkaat illat ja hetken mielijohteet johtivat uuden Antin nimeämiseen.

Joinakin vuosina Corpus koki Antti-katoa, eikä ketään fuksia nimettykään Antiksi. Onneksi harmiton ja huoleton perinne on jatkunut kuitenkin ainakin 2021 vuoteen asti, jolloin viimeisin Antti nimettiin.

Sellainen oli nopea historiallinen perehdytys Corpuksen Antteihin, mutta mitä heille kuuluu nyt? Saimme muutaman Antin kiinni kertomaan elämästään Antteina:

“Hei niin mäkin oon Antti!”

“Moi mä oon Antti!”

Antti Rönkä

Aloitusvuosi: 2016

Mikä on ensimmäinen muistosi Anttina?

En tiedä onko tää ihan ensimmäinen muisto, mutta eskarissa kirjoitin oman etunimen johonkin piirrustukseen keskelle ja helvetin isolla. Opettaja suuttui, koska oli vartavasten ohjeistanut että nimen pitää olla pienellä alakulmassa. Muistan myös, että Antti-nimi kuulosti pitkään jotenkin ärsyttävän kirkasotsaiselta ja reippaalta. Se oli ilmeisesti myös syy, miksi sain sen nimen. Vanhempien mielestä se oli ”rehti ja ajaton”.

Paras muisto Corpuksesta?

Olin Corpuksessa aika vähän aikaa, mutta niinä parina vuotena tapahtui paljon merkityksellistä. Corpuksessa oli ja on tosi mukavia tyyppejä. Parhaita muistoja on ehkä yhdet toogabileet, joihin joku oli tuonut sammiollisen kotitekoista viiniä. En muistaakseni edes juonut sitä, mutta se sammio on jäänyt mieleen. Se oli oikeasti iso.

Mikä tekee Antin onnelliseksi juuri nyt?

Antin tekee onnelliseksi syksy, joka on ehkä nyt vihdoin alkanut.

Antti Huusko

Aloitusvuosi: 2018

Mikä on ensimmäinen muistosi Anttina?

Saatan muistaa väärin, mutta luultavasti jo fuksivuonna lukukauden aloituskaljoilla järjestöaktiivi Roosa Berg kertoi tarinoita edellisten vuosiryhmien Anteista. En ole varma monesko Corpuksen Antti olen, mutta suurin osa edeltäjistäni on ollut ainejärjestön toiminnassa aktiivisesti mukana. Myös minä olen ollut muutamassa pestissä Corpuksessa, joten varmaankin sen vuoksi me Antit olemme jääneet hyvin ihmisten mieleen. Toisaalta onhan Antti myös melko hieno nimi, vaikka itse sanonkin.

Paras muisto Corpuksesta?

Lempimuistoja Corpuksesta on kaikki sitsit, ehdottomasti! Lisäksi minulla on paljon hyviä muistoja kopo-ajoilta, silloin tuli tehtyä kaikkea hauskoja ja jännittäviä asioita ainejärjestössä.

Mikä tekee Antin onnelliseksi juuri nyt?

Tällä hetkellä Antin tekee iloiseksi pelaaminen ja kaikki muunlainen rentoilu kotosalla. On myös mukava olla taas Jyväskylässä kesätöiden jälkeen!

Valentin Vänskä (juu en siis ole ristimänimeltäni lähelläkään anttia)

Aloitusvuosi: 2021

Mikä on ensimmäinen muistosi Anttina?

Tosiaan, meidän orientaatioviikolla hengailtiin rauhakseen hyvissä tunnelmissa (ehkä myös hiukka hyvissä maisteissa) kirkkospuistossa ja Sanni (nykyinen, elikkäs siis 2022-vuosimallia oleva Corpuksen puheenjohtaja, sekä edeltäjänäni Naagan päätoimittajana) tuli halaamaan minua varsin sydämellisesti ja julisti minun olevan antti, koska kyllähän meillä aina joka vuosi pitää yksi antti olla. (antti pienellä tarkoituksella, koska onhan se jo sentään saavuttanut yleisnimi-standardit.

Paras muisto Corpuksesta?

ööö tuota, monia. Ainakin meidän oma orientaatioviikko on jäänyt mieleen: paljon ratkiriemukasta tekemistä, ihania, mukavia hauskoja uusia ihmisiä ja kavereita. Sekä meidän mahtavat tuutorit!!(he eivät maksaneet tästä maininnasta,,,, saisivat kylläkin…). Sit pakko mainita kaikki tapahtumat sekä jopa tämä surullisen kuuluisa Naagan tekoprosessi. Hauskaa on ollut!!

Mikä tekee Antin onnelliseksi juuri nyt?

rakkaatläheisetruokaliikuntamusiikkileffatkaljakirjattunnelmoiminenynnämuutsellaisetkivatasiat

Siihen päättyy Anttien tarina tältä erää.

eskustelu Aren

kanssa, kirjallisuudesta, kirjottamisesta, räpistä, ynnä muusta

Keväällä otettiin hetki aikaa ja haasteltiin Aren kaa tuokion verran kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Are eli Pyry Jaala on jyväskyläläinen hiphop-artisti, joka on tullut muun muassa tunnetuksi erittäin terävänä battlerap virtuoosina.

Valentin: Missä vaiheessa kirjallisuus ja lukeminen ns. kolahti?

Pyry: Lapsena tuli luettuu sarjiksia muun muassa Lucky Lukea, mutta yleisesti ottaen en tykännyt kirjallisuudesta. Äiti äidinkielenopettajana ja auktoriteettiongelma on voinut vaikuttaa asiaan, äidinkieleenhän sisältyy kaikkia ärsyttäviä sääntöjä, jotka lyö kiilaa mielenkiinnon ja kirjallisuuden väliin.Varsinaisesti innostuin kirjallisuudesta vähän ennen täysi-ikäisyyttä, dekkareiden kautta. Etsivä Philip Marlowesta kertovat Raymond Chandlerin romaanit saivat nauramaan ääneen ja tuli tajuttua että lukeminen voi olla hauskaakin.

Pyry Jaala by Rebekka Ruusunen

Valentin: Onko hauskuus ja viihdyttävyys juttuja mitä haet kirjallisuudesta? Ite ainakin pidän ehkä eniten kirjoissa siitä, jos sieltä löytää jotain viihdyttävää, esim. hauskoja hahmoja sekä tapahtumia.

Pyry: Tavallaan joo ja ei, tykkään esimerkiksi tosi paljon venäläisistä kirjoista, joissa on vakavat teemat ja jopa synkät aiheet, mutta täysin omanlainen huumori. Mun mielestä on tosi vaikeeta saada ihminen nauramaan ihan vain tekstin avulla, mä arvostan sitä tosi paljon.

Yksi ihan mun lempparikirjailijoita on Andrei Platonov, sen kirja Tševengur kertoo epäonnistuneesta Neuvostoutopiasta. Se on samaan aikaan tosi kauhea kirja, mutta Platonovin tapa kirjottaa niistä kauheuksista on niin välinpitämätön, siinä säilyy sellainen tietynlainen etäisyys tapahtumia kohtaan. Ei oikein tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa kun sitä lukee.

Valentin: Tollasessa ristiriitaisuudessa on jotain puoleensavetävää. Kun täällä Jyväskylässä sattuu olemaan tämä oma kattava Hip-Hop kirjasto (pääkirjastolla, musiikkiosaston kupeessa, käykää ihmeessä tsekkaa), ja siellä hyllyt täynnä kovien räppäreiden elämäkertoja, niin tuli mieleen kysyä että kiinnostaako sua lukea ihmisten biografioita.

Pyry: Mä en kyllä ihan hirveesti tykkää elämäkerroista, mutta aika nuorena luin tai kuuntelin Malcolm X:n elämäkerran, ja se teki muhun sillon tosi ison vaikutuksen. Herätti todella paljon siihen, että mitä se tummaihoisien ihmisten todellisuus on ja on ollut Yhdysvalloissa. Se ajoi kanssa lukemaan enemmän juurikin Black Pantherseista ja muista ihmisoikeusaktivisteista.

Sitten vielä pakko mainita Iceberg Slimin elämäkerta, se on jo kielellisesti tosi mielenkiintonen kirja. Sieltä löytyy tosi paljon semmosia vanhoja englanninkielisiä slangisanoja, jotka auttaa pääsemään mukaan siihen aikaan mistä ne tapahtumat kertoo.

Valentin: Nyt päästäänkin jo lähemmäksi kirjottamista. Kirjotat ite räplyriikkaa, niin tykkäätkö ite lukea runoja? Mulle on itelle syntynyt sellanen kuva että vaikka on paljon ihmisiä jotka tuottaa laulu- ja räplyriikkaa, niin silti kaikille näistäkään tyypeistä runot itsessään ei jotenki maistu.

Pyry: (nauraa) No runot on kyl selkeesti kirjallisuudenlajeista se kaikista hankalin. Tottakai varsinkin nuorempana kaikki tollanen rentturunous kuten Saarikoski ja Bukowski kyllä iski. Ehkä näissäkin enemmän viehätti se myytti näiden runoilijoiden ympärillä, kuin se varsinainen runous.

Tykkään kyllä lukea runoja jonkin verran. Ehkä runoudesta voi jopa löytää omaan kirjottamiseen joitain sanoja tai ilmaisuja. Muuten en kyllä lähesty räplyriikan kirjottamista samalla tavalla kuin runojen. Enkä oikein siedä sellasia loppusointurunoja.

Valentin: Ootko ikinä saanu mistään kirjasta ns. suoraan biisi-idean, tai jonkun semmosen perustavan ajatuksen jota sitten ammentanut omaan tekstiin?

Pyry: Ehkä oon heittäny joihinkin kirjoihin viittauksia riimeissä. Mutta mulla on vähän sellanen kaksijakonen mieli, arvostan kirjallisuudessa sitä jos on tosi korkeita taiteellisia meriittejä, kun taas räpissä mä tykkään enemmänkin sen viihteellisestä arvosta. Räpillähän voi tietysti välittää tärkeitä viestejä, mutta ite nykyään pyrin räpin avulla pakenemaan sellaiseen helppoon, yksinkertaiseen ja ennen kaikkea viihdyttävään maailmaan. Kun taas kirjat ja kirjallisuus edustaa mulle sellaisia paljon korkeempia taiteellisia pyrkimyksiä.

Valentin: Mainitsit jo Andrei Platonovin, mutta tuleeko muita mainitsemisen arvoisia lempikirjailijoita mieleen?

Pyry: Pakko mainita odessalainen Isaak Babel. Hänen novellit on ihan mun lempikirjoja, on vaikuttanut mun kirjottamistyyliin. Kun kirjottaa riimejä niin niissä on niin vähän tilaa samanlailla kuin novelleissa. Tunnelman, tarinan välittämisen ja ympäristön kuvailemisen kannalta on kirjailija toiminu esikuvana räpin kirjoittamisessa.

Valentin: Jep novellit on kyllä hyviä, jos on vähänkin ongelmaa keskittymiskyvyn kanssa, tiiviimpi paketti.

Pyry: Kyllä, kirjakin menee nopeemmin jos sen ottaa sellasissa pienissä tarinan palasissa.

Valentin: Jos oisin äidinkielenopettaja niin laittasin kyllä oppilaat ennemmin lukemaan novelleja kuin kokonaisia romaaneja.

Pyry: Just kun kouluaikana kuunteli räpmusiikkia niin siellä on kaikkia hauskoja juttuja: biletetään, harrastetaan seksiä ja kaikki on aika sellasta suorapuheista ja avointa. Kun taas luki jotain kirjoja, esim joku Hemingwayn Vanhus ja meri, niin ei siinä ollut mitään kosketuspintaa tähän. Sitten vasta ku alko löytää niitä kirjoja, vaikka Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa kirjottajan Hunter S. Thompsonin novellikokoelma Suuri hainmetsästys sekä muita tälläsiä, nii alko saamaan sellasta käsitystä, että ei kirjallisuus oo välttämättä niin vanhaa ja ihan täysin irrallista siitä omasta elämästä, vaan siinä voi ihan oikeasti käsitellä, ja käsitellään paljonkin sellasia härskejä ja rajuja aiheita. Ongelmallista on se, etteihän joku äidinkielen opettaja voi näistä ala- ja yläaste ikäisille vinkata, mutta voishan vaikka joku kirjaston täti jostain tiskin alta näitä jaella. Itelle oli sillon tosi tärkeetä että meiningissä oli jotain rajua.

Valentin: Sitten vähän sun omasta kirjottamisesta. Oot tullu monelle tutuksi battle-räppärinä, niin onko battle-räp ollu sellanen hyvä aivojen teroitusalusta, onko sitä kautta tullut helpommaksi tehä biiseihin tektsejä?

Pyry: Ei yhtään. Kasvoin sellasessa itseaiheutetussa toksisessa ja vittuilun kulttuurissa. Vähän ku ois jossain komediaklubin takahuoneessa. Pitää olla kokoajan varuillaan jos joku heittää juttua niin sun pitää heittää takasin. Freestylesta tai battleemisesta ei oo ollu apua. Kun mä kirjotan tekstiä niin mä yleensä vaan keksin idean, sit lähen muokkaa riimejä sen mukaan. Niin sanotusti idea edellä. Toisaalta taas kirjottamisesta vois olla enemmän apua freestailaamisessa. Mitä enemmän sanastoa sulta löytyy niin sitä paremmin sä pystyt ne sinne sijoittamaan freestylesessarissa.

Pitkän aikaa kirjottaminen on ollu mulle tosi työlästä ja pitkäveteistä. Kun alko käymään töissä ja räpistä tuli lähinnä harrastus nii siitä tuli helpompaa, siinä on harrastuksen ilo. Mulla on nykyään semmonen sääntö että jos alkaa tuntuu et nyt ei oo hauskaa nii sit tekee jotain väärin.

Valentin: Kun kuuntelee sun albumeita nii niistä träkeistä saa sellasen hyvän paketin, onko yleensä sun tavoite levyä tehdessä että siitä tulis kokonainen tuote?

Pyry: Tottakai jos mä osaisin tehä hittisinglejä nii kyl mä niitä tekisin, mutta se ei se mun vahvuus kuten taas ne kokonaisuudet. Esim just tällä viime levyllä (Tunnustus) mulla oli kokoajan sellanen ajatus että se biisilista olis kalenteri, ne biisit kuvais mitä teen eri päivinä. Pyrin tekemään kokonaisuuksia, se on ehkä se missä mä paremmin onnistun. Ite kanssa tykkään kuunnella sellasia kokonaisia levyjä. Mun lempilevyt on just sellasia mitä ei ekalla kuuntelulla vielä edes välttämättä sisäistä, se tuo niin paljon kuunteluarvoa jos se levy pakottaa sua näkemään pientä vaivaa. Tykkään myös jos levyillä on joku tietty soundi ja fiilis, se on niinku oikea ja uniikki teos.

Valentin: Jäbä on tosi taitava rakentamaan mielikuvia ja kohtauksia biiseihin. Pystytkö avaamaan mistä mielenkiinto tälläsen tekemiseen on lähteny?

Pyry: Paljon opin Krisolta. Kriso tekee tällästä todella hyvin. Ehkä ensimmäinen inspiraatio tälläseen oli Wu-Tang Forever-levyllä on semmonen biisi kun The M.G.M jossa GhostfaceKillah ja Raekwon räppää siitä kun ne on kasinolla kattomassa tappelua, se on ensimmäinen tollanen moderni räpkappale missä ei oikein tapahdu mitään, ne vaan kuvailee miltä se paikka, tilanne ja ihmiset näyttää.

Toi biisi oli tarinankerronnaltaan hienompi, ja sitä tyyliä voi käyttää just biiseissä missä ei oo mitään tarinaa käynnissä. Harjottelemalla sitä voi luoda tunnelmaa jo muutamalla kuvailulla, sen pystyy tekee niin paljon nopeemmin kuin kertoa sitä koko tarinaa. Jos kaiken kirjottaa auki nii siinähän loppu tila biisistä, tai sit se tulee kestää sen päälle 6 minuuttia, joka on itselleni ja myös nykykuuntelijalle aika pitkä aika :D

Valentin: Sun joistakin varhaisemmista biiseistä tulee aivan Slick Rickin biisit mieleen. Tunnistatko hänet sun musiikkiin vaikuttaneeksi tekijäksi?

Pyry: Kyllä, pakko mainita Slick Rick ja Biz Markie! Mulla on joskus tosi kauan sitten ollu sellanen biisi kun Kuka pölli Krison Niket?, se biisi-idea on suoraan varastettu Slick Rickin biisistä, jossa joku pöllii Rickin kruunun tai jotain. Taas Biz Markie, joka valitettavasti menehtyi viime vuonna, oli mulle suuri esikuva ja hän oli tavallaan hip-hopin vanhan viattomuuden henkilöitymä. Biz Markie oli aina autenttinen, esimerkiksi sen ekan levyn eka sinkku on biisi, joka kertoo nenän kaivamisesta. Mulla ei oo hetkeekään epäilystä etteikö se äijä ois kaivanu paljon nenää :D

Valentin: Lempparibiisitekstejä? Lempparibiisinikkareita?

Pyry: Semmonen Memphisrapbändi nimeltään Royal Famlee, en oo varma onko ne julkassu vaan yhen kasetin (Ghetto Life) missä on kolme biisiä, mutta siinä on yks biisi nimeltä Ghetto Child, siitä tykkään tosi paljon. Siinä on yks kohta, jossa äijä valittaa että ei saa työpaikkaa. Se tuntuu niin aidolta ja mä pystyn helposti samaistuu siihen, tulee ihan sellanen fiilis et mä oisin ite äänittämässä sitä kavereiden kanssa jossain makuuhuoneessa.

Yleisesti ottaen Ghostface on semmonen mistä mä tykkään tosi paljon ja ennen kaikkea et sen kieli on niin rikasta. Toki niiku MF DOOM on vaikuttanu muhun tosi paljon, silläkin tosi rikasta kieltä sekä vanhoja ihmeellisiä sanoja ja sanontoja. Nykyräppäreistä Roc Marciano. Tuntuu että hän on vähän Ghostfacen oppipoika, kaikki tollanen riimeissä huume-, auto-, vaatemerkki-pudottelu on vähän sieltä samasta lähtösin.

Valentin: Mikä on sun mielestä paras oma lyriikkakokonaisuus minkä oot kirjottanu jollekki biisille?

Pyry: En kyllä tiiä yhtään. Meikällä on semmonen Ilmestyskirja nyt biisi, se miten se biisi rakentuu nii siitä mä oon kohtalaisen tyytyväinen. Koitin tarjota kolme sellasta maailmanlopun uhkakuvaa kolmella eri asteella. Ensimmäisen inspiraatio tuli kun luin Keski-suomalaista ja siellä lyhyet-osastolla joku semmonen juttu, jossa joku valitti siitä ku johonki lähelle on tulossa joku nuorten turvakoti. Ja tää valittaja oli tyyliin: ”hei ei kukaan ajattele mun omien lapsien turvallisuutta tässä ku nää tulee tänne.”

Valentin: Sun biisikatalogissa huomaa tietynlaisen kahtiajaon. Sulla on hyvän mielen biisejä sekä sellasia vakava-aiheisia biisejä, jotka saattaa kertoa vaikka alkoholismista. Onko luonnollista pallotella näiden kahden maailman välillä?

Pyry: Biiseissähän peilautuu missä mielentilassa on minäkin aikana. Taisin mainita ennenkun alotettiin, että en oo lukenu juurikaan mitään pitkään aikaan. Yks syy siihen on se että tuntuu että muutun aika synkäks jätkäks kun luen vakavista aiheista. Ei mulla räppiä kuunnellessa tuu sellasta fiilistä. Jos kuuntelen jotain Larry Junen uutta biisii nii mulle tulee vaan mieleen et mis mun alkalinen vesi ja tuorepuristettu appelsiinimehu on?

Ei oo synkkä olo lainkaan! Koitan nykyään tehä silleen että vaikka biisi oiskin vakava-aiheinen, niin en sentään ite muuttuis sen biisin mukana tosi synkäks. Sitä vaan heittäytyy siihen mielenmaisemaan niin täysillä.

Valentin: Vinkkejä aloitteleville räppäreille?

Pyry: Ihan ekana kannattaa valita joku aihe biisiin, se auttaa alottamaan. Sitten voi kirjottaa vaikka sanalistan et mitä tästä aiheesta tulee mieleen. Sitten tsekkaa sitä sanalistaa ja kattoo mistä näistä vois keksii jonku kaksoismerkityksen tai hyvän läpän. Sitten jos on tosi vaikeeta keksii joku aihe, niin ottaa vaan jonkun jutun joka pyörii teijän kaveriporukassa, ja kirjottaa sitten siitä. Vaikka joku sana tai vitsi, tee siitä kertosäe niin ainakin omat kaverit tykkää!

Valentin: sitten kaikista tärkein ja oleellisin kysymys, jonka vastaus on kylläkin tullut jo selväks tässä keskustelun aikana: paras Wu-Tang Clan räppäri?

Pyry: Kyllä, Ghostface Killah ehottomasti.

Valentin: okei, jos ei saa valita Ghostface, niin kukas sitten? Vai onkse vaan suorilla sitten Raekwon The Chef?

Pyry: Joo just olin sanomassa Raekwon. Mut pakko aina heittää vanhakunnon hullu ja anarkistinen ODB. Elikkäs Ghostfacen rinnalle kunniamaininnat Raekwon ja Ol’ Dirty Bastard.

Valentin: Aika kova Holy Trinity niin sanotusti. Ite on pakko mainita RZA ja se sen luoma soundimaailma 36 Chambersille.

Pyry: Joo RZA voi olla inspiraationa kaikille, että ei sun tartte tietää musasta yhtään mitään, jos sä haluut tehä klassikon. Se on mun mielestä hyvä esimerkki siitä, että joskus olisi hyvä pysyä siinä minkä hallitsee. RZA ehkä kuvitteli omista musiikillista kyvyistään hiukan liikaa siirtyessään sampleista syntetisaattoreihin. Toki samplaamiseen liittyvät lakitekniset asiat saattoivat vaikuttaa taustalla. YouTube-etsivät voivat käydä nuuskimassa, että löytyiskö sellanen video kun RZA At: Guitar Center ”Crafting a Beat”, siinä se biitti on aikamoinen.

Haastateltava: Pyry Jaala

Haastattelija: Valentin Vänskä

Teksti: Valentin Vänskä ja Kalle Kanerva

Puuhanurkkaus

Tervetuloa Naagan puuhanurkkaukseen! Seuraavilla sivuilla pääset nyrjäyttämään aivosi uusiin ulottuvuuksiin ja luomaan uusia synapsiyhteyksiä sekä auttamaan Asmoa löytämään kopperolle labyrintin uumenista.

Koppero (budjetti ei riittänyt kuvaan)

Ristikko

Rakkauskirjeitä Tanskasta

Terkkuja vaihdosta!

Lähdettiin maailmalle, kirjoitettiin teille kirjeet, olkaa hyvä:

Heldigvis er jeg født lykkelig

Elokuun lopulla kaikki tuttu vaihtui uuteen. Lähteminen oli vähän sekavaa, muistat varmaan, toisaalta kipuilua entisestä ja siitä mitä olisi voinut olla, toisaalta intoa ja jännitystä tulevasta. Pakkasin vanhan kotini laatikoihin ja tanssin tyhjässä asunnossa. Jätin kotiavaimet sisälle rakkaaseen Jyväskylän ensikotiin ja lukitsin oven perässäni. Halattiin heipat lähtiessä. Parin viikon kuluttua olinkin jo matkalla parin laukun kanssa kohti Tanskanmaata.

Kööpenhamina on ollut kaunis ja lämmin. Lämpö tulee ihmisistä kylläkin, ei niinkään hyytävästä merituulesta ja poikittaisesta vesisateesta. “Tänä syksynä on ollut normaalia enemmän aurinkoisia kelejä, ehkä se johtuu teistä”, meidän proffa sanoi. Ja minä kyllä uskon tuohon. Alkusyksystä oli kesäkelejä, tein paljon pyöräretkiä, makasin laiturilla lukien kirjaa, join kalliita kahveja ja ihmettelin sitä, miten niin iso kaupunki voikin tuntua niin kotoisalta

näinkin nopeasti.

Vaihdon alussa vastaan tuli myös vastoinkäymisiä. Nämä oon nimennyt päiväkirjassani oppikokemuksiksi ja nyt tuntuu siltä että selviän oikeastaan mistä vaan. No paitsi ehkä kuolemasta ja veroista. Mut kaikki muut asiat järjestyy aina.

Tärkeimpänä asiana täältä kuitenkin on se, että oon löytänyt ihania ystäviä. On tuntunut siltä, että on oikeasti elänyt jotenkin merkittävää aikaa elämässä ja tehnyt muistoja. Puhuttiinkin juuri norjalaisen ystäväni kanssa että sitten eläkkeellä kun

törmätään Fuengirolan

rantapubissa vuonna 2078, voidaan muistella sitä kuinka silloin nuorina ja virkeinä oltiin vaihdossa Kööpenhaminassa ja heiteltiin kuperkeikkoja Strøgetin sivukaduilla ja naurettiin

Nørrebrossa Mikkellerin ääressä. (Toisaalta oon todennut tärkeäksi myös sen, että muistaa olla itselle lempeä ja armollinen, eikä liikaa ota paineita siitä että on nyt nuori ja virkku ja pitää matkustaa ja hirveästi suorittaa. Pienetkin asiat on suuria ja tässä on vielä paljon aikaa.)

Kun kelit alkoi vähän jäähtymään, kouluhommat starttas kunnolla.

Opiskelin joka viikko tanskalaista arkkitehtuuria ja urbaania

muotoilua sekä pohjoismaista mytologiaa. Kävin

monella ekskursiolla, osa oli

Etelä-Ruotsissa ja osa Sjællannin

saarella Tanskan puolella. Me

biletettiin aika kiitettävästi.

Kävin taidemuseoissa ja tapasin

uusia ihmisiä. Ajattelin sua.

Pyöräilin ihan simona mun

punaisella fillarilla. Uudessa ko-

dissa oli kiva olla, vaikka mun

kämppis oli niin tanskis. Me käytiin syyslomareissulla tuolla

sisämaassa ja kierrettiin

rannikoita. Meri ja luonto on paras lääke kaikkeen. Ja kävely. Mun kaveriporukasta tuli mulle oikeastaan todella tärkeä. Halloweenina sain jostain ranskalaisten kotibileistä pöpön ja olin viikon flunssassa. Sit käytiin futismatseissa. Ja tanssittiin friday bareissa. Mut siis eniten varmaan kuites ikävöin mun koiraa. Ja jytää ja iskelmää.

Nyt pitäis sit opiskella ja kirjoittaa esseet joita ois voinu koko syksyn jo kirjoitella. Toisaalta pitää myös nauttia viimeisistä viikoista ja tehdä kaikkea mitä ei oo vielä kerennyt. Sittenpä palaankin jo jouluksi kotiin. Toivottavasti säkin oot oppinut tän syksyn aikana jotain uutta ja pitänyt hauskaa.

Valehtelisin jos väittäisin ettei mulla ois ollut sua ikävä tai ettenkö ois ajatellut loppukesää, mutta ehkä kaikella oli tarkoitus tapahtua näin. Ehkä nyt kun palaan, me voidaan katsoa tää kortti loppuun. Mut nyt kuuntelen I will survivea ja meen keittämään teetä.

Rakkaudella

Ella

-Bongaa Ella

H. C. Andersen

Neljä kuukautta toisessa maassa, neljä kertaa suomen puhumista

kasvokkain sekä nelin- että

elinkertainen määrä uusia tuttavuuksia ja kavereita, kämppiksiä ja kansalaisuuksia. Uudet ihmiset joille hymyillä, mutta joita ei vielä tunne. Ekan päivän ymmärrys siitä, että tehdäkseen

kavereita täytyy tutustua ihmisiin ja tutustuessa ihmisiin pitää jakaa itsestään jotakin toisille. Aika jännittävää ettenkö sanoisi, juurihan mekin oltiin vasta opittu tuntemaan

Elokuun puolessa välissä vaihtui siis Suomi Tanskaan ja oma koti ja kaupunki uuteen ja vieraaseen. Mutta täällähän oli ihanaa. Aika paljon paikasta kertoo se, kuinka jokin voi tuntua omalta jo lyhyen ajan jälkeen. Aarhusin ollessa

Tanskan toiseksi suurin kaupunki on se samaan aikaan pikku kylä vanhoine taloineen ja kujineen, kauniine luontoineen ja ihmisineen. Paikallinen tuttu kertoi kuinka tämä on hyvä paikka nuorelle tulla opiskelemaan ja kasvamaan, minkä jälkeen muutetaan Kööpenhaminaan, kun aikuistutaan.

Sitäpä kai minäkin tulin tänne tekemään, jälkimmäistä osuutta painottaen. Ja ehkä sitä onkin itse jotenkin kasvanut, tai ainakin jotain itsestään oppinut. On tanssittu ja juostu, naurettu ja itketty, oltu yksin ja yhdessä. Juhlittu huolella, luettu kirjoja, kuunneltu jazzia, pelattu korttia ja nautittu olosta. Vähän myös toki ikävöity. Kaipa näitä kaikkia pystyy tekemään missä paikassa tahansa, mutta olen kiitollinen siitä että päädyin juuri tänne.

Uudet rutiinit muodostuivat yllättävän kivuttomasti. Maanantaiaamu joka alkaa kahvilla ja kaupungin tapahtumien selaamisella Facebookista (jostain syystä tanskalaiset rakastaa kyseista alustaa – loisteliasta) oli upea uusi tapa orientoitua viikkoon. Vakkari vaihtui runoklubinsa kanssa alakerran Løve’s Bog- og Vincaféen, Kino Aurorasta tuli Øst for Paradis ja kuten Jyväskylässä, kaikki oli kävellen ja pyörällä saavutettavissa. Jälkimmäinen ei kyllä pitänyt omalla kohdallani paikkaansa. Kuulin paljon naurua kun kerroin kaupungin olevan minulle liian iso iltapäiväruuhkiensa kanssa pyöräiltäväksi. Naurattaahan se, mutta pyörän selkään en hypännyt syksyn aikana lukuun ottamatta kaverin tarakkaa, jonka kyydissä matkustin joskus hiljaisilla öisillä kaduilla.

Mit liv er et smukt eventyr, så rigt og lyksaligt

Paljoa en tanskaa oppinut, mutta

Tanskaa kyllä. Perunaa laitetaan joka paikkaa, jouluna syödään omenaa ja perjantaisin juodaan kaljaa. Yliopistossa opiskelin taiteen johtamista, digitaalista kulttuuria ja luovien alojen toimija ja käytänteitä. Kun muut lähtivät tutkimaan Eurooppaa mä tein reissuja Tanskan sisällä. Rannikosta ja merestä tuli ihan mun lempparit. Oli isompi kaveriporukka jonka kanssa puuhailla, ja sen sisällä vielä läheisemmät ihmiset joiden kanssa puhua. Vertailtiin Suomea, Saksaa, Puolaa, Ranskaa, Italiaa ja Espanjaa, Australiaa ja Etelä-Koreaa. Ja kyllä niitä tanskalaisiakin oppi tuntemaan. Välillä aina mietin millaista olisi, jos tää kaikki tapahtuisi jossain muualla tai muiden kanssa. Haaveilusta ja pohdiskelusta en siis päässyt eroon täälläkään, toisaalta miksi pitäisi.

Toivottavasti sielläkin oli hyvä syksy, mulla oli ainakin ihan mieletön. Uusia tilanteita ja kohtaamisia, jos ei maisemanvaihtoa niin tuttuja näkymiä ja niistä koituvaa iloa. Tuntuu vähän hassulta jännittää yhtä paljon palaamista kuin lähtemistä, mutta eihän mikään ole enää sama kuin ennen syksyä. Toisaalta ilman näitä kokemuksia en olisi tiennyt millaista kaikki voisi olla, enkä niitä haluaisi vaihtaa mistään hinnasta pois. Saa nähdä jos joskus vielä palaan, mutta toivottavasti halataan kun tavataan.

Kuvateksti ??? en tiiä haluunko: ei halunnut

Rakkaudella Lotta