KOLUMNI TIINA TURUNEN
SEKSIN OSTAMISEN KRIMINALISOINTITARVE ON ARVIOITAVA UUDELLEEN KIRJOITIN TALVELLA oikeusnotaarin lopputyöni seksin ostamisen kriminalisoimisesta. Tarkoitukseni oli selvittää, onko kriminalisointi tarpeellinen, tehokas ja hyväksyttävä toimenpide. Suomessa rikoslailla kiellettyä on tällä hetkellä seksin ostaminen vain silloin, kun seksipalvelujen myyjä on parituksen tai ihmiskaupan uhri, ja silloin, kun myyjä on alaikäinen. Sen sijaan Ruotsissa seksin ostaminen on kielletty kokonaisuudessaan. Ruotsin täydellinen ostokielto on kiinnostanut Suomenkin lainsäätäjää, ja myös meillä on ehdotettu täyskieltoa – hallituksen esityksessä vuonna 2005 ja viime vuosikymmenellä monessa poliittisessa kannanotossa. Suomen rikosoikeusjärjestelmä perustuu humaaniselle ja rationaaliselle ajattelulle, joka suhtautuu uusiin kriminalisointeihin varauksellisesti. Tämä on tärkeää, koska rikosoikeus on oikeus valtiossa äärimmäistä julkisen vallan käyttöä: pakkovaltaa, jonka täytyy olla aina viimesijainen keino puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Prostituutioon liittyvien kriminalisointien arviointi on aina erityisen vaikeaa, koska ilmiönä prostituutio on ensinnäkin vähäisesti tutkittu ja toisaalta monipuolinen, ihmisoikeusherkkä ja eettisesti vaikea. Poliittinen keskustelu prostituutiosta on vahvasti asenteellista ja polarisoitunutta. Seksityöntekijöiden itsemääräämisoikeutta puolustava taho on vastakkain prostituution väkivaltaluonnetta korostavan näkemyksen kanssa. Tärkeää olisi ymmärtää, että kumpikaan näkemyksistä ei ole yksin oikeassa.
Kun perehdyin suomalaiseen prostituution kriminalisointia koskevaan lainvalmisteluaineistoon, panin merkille, että rikoslainsäätäjäkään ei ole ollut vapaa moraalipoliittisista vaikuttimista. Se on ymmärrettävää, koska lainvalmistelu on poliittista toimintaa. Rikoslakia säätäessä tulisi kuitenkin noudattaa erityistä huolellisuutta: kriminalisointien pitää perustua tutkittuun tietoon ja niille vaihtoehtoiset keinot pitää kartoittaa perusteellisesti. Se virhe, jonka lainsäätäjä on mielestäni tehnyt ja johon poliittisessa keskustelussa alati sorrutaan, on kyvyttömyys ymmärtää prostituution heterogeenistä luonnetta. Kun puhumme prostituutiosta, puhumme monesta eri asiasta ja monen eri ihmisen yksilöllisestä tilanteesta. Osa seksityöntekijöistä toimii ihmiskaupan uhreina ja osa täysin itsenäisesti omasta suostumuksestaan. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Todennäköisesti suurin osa seksityöntekijöistä on tilanteessa, jonka luokittelu joko suostumukselliseksi tai suostumuksettomaksi ei ole mahdollista.
Suomessa on omaksuttu lainsäädäntömalli, jossa prostituutiota säännellään ainoastaan rikosoikeudellisesti ja vero-oikeudellisesti – karkeasti sanottuna seksityö on Suomessa työtä vain verottajan silmissä. Seksin ostamisen kriminalisointitarvetta on perusteltu nimenomaan naisten oikeuksilla ja seksityöntekijöiden suojelemisella. Se tuntuu käsittämättömältä, koska seksin ostamisen kriminalisoinnin haitat kohdistuvat ennen kaikkea seksityöntekijöihin: prostituutio painuu maan alle, mahdollisuus valita asiakkaita heikkenee ja halukkuus raportoida väärinkäytöksistä viranomaisille vähenee. Perusoikeuksista esimerkiksi elinkeinovapaus ja yksityiselämän suoja rajoittuvat, eikä näitä rajoituksia ole arvioitu siinä mittakaavassa kuin laki edellyttäisi. Tutkimustiedon perusteella vaikuttaa myös selvältä, ettei seksin ostamisen kriminalisoimisella ole merkittävää tehoa: se ei ole juuri auttanut esimerkiksi ihmiskaupan uhreja. Ennen kaikkea Suomessa tulisi nyt arvioida perusteellisesti, millä muilla keinoilla prostituutioon liittyviin haittoihin voi puuttua kuin rikosoikeudellisella sääntelyllä. Tätä arviointia ei voi kunnollisesti tehdä muuten kuin yhteistyössä seksityöntekijöiden kanssa. Arvelen kuitenkin, että ennen kaikkea heidän asemaansa parantaisivat työsuojelulliset säännökset sekä laaja pääsy terveys- ja sosiaalipalveluiden piiriin. Seksityötä ympäröivän stigman purkaminen on sellaista työtä, jota me kaikki voimme tehdä myös lainsäädäntötyön ulkopuolella.
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja.
LIBERO 1/2020
5