Libero 4/2021 by Libero

MIELIPIDE- JA KULTTUURILEHTI

35. VUOSIKERTA

Resurssit ja puitteet – Libero 35 vuotta

4 / 2021

IRTONUMERO 6 €

4 / 2021

3 PÄÄKIRJOSITUS

RESURSSIT JA PUITTEET LIBERO 35 VUOTTA

16 LUONNON RAHALLISESTA

ARVOTTAMISESTA

Luontoa suojellaan monista syistä, mutta luonnon kuvaamisella taloudellisen arvon kautta voi olla myös vaikutuksia poliittiselle päätöksenteolle. Absurdille kuulostava luonnon hinnoittelu ei ole yksinkertaista, mutta ilman taloudellisia kuvaajia luonto voi jäädä vain loputtomaksi riistettäväksi resurssiksi.

4 PUHEENJOHTAJAN KOLUMNI LIBAN SHEIKH

5 IRRALLISTA

Libero 35 vuotta – hyvin epämuodollinen historiikki

KAISLA KAREOJA

6 DIALOGI

22 MUUTTUVAN YMPÄRISTÖLIIKKEEN

Keskustelumuotoiseen taidekritiikkiin erikoistunut, Matti Tuomelan ja Petteri Enrothin duo Seiskan pojat katsoi Armageddonelokuvan. Mitä tekemistä 1990-luvun Hollywood-spektaakkelilla on ekokatastrofin ajan maailmanlopun pelon kanssa?

28 LÄÄKETTÄ LUONNOSTA Andien ja Amazonin perinteessä ajatellaan covidin olevan koko yhteisön sairaus. Miten suhtautua 800 vuotta ennen ajanlaskun alkua vanhan lääketieteen mahdollisuuksiin pandemian hoidossa tai länsimaalaisen lääketieteen tapoihin käyttää sademetsästä peräisin olevia farmakologisia aineosia?

VAARANA ERIARVOISTUA ALUEVAALEISSA

MIKKO VESTERINEN

KUKKA-MARIA AHOKAS

9 HYVINVOINTI KUULUU MYÖS

MEILLE ERITYISRYHMILLE!

”Julkisten tahojen toiminnan tulisi olla esteetöntä, saavutettavaa, avointa, läpinäkyvää, monikanavaista sekä selko- ja monikielistä. Erityisryhmään kuuluva ei käytä vain sote-palveluita, vaan kaikkia julkisia palveluita.” ELINA NYKYRI

10 VIHREÄSÄVYTTEINEN KOLONIALISMI Vihreä kolonialismi on monimuotoinen globaali ilmiö, joka näkyy Saamenmaalla esimerkiksi tuulivoimaa koskevilla yritysten intresseillä. ARTTU UURANMÄKI

Kirjoitusten kokoelma Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään avaa mahdollisuuksia uusimman ympäristöliikkeen suunnista. JUHO NARSAKKA

8 VAALIOSALLISTUMINEN ”Aluevaalien yhtenä haasteena onkin se, että vaaleissa äänestävät poikkeuksellisen vinoutuneesti vain ne ihmiset, joilla on hyvä ymmärrys politiikasta ja luottamus poliittista järjestelmää kohtaan.”

PYSÄYTYSKUVA

34 MUISTI, LUONTO JA TOISEUS Thaimaalaisohjaaja Apichatpong Weerasethakulin elokuvat Memoria ja Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives täydentävät toisiaan rakentaen palapeliä ohjaajan todellisuuden tasoista. SONJA BLOM & JOONAS PULKKINEN

40 KRITIIKKI Laura Kärkäs ja Roosa Pohjalainen ottavat dialogimuodossa käsittelyyn tällä kertaa dramaturgi E. L. Karhun esikoisromaanin Veljelleni. Joonas Pulkkinen pohtii kielen, sukupuolen ja eri todellisuuksien rajoja Gloria Anzaldúan Rajaseutu / La frontera – Uuden mestizan kutsu -teoksen pohjalta. Keiska Ojala esittelee ne kaikki syksyn kirjat, joita tämäkään kirjasyksy ei nähnyt.

14 RAMPAMYTOLOGIA

46 JÄRJESTÖSIVUT

Isa Hukka on Stadissa syntynyt queer- ja ramparunoilija. Hänen tekstinsä osallistuvat rampakielten ja -kulttuurien vahvistamiseen ja luomiseen. Hukan runoutta on palkittu viimeksi syksyllä 2021 J. H. Erkon kirjoituskilpailussa.

Arttu Uuranmäen henkilökuva Vasemmisto nuorten tulevasta puheenjohtajasta Pinja Vuorisesta, jonka kautta avautuvat myös järjestön lähitulevaisuuden haasteet. Liittokokoukseen lopettaneen järjestökoordinaattori Arto Leinosen jäähyväiset vasemmistonuoruudelle.

OSA 2: PINKOJAN SYNTY / POLKUPYÖRÄ

ISA HUKKA

KANSIKUVA ROBY REDGRAVE

KUVA: MIKKO RIKALA

PÄÄKIRJOITUS

POLIITIKON IMAGO, ELÄMÄ JA SUURI TARINA

R PÄ

ISTÖME

piiritasolla osallistuva mokaa pikkujouluissa, siinä voi mennä luottamusvirka, mutta ei yleensä nimi esimerkiksi lehtikirjoitusten muodossa. Eri asia on, jos palaa mainituista juhlista kotiin ja erehtyy kirjoittamaan vihaviestejä verkon syövereihin. Korkean luokan poliitikkojen julkisuudessa taas asia on monimutkaisempi. Paavo Väyrysen pitkä ura ja elämän merkityksellisyys ovat perustuneet julkisuuteen. Matti Vanhanen pyrki pitämään julkisuuteen pesäeron, mutta ei onnistunut, ja ex-rakkaan mukana meni yksityisyyden piiri. Kuten Politiikka-Suomessa käy ilmi, myöhemmin lohdutuksena tuli periaatteellinen voitto ex-rakkaasta tällä saralla. Vielä 1970-luvun lopulla saattoi olla korkea ulkopoliittisten suhteiden hoitaja, kuten Ahti Karjalainen, jonka alkoholismista ei sopinut kirjoittaa, jottei Kekkoselta tullut noottia. Tosin voi olla, että journalistisen tasapuolisuuden nimissä olisi pitänyt kirjoittaa yhden sun toisen alkoholismista, ja sivutila ei olisi riittänyt. Poliittisista ylilyönneistä saattaa olla kuitenkin hyötyäkin. Veikkaan, että Paavo ”Arhis” Arhinmäen bailaus Sotšin olympialaisissa Leijonien pronssijuhlissa paitsi lisäsi uskottavuutta urheiluministerinä, satoi myös oman kannatuksen laariin. Poliitikon on hyvä näyttää inhimillinenkin puolensa, todeta Kaj Kunnaksen tavoin ”Teemu mäkin itken”. Alexander Stubb pyrki olemaan notkeasti julkisuuteen reagoiva poliitikko. Tämä oli monelle vaikuttajalle omassa leirissä ja mediassa liikaa. Stubb myöntää tämän itsekin Poliitikka-Suomessa. Tämä ei tee Stubbista visionääriä tai olemuksellista uhria, mutta tätä kautta on helppo palata kysymykseen elämän ja politiikan suhteesta.

Jos hassuttelee Extreme Duudsonien teemapuistossa median edessä, niin tämä varmaan on lähtökohtaisesti politiikkaa ja osa ”suurempaa tarinaa”. Elämä on varmasti elämää ja varmasti kaikki poliitikon elämästään paljastama asia ei ole osa suurta tarinaa. Elämän jakaminen digitaalisen olemassaolon muodoissa on myös inhimillistä. Poliitikolla on oikeus yksityisyytensä, mutta politiikan kova hinta on silti kapeampi elämänpiiri. Poliittisen julkisuuden mestarit uskaltautuvat astua kasuaalisti kaupunkitilaan terassilta festivaaleihin asti. Mutta kuka todella on vielä kotimaassamme ollut poliittisen julkisuuden mestari sosiaalisessa mediassa? JOONAS PULKKINEN

päätoimittaja

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry • Päätoimittaja:

Ylen Politiikka-Suomi-sarja on saanut minut pohtimaan politiikkaa eri näkökulmista. Kuunneltuani ohjelmasarjan podcast-jaksot olin kiinnostavista haastatteluista huolimatta skeptinen, jaksanko erikseen katsoa myös kymmenjaksoisen tv-sarjan. Kiinnostavaa sisältöä on kuitenkin näyttänyt riittävän kummankin tekemiseen. Haastateltavana on runsas joukko politiikan taustavaikuttajia, toimittajia, entisiä pelureita ja politiikan satiirikkoja. Asioiden käsittely on monipuolista ja tasapuolista. Näkökulmia aktivismista kohuihin, idän suhteista populismiin, maailman parantamisesta suuria talouspoliittisia kysymyksiä ratkaisevaan pragmatismiin. Tämä kaikki on politiikkaa! Pääministeri Sanna Marin on viime aikoina päätynyt uutisotsikoihin Maria Veitolan Yökylässä-ohjelman ja demari toveri Ilmari Nurmisen synnyttämän boomer-kohun myötä. Ennen näitä tehdyissä Politiikka-Suomen haastatteluissa Marin toteaa poliitikon imagorakentamisesta muun muassa näin: ”Jotenkin varsinkin median edustajilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että kaikki, joka ikinen sosiaalisen median postaus, mitä ikinä lie, on osa suurempaa tarinaa.” Tai: ”Ei elämä ole jatkuvaa imagon rakennusta. Elämä on elämää.” Poliittisessa teoriassa on monia tapoja nähdä perustellusti, että politiikka on elämää. On myös klassista nähdä, että politiikka on osallistumista julkiseen elämään, oli kyse sitten yhteisistä asioista tai julkisuudesta poliittisena areenana. Ruohonjuuritason aktivisti ottaa poliittisella toiminnallaan riskejä osallistuessaan esimerkiksi kansalaistottelemattomuuteen. Jos puoluepolitiikkaan

Joonas Pulkkinen • Toimitussihteeri (harjoittelija): Arttu Uuranmäki • AD: Kaarina Tammisto • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Mediaeval / Stormtype • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2. kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi, 040 067 8839 • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi, 045 348 5499 • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa • ISSN 0783–6198 • Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton

ILJ

ÖMÄR

aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www. liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

LIBERO 4 / 2021

KOLUMNI LIBAN SHEIKH

KUVA: MINNA MAJANIEMI

SANANEN YMPÄRISTÖPOLITIIKASTA JA ALUEVAALEISTA SEKÄ JÄÄHYVÄISET

Glasgow’n ilmastohuippukokous tuli ja meni. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) odotettu, kaksiviikkoinen ilmasto huippukokous päättyi lauantaina 13. mar raskuuta 2021. Kokous oli merkittävä tapahtuma, sillä se oli ensimmäinen, jossa tarkastettiin Pariisin ilmastokokouksessa sovitut, viisivuosittaiset ilmastotavoitteiden kiristykset, joihin maat sitoutuivat. Jo ennen #COP26-ilmastokokouksen alkamista oli silti epätodennäköistä, että kokouksessa saavutetaan kaikkia niitä sopimustavoitteita, jotka maailma tarvitsisi. Huippukokouksen lopputulema oli pettymys, sillä vaikka valtiot ympäri maailman toteuttaisivat nyt kaiken, mihin ovat kansallisesti sitoutuneet, ilmasto lämpenisi 1,8 astetta. Tutkijoiden mukaan valtioiden olisi kuitenkin kiirehdittävä päätöksiä, joilla voidaan alittaa kriittinen 1,5 asteen lämpenemisen taso. #COP26-ilmastokokouksessa olivat logoineen mukana myös huippukokouksen yksitoista pääyrityssponsoria. Ilmasto

LIBERO 4 / 2021

kokouksen pääsponsorien yhteenlaskettu hiilijalanjälki on suurempi kuin koko Iso-Britannian. Yksityiskohta on kuvaus ilmastotietoisen päätöksenteon realiteeteista: ilmastoaktivistit olivat osoittamassa mieltä Britannian kaduilla, kun yritysmaailman lobbarit istuivat kokoussaleissa. Onkin kestämätöntä, että isot ilmastosaastuttajat saavat viherpestä itseään näkymällä paikan päällä sekä tuputtamalla päättäjille intressejään. Kokouksesta jäi käteen myös hyvää, ja tilanne ilmastohuippukokouksen jäljiltä on kaikesta huolimatta parempi kuin aiemmin. Pahimmillaan ilmaston lämpeneminen arvioitiin globaalisti 4–6 asteen välille ennen nykyisten toimien ja päätösten aloittamista. Päätösten lisäksi tarvitsemme nopeasti tekoja, ja niitä tehdään myös täällä Suomessa. Tätä ovat Vasemmistonuoret ja Vasemmisto-opiskelijat kuuluttaneet kevään 2021 kuntavaaleissa, ja tätä ylläpidämme myös tammikuussa 2022 tulevien aluevaalien yhteydessä. Aluevaaleissa on kyse maakuntien hyvinvoinnista. Kestävä tulevaisuus ja luontosuhteen vaaliminen ovat osa inhimillistä hyvinvointia, ja siksi on tärkeää peräänkuuluttaa kestävämmän kehityksen periaatteita myös tulevissa vaaleissa. Vasemmistoliiton toimesta jopa sotevaaleiksi ristityissä aluevaaleissa on kyse sujuvan arjen edellytysten takaamisesta, saavutettavien ja laadukkaiden hyvinvointipalvelujen järjestämisestä, pelastustoiminnan ja hyvinvointia luovan kulttuuri-, taide ja harrastustoiminnan turvaamisesta. Ensimmäistä kertaa pidettävissä aluevaaleissa 2022 voimme korjata sekä koronapandemian pahentamaa terveysvelkaa että vaikuttaa ympäristövelan kaltaisiin muihin epäkohtiin ihmisyydelle ja luonnolle kestävämpien päätösten myötä. Loppuun totean, että ilmastohuippu kokouksen aikana saatiin päätökseen

myös Vasemmistonuorten 31. liittokokous Uudessakaupungissa. Järjestöä tulee vuosina 2022–2023 luotsaamaan liitto kokouksen valitsema uusi puheenjohtajisto ja liittohallitus. Vasemmistonuoret päivitti samalla järjestölle uuden strategian ja säännöt. Lisäksi kokous päätti toteuttaa lähivuosina kolme yhteiskunnallista kampanjaa talouspolitiikasta, asuntopolitiikasta ja lähisuhdeväkivallan torjumisesta. Uuden alku tarkoittaa entisen väistymistä. Haluankin omalta osaltani kiittää kaikkia kolumnitekstieni ja Liberon lukijoita viimeisen kahden vuoden ajalta. Tämä on viimeinen kirjoitukseni lehteen Vasemmistonuorten puheenjohtajana. On ollut vilpitön ilo kirjoittaa Liberon kaltaiselle riippumattomalle aikakausilehdelle. Lehdelle on selkeästi kysyntää, ja näen sekä Liberon että vasemmistolaisen punavihreän nuorisoliikkeen tulevaisuuden valoisana. Vamos!

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten vuodenvaihteessa väistyvä puheenjohtaja.

IRRALLISTA

iberon historiasta kirjoitettiin itse

slogan oli ”vapaa liikkumaan”. Se on niin

30 0-vuotisjuhlanumerossa (3/2017).

hyvä ja lehden edustamien arvojen kan-

Ideoita on hyvä kierrättää. Libero on

nalta tyhjentävä, että se pitäisi oikeas-

lisäksi sen verran historiaton lehti, että

taan elvyttää uudestaan käyttöön.

H Y V IN EPÄMU HISTORODOLLINEN IIKKI

se synnyttää vuodesta toiseen vaippa vitsejä. Sähköisestikin tulee yhteyden ottoja, joissa tiedetään kertoa, että ”Libero = vaippa tai alin puolustaja

Libero on edustanut vasemmistolaisen nuorisojärjestön ääntä kuin toiminut riippumattomana mielipide- ja kulttuuri lehtenä. Lehden poliittinen linja on muuttunut oikeastaan ainoastaan suh-

jalkapallossa”. Tosin historian myötä

teessa siihen, kuinka poliittinen lehti on

Libero on myös aloitettu sekoittamaan

ollut. Esimerkiksi lehden entinen päätoi-

kokoomuksen ajatuspajaan LIBERAAN.

mittaja Kyösti Niemelä on tuonut esille, että hänellä ja toisella päätoimittaja Minna Kumpulaisella oli 1990-luvun puo-

vapaudesta. Kanna vastuuta.” Sen

livälin tienoilla vaikeuksia saada politiik-

verkkosivujen luetuin artikkeli on Libe-

kaa käsitteleviä kirjoituksia lehteen. Nie-

ran sisältöjohtaja Tero Lundstedtin kir-

melän magnum opuksena mainittakoon

joittama blogiteksti ”Sosialisti ei voi olla

teknon ja diskon suhdetta huumeisiin ja

liberaali”. Lundstedtiä harmittaa, että

alkoholiin kuvaava taulukko numerosta

Helsingin Sanomien tekemän listauksen

5/1997.

mukaan Helsingin kaupunginvaltuuston

35 vuotta

🌹

Liberan slogan on itse asiassa ”Nauti

(arvo)liberaaleimmat valtuutetut ovat

Vuonna 1990 Libero purjehti lukija

vasemmistolaisia.

risteilyllä 26-metrisellä m/s Auralla Saimaalla. Vuonna 2010 lehti päätyi ilta-

Vasemmistoliberalismi on Lundstedtin

päivälehtien lööppeihin vihjaamalla, että

mukaan ristiriita. Liberaalin pitäisi

Timo Soini kannattaa pedofiliaa. Vuonna

kannattaa myös taloudellisia vapauksia,

1987 esiteltiin SKDL:n sitoutumaton

mutta Lundstedtin mukaan vasemmisto

eduskuntavaaliehdokas Tuula Amberla,

laiset haluavat, että koko yhteiskunta

vuonna 2001 vastustettiin ydinvoimaa,

politisoidaan ja omistetaan. Vasemmisto

johon nuorisojärjestö on muuttanut kan-

vastustaa markkinoita. Vasemmisto-

tansa jo aikapäiviä sitten.

lainen kadehtii ihmisten menestystä ja pyrkii rajoittamaan sitä sekä kyttäilee

Yllättävän moni tunnettu graafikko,

veropäivänä naapurien tuloja. Tai ehkä

kuvittaja, valokuvaaja ja jopa porvarilli-

vasemmistolainen ihminen ainoastaan

simpien lehtien ja medioiden toimittaja

ihmettelee, että valtion rahoittama,

on aloittanut Liberon sivuilta, jopa moni

tietyn puolueen harjoittama tutkimus-

sellainen nimi, jota ei vasemmistolaiseen

toiminta ei pyri ratkomaan yhteiskun-

nuorille suunnattuun mielipide- ja kult-

nan kokonaisetua palvelevia avauksia,

tuurilehteen heti yhdistäisi. Siinä mie-

vaan valistaa kansalaisia vuodesta

lessä Liberolla on ehkä jotain yhteyttä

toiseen siitä, mitä sosialismi ja kateus

myös niiden vaippojen kanssa. Se on

tarkoittavat.

ollut foorumi, jossa kokeilla ja kehittyä sisällöntuotannon tekijänä uran varhai-

Mutta tämä ei ole Liberan vaan Liberon

sessa vaiheessa.

epämuodollinen historiikki. Tämä liittyy

Liberon historiaan siten, että Libero on

Liberon edeltäjä Terä eli 36-vuotiaaksi,

ensi metreistään pyrkinyt edistämään

vuonna 1981 perustettu Uusi Valta

vapautta. Ensimmäisessä numerossa

kuusivuotiaaksi. Liberon täyttäessä 35

(1/1987) vaaditaan Nelson Mandelan

vuotta on myös hyvä miettiä kenties

vapauttamista, nostetaan esille nuoriso-

keski-iän lähestyvän vaippahousun tule-

työttömyyden vähättely Suomessa, nos-

vaisuutta sloganin ohella myös nimen

tetaan esille aseistakieltäytyjien oikeu-

suhteen. Taipuisiko vapaus myös toiseen

dellinen asema. Liberon alkuperäinen

nimeen tai toiselle kielelle?

LIBERO 4 / 2021

🌹

DI ALOGI

ALOGI TEKSTI: MATTI TUOMELA & PETTERI ENROTH KUVA:

JOONAS PULKKINEN

DIALOGI

ARMAGEDDON, DI

O AL

eli kun maailmanloppu sopii puitteisiin

DIALOGI DIALOGI DIALOGI

Olemme nyt siis molemmat katsoneet Armageddonin (1998). Siinä maata lähestyy asteroidi, joka osuessaan tekisi lopun kaikesta elämästä planeetalla. Tilanne pelastetaan lähettämällä kohti vyöryvälle kappaleelle joukko öljynporaajia kairaamaan kiveen reikä, johon tiputetaan ydinpommi. Tässä omninormatiivisessa Hollywood-propagandassa sijaa saavat kaksi ratkaisevaa resurssia: aika ja öljy. Sitä voisikin erehtyä luulemaan ajankohtaiseksi, mutta sitähän se ei ole. Oikeastaan Armageddon on niin epäajanmukainen, että se ansaitsee tulla huomioiduksi eräänlaisena antiesityksenä nyt käynnissä olevien kriisien materiaalisista ja ideologisista maastoista. Ensinnäkin asteroidihan on ytimeltään epäpoliittinen, kaikkia samalla lailla kohteleva uhka vailla viestiä tai merkitystä. Yksi elokuvan keskeisistä dramaturgisista rakenteista on jako kahteen eri ”Yhdysvaltoihin”. Suurin, paras ja kaunein on USA ideana, eetoksena ja kulttuurina. Kansalaisina, joilla on farkut, t-paidat ja epäkorrekti huumorintaju. Sen sijaan USA:n hallinto on epäpätevä ja epäluotettava kärmes, jonka kouluttamat astronautitkin ovat niin saatanan paisteja, että on kannattavampaa käyttää kaksi viikkoa öljynporaajien sparraamiseen avaruuslennolle. Mikä sitten tekee näistä öljynporaajaäijistä erityisiä? Se, että he ovat tottuneet kamppailemaan suurten luonnonvoimien kanssa ja kesyttämään niitä. Kun kaasutaskun paineistama öljysuoni purkautuu hallitsemattomasti porauslautalla, homma hoidetaan voimalla, taidolla ja rutiinilla lihasten sykkiessä öljynorojen alla. Tämän ”erityisen luontosuhteen” vuoksi miehet ovat itse luonnonlapsia, kurittomia ja fyysisiä.

PET TER I:

DI AL O

DIALOGI

Nuorempana nähtyjen elokuvien pariin palaaminen on aina riski, joka on joskus otettava. Matti Tuomela ja Petteri Enroth, yhteisnimeltään Seiskan pojat, katsoivat katastrofielokuva Armageddonin ja miettivät sitä nykypäivän ja ekokriisin näkökulmasta.

Asetelman vuoksi aloin myös kysyä itseltäni: onko elokuvan asteroidi nainen? Alussahan se joku kaukoputki gubbe nimeää möhkäleen Dorikseksi vaimonsa mukaan juuri molempien paskamaisten ominaisuuksien vuoksi. Asteroidi kaipaa siis vain kunnon porausta luonnon oikkuja hallitsemaan tottuneilta duunareilta. Lars von Trierin Melancholiahan (2011) on tässä mielessä vasta pari Armageddonille. Siinä heteroseksi osoittautuu allegorisesti kykenemättömäksi estämään kaiken tuhoa! M AT T I :

Asteroidi ei itsessään ole poliittinen, mutta uhkana se on poliittinen sikäli, että se lähestyy Maata (lue: Yhdysvaltoja) ulkopuolelta, vähän kuten alienit tai kommunistit. On totta, että elokuvassa esitellään kaksi USA:ta. Mutta on myös kolmas: luontoaktivistit, joilla on kaikkein vähiten tekemistä minkään ”todellisen” kanssa. Elokuvan alussa Bruce Willisin esittämä sankari Harry laukoo öljynporauslautalta golfpalloja Greenpeacen mielenosoittajia päin. Sen jälkeen hän räiskii haulikolla vävyään, minkä jälkeen USA:n armeija kutsuu hänet poraamaan asteroidia. Öljynporaamisen voi katsoa aloittaneen fossiili kapitalismin aikakauden. Armageddonissa tuo samainen taito muodostuu ihmiskunnan kohtalon kysymykseksi. Asiat, jotka ovat tuoneet meille materiaalisen vaurauden, tuovat meille myös pelastuksen. Narratiivi ei kauheasti eroa ekokriisin aikana esillä olleesta teknologiaoptimismista. Presidentin puheessa jopa sodat nähdään edistykseen elimellisesti kuuluvina innovaatioiden tuottajina. Poraamisen mystifiointi saa elokuvassa tahattoman koomisia mittasuhteita, eikä sitä totisesti voi

DIALOG

LIBERO 4 / 2021

Parasta Armageddonissa ovat sen pienet vittuilut ympäröivälle maailmalle. Elokuvan alussa Godzilla-

DIALOGI

M AT T I :

ALOGI

DI ALOGI

#blessed-kiitollisuutta siitä, että kaikki saa jatkua kuten ennenkin. Naurahdin epäuskoisesti myös kliimaksivaiheen kohtaukselle, jossa poraajien olot asteroidilla käyvät yhä tukalammiksi, jolloin joku huomauttaa että ”asteroidi tietää meidän haluavan tuhota sen”. Siitä tuli mieleen hipit selittämässä ”luonnon kostosta”, mikä on lähinnä jälleen yksi tapa paeta nyt elämämme kriisin poliittisuutta ja näin siunata sen jatkuminen.

figuureja kauppittelevan miehen päälle tippuu aste-

roidi. Se lienee enemmän tai vähemmän leikkimielinen

A L O GI

keskisormi samana vuonna ilmestyneelle Godzillaelokuvalle. Kaikista maailman kaupungeista juuri Pariisin tuhoaminen asteroidilla tuntuu niin ikään aika tarkoitushakuiselta.

DIALOGI

Minusta asteroidi on elollistettu elokuvassa monellakin tapaa. Sen pinnalla ujeltava tuuli esimerkiksi pitää lähes petomaisia ääniä. Lisäksi asteroidin keskustaa ympäröi joukko pienempiä kiviä, jotka

L DI A

ikään kuin puolustavat asteroidin haavoittuvinta osaa. Vastassa on siis joukko erilaisia välipomoja ennen varsinaista päävastusta.

OGI

olla yhdistämättä elokuvan pullottavaan etumukseen.

Itse aiheutettua perikatoa helpompaa on tulla

Ainoa keskeinen naishahmo (asteroidin lisäksi) on Liv

ulkopuolisen voiman tuhoamaksi. Myös tästä on väännetty koronan aikana, kun luonnon kostosta puhujille on teroitettu, että koronan kaltaisten tautien leviämi-

luovuttaa tyttärensä sulhaselle samalla tavalla kuin

nenkin on valitettavasti ihmisen itsensä aikaansaamaa.

DIALOGI

Tylerin esittämä Grace, joka odottaa isäänsä ja sulhastaan kotiin. Ennen itsemurhatehtäväänsä Gracen isä ojentaisi hänelle autonsa avaimet. Korjaa toki, jos olen väärässä, mutta luen aloituksestasi pientä tuohtumusta elokuvaa kohtaan.

M AT T I :

Jaan puheenvuoroni kahtia, koska tämän ja edellisen kappaleen välillä on kulunut muutamia päiviä. Eilen

Täytyy sanoa, että olin itsekin aika pettynyt. Muistin

illalla ilmastokokous Glasgow’ssa päättyi laihoin

elokuvan olevan parempi.

tuloksin. Tuntuu, että nykyisin on helpompi kuvitella kapitalismin päättyminen kuin fossiilisten polttoainei-

PE T T E R I:

den käytöstä luopuminen.

Helsingin Sanomien mobiiliapplikaation etu sivulla oli jokin aika sitten tikittävä ”maailmanlopun

DIALOGI

kello” osoittamassa, mihin mennessä ilmaston lämpeneminen pitäisi saada pysäytettyä. Myös Arma-

geddonissa kuvataan tämän tästä kelloa, joka laskee aikaa törmäykseen. Kuvittelepa mielessäsi Armageddon-elokuva, jossa öljy-yhtiöillä olisi kaksi viikkoa aikaa lopettaa poraaminen ja valtioilla saman verran aikaa leikata päästöjä. Tai kuvittele Armageddon, jossa Bruce Willisin hahmolla on kaksi viikkoa aikaa vähentää lihansyöntiä.

DIALOGI

Toden totta, ympäristöaktivistit ovat miellettävissä elokuvan ”kolmanneksi Yhdysvalloiksi”. Tuo mainitsemasi alkukohtaus tuntui niljakkaalta aikana, jolloin jotkut eivät erota Elokapina-miekkareita terrorismista ja haaveilevat aktivistien päälle ajamisesta. Kohtaus tuntui sisältävän silmäniskun katsojille: ”Kyllä te tiedätte, mitä näille oikeasti pitäisi tehdä.” Samalla elokuvan ideologista köyhyyttä kuvaa esimerkillisesti Harry-isän aktivisteille suuntaama huuto: ”tiedättekö paljonko tuo laivanne päästää dieseliä veteen” tai jotain vastaavaa. Huomio siitä, että fossiilikapitalismin kriitikko osallistuu fossiilikapitalismiin, on oman elämänsä galaksiaivojen jo loputtomasti meemiy tynyt yritys tarrautua nykytilanteen normaaliuteen ja väistämättömyyteen. Meemiytyneistä ajatuksista puheen ollen, Armageddon on myös loistohavainnollistus siitä, miten maailmanlopun kuvitteleminen on helpompaa kuin kapitalismin lopun kuvitteleminen. Tätä osaltaan tarkoitin tuolla huomiollani asteroidin epäpoliittisuudesta: se ei vaadi minkäänlaista muutosta elämiimme, vain suuren yhdysvaltalaisen teknologisen ponnistuksen ja

Olisiko Bruce Willis tosielämässä edes uskonut asteroidiin?

Seiskan pojat on Matti Tuomelan ja Petteri Enrothin keskustelumuotoiseen taidekritiikkiin erikoistunut duo, joka välillä tekee muutakin. Lisää tekstejä ja tietoa osoitteessa www.seiskanpojat.com.

DIALOG

LIBERO 4 / 2021

KOLUMNI MIKKO VESTERINEN

Tammikuussa käytävät aluevaalit ovat samaan aikaan sekä pääte- että alkupiste. Vaalit ovat päätepiste vuosien sote-uudistukselle, jota on valmisteltu ja puljattu eri hallituskokoonpanoilla. Samalla aluevaalit ovat alkupiste uudelle aluehallintomallille, joka vie Suomea kohti yleiseurooppalaista kolmetasoista hallintomallia. Nyt tuo 2010-luvun suurin alku- ja loppupiste on konkretisoitumassa kansalaisille vaalien muodossa. Aluevaalit ovat yksi väline lisää demokraattisiin osallistumismuotoihin. Ei ole liioiteltua sanoa, että nykysuomalaisilla on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa. Suuren muutoksen ovat luonnollisesti aikaansaaneet digi talisaatio ja sosiaalinen media, jotka ovat mahdollistaneet ajasta ja paikasta riippumattoman yhteiskunnallisen keskustelun ja osallistumisen. Kansalaisaloitteen voi esimerkiksi allekirjoittaa muutamalla klikkauksella niin Rovaniemellä kuin Helsingissä, ja useissa osuuskunta- tai ammattiliittovaaleissa voi äänestää helposti sähköisesti. Lisäksi useat kunnat ovat kehittäneet erilaisia osallistuvan budjetoinnin muotoja, jotka ovat lisänneet asukkaiden mahdollisuuksia osallistua asuinympäristönsä kehit tämiseen. Demokraattisten osallistumismuotojen monipuolistumista on pidetty pääsääntöisesti pelkästään positiivisena asiana, mutta sillä on myös varjopuolensa. Valtiovarainministeriön vuonna 2019 teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisten ymmärrys poliittisista prosesseista ja politiikasta on Euroopan heikoimpia. Huolestuttavia olivat etenkin väestöryhmien väliset suuret erot. Heikosti koulutetut kokivat ymmärtävänsä heikosti poliittisia prosesseja ja päätöksentekoa, mikä vaikutti myös heidän luottamukseensa poliittista järjestelmää kohtaan.

LIBERO 4 / 2021

KUVA: URSULA ARSIOLA

VAALIOSALLISTUMINEN VAARANA ERIARVOISTUA ALUEVAALEISSA

Kirjoittaja on kaupunkipolitiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa sekä vihreiden eduskuntaryhmän poliittinen avustaja.

Demokraattisten osallistumismuotojen ja päätöksentekojärjestelmän pirstaloituminen voivat johtaa demokraattisen osallistumisen eriarvoistumiseen, jos ihmiset eivät ymmärrä tai luota poliittiseen järjestelmään. Aluevaltuustot ovat jälleen uusi päätöksenteon taso, jonka tehtävänkuva on usvainen jopa useille politiikan ammattilaisille. Aluevaalien yhtenä haasteena onkin se, että vaaleissa äänestää poikkeuksellisen vinoutuneesti vain ne ihmiset, joilla on hyvä ymmärrys politiikasta ja luottamus poliittista järjestelmää kohtaan. Väestöryhmittäin jaoteltuna tämä tarkoittaa usein korkeasti koulutettuja, parempituloisia, vanhempia ikäluokkia sekä puolueuskollisia. Vastaavasti ihmiset, joilla on heikompi ymmärrys politiikasta ja luottamus poliittista järjestelmää kohtaan, on vaarana jättää äänestämättä. Etenkin matalasti

koulutettuja, heikompituloisia ja nuoria voi olla normaalia vaikeampaa saada vaaliuurnille. Aluevaalit voivat olla vaikeat vaalit myös puolueille tai liikkeille, joilla ei ole vahvaa ydinkannattajasegmenttiä. Toisena haasteena on vaalien maakunnallisuus, johon harvalla ihmisellä on vahvaa tunnesidettä. Suurin osa ihmisistä kiinnittyy paikkakuntaan tai asuinalueeseensa ja ovat kiinnostuneita sen tulevaisuudesta. Pelastusrenkaana voi olla vaalien keskittyminen sosiaalija terveyspalveluihin, jotka Kunnallisalan kehittämissäätiön tekemien kyselyiden mukaan ovat kuntavaaleissa olleet tärkeimpiä vaaliteemoja kansalaisille. Äänestysinto voi kuitenkin olla laimeaa, jos julkinen keskustelu keskittyy riitelemään maakuntaverosta, hallintorakenteesta tai ylipäätään uudistuksen oikeellisuudesta. Vaaleissa menestyy parhaiten se puolue, joka pystyy konkretisoimaan aluevaalien poliittiset asiakysymykset ihmisiä koskettavalle tasolle. Aluevaaleissa on kuitenkin lopulta kyse ihmisten perustarpeista: terveydestä, hoidosta, turvallisuudesta. Jos julkinen keskustelu jää vellomaan ylätasolle eikä media näe velvollisuudekseen uutisoida kattavasti aluevaaleista suurille joukoille, voimme valmistautua odottamaan synkkiä lukemia äänestys innokkuudesta.

KOLUMNI ELINA NYKYRI

Aluevaaleissa 23.1.2022 valitsemme hyvinvointialueesi valtuuston. Se päättää, miten meidän kaikkien arkeen vaikuttavat sosiaali-, terveys- ja pelastuspalvelut tulevat toimimaan. Nyt ratkaisemme, onko kaikilla Suomessa asuvilla, vammaisilla ja pitkäaikaissairaillakin, tulevaisuudessa oikeus riittäviin, oikea-aikaisiin, esteettömiin, saavutettaviin ja yksilöllisiin sote-palveluihin. Valtion tulee taata hyvinvointialueille riittävät resurssit. On muutettava rakenteita ja toimintatapoja. Hyvinvointi alueiden tulee parantaa työntekijöiden palkkausta ja työoloja. Emme saa olla liian ostopalveluriippuvaisia. On laitettava voitontavoittelu kuriin, karsittava turhaa byrokratiaa ja tehtävä valvontakäyntejä. Lähipalvelut tulee turvata. Ne ovat tärkeitä, etenkin erityisryhmille, kuten vammaisille. Koronatestit, -jäljitys ja -rokotukset eivät saa heikentää muita sote-palveluita. On jatkettava koronasta johtuvan hoito-, hoiva- ja kuntoutusvelan purkamista. Pienituloisuus ei saa estää hoitoon pääsyä. Tuleekin kohtuullistaa asiakasmaksuja, luopua terveyskeskusmaksuista ja panostaa ehkäisevään ja täydentävään toimeentulotukeen. On annettava apua ja tukea mahdollisimman varhain. Se on inhimillisesti ja taloudellisesti kannattavaa. Kunkin hyvinvointialueen on perustettava ainakin yksi sosiaalineuvola neuvomaan ja tukemaan työelämän ulkopuolella olevia ja erityisryhmiä. Suomessa asuvalla tulisi olla oikeus säännöllisiin terveys- ja hyvinvointitarkastuksiin. Ennaltaehkäiseviin palveluihin ja kuntoutukseen panostaminen toisi yhteiskunnalle suuret säästöt. Kuntoutus palvelut, kuten fysioterapia, edistävät vammaisten, iäkkäiden ja erityisryhmien omatoimisuutta, terveyttä ja hyvinvointia sekä vähentävät palveluasumisen tarvetta. Vammaisuus tai sairaus ei katoa, kun henkilö täyttää 65 vuotta. 65 vuotta

KUVA: SIRU HEIKKILÄ

HYVINVOINTI KUULUU MYÖS MEILLE ERITYISRYHMILLE!

Kirjoittaja on vantaalainen vammaisaktivisti ja varavaltuutettu, joka toimii vasemmiston puoluevaltuustossa ja vammaispoliittisessa työryhmässä.

täyttäneenkin pitäisi olla oikeutettu Kelan kuntoutukseen. Eritysryhmiin kuuluvilla tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus käyttää palveluita ja vaikuttaa niihin. Hyvinvointialueiden ja kuntien pitäisi tukea järjestöjä sekä hyödyntää asiakkaiden ja työntekijöiden asiantuntemusta. Asukkaat tulisi ottaa mukaan toiminnan suunnitteluun, toteutukseen, kehittämiseen ja arviointiin. Kuntien ja alueiden pitäisi kunnioittaa vammaispalvelulakia ja YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevaa sopimusta. Tulee kartoittaa ja korjata vammaisten ja pitkäaikaissairaiden palveluiden ongelmat. Parannettavaa on etenkin kuntoutus-, asumis-, apuväline- ja tulkkauspalveluissa sekä palveluohjauksessa ja -neuvonnassa. Erikoissairaanhoidon toimivuus tulee turvata. Vammaispalvelu- ja kehitysvammalain yhdistäminen ei saa

heikentää kehitysvammaisten palveluita. Kehitysvamma-alan ammattilaisten tulisi jatkossakin vastata kehitysvammaisten hoidosta. Alueiden laajuuden vuoksi voi aluetyöntekijä erikoistua tiettyyn asiakasryhmään. Hyvinvointialueiden on syytä laatia vammaispoliittinen ohjelma ja esteettömyysstrategia, palkata esteettömyysja vammaisasiamiehet, tehdä etsivää vammaistyötä ja arvioida päätöstensä vammais- ja yhdenvertaisuusvaikutuksia. Aluepäättäjien ja -virkamiesten on kuunneltava vammais- ja potilasjärjestöjä. He tarvitsevat tietoa YK:n vammaissopimuksesta sekä vammoista ja pitkäaikais sairauksista. Jokaisen hyvinvointialueen tulee perustaa vammaisneuvosto, jonka jäsenet ovat arjessaan tekemisissä vammojen tai sairauksien kanssa ja jolla on riittävästi resursseja sekä läsnäolo- ja puheoikeus aluevaltuustossa, -hallituksessa ja -lautakunnissa. Erityisryhmät on huomioitava alueiden suunnitelmissa ja strategioissa. Julkisten tahojen toiminnan tulisi olla esteetöntä, saavutettavaa, avointa, läpinäkyvää, monikanavaista sekä selko- ja monikielistä. Erityisryhmään kuuluva ei käytä vain sote-palveluita, vaan kaikkia julkisia palveluita. Hän voi olla kuntansa tai alueensa päättäjä, työntekijä, yrittäjä tai virkamies.

LIBERO 4 / 2021

TEKSTI: ARTTU UURANMÄKI KUVA:

LINA HERRMANS

Vihreä sävytteinen kolonialismi Saamenmaa ja saamelaiset ovat olleet vuosisatoja koloniaalisen vallan kohteena, myös Suomen puolella rajaa. Viimeisimpänä tähän historiaan osallistuu ekologisuuden ja kestävyyden nimissä vihreä kolonialismi.

Saamelaisneuvoston varapuheenjohtajalle, Utsjoen kunnanhallituksessa vaikuttavalle Aslak Holmbergille (sd./sit.) vihreä kolonialismi on tuttu ilmiö. Hän määrittelee vihreän kolonialismin kaikenlaisena alkuperäiskansojen alueille tulevana toimintana, joka kilpailee maan ja veden käytöstä ja jota perustellaan vihreillä arvoilla. Täysin vakiintunutta määritelmää ei kuitenkaan ole, vaan termi taipuu erilaisiin tilanteisiin – kuin myös erilaisiin käsityksiin vihreydestä. Holmbergin mukaan esimerkiksi Norjassa kaivostoimintaa on perusteltu akkuteknologian kehittämisellä ja täten vihreänä toimintana. Akkuteollisuus on välttämätön osa uusiutuvaa energiantuotantoa, sillä esimerkiksi tuulten tyyntyessä virtakatkoksilta vältytään akkuihin varastoidulla ylijäämäenergialla. Vihreä kolonialismi on monimuotoinen ja globaali ilmiö. Esimerkiksi Ecuadorissa ongelmaksi ovat muodostuneet kansallis

LIBERO 4 / 2021

puistot ja muut luonnonsuojelualueet. 1970-luvulla Ecuadorin valtio perusti Cayambe Cocan kansallispuiston alku peräiskansa cofánien perinteiselle kotiseutualueelle. Samanaikaisesti, kun valtio pyrki rajoittamaan cofánien perinne-elinkeinoja ja kulttuuria vetoamalla kansallispuiston sääntöihin, se katsoi läpi sormien kaivosteollisuuden laittomia hankkeita alueella. Cofánit joutuivat lopulta myös ottamaan vastuun sekä kotiseutualueensa luonnon että kulttuurinsa suojelemiseksi kaivosyhtiöitä vastaan. Vastaavanlaisia tapauksia löytyy ympäri maailman. Luonnonsuojelualueita perustetaan alkuperäiskansojen maille ilman, että paikallisia asukkaita kuullaan prosessissa. Ihmisoikeusloukkauksien lisäksi toimintatapa on ristiriitainen myös luonnonsuojelun näkökulmasta: ”Perimätietoa pitäisi saada paremmin osaksi ilmastonmuutostoimia. Valtavat muutokset muuttavat myös meidän kulttuurejamme

ja elinkeinojamme, jolloin myös meillä tulisi olla sananvaltaa siihen, miten sopeutustoimia toteutetaan. Länsimaiseen tutkimukseen verrattuna perinnetiedon haltijat kykenevät näkemään muutokset hyvin yksityiskohtaisesti ja kvalitatiivisella tasolla”, Holmberg kertoo. Lisäksi alkuperäiskansojen kulttuurit ovat sidottuja maan elinvoimaisuuteen ja ekosysteemien hyvinvointiin. Jos ekosysteemi voi huonosti, myös perinteinen ruoantuotanto hankaloituu. Vuosisatoja kerääntynyttä perimätietotaitoa tai sitoutumista kotiseutualueiden hyvinvointiin ei kuitenkaan osata arvostaa riittävästi. MAASTA

Alkuperäiskansojen kulttuuri ja elintavat ovat sidottuja perinteisiin kotiseutualueisiin. Maa on kaikki kaikessa. Alkuperäiskansojen kulttuurien keskeinen osa ovat usein perinne-elinkeinot, kuten saamelaisten tapauksessa poronhoito. Nämä

elinkeinot ovat sopeutuneet tietynlaiseen ympäristöön ja ilmastoon. Kestävä ruoan tuotanto ja paikallisten ekosysteemien hyvinvointi ovat välttämättömiä näiden elinkeinojen toimivuudelle ja kulttuurin ylläpitämiselle. Poronhoidossa kestävä elintapa pohjaa laidunkiertoon, jossa porot ovat siirtyneet pitkiäkin välimatkoja talvi- ja kesälaidunten välillä. Laidunkierto on mahdollistanut jäkälien, porojen pääravinnon, uudistumisen välikausina. Aikoinaan porot ovat voineet laiduntaa kesäisin Jäämeren rannoilla ja siirtyä omistajiensa kanssa talveksi nykyisen Pohjois-Suomen alueelle. Nykyään valtioiden rajat sekä erilaiset säädökset ovat eriyttäneet Saamenmaan sekä vaihtaneet perinteisen siidajärjestelmän paliskuntiin Suomen puolella. Samalla saamelaiset on tuotu väkisin koloniaalisen vallankäytön alle. Valtiot ovat ottaneet saamelaisten käytössä olleet ”erämaat” omistukseensa ja ajaneet

laidunkierron yhä pienemmille alueille. Tästä syystä maa on niin tärkeää. Mitä vähemmän maa-alueita on varattu saamelaisten käyttöön, sitä vähemmän saamelaisilla on mahdollisuuksia toteuttaa omaa kulttuuriaan. Alkuperäiskansojen asemaa pyritäänkin suojelemaan monilla kansainvälisillä sopimuksilla, jotka vahvistavat alku peräiskansojen itsemääräämisoikeutta ja maaoikeuksia asuttamillaan kotiseutualueilla. Kuitenkin esimerkiksi Suomessa monet kerrat ratifioitavaksi nostettu YK:n ILO 169 -sopimus on kaatunut joka kerta. Yksi syy tälle on, että sopimus vahvistaisi saamelaisten maaoikeuksia merkittävästi. Kun kansainvälisten, alkuperäiskansoja koskevien ihmisoikeussopimusten tarkoitus on vahvistaa alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeutta kotiseutualueilla, muun muassa Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä valtaa ei ole haluttu luovuttaa eteenpäin ratifioimalla ILO 169 -sopimus.

Ensimmäiset vihreän kolonialismin hankkeet löytyvät Pohjoismaista jo 1900-luvun jälkipuoliskolta. Saamenmaalla toteutettiin sekä Norjassa että Suomessa useita pato- ja tekoallashankkeita, jotka rikkoivat ja pienensivät perinteisiä poron hoitoalueita merkittävästi. Norjassa Altan patohanke sai 1970-luvun lopulla aikaiseksi laajan saamelaisten ja luonnonsuojelijoiden yhteisprotestin. Protesti päättyi, kun poliisi purki väkisin tunturiin rakennetun mielenosoitusleirin 1980-luvun alkupuolella. Vesivoima on yksi niistä energiantuotannon muodoista, jonka vihreys on vähintään kyseenalainen. Uusiutuvana energianmuotona se kuitenkin yhä samaistetaan vihreään energiaan riippumatta paikallisista ympäristövaikutuksista. Suomessa taas patohankkeiden myötä syntyneet Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat jättivät alleen suuria poronhoito alueita sekä kokonaisia saamelaiskyliä.

LIBERO 4 / 2021

KUVA: SAAMELAISNEUVOSTO

Ensimmäisinä vuosina hukkui satoja poroja, jotka pyrkivät vaistonvaraisesti vanhoille laidunmailleen. Saamelaisten omalle kontolle jäi kahden vuoden ajan tekojärvien partiointi venein hukkuvien porojen pelastamiseksi. Myös pelastettuja oli satoja. Kun poronhoitoalueet katosivat tekoaltaiden tieltä, joutuivat kasvattajat muuttamaan pohjoisemmaksi alueille, joiden kantokyky ei riittänyt uusille laiduntajille. Moni joutui vähentämään tai luopumaan elinkeinostaan. Patohankkeiden alle jääneiden saamelaisten maat ostettiin summilla, jotka eivät riittäneet kattamaan tappioita maahan sekä elinkeinoihin. Paikallisten mukaan myyntiin liittyi paljon uhkailua ja painostusta. Jos joku ei suostunut myymään, maat pakkolunastettiin vielä pienemmillä summilla. Myöhemmin Suomessa nousi julkisuuteen Tenojoen sopimus, joka herätti vahvaa vastustusta vuonna 2017. Tenojoen kalastuslupia rajoittanut sopimus pyrki vahvistamaan joen lohikantoja. Kalastuslupien rajaukset kohdistuivat kuitenkin voimakkaammin saamelaisiin kuin vapaaajankalastajiin, eli turisteihin. Sopimuksessa paikallisen asukkaan määritelmä tehtiin niin tiukaksi, että moni ulkopaikka kunnalla suurimman osan vuotta opiskeleva saamelaisnuori menetti oikeuden perinteiseen elinkeinoon. Sopimusta nousi vastustamaan erityisesti Ellos Deatnu! -liike, jonka toimintaan myös Holmberg osallistui. Kesällä 2021 Tenojoelle ei myönnetty yhtäkään kalastuslupaa Suomen tai Norjan puolella. Syynä olivat yhä hupenevat lohikannat. Myöhemmin tänä vuonna Siemenpuun suomeksi julkaisemassa tekstissä Holmberg kuvaa asetelman kestämättömyyttä. Toisaalta merkit viittaavat siihen, että kalastus Tenojoella ei ole suurin syyllinen kantojen pienenemiseen, vaan ilmastonmuutoksen vaikutukset ekosysteemeihin Barentsinmerellä ja osaltaan myös liikakalastuksen kasvu merialueella. Toisaalta valtiot eivät suostu tasa-arvon nimissä kieltämään kalastusta vain turisteilta, vaan se kielletään kaikilta kalastajilta tekemättä eroa perinne kalastuksen merkitykseen saamelaiselle kulttuurille. Kolonialismi näkyy kuitenkin ennen kaikkea rasistisissa väitteissä, joissa suojelutoimet nähdään välttämättöminä, että saamelaiset ”pystytään pelas-

Aslak Holmberg

”Perimätietoa pitäisi saada paremmin osaksi ilmastonmuutostoimia.”, Holmberg kertoo. tamaan itse itseltään”. Todellisuudessa alkuperäiskansojen maankäyttö on huomattavasti kestävämpää valtaa käyttäviin valtakulttuureihin nähden. TUULIVOIMAA, METSÄTEOLLISUUTTA SEKÄ JÄÄMERENRATA

Vuosi sitten julkiseen keskusteluun nousi energiayhtiö ST1:n Davvi-tuulipuistohanke pohjois-Norjassa. Tuulipuisto on tarkoitus rakentaa Rastigaisan tunturin alueelle. Toteutuessaan tuulipuisto olisi taas yksi isku poronhoidon mahdollisuuksille alueella, sillä sijainti rikkoo laidunkiertoreittejä. Porot ovat myös herkkiä eläimiä, ja välttävät tuulivoimaloita kymmenen kilometrien säteellä, jolloin hankkeen vaikutuspinta-ala poronhoitoon kasvaa entisestään nyt ilmoitetusta yli 60 neliökilometristä. Vaikutukset näkyisivät myös Suomen puolella: ”Tenojokea ei täällä tunneta [Suomen ja Norjan] rajana, vaan ihmiset ovat tottuneet liikkumaan molemmin puolin. Rastigaisa on ainoa suurtunturi alue lähimailla, ja lisäksi saamelaisille pyhä monin eri tavoin. Tenojoen laakso on muutenkin aika rakentamatonta, ja lähemmäs parin sadan metrin tuulivoimaloiden ilmaantuminen olisi suuri muutos”, Holmberg selventää, miten toteutuessaan tuulivoimalan vaikutukset leviävät Saamenmaalla rajoista riippumatta. Hanke on saanut osakseen laajaa vastustusta yli rajojen. Myös Holmberg on kri-

tisoinut hanketta useissa eri yhteyksissä. Sen sijaan ST1:n edustajien mukaan vastustus on ollut vähäistä. Hanke on kuitenkin tällä hetkellä osin pysähdyksissä, Holmbergin mukaan kahdesta syystä. ”Norjan parlamentti on juuri käsitellyt tuulivoimapoliittisen paperin, jossa pinnalla on ollut erityisesti saamelaiskysymykset, että mitä tulee huomioida. Odotettiin, että tämä saatiin läpi”, Holmberg kertoo. Holmbergin mukaan toisena syynä on vastikään käyty oikeustaistelu kahdesta Saamenmaalle rakennetusta tuulipuistosta, jotka linjattiin Norjan korkeimmassa oikeudessa laittomiksi. Rakennuttajat olivat seuranneet täsmällisesti Norjan valtion vaatimia prosesseja. Tuulipuistot todettiin kuitenkin kansainvälisten sopimusten vastaisiksi alkuperäiskansojen oikeuksien nojalla. ”Suurten alueiden vieminen poronhoidolta johtaa väistämättä siihen, että osa joutuu luopumaan elinkeinostaan, ja näin kielletään saamelaisilta oikeus harjoittaa kulttuuriaan. Nyt tuulivoimalat tulee mahdollisesti purkaa. Taloudellisista syistä uusilla hankkeilla tulee olemaan ainakin korkeampi kynnys”, Holmberg sanoo. Kaikesta huolimatta Davvi-hanketta edistetään yhä. Holmberg sekä aktivisti ja poliitikko Beaska Niillas toimittivat marraskuun 19. päivä ST1:lle kirjeen, jonka mukaan tuulipuistohankkeen tahot ovat olleet suoraan yhteydessä yksittäisiin poronhoitajiin ja tarjonneet miljoona korvausta, jos he lähtevät tukemaan

tuulipuiston rakentamista. Holmberg ja Niillas kritisoivat energiayhtiön toimintaa epäeettiseksi ja vaativat tuulipuistohankkeen hylkäämistä. ST1:n alaisuudessa toimivan Grenselandet AS:n tekemistä tarjouksista yksittäisille poronhoitajille on uutisoinut myös Yle Sápmi sekä Norjan yleisradio NRK. Holmbergin itsensä mukaan kyseessä on yritys lahjoa paikallisia ja näin sivuuttaa viralliset saamelaiselimet, joissa päätös tuulipuistosta lopulta tehdään. Hänen mukaansa paikallisia saamelaisia on myös perusteetta uhkailtu pakkolunastuksilla. ST1:n uusiutuvan energian johtaja Thomas Hansen vastaa esitettyyn kritiikkiin sähköpostilla englanniksi. ”St1 toimii tiukkojen eettisten ohjeistusten alaisuudessa, emmekä usko rikkoneemme niitä”, Hansen kirjoittaa. Hänen mukaansa lahjontaa tai uhkailua ei ole tapahtunut. ”[o]n yleinen toimintatapa yrittää löytää vapaaehtoisuuteen perustuvia ratkaisuja tällaisissa projekteissa Norjassa, mikä tarkoittaa rahallisen korvauksen tarjoamista suoraan vaikutuksen kohteina oleville ihmisille sekä kehittää yhteistyötapoja, jotka tuottavat parhaan mahdollisen lopputuloksen kaikille osapuolille”, Hansen kirjoittaa. Hän vielä taustoittaa, että vaikka maan pakkolunastus on yleinen toimintatapa, kun maa-alue siirretään uuteen käyttötarkoitukseen, yleisesti eri hankkeiden kehittäjät pyrkivät ensisijaisesti löytämään vapaaehtoisuuteen perustuvia ratkaisuja. Tarjouksesta kieltäytyminen ei kuitenkaan välttämättä estä hankkeen etenemistä, mikä rajoittaa vapaaehtoisuuden määrää. Holmbergin tiedossa ei ole, että Suomen puolelle Saamenmaata olisi kaavoitettu tuulivoimaa – ainakaan vielä. Lisäksi pitkään suunniteltu Jäämeren rata kaatui lopulta kaavoituksen hyväksymisvaiheessa toukokuussa 2021, pääasiallisesti taloudelliseen kannattamattomuuteen. Hanketta olivat tällä kertaa edistämässä erityisesti silloinen liikenne- ja viestintä ministeri Anne Berner. Muun muassa ympäristöystävällisellä turismilla perusteltu ratahanke olisi halkaissut kuusi paliskuntaa. Hanketta valmisteltiin pitkään kuulematta saamelaiskäräjiä, saamelaisten edustuksellista instituutiota Suomessa. Kun saamelaiskäräjät lopulta kutsuttiin mukaan, neuvottelut toteutettiin puutteellisesti ja vedoten aikataulupaineisiin.

Vaikka ratahanke on tältä erää kuopattu, on se noussut vuosikymmenien ajan yhä uudestaan Lapin poliittisissa piireissä esiin. Selvää on, että kaikissa neuvotteluissa, jotka koskevat maankäyttöä Saamenmaalla, on Suomen valtiolla paljon kehitettävää, jotta alkuperäiskansan oikeudet toteutuvat täysmääräisesti. Viimeiseksi vihreän kolonialismin ilmentymäksi Holmberg nostaa metsänhakkuut, erityisesti Inarin puolella. ”On ollut konflikteja, erityisesti poronhoitajien kanssa, jotka ovat menettäneet talvi laitumensa, kun Metsähallitus on hakannut vanhoja metsiä”, Holmberg sanoo. Vanhat metsät tuottavat luppoa, joka on porojen pääravinto talvikautena jäkälän jäädessä syvälle lumen alle. Lupporikas talvilaidun vaatii usein yli satavuotiaan metsän, sillä pohjoisessa metsät uudistuvat hitaammin. Metsätaloutta markkinoidaan yhä uusiutuvana teollisuudenalana, vaikka vanha luonnontilainen metsä sitoo kasvihuonepäästöjä merkittävästi tehokkaammin kuin niin kutsutut ”puupellot”. Talvilaidunten näkökulmasta metsänhakkuu ei myöskään ole millään mittarilla kestävää. Viimeksi 2000-luvun alussa saamelaiset nousivat vastarintaan vanhojen metsien suojelemiseksi. Niin kutsutun ”metsäkiistan” myötä mielenosoittajat onnistuivat painostamaan metsäyhtiöt käytäntöön, jossa ne eivät osta paliskuntien alueilta hakattua puuta, jos paliskunta tätä vastustaa. ”Syntyi 20 vuoden sopimus, jossa tietyt alueet rajattiin täysin hakkuiden ulkopuolelle. Sopimus päättyy pian, ja on epävarmuutta siitä, mitä tulee tapahtumaan. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että paliskuntien alueilla ei metsää hakata ilman lupaa, vaikka varsinaista sopimusta ei olisikaan. Mutta ei tämäkään ole loppuun lyöty”, Holmberg sanoo. Metsä Group on investoimassa 1,6 miljardia euroa uuteen biotuotetehtaaseen Kemiin. Hanke on metsäteollisuuden historian suurin Suomessa. Holmberg kertoo, että moni on pohtinut, lisääkö tehdas metsänhakkuupainetta pohjoisessa. PAREMPAA SUOJELUA KOHTI

Marraskuussa 2020 Holmberg otti Saamelaisneuvoston julkaisussa kantaa ST1:n tuulivoimahankkeeseen Rastigaisan alueella: ”Alkuperäiskansa saamelai-

set joutuvat kantamaan kaksinkertaisen taakan ilmastonmuutoksen seurauksena. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat suurimmat arktisella alueella ja ne uhkaavat saamelaisten kulttuuria ja perinteisiä elinkeinoja. Nyt meidän perinteisille maillemme kohdistuu myös valtavia uusiutuvan energian hankkeita. Se on kohtuutonta.” Lainaus kuvaa vihreän energian hankkeiden sekä saamelaisten oikeuksien epäsuhtaa myös laajemmin. Niin saamelaisten kuin muidenkin alkuperäiskansojen keskuudessa joudutaan kantamaan suurempi vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta samalla, kun alkuperäiskansojen elin tavat ovat keskimäärin kestävämmät kuin kantaväestöjen. Vihreän energian hankkeet ja kiihtyvä ilmastonmuutos aiheut tavat negatiivisia vaikutuksia kaikkialla, mutta hyvin erisuhtaisesti. Suomessa tuulivoimalat tarkoittavat valtaväestölle yleisimmin muutoksia maisemaan sekä meluhaittoja. Saamelaisille ne ovat taas yksi uusi uhka kulttuurin elinvoimaisuudelle. Samoin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla, kun pohjoisen keskilämpötilat nousevat voimakkaimmin ja vaarantavat perinteisten elinkeinojen harjoittamista entisestään. Valtaväestön kulttuuriin ei samanlaista uhkaa kohdistu. Osa tässä artikkelissa esiin nostetuista vihreän kolonialismin esimerkeistä on jo toteutunut Suomen puolella Saamenmaata, osa on kaatunut valmisteluvaiheessa ja osasta on ennakkotapauksia Norjan puolelta. Vihreän energian ja ympäristönsuojelun dekolonisaatio – koloniaalisen perinnön purkaminen – voikin olla yhä tärkeämpi teema, kun vuodet etenevät. Tulevaisuudelta on turvallista olettaa yhä enemmän uusiutuvia energiantuotantolaitoksia ilmastonmuutoksen sekä luonnonsuojelua lajikadon myötä. Kun tulevia hankkeita valmistellaan, on syytä kääntää katse myös menneeseen: Suomen kolonialistiseen historiaan, josta vihreä kolonialismi on vain jäävuoren huippu. Ettei eilisen virheitä toistettaisi, ja jotta menneet vääryydet osattaisiin korjata.

Artikkelia on lähteistetty lukuisilla saamelaisten ja suomalaisten tuottamilla materiaaleilla.

LIBERO 4 / 2021

RAMPArampamytologia osa 2: MYTOLOGIA OSA 2: pinkojan synty PINKOJAN SYMTY ISA HUKKA

joku aloittaisi: alussa oli rampa aloitan: rampa oli, on, tulee olemaan, kaikissa ajoissa ja paikoissa, meissä, heissä, niissä, sinussa, minussa, virheessä

miten syntyy jotain joka on aina ollut

alussa/lopussa ei ollut binääriä: vammaista/vammatonta suku/puolta ihmis/eläintä

epä/syntyessään rampa rikkoi r/ajat,

mutta oli myös toisenlaisia olentoja joilla oli ylitse tulviva tarve erottaa luonto itsestä ei niin kauan sitten he nikkaroivat Normaalin, tilkkivät täydellisyydellä aukot joista ruumiillisuus poikkeus yksilöllisyys valuvat, tänään minulle riittää, on katsottava kalpean kyhäelmän taakse riistettävä hybris, tuotettu neutraalius luoda kieleen tilaa osoittaa heitä nimetä heidät tekojensa mukaan:

pinkoja

t juostessaan suojaavat tunteensa ei/kenenkään koettaviksi he kipittävät henkensä edestä pakoon sitä tosiasiaa että heissä itää rampa heidät on muovailtu muuttuvista soluista joiden kalvoissa asuu virhe he ovat koko ajan olleet haavoittuvaisia he ovat pitkään rakentaneet patsaita itsestään ylivertaisina, kyvykkäinä viime vuosisadat he ovat kirjoittaneet lukemattomat määrät tarinoita ja kutsuneet niitä teorioiksi joissa tuotetaan ei/heitä, a/toimijoita, epä/ihmisiä joilla he älyllistävät ei/myötätuntonsa ja tänään he kutsuvat itseään Sivistyneiksi, Suvaitsevaisiksi, Terveiksi samalla kun paniikissa valavat betonista konkreettisia rajoja ja seiniä ja kattoja joiden sisäpuolella kaikuvat joidenkin muiden elävien äänet, laitoksia joihin he eristävät ne joissa rampa on tarpeeksi näkyvillä he siirtävät pois mielestä kuntoutumaan meidät jotka muistutamme ytimestä mutta nyt he havaitsevatenäävain kahtiajaotjajokotait jasairaaloidentarkkarajaisetääriviivat joten silläaikaakunhe hädissäänopettavatjälkikasvulleen: tärkeintä on olla Terve meidän ramparakkauden rihmastomme leviävät tunkeutuvat tihkuvat kaikista aukoista ja saavuttavat

LIBERO 4 / 2021

heidät

pinkomisen

nopeudesta

riippumatta

POLKUPYÖRÄ polkupyörä ISA HUKKA

unessa mummuni viininpunainen kaupunkipyörä nousee riivattuna ilmaan sen raajat irtoavat toisistaan musta etukori singahtaa sinne-jonnekin josta kukaan ei löydä sitä vaikka minulle on tapahtunut kaikenlaista, esimerkiksi ne asiat joiden takia olen pyörästä riippuvainen, on tämä tähänastisista pahinta apuväline on huono sana. ehkä aluksi se oli auttava, väline. kantava kannatteleva rakenne. siitä on tullut minusta irrallinen eloton(?) ruumis-asia, joka muuttuu toisesta, objektista itseksi, henkilöksi — lääkeunesta herää säikähtäen. juoksen villahousut puoliksi jalassa pitkä toppatakki päällä humisevalle betonisisäpihalle polkupyörä, on, siinä, millilleen omalla paikallaan, vino, läsnä kosketan sen tankoa ja sen tanko koskettaa minua, painan luomet kiinni muutamaksi sekunniksi, rukouslähetys rampajumalille: ei please enempää tänä vuonna raportoin unesta tämän ajan ja paikan rampaystävälle, nauretaan ja toistellaan, antakaa ramman olla ees hetki rauhassa. ennen seuraavaa kemikaalien käynnistämän painajaisen alkua lähetän viininpunaisen polkupyörän jokaiselle rampaesivanhemmalle, joka sellaista olisi tarvinnut jolta se toistuvasti evättiin kaikissa ajoissa ja paikoissa he ottavat sen vastaan musta etukori täynnä kehäkukkia

KIITOKSET: JUTI SAARI, RAMPARAKKAAT

LIBERO 4 / 2021

TEKSTI: KAISLA KAREOJA KUVAT: LAURA KAMPPI

LUONNON RAHALLISESTA ARVOTTAMISESTA Kaisla Kareoja pohtii esseessään mitä tapahtuu, kun luonnosta puhutaan talouden käsitteistön kautta ekosysteemipalveluina. E kosysteemit – elävän ja elottoman luonnon muodostamat

kokonaisuudet – tarjoavat meille monia palveluita. Ja mikä parasta, ne ovat täysin ilmaisia. Hedelmät, viljat ja pavut kasvavat pyyteettömästi ja antavat lahjojaan. Niin, ilmaiseksi. Tarkemmin sanottuna nykymuotoinen kapitalistinen talousjärjestelmä ei ole ottanut huomioon luonnon ilmaisia hyödykkeitä eikä määrittänyt niille hintaa. Ilmainen resurssi on johtanut ylikäyttöön. Kyseessä on perinteinen yhteismaan ongelma: kun resurssi on kaikkien käytettävissä, kukaan ei pidä siitä huolta, mikä johtaa sen laadun heikentymiseen. Nyt ratkaisuna nähdään, että yritykset ja valtiot eivät saa enää hyväksikäyttää luonnon hyödykkeitä ilmaiseksi. Hinta on maksettava. Taloustieteen kielellä sanottaisiin, että hyödykkeet on sisäistettävä markkinoihin. Tähän käytettäviä työkaluja ovat muun muassa verotus, päästökauppa ja tuet. Vuonna 2005 julkaistu Millennium Ecosystem Assessment -raportti kutsui luonnon arvokkaita toimintoja ensi kertaa ekosysteemipalveluiksi. Käsite on kätevä, sillä

ekosysteemipalvelu voi olla mitä tahansa elävän luonnon tuottamaa toimintaa, mikä on ihmisille mieluisaa. Perunoiden kasvu? Tietenkin ekosysteemipalvelu. Maaperän ravinteita kierrättävät pieneliöt? Ekosysteemipalvelu. Niitty, jota on mukava katsella? Ekosysteemipalvelu niin ikään. Monet ekosysteemipalveluista ovat helposti hahmotettavia, kuten ilmaiseksi kasvavat perunat. Osa on kuitenkin sellaisia, ettemme huomaa edes niiden olemassaoloa ennen kuin ne lakkaavat toimimasta. Hyvä esimerkki on terveen maaperän kyky suodattaa ja pidättää sen läpi kulkevaa vettä. Sitä tuskin tulee ajatelleeksi, mutta huomaamme kyllä, jos järvet ja joet yhtäkkiä muuttuvat sameiksi, haiseviksi ja myrkyllisiksi. Ajatus ekosysteemipalveluista on kunnianhimoinen: biodiversiteetin suojelu saadaan mukavasti perusteltua sillä, millaisia hyötyjä ihminen siitä saa. Termi tuo esiin sen, kuinka biodiversiteetin suojelu ei olekaan vain ylimääräinen kulu, pois ihmisten saamista eduista, vaan se luo win-win-tilanteita.

LIBERO 4 / 2021

Ekosysteemipalvelua voidaan pitää rajaobjektina (boundary object), käsitteenä, joka yhdistää kaksi erilaista alaa tai ammattikuntaa; tässä tapauksessa käsite mahdollistaa ympäristöalan sekä politiikan ja talouden välisen kommunikaation. Näyttää siltä, että luontokin tarvitsee hintalapun, jotta se ei jää päätöksenteossa muiden rahassa ilmaistavien asioiden jalkoihin. Kaikki eivät ekosysteemipalveluista puhuessaan tarkoita vain niiden rahallista arvoa, mutta pohjimmiltaan käsite mahdollistaa hinnan laittamisen luontoarvoille. Taustalla on ajattelutapa, jossa luonto hahmotetaan sen kautta, minkälaisia hyötyjä siitä saadaan – ja se, mikä on hyödyllistä, voidaan myös hinnoitella. Luontoarvojen ilmaiseminen tapahtuu kuitenkin talouden ehdoilla. Siinä missä käsite mahdollistaa luontoarvojen tuomisen esiin päätöksenteossa, se myös kadottaa jotain. Vaikka luontoarvoille asetetaan hinta nimenomaan luonnonsuojelun tärkeyden esiin tuomiseksi, kriitikkojen mukaan se saa luonnon näyttäytymään silkkana resurssina. Luontoa ei hahmoteta sen itseisarvon kautta, vaan se nähdään instrumentaalisesti. Vain rahanarvoinen eli ”hyödyllinen” luonto päätyy suojelun piiriin.

LIBERO 4 / 2021

HINNOITTELUN MERKITYS

Ekosysteemin toimintojen rahallinen arvo tulee yksinkertaisimmin ilmi, kun kuvittelee tilanteen ilman niitä: jos toimintoa ei olisi, paljonko olisivat vaihtoehtoiskustannukset? Esimerkiksi pölyttäjät tekevät ilmaista työtä pölyttäessään viljelykasveja. Jos pölyttäjät kuolevat, niiden tekemä työ joudutaan tekemään käsin tai kalliilla pölyttäjäroboteilla. Tai mikäli meren kyky sitoa hiilidioksidia ilmasta heikkenee, on kehitettävä hiilidioksidia sitovia laitteita. Suojelu tai muu ekosysteemin kunnosta huolehtiminen on siis monessa tapauksessa yksinkertaisesti halvempaa kuin työn korvaaminen jollain muulla keinolla. Kaikelle ei ole kuitenkaan helppoa määrittää hintaa. Syötävät kasvit ja vihannekset on helppo hahmottaa rahassa, sillä ne ovat nähtävissä ja laskettavissa. Ne voidaan käsittää hintalapullisina tuotteina, jotka voidaan omistaa ja joista voidaan maksaa. Sen sijaan esimerkiksi ekosysteemien kulttuurisia merkityksiä eli kulttuuripalveluita on huomattavasti vaikeampi arvottaa esimerkiksi siitä syystä, että ne ovat aineettomia ja siksi vaikeasti määrällistettävissä. Kulttuuripalveluihin kuuluvat muun muassa

On muistettava, että ekosysteemipalveluiden rahallisessa arvottamisessa arvioidaan aina muutosta nykytilaan, ei ekosysteemin kokonaisarvoa.

virkistysarvot, esteettiset arvot ja tiettyihin paikkoihin liitetyt hengelliset arvot. Kulttuuripalvelut ovat erityisen mielenkiintoinen ekosysteemipalveluiden luokka, sillä sen avulla on pyritty tuomaan esiin luontoon liittyviä arvoja, jotka eivät ole käyttöarvoja – toisin sanoen luonnon itseisarvoa. Itseisarvon ilmaiseminen rahassa on vaikeaa: sen määrittämiseen on kehitetty monia eri menetelmiä, kuten ihmisten maksuhalukkuuden mittaaminen, paljastettujen preferenssien menetelmä sekä kyselytutkimus. Menetelmät ovat kuitenkin saaneet paljon kritiikkiä osakseen, sillä vaikkapa maksuhalukkuus ei aina kerro kohteen todellisesta arvostuksesta. Lisäksi voidaan miettiä, onko itseisarvon ilmaiseminen rahassa ylipäätään mahdollista vai vesittääkö hintalappu koko idean siitä, mitä itseisarvolla ylipäätään tarkoitetaan. On muistettava, että ekosysteemipalveluiden rahallisessa arvottamisessa arvioidaan aina muutosta nykytilaan, ei ekosysteemin kokonaisarvoa. Kulttuuripalvelujen hinnoittelun vaikeus tuo kuitenkin esiin syvällisemmän vaikeuden ekosysteemien rahallisessa arvottamisessa. Äärimmilleen vietynä ekosysteemien rahallinen arvottaminen vie absurdeihin mietteisiin. Jos kaikelle voi laittaa rahallisen arvon, on lopulta pohdittava, mitä rahan arvo oikeastaan merkitsee. Koko biosfäärin hinnoittelu tarkoittaisi sitä, että annamme rahallisen arvon koko olemassaololle. Mitä tällainen hintalappu edes voisi merkitä? Anna Lowenhaupt Tsing esittää kirjassaan Lopun aikojen sieni: Elämää kapitalismin rauniossa, että luonnon tarjoamien palveluiden rahallistaminen on käännöstyötä, joka edellyttää rahallistettavien asioiden yhdenmukaista rakennetta ja paikasta irrotettavuutta. Rahallistaminen perustuu ajatukseen irrotettavuudesta ja vaihdettavuudesta, mutta ekosysteemien osatekijät ovat luonteeltaan toisiinsa kietoutuneita. Niitä ei voi useinkaan irrottaa toisistaan ilman, että jokin muukin muuttuu. Mutta paljonko olemme valmiita maksamaan maaperän ilmaraoista? Purkillisesta matoja? Kassillisesta kuolleita lehtiä? Entä toisaalta maailman viimeisestä kukasta? Rahallista arvoa voidaan mitata ja sitä voidaan vertailla. Tästä huolimatta rahallinen arvo ei ole luonnollinen, maailmasta valmiiksi löytyvä totuus. Pikemminkin rahallinen arvo on yhtä lailla ihmisen määrittämää kuin esteettinen, kulttuurinen tai henkinen arvo. Rahaa on vain yhdenlaista, mutta ekosysteemin toimintoja ja niihin liitettäviä arvoja on lukemattomia erilaisia. Se, että rahalliset arvot ovat vertailtavissa, ei tee rahallisesta arvosta muita arvoja tärkeämpää. Niinpä rahaan perustuvat markkinat ovat kovin yksinkertainen palautemekanismi sen määrittämiseksi, miten ekosysteemien arvo suhtautuu muihin rahassa mitattaviin asioihin. Erityisesti kulttuuripalvelujen hinnoitteluyritykset tuovat esiin sen, miten absurdia koko hinnoittelu on. Välillä kyse voi olla jopa siitä, miten asettaa hintalappu jollekin, mikä on pyhää. Tästä huolimatta talouspoliittisessa keskustelussa luonto ilmeisesti voidaan ottaa huomioon vasta, kun sille on määritetty rahallinen arvo, aivan kuin se muuttuisi todelliseksi vasta silloin. Kuolleita lehtiä ajateltaessa mikä tahansa hinta tuntuu liian kalliilta. Luonnon ainutlaatuisuutta ajateltaessa mikään hinta ei ole tarpeeksi korkea. Luonnolle annettu hinta on aina liikaa ja aina liian vähän.

LIBERO 4 / 2021

Käyttöarvon väheksyminen voi kertoa jonkinasteisesta vieraantumisesta luonnosta. Biodiversiteetti ei ole vain luksusta rikkaille, vaan pikemminkin välttämättömyys köyhille.

MITÄ SUOJELLA?

”Biodiversiteetin suojelu” ei ole lainkaan yksiselitteinen asia. Ensinnäkin biodiversiteettiä on monenlaista. Kohdistuuko suojelu geneettiseen, fylogeneettiseen, funktionaaliseen tai lajilliseen monimuotoisuuteen vai kenties elinympäristöihin? Periaatteessa biodiversiteettiä on ekosysteemin kaikilla eri tasoilla, joten sinänsä pelkkä puhe biodiversiteetin suojelusta ei vielä paljasta, mistä on kyse. Käytännössä suojelun usein kuitenkin ajatellaan koskevan ”villiä” luontoa. Mieleen tulevat pandat ja pantterit. Luonnonsuojelun tavoitteiden määrittely on tärkeä filosofinen kysymys: Minkä säilyttäminen on kaikkein tärkeintä? Suojellaanko koskemattomia ympäristöjä, ”villiyttä” ja karismaattisia lajeja? Vai kenties niitä ekosysteemien toimintoja, jotka ovat ihmisille hyödyllisiä ja viime kädessä mahdollistavat lajimme selviytymisen? Painotetaanko esimerkiksi hiilensidontaa vai uhanalaisten lajien elinympäristöjen säilyttämistä? Nämä eivät valitettavasti useinkaan ole vain teoreettisia kysymyksiä. Valintaa ja painotuksia joudutaan tekemään luonnonsuojeluun liittyvissä päätöksissä jatkuvasti. Ekosysteemipalveluajattelun lähtökohta on hyvin ihmiskeskeinen. Luonnon arvo määräytyy sen mukaan, kuinka arvokkaana ihminen sitä pitää. Kulttuuripalveluilla pyritään tuomaan

LIBERO 4 / 2021

esiin luonnon itseisarvoa, mutta tässäkin tapauksessa kyse on siitä, millainen luonto on ihmisen näkökulmasta itseisarvoista. Luonnolla ei siis ole arvoa ilman ihmistä. Biosentrisestä eli luontokeskeisestä näkökulmasta katsottuna tämä lähtökohta on anteeksiantamaton. Kategorinen kieltäytyminen minkäänlaisesta hyötyajattelusta on kuitenkin erittäin dogmaattinen ja jopa mahdoton ajattelutapa. On pidettävä mielessä, että maailma, jossa emme lainkaan hyödy muista lajeista, ei ole mahdollinen – eikä ole koskaan ollut. Hyödymme toki, kiellämme sen tai emme. Tämän tunnustaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hyväksyy minkä tahansa ylikäytön tai että hylkää ajatuksen luonnon itseisarvosta. Toisaalta on myös selvää, että suojelu on ihmisen harjoittamaa toimintaa eikä ihmisnäkökulmasta niin vain pyristellä eroon. Voidaan toki puhua luonnon itseisarvosta ihmisen käsityskyvyn ulkopuolisena asiana, mutta loppujen lopuksi on vaikeaa ymmärtää, mitä se tarkkaan ottaen voisi tarkoittaa tai miten sen voisi konkreettisesti ottaa suojelun lähtökohdaksi. Lisäksi biosentrismiin voi liittyä harhainen ja romantisoitu kuva luonnon ”koskemattomuudesta”. Emme elä 90-luvun Avaran Luonnon maailmassa, jossa villieläimet temmeltävät autuaan tietämättöminä ihmisen vaikutuksista. Koskematonta luontoa ei ole kovinkaan paljoa jäljellä. Pelkkään koskemattomaan ja villiin luontoon keskittyminen voi saada meidät unohtamaan, että myös ihmisen voimakkaasti muokkaamissa ympäristöissä, kuten kaupungeissa ja maatalousalueilla, voi olla merkittävää biodiversiteettiä, joka kaipaa suojelutoimia. Omalla tavallaan tämän unohtaminen vasta ihmiskeskeistä onkin – ikään kuin se, mihin ihminen on koskenut, kuuluisi siitä lähtien vain inhimilliseen piiriin. Liiallinen kiinnittyminen vain koskemattomaan luontoon voi johtaa myös sosiaali sesti epäoikeudenmukaisiin vaatimuksiin: Suomessa saa kyllä harjoittaa metsätaloutta, mutta sademetsät on jätettävä koskemattomiksi, paikallisista elinkeinoista viis. Mukana kulkee eksotisoivia ja kolonialistisia asenteita. Käyttöarvon väheksyminen voi jopa kertoa jonkin asteisesta vieraantumisesta luonnosta. Biodiversiteetti ei ole vain luksusta rikkaille, vaan pikemminkin välttämättömyys köyhille. Globaalin pohjoisen valtioissa biodiversiteetin suojelu näyttäytyy toisinaan jonain ylimääräisenä, jota voi harrastaa, jos on aikaa, eikä se usein näyttäydy välttämättä edes kovin poliittisena. Etenkin globaalin etelän maissa on kuitenkin paljon ihmisiä, joiden elämä lepää ekosysteemipalveluiden varassa paljon konkreettisemmin. Tällaisessa elämäntavassa on paljon selvempää, millä tavalla biodiversiteetti on elinehto. Rahaksi käännettyinä nämä elinkeinot eivät ole juuri minkään arvoisia, minkä vuoksi luonnontaloudesta rahatalouteen siirtyminen aiheuttaa usein vain köyhyyttä. Luonnon itseisarvoon liittyvää keskustelua on pyritty lopettamaan vaatimuksilla pragmaattisesta suhtautumisesta suojeluun. Nämä näkemykset peräänkuuluttavat kaikenlaisen filosofoinnin lopettamista sen suhteen, mitä kuuluu suojella, ja vaativat keskittymään siihen mikä ”toimii”. Tämä näkemys on kuitenkin erittäin yksinkertaistava eikä ota lainkaan huo mioon erilaisia näkökulmia ja eettisiä näkökantoja. Kyseenalaista on myös keskittyminen ratkaisujen ”toimimiseen”;

mikä toimii toiselle, voi olla toisen mielestä riittämätöntä tai jopa haitallista. Kysymys suojelusta on luonteeltaan normatiivinen, ja sitä täytyisi myös lähestyä sellaisena. Liiallinen vastakkainasettelu on tässäkin asiassa pahasta. Suojelua ei voi toteuttaa vain yhden periaatteen mukaan. Pikemminkin tulisi hyväksyä, että biodiversiteetti on arvokasta monin eri tavoin, sekä itseisarvoltaan että käyttöarvoltaan. Luontoa suojellaan, ja on syytä suojella, monesta eri syystä; yksi suojelun periaate ei ole riittävä. Luontoon liitettävät arvot ovat moninaisia, eikä niitä ole syytä yksinkertaistaa. Suojelu arvojen suhteen on oltava pluralisti. Suojelupäätöksiä tehdessä tulisi myös kuulla erilaisia ryhmiä ja näkökulmia. Ekosysteemipalvelujen ongelma ei ole vain se, että luonnon hinnoittelu olisi väärin. Kyse on pikemminkin siitä, ettei se ole tarpeeksi nyansoitu tapa tuomaan esiin luontoon liittyviä moninaisia arvoja. Se jää aina jollain tavalla epäsuhtaiseksi. Valuvirhettä tuskin voi korjata hinnoittelumenetelmiä viilaamalla, sillä ne ovat vain teknisiä ratkaisuja. Ongelma on pikemminkin ekosysteemipalveluajattelussa itsessään. Tuskin edes ymmärrämme kaikkia niitä tapoja, joilla ekosysteemien toiminnot ylläpitävät elämäämme ja hyvinvointiamme. Emme ehkä edes ymmärrä, mitä kaikkea itse

tarvitsemme. Hinnoittelu antaa kuvan, että kaikki tämä olisi jollain tapaa selvää. Hinnoittelu voi ehkä olla avuksi sen kommunikoimisessa, että luonnonsuojelu ei ole kulu vaan kaiken taloudellisen toiminnan edellytys. Mutta olisiko mahdollista löytää ajattelutapa, jossa voidaan ottaa huomioon sekä ihmisten että muun elävän luonnon tarpeet? Ekosysteemipalveluajattelu on oman aikansa käsitteellinen innovaatio, mutta ajatus ei missään nimessä ole vielä valmis. Nyt on tarvetta ihmisen ja muun luonnon suhdetta koskeville uusille käsitteille ja ajattelutavoille. Oikeas taan eniten tarvitsisimme mielikuvitusta, uusia näköaloja ja filosofioita. Voisiko ratkaisu sittenkin olla jossain muussa kuin hyötyajattelussa? Hintalappu tuntuu banaalilta. Hintalappu tuntuu mahdottomalta. Mutta ilman sitä ekosysteemit ovat taas jotain ilmaista ja loppumatonta, jonka rajallisuus voidaan sivuuttaa päätöksenteossa. On myönnettävä, että hinnoittelu voi tuskin kuvata ekosysteemien todellista arvoa, mutta monissa tapauksissa oikeansuuntainen, vaikkakin epätäydellinen, hinnoittelu voi olla parempi kuin hinnoittelematta jättäminen. Hintalappu tarvitaan, sillä valtakieli markkinoilla ja politiikassa on raha. Välillä on puhuttava sitä kieltä, mitä muut ymmärtävät.

Kirjoittaja on ympäristötieteen ja filosofian opiskelija Helsingistä.

Joulun parhaat kirjalahjat

Kalle Kniivilä PUTININ PAHIN VIHOLLINEN

IRTONUMERO 9€

SYVÄEKOLOGINEN KULTTUURILEHTI

ELONKEHÄ 2/2021

E LO NK E HÄ 1/2021

1/21

021020

Risto Isomäki ATLANTIN KUNINGATAR

IRTONUMERO 9€

1 238746

IRTONUMERO 9€

1 238746 021020

Luke Harding VENÄJÄN VAKOOJAVERKOSTO

2/21

SYVÄEKOLOGINEN KULTTUURILEHTI

3/21

SYVÄEKOLOGINEN KULTTUURILEHTI

Kirjakaupoista, marketeista ja osoitteesta intokustannus.fi

Anna Kontula PIKKUPORVARIT

Minja Koskela ÄIDIKSI TULEMINEN

VILLIYS

T YÖ

Elonkehä on syväekologinen kulttuurilehti, joka keskittyy ekologisesti kestävän yhteiskunnan ja elämäntavan edistämiseen. Lehdessä julkaistaan mm. ympäristöfilosofisia esseitä, talouskasvuyhteiskunnan kritiikkiä, omavaraisuuspohdintoja, haastatteluja ja tee-se-itse -ohjeita. Kestotilaus (4 numeroa / vuosi) 35 € www.elonkeha.com

Kestävän elämäntavan puolesta jo vuodesta 1995!

LIBERO 4 / 2021

TEKSTI: JUHO NARSAKKA KUVA:

KAARINA TAMMISTO

Muuttuvan ympäristöliikkeen pysäytyskuva ”Ympäristöliikkeen olisi tärkeä purkaa yleisen moralistin rooliaan ja keskittyä oikeudenmukaisuuden edistämiseen, jolloin huomio siirtyisi väkisinkin valtarakenteiden rooliin ympäristökatastrofin tuottamisessa.” Ympäristöliike on tällä hetkellä yksi näkyvimmistä ja puhutuimmista yhteiskunnallisista liikkeistä. Tuore kirja Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään (S&S, 2021) kertoo yhdeksän kirjoittajan voimin mistä liikkeessä on kyse ja kertoo lukijalle eri toiminnan muodoista, joihin voi itse lähteä mukaan. Kirjan toimittaja ja kaksi kirjoittajaa kertoivat teoksen synnystä ja kommentoivat siihen liittyviä teemoja Liberolle. Liiketoimijoita puhuttaa esimerkiksi mitä ilmasto-oikeudenmukaisuus tarkoittaa globaalisti ja paikallisesti sekä kysymykset liikkeen radikaaliudesta. Kun yhteiskunnalliset liikkeet saavat tuulta siipiensä alle, alkaa tapahtua nopealla tahdilla monenlaisia asioita. Niin kutsutun momentumin hetkellä liikkeeseen vyöryy uusia ihmisiä, kaduilla osoitetaan mieltä, sosiaalisessa mediassa kohisee, asiat ja ihmiset politisoituvat. Syntyy uusia konflikteja ja erimielisyyttä, media kirjoittaa juttuja, tutkijat kiinnostuvat ja liikkeet nostavat päivänpoliitiseen keskusteluun uusia poliittisia teemoja. Teoksen toimittanut ja alku- ja loppusanoilla varustanut Teemu Vaarakallio kertoo prosessin olleen ”työläs, haastava ja opettavainen”.

”Ei ole itsestäänselvää, että näin laaja-alaista ajattelumaailmaa edustavien ympäristötoimijoiden argumentaatiota saadaan yksiin kansiin. Alusta lähtien johtavana ajatuksena oli, että lopullisen kokonaiskuvan sijasta kirja voisi toimia keskustelunavauksena jo aktiivisille toimijoille ja erilaisten toimintatapojen esittelynä vielä omaa suuntaansa pohtiville.” Kirjassa dokumentoidaan erityisesti ympäristöliikkeen uusinta aaltoa, joka käynnistyi vuonna 2018, vaikka aikaisempaakin toimintaa kommentoidaan. Ympäristöliike voidaan ymmärtää sateenvarjokäsitteenä, jonka alle mahtuu erilaisten ihmisten, ryhmien ja institutionaalisten organisaatioiden kirjo. Yhteiseksi nimittäjäksi voidaan Vaarakallion mukaan hahmottaa maapallon säilyttäminen ”elinkelpoisena ainakin ihmisille ja yhä useammin myös toislajisille elämän muodoille”. Kirjaan ekoanarkismista ja antiautoritaarisesta ympäristöaktivismista artikkelin kirjoittanut Eleonoora Karttunen kertoo, että pyyntö osallistua kirjaan tuli hyvällä hetkellä. ”Olin juuri jonkinlaisessa hengähdys vaiheessa, jossa reflektoin mennyttä toimintaa ja mietin, miten jakaa pohdintojani.

LIBERO 4 / 2021

Oli kiinnostavaa osallistua esseellä keskusteluun, jota on kaivannut muissakin muodoissa. Niin, että ympäristöliikehdintää katsotaan omaa ryhmää ja toimintamuotoa laajempana asiana, jossa jokainen joutuu miettimään rooliaan”, Karttunen kommentoi. JATKUMOITA JA KATKOKSIA

Vuosi 2018 toistuu Viimeisen siirron monessa tekstissä. Silloin koettiin historiallisen kuuma kesä, josta seurasi esimerkiksi valtavia ja poikkeuksellisia metsäpaloja muun muassa Kreikassa, Ruotsissa ja Suomessa. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi laajasti huomiota saaneen raporttinsa, jossa suositeltiin maapallon lämpenemisen pysäyttämistä 1,5 asteeseen. Syksyllä ruotsalainen Greta Thunberg aloitti myöhemmin laajaksi levinneen koululaisten ilmastolakkoliikkeen ja Isossa-Britanniassa perustettiin Extinction Rebellion -aktivistiryhmä, joka on perustamisensa jälkeen levinnyt kymmeniin maihin ja muuttunut kansainväliseksi liikkeeksi. Extinction Rebellion levisi myös Suomeen ja alkoi käyttää nimeä Elokapina. Tuulia Reponen kirjoitti kirjaan artikkelin

LIBERO 4 / 2021

Elokapinasta, johon hän liittyi heti ryhmän perustamisen jälkeen. ”Elokapina on kasvanut syksystä 2020 kymmenkertaiseksi ja tavoittanut entistä enemmän nuoria, mutta toisaalta myös keski-ikäisiä”, Reponen kertoo. Miten ympäristöliikkeen uusin aalto asettuu osaksi vuosikymmeniä vanhaa liikettä? Kirjan kirjoittajien mukaan melko sulavasti. Karttusen mukaan Suomessa on jatkumoa ja pienet kuviot, joissa uudet tulokkaat otetaan melko lämpimästi vastaan: ”Heidät nähdään pikemminkin kaivattuna lisävahvistuksena kuin kilpailijoina tai kaiken pilaavina amatööreinä. Kritiikkiäkin on omien havaintojeni mukaan sekä annettu että käsitelty melko kypsässä hengessä.” Vaarakallio vahvistaa jatkumon, mutta on astetta varauksellisempi. Hänen mukaansa uudessa ympäristöliikkeen uusien toimijoiden keskuudessa nousee harvakseltaan keskusteluja liikkeen historiasta ja sen tuntemisesta. Ehkä hiukan yllättäen Vaarakallio näkee historiattomuudessa hyviäkin puolia. ”Olen halunnut nähdä siinä myös voimaa. Ei voi olla edellytys toiminnalle, että jokainen tutustuu liikkeiden historiaan ja

yhteiskuntafilosofiaan ja opettelee päivät pitkät liikkeiden kamppailuista ympäri maailmaa.” Jatkumoista huolimatta ympäristöliikkeessä on erilaisia jännitteitä. Muun muassa valitut taktiikat, ympäristökriisien juurisyiden paikantaminen sekä suhtautuminen talouskasvuun tai istuvaan hallitukseen ja laajemmin parlamentarismiin jakavat toimijoita. Viimeinen siirto on itsessään keskustelunavaus ympäristö liikkeen eri toimijoiden välillä, mutta haastateltava kolmikko näkee tarvetta laajemmallekin keskustelulle. ”Ympäristöliikkeen pitäisi mielestäni käydä säännöllistä dialogia ja vaihtaa ideoita, jotta eri liikkeet voisivat toimia paremmin toisiaan tukien. Tällä hetkellä eri toimijat keskustelevat eri piireissä, mutta dialogi voisi olla paljon järjestelmällisempää. Itse näkisin mielelläni, että löydettäisiin jokin yhteinen aloite, jonka edistämiseen mahdollisimman iso osa liikkeistä voisi sitoutua. Mielestäni strategisempi liikkeiden välinen yhteistyö täydentäisi yksittäisten liikkeiden poliittista vaikuttamistyötä”, Reponen peräänkuuluttaa.

Ympäristöliikkeen piirissä esiintyy myös hyvinkin kriittistä suhtautumista insitituutionaaliseen politiikkaan.

JÄNNITTEINEN SUHDE PUOLUEPOLITIIKKAAN

Viimeisen siirron kirjoittajiin mahtuu monenlaisia toimijoita, kuten suurissa institutionalisoiduissa ympäristöjärjestöissä toimivia lobbaajia, vihreiden kaupunginvaltuutettu ja valtioon kriittisesti suhtautuva ekoanarkisti. Ympäristöliikkeellä on toistaiseksi ollut katto korkealla ja seinät leveällä, mikä näkyy esimerkiksi ristiriitaisessa suhtautumisessa puoluepolitiikkaan tai ylipäänsä edustukselliseen demokratiaan. Vaarakallion mukaan tämä on johtanut ajoittain hämmentäviin tilanteisiin. ”Liikkeessä osa esimerkiksi julistaa olevansa kapinassa hallitusta vastaan ja katsoo yhteiskuntasopimuksen rikkoutuneen, mutta samaan aikaan liikkeen toimijat voivat tavata päättäjiä mahdollisen yhteistyön merkeissä. Omasta mielestäni juuri tässä itseymmärryksen kehittämisessä on paljon ajatustyötä tehtävänä liikkeissä.” Reponen toteaa, että Elokapinan suhde ”Marinin hallitukseen on hyvin kriittinen. Hallituksen ympäristöpolitiikka ei valitettavasti ole kirjan julkaisun jälkeen merkittävästi parantunut.” Elokapina

on pyrkinyt kritiikistään huolimatta käymään keskustelua hallituspuolueiden kanssa, mutta katsoo erityisesti keskustan jarruttavan ympäristöpolitiikkaa oikeistopopulistien vastustuksen pelossa. Reposen mielestä olisi tärkeä saada ympäristöliikkeeseen keskustan ja SDP:n äänestäjäkuntaa, jotta nämä puolueet ryhtyisivät kannatuslaskun pelossa tekemään vastuullisempaa ympäristöpolitiikkaa. Tämä vaatii ympäristöliikkeeltä aktiivista yhteyttä esimerkiksi maanviljelijöihin ja duunareihin sekä liikkeen kasvattamista etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Ympäristöliikkeen piirissä esiintyy myös hyvinkin kriittistä suhtautumista insitituutionaaliseen politiikkaan. Karttusen mielestä olisi tärkeää ”keskustella valtiosta, parlamentarismin roolista ja mahdollisuuksista muuttaa valtasuhteita sekä siitä, millä muilla tavoilla voitaisiin rakentaa valtasuhteita haastavaa voimaa. Näkisin, että kriittisempi suhde valtioon edistäisi johdonmukaisesti yhä laajempaa suoraa toimintaa ympäristön säilymisen puolesta. Suora toiminta ei ole parlamentaariseen toimintaan kytkeytyvää seksikkyysasteen korottamista vaan koko

parlamentaarista logiikkaa haastavaa toimintaa päämäärien edistämiseksi. Yhä uudet paikalliset liikkeet metsien suojelemiseksi saattavat olla hyvä alku tällaiselle kehitykselle.” ILMASTO-OIKEUDENMUKAISUUDEN PUOLESTA, RASISMIA JA FASISMIA VASTAAN

Monissa Viimeisen siirron teksteissä toistuu erilaiset ajatukset ilmastooikeudenmukaisuudesta. Amos Wallgren katsoo artikkelissaan nykyisen globaalia ilmasto-oikeudenmukaisuutta ajavan liikkeen olevan osa vuosituhannen vaihteen (kapitalistisen) globalisaation vastaisen liikkeen perintöä. Perusajatus on, että ilmastonmuutos ja muut ympäristökriisit on ratkaistava sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että ympäristöliikkeen piirissä on keskusteltu yhä enemmän kapitalismista, rasismista, kolonialismista ja fasismista. Suomen ympäristöliikkeessä on havahduttu siihen, että ympäristöliikkeen tulee olla antirasistinen ja antifasistinen. Hyvänä esimerkkinä näiden teemojen

LIBERO 4 / 2021

ympärille järjestäytymisestä toimii itsenäisyyspäivänä 2019 nähty eri ympäristöryhmien yhteinen ympäristöblokki antifasistisessa Helsinki ilman natseja -mielenosoituksessa. Suhtautuminen äärioikeistoon ja rasismiin nousi keskusteluun myös Elo kapinassa kesällä 2021, jolloin Elokapinan järjestämää Kesäkapina-toimintaviikkoa alkoi häiriköidä joukko äärioikeistolaisia. ”Aktioiden turvallisuutta on jouduttu miettimään entistä laajemmin äärioikeistolaisen häiriköinnin vuoksi. Tässä työssä keskeisiä ovat olleet Elokapinan antirasismityöryhmä ja turvallisuustyöryhmä ja Elokapinaa auttaneet antifasismiaktivistit”, Reponen kertoo. Myös Vaarakallio kytkee ilmasto-oikeudenmukaisuuden antirasismiin ja antifasismiin: ”Ympäristöliikkeen tulee olla antifasistinen. Omasta mielestäni juuri nyt on kamppailtava lujasti sen puolesta, ettei ympäristökriisin vastauksessa jää mitään tilaa ekofasismille tai ekokolonialismille osana ‘vihreää siirtymää’. Ekofasismia torjuakseen on ympäristöliikkeen ymmärrettävä ainoan eettisesti kestävän lähtökohdan toiminnalle olevan ympäristöoikeudenmukaisuudessa.” Ilmasto-oikeudenmukaisuuteen kuuluu ajatus, että globaalin pohjoisen on kannettava historiallinen vastuunsa ilmastokriisin tuottamisesta. Rasismin ja äärioikeiston lisäksi ympäristöliikkeen toimijat puhuvat myös kolonialismista ja sen nykyaikaisesta viherpesusta taikka ”eko kolonialismista”. Samaan keskusteluun liittyy myös kasvukriittisyys, jossa vihreä kasvu tai kapitalismi hylätään valheellisena ratkaisuna ilmastonmuutoksesta selviämiseen. Tällä hetkellä osa ympäristöliikkeen toimijoista näkee vielä niin kutsutuissa vihreissä teknologioissa tai vihreässä kasvussa mahdollisuuksia ympäristökriisien ratkaisuun. Osa taas katsoo, että vihreän kasvun sijaan tarvitsisimme nollakasvua, kohtuutaloutta (degrowth-ajattelu) tai ainakin materiaalisen tuotannon laskemista ja yhteiskuntien varallisuuden jakamista globaalilla tasolla oikeudenmukaisemmin. Suomessa on viime vuosina alettu puhua ekologisesta siirtymästä tai jälleenrakennuksesta, joka on eräänlainen vastine Green New Dealille. Harvemmin kuitenkin kuulee, miten tällainen ohjelma sovitetaan paikallisesti ympäri Suomea yhteen ilmasto-oikeudenmukaisuuden

LIBERO 4 / 2021

kanssa. Karttusen mukaan ”pelkkä päästötavoitteiden vaatiminen numeroina ei huomioi, miten numerot tuotetaan. Valtaa pitävien on ollut aina tapana syyllistää kaikista heikoimmassa asemassa olevia tuottamistaan ongelmista, myös ympäristöongelmista. Sen vuoksi olisi tärkeää, että tähän osattaisiin suhtautua kriittisesti eikä vahingossa vahvistettaisi epäoikeudenmukaisuutta.” Ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkö kulmasta esimerkiksi sähköautot eivät ole mahdollisuus sen enempää Suomen syrjäseutujen työttömille ja ikäihmisille kuin globaalin etelän kaivoksissa niihin tarvittavia materiaaleja hankkivalle lapsityövoimalle. ”Kivunneista bensan hinnoista ei ole seurannut toimivampaa joukkoliikennettä, vaan liikkumisesta on tulossa yksien etuoikeus. Ajatus, että hintoja korottamalla voidaan vähentää päästöjä, tarkoittaa aina köyhien elinolojen kurjistamista. Ympäristöliikkeen olisi tärkeä purkaa yleisen moralistin rooliaan ja keskittyä oikeudenmukaisuuden edistämiseen, jolloin huomio siirtyisi väkisinkin valtarakenteiden rooliin ympäristökatastrofin tuottamisessa. Samalla voitaisiin löytää aivan uudenlaisia liittolaisia esimerkiksi syrjäseutujen asukkaista”, Karttunen visioi. LIIKKEEN SUUNTIA

Kaikki kolme haastateltavaa korostavat, että heidän näkemyksensä eivät edusta ryhmiä tai liikkeitä, joissa he toimivat. Tämän voi katsoa heijastelevan ympäristö liikkeen pyrkimystä yhä hierarkiattomampaan järjestäytymiseen. Vastauksista voi kuitenkin päätellä ympäristöliikkeessä olevan tilausta myös nykyistä radikaalimmalle toiminnalle. Reponen toivoo moniulotteisempaa keskustelua väkivallattomuudesta, sabotaasista ja rakenteellisesta väkivallasta ja kysyy: ”Onko ehdoton suhtautuminen sabotaasiin etuoikeutetun ihmisen reaktio, joka ei näe ympäristökriisin väkivaltaa lähiympäristössään?” Karttunen pitää isona haasteena, että liikkeet oppisivat asettamaan tarkempia tavoitteita ilman poliitikkojen tai taloustieteilijöiden konsultoimista ja määrittelisivät itse keinot tavoitteiden saavuttamiseksi. Hän haluaisi nähdä kamppailun, joka yhdistäisi olemassa olevia elementtejä. ”Tähän voisi kuulua Elokapinan taktiikoita paineen nostattamiseksi ja

ehkä laajempaakin suoraa toimintaa. Konkreettiseksi tavoitteeksi voisi asettaa esimerkiksi avohakkuiden kieltämisen tai kaivoslain radikaalin uudistamisen. Kamppailun teoriapohja voi ponnistaa kasvuajattelun kieltämisestä degrowth-ajattelun mukaisesti ja anarkistisesta analyysistä valtiosta kasvua ja ympäristötuhoa edistävänä toimijana, jonka valta-asema tulisi kyetä kyseenalaistamaaan.” Vaarakallion mielestä taas ”historian perusteella vaikuttaisi toivottavalta, että tilaa löytyisi myös Elokapinaa radikaalimmalle toiminnalle, joka pystyisi työntämään poliittisesti mahdollisen tai uskottavan rajoja yhä kauemmas aiheut tamalla esimerkiksi entistä suurempia materiaalisia kustannuksia valtiovallalle. Tämä kasvattaisi myös muiden liikkeen osien liikkumatilaa.” Vaarakallio pohtii lisäksi, että vaikka ympäristöliikkeen yhteistyö ammatti liittojen kanssa ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta, ei asian suhteen kannata silti luovuttaa. Koululakkojen laajentuminen myös tuotannon piiriin loisi valtavaa lisäpainetta tehdä parempaa ympäristöpolitiikkaa. Ilmastokriisi eroaa muista kriiseistä siinä, että se pahenee, jos asialle ei tehdä mitään. Usein yhteiskunnalliset liikkeet tulevat ja menevät, mutta ilmastonmuutoksen samaan aikaan globaali, paikallinen ja ylisukupolvinen luonne tarkoittaa, että asia ei tule poistumaan poliittiselta asialistalta. Tämä luo jatkuvan tarpeen ympäristöaktivismille. Edellä mainituista syistä ei ole yllättävää, jos ympäristöliike jatkaa kasvuaan ja ärhäköityy tulevina vuosina.

Anna Saraste & Petri Raivio Pitkät jäähyväiset – Reportaasi Euroopan syrjäseuduilta 244 s.

Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo (toim.) Terapeuttinen valta – Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa 350 s.

Matti Ylönen Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella 350 s.

Sanni Lehtinen, Amanda Pasanen & Silja Uusikangas Huijareiden vallankumous – Huijarisyndrooman yhteiskunnallisilla juurilla 232 s.

Kyösti Salokorpi Elä, naura, tuota voittoa osakkeenomistajille 150 s.

Mikko Pelttari Lämpenevä Maa – Ilmastolukutaidon käsikirja 190 s.

Mikael Mattlin, Lauri Paltemaa & Juha A. Vuori Kiinan poliittinen järjestelmä 250 s.

Risto Alapuro Vallankumouksessa – Moskovan päiväkirjat 1990–1991 364 s.

Jussi Marttinen Mikä perussuomalaisia vaivaa? 304 s.

LIBERO 4 / 2021

Covid on yhteisön sairaus, jolloin yksilön parantaminen ei riitä, Andien ja Amazonin perinteessä ajatellaan. Kulttuurinen epidemiologia tutkii erilaisia terveyskäsityksiä.

Lääkettä 28

LIBERO 4 / 2021

TEKSTI JA KUVAT: KUKKA-MARIA AHOKAS

A lexander Shimpukat silittää pöydällä olevan

kasvin lehteä. Hänen mukaansa se muistuttaa matico-kasvia, jota hänen kansansa, Amazonilla asuvat shipibot, käyttävät covid-potilaiden hoidossa. Maticon harmaanvihreät, suipot lehdet muistuttavat laakerinlehteä, mutta sen maku on pippurisen väkevä. ”Tämä kasvi kuuluu samaan sukuun, sen näkee kukkasen muodosta”, Shimpukat selittää. Latinalaisessa Amerikassa pandemia on koetellut väestöä. Shimpukat asuu Perun Amazonilla, jossa terveydenhoitojärjestelmä romahti. Kaukana pääkaupungista valtion palvelut olivat ennestäänkin heikot, mutta covidin levitessä potilaat eivät mahtunut enää minnekään. ”Näin potilaita terveyskeskusten ulkopuolella rukoilemassa, että he pääsisivät sisään. Ystäviä kuoli ympäriltä. Vietin monta unetonta yötä miettien, miten voisin auttaa”, Alexander Shimpukat, taiteilijanimeltään Shimpu, kertoo Limassa sijaitsevalla taiteilijoiden työhuoneella. Hän on taidemaalari ja kansalaisaktivisti, joka on tullut tunnetuksi Comando Matico -toiminta ryhmän perustajana. Itsehallinnoitu, shipibokansaan kuuluvien aktivistien ryhmä alkoi toimia Amazonilla sijaitsevassa Pucallpan kaupungissa. Ryhmä auttaa koronapotilaita perinteisen sademetsän perinteisen lääketieteen keinoin. Aktivistit keräävät matico-kasvia luonnosta, jakavat tietoa sen käytöstä ja opastavat kasvirohtojen valmistamisessa. SHIPIBOJEN LÄÄKETIEDE

Shipibo-konibojen kulttuurin arvioidaan syntyneen 800 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Yhteisö asuu Ucayali-joen varrella Perun Amazonin pohjoisosassa. Perussa ja maailmalla kansa tunnetaan kasvilääke parannuksesta, etenkin ayahuascasta. Tälläkin hetkellä Perun sademetsiin matkustaa terveysturisteja ympäri maailmaa. Ayahuasca-rituaali auttaa ihmisiä etsimään apua henkisiin ongelmiinsa. Liaanikasvista valmistettu kasvijuoma on psykedeelinen aine, joka vie käyttäjänsä hallusinaatiotripille. Tripin aikana ihminen saa yhteyden alitajuntaansa, luontoon ja esi-isiin, minkä

luonnosta LIBERO 4 / 2021

Alexander Shimpukat

sanotaan auttavan traumojen parantamisessa. Shipibojen rituaalissa potilaan lähellä on aina shamaani, joka johdattaa häntä henkisellä matkalla. Ayahuascan viihdekäyttö on yleistynyt länsimaissa, mikä sotii sen alkuperäistä käyttötarkoitusta vastaan. Kasvin tuominen Eurooppaan on laitonta, ja Suomen tulli löytää viitteitä sen salakuljetuksesta joka vuosi. Shimpukat sanoo, että ayahuascan käyttäminen vailla kulttuurista ymmärrystä on vaarallista. Hän kritisoi perinnetiedon kaupallistamista. ”Se on kulttuurimme käyttämä lääke, jota käytämme parantamiseen, emme taloudellisen hyödyn tavoitteluun.” Shimpukat käyttää kaupallistumisesta sanaa prostituir, prostituutio. Vähintäänkin tulojen pitäisi jäädä paikallisyhteisölle, hän sanoo. Pandemian aikana Shimpukat ei kuitenkaan ajatellut ayahuascaa. Hän muisti, että toinen perinteinen yrtti voisi auttaa koronaan sairastuneita. Matico eli piper aduncum, kaitapippuri, on hänen isovanhempiensa tuntema perinteinen yrtti, jolla on antibakteerisia ominaisuuksia. Shimpukatin mukaan moni sairastunut virkosi matico-teellä.

LIBERO 4 / 2021

Monet Latinalaisen Amerikan maat jäivät oman onnensa nojaan globaalissa mittakaavassa. Länsimaat hamstrasivat koronapotilaiden hoidossa käytetyt lääkkeet ja koronarokotteet itselleen, eikä matalamman tulotason mailla ollut mahdollisuutta ostaa niitä itselleen. Myöhemmin isot lääkeyhtiöt eivät halunneet avata patentteja, jotta rokotteita voitaisiin valmistaa nopeammin ja edullisemmin ympäri maailmaa. Euroopan unioni, Suomi sen mukana, ei ole kannattanut koronapatenttien avaamista eli niin sanotun immateriaalioikeuksien suojan tilapäistä rajoittamista. Muun muassa Lääkärit ilman rajoja -järjestö vaatii tätä, koska pandemia leviää maailmalla rajusti. Maailman terveysjärjestö WHO:n toiminnanjohtaja on kutsunut tilannetta rokoteapartheidiksi. Syrjäisellä alueella, jossa valtion tekemät toimet olivat riittämättömät, väestöllä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ohjat omiin käsiinsä, Alexander Shimpukat kertoo. Hän keräsi kokoon ystäviään, jotka olivat toimineet Amazonin ympäristöaktivismin parissa aikaisemmin.

”Aloimme kierrellä kaupungin liepeillä etsimässä matico-puun kasvupaikkoja. Kasvin tunnistaa pyöreistä lehdistä, ja se voi kasvaa korkeaksi puuksi. Olen oppinut tämän isoäidiltäni”, Shimpukat sanoo. He keräsivät kasvia suuren määrän ja lähettivät paketin Limassa asuvalle shipibo-yhteisölle. Hänen perustamansa itse hallinnoitu toimintaryhmä alkoi ottaa potilaita vastaan Pucallpan kaupungissa. Comando Matico -ryhmässä on yksi perinnelääketieteen tuntija, joka suunnitteli hoitotoimet. He tarjosivat potilaille matico-teetä sekä perinteisiä hoitoja kuten höyryhengitystä ja hierontaa. ”Koronapotilaat ovat ahdistuneita. Pelko kerääntyy vatsan seudulle ja saa ihmisen lihakset jännittymään. Sen vuoksi puhumme heidän kanssaan ja hieromme heitä. Rikomme turvavälin tarkoituksella, vaikka tiedämme altistumisen riskit. Toisen ihmisen läsnäolo rauhoittaa heitä. Oireet alkavat usein helpottaa, kun jännitys vatsan seudulta lievittyy”, hän kertoo. Hänen mukaansa he ovat auttaneet lähes tuhatta potilasta parantumaan, mutta virallista tilastoa ryhmän

Aji amarillo -chilin sanotaan parantavan verenkiertoa ja auttavan verenpainetautiin.

hoitamien potilaiden parantumisesta tai kuolleisuudesta ei ole. Perun terveys ministeriö ei ole hyväksynyt näitä hoitotoimia vaikuttaviksi. Kaoottisen tilanteen aikana viranomaisilla ei kuitenkaan ollut resursseja pitää kirjaa paikallisyhteisöjen tilanteesta. Tiedonvälityskään ei toiminut kunnolla. Ryhmän toiminta herätti kiinnostusta ympäri maata. ”Päätimme pitää Facebook Liven, jossa esittelimme maticoa muille. Joimme teetä suorassa lähetyksessä ja yksi tulkkasi espanjasta shipibo-kielelle”, Shimpukat kertoo. Video meni viraaliksi. Matico-ryhmän tiedot herättivät kiinnostusta perulaisissa. Paikalliset mediat halusivat haastatella ryhmän jäseniä ja tietää parannusmenetelmistä. Shimpukat oli huomiosta hämillään. KULTTUURISET SAIRAUSKÄSITYKSET

Liman toreilla käyskentelee kaikennäköisiä kaupunkilaisia. Muodikkaasti pukeutuneet hipsterit ja liituraitapukuiset

keskiluokkaiset käyvät ostamassa yrttejä. Perussa ja Boliviassa on laaja alkuperäisväestö, mistä syystä vuosituhantiseen perinnetietoon suhtaudutaan eri tavoin kuin kulttuuriltaan homogeenisemmissä maissa. Aloe veraa hierotaan palovammoihin, oreganoteetä käytetään kuukautiskipuihin, Nerviosan-niminen teesekoitus auttaa ”pelästykseen ja huonoihin hermoihin”. Rohtoja myyvä rouva suosittelee eukalyptusta, inkivääriä ja kokalehdistä valmistettua teetä immuniteetin vahvistamiseen. ”Inkojen Viagrana” tunnettu maca-jauhe parantaa potenssia, perulaiset sanovat. Moni valtaväestön edustaja käyttää perinnelääkkeitä länsimaisen lääketieteen rinnalla. Olennaista on tietää, milloin hakeutua lääkäriin, milloin shamaanille. Syrjäisillä alueilla vaihtoehtoja ei välttämättä ole, sillä lähimpään terveyskeskukseen joutuu matkustamaan päiväkaupalla. Perun kulttuuriministeriö luokittelee, että Amazonilla asuu 51 alkuperäiskansaa ja Andien vuoristossa 4 alkuperäiskansaa, jotka puhuvat omia kieliään. Valtio käy

Perussa ja Boliviassa vuosituhantiseen perinnetietoon suhtaudutaan eri tavoin kuin kulttuuriltaan homogeenisemmissä maissa. Torikauppias Melina on myynyt matico-teetä ennätysmäärän pandemian aikana.

LIBERO 4 / 2021

vuoropuhelua näiden kansojen kanssa, ja terveydenhoitojärjestelmä tunnustaa erilaiset terveyskäsitykset. ”Jokaisella kulttuurilla on omanlaisensa käsitys terveydestä ja omat lääkekasvinsa. Meillä on niin monta erilaista ilmastovyöhykettä: sademetsä, rannikko ja vuoristo”, sanoo Dulce Morán Anticona, Limassa asuva antropologi. Hän työskentelee kulttuurienvälisen politiikan parissa Instituto de Debate y Desarrollo -kansalaisjärjestössä. Hän ei itse identifioi itseään alkuperäiskansan jäseneksi, mutta hän tuntee keskustelun, jota julkishallinnossa käydään alkuperäiskansojen ja valtion välillä. Hän kertoo, että käytössä on kulttuurisen epidemiologian menetelmiä. Niissä otetaan huomioon kulttuuriset selitykset: mitä eri yhteisöt ajattelevat sairauden luonteesta? Hän vertailee tuntemiaan länsimaista kulttuuria ja Perun alkuperäiskansojen kulttuuria. Individualistisessa kulttuurissa ajatellaan, että sairaus on yksilössä ja se pitää häätää hänestä. Yhteisöllisissä kulttuureissa ajatellaan, että sairastuminen on myös yhteisön ongelma, ja yhteisö täytyy parantaa. Kulkutauti covidin aikakaudella ajatus on enemmän kuin järkeenkäypä. Kun yksi sairastuu, muutkin sairastuvat. Moránin mukaan on paljon niin sanottuja kulttuurisia sairauksia, joita länsimainen diagnoosiluokitus ei tunne. ”Säikähtäminen” ja ”kehon huono ilmavirtaus” ovat esimerkkejä syistä, jotka aiheuttavat sairastumisen. Niille on olemassa oireenmukainen hoito, jonka shamaanit tai parantajat tuntevat. Hänen mukaansa maan terveysministeriö on tehnyt yhdeksän kansallista kartoitusta, joissa tautinimikkeet ovat tulleet ilmi. Vakavasti otettavat kansanparantajat eivät kiistä sitä, että covidin aiheuttaa SARS-CoV-2-virus. Mutta tietyissä Amazonin ja Andien kulttuureissa ajatellaan, että sairaus on paitsi kehossa, myös mielessä. ”Sairastuneen ihmisen pitää pyrkiä paitsi fyysiseen tasapainoon, myös henkiseen tasapainoon esimerkiksi esi-isien henkien kanssa”, Dulce Morán sanoo. Kansanparantajat antavat reseptejä vastaanotoillaan, ja lääkemääräykset räätälöidään potilaan vaivan ja sosiaalisen

LIBERO 4 / 2021

Kokalehdistä tehty tee auttaa vuoristotautiin.

statuksen mukaan. Lapseton sinkku tarvitsee erilaisen annostuksen kuin perheellinen ihminen, Andeilla ajatellaan. Pandemian alussa Maailman terveysjärjestö WHO suositteli hallituksia tekemään rajoitustoimia: ihmisten on eristettävä itsensä kotiin, kädet pitää pestä ja turvavälejä pitää noudattaa. Perun hallitus toteutti kaikki suositellut toimet. Toimissa oli järkeä länsimaistuneen, kaupungistuneen valtaväestön kannalta, mutta kulttuurinen näkökulma jäi suosituksissa paitsioon: monet Amazonin ja Andien yhteisöt elävät tiiviissä kosketuksessa luonnon kanssa, viettävät paljon aikaa ulkoilmassa ja tukeutuvat yhteisöön. Kaikilla ei myöskään ole käytössään käsienpesuun tarvittavaa vettä, koska syrjäisellä maaseudulla ei ole modernia infrastruktuuria. Alexander Shimpukat kertoo, että monet yhteisöt muuttivat kaupungeista kauemmas metsäalueille pysytelläkseen poissa tartuntapesäkkeistä. Shipibot pyrkivät rajoittamaan ihmisten pääsyä kyliin, jotta virus ei kulkeutuisi niihin. Tämä kuitenkin epäonnistui, sillä monet yhteisön jäsenet muuttivat kaupungeista takaisin kotiseuduilleen pandemian aikana. He olivat menettäneet työnsä ja elinkeinonsa. HUUHAA JA KASVIPARANNUS

Suomessa perinnelääketiede harventui sotien jälkeen. Vielä pari sukupolvea sitten suomalaiset käyttivät yleisemmin

rohdoskasveja, mutta kaupungistumiskehityksen myötä perinnetieto alkoi kadota. Keskustelu vaihtoehtohoidoista leimahti uudelleen käyntiin pandemian myötä. Rokoteskeptiset näkemykset viuhuivat sosiaalisessa mediassa ja uskomushoitoja tarjoava Maria Nordin nousi keskeiseksi hahmoksi. Taustalla kupli huoli siitä, mihin vedetään puoskaroinnin, huuhaan, perinnelääketieteen ja tieteellisen käsityksen väliset rajat. Lääketieteen professori Juhani Knuuti on puhunut aiheesta julkisuudessa tieteen näkökulmasta. Vuoden professoriksi nimetty Knuuti sanoo, että on olennaista tarkastella esitettyjä väitteitä: jos terveysväitteen esittäjä sanoo, että hopeavesi parantaa syövästä, se on eri asia kuin väittää, että jooga rauhoittaa hermoja. Monien uskomushoitoja kaupittelevien tahojen kaupalliset intressit on hyvä pitää mielessä: jos terveysväitteen esittäjä väittää tuotteensa aiheuttavan ihmeparantumisia, on syytä olla kriittinen. Kasvien parantava voima ei kuitenkaan ole huuhaata. Nykyisten länsimaisten lääkkeiden vaikuttavista ainesosista arviolta 25 prosenttia on peräisin trooppisista sademetsistä. Erilaisten ilmastovyöhykkeidensä vuoksi Perun biodiversiteetti on yksi maailman moni muotoisimmista ja sen kasvit herättävät kiinnostusta maailmalla. Andien vuoristossa kasvavalla quina-nimisellä

kasvilla on perinnetiedon mukaan kipua lievittäviä ominaisuuksia, ja lääkeyhtiöt ovat jalostaneet sen sisältämästä kiniinilääkeaineesta synteettisiä johdoksia, joita käytetään muun muassa reumatautien hoitoon. Kaupallisista syistä lääkeyhtiöt käyvät jatkuvasti tutkimassa kasveja alkuperäiskansojen mailla. Perun terveysministeriön alaisuudessa toimii myös kulttuurienvälinen terveystutkimuksen laitos. Se on eräänlainen monikulttuurinen THL, joka edistää länsimaisen lääketieteen ja alkuperäiskansojen perinteen välistä tutkimusta. Laitos ylläpitää Limassa kasvitieteellistä puutarhaa, johon on kerätty yli 500 kansallista rohdoskasvia.

SAUNOMINEN ON SUOMALAISTEN KANSANPERINTÖÄ

Saunassa istumisen terveyshyödyt tunnetaan Suomessa. Nyt saunominen on virallisesti tunnustettu myös ihmiskunnan aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. YK:n alainen Unesco listaa arkeologisten muistomerkkien lisäksi kunkin alueen ominaisia kansanperinteitä. Tarkoituksena on siirtää tätä hiljaista tietoa sukupolvelta toiselle. Vuonna 2020 suomalainen saunaperinne hyväksyttiin Unescon luetteloon. Unesco ei ota kantaa perinteiden tieteelliseen ulottuvuuteen, mutta kansanparannus tunnustetaan vähitellen muiden globaalien instituutioiden tasolla. Amerikan terveysjärjestö PAHO on suositellut alkuperäiskansojen

Kansanparannus tunnustetaan vähitellen muiden globaalien instituutioiden tasolla.

parannuskeinojen tunnustamista osaksi kansallisia terveydenhoitojärjestelmiä. Maailman terveysjärjestö WHO on tehnyt yhteistyötä etenkin afrikkalaisten valtioiden kanssa ja tukenut niitä perinteisten parannuskeinojen tutkimisessa. Se on tukenut myös tutkimusta, joka etsii rohdoksia covidiin. WHO kuitenkin varoittaa käyttämästä tuotteita, joita ei ole perusteellisesti tutkittu. Sen mukaan sosiaalisen median ”tiedot” voivat luoda valheellista turvallisuudentunnetta. Evo Moralesin hallintokaudella Bolivia ehti pitkälle: La Paziin perustettiin länsimaisten terveyskeskusten rinnalle ”parannuskeskuksia”, joissa kansanparantajat pitävät vastaanottoa. Dulce Moránin mukaan projektin onnistumisesta ollaan monta mieltä, mutta politiikkatoimien tasolla Bolivian esimerkki on ollut kiinnostava. Perussa on ollut samansuuntaisia pyrkimyksiä, mutta toistaiseksi ne etenevät hitaasti. ”Pisimmälle on ehditty kätilöiden koulutuksessa. Muutamissa julkisissa sairaaloissa käydään vuoropuhelua kansanparantajien kanssa, jotka muun muassa suosittelevat pystyasennossa synnyttämistä”, Dulce Morán sanoo. Maaseudun kylissä paikalle kutsutaan perinteiseen synnytykseen erikoistunut nainen, monesti alkuperäiskansaan kuuluva partera, jolla on sukupolvelta toiselle kerääntynyttä tietotaitoa. Tämän taidon säilyttämiseen tarvitaan rahaa. Alexander Shimpukat toivoo, että valtio myöntäisi resursseja hänen ryhmänsä toiminnalle. Tähän asti he ovat rahoittaneet toimet kolehti keräyksellä tai omasta taskustaan. Tästä huolimatta Shimpukat aikoo jatkaa työtään aktivismin parissa. Seuraavaksi hän suunnittelee ryhmänsä kanssa oman retriittikeskuksen perustamista. ”Alkuperäiskansojen tietotaidolla on suuri merkitys maailmalle. Myös muiden valtioiden pitäisi suojella kotiseutuamme Amazonia.”

Kirjoittaja suosittelee seuraamaan Shimpukatia ja hänen toimintaansa Instagramissa nimimerkillä @shimpuarte. Alexander Shimpukat maalaa tauluja perinnetyylillä. Geometriset kuviot ovat ayahuasca-kasvin inspiroimia.

LIBERO 4 / 2021

MUISTI, LUONTO JA TOISEUS Apichatpong Weerasethakulin elokuvien metafyysiset tasot

LIBERO 4 / 2021

TEKSTI: SONJA BLOM & JOONAS PULKKINEN KUVA:

SONJA BLOM

”Viisaat eivät sure eläviä eikä kuolleita. En ole koskaan ollut olematon, etkä sinä, eivätkä nämä ihmisten johtajat, eikä kukaan meitä koskaan tulevassa elämässäkään lakkaa olemasta”. (Bhagavad Gita II, 11, 12)

34. Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla esitetyt kaksi

thaimaalaisohjaaja Apichatpong Weerasethakulin elokuvaa, vuonna 2010 Cannesin kultaisen palmun voittanut Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives sekä Suomen ensi-iltansa saanut, tuomariston palkinnon jakanut Memoria (2021) käyvät temaattista vuoropuhelua keskenään. Weerasethakul kääntää elokuvissaan arkiymmärryksen ja kokemuksen logiikan sijoiltaan, avaten kuitenkin uudenlaisia perspektiivejä todellisuuden hahmottamiseen. R&A:ssa nähdyissä elokuvissa Weerasethakulin käsitykset muistista ja muistamisesta yhtyvät ajallisiksi tasoiksi, joissa luonto ja kulttuurinen menneisyys eivät muodostu ristiriidaksi nykyisyyttä kohtaan vaan simultaanisiksi todellisuuksiksi. Muistin teemat kutsuvat pohtimaan muistia myös syvällisemmin. Elokuvissa on kuitenkin paljon myös esimerkiksi poliittisia kannanottoja, uskomuksiin liittyviä merkityksiä sekä jotain henkilökohtaista. Näiden elokuvien välistä suhdetta merkityk sineen haluaa ymmärtää. Memoria on Weerasethakulin ensimmäinen kokonaan ulkomailla tuotettu ja kuvattu produktio. Englannin- ja espanjan kielisen elokuvan päähenkilö on Tilda Swintonin esittämä Jessica, orkideankasvattaja. Kolumbian toiseksi suurimmassa kaupungissa Medellínissä asuva Jessica on maan pääkaupungissa Bogotássa vierailulla siskonsa luona. Vierailun aikana hän herää eriskummalliseen ääneen keskellä yötä. Myöhemmin ääni alkaa toistumaan Jessican ollessa myös valveillaan. Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives kertoo munuaistautia sairastavasta setä Boonmeesta ja hänen viimeisistä päivistään. Elokuvassa Boonmeen läheiset, niin elävät

kuin kuolleet, jättävät hyvästejään hänelle. Eri ajan hetket limittyvät toisiinsa. Kuolemaa käsitellään asiana, joka ei ole lopullinen, ainoastaan osa kiertoa. Elokuvassa Boonmeen poika Boonsong palaa tapaamaan isäänsä. Hän katosi metsään vuosia sitten ja palaa nyt apina-aaveena. Apina-aaveet, joita elokuvassa näytetään pysäytyskuvana metsän keskellä, toimivat katalysaattorina meditatiiviseen tilaan. Kohtaus, jossa punasilmäinen ja mustaturkkinen aave tuijottaa sinua tropiikin keskeltä suoraan silmiin pakottaa kohtaamaan itsessä piilevän toiseuden. WEERASETHAKUL JA POLIITTISESTI EPÄVAKAA THAIMAA

Weerasethakul on kansainvälisen art house -elokuvan omaperäisempiä kertojia, mutta levityksessä hänen elokuviaan ei suomalaisissa teattereissa ole juuri nähty. Weerasethakulin elokuville on vaikea löytää tyylillisiä vertauskuvia. Kenties Pier Paolo Pasolinin tapa kyetä luomaan poliittisia teemoja myös implisiittisesti, Andrei Tarkovskin psykologian suhde ontologiaan tai David Lynchin tapa jättää elokuvissaan tapahtumia auki ovat käypiä vertauksia, mutta Weerasethakul säilyy näistä huolimatta täysin omalaatuisena kertojana. Weerasethakulin elokuvat muodostavat joillekin pakkomielteen ja intohimon, jotkut pitävät hänen elokuviaan haukottelua tuottavana pseudointellektuellisena hölynpölynä. Vaikka Uncle Boonmee voitti vuonna 2010 ensimmäisenä thaimaalaisena elokuvana Cannesin elokuvajuhlien Palme d’orin, Apichatpong Weerasethakul ei ole kotimaassaan juhlittu ohjaaja. Hän on kohdannut niin ivaa, pilkkaa kuin sensuuriakin esimerkiksi elokuvallaan Syndromes and a Century (2006).

LIBERO 4 / 2021

Weerasethakulille Thaimaa edustaa ristiriitojen maata, jossa yhdistyvät luonnon kauneus, animistiset, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen sekoittuvat uskomukset, mutta myös väkivalta ja valtion tapa polkea demokraattisia oikeuksia. Thaimaan poliittisessa historiassa kulkevat ristiriitaiset voimasuhteet kuningashovin, sotilashallinnon, maan demokraattisten elimien sekä kansalaisyhteiskunnan välillä. Weerasethakul on kritisoinut toistuvasti maan päättäjiä ja Yhdysvaltojen roolia maan historiassa. Sotilashallinnon ja maan talouden tukemisessa Yhdysvallat näytteli merkittävä roolia kylmän sodan aikana. Tämä perustui maan antikommunistiseen politiikkaan, joka mahdollisti myös maan talouskasvun. Weerasethakul kommentoi elokuvissaan implisiittisellä tasolla kansalaisyhteiskunnan pyrkimyksiä laajempiin kansalais oikeuksiin ja etenkin Uncle Boonmeessa myös historiaa. Kommunismi levisi Vietnamista Laosiin ja siten myös KoillisThaimaan rajalle. Thaimaan armeija pakotti monia maanviljelijöitä aseellisiin konflikteihin ja taisteluihin viidakoissa, joissa maanviljelijät käytännössä surmasivat ystäviään. Riippuen kulloisestakin sotilashallinnosta on kommunismia maan historian aikana välillä tukahdutettu aseellisesti, toisaalta välillä myös talouskasvun ja demokraattisten oikeuksien on nähty olleen parempi väline antikommunismiin. Viimeisimmän, vuoden 2014 vallankaappauksen jälkeen kokoontumisvapautta on rajoitettu Thaimaassa, ja maan poliittisia johtajia on kadonnut. Sotilashallintoa on arvosteltu myös muiden ihmisoikeuksien laiminlyömisestä sekä syytetty esimerkiksi kidutuksista osana kuulusteluita. Nykyinen kuningas Rama X (tai kuningas Vajiralongkorn) on kulkenut skandaalista toiseen eikä ole erityisen suosittu kansalaisten keskuudessa johtuen esimerkiksi kirjavasta rakkauselämästään ja protokollan laiminlyömisestä. Viimeksi hän aiheutti kohua linnoittumalla korona-aikana yli satapäisen seurueensa kanssa garmischpartenkircheniläiseen hotelliin. Vuonna 2016 kuollut Rama IX oli julkisesti arvostettu ja pidetty kuningas, joka otti niin hyvässä kuin pahassa osaa Thaimaan monimutkaiseen sisäpolitiikkaan lähes 70-vuotisen hallitsijakautensa aikana. Hän oli kuitenkin taitava ja vaikutusvaltainen poliitikko, joka kykeni tasapainoilemaan armeijan, hallinnon ja siviiliyhteiskunnan pyrkimysten välillä. Tosin tasapainoilu ja liikehdintä eri vallankaappausten siviiliyhteiskuntaa keskeisesti jakavien suurten osapuolten, PAD-liikkeen (niin sanotut keltapaidat) ja UDD:n (niin sanotut punapaidat), välillä lisäsi ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa. Rama IX:n kuolema kuitenkin on lisännyt maan poliittista epävakautta. Covidin myötä globaalista taloudesta riippuvaisessa Thaimaassa on lisääntynyt turismikadon myötä myös taloudellinen epävarmuus. LUONTO, ELÄIMET, TOISEUS – ELÄMÄN KIERTO

Luonto on hahmo Weerasethakulin elokuvissa. Tropiikki hengittää, syleilee ja puhuu. Vähintään yhtä suuressa roolissa kuin dialogi ovat luonnon äänet. Sirkkojen siritys, lehtien havina, apinoiden keskustelu. Memoriassa olennainen osa dialogia on Jessican kuulema ääni, jota voisi jopa ajatella elokuvan toisena päähenkilönä.

LIBERO 4 / 2021

Usea Weerasethakulin elokuva vie meidät viidakkoon. Elokuvissa viidakko näyttäytyy sisäisesti merkitykselliseltä sekä yhteydeltä toiseuteen. Se kutsuu äänineen, mutta on myös uhkaava, yllätyksellinen, jopa arvoituksellinen. Ja siten pelottava. Uncle Boonmeen ensimmäisessä kohtauksessa vesipuhveli vapauttaa itsensä köydestä, jolla se on sidottu kiinni puuhun, ja vaeltaa öiseen viidakkoon, sinivihreään utuun. Viidakosta sen löytää mies, joka kuljettaa sen pois. Weerasethakul on kertonut viidakon paljastavan tunteet, jolloin siitä tulee eräänlainen mielenmaisema. Ohjaajan sanojen mukaan joskus se on hahmo, joskus näyttämö. Sekä Memoriassa että Uncle Boonmeessa on kohtauksia, joissa luontoa näytetään pysähtyneinä, mutta silti elämää täynnä olevina panoraamakuvina. Uncle Boonmeessa aaveapinalauma

Jokainen Weerasethakulin elokuva on omanlainen labyrinttinsa, jonka keskeltä voimme löytää itsemme.

tuijottaa meitä utuisesta yömaisemasta punaisin silmin, Memoriassa katsomme pitkään, kun maiseman keskellä istuva mies suomustaa kalan toisensa perään. Jälkimmäisen kohtauksen toistuva rutiininomainen toimenpide rauhoittaa ASMR-videon tavoin, samoin kuin kohtaus, jossa selaamme Jessican kanssa orkideoiden sairauksista kertovaa kirjaa samalla hitaalla ja repetitiivisellä tavalla. Nämä eleet, joiden keskiössä on toistuvuus, kuvaavat mikrokosmisesti ajatusta kierroista ja kierroksista, joiden läsnäoloa ilmentävät useat muutkin elokuvien elementit. Setä Boonmee kertoo Jenille, että uskoo sairautensa johtuvan siitä, että hän aikoinaan tappoi niin monta kommunistia. Boonmee ajattelee sairautensa johtuvan karmasta.

Länsimaalaisittain yksinkertaistaen karmaa voi ajatella universumin lakina, jonka avulla se pyrkii jatkuvaan tasapainoon. Tällä hetkellä elävillä ihmisillä on sekä oma että jaettu karma, jotka molemmat vaikuttavat siihen, millaisiksi sekä tämä että tulevat elämät muodostuvat. Ajatus karmasta ja jälleensyntymistä stimuloi leikittelemään idealla jaetuista muistoista, sillä sen voidaan myös ajatella implikoivan, että olemme olleet olemassa myös jonain muuna kuin niinä ihmisinä, joita nyt olemme, ja että ehkä esimerkiksi muistomme eivät ole sidoksissa ainoastaan tällä hetkellä käsillä olevaan persoonaamme tai sellaiseen yksilöllisyyteen, jota tämänhetkisessä elämässämme koemme.

UNET, AISTIT JA MUISTOT

Tallentamiseen liittyvät teemat ja tarpeet tekstin, äänen ja kuvan muodossa ovat erottamaton osa ihmisenä olemisen identiteettiä. Ihminen on välineitä käyttävä eläin. Weerasethakul on kertonut omasta lapsuudestaan siitä, miten hänen äitinsä esitteli hänelle mikroskoopin ja stetoskoopin – sekä Super 8 -kameran – jotta hän voisi ”nähdä ja kuulla eri asioita”. Välineet eivät ainoastaan tallenna, vaan ne myös muuttavat sitä mitä tallennetaan. Elokuvilla, tai laajemmin kameralla, oli kysymys liikkuvasta kuvasta tai tietyn hetken ikuistamisesta, on aina yhteys tallentamiseen. Tallentaminen on myös siirtämistä, liikettä eri

medioiden välillä, digitointia. Tallentamisessa ja siirtämisessä tallentuu informaatiota, mutta myös aina kätkeytyy tai häviää jotakin. Weerasethakulin elokuvissa henkilöt käyttävät erilaisia välineitä ja usein kameraa, myös välineenä omiin muistoihinsa. Kun Marcel Proust ja Henri Bergson tekevät jossain määrin eri termein ja molemmat tavallaan eron ”tahdosta riippumattoman ja tahdonalaisen muistamisen välillä”, niin Weerasethakul osoittaa, että on olemassa myös jonkinlainen muistin harmaa alue, ”muistin ylijäämä”. Tätä ainesta ovat Weerasethakulilla esiintyvät ainekset henkilöitä koskevista muistikuvissa Uncle Boonmeessa ja Memoriassa Jessican päässä oleva ääni, jos jokin. Asettaessamme kokemuksen ja muistin väliin jonkin välineen: kynän, mikrofonin, kameran – tallennetusta tulee sekä pysyvämpää että vähemmän subjektiivista. Jotain, mikä voi koskettaa. Weerasethakulin mukaan elokuva kykenee koskettamaan meitä konkreettisesti. Moniaistillisena, jaettuna kokemuksena elokuvat voivat välittää meille tunteita, toimia katalysaattorina tuntemuksien ja olojen luomistyöhön kehoissamme. Memorian keskiössä oleva ääni ei ole ainoastaan ääni, vaan emotionaalinen potku keskelle aivoja jokaiselle, joka sen kuulee. Potku, joka kutittelee muistia. Niin Memoria kuin Uncle Boonmee ovat avoimia tulkinnoille, joissa tapahtumien ja kuvittelun välistä maastoa on hankala hahmottaa. Uncle Boonmeen öinen keskustelu menneisyydessä olevien lähimmäisten kanssa pöydän ääressä tai ääni, johon Jessica herää Memorian alussa, ovat tästä osuvia esimerkkejä. Ehkä tätä voi havainnollistaa kokemuksin, joissa herää omaan puheeseensa tai huutoon keskellä yötä, liikutuksen kyyneliin tai helpotukseen, ”tämä olikin vain unta”. Saksanjuutalaisen filosofin Walter Benjaminin oli tarkoitus ennen ennenaikaista kuolemaansa kirjoittaa esitys unohtamisen filosofiasta vastaparina tahdosta riippumattomalle ja tahdonalaiselle muistamiselle. Vaikka Benjamin ei luonnostellut tätä ajatustaan idea-astetta pidemmälle (unohtamisen vastapari muistamiselle epischem Vergessen, reflektorische Vergessen), jotain tämän idean pohjalta voidaan olettaa. Benjaminille valokuvaus yleistyvänä mediana toisen maailmansodan ajan Euroopassa edusti välinettä suhteessa muistiin ja toteutti halua kohdistaa katse johonkin. Vastaavasti tarinankerronta edusti hänelle yhteyttä perinteeseen ja kykyyn asettua osaksi kollektiivista kokemusta. Unohtaminen suhteessa läheisiin ja koettuun on radikaali raja. Kun kuvittelemme, katsomme, unelmoimme, menneisyys hengittää vielä. Unohtaminen on koetun, eletyn, aistitun ja kanssakoetun radikaali kuolema. Mutta mitä jos muistot ovatkin jonkun toisen tai osa perinnettä? Gilles Deleuzen tapa tulkita Bergsonin kestoa, muistia ja elämänvoimaa teoksessa Bergsonismi (Le Bergsonisme, 1966) voi antaa viitteitä myös Jessican kuuleman äänen ymmärtämiselle. Bergsonin pääteoksiin kuuluva Matière et Mémoire (1986, suomeksi ”Materia ja muisti”, ei suomennettu) keskeinen muistiin liittyvä ongelma on Deleuzen mukaan kysymys keston ja muistin suhteesta. Ne ovat identtiset, mutta muisti on kuitenkin kestoa edeltävää ennen kuin se on osa tietoisuuden piiriä. Bergsonin vastaus kysymykseen, missä olosuhteissa elämästä tulee osa itsetietoisuutta, koskee subjektiivisuutta. Vastauksen jäsentäminen ja kysymys subjektiivisuudesta on hänen

LIBERO 4 / 2021

analytiikassaan huomattavasti monimutkaisempaa, mutta subjektiivisuus ei koske esimerkiksi aivoja. Aivot ovat materiaa, joka on osa täysin irrallista tosiasioiden linjaa. Aivot eivät säilö muistoja, vaan muisto yksikössä säilyy kestona itsessään. Muistin teoria on Bergsonille sama asia kuin muistin säilyminen itsessään. Bergsonin teoria muistista on kuitenkin Deleuzen mukaan avoin esimerkiksi sille, että kipuna ilmenevä muisti koskisi sekä subjektiivisuuden että objektiivisuuden puolta. Memorian ja Jessican tapauksessa kiinnostavaa onkin kysymys siitä, onko Jessican kuulema ääni hänen kipuaan vai mahdollisesti muistin ruumiillistuma, täysin subjektiivinen muistin jälki. Tai mitä, jos on mahdollista, että kyse on menneisyydestä itsessään? Jonkun toisen tai toisten muistoista. TILAT MIELESSÄ JA SEN ULKOPUOLELLA

Sairaalat ja sairaudet ovat yleinen teema ohjaajan elokuvissa. Esimerkiksi Syndromes and a Century (2006) sekä Cemetery of Splendour (2015) sijoittuvat sairaaloihin. Myös Memoriassa vieraillaan sairaalassa, ja Uncle Boonmeessa keskeistä on Boonmeen munuaissairaus. Sairaalat ovat viidakon vastakohtia. Siinä missä sairaala on kliininen ja ihmisen rakentama, viidakko on villi, selittämätön, kaikkea muuta kuin inhimillinen. Sairaalassa on läsnä kuolema, kun taas viidakossa on läsnä elämä. Tämän voi ajatella myös toisinpäin: sairaalaan tullaan parantumaan, valmistaudutaan jatkamaan elämää, kun taas viidakossa kuoleminen on jokapäiväistä. Elämä ja kuolema eivät ole vastakohtia vaan samaa jatkumoa, läsnä samoissa paikoissa. Ne vaikuttavat yhdessä: ollakseen elossa täytyy olla kykenevä kuolemaan, ja kuollakseen täytyy olla ollut elossa. Moderni teknologia ja muut inhimilliset välineet, joilla voidaan puuttua sairauden kaltaisiin tiloihin, kuitenkin puuttuvat viidakosta. Astuessaan viidakkoon astuu osaksi sen kiertoa. Weerasethakulin elokuvissa siirrymme ajallisesti ihmisen tekemän ympäristön jälkeen usein viidakkoon. Jessica päätyy etsimään lopulta äänensä alkuperää keskeltä sademetsää ja löytää sen. Uncle Boonmeessa setä Boonmee kohtaa metsässä yliluonnollisia olentoja sekä kuoleman. Natalie Boehler kirjoittaa esseessään ”The Jungle as Border Zone” (2011) siitä, miten Weerasethakulin elokuvissa sivilisaatiota ja yhteisöä kuvaavista paikoista siirtyminen luontoon on katkos tarinassa ja merkitsee myös päähenkilön siirtymistä erilaiseen sisäiseen kokemukseen. Siirtyessä yhteisöstä yksinäisyyteen hahmot kohtaavat jotain itsestään. Sairaalat linkittyvät myös Weerasethakulin omiin muistoihin hyvinkin henkilökohtaisesti. Elokuvakriitikko Tony Rayns on painottanut Weerasethakulin elokuvien keskeisenä omaelämäkerrallisena aineksena, että hän oli kahden lääkärin lapsi, joka kasvoi havainnoidessaan vanhempiaan Khon Kaenin kaupungin sairaalassa. Toisaalta, kuten arkkitehti ja kuraattori Carson Chan on esittänyt, kun tiedämme Weerasethakulin vanhemmista, avautuu myös näkökulma eroon modernin ja traditionaalisen thai-kulttuurin välillä. Thaimaassa jälkimmäisessä erilaisilla hoitomenetelmillä on ollut oma merkityksensä. Viidakossa hahmojen itseyden rajoista tulee häilyvämpiä. Kun luonto on enemmän läsnä, se tunkeutuu iholle ja sen läpi täysin eri tavoin. Tätä kuvaavat myös metsässä kohdatut asiat:

LIBERO 4 / 2021

olennot, joita ei kirkkaassa päivänvalossa keskellä kaupunkia kohtaa. Olennot, joiden olemassaolo itsessään rikkoo käsitystämme siitä, millaista on elää ja vuorovaikuttaa maailmassa. Astuessamme kontrolloimattoman ja ylitsevuotavan luonnon keskelle, avaamme itsemme myös muutokselle ja mahdollisuuksille. Kehosta ja mielestä tulee avoin. Mahdottomasta tulee mahdollinen. SISÄÄNPÄIN KULKEVA POLKU

Muistot ovat epäluotettavia: joka kerta, kun muistelemme jotain, muistamme oikeastaan vain viimeisimmän kerran, kun muistelimme sitä. Muistot ovat epäluotettavia sommitelmia, jotka muodostavat sen mitä olemme. Ehkä jonkinlainen häilyvyys ja epäluotettavuus on välttämätöntä ihmisyydelle. Uncle Boonmeessa on näennäisen irtonainen ja unenomainen osio, jossa prinsessa kulkee kantotuolissa yön sinisimpänä hetkenä kohti salaista lähdettä. Lähteessä uidessaan prinsessa harrastaa seksiä monnin kanssa. Kohtaus on tulkintaa välttelevä ja siinä on jotain ytimellistä, jotain mikä kuvaa Weerasethakulin kerrontatyyliä. On vaikea sanoa yksiselitteisesti, mistä kohtauksessa on kyse. Kysymys on sama kuin pohtiessa, miksi näki viime yönä tietynlaista unta kuin näki: ehkä se on joskus tapahtunut, ehkä se tulee joskus tapahtumaan tai sitten se symboloi jotain täysin muuta kuin miltä se näyttää. Unessa saatamme vaihtaa fyysistä ympäristöämme yhtäkkisesti ja ilman, että se herättää mitään ajatuksia tai tunteita. Weerasethakul on sanonut elokuvan olevan tunteen kieli, jota luomme ja muodostamme yhdessä. Siihen verrattuna puhuttu kieli on vain illuusio. Tämän ajatuksen huomaa myös elokuvien tavasta väistää perinteistä narratiivisuutta. Keskellä on tunne, vibraatio, ei rakennettu tarina. Jokainen Weerasethakulin elokuva on omanlainen labyrinttinsa, jonka keskeltä voimme löytää itsemme. Tämä itseys koostuu muististamme ja muistoistamme, muistin maagisuudesta, mistä se ikinä löytyikään.

Kultti Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto

median moniäänisyyden puolesta jo vuodesta 1991.

Onko Venäjällä tilaa taiteelle? Millaista on islantilainen dekkarikirjallisuus? Är pollinering livsviktigt? Säilyykö elokuvahistoria? Psykoterapian olemus. Eläkeläisten tilanne Ukrainassa. Koskettamisen rajat ja normit. Metsien ja linnuston rikkaus Suomessa. Immunologisten lääkkeiden hyöty. Analyyseja ulkopolitiikasta. Näistä aiheista ja paljon muusta voit lukea Kultin lähes 200 erilaisesta jäsenlehdestä. Tutustu lehtiin ja tilaa WWW.KULTTILEHDET.FI

KORONA-AIKANAKIN PARAS TAPA TUKEA KULTTUURI-, MIELIPIDE- JA TIEDELEHTIÄ ON LUKEA JA TILATA NIITÄ.

LIBERO 4 / 2021

Kritiikki STALKKAAJASISKO KÄÄNTÄÄ KATSEET E. L. Karhu: Veljelleni. 2021. Teos. KRITIIKKI LAURA KÄRKÄS, ROOSA POHJALAINEN

”Proosan kenttä näyttäytyy vanhanaikaisena. Asiat, jotka ovat näytelmässä jokapäiväisiä, keskustelut, jotka liittyvät muotoon tai feministisiin kysymyksiin, näyttäytyvät mulle sellaisena, että täälläkö te vielä olette.” Näin summasi ajatuksiaan draaman mahdollisuuksista ja proosan kankeudesta näytelmäkirjailija ja dramaturgi E. L. Karhu Nuoren Voiman podcastissa kolme vuotta sitten. Karhun esikoisromaani Veljelleni vetristää kotimaista proosaa sekä feministisen keskustelun kaavamaisia asentoja. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi noussut teos on merkillinen kasvukertomus veljeään jumaloivasta ja stalkkaavasta tytöstä, joka rakastaa Aakkoskarkkeja ja vihaa veljensä kauniita tyttöystäviä. Yksinäistä ja yksityistä sisäistä puhetta pälpättävän minäkertojan kautta tartutaan sisäistettyyn itseinhoon ja läskifobiaan. Veljelleni on avoin päällekirjoitus Catherine Breillat’n elokuvasta Sisarelleni (À ma sœur!, 2001) ja analysoi sen jalanjäljissä äklön mieskatseen tohjoksi. L AUR A :

Kertomuksen sisarusten iän päät-

teleminen tuntuu hankalalta, kysymys

ja todellisia kohtaamisen hetkiä on raastavan vähän.

voisi olla peruskoulun jälkeen dropanneista, vanhemmitta elävistä nuorista. Sisar työskentelee joka päivä uudelleen solmittavalla orjasopimuksella postissa, ja veli käyttää aikansa tyttöystäväksi pyrkivien mahkuilijoiden seurassa. Hannu ja kerttumaista asetelmaa tähdentää karkkien tarkka valitseminen sekä huoli siitä, riittävätkö käytössä olevat rahat oikeanlaiseen hilloon. Minkälaisia ajatuksia sussa, Roosa, herätti vuosituhannen alun maisemiin lukijan johdattava kertoja? Ja pitäisikö keksiä hänelle nimi? Päähenkilöstä tai kertojasta puhuminen tuntuu ankealta, ja kertoja itse nimeää lähes kaikki kertomuksensa henkilöt epiteetillä etunimen sijaan. Veljen nimeksi kiteytyy veljeni, hänen katalan tyttöystäväehdokkaansa nimeksi metkuilija. Veljen lähipiiriin lukeutuvat muun muassa makaronilaatikkomahkuilija ja rasvatukka. Nimeäminen tähdentää vuorovaikutuksettomuutta. Kertoja havainnoi ihmisiä ulkopuolelta,

LIBERO 4 / 2021

R O O S A : Joo, hyvä idea! Kutsutaanko häntä vaikka lempeästi sisareksemme? Lukija seuraa tapahtumia sisaremme vimmaiseksi yltyvän selostuksen ja mielle yhtymästä toiseen poukkoilevan ajatuksenjuoksun lävitse. Kertojana hän on ilman muuta epäluotettava. Esimerkiksi kuvaus veljen lumoavasta olemuksesta on houkuttelevaa tulkita liioitteluksi: ”Kun veljeni lähtee, on kuin aurinko sammuisi, kaikki muuttuu latteaksi, pieneksi, epämääräiseksi, lattian tahrat ja kainaloiden hikiläikät tulevat äkkiä näkyviin, kaikki on masentavan jokapäiväistä ja ihmiset ärsyyntyvät.” Yhtä harhaiselta tuntuu sisaremme luonnehdinta poikaystävänsä kavereista: ”Minulle on tietysti hyvin selvää mitä jokainen Leon kaveri haluaisi tehdä minun kanssani. Jokainen Leon kaveri haluaisi luonnollisesti panna minua.” Jos lukija tulkitsee tällaiset kohdat liioitteluksi ja luulotteluksi, kohdistuu epäilys

seuraavaksi moniin sisaremme selostamiin tapahtumiin: onko syytä uskoa, että hän tosiaan polttaa kesämökkinsä ulkovaraston ja lavastaa veljensä kaverit syyllisiksi tai varastaa koiran ottaakseen osaa koiranäyttelyyn? On kiinnostavaa, kun todellisuudentajultaan sumea, piittaamattomia ilkitöitä arkiseen sävyyn selostava kerronta säröilee ja kertoja kuulostaa hetken verran vilpittömältä. Sisaremme esimerkiksi rohkaistuu pyytämään, voisivatko veljen kaverit soittaa hänen lempikappaleensa Eleanor Rigbyn, ja kuvailee, kuinka kesä öinen yhteislaulu ”kaikuu minun sisälläni ja täyttää koko minun ruumiini”. Rauhan, ilon ja joukkoonkuulumisen hetket tuntuvat kertomuksen pimeyttä vasten erityisen kirkkailta. L AUR A :

Sun mainitsema epäluotettavuus

tuntuu surulliselta. Kun hyljeksitty sisaremme löytää rakastajattaren, jonka kanssa hän järjestää metsäbileitä, harrastaa soutuveneessä ihanaa seksiä ja onnistuu kasvattamaan tomaatteja myöhäissyksyllä, ajattelin, että Karhu kirjoittaa suhteessa Sisarelleni-elokuvaan teokselleen voimallisen utopialopun. Mökille kyhätyn kasvihuoneen lamput himmenevät, kun kohtausta tarkastellaan kertojan luotettavuuden valossa. Subjektiivinen kokemus ja havainto, luotettavia tai eivät, pitävät kerronnan käynnissä. Havainnosta päästäänkin katseeseen. Sisaremme katsoo muita katsomassa itseään. Sisäistetty itseinho toimii suodattimena, jonka läpi hän tulkitsee muiden reaktioita: ”veljeni tyttöystävät ovat

aina hyvin kasvatettuja, kukaan heistä

käyttävät voyeurismia, mutta eivät

kurkkuun, kun veljen ääliömäinen ys-

[…] ei kysy veljeltäni ainakaan minun

nautinnon vaan tuskan ja pakon kuvauk-

tävä kauhistelee sisaremme ruokahalua.

läsnäollessani miksi ihmeessä hänen

seen. Lukija pääsee tirkistelemään myös

Katala muistutus siitä, minkälaiset kehot

asunnossaan asuu tällainen ihmisklöntti.”

kertomuksen kuvitusta Milena Huhdan

eivät saa syödä rauhassa.

Sisaremme tulkinnat ihmisten reak-

nerokkaassa kansitaiteessa Aakkos-

Lihavuusstigmaa on viime vuosina

tioista ovat automatisoituneet, mutta

karkkien muotoisten aukkojen läpi.

käsitellyt ainakin Raisa Omaheimo monologiesityksessään Läski (Takomo, 2016),

oletukset muiden katseesta myös tuotta-

Puhuttiin aiemmin siitä, kuinka

vat oletusten mukaista toimintaa. Ällöys,

sisartamme katsotaan kertomuksessa

jonka tavoin Veljelleni saa pohtimaan,

epätavanomaiset teot, kuten kolikoiden

inhoten. Hän on lopulta itse kertomuksen

minkälaisia kehoja pidämme normaalina

nieleminen työpaikalla ja porraskaiteen

ainut katse, koska kertojana hän on se,

näyttämöillä ja kertomuksissa. Tekstin

nuoleminen uimahallissa, ovat reaktioita

jonka havaintoa seuraamme. Ja juuri

ruumiittomuus avaa mielikuvitukselle

toiseuttavaan katseeseen.

tästä syystä sisäistetyn itseinhon kuvaus

mahdollisuuksia. Vaikka sisaremme ku-

onnistuu teoksessa niin hienosti!

vaa kokoaan viitteellisesti (tavaratalon naistenosaston vaatteet eivät mahdu), jää lukijan mielikuvitukselle runsaasti

Sisaremme katsoo muita katsomassa itseään. Sisäistetty itseinho toimii suodattimena, jonka läpi tulkita muiden reaktioita.

tilaa. Se paljastaa myös, millaisia normeja olen omaksunut. Millaisen kehon kuvittelen sisarellemme? Nimenä Veljelleni muistuttaa samalla puolella olosta. Toisaalta se muistuttaa kaikille veljille, miten ahtaiksi mieskatse ajaa kauneusihanteet.

Teos käsittelee osoittelemattomasti monenlaista sukupuoleen ja luokka-asemaan perustuvaa valtaa. Sisarellamme on esimerkiksi seksuaalista valtaa suhteessa poikaystäväänsä, mutta rikkaan suomenruotsalaispoikaystävän ja potkut hanttihommista saavan, haaveilemansa vaatteet varastamaan joutuvan sisaremme jyrkkä luokkaero mutkistaa asetelmaa. Veljelleni uudelleenkirjoittaa Sisarelleni-elokuvan kohtauksen, jossa päähenkilö lohduttaa sydänsuruista ja seksuaalisista nöyryytyksistä kärsivää isosiskoaan. Karhun käsittelyssä kohtaus muuntuu herkulliseksi satiiriksi sukupuolittuneista perherooleista. Sisaremme antaa veljensä itkeä sylissään, syöttää tälle suklaarusinoita ja iloitsee, ettei ole yhtä viehättävä kuin veljensä, sillä ”ihmiset näyttävät minulle myös sen puolen, jota eivät näytä veljelleni, ja minä pystyn näin tekemään heistä realistisemman arvion”. Sisaremme tekee veljensä puolesta niin valtavasti fyysistä ja emotionaalista työtä – hoitaa kotityöt ja mökkiaskareet, valitsee veljensä mielialoihin sopivat ruokaostokset, säilyttää veljensä tytöiltä saamat puhelinnumerot – että luonnollistettu hoivarooli asettuu naurunalaiseksi. ROOSA:

R O O S A : Totta, katse on kertomuksen keskeisin teko. Sisaremme joko katselee – usein salaa ovenraosta tai ikkunan takaa – veljeään ja tämän tyttöystävä kandidaatteja tai tulkitsee tarkasti muiden inhoavia, sääliviä tai halveksuvasti pois käännettyjä katseita. Hän analysoi, millaisia hienovaraisia sävyeroja korallinvärinen huulipuna tai kauniin veljen läsnäolo aiheuttaa ohikulkijoiden katseissa. Itseään sisaremme katsoo vain palapeilin kautta osiin pilkottuna. Kasvukertomus huipentuu, kun hän kyllästyy veljensä katselemiseen ja pystyy tanssimaan väkijoukossa välittämättä muiden katseista.

L AUR A :

Breillat’n elokuvassa katseella

tehdään rajuja juttuja. Koska elokuvassa

näytetään ja siten ohjaillaan katsetta, on

R O O S A : Romaaniin mahtuu oivaltavia havaintoja muistakin aistimuksista kuin katseesta. Teos tavoittaa tuntemuksia, joiden kaunokirjalliseen kuvaukseen – ainakaan näin vangitsevaan – en ole törmännyt aiemmin: Miltä tuntuu kääriä verille pureskellut sormenpäät vessapaperimyttyihin tai imeskellä yhtä aikaa Fazerin sinistä ja Hyvää Makumaasta -karkkia. Millaista nautintoa tuottaa oman takapuolen läimäyttely squashmailalla tai sellaisten alusvaatteiden käyttäminen, joissa on aukot nännien ja haarovälin kohdalla. Havainnot muistuttavat, miten jaettuja ja toisaalta loputtoman yksityisiä asioita koemme kehoissamme. Oletan, että sua Laura puhutteli kuvaus yksin mutta yhdessä tanssivista kehoista metsäbileissä.

kiintoisaa tarkastella, kuinka tekstillä tehdään samantyyppisiä temppuja.

L AUR A :

Elokuvassa pikkusisko Anaïs joutuu

ruumiinkuvan omaksuneen sisaremme

tahtomattaan tirkistelijän rooliin ja

kehon rajat hälvenevät ja ”oman kehoni

teeskentelee nukkuvaa, kun Elena-siskon

muoto lakkaa merkitsemästä, se muut-

romanttinen hetki päättyy raiskaukseen.

tuu yhdeksi kehoksi muiden joukossa”.

Romaanin sisko tirkistelee oma-aloittei-

Joo, koskettavaa kun vihamielisen

Kehoinho tulee teoksessa todeksi

sesti, mutta toimintaan ohjaa rooli, johon

muiden vieroksuvan katseen havainnoi-

osattomuuden tunne hänet sysää. Hän

misessa. Ruumiin kokemuksesta käsin

stalkkaa avoimesti, kun veli harrastaa

kuvatut hetket keskittyvät usein haluun

seksiä mahkuilijoiden kanssa, ja hiipii va-

ja nautintoon – ja menevät sitten pilalle,

koilemaan tuntikausiksi asuntoon, jossa

kun inhoavat katseet tavoittavat ne.

veli viettää peli-iltaa. Molemmat teokset

Mielihyvää tuottavat voileivät tarttuvat

LIBERO 4 / 2021

RAJOILLA TAPAHTUVA LIIKE KOHTI UUTTA TIETOISUUTTA Gloria Anzaldúa: Rajaseutu / La frontera – Uuden mestizan kutsu. Suom. Heta Rundgren & Oscar Ortiz-Nieminen. Tutkijaliiton Paradeigma -sarja, 2021.

Suomen kieltä murteineen on tavattu pitää luonteeltaan rikkaana esimerkiksi murteidensa vuoksi. Oli kyse eri murrealueesta, jaosta läntisiin ja itäisiin murteisiin, paikallisista tai alueellisista alaryhmistä, niin ne ovat perustuneet ruotsin, venäjän, viron ja saamen vaikutuksille sekä sekoittuneet keskenään. Sorrettu puolustaa aina oikeuttaan kieleen. Autonomian ajan Suomessa tämä perustui myös nationalistisiin pyrkimyksiin. Mutta mitä, jos ihminen joutuu puolustamaan oikeuttaan kieleen, seksuaaliseen suuntauteisuutensa, etnistä taustaansa ja koko kulttuuriaan? Heta Rundgrenin ja Oscar Ortiz-Niemisen suomentamalle Gloria Anzaldúan Rajaseudulle (Borderlands / La Frontera – The New Mestiza, 1987) on hankala löytää

Anzaldúalle kansaa tärkeämpi kysymys on monimuotoisen kulttuurin, historian ja etnisyyden tunnistava uusi mestiza-tietoisuus. mitään tiettyä kaunokirjallista viitekohtaa. Se on jo muodoltaan epätyypillinen kirja, joka jakautuu ensiksikin kahteen osaan. Ensimmäinen osa ”Atravesando fronteras / Rajoja ylittämässä” sisältää seitsemän esseetä viitteineen, toinen osa ”Un agitado viento / Ehécatl, tuuli” lyriikkaa kuudessa eri luvussa. ELÄMÄ EPÄTASA-ARVON MAILLA

Gloria Anzaldúan Rajaseutu avaa kirjana paikan, konkreettisen rajaseudun, kautta mahdollisuuden hahmottaa maailmaa eri-

LIBERO 4 / 2021

laisin silmin. Ja/tai (kenties) pikemminkin erilaisten maailmojen kohtaamista omasta perspektiivistään, jolla hän pyrkii kuitenkin puhumaan laajemmin tietyn kulttuurin, kansan ja sukupuolen puolesta. Anzaldúan tapauksessa kyse on rajan ylittämisestä seksuaalisuuden, geopolitiikan, kielen tai epäkohtien alueella. Se ei koske ainoastaan eri ryhmiä vaan myös identiteettiä. Keskeistä on myös kysymys siitä, mitä tapahtuu rajojen välissä tai välitilassa, nepantlassa. Sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevat kategoriat on aina mahdollista ylittää, ja maantieteelliset raja-aidat ovat aina enemmän tai vähemmän keinotekoisia. Vuonna 2004 kuollut Gloria Anzaldúa oli kulttuuriselta identiteetiltään kuudennen polven yhdysvaltalainen meksikonamerikkalainen, chicana (feminiinimuoto, maskuliinimuoto on chicano). Anzaldúa oli suorittanut englannin kielen ja kirjallisuuden, taiteen ja keskiasteen kasvatuksen alemman korkeakoulun University of Texas–Pan Americanissa sekä myöhemmin englannin kielen ja kirjallisuuden sekä kasvatustieteen maisterintutkinnon University of Texasissa. Hän koki mestizana, intiaanin ja valkoisen ”sekarotuisena” naisjälkeläisenä niin seksuaalista syrjintää kuin rasismia, mutta edisti merkittävästi niin chicano/a-kirjallisuuden asemaa sekä kiinnostusta monikulttuurisuutta kohtaan. Anzaldúa identifioitui seksuaaliselta suuntautumiseltaan lesboksi, vaikka ei pitänyt tätä riittävänä määritelmänä. Hänen kokemuksensa syrjinnästä ja sorrosta eivät viittaa ainoastaan yhdysvaltalaisen valkoisen väestön kohteluun, vaan Rajaseudun keskeinen teema on nostaa keskusteluun myös emansipatoriset teemat koskien hänen omaa razaansa (rotu tai kansa kontekstista riippuen). Rajaseutu ennakoi monia intersektionaalisen feminismin teemoja ja se on vai-

kuttanut keskeisesti myös queer-teoriaan. Kuten toinen suomentaja Heta Rundgren omissa jälkisanoissaan toteaa, Anzaldúa on kuitenkin usein niputettu osaksi dekoloniaalista ja antirasistista queer-ajattelua, vaikka Rajaseutu on ilmestynyt aikaisemmin kuin monien valkoisten naisteoreetikkojen tekstit. Anzaldúa on antirasistinen ja homo- sekä lesbofobiaa vastustava ajattelija, kuten moni muukin ”Yhdysvaltojen kolmannen maailman naisten” liikkeen ajattelija (esimerkiksi Audre Lorde). Rundgren huomauttaa, että näiden rodullistettujen kirjoittaja-teoreetikkojen teosten niputtaminen marginaaliin pitää myös näiden opettamisen ja lukemisen marginaalissa, mikä ei myöskään edistä itse intersektionaalisia tavoitteita. Anzaldúa on muodolliselta tyyliltään mestarillinen, liikkuu esseemuodossa taitavasti menneisyydestä nykyisyyteen ja on ajattelijana syvällisen itsereflektoiva. Anzaldúa määritteli itse olevansa feministi-näkijä-spiritualisti-aktivistirunoilija-filosofi-fiktiokirjoittaja. Tämä itsemääritelmä on varmasti oikeutetuin tapa kuvatakin, minne suuntiin ainakin Rajaseutu teoksena ulottuu. Anzaldúa käyttää materiaalinaan Meksikon historiaa espanjalaisine ja yhdysvaltalaisine valloittajineen, asteekkien uskomuksia, konkreettista Meksikon ja Yhdysvaltojen välistä rajaa huoltoasemineen ja ihmiseen sekä suhdettaan kieleen, itseensä ja seksuaalisuuteensa ja tätä kautta chicanokulttuuriin. Rajaseutu tuntuu kirjavasta materiaalistaan ja eri tekstilajeistaan huolimatta holistiselta teokselta, jossa näkyy Anzaldúan filosofinen syvällisyys.

kuolema, liike ja pysähtyneisyys, kauneus ja kauheus. Coatlicue on Anzaldúalle eräänlainen psyyken kuva tai voima, josta hän ammentaa epätoivon hetkenä voimaa ja vastarinnan mahdollisuutta. Se on konkreettinen, ahdistukseen ja pelkoon liittyvä tila, joka kuitenkin uudistaa häntä, identiteettiään ja itsetietoisuuttaan. Se kuitenkin estää hänelle tärkeimmän ilmaisemisen välineen, kirjoittamisen. Anzaldúa kuvaa ja erittelee jatkuvasti chicanojen kielellistä rikkautta, joka tuntuu paljon rikkaammalta kuin murreantologian lukeminen tai Tammelan torilla kahvittelu. Chicanot käyttävät useita eri kieliä: espanjan ja englannin yleiskieltä, englannin työläisslangia, eri murteita, chicano espanjan paikallisia versioita ja kielten välisiä hybridejä, kuten tex-mexiä. Se, että Anzaldúa konstruoi tätä kautta käsityksensä chicanoespanjasta ja kirjoittaa kirjan vaihtaen tietoisesti kieltä, on selkeästi poliittinen valinta, koska ”yksikään yhteisö ei vielä hyväksy tätä vastasyntynyttä äpäräkieltä”. Anzaldúan mukaan kyseessä on ”salakieli”, jolla tunnistaa ”monivivahteinen, yhtenäinen kansa”. Kansa on luonnollisesti monessa mielessä ongelmallinen termi, joka on usein viitannut eurooppalaisen nationalismin historiaan ja sitä kautta kolonialismiin ja imperialismiin osallistuneisiin maihin. Anzaldúalle kansaa tärkeämpi kysymys on monimuotoisen kulttuurin, historian ja etnisyyden tunnistava uusi mestiza-tietoisuus, joka asettuu valkoista valtakulttuuria vastaan, mutta myös nostaa naisen uuteen asemaan machokeskeisessä chicano kulttuurissa.

KIPU JA RUUMIS, KIELI JA KANSA

Käännöksenä Rajaseutu tekee oikeutta alkuperäisteoksen Borderlands / La Frontera – The New Mestiza muodolle sillä erotuksella, että Anzaldúan espanjankieliset kohdat ja sanat on suomennettu. Koska Rajaseutu kunnioittaa kirjan alkuperäistä muotoa, mutta espanjankieliset suomennokset löytyvät kirjan perältä, se ei ole ehkä ergonomisesti lukunautinnollisin kirja. On kuitenkin syytä huomioida, että Anzaldúa ei alkuperäisteoksessaan itse juuri käyttämäänsä kieltä erillisillä viitteillä selittele, vaikka on osan espanjankielisistä runoista englanniksi kääntänytkin. Rajaseutu välittää mielikuvan alkuperäis

teoksen tyylikkästä muodosta, mutta myös mahdollistaa ylipäänsä tyylikkäästi sen, että käännöstä voi seurata. Käännöksen toimituksen kannalta alkuteoksen vuoden 2012 25-vuotispainoksesta löytyvä Norma Elia Cantún ja Aída Hurtadon Anzaldúaa käsittelevä kirjoitus sekä vuoden 2007 painoksessa oleva alkuteoksen kustannustoimittaja Joan Pinkvossin kirjoitus ovat Rundgrenin jälkisanojen ohella Anzaldúaa ajattelijana ja persoonana suomeksi välittäviä ja perusteltuja tekstejä Toivottavasti Rajaseutu käännöksenä innoittaa pohtimaan ja tutkimaan Anzaldúaa sekä chicano/a-kirjallisuutta suomeksi laajemminkin. Rajoja lukisi ja haluaisi ymmärtää Anzaldúan silmin mielellään lisää. KRITIIKKI JOONAS PULKKINEN

TYYLIKÄS SUOMENNOS

Kontulan Museum of Impossible Formsissa pidetyssä käännöksen julkistamistilaisuudessa Rajaseudun toinen kääntäjä Heta Rundgren kuvasi kirjaa Anzaldúan matkana omaan psyykeen. Metafora on osuva, koska Anzaldúan ajattelu, epävarmuus ja omat pelot elävät kirjan mukana. Jo rajaseutu on hänelle avohaava. Kipu on Anzaldúalle konkreettista ruumiillista kipua. Erityisen tärkeä Anzaldúan psyyken kannalta on asteekkien maan ja tulen jumalatar sekä jumalten äiti Coatlicue, jossa yhdistyvät erilaiset vastakkaisuudet: kotka ja käärme (myös Meksikon lipun symboli), taivas ja alamaailma, elämä ja

LIBERO 4 / 2021

SPEKULATIIVISEN KIRJASYKSYN SATOA Näitä emme tänäkään vuonna nähneet Kirjavuosi lähestyy jälleen loppuaan. Hyllyt ovat täyttyneet elämäkerroista ja historiallisista romaaneista. Palkinnot on jaettu, puheet pidetty. Samaan aikaan epäonnisimmat nimikkeet aloittavat matkansa kohti makulointia, jolla tarkoitetaan myymättä jääneiden kirjojen hävittämistä. Tänäkin vuonna Suomessa julkaistiin tuhansia erilaisia ja samanlaisia kirjoja. Keiska Ojala tarkentaa nyt katseensa kaikkiin niihin julkaisemattomiin helmiin, joita ei tänäkään vuonna kotimaisen kirjallisuuden kentällä nähty. 0,7 VELJESTÄ

10 0 00 ASKELTA

Vuoden scifi-tapaus kuvaa pelottavan realistisesti lähitulevaisuuden Espoota, jossa kukaan ei enää halua hankkia lapsia. Väestönlaskun vaikutus näkyy hitaasti hiipuvina työmarkkinoina ja tyhjenevinä leikkikenttinä. Huimapäinen nuoripari päättää kuitenkin aloittaa näissä olosuhteissa epävarman matkan kohti esikoislasta. 0,7 veljestä on kuvaus dystopiasta, mutta myös poliittinen hädänhuuto syntyvyyden jatkuvasta laskusuhdanteesta.

Palkitun kirjailijan uusi lyyrinen romaani. Syyspäivän jokainen askel kirjoittuu auki kuulaaksi säkeeksi. Näin kuoriutuu auki 10 000 säkeen yhdenpäivänromaani, joka on kunnianosoitus ja oodi kaupunkilaiselämälle. Rohkeasta muodostaan huolimatta tämä teos ei astu kokeellisen kirjallisuuden tylsimpiin sudenkuoppiin. Harvoin, jos koskaan, on kotimainen autofiktio ollut yhtä kaunista ja aistivoimaista. Samalla kirjailija innostaa myös lukijaansa kävelemään kuolemaansa karkuun, lähes myyttisellä ”10 000 askelta päivässä” -menetelmällä. Saatavana myös äänikirjana. FIRMOJEN YÖ

Unohda Taiteiden yö, täältä saapuu Firmojen yö! Mitä tapahtuu, kun kasvuyrityksissä laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään kaupungille? Tämä pöhinän, motivaatiopuheiden ja sähköpotkulautailun täyteinen ilta on aikalaiskuvausta raikkaimmillaan. ”Amerikan Psyko on vetänyt ylleensä hupparin.” KIRJOITUSRYHMÄ

Sirkka, Maaria, Anu ja Heikki viettävät torstaiiltansa yhdessä, hiljaa kirjoittaen. Sama ryhmä on kokoontunut työväenopiston tiloissa jo kahden vuosikymmenen ajan. Ryhmäläiset ovat sitoutuneet erikoiseen käytäntöön: kirjoituksia ei jaeta ryhmän sisällä. Vuosien kuluessa ryhmäläiset ryhtyvät hiljaisuuden innoittamina ja inspiroimina uuttamaan yhä eroottisempia fantasioita kirjoitustoveriensa elämästä. Lukija vedetään sivu sivulta syvemmälle tulikuumiin unelmiin. Se, mitä ei kuule eikä näe, täytyy itse kuvitella. Jos haluat kokea vielä kerran olevasi nuori, lue tämä kirja.

LIBERO 4 / 2021

KAADA VIELÄ YHDET

Kaupungin viimeinen baari on vuokrarästien takia häätöuhan alla. Vanha jengi kokoontuu kuitenkin vielä kerran ison kaadon äärelle. Koskettava ja arkinen kuvaus märästä sukupolvesta liian nopeasti kuivuvassa maailmassa. Samalla kirja on myös kommentti eriarvoistuvaan yhteiskuntaan, jossa osa meistä elää puhumalla ”podeissa” tai myymällä kuuden euron kahveja – samalla, kun osa meistä vasta harjoittelee tavaamaan sanaa gentrifikaatio. METODIKYTTÄ

Työttömäksi jäänyt näyttelijä kipuilee TE-toimiston kanssa, kunnes hän päättää ryhtyä yksityisetsiväksi. Rikokset ratkaistaan omaleimaisella tavalla: tekijöiden elämiin täysillä eläytyen. Miltä sinusta tuntuisi astua veronkiertäjän nahkoihin? Suhdannetyöttömyyttäkin käsittelevä Metodikyttä on vuoden puhutuin pohjoismainen dekkari, jonka käännösoikeudet on myyty jo yli kymmeneen maahan. KEISKA OJALA

LIBERO 4 / 2021

TEKSTI: ARTTU UURANMÄKI KUVAT: PINJA NIKKI

MILT NUOÄ VAS NÄY RTEN EMMI TTÄ TUL STO Ä, EVA TUL ISU JOH EVA P U S U T A VUO JA P HEEN RIN I N J E N? A

Marraskuussa 2021 valittiin Vasemmistonuorten liittokokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi Pinja Vuorinen. Tuleva puheenjohtaja toivoo korkeaa äänestysprosenttia, kun Vasemmistonuoret äänestää Vasemmistoliittoon liittymisestä vuonna 2022. KUN PYYDÄN VASEMMISTONUORTEN

tuoretta puheenjohtajaa Pinja Vuorista kuvailemaan itseään, hän nauraa. ”Ajattelin ensin, että pyydetään kuvailemaan poliittisia kantoja, mutta henkilö kohtaisuudet onkin vaikeampi homma”, hän vastaa. Sanavalmiina persoonana hän ei kuitenkaan jää liiaksi pohtimaan, vaan adjektiiveja syntyy loppujen lopuksi vaivattoman oloisesti. Hän piirtää kuvan huumorintajuisesta ja joskus piinallisenkin rehellisestä tyypistä, jonka kiitokseen ja kehuun voi aina luottaa. Rehellisyyden myötä tulevat kuitenkin myös hetkittäiset haasteet tahdikkuuden kanssa. Vuorinen uskaltaa myös kehaista itseään ja korostaa tavoitteellista puoltaan. Hän on tottunut asettamaan lyhyen aikavälin tavoitteita ja työskentelemään niitä kohti. Usein työ on tuottanut myös tulosta. Tästä esimerkkinä on muun muassa reservi upseerikoulun käyminen ja Vanun puheen-

johtajuus. Alemman keskiluokan kasvatti tunnustaa kuitenkin myös etuoikeuksien ja silkan onnen olleen usein matkassa mukana. Teemme haastattelun etäyhteydellä. Videofiltteri sulkee taustalla näkyvän huoneen valkoiseen utuun. Myöhemmin illalla Vuorinen on lentämässä Glasgow’hun. Vaikka yliopisto-opinnot Skotlannissa ovat jo ohi, pandemia on lykännyt viimeisen muuttokuorman Suomeen tuomista vuoden verran. Kaupungissa asuvien ystävien näkemisen lisäksi on tarkoitus seurata YK:n ilmastokokous COP26:n aiheuttamaa hulinaa kaupungilla, ehkä myös osallistua mielenosoituksiin. Glasgow’ssa taloustieteestä ja politiikantutkimuksesta tutkinnon tehnyt Vuorinen aloitti tänä syksynä opinnot Helsingin yliopiston globaalin poliittisen talouden maisteriohjelmassa. ”Se jää kuitenkin tauolle alkavan luottamustoimen myötä”, hän kertoo.

SU U RTEN K R I ISI EN Ä Ä R ELL Ä

”Meillähän on monia globaaleja kriisejä meneillään. On ilmastokriisi, materiaalisen epätasa-arvon kriisi, yhdenvertaisuuskriisi. Sitten uusliberaali oikeistohegemonia on yhä vahvasti läsnä”, Vuorinen listaa maail man nykytilaa. Hegemonia on erityisesti teoreetikko Antonio Gramscin tutkima käsite, jolla viitataan niin vahvaan valtaasemaan, että se otetaan luonnollisena, muuttumattomana. Toisaalta hegemonian nimeäminen voi kuitenkin olla myös voimaannuttava teko. Silloin sanotaan ääneen, ettei jokin ole niin järkähtämätön kuin miltä se vaikuttaa. Vuorinen näkee kuitenkin murtuman uusliberaalin oikeistohegemonian kilvessä, vaikka se tuleekin myöhään. Ilmastokriisi on jo täällä. Lisäksi pandemia on tehnyt railon, josta kasvaa uudenlainen ymmärrys siitä, etteivät asiat voi jatkua niin kuin ovat jatkuneet. ”Kapitalismi ei ole kestävä järjes-

telmä, sillä se johtaa sisäsyntyisesti kriiseihin. Tähän on herätty yhä laajemmin.” Uusliberalismin kytevällä kriisillä on kuitenkin myös lieveilmiönsä. Samalla kun Euroopassa sekä vihreät että vasemmistolaiset puolueet ovat saaneet uusia kannattajia, niin on käynyt myös ääri oikeistolaisten puolueiden keskuudessa. Yhdysvalloissa taas Donald Trumpin presidenttikausi kertoo omaa kieltään. ”Vaikka Barack Obaman ja Tony Blairin valtakaudella eläteltiin filosofi Francis Fukuyaman historian loppua, että no nyt me eletään tällaisessa kivassa liberaalissa kapitalismissa ja tätä se tulee olemaan, niin tämä ajatus on nyt murtunut”, Vuorinen sanoo. Fukuyaman pääteesi oli, että kylmän sodan loputtua liberaali demokratia on kiistaton voittaja ideologioiden globaalissa kamppailussa, jolloin vastaavia kamppailuja ei enää nähdä. Sekä äärioikeisto että vihreä vasemmisto antavat vastauksensa kriiseihin, joihin uusliberalistit eivät osaa suhtautua ja joita he ovat olleet pohjimmiltaan synnyttämässä. Äärioikeisto on kuitenkin onnistunut ottamaan johdon vallan kasvattamisesta. Äärioikeisto on tietysti väärässä: ”Ei se ole se maahanmuuttaja, jonka takia joku menettää työnsä, vaan pomo, joka siirtää tuotannon halpatyö voiman maihin tai hyödyntää heikommassa asemassa olevia. Vasemmisto on kuitenkin epäonnistunut näyttämään, hyvistä ratkaisuista huolimatta, miten näihin haasteisiin vastataan.” Vuorinen ei pidä tilannetta kuitenkaan toivottomana. Seurattuaan IsoBritanniassa Jeremy Corbynin kautta maan työväenluokkaisen Labour-puolueen johtajana sekä Yhdysvaltojen vaihto-opintojen aikana Bernie Sandersin kampanjointia hän näkee paljon hyvää. Kumpikaan poliittinen kamppailu ei johtanut siihen, mihin ensisijaisesti pyrittiin. Sen sijaan tapa puhua ja ihmisten ymmärrys on muuttunut paljon. ”Puhutaan jopa siitä, että sosialismi on oikea vaihtoehto ja että sitä on monia tapoja tehdä.”

POLI I TTISEN M U U TOKSEN EVÄ ÄT LÖY T Y VÄT VA A LI TEEMOISTA

On paljon, mitä Vuorinen haluaa olla edistämässä. Vanun perusarvojen eli feminismin, ekologisuuden, kansainvälisyyden, sosialismin ja demokratian vahvistaminen on hänelle tärkeää. Ilmastokriisi on jo täällä, mutta sen lieventäminen sosiaalisesti oikeudenmukaisesti on yhä mahdollista. Lisäksi varallisuuden tulisi jakautua tasa-arvoisemmin, talouden demokratisointia olisi hyvä jouduttaa ja yhdenvertaisuuskysymykset vaativat edistämistä. Suomessa konkreettisiksi esimerkeiksi nousee kaksi ihmisoikeus rikkomusta: nykyinen translaki sekä totaalikieltäytyjien kohtelu.

ruohonjuuriliikkeiden toimintaan mukaan lähteminen ovat avainasemassa. Kannatuslukujen sijaan tulisi keskittyä konkreettisiin ja paikallisiin toimiin. Esimerkiksi lakkokamppailun voittaminen voi nostaa käsinkosketeltavasti paikallistasolla elinoloja. Vuorisen mukaan vasemmiston tulisi olla vahvemmin vastaavanlaisissa poliittisissa väännöissä mukana. Myös koulutus on tärkeässä roolissa. Liittokokouksessa hyväksytty talouspoliittinen kampanja, jossa koulutetaan ihmisiä taloudesta ja vasemmistolaisesta politiikasta, on Vuorisen mukaan oiva esimerkki. Kampanja on vielä alkuvaiheessa, mutta tarkoitus on muun muassa kouluttaa osallistujia uusklassisen talousteorian

”Kapitalismi ei ole kestävä järjestelmä, sillä se johtaa sisäsyntyisesti kriiseihin. Tähän on herätty yhä laajemmin.”

Vuorinen on myös kovaääninen vasemmistopopulismin kannattaja. ”Vasemmistopopulismi ei perustu tieteen sivuuttamiseen tai puhtaaseen retoriikkaan niin kuin oikeistopopulismi. Sen sijaan on tärkeää puhua asioista ymmärrettävästi ja niiden oikeilla nimillä. Myös vastakkain asettelua voidaan luoda. Muutamat biljonäärit ja fossiilikapitalistit ovat syypäitä nykyisiin kriiseihin. Yhteisöllisyyttä voidaan löytää asettumalla joukolla heitä vastaan”, hän selittää. Vasemmiston aseman kehittämiseksi ei kuitenkaan riitä uudenlainen populismi. Konkreettinen toiminta sekä erilaisten

perusteista sekä vasemmistolaisen talousteorian kriittisistä vastauksista. Tässä kohtaa Vuorista taas naurattaa. ”Onnistuinpas käymään vahingossa kaikki mun Vanun puheenjohtajakampanjan pääkohdat läpi”, hän huomaa. Teemat ovat selvästi selkärangassa. M A A K U N TAVA A LEISTA VASEMMISTOLI I TON JÄSEN Y Y TEEN

Vuorisen puheenjohtajuus alkaa ryminällä. Kapulan siirryttyä vuodenvaihteessa on aikaa vain muutama viikko ennen ensimmäisiä aluevaaleja. Vasemmistonuoret on

jo perustanut aluevaalityöryhmän, mutta sen toiminta on vielä alussa. ”Tuntuu, että Vasemmistoliitossa vaalit ovat vielä suht auki, ja niin ne taitaa olla vielä vähän meilläkin”, Vuorinen pohtii. Luvassa on kuitenkin viestintää ja tiedotusta vaaleista, mahdollinen aluevaaliohjelman laatiminen sekä tietenkin Vanun omien ehdokkaiden tukeminen vaalityössä. Vuorinen itse valmistelee podcastia aluevaalien teemoista yhdessä tuoreen 1. varapuheenjohtajan Jenni Suutarisen kanssa. Järjestön sisällä poliittisen ohjelman uudistaminen on tehtävä hyvissä ajoin ennen seuraavaa liittokokousta, jotta jäsenistöllä on riittävästi aikaa siihen paneutumiseen. Ja sitten on projekteista ehkä merkittävin Vanun tulevaisuudelle: liitytäänkö virallisesti Vasemmistoliittoon vai ei? Vuorinen oli tekemässä aloitetta liittymisen selvitystyöstä jo vuoden 2019 liittokokouksessa ja on ollut omien sanojensa mukaan yksi primus motoreista koko prosessin takana. Selvityksen tulokset

julkistettiin tänä vuonna vähän ennen liittokokousta. Hän itse kannattaa liittymistä. ”Mulla ei ole vahvaa periaatteellista kantaa asiaan, mutta mua kiinnostaa Vanun vaikutusvallan kasvattaminen – meillä on kuitenkin Suomen paras poliittinen ohjelma!” hän hymyilee. Vuorisen mukaan Vanun vaikutus Vasemmistoliitossa on tällä hetkellä vähäinen. Puheenjohtajalla on läsnäolooikeus muutamissa puolue-elimissä. Vaikka jonkin verran muuta yhteistyötä onkin, kiintiöpaikkojen sekä vahvempien oikeuksien puute ovat heikennys Vanun asemaan. Vasemmistoliiton puoluekokous järjestetään kesällä 2022. Tätä ennen olisi saatava jäsenäänestyksen tulos liittymisestä, jotta tarvittaessa ehdotus voidaan tuoda puoluekokouksen tarkasteltavaksi. Ennen jäsenäänestystä aiheesta on käytävä laajasti järjestön sisäistä keskustelua. Puheenjohtajavaaleissa äänestysprosentti oli jäänyt matalaksi. Seikka, jota ei toivota toistettavan liittymisäänestyksessä.

Riippumatta jäsenäänestyksen tuloksesta Vuorisen mukaan tärkeintä on mandaatin vahvistaminen demokraattisesti. Viimeksi autonomisesta asemasta on päätetty 90-luvulla. Jäsenistön tahtotila on siis korkea aika tarkistaa. Jäsenäänestyksen tulos mahdollistaisi Vuorisen mukaan myös entistä vahvemman identiteetin rakentamisen. Jos tulos puoltaisi autonomisen aseman jatkamista, tämä olisi mahdollisuus tehdä huomattavasti itsenäisempää politiikkaa riippumatta Vasemmistoliitosta. Ulkopuolelta Vanu ymmärretään yhä usein Vasemmistoliiton jäsenjärjestöksi. Tuoreella mandaatilla myös tästä mielikuvasta irtaantuminen olisi helpompaa. Lisäksi jäsenäänestys ja aiheesta keskustelu on tökkäisy Vasemmistoliiton suuntaan pohtimaan uudelleen, millaista vuorovaikutusta he toivovat Vanun kanssa. Lopulta, mikä tahansa äänestyksen tulos tulee olemaan, on sen seurauksena vahvempi Vasemmistonuoret.

K ATSE KOHTI T U LEVA A

Viime vuodet ovat olleet Vasemmistonuorille haastavat. Koronapandemia on siirtänyt toiminnan etätyöskentelyksi ja vaikeuttanut politiikan tekemistä. Vuorinen kuitenkin koputtaa puuta ja toivoo, että ollaan jo matkalla kohti parempia aikoja. Viimeaikaisista haasteista huolimatta Vuorinen näkee Vanun tulevaisuudessa paljon hyvää. Hän kiittelee erityisesti Vanun jäsenten nuorentumista. Jouluun saakka koko vasta valittu puheenjohtajisto on alle 25-vuotiaita. Uudessa hallituksessa on paljon nuoria uusia tekijöitä. Liittokokouksessakaan ei kuulemma liiemmin tuttuja kasvoja näkynyt Vuorisen liittymisvuodelta, vaan jäsenistö uudistuu hyvässä tahdissa. ”Puheenjohtajistossa ja hallituksessa on paljon entuudestaan tuttuja ihmisiä, joiden toimintaa olen voinut seurata jo aiemmin. Tiedän, että kaikki ovat todella ahkeria ja paneutuneita tyyppejä. On todella innostunut fiilis siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun voi luottaa kaikkiin vahvasti. Myös liittarissa meni monta hienoa päätöstä läpi”, Vuorinen summaa odotuksiaan. Vasemmistonuorilla on edessään suuria päätöksiä. Tie vaikuttaa kuitenkin valoisalta.

KSL:n kaikille avoimet osuuskuntaopintomateriaalit nyt verkossa! Osku pystyyn!

-osuuskunnan perustamiskoulutus peda.net /ks l /oskupystyyn

Osku haltuun!

-tietopaketti osuuskuntien hallinnosta peda.net /ks l /oskuhaltuun

Osku podkussa!

-osuuskuntatietoa podcasteina

soundcloud.com/kslopintokeskus

Vapaus oppia. Itsenäisesti. Omaan tahtiin. peda.net/ksl | soundcloud.com/kslopintokeskus

ksl.fi

vasemmistolainen ajatuspaja vasemmistofoorumi.fi tutkimukseen nojaavia puheenvuoroja ja konkreettisia avauksia Tutustu julkaisuihimme maksutta verkkosivuillamme!

Onnittelemme 35-vuotiasta Liberoa!

Keski-Suomen Vasemmisto nuoret

Itä-Suomen Vasemmisto nuoret

VarsinaisSuomen Vasemmisto nuoret

Kainuun Vasemmisto nuoret

Solidaarisuudella ja yhteisvoimalla kriisien yli. – SAK:N VASEMMISTORYHMÄ

KOLUMNI ARTO LEINONEN

RAKKAAT TOVERIT! On ollut valtava etuoikeus saada työskennellä Vasemmisto nuorissa vuodesta 2018 lähtien. Tämä on ollut minulle mahdollisuus tehdä täysin sellaista työtä, josta olin unelmoinut. Sain olla järjestössä vielä yli-ikäisenä pari lisävuotta työntekijästatuksella. Nyt minun on kuitenkin aikuistuttava, sillä Vasemmistoliitto kutsuu seuraaviin hommiin. Vasemmistonuoruus oli paras osa nuoruuttani. On korvaamatonta, että arvojamme kannattaville nuorille on oma yhteisö. Omien arvojen todeksi eläminen on ehkäpä merkityksellisintä ihmiselämässä. Olen saanut kasvaa yhteisössä, joka on halunnut taistella kanssani paremman tulevaisuuden puolesta. Ja millaisessa yhteisössä! Vasemmistonuorissa näkyvä solidaarisuus ja radikaali feminismi luovat poikkeuksellisen lämpimän kotipesän, jossa levätä, taistella ja pitää hauskaa. Pahoittelen, etten voi mitenkään kiittää ketään nimeltä mainiten. Olen ollut Vasemmistonuorten toiminnassa puolet elämästäni ja puuhaillut milloin mitäkin satojen ihanien tovereiden kanssa. Perintönäni toivon jättäneeni paljon ikimuistoisia hetkiä, joita olemme yhdessä kokeneet. Ja Vanukeskustelun. Se on oikeasti helvetin hyvä systeemi, opetelkaa käyttämään.

KUVA: VASEMMISTONUORET

ARTON JÄÄHYVÄISET

Näiden lisäksi katson kuitenkin parhaaksi kirjata ylös vielä kaksi ajatusta: Ensimmäinen ajatus: Ideat ovat korvaamattomia. Analyysimme maailman ongelmista ja muutostarpeista on laadukasta. Me tavoittelemme parempaa maail maa kaikille. Utopioita on maalattava, jotta meillä pysyy toivo ja siten elämä. Toinen ajatus: Ideat ovat hyödyttömiä. Mikään muutos ei synny itsestään. Useat voivat olla sitä mieltä, että jotakin tarvitsisi tehdä. Monet saattavat lähteä mukaan ryhmään sitä jotakin tekemään. Mutta jos ei tiedetä, että mitä tehdään, niin yleensä mitään ei lopulta tehdä. Mielestäni tehokkainta asioiden järjestelyä on, että joku nimetty henkilö vastaa asiasta ja on selvillä päivämäärä, johon mennessä se hoidetaan. Johtaminen on muistamista, sopimista, koordinointia ja keskusteluyhteyksien ylläpitämistä. Ryhmä tarvitsee yhteisymmärryksen siitä,

mitä ovat nykytilanne, tarvittava muutos, muutoksen keinot ja tekemisen tavat. Kapulakielellä siis analyysi, visio, strategia ja operaatiot. Vasemmistonuorissa on valtava potentiaali uusille johtajille, jotka luovat aktivismia, liikehdintää, politiikkaa, muutosta. Toivonkin teiltä, rakkaat vasemmisto nuoret, että kehitätte järjestöä edelleen. Maailma tarvitsee muutosta, ja muutos tarvitsee tekijöitä. Olen surullinen, sillä on tullut aika jättää elämäni rakkain yhteisö taakseni. Olen vihainen, koska maailmassa on niin moni asia niin hirvittävän väärin. Mulle sanottiin 16-vuotiaana, että tää vasemmistonuoruus on vaan teini-iän kapinavaihe, joka menee ohi. Tadaa! Oon 32 ja aina vaan vassarimpi kuin ennen. Olen innoissani, koska saan jatkaa edelleen aatteen parissa työskentelyä. Luotan täysin, että Vasemmistonuoret jää hyviin käsiin. Sydämeni pohjasta: kiitos.

Kirjoittaja on entinen Vasemmistonuorten järjestö- ja nuorisotoiminnan koordinaattori.

U U T TA Y H T E I S KU N TA A R A K E N TA M A S S A

PUHEENAIHEET J O K A PÄ I VÄ V E R KO S S A

KANSAN UUTISET

W W W. K A N S A N U U T I S E T. F I

23 €

11 €

12 €

15 €

VASEMMISTONUORET YHTEYSTIEDOT

PIIRIJÄRJESTÖT

Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi PUHEENJOHTAJA

Liban Sheikh 050 501 9721 liban@vasemmistonuoret.fi

TOIMINTA- JA TOIMISTOSIHTEERI

Joonatan Lackström 045 348 5499 joonatan@vasemmistonuoret.fi

PÄÄSIHTEERI

Henrik Jaakkola 045 644 7880 henrik@vasemmistonuoret.fi

PROJEKTITYÖNTEKIJÄ

Mika Valtonen mika@vasemmistonuoret.fi

TIEDOTTAJA

INTERNATIONAL COMMITTEE,

Laura Tolvanen 050 472 1046 laura@vasemmistonuoret.fi

CHAIR / KANSAINVÄLINEN JAOSTO, PUHEENJOHTAJA

Mira Maalouf mira@vasemmistonuoret.fi

ETELÄ-SUOMEN

KESKI-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki Toiminnanjohtaja: Hilla Koskela, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi

Vaasankatu 10 40100 Jyväskylä Piirisihteeri: Miska Seppälä, 0400 671 686 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

HÄMEEN VASEMMISTONUORET

LAPIN VASEMMISTONUORET

Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere Toiminnanjohtaja: Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi

Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 700 0219 lappi@vasemmistonuoret.fi

ITÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

POHJOIS-POHJANMAAN

Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu (käyntiosoite Kauppakatu 44) Piirisihteeri: Emmi Rajavuori, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

VASEMMISTONUORET

Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä, pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi

KAINUUN VASEMMISTONUORET

VASEMMISTONUORET

Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi

Eteläpuisto 14 28100 Pori Piirisihteeri: Vilho Vuorinen, 044 988 1886 100vanusihteeri@gmail.com

SATAKUNNAN

VARSINAIS-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Hakakatu 12 20540 Turku Piirisihteeri: Laura Aalto, 045 131 2552 laura@vs-vanu.fi

Arkistointia vuodesta 1945 www.kansanarkisto.fi

Tietoa työstä ja yhteiskunnasta Sörnäisten rantatie 25 A 00500 HELSINKI www.tyovaenperinne.fi

Liity liittoon!

Vapaus oppia! Vasemmistolaisten oma opintokeskus.

Tradeka onnittelee 35-vuotiasta Liberoa Yhteinen työ tasa-arvoisemman yhteiskunnan eteen jatkukoon. Osuuskunta Tradeka on moderni omistajaosuuskunta, joka harjoittaa vastuullista liiketoimintaa ja ohjaa

Vuonna 2020 lahjoitimme yhteiskunnalle

1,1

miljoonaa euroa

merkittävän osan tuotostaan yhteiseen hyvään. Tarjoamme jäsenillemme tuntuvia taloudellisia etuja ja palautamme tuloksestamme vähintään 10 % yhteiskunnalle – niille, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat. Johtoajatuksemme on merkityksellinen omistajuus ja inhimillisemmän markkinatalouden toteuttaminen. Liity mukaan tekemään hyvää:

tradeka.fi/liity

Tule n o t s i m m e vas i s k a a k k ehdo ! n i h i e l a a sotev Suomen ensimmäisissä sotevaaleissa on kyse siitä, miten ja kenen ehdoilla meille kaikille tärkeät sosiaalija terveyspalvelut järjestetään. Nyt etsimme hyviä ehdokkaita puolustamaan jokaiselle saavutettavaa ja oikea-aikaista hoitoa, lähipalveluja ja julkista palvelutuotantoa. Sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden työehtojen täytyy olla kunnossa, työntekijöiden pitää voida työssään hyvin ja palkan tulee riittää elämiseen.

Historian ensimmäisten sotevaalien vaalipäivä on 23.1.2022.

TOIMI HETI! ! Ilmoittaudu ehdolle viimeistään 14.12.2021 Ilmoittaudu oman alueesi toiminnanjohtajalle tai aluetyöntekijälle: vasemmisto.fi

yhteystiedot

alueet ja piirijärjestöt