Libero 1/2023

Page 1

MIELIPIDE- JA KULTTUURILEHTI 1 / 2023 37. VUOSIKERTA IRTONUMERO 6 € Hierarkia / Vaalit

Hyviä tekoja ja etuja

Liity jäseneksi suomalaiseen Osuuskunta Tradekaan. Saat heti käyttöösi sähköisen jäsenkortin ja monet tuntuvat edut ravintoloista, kodin palveluista, vakuutuksista ja matkailusta. Jäsenenä teet kanssamme myös vastuullisia tekoja: lahjoitamme

tuloksestamme vähintään 10 % yleishyödyllisiin tarkoituksiin - esimerkiksi lasten ja nuorten sekä ympäristön ja ilmaston hyväksi.

2 LIBERO 1 / 2023

4 PÄÄKIRJOITUS

TEEMU VAARAKALLIO

5 PUHEENJOHTAJAN KOLUMNI

PINJA VUORINEN

6 HUH NYT TÖRKEÄÄ

Liberon ja Vasemmistonuorten pilapiirroskilpailu päättyi – KATSO KUVAT!!

10 KAPITALISMISTA VAPAAN MAAILMAN AAVE

JUHO NARSAKKA manaa esseessään vapaan maailman aavetta Marcusen Eros ja sivilisaatio nuottinaan.

14 KENEN NÄYTTÄMÖ?

KATARIINA YLI-MALMI haastatteli Teatteri

NEOn Mari Heinilää ja Riikka Papusta näyttelevästä ruumiista.

18 ARKISTA PALVELUTYÖTÄ

Seksityö on korvauksen ja vapaa-ajan suhteen edellä useita muita palvelualan matalapalkkatöitä, kirjoittaa Horot-näyttelyssä vieraillut KIRSI UUSITALO

24 LOISET JA VAMPYYRIT –KAUPUNGISTUMISEN EKOLOGINEN KESTÄMÄTTÖMYYS

Kestävän talouden dosentti TONI RUUSKA oikoo likinäköistä suhtautumistamme kaupunkien aineenvaihduntaan.

30 RUUMIINAVAUSPÖYTÄKIRJA:

VASEMMISTOLIITON JÄSENDEMOKRATIA

Lähes puolet vasemmistoliiton jäsenistä kokee, ettei voi vaikuttaa puolueen toimintaan, paljastaa EETU KUKILAN argumentti demokratian syventämisen puolesta.

34 BRAHMIN LEFT – DATA-ANALYYSI

KESKILUOKKAISTUVASTA VASEMMISTOSTA Äänestäjädataa analysoinut JULIUS LEHTINEN huomauttaa, että vasemmiston kouluttautuminen ei ole tarkoittanut taloudellisen konfliktin hylkäämistä.

37 KRITIIKKI

KANSIKUVA EMMA SARPANIEMI

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

CARLOS LIEVONEN arvioi, että kohkattu Ja alussa oli -teos siirtää todistustaakan vakuuttavasti niille, jotka yhä uskovat myyttiin yhteiskuntajärjestyksen evolutionistisista kehityslinjoista. RAKEL SIMILÄ harhaili Tanja Tiekson Fantasman kanssa, harhautumatta kuitenkaan kuvittelun väitetysti läpeensä hyvästä voimasta. SAKARI LAURILA vastaa dokumentaristi Jouko Aaltosen ensi-illassa esittämään toiveeseen siitä, että Miten korjata maailma olisi alkusysäys keskustelulle.

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry •

Päätoimittaja: Teemu Vaarakallio • Toimitussihteeri: Arto Nyman • AD: Iisa Pappi • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Mediaeval / Stormtype • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2 kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa • ISSN 0783–6198 • Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www. liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

1 / 2023 HIERARKIA / VAALIT
3 LIBERO 1 / 2023

VAALIT / LOL

Oliko tossa seuraavassa lehdessä jokin teema? (13:09)

Hierarkia! (13:23)

Tai hierarkia / vaalit lol (13:23)

Toivon et lehden kannessa lukee ”Hierarkia / vaalit lol” (13:24)

AVUSTAJAN ESITTÄMÄ TOIVE ei ollut kohtuuton, mutten sitten uskaltanut. Vaalit ovat vakava paikka, velvollisuus ja pyhä toimitus, jossa hyväosaisisimmat laittavat itsensä, clouttinsa ja poliittiset resurssinsa likoon. Toisinaan perustellustikin. Miksi siis kakata uurnaan?

Tietenkin vaaleihin osallistuminen ehdokkaana ja äänestäjänä edellyttää jokaiselta lukutaitoiselta ja -tahtoiselta vasemmistolaiselta kognitiivista dissonanssia. Spektaakkelissa puhutaan yhtä, tehdään toista ja tyydytään kolmanteen. Vaikka kaikki tämä on ilmeistä, joutuu jokainen vaalivitutuksesta vihjaava silti vastaamaan syytöksiin demokratiavastaisuudestaan.

Syytökset (antidemokraattisuudesta) ovat kyllä päivästä riippuen hupaisia tai raivostuttavia, ensinkin kun niitä esitetään lähes yksinomaan vaalien yhteydessä. Viestintätoimistojen vallan kasvu, median yksityistyminen, lukutaidon ja koulutuksen periytyminen, postpolitiikka ja konsulttidemokratia, poliittiselta elämältä hapen imevä palkkatyö sekä uussuomettumisen kaltaiset ilmiöt kiihdyttävät urheita demokratia-aktivistejamme merkitsevästi harvemmin.

Mutta on poikkeuksiakin. Esimerkiksi johtamistyylillään hierarkioiden parhaita piirteitä ennenkin havainnollistanut ulkoministeri Pekka Haavisto aktivoitui puolustamaan demokratiaa myös äänestysvali(s)tuksen ulkopuolella jakamalla närkästyksensä kansalaisten autoritarismin vastaisista mielipiteistä ja niiden ilmaisemisesta.

Ei ole sattumaa, että juuri vaalit saavat erityissuojelusta kaikilta demokratiaa estäviltä ja uhkaavilta ilmiöiltä.

Demokratian tilan ja suunnan arvioiminen äänestysprosenttien perusteella on luontevaa, sillä se tarjoaa helpon harhautuksen sellaisista demokratian haasteista, joiden ratkaiseminen ei ole yhtä suoraviivaista tai tapahtuisi välttämättä eliittien erinomaisuuden ulkopuolella.

Koska vasemmisto pärjää vaaleissa yleensä sitä paremmin, mitä useampi äänestää, toivoo kukin vasemmistolaisen maailman puolesta kamppaileva ihmisten käyttävän myös sitä rajallisinta ääntään kopissa. Äänestysprosentin nostamisessa olisi kuitenkin parempi tehdä pitkäjänteistä työtä demokratian puolesta, sen sijaan että isällisen alentavasti muistuttelee (meidän) äänestämisen tärkeydestä vaalien alla.

Vaalit ovat arvatenkin jonkinlainen mittatikku vasemmistolaisen politiikan menestykselle. Vielä parempia ovat lainsäädäntö, työehtosopimukset, hiilidioksidipitoisuuksien kehitys ilmakehässä sekä asekauppasopimukset.

VAALI JA HIERARKIA -aiheisten juttujen lisäksi julkistamme tässä Liberossa hilpeyttä ja harmia aiheuttaneen pilakuvakilpailun parhaimmistoa. Sekä sosiaalisessa- että perinteisessä mediassa saadun laajan näkyvyyden seurauksena toimitukseen on sadellut yhteyden- ja yhteenottoja. Ilahduimme erityisesti viesteistä, joissa käskettiin lopettamaan mielipiteenilmaisu, jotta NATO-jäsenyys ei vaarannu. Olemme syvästi liikuttuneita Liberon ja Vasemmistonuorten koetusta vaikutusvallasta ja arvioidusta uhasta uussuomettumiselle.

Kuten tapoihin kuuluu, tehtailtiin kilpailun järjestäjistä tietysti myös rikosilmoituksia, tällä kertaa perusteena kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Kytät kuitenkin päättivät, ettei persedentti Erdoğan muodosta ryhmää laissa säädetyllä tavalla. Jännä juttu.

Yksi Liberon olemassaolon tavoista on kannustaa ihmisiä poliittiseen toimintaan ja kehittämään omaa ääntään kirjoittajina, keskustelijoina ja kuvittajina. Kommunistikitinän ohella piirroskilpailu onnistuikin

toteuttamaan myös tätä kutsumusta aktivoimalla uusia lupauksia tarttumaan ajankohtaiseen poliittiseen aiheeseen. Esimerkkiä näytti muun muassa kenraalimajuri (evp.) Pekka Toveri, joka ilmoitti kiinnostuksena Liberon avustamiseen Twitterissä.

Libero kiittää lämpimästi tukijoitaan ja rohkaisee niin Pekkaa kuin muitakin kirjoittamaan ensi numeron myötä uudistuvaan lehteemme. Muistakaa myös äänestää lol.

TEEMU VAARAKALLIO Päätoimittaja

PÄÄKIRJOITUS TEEMU VAARAKALLIO
4 LIBERO 1 / 2023

VAALIT VITUTTAA

VAALIT, IHMISEN PARASTA aikaa!

Vaalit ovat demokratian juhlaa, kun koko kansakunta pääsee valitsemaan uudet edustajat. Ja ehdokkaat ovat demokratian sankareita, jotka urhoollisesti laittavat itsensä likoon kansan hyväksi.

Toki todellisuus näyttää usein toisenlaiselta ja vaalit vertauskuviaan vähemmän hohdokkailta.

Vaalikoneet vituttaa. Pakkohan ne on täyttää, kun merkittävä osa äänestäjistä käyttää koneita äänestyspäätöksen tekemiseen, tai näin ainakin väitetään. Niitä on monta, ja jokainen niistä on juuri se, jonka perusteella se äänestyspäätös tehdään. Kysymysten muotoilut päättävät sitten, mistä vaaleissa puhutaan tai vähintään, mistä sinä puhut, koska niihin kysymyksiinhän sinä vastaat.

Eli kerro siinä sitten, ratkaistaanko jengirikollisuus kotouttamisella vai karkotuksilla (koska ongelmahan ovat aina maahanmuuttajat eikä muut tekijät), pitääkö leikata menoja vai lisätä velkaa (koska verottaminen ei ole vaihtoehto) ja valitaanko työpaikat vai ilmastoteot (koska ihmisten ja ilmaston hyvinvointi ovat toisilleen aina vastakkaisia ja ilmastopolitiikka aina masokistista). Ja sitten vastaat näihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan aina uudessa vaalikoneessa, ja mietit, lukeeko kukaan edes niitä vastauksia.

Vaalikampanjointi vituttaa. Onko mahdollista perustella itselleen tuhansien esitteiden tilaamista, kun samaan aikaan materiaa tällä pallolla pitäisi vähentää eikä lisätä? Mutta jos minä en nyt tilaa näitä esitteitä, niin sitten ei ainakaan pääse eduskuntaan, ja sitten sinne menee joku, joka ei halua tehdä mitään ilmastotekoja, eli se on oikeastaan ilmastoteko, että painan jakokrääsää, jos miettii vähän pidemmälle.

Ja sitten vielä pitäisi jaksaa kohdata ihmisiä, joille jakaa niitä asioita. Siinä sitten torilla seisot loskasateessa ja kuuntelet, kuinka kaikki on pilalla (ja näinhän se on), ja että poliitikot ovat syy siihen (ja näinhän se on), mutta oikeastaan pitää koittaa myös vakuuttaa ihmiset äänestämään, koska jos äänestää toisenlaisia

poliitikkoja eduskuntaan, niin sitten asiat voivat olla toisin (ja näinhän se on). Siinähän seisot ja teet tämän viikosta toiseen ja mietit, että lisätäänkö tällä nyt ihmisten uskoa demokratiaan vai ainoastaan vähennetään omaa uskoa siihen.

Vaalikeskustelu vituttaa. Vaalien alla on olemassa vain muutama aihe, joilla on väliä. Ei niitä missään kohtaa varsinaisesti ääneen sovita, mutta pian huomaa, että vaalikoneissa ja vaalitoreilla ja vaalipaneeleissa kysytään muutamia samoja kysymyksiä. Sen sijaan, että vaalit inspiroisivat koko kansakuntaa puhumaan siitä, kuinka ratkaistaan yhdessä kohtaamiamme ongelmia, vaalit jumittavat keskustelun muutamaan aiheeseen ja muutamaan ratkaisuvaihtoehtoon.

Poliittinen mielikuvitus katoaa yhteiskunnalta, mutta ennen kaikkea itseltä. Vastaat samoihin kysymyksiin viikosta viikkoon paneeleissa, toreilla, koneissa ja sitten sama uudestaan. Koita siinä sitten kuvitella maailma kapitalismin jälkeen, kun edes maailman kuvittelu vaalien jälkeen tuntuu vaikealta.

Ja eniten vituttaa, että vaikka kuinka ajattelee eduskunnan olevan kaikessa hitaudessaan ja kompromisseissaan usein osa enemmän ongelmaa kuin ratkaisua, niin ei näitä viitsisi väliinkään jättää. Koska kaikista ongelmistaan huolimatta vaalien ja eduskunnan kokoinen vaikuttamisen paikka on liian arvokas luovuttaa ihmisten ja toimijoiden haltuun, jotka tuhoavat elinolosuhteemme sekä tulevaisuutemme.

Mutta sentään vaalit ovat kohta ohi. Onneksi vuonna 2024 on vain kahdet vaalit. Ja vuonna 2025 sitten toiset kaksi. Ei vituta!

KOLUMNI PINJA VUORINEN
KUVA:
MINERVA SKYTTÄ
5 LIBERO 1 / 2023
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.

“HUH NYT TÖRKEÄÄ”

Kohupilakuvakilpailun voittajaksi ylsi oululainen sarjakuvataiteilija

Aapo Kukko. Ulkoministeriö kertoo suomett– eiku Nato-neuvotteluiden jatkuvan, kilpailusta huolimatta.

LIBERON JA

PILAPIIRROSKILPAILUVASEMMISTONUORTENPÄÄTTYI – KATSO KUVAT!!

LIBERON JA

VASEMMISTONUORTEN pilapiirroskilpailun 500 euron arvoisen pääpalkinnon on voittanut sarjakuvataiteilija Aapo Kukko. Kilpailussa etsittiin poliittisia pilapiirroksia, joissa otetaan kantaa uussuomettumiseen, Turkin presidentti Erdoğanin ihmisoikeusvastaiseen politiikkaan sekä Turkin pohjoisten neuvottelukumppaneiden demokratianvastaisiin ulostuloihin ja yhteistyöinnokkuuteen diktaattorin kanssa.

Kilpailuun lähetettiin lähes neljäkymmentä työtä, joiden joukosta kilpailun tuomaristossa toimineet sarjakuviin erikoistunut kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tietokirjailija Ville Hänninen, kuvataiteilija Nadiye sekä kurdiaktivisti Zilan Deniz valitsivat voittajan. Hännisen mukaan pilapiirtäminen on paitsi visuaalista kerrontaa, myös poliittista toimintaa.

“Parhaimmillaan hyvän poliittisen pilapiirroksen merkitys on siinä, että se kiteyttää jotain erityisen osuvasti tai saa ajattelemaan toisin.”

Kilpailulla Libero ja Vasemmistonuoret halusivat osoittaa tukensa Erdoğanin terrorisoimille kurdeille niin Kurdistanissa kuin Euroopassakin.

Kotoaan Oulusta puhelimitse tavoitettu Kukko kertoo pilakuvan onnistumisen lämmittävän aiemmin sarjakuviin keskittyneen taiteilijan mieltä kovasti.

“Pilapiirtäessä pitää saada aikaan kuva, joka nopeallakin vilkaisulla leikkaa katsojansa tajuntakeskuksen halutulla viestillä. Mikä tahansa kuva, joka ei toimi kuvallisen kerronnan ansioilla, menee metsään. On erityisen mukava kuulla, että tuomaristo kiinnitti huomion kuvakerrontaan, ei selittelyyn.”

Idean piirrokseen hän kertoo saaneensa kylpytakki päällä.

Kukko:

“Tuntui, että Suomi ja Ruotsi on olleet koiramaisesti rähmällään ja häntä heiluen valmiina tekemään mitä vaan saadakseen NATO-luun. Oulussa kohtaamiset kurdien kanssa ja paikallinen liikehdintä on korostanut sitä, miten tärkeä itse aihe on. Kilpailut on yleensäkin kivoja, mutta tilanteen vuoksi osallistuminen tuntui itselleni erityisen tärkeältä.”

Voittajan lisäksi tuomaristo jakoi Sara Usherille, Tarmo Pyykköselle, Sami Nyyssölälle, Petri Ruotsalaiselle, Miro Johanssonille ja Kari Markkaselle kunniamaininnan ansiokkaista kilpailutöistä.

Tuomariston mukaan voittajatyö erottui edukseen vetoavalla kuvakerronnallaan.

”Yksinkertainen muttei yksiulotteinen idea ja hiotun selkeä toteutus. Kuvalla eikä tekstillä kerrottu pilakuva, mitä osoittaa esimerkiksi tehokkaan hetkauttava punaisen värin käyttö”, tuomaristo kommentoi.

Libero ja Vasemmistonuoret kiittävät poliittisesta mielipiteenilmaisusta lämpimästi melkein kaikkia osallistujia poliittiseen viestiin katsomatta. Kiitosten ulkopuolelle rajaamme ainoastaan väkivallalla uhkailleet vellihousut. Teille toivotamme parantumatonta ripulia.

6 LIBERO 1 / 2023
Taiteilijalle on välttämätöntä seurata maailmaa.”
7 LIBERO 1 / 2023

KARI MARKKANEN

“Yksinkertaisella idealla ‘kuoleman kättelystä’ on karmivan värikäs toteutus.”

SAMI NYYSSÖLÄ

“Idea on joskus vaikea pelkistää. Tässä ei ole sitä ongelmaa.”

PETRI RUOTSALAINEN

“Pekka-sedän satutunti. Kuva on kaunis kuin painajainen.”

SARA USHER

“Ammattimainen ja muista kilpailijoista poikkeava toteutus. Valtasuhteiden ja mittasuhteiden rinnastaminen toimii hienosti.”

MIRO JOHANSSON

“Tyylikäs digikollaasi erottuu tasapaksujen kilpailutöiden joukosta.”

TARMO PYYKKÖNEN

“Kuvaa Erdoğanin pakkomiellettä hauskasti.”

1 2 3 4 5 6 1 2 3 4 5 6 8 LIBERO 1 / 2023 vasemmistonuoret

KAIKKI KAIKILLE

9 LIBERO 1 / 2023
vasemmistonuoret vasemmistonuoret vasemmistonuoret vasemmistonuoret vasemmistonuoret

Kapitalismista vapaan maailman aave

Meillä on kaikki teknologiset edellytykset elää vapaata ja yltäkylläistä elämää. Silti käytämme suuren osan ajastamme muiden alaisuudessa tehtävään työhön. Nykyinen järjestelmä tuhoaa luonnon monimuotoisuutta ja kiihdyttää ilmastonmuutosta, mutta emme kykene muuttamaan sen perustuksia. Kapitalismi romahduttaa sekä ympäristön ekologiset että ihmisen psyykkiset järjestelmät. Ajatus massamittaisesta kapinoinnista tuntuu kuitenkin nykyisessä poliittisissa olosuhteissa mahdottomalta tehtävältä.

Edellä kuvatun kaltaisia ajatuksia löytyy filosofi Herbert Marcusen 1950-luvulla kirjoitetusta ja juuri suomennetusta kirjasta Eros ja sivilisaatio. Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta (1955). Marcusen ajatukset tuntuvat yllättävän tuoreilta ja voisivat olla tässä hetkessä esitettyjä. Tai ainakin jos teoksesta riisuttaisiin psykoanalyyttinen sanasto, joka hallitsee kirjan teoreettista käsitteistöä ja johon ei juurikaan törmää Suomessa vasemmiston piirissä käytävissä keskusteluissa. Siksi nykylukija kysyy – Marcuseakin päättäväisemmin – onko psykoanalyysissa edelleen jotain, mistä ammentaa? Miksi kääntää Marcusea juuri nyt? Miltä osin kirja on relevantti nyky-yhteiskunnan ymmärtämisessä ja voiko kirjan käsitteille löytää edelleen käyttöä?

Marcuse on yksi FrankFurtin koulukunnan keskeisistä hahmoista. Hän syntyi Berliinissä juutalaisperheeseen, osallistui ensimmäisen maailmansodan jälkeen nuorena sotilaana spartakistikapinaan, pakeni natsien valtaannousua Yhdysvaltoihin ja kirjoitti toisen maailmansodan jälkeen joukon 1960-luvun opiskelijaradikalismiin ja muuhun uusvasemmistoon vaikuttaneita teoksia. Myös kapitalismin pelisääntöjä noudattavaa maltillistunutta ammattiyhdistysliikettä ja puoluepolitiikkaa kritisoinut kapinamielisempi nuoriso sai Marcusen tuen. Marcuse osallistui siis itse sekä “vanhan” että “uuden” vasemmiston liikkeisiin ja poliittiseen toimintaan ja toimi näiden välisenä siltana. Yhdysvaltojen lisäksi Marcusen vaikutus tuntui Suomen vastakulttuureissa ja uusvasemmistossa. Marcuselta on käännetty suomeksi useita teoksia verkkaiseen tahtiin. Ensimmäiset käännökset ilmestyivät vain muutaman vuoden viiveellä 1960luvulla. Tuolloin kirjailija, kääntäjä ja radikaali Markku Lahtela suomensi kirjat Yksiulotteinen ihminen (1964) ja Ihmisen vapautuksesta (1969). Lahtela toimi erilaisissa yhteiskunnallisissa

liikkeissä ja osallistui esimerkiksi tunnettuun sotilaspassin polttamistempaukseen, jolla protestoitiin suomalaisten aseistakieltäytyjien asemaa ja vastustettiin Vietnamin sotaa.

Eroksessa ja sivilisaatiossa Marcuse pyrkii Sigmund Freudin ja Karl Marxin ajattelun synteesiin, jota on nimitetty freudomarxismiksi. Psykoanalyysin ja marxismin yhdistämistä ovat aiemmin teoretisoineet Wilhelm Reich teoksessaan Fasismin massapsykologia (1933) ja Marcusen tavoin Frankfurtin koulukuntaan kuulunut Erich Fromm. Kaikki edellämainitut kummittelevat myös Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teoksessa Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia (1972). Lisäksi JeanFrançois Lyotardin Économie libidinale (”Libidinaalinen talous”, 1974) mainitaan usein osana samaa jatkumoa. Voisiko näennäiskriittiseen, ylitiedostavaan ja identitaariseen yksilöpuheeseen jumiutuneen vasemmiston törmäyttäminen tämänkaltaiseen libidinaaliseen marxismiin avata tukkiutuneita kanavia? Voisiko törmäys, potentiaalinen räjähdys, päästää nautinnolliset ja kumoukselliset halut virtaamaan vapaina?

Freudia ja psykoanalyysia voi lähestyä ainakin neljää kautta: psykologian ja kliinisen käytännön, taiteen, filosofian tai politiikan näkökulmasta. Marcuse tekee selväksi, ettei hän käsittele psykoanalyysia terapian viitekehyksestä vaan tarkastellakseen “käsitteiden filosofisia ja sosiologisia seurauksia”.

Marcusen näkökulma Freudiin on yhteiskunnallis-filosofinen ja avoimen poliittinen. Kuten Marx kritisoi taloustiedettä sisältä käsin sen omilla käsitteillä ja historiallisesti sitä tuoden esiin sen käsitteiden taustalla olevia konflikteja, tekee Marcuse saman Freudille. Psykoanalyysin sisäisellä eli immanentilla kritiikillä Marcuse ottaa käyttöön psykoanalyysin käsitekoneiston, muttei toista sitä sellaisenaan. Sisältö muuttuu matkalla ja radikalisoituu. Uusiakin käsitteitä syntyy.

Jälkikapitalistista halua käsittelevässä luentosarjassaan teoreetikko Mark Fisher pohtii Marcusen Eroksen ja sivilisaation relevanttiutta nykynäkökulmasta. Fisherin mielestä Freudissa on olennaista halun asettaminen teorian keskiöön. Tämä oli keskeistä Freudin omalle ajattelulle ja sille, miten hän ymmärsi sekä yksilön psyykkeen että yhteiskunnan rakentuvan ja toimivan. Freudilta on löydettävissä kaksi erilaista tapaa ymmärtää haluja ja niitä tulkitsevaa viettiteoriaa. Ensimmäinen on

TEKSTI:
JUHO NARSAKKA KUVAT: LAURA KAMPPI
10 LIBERO 3 / 2022
“Nykyhetkeä pitää arvioida suhteessa siihen sisältyviin mahdollisuuksiin.”

kvasibiologinen ja haluja luonnollistava. Toinen tarkastelee niitä historiallisesti rakentuvina ja muuttuvina. Eroksessa ja sivilisaatiossa korostuu jälkimmäinen.

Erotellakseen selkeämmin Freudin ajatteluun sisältyvää biologisen ja historiallisen tulkinnan mahdollisuutta Marcuse luo omia käsitteitä, joista keskeisimmät ovat torjunnasta johdettu lisätorjunta ja todellisuusperiaatteesta jatkettu suoritusperiaate. Marcuse ei uskonut ihmisten ja ihmiskunnan sisäisten ristiriitojen olevan sovitettavissa harmoniseksi utopiaksi, mutta hän katsoi, että on olemassa tarvittavaa ja tarpeetonta torjuntaa ja sopeutumista. Suoritusperiaate on kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitseva todellisuusperiaatteen historiallinen muoto. Se edellyttää viettielämän keinotekoista sopeuttamista ja ylimääräistä torjuntaa, lisätorjuntaa, jonka avulla ihmiset saadaan raatamaan pääoman alaisuudessa – ja lisäksi vielä nauttimaan alistetusta osastaan. Tulkinnallaan Marcuse historiallistaa Freudin ja tekee Marxin (palkka)työtä koskevan analyysin värittämän kommunistisen luennan psykoanalyysin käsitteistä ja taustaoletuksista. Kylmän sodan antikommunistisen ilmapiirin takia Marxia ei oikeastaan mainita teoksen sivuilla lainkaan, mutta hänen vaikutuksensa on ilmiselvä läpi teoksen. On myös

merkillepantavaa, että suoritusperiaatetta ja siihen sisältyvää raskaan työn kulttia kritisoidessaan Marcuse viittaa kapitalismin lisäksi reaalisosialistisiin maihin.

Keskeinen viittauspiste Eroksessa ja sivilisaatiossa on Freudin teos Ahdistava kulttuurimme (1930). Kirjassa Freud esittää, että ihmisten sisäisistä vaistoista kumpuava pyrkimys tavoitella mielihyvää ja vapautta on tukahdutettava, jotta ihminen voi selviytyä niukkuuden maailmassa. Marcuse esittää kuitenkin kysymyksen: mistä oletus niukkuudesta on alun alkaen peräisin? Ja vielä olennaisempi kysymys – riippumatta siitä, oliko ennen niukkaa vai ei – on se, päteekö tämä oletus enää 1950-luvulla saavutetun teknologisen kehityksen ja elintason nousun jälkeen? Puhumattakaan nykypäivästä.

Freud esittää sivilisaatioteoriassaan, että ihmiskunnan vaivat pulppuavat kolmesta lähteestä: luonnon ylivoimaisuudesta, ruumiin heikkoudesta ja ongelmista niissä normeissa ja järjestelyissä, jotka perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa säätelevät ihmisten välisiä suhteita. Marcuse tarttuu tähän ja huomauttaa, että näistä ainakin ensimmäinen ja viimeinen ovat historiallisia ja jo ylitettävissä olevia.

11 LIBERO 1 / 2023
“Kenties hämmästyttävintä Eroksessa ja sivilisaatiossa on kirjasta välittyvä usko maailman muutettavuuteen.”

Freudin mukaan sivilisaatio perustuu inhimillisten viettien torjuntaan ja alistamiseen. Marcuse ei hyväksy tätä lähtökohdiltaan biologis-essentialistista näkemystä, vaan uudelleentulkitsee Freudia tavalla, jossa tukahduttaminen nähdään ylihistoriallisen ja muuttumattoman mekanismin sijaan seurauksena historiallisista ja muuttuvista yhteiskunnan järjestämisen tavoista. Niukkuus, työn luonne ja määrä eivät ole historiallisia vakioita, vaan muuttuvat ajan saatossa riippuen esimerkiksi teknologian tasosta ja työn järjestämisen tavoista.

Marcusen teos jatkaa Marxin hengessä myös sen suhteen, ettei hän näe kapitalismia pelkästään negatiivisena asiana tai jonkinlaisena totaalisena ideologisena sumutuksena. Hän myöntää kapitalismin ansiot ja katsoo kehittymässä olleen massayhteiskunnan tarjoavan ihmisille juuri sen verran mielihyvän tyydyttämistä, vapautta ja demokratiaa, että kapinoinnista järjestelmää vastaan tulee yhä vähemmän houkuttelevaa.

Lukuasennosta riippuen Marxin ja Marcusen ajatukset kapitalismin tuottamasta vauraudesta voi tulkita enemmän tai vähemmän deterministisesti. Filosofi Silvia Federici on täydentänyt kriittisesti Marxin teoriaa ja kehottanut luopumaan sen deterministisestä luonteesta ja keskittymisestä tuottavaan työhön, jonka hahmona nähtiin työväenliikkeen piirissä perinteisesti tehdastyötä tekevä tai vastaavassa muodollisessa palkkatyösuhteessa oleva valkoinen miestyöläinen.

Marxin lisäksi Federicin kritiikki pätee monelta osin myös Marcuseen. Eroksessa ja sivilisaatiossa ei juurikaan pohdita sukupuolen, luokan tai muiden sosiaalisten erojen vaikutusta teoriaan ja käytäntöön. Onko todellakin niin, että kapitalismin verisen historian läpi on ollut kuljettava, jotta voidaan siirtyä välttämättömyydestä vapauden valtakuntaan? Miksei naisten tai muiden sorrettujen ääntä kuulla sen enempää

Freudin “antropologisessa” sivilisaatioteoriassa kuin Marcusen siitä tekemässä “symbolisessa” tulkinnassa? Sekä Freudin aikaa uudemman antropologian että feministisen teorian näkökulmista Freudin sivilisaatioteoria on lähtökohdiltaan ongelmallinen ja näyttää epähistorialliselta patriarkaaliselta fantasialta.

“työn asteittainen vähentyMinen vaikuttaa väistämättömältä kehityskululta.”

Kenties hämmästyttävintä Eroksessa ja sivilisaatiossa on kirjasta välittyvä usko maailman muutettavuuteen. Marcuse katsoi, että materiaaliset olosuhteet ovat kehittyneet riittävän pitkälle, jotta työaikaa voidaan vähentää runsaasti tai jopa koko työn luonne muuttaa (välineellisestä) tuskaisesta raadannasta nautinnolliseksi (päämääräksi itsessään). Kapitalismin on tukahdutettava ja torjuttava ankarasti tällaista nautinnon ja vapauden lisääntymistä koskevat mahdollisuudet. Tätä kapitalismin tiedostamatonta Marcuse nimittää “vapaan maailman aaveeksi”, joka palaa takaisin ja on torjuttava yhä uudelleen. Hänen mielestään varsinkin mielikuvitus ja taide muodostavat jo nyt alueen, joka muodostaa vastalauseen suoritusperiaatteen hallitsemalle maailmalle: “Taide merkitsee siis vastarintaa.”

Aiemmin mainittu Fisher tarttui ajatukseen kapitalismin torjumasta vapauden kaipuusta ja kehitti tämän pohjalta ajatuksen happokommunismista, jota inspiroi Marcusen kirjan lisäksi 1960-luvun vastakulttuurin luova kapinahenki ja usko radikaalin muutoksen mahdollisuuteen. Fisher kirjoittaa:

“Olen nimennyt tämän aaveen happokommunismiksi. Happokommunismin käsite on provokaatio ja lupaus. Se on jonkin sortin vitsi, mutta vakavalla tarkoituksella. Se osoittaa suuntaan, joka kerran tuntui väistämättömältä, mutta nyt näyttäytyy mahdottomana:

12 LIBERO 3 / 2022

luokkatietoisuuden, sosialistisen feministisen tietoisuuden ja psykedeelisen tietoisuuden yhteenliittymä, uusien yhteiskunnallisten liikkeiden ja kommunistisen projektin fuusio, ennennäkemätön jokapäiväisen elämän estetisointi.”

Eroksessa ja sivilisaatiossa on kirjoitusajankohtaan nähden mielenkiintoista, että Marcuse puhuu työn vähentämisen ja laadullisen muutoksen lisäksi luonnon välineellistämisestä ja ympäristön tuhoutumisesta. Jos nykyinen määrä raadantaa sekä ihmisten että aineellisen ympäristön kustannuksella ei kuitenkaan ole tarpeellista, minkä takia elämme edelleen nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa? Marcusen näkemys on mielenkiintoinen:

“Mitä realistisemmaksi mahdollisuudet vapauttaa yksilöt aikaisemmin niukkuudella ja kehittymättömyydellä perustelluilta rajoituksilta muuttuvat, sitä suuremmaksi kasvaa tarve ylläpitää ja virtaviivaistaa rajoituksia, jotta vallitseva herruuden järjestelmä ei kukistuisi. Sivilisaation on suojeltava itseään vapaan maailman aaveelta.”

esseessä Mainittu ja siteerattu kirjallisuus

Marcusen ajatuksia seuraten voidaan kysyä, mikä pakottaa ihmiset yhä tekemään viisipäiväistä työviikkoa, vaikka nykyinen elintaso on jo kauan ollut saavutettavissa huomattavasti pienemmällä raadannalla. Millaisia ja miten perusteltuja oletuksia nykyisiin työn ja yhteiskunnan järjestämisen tapoihin liittyy?

Freudin sivilisaatioteorian taustalla oleva ajatus niukkuudesta ei pidä paikkaansa, mutta jos nykyinen luonnonvarojen liikakäyttö jatkuu, on mahdollista, että kapitalismi tuottaa maailmaan keinotekoisen niukkuuden sijaan todellista niukkuutta. Siksi tarvitaan vähemmän työtä ja materiaalista tuotantoa ja enemmän uusia tapoja olla ja tuottaa yhdessä, esimerkiksi mielihyvää ja hoivaa. Marcusen ehdotusta lienee kaikki syyt harkita: jos kapitalismista hankkiudutaan eroon, on mahdollista laskea elintasoa ympäristöä säästäen samalla, kun ihmisten vapaus ja nautinto lisääntyvät.

Herbert Marcuse. Eros ja sivilisaatio. Filosofinen tutkielma Sigmund Freudin ajattelusta. 2022. Vastapaino. Suom. Mika Pekkola ja Sauli Havu. Silvia Federici. Re-enchanting the World: Feminism and the Politics of the Commons. 2018. PM Press / Kairos.

Mark Fisher. Postcapitalist Desire: The Final Lectures. 2021. Repeater Books.

Mark Fisher. “Happokommunismi (keskeneräinen johdanto)”. 2023. Suom. Juho Narsakka, Sonja Lampinen, Janne Löppönen, Iida Sofia Hirvonen, Lasse Poser & Mia Haglund. Verkossa: Komeetta.info

Sigmund Freud. Ahdistava kulttuurimme. 1972. Weilin + Göös. Suom. Erkki Puranen.

13 LIBERO 3 / 2022
“ Tätä kapitalismin tiedostamatonta Marcuse nimittää ‘vapaan maailman aaveeksi’, joka palaa takaisin ja on torjuttava yhä uudelleen.”

Kenen näyttämö?

Representaatiokeskustelusta huolimatta näyttelevien ruumiiden hierarkiat on säilytetty jyrkkinä. Näyttelijä Mari Heinilä ja väitöskirjatutkija Riikka Papunen kertovat haastattelussa, miksi suhdettamme näyttämöön ja näyttelevään ruumiiseen on laajennettava.

TEKSTI: KATARIINA YLI-MALMI KUVAT: MARIA ATOSUO
14 LIBERO 1 / 2023

kuvittelen itseni teatteriin. Ajattelen esityksen katsomista, sen kokemista, esiintyvien kehojen tarkastelua.

Lavalla on tuoli. Tuolin vieressä on pöytä. Pöydän vastakkaisella puolella on toinen tuoli.

Kummallekin tuolille on asettunut keho.

Kehot liikehtivät tuoleilla. Vasemmanpuoleinen keho ottaa tukea pöydästä, se nojaa vasemman kyynärvartensa pöytää vasten. Se liikahtelee nytkähdellen pöytää kohti.

Toinen keho, oikeanpuoleinen, nousee ylös tuolilta, nopeasti. Liikkeessä on kiihkoa. Liikeradan loppupuolella liikehtijä asettaa oikean jalkansa tuolinselkämystä vasten. Tuoli värähtää. Se on kaatua kumoon liikkeen voimasta.

Kehot pysähtyvät paikoilleen. On seesteistä. Ilma väreilee teatterin kirkkaassa valaistuksessa. Kehot tuntevat valojen huohottavan poltteen itsessään.

Lavalla on asetelma: tuoli, keho, pöytä, keho, tuoli.

Lavalla on kaksi kehoa, keskenään erilaista.

keskityn esiintyvien kehojen muodostamaan symmetrisen epäsymmetriseen asetelmaan. Yritän päättää, näyttelevätkö ne yhdessä vai erikseen, ovatko ne toisilleen kanssanäyttelijöitä ja millaisen vuorovaikutussuhteen ne rakentavat toisiinsa nähden. Huomaan katsovani kehitysvammaisen näyttelijän suoritusta eri tavoin kuin ei-vammaisen näyttelijän. Suutun itselleni omista ennakkoluuloistani.

Vaikka alun kuvaelma onkin oma kuvitelmani, näyttelijä ja väitöskirjatutkija Riikka Papusen kanssa käymäni keskustelun perusteella tällaisen tulkinnan tekeminen tuntuu varsin yleiseltä. Papusen työssä keskeistä on näyttelevän ruumiin ideaalin purkaminen; hän tutkii kehitysvammaisten näyttelijöiden mahdollisuuksia integroitua teatterialalle ja lähestyy inkluusion ajatusta tarkastelemalla näyttelevään ruumiiseen kohdistuvia ennakko-oletuksia. Papusen oma havainto siitä, että hän itsekin toistaa syrjiviä ja toiseuttavia toimintamalleja ja tekee oletuksia näyttelijöiden taidosta vammaisuuden ja vammattomuuden perusteella, toimi kimmokkeena taiteellisen väitöstutkimuksen aloittamiselle.

“On tärkeää työllistää kehitysvammaisia näyttelijöitä toiminnassa olevien teattereiden tuotantoihin ja vammattomien näyttelijöiden kanssa samoihin esityksiin. Näin monipuolistetaan ajatusta näyttelevästä ruumiista”, sanoo Papunen.

Papunen työstää väitöstutkimustaan Tampereen yliopistolle. Sitä ennen hän on opiskellut Tampereella näyttelijäntaiteen koulutusohjelmassa Nätyllä, josta hän valmistui vuonna 2011. Papunen kertoo pohtineensa etuoikeutettua asemaansa näyttelijänä läpi opintojen.

Näyttelijäopintoihin hyväksytty ihmisjoukko on pieni ja tarkkaan seulottu. Vielä kapeammalta kuitenkin vaikuttaa näyttelevälle ruumiille asetettu ideaali. Ruumiin tulee olla taipuisa ja joustaa, liikkua ja olla kykeneväinen. Ruumis päästää ääntä, syöksyy asennosta toiseen eikä tunne rajoja.

“Näyttelevälle ruumiille osoitettu kapea normi rajoittaa ymmärrystämme siitä, mitä näytteleminen voi tarkoittaa, ja millaisin metodein se voi tapahtua. Olen huomannut ei-vammaisten näyttelijöiden pohtivan oman näyttelemisen ‘pienentämistä’, kun työparina on kehitysvammainen näyttelijä”, Papunen huomauttaa.

Papusen kertoma kuvastaa näyttelemisen ja näyttelijän ruumiin oletetun toimintatilan kapea-alaisuutta. Asetelmaa voidaan kuitenkin alkaa purkamaan, jos hyväksytään lähtökohdaksi näyttelemiseen liittyvä neuvottelu, rakentaminen ja tilannesidonnaisuus. Tällöin voidaan pitää jokaisen ruumiin erilaista tapaa näytellä nimenomaan sinä, erilaisena tapana näytellä. Tähän ei tarvitse liittää hierarkkista arvottamista. Näyttelemistä voisikin pitää vastavuoroisena prosessina, jossa luodaan uusia muuttuvia tapoja näytellä. Samalla suhde näyttelevään ruumiiseen ja näyttelemisen tilaan voi laajentua.

Tällaisen ajattelun innoittamana syntyi Teatteri NEO vuonna 2020, kun Papunen tahtoi toteuttaa väitöstutkimuksessaan hahmottelemiaan ajatuksia käytännössä. NEO kehittää uudenlaista tuetun taiteellisen työskentelyn mallia. Se toimii osana Setlementti Tamperetta, jossa on jo pitkään tuettu kehitys vammaisten ihmisten tavoitteellista kuvataidetyöskentelyä.

Tällä hetkellä NEOon kuuluu kahdeksan kehitysvammaista näyttelijää sekä mentorit Riikka Papunen (taiteellinen tuki) ja Sanna Neuvonen (sosiaalinen ja hoidollinen tuki). Teatteri NEOa rahoittaa Taiteen edistämiskeskus.

NÄYTTELIJÄN PUOLELLA

Nimestään huolimatta Teatteri NEO ei tuota esityksiä, vaan tukee kehitysvammaisten näyttelijöiden freelance-työskentelyä. Ennen Teatteri NEOa tämä ei Papusen sanoin oikeastaan ollut Tampereella edes mahdollista. Kehitysvammaisten näyttelijöiden harrasteryhmiä on toki ollut jo pitkäänkin olemassa, mutta ammattiin työllistyminen on osoittautunut haastavaksi tai lähestulkoon mahdottomaksi.

Teatteri NEO tähtää tämän asetelman muuttamiseen. Sen toimintamalliin kuuluu tuen tarjoaminen niin kehitysvammaisille näyttelijöille kuin heidät palkkaaville tahoillekin. NEOn toiminta muodostuu viikoittaisista kokoontumisista ja tuetusta näyttelijätoiminnasta. Viikoittaiset tapaamiset ovat alusta vertaistuelle ja lisäkouluttautumiselle. Papunen korostaa tapaamisten säännöllisyyden tärkeyttä jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden takaamiseksi.

Teatteri NEOn näyttelijän Mari Heinilän mukaan NEOn toiminnasta on hänelle jatkuvaa hyötyä ja luo Heinilän elämään rutiinia.

15 LIBERO 1 / 2023
Näyttelevälle ruumiille osoitettu kapea normi rajoittaa ymmärrystämme siitä, mitä näytteleminen voi tarkoittaa, ja millaisin metodein se voi tapahtua.”

“Kehitysvammaisten näyttelijöiden harrasteryhmiä on toki ollut jo pitkäänkin olemassa, mutta ammattiin työllistyminen on osoittautunut haastavaksi tai lähestulkoon mahdottomaksi.”

16 LIBERO 1 / 2023

“Näyttelijänä olen kasvanut tosi paljon. Näyttelemisen lisäksi olen saanut ohjata ja opettaa muita. Tärkeää on se, että on tekemistä, eikä tarvitse olla liian pitkään kotona.”

Mari Heinilää ei huoleta näyttelemiseen liittyvät haasteet, vaan hän kertoo nauttivansa uuden opettelusta.

“Tuntuu siltä, että haluaa oppia jatkuvasti enemmän ja ottaa uusia haasteita vastaan. Olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin ja oppia muilta jotakin uutta, mitä en ennen ole itse kokeillut”, Heinilä kuvailee.

Heinilä on ollut Teatteri NEOn toiminnassa mukana aivan sen perustamisesta asti. Hän on näytellyt kymmenen vuoden ajan ja ollut aiemmin mukana La Stradan sekä Wärjäämön teatterin tuotannoissa. Teatteri NEOn kautta Heinilä on kuitenkin työllistynyt ensimmäistä kertaa ammatillisesti, eli saanut palkkaa näyttelijän työstään osana Tampereen Teatterin Kolme tapaa valmistaa Villisorsa-produktiota.

“Pääsin työskentelemään ammattilaisena ja ammattinäyttelijöiden kanssa. Tuntuu, että on itsekin päässyt ammattinäyttelijäksi. En ole ennen saanut palkkaa näyttelemisestä, niin kyllä sillä on merkitystä. En ajatellut palkallisen näyttelemisen olevan mahdollista.”

KENEN NÄYTTÄMÖ?

Teatteri NEOn tuettu näyttelijätoiminta tarkoittaa sitä, että NEOn mentorit Papunen ja Neuvonen ovat kehitysvammaisten näyttelijöiden tukena aina harjoituksista esityksiin.

“Mentoreiden läsnäolo on tärkeää, sillä näin varmistetaan kehitysvammaisten näyttelijöiden parempi integroituminen työryhmään ja työnantajalle mahdollisuus kääntyä NEOn mentoreiden puoleen askarruttavissa kysymyksissä”, Papunen selittää.

Teatteri NEOn pääyhteistyökumppani on Tampereen Teatteri, joka auttaa NEOa ymmärtämään tarkemmin, millä osa-alueilla työnantajat kaipaavat tukea palkatessaan kehitysvammaisia näyttelijöitä rooleihin.

“Tällainen tieto on NEOlle arvokasta, koska NEOn tavoitteena on nimenomaan mahdollistaa kehitysvammaisten näyt telijöiden työllistyminen olemassa olevien teatterien produktioihin sen sijaan, että luotaisiin pelkästään erillisiä kehitysvammaisten näyttelijöiden projekteja. Myös Tampereen Teatteri on sitoutunut tutkimaan ja opettelemaan, mitä kehitysvammaisen näyttelijän työllistäminen käytännössä ja taiteellisesti heille tarkoittaa”, Papunen kertoo.

Kun puhutaan osallistamisesta ja inkluusiosta, tuntuu Teatteri NEOn lähestymistapa perustellulta. Papunen korostaa, että toisinaan voi olla tärkeää tuottaa erillisiä projekteja ja nimenomaan korostaa vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tämän ei kuitenkaan tulisi olla oletusarvoista tai ainoa tilaisuus kehitysvammaisille näyttelijöille.

Mielestäni ongelma on samankaltainen kuin muidenkin vähemmistöjen kohdalla. Vähemmistöön kuulumisesta, kuten vammaisuudesta, tulee kiinnepiste sinänsä eikä näyttelijälle oikeastaan anneta tilaa keskittyä itse näyttelemiseen vaan ainoastaan vähemmistöidentiteetin perkaamiseen.

Pyrkimällä mahdollistamaan kehitysvammaisten näyttelijöiden osallistuminen laajasti erilaisiin projekteihin, Teatteri NEO kyseenalaistaa kehitysvammaisten näyttelijöiden

ammattitaitoon, kykyyn tai taiteellisuuteen liittyviä oletuksia. Samalla projekti pyrkii murtamaan ajatusta siitä, että kehitysvammaisen näyttelijän kanssa työskenteleminen olisi lähtökohtaisesti niin haastavaa, ettei kehitysvammaiseksi kirjoitettuihin rooleihinkaan palkata kehitysvammaista näyttelijää.

NÄYTTELEVÄN RUUMIIN NORMATIIVISUUTTA VASTAAN Papusen mukaan yksi merkittävimmistä ongelmista alalla on juuri erityistä tukea tarvitsevien näyttelijöiden kohtaamat asenteet.

“Olen huomannut kuinka tavanomaista on uskoa kehitysvamman olevan este näyttelemiselle. Usein kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa tehtyä työtä ei ajatella taiteellisena työskentelynä sinänsä, vaan emansipatorisena sosiaalityönä.”

Ongelmana on kehitysvammaisen näyttelijän toimijuuden sivuuttaminen. Kehitysvammaisesta näyttelijästä tulee työskentelyn kohde sen sijaan, että hänet nähtäisiin tasavertaisena toimijana.

“Osallistamiseen ja inkluusioon liittyvät muutosprosessit ovat vasta alkutekijöissään, mutta yksi Teatteri NEOn keskeisistä tavoitteista on kannustaa erilaisia teatterialan toimijoita ainakin harkitsemaan kehitysvammaisten näyttelijöiden palkkaamisen mahdollisuuksia”, Papunen jatkaa.

Kehitysvammaisuus on osittain yhteiskunnan määrittämä lokero, johon sujahtavalle oletetaan tietynlainen elämäntapa ja -rytmi. Papusen mukaan vammaisuuden lokeroa ei tarvitse pitää yksinomaan huonona lokerona – siinä voi olla turvallista ja suojeltua elää. On kuitenkin hyvä muistaa, että se mahdollistaa vain yhdenlaisen elämänpolun. Haasteita muodostuu, kun kehitysvammainen ihminen tahtookin valita toisenlaisen polun. Esteenä on muun yhteiskunnan asenteet, jolloin rajojen venyttämisestä ja murtamisesta tulee hankalaa. Yhteiskunnan voi olla vaikeaa antaa tilaa kehitysvammaisille toteuttaa itsensä näköistä elämää.

Papunen kannustaakin ajattelemaan näyttelemistä ja teatterityötä jatkuvana vuorovaikutuksena, jossa moninaisen näyttelemisen kentän synnyttäminen on arvokasta koko alalle. Vaikka teoriasta puuttuu tällainen ajatus, on näyttelevä ruumis riippuvainen toimija, joka muodostaa aina uudenlaisia keskinäissuhteita ja näyttelemisen keinoja kanssanäyttelijän ruumiin kanssa. Väitöskirjassaan Papunen tarkastelee kanssanäyttelemistä, kuvauksia symmetrisistä suhteista kehitysvammaisten ja eivammaisten ruumiiden välillä, aitoa tasavertaista yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Näistä näkökulmista vastaus kysymykseen siitä, kenen näyttämö oikeastaan onkaan, muuttuu moniulotteisemmaksi ja siksi kiehtovammaksi. Kysymyksenasettelun oikeutus ja merkitys kiteytyy hyvin Heinilän näyttelijäntyöhön liittyviin toiveisiin: “Haluaisin olla näyttelemässä isolla näyttämöllä, sillä näyttämö on itselle turva.”

17 LIBERO 1 / 2023

Arkista palvelutyötä

helsingin kaupunginMuseossa esillä ollut näyttely Horot kulkee punaisen väreissä. Seksuaalikasvattaja ja ihmisoikeusaktivisti Terhi Suokkaan kuratoiman näyttelyn seinät ovat punaiset. Katolisessa maalaustaiteessa Maria Magdalena on verhottu punaisiin vaatteisiin. Keskiajalla seksityöntekijöitä velvoitettiin käyttämään punaista käsivarsinauhaa erotuksena kunniallisista naisista. Manner-Euroopan suurkaupungeista, kuten Hampurista ja Amsterdamista, löytyy vieläkin punaisten lyhtyjen alueita. 1960-luvulla myös suomalaiset naiset pyrkivät kiinnittämään asiakkaiden huomion käyttämällä punaista vaatteissaan. Kuten sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontula väitöskirjassaan Punainen eksodus kirjoittaa, punainen on huoruuden väri.

Maaliskuun alussa päättynyt näyttely pohjautuu seksityöntekijöiltä kerättyyn haastatteluaineistoon ja muuhun materiaaliin, jota täydentävät asiakkaiden, asiantuntijoiden ja järjestöihmisten haastattelut. Sen tavoitteena on avata seksityöntekijöiden työn todellisuutta niin, että siihen liittyvä stigma vähenisi. Näyttelyn seinillä on runsaasti tekstikenttiä, mikä tekee näyttelykokemuksesta hivenen raskaan. Toisaalta tekstin määrä on perusteltu, koska näyttelyn järjestäjät ovat halunneet antaa yhteiskunnassa vaikeasti esiin pääseville näkemyksille tilan ja ajan.

Tekstikentät tuntuvatkin kuin suuren palapelin osilta, jotka eivät tarjoa nopeaa tyydytystä malttamattomalle tai tirkistelynhaluiselle kävijälle. Seksityöntekijöiden kertoessa työstään kävijälle avautuu erityinen näkymä yhteen asiakaspalvelutyöhön muiden joukossa, unohtamatta työhön liittyviä epäkohtia. Eräässä huoneessa on sanomalehdistä otettuja kopioita, joissa uutisoidaan alaikäisten myymästä seksistä ja yhteen rasiaan on aseteltu sarjamurhaaja Michael Penttilän nahkakäsinereplikat. Oman suuni veti virneeseen erään kekseliään asiakkaan DIY-seksilelu, jossa penis työnnetään maalitaulun reiästä sisään ja haaroihin ammutaan pyssyllä niin, että kirpaisee.

Helsingin kaupunginmuseon Horotnäyttely on todiste yhteiskuntamme avautumisesta seksityöntekijöiden ajatuksille ja kokemuksille, kirjoittaa Kirsi Uusitalo.

TEKSTI: KIRSI UUSITALO

KUVAT: MAIJA ASTIKAINEN / HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO

Suurimman vaikutuksen teki erääseen huoneeseen sisustettu, hyvin arkinen makuuhuone parisänkyineen ja 1990-luvun mieleen tuovine, pastellisävyisine täkkeineen. Yöpöydille on asetettu dildoja ja talouspaperirulla, ja sänkyä vastapäätä asetetussa lipastossa on lisää seksityössä tarvittavaa rekvisiittaa, kuten peruukkeja. Tavallisten seinälamppujen arkinen valo on kaukana punaisten lyhtyjen mystisestä, hekumallisesta tunnelmoinnista. Suurin osa huoneen rekvisiitasta on peräisin seksityöntekijöiltä. Huoneeseen on myös asennettu nauhoite, jossa ystävällisellä ja samalla asiallisella äänellä nainen ilmoittaa kolmella kielellä tervetuloa, hoidetaan

18 LIBERO 1 / 2023

maksu ensin pois alta, kylpyhuoneessa voi käydä pesemässä kädet ja minä odottelen sinua tuolla makuuhuoneen puolella. Mieleen tulevat junien kuulutukset, jotka hoitaa robotti, ja liukuhihnamaisen viivakoodipiippauksenkin keskellä hymynsä säilyttävät asiakaspalvelijat.

Vaikutelma ei ole harhaanjohtava. Anna Kontula kertoo, että asiakkaan ilmestyessä suomalaisen seksityöntekijän yksityisasunnolle nettiviestittelyn jälkeen odottaa perillä hyvinkin standardoitu palvelu. Ajasta ja palvelun sisällöstä on sovittu tarkkaan etukäteen ja homma hoidetaan ystävällisesti, mutta tietyllä viileydellä. Kontulan mukaan niin kutsuttua girlfriend experienceä, eli romanttista seurustelufantasiaa haikailevat suomalaiset miehet matkustavatkin yleensä suurempien tuloerojen maihin, joissa seksityöntekijän aikaa on helpompi ostaa.

BORDELLIT MENI, TYTTÖYSTÄVÄKOKEMUS JÄI

Näyttely painottuu nykyaikaan, mutta 1800-luvun tyyliin sisustettu seurustelunurkkaus, johon kuuluvat koristeellinen kulmasohva, sermit ja pehmeää valoa pieneen soppeen levittävä jalkalamppu, vie bordellien aikakauden Helsinkiin. Silloin bordelleihin tultiin viettämään aikaa ja viihtymään – tunti ja ulos ei kuulunut tuolloin seksipalvelujen luonteeseen.

Näyttelyn kuraattorin Terhi Suokkaan mukaan onkin ikävää, että nyky-Helsingissä ei ole 1800luvun kaltaisia viihdekeskuksia. 1800-luvulla bordelleissa tarjoiltiin alkoholia, pelattiin korttia, musisoitiin ja tanssittiin, monesti myös nujakoitiin. Larin-Kyöstin vuonna 1919 ilmestynyt novelli Ilotyttö tarjoaa kurkistusaukon menneen vuosisadan

tunnelmaan helsinkiläisessä bordellissa, jota johtaa madame Mirtsa:

He istuivat pöydän ympärillä. Mirtsa kertoi kaskuja, Lennin kanssa pelasivat he mustaapekkaa, ja Mirtsa kaatoi viiniä, jota Miili mielihyvissään maisteli. Hän kuunteli ja kikatteli muiden mukana. Toisinaan oli Miili kuulevinaan kulkusten kilinää pihalta ja outoja ääniä viereisistä huoneista. Toisinaan sinne katosi Mirtsa, kuului korkkien pauketta, toisinaan naisten ja miesten naurua. --- Toisinaan alkoi vanha piano rämistä, kuului kolinaa ja tanssin askeleita ja naisten huutoja. --Äkkiä paukahti ovi ikään kuin joku olisi viskannut siihen pullon. Kuului rytinää ikään kuin joku raskas olento olisi otellut toisen kanssa.

Näyttelyn seinälle nostettu kyltti kertoo, että bordellit kiellettiin Helsingissä vuonna 1884.

Kallion Ruusu -salanimellä esiintyvä pitkän linjan seksityöntekijä kertoo kehityskuluista 1990luvulta nykypäivään. Hän aloitti uransa hieromalaitoksella vuonna 1996, jolloin seksityö oli hänen mukaansa helppoa. Asiakkaat eivät olleet vaativia, eikä erikoisuuksia kysytty. Se, että seksiä sai nuorelta ja nätiltä naiselta, oli tarpeeksi sävähdyttävää.

Kallion Ruusun mukaan 1990-luvulla seksityöntekijät eivät olleet kovin ammattimaisia. Ammatissa toimi päihderiippuvaisia, taloudellisesti tiukoilla olleita kokeilijoita ja pitkälle alkoholisoituneita kehäraakkeja. 2000-luvulla asiakkaiden vaatimustaso

19 LIBERO 1 / 2023

nousi ja samalla seksityöntekijöistä tuli ammattimaisempia. Mukaan alalle tuli muun muassa opiskelijoita ja niin asiakaskunta kuin palvelujen myyjät nostivat tasoaan.

Vaikka paljon on parissa vuosisadassa muuttunut, on yksi asia säilynyt ennallaan: girlfriend experience ei Anna Kontulan mukaan ole mikään uuden ajan ilmiö. Tyttöystäväkokemus on toki vain yksi nykyisin tarjotuista palveluista, mutta tosiasiassa seksityöntekijä joutuu tekemään aina jonkin verran emotionaalista työtä pelkän seksin myymisen sijasta.

1800-luvulla sovitut avioliitot, niin kutsutut järkiavioliitot, vaikuttivat siten, että aviomiehen ja vaimon välinen suhde saattoi olla hyvinkin etäinen. Tällöin aviomiehet hakivat emotionaalista turvaa ja hoivaa seksityöntekijöiltä. Maaseudulla varsinaisia seksityöntekijöitä yleisempiä lienevät olleet satunnainen vastikkeellinen seksi ja seurustelu, joka sisälsi taloudellisia huomionosoituksia. Seksityöntekijät eivät olleet vain fyysisten tarpeiden tyydyttäjiä. Kontulan kirjassa Punainen eksodus eräs suomalainen seksityöntekijä tuo esiin ajatuksensa tyttöystävän esittämisestä:

Tosi vaivalloinen poka. Koko ilta meni siihen syömiseen ja naimiseen ja kumi hiersi paikat rikki. Sit se uteli koko ajan, vaikka mä sanoin, että mä en puhu töissä yksityiselämästä. Laitoin sen numeron kännyyn, etten enää vastaa sille.

Seksityöntekijöiden toimenkuvaan kuuluu selkeän eron tekeminen yksityiselämän ja työn, siviilielämän suhteiden ja työsuhteiden välille. Romanttisemman palvelun havittelijat voivat yrittää koukata seksityöntekijän siviiliminän puolelle, mikä lisää työn kuormittavuutta. Liian läheisiin väleihin tunkeutuva asiakas on työntekijälle rasite ja emotionaaliselle työlle on vedettävä rajat.

SEKSITYÖN STIGMA VAIKEUTTAA TYÖN

HARJOITTAMISTA

Yhdessä huoneessa pyörii mustavalkoinen video 1970-luvulta. Dokumentissa miesääni kertoo, että seksityöntekijät ovat hukassa olevia, maalta muuttaneita tyttösiä ja asiakkaat useimmiten peräkammarin poikia, jotka eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule koskaan muodostamaan naisen kanssa rakkauteen perustuvaa kypsää suhdetta. Dokumentissa stigmatisoidaan siis sekä seksityöntekijät että heidän asiakkaansa.

Helsingin kaupunginmuseon näyttely on todiste siitä, että yhteiskuntamme on avautunut seksityöntekijöiden ajatuksille. Olemme viimein kiinnostuneita siitä, millaista työ oikeasti on ja miksi siihen ryhdytään.

20 LIBERO 1 / 2023

Kuitenkin maailmalla leviää niin kutsuttu Ruotsin malli. Tällä viitataan Ruotsin päätökseen kriminalisoida seksin ostaminen, mikä on vaikeuttanut seksityöntekijöiden asemaa merkittävästi. Muun muassa Kanada ja Ranska ovat seuranneet Ruotsin esimerkkiä. Miksi edistyksellisyydestään tunnettu Ruotsi on valinnut tien, joka pikemminkin vaikeuttaa haavoittuvassa asemassa olevien naisten elämää kuin auttaa heitä?

1970-luvun radikaali feminismi oli seksikielteistä. Andrea Dworkinin kaltaiset feministit kirjoittivat, että heteroseksuaalisuus sinänsä asettaa naisen alisteiseen asemaan suhteessa mieheen ja prostituutio on vain ääriesimerkki siitä, miten naiset joutuvat luovuttamaan ruumiinsa ja seksuaalisuutensa miesten käyttöön. Ruotsin mallin takana vaikuttaakin mahdollisesti 1970-luvulta periytyvä ajattelu ja radikaalifeminismiin sisältyvä kostonhimo, joka kohdistuu miehiin vallan käyttäjinä.

Miesten rankaisu ei kuitenkaan auta seksityötä tekeviä naisia. Seksityö muuttuu vain vaikeammaksi, samalla kun seksityöntekijöiden aseman tavallisina työläisinä oikeuksineen turvaavat lainsäädännölliset ja sosiaaliset parannukset jäävät tekemättä. Stigmatisoidussa ajattelutavassa ei olla kiinnostuneita siitä, miten naiset pärjäävät asiakkaiden hankinnan muututtua hankalammaksi, vaan rankaisu kohdistuu aina myös naisiin.

Kriminalisoinnissa on ehkä kyse neuvottomuudesta. Taustalla vaikuttaa radikaalifeministinen ajattelu miesten pahuudesta, mutta Ruotsin mallista paistaa läpi myös se, että seksityöntekijöitä koskevalle stigmalle ei osata tai haluta tehdä mitään. Stigman poistaminen onkin vaikeampi prosessi kuin seksin oston kriminalisointi

Seksityöntekijät joutuvat edelleen pelkäämään sitä, mitä paljastuminen seksityöntekijäksi voi tarkoittaa. Seksityöntekijä joutuu Ruotsin mallissa pelkäämään sitä, että hän voi menettää lapsensa,

toisen työnsä tai vaikka pankkitilinsä, jos muut saavat tietää hänen ammatistaan. Stigma kannustaa niin turhien lastensuojeluilmoitusten tekijöitä kuin muita ilmiantajia ja nostaa seksityöntekijän kynnystä ottaa yhteyttä poliisiin, sillä ei voi tietää, miten seksityöntekijän kokemaan väkivaltaan viranomaisten parissa suhtaudutaan.

Kaupunginmuseon näyttelyssä stigmaan viitataan muun muassa niissä tekstikentissä, joissa kerrotaan seksityöntekijöiden halusta olla lainkuuliaisia veronmaksajia:

Kaikenlainen salailu ja kiertely ajavat tätä työtä harmaalle alueelle, koska päättäjät tekevät tästä vaikeaa. --[Tietojen] pitää näkyä vain verottajalle ja kirjanpitäjälle. Tämä on varmaan yksi syy, miksi moni ei perusta yritystä. Seksityössä huonoa on turvallisuus.

Stigma näkyy myös seuraavassa järjestöihmisen lausunnossa:

Kyllä rohkenen edelleenkin väittää, että jos me katsotaan prostituution tai seksityön kenttää, segmentti joka tekee sen vapaaehtoisesti, on paljon pienempi kuin se joka tekee tätä työtä pakosta.

Kaikki näyttelyssä mukana olevat järjestöihmiset eivät jaakaan ajatusta siitä, että seksityö on sinällään ongelmatonta ja vikaa löytyy vain yhteiskunnan asenteista.

EMOTIONAALINEN TYÖ NYKYKAPITALISMISSA

Näyttelyn eräässä tekstikyltissä Anna Kontula toteaa, että seksityöntekijöihin liittyy paljon mystifikaatiota, jossa joko glorifioidaan tai demonisoidaan seksityötä. Yksi tavallinen suhtautumistapa

“Mieleen tulevat junien kuulutukset, jotka hoitaa robotti, ja liukuhihnamaisen viivakoodipiippauksenkin keskellä hymynsä säilyttävät asiakaspalvelijat.”
21 LIBERO 1 / 2023

seksityöntekijöihin näiden lisäksi on uhriuttaminen. On tyypillistä, että seksityöntekijöiden oletetetaan olevan traumatisoituneita mielenterveyspotilaita.

Uhriuttaminen voi olla myös sitä, että seksityöntekijän tulkitaan olevan vaikkapa talousjärjestelmän, patriarkaalisen kapitalismin, uhri.

Sosialistisesti painottuvassa feminismissä seksityöntekijöitä pidetään tavallista palkkaorjaa, kuten tehdastyöläistä, huonommassa asemassa olevana.

Tavallinen palkkaorja luovuttaa ruumiinsa toisten käyttöön tai irrottaa itsestään palvelun, mutta seksityöntekijä myy itsensä tunteineen päivineen.

Kun nainen ostetaan, ei olla kiinnostuneita vain ruumiista, vaan halutaan imeä kaikki myös naisen tunne-elämästä. Caroline Patemanin mukaan ei haluta kuuliaista orjaa, vaan suosikkiorja.

Seksityön stigmaan kuuluu nimenomaan se, että naisen ajatellaan myyvän itseään, sillä seksuaalisuuden piirissä tapahtuvan vaihtokaupan ajatellaan koskevan sekä ruumista että psyykeä. Seksuaalisuus kattaa tunnekokemuksemme ja sen, miten kohtelemme itseämme ja muita. Seksuaalisuudella ei tarkoiteta vain seksin harrastamista, vaan se on koko ihmiselämää leikkaava osa-alue, kuten Terhi Suokas kirjoittaa kirjassaan Kyllähän mä tiedän miltä huora näyttää. Seksityöntekijöiden oletetaan tekevän väärin itseään kohtaan muun muassa silloin, kun he väittävät nauttivansa seksistä asiakkaan kanssa. Tällaisen ”valehtelun” ajatellaan vahingoittavan seksityöntekijän siviilielämän suhteita. Emotionaalinen työ on kuitenkin nykyisin tavallinen osa monien palveluammatissa toimivien työtä. Kapitalismissa elämme vaihetta, jossa työmarkkinoilla arvostetaan persoonan peliin laittamista tavalla, joka on omiaan häivyttämään yksityiselämän ja työelämän välistä rajaa. Autenttisuus on kovassa huudossa, ja sitä voi ilmentää erilaisilla tavoilla, kuten käyttäytymällä siten, että se vaikuttaa spontaanilta ja sydämelliseltä. Kommunistisessa manifestissa Marx ja Engels toteavat, että kapitalismissa työläisen on myytävä itseään paloittain kuin mitä tahansa tuotetta. Sosialistisesti painottuvassa feminismissä tämä kohta on otettu seksityön vastaiseen käyttöön, vaikka Marx ja Engels eivät tee eroa tässä kohtaa seksityön ja muun työn välillä. Kaikki myyvät itseään.

Myös minut on pyritty imemään emotionaalisesti kuiviin. Puhelinmyyntityössä jouduin intensiiviseen koulutukseen, jossa äänenkäyttöni pyrittiin muokkaamaan uusiksi, jotta asiakkaat mieltyisivät minuun. Äänestäni pyrittiin koulimaan hyväntuulinen, jämäkkä ja luotettavan oloinen. Ääntämysharjoitukset tuntuivat siltä, kuin kurkkuni ympärille olisi kietoutumassa väkivaltainen koura, joka ei ole mihinkään tyytyväinen, vaikka olin koko ajan parhaimpia myyjiä yksikössämme.

SEKSITYÖNTEKIJÄT PITÄVÄT PUOLENSA

Uskon, että seksityöntekijöillä on paremmat mahdollisuudet rajoittaa sitä, kuinka paljon energiaa heiltä pyritään imemään. Seksityöntekijät arvostavat työnsä mahdollistamaa vapaa-aikaa ja sitä, että suhteellisen lyhyillä sessioilla voi tehdä hyvän tilin. Ilo rahakkaasta sivubisneksestä näkyy seksityöntekijöiden ottamissa valokuvissa, joissa esimerkiksi seteleitä on aseteltu siemennestettä tuuttaavan peniksen muotoon. Monella seksityöntekijällä onkin päätyö ja seksipalveluita tarjoamalla saadaan lisätuloja. Toisaalta seksityö on korvauksen ja vapaa-ajan suhteen edellä useita muita palvelualan matalapalkkatöitä, jotka vievät suuren osan ajasta ja huonolla taloudellisella korvauksella.

Seksityöntekijä voi laittaa eston puhelimessaan hankalalle asiakkaalle. Työn kuormittavuutta vähentää se, että sessiot ovat suhteellisen lyhyitä ja se, että seksityöntekijät voivat muotoilla palvelunsa sellaisiksi kuin haluavat. Yksi väärä mielikuva on se, että seksityöntekijä on asiakkaiden armoilla. Tämä ajatus juontaa juurensa ”itsensä myymisen” valhekuvaan. Seksityöntekijät ovat kuitenkin yrittäjämäisesti toimivia palvelun tarjoajia, jotka alalle tullessaan päättävät, minkälaisia palveluja he myyvät ja mihin suostuvat. Näyttelyssä voi seurata monitorilta, miten seksityöntekijät omilla kanavillaan levittävät kollegoilleen tietoa asiakkaista, joita kannattaa välttää. Hankalien asiakkaiden ilmiannosta käytetään nimeä Musta Lista. Seksityöntekijät pitävät puoliaan. Helsingin kaupunginmuseon näyttely onnistuu hyvin tekemään selväksi sen, että suurin osa seksityöntekijöistä ainakin Suomessa on töissä vapaaehtoisesti. Alalle tuloa selitetään vapaa-ajan arvostuksella, hyvillä ansaintamahdollisuuksilla ja sillä, että seksi on nautinnollista. Kaikkea tekstimateriaalia tuskin kukaan tulee lukeneeksi, mutta onneksi näyttelyn esineet kertovat omaa tarinaansa siitä, että seksi on kaupallisellakin puolella iloinen asia.

22 LIBERO 1 / 2023

“Seksityön stigmaan kuuluu

nimenomaan se, että naisen

ajatellaan myyvän itseään, sillä seksuaalisuuden piirissä

tapahtuvan vaihtokaupan

ajatellaan koskevan sekä

ruumista että psyykeä.”

23 LIBERO 1 / 2023

LOISET JA VAMPYYRIT: kaupungistumisen ekologinen kestämättömyys

Kaupunkeihin liittyvät ekologiset ongelmat johtuvat niiden aineenvaihdunnan ulkoistamisesta. Kaupungit eivät tuota käyttämiään resursseja, niele päästöjä tai useinkaan käsittele jätteitään, vaan toimivat maailmantalouden kasvu- ja kulutuskeskuksina ulkoistaen samalla ympäristövaikutuksensa ympäröiville alueille. On aika havahtua kaupunkien ja kaupungistumisen systeemiseen ekologiseen kestämättömyyteen.

TEKSTI: TONI RUUSKA KUVAT: OLLI KORPELA

“kestävyys” Mainitaan 2020-luvulla tavoitteena niin yliopistojen, hallitusohjelmien kuin yritysten visioissa. Näkökulmasta ja tahosta riippuen termillä viitataan esimerkiksi ”kestävään kehitykseen”, ”kestävään kasvuun” tai ”kestävään siirtymään”. Kestävyydestä on siis olemassa monia eri tulkintoja niin kutsutusta ”heikosta” aina todella ”vahvaan” saakka.1 Mahdollisesti johtuen juuri kestävyys-termin soveltuvuudesta moniin – ja usein myös ristiriitaisiin – tarkoitusperiin vain harvalla meistä modernien yhteiskuntien asukeista tuntuu olevan käsitys siitä, millaista kestävä elämä käytännössä olisi.

Mutta miten voisikaan olla? Olemmehan syntyneet ja sosiaalistuneet maailmanhistorian kestämättömimpiin yhteiskuntiin, keskelle kulttuuria, joka on kiihtyvän luonnontuhonnan sekä paikalliskulttuurien ja alkuperäiskansojen likvidoimisen sivussa kehittänyt idean ”kestävyydestä”. Ei liene ihme, että olemme hukassa, kun meillä on kokemusta vain nopeasta hävityksestä.

Eräs keskeinen kestävyyteen liittyvä väärinymmärrys koskee kaupunkeja ja kaupungistumista. Jostain syystä monet tuntuvat olettavan, että kaupungit ja kaupungistuminen edustavat kestävyyttä

1 Katso

tai edesauttavat siihen siirtymistä. Argumenttilinja kaupungistumisen puolesta kulkee yleensä siihen suuntaan, että ekologisen kestävyyden näkökulmasta kaupungit eivät ole ongelma, koska ne vievät vain 1–2 prosenttia maapallon kokonaismaa-alasta. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa maailman suurin kaupunki, Tokio, jossa asustaa jopa 40 miljoonaa ihmistä, mutta kaupunki vie vain häviävän pienen osan koko Japanin maa-alasta.

Ajatellaan siis, että kun ihmiset pakkaantuvat kaupunkeihin, suurempi osa maasta jää muuhun käyttöön ja myös muun luonnon tarpeisiin. Tai sitten ajatellaan niin, että tiivis kaupunkiasuminen säästää energiaa, kun ihmiset asuvat päällekkäin eivätkä tarvitse liikkumiseen omaa autoa hyvien joukkoliikenneyhteyksien takia. Näin likinäköinen näkemys kaupungeista peittää kuitenkin alleen niiden ulkoistetun ja kasvavan ekologisen jalanjäljen.

MONIMUTKAISET KULUTUSKESKUKSET

Ennen kaupunkien ja kaupungistumisen lyttäämistä on mainittava lieventävänä asiahaarana se ilmiselvyys, että kaupungeissa on eroja ympäristövaikutusten ja ihmisten hyvinvoinnin suhteen:

ajatellaan vaikkapa Kööpenhaminan pyöräruuhkia suhteessa Los Angelesin loputtomiin moottoriteihin ja liikenneruuhkiin tai ”punaisen Wienin” tuetun asumisen kokeiluja 1900-luvulla verrattuna nyky-Lagosin ja -Kalkutan slummeihin. Kyllä, kaupungistuminen on ollut erilaista ympäri maailmaa, mutta kestäväksi tai kestävyyssiirtymää edistäväksi sitä ei soisi nimitettävän missään. Miksi ei?

Palataan Tokioon. On samantekevää, pidetäänkö Tokiota hyvänä esimerkkinä kaupungistumisesta (harva on todennäköisesti sitä mieltä), sillä huolimatta siitä mikä nykypäivän kaupunki on kyseessä, pitää seuraava paikkansa: kaupungit ulkoistavat ekologisen jalanjälkensä niiden rajojen ulkopuolelle.

Kaupungit pystyvät kasvamaan ja kukoistamaan vain tuomalla resursseja ja energiaa niitä ympäröiviltä alueilta. Lisäksi kaupungit toimivat etenkin kapitalistisessa maailmantaloudessa korostetusti kulutuskeskuksina ja kasvutalouden moottoreina. Tai jopa sydämen kaltaisina eliminä, joihin maaseutujen, erämaiden, kaivosten ja maailmanlaajuisten toimitusketjujen verisuonisto jatkuvasti pumppaa lisää resursseja ylläpitääkseen ja kasvattaakseen niiden elinvoimaa.

esim. Heikkurinen, P. & Ruuska, T., 2022. Kestävän elämän manifesti. Vihreä elämänsuojelun liitto ry, Vaasa.
26 LIBERO 1 / 2023

Kriittisessä kaupunkitutkimuksessa kaupungistuminen ymmärretään laajana prosessina. Tässä kehyksessä kaupungistumiseen ja kaupunkien toimintaan liitetään ulkopuolisten alueiden ja ekosysteemien systemaattista haltuunottoa kaupunkien tarpeista käsin. Siihen kytkeytyy sekä kaupunki-infrastruktuurin rakentamista, huoltamista ja korvaamista että myös perinteisten maankäyttötapojen ja toimeentulomuotojen rapautumista. Usein nämä kaupungistumiseen liitoksissa olevat prosessit tiivistyvät yhteismaiden yksityistämiseen, uusiin kaivoshankkeisiin ja teollisen maatalouden leviämiseen paikalliskulttuurien ja villin luonnon kustannuksella.2 Erityisesti nykypäivänä kaupungistuminen kytkeytyy kapitalistiseen kasvutalouteen ja ekologisen kriisiin niiden johtuessa esimerkiksi modernien kaupunkien infrastruktuurin resurssi-intensiivisyydestä ja asukkaiden korkeasta elintasosta.

Mitä teollistuneemmasta, teknologisoituneemmasta ja vauraammasta kaupungista on kysymys, sitä suurempi ja ulkoistetumpi ekologinen jalanjälki kaupungilla on. Tokion tapauksessa kaupungin vuosittain käyttämien resurssien tuottamiseen vaadittava maa-ala

on kaksi kertaa niin suuri kuin koko Japanin pinta-ala. Tämän laskelman on esittänyt William E. Rees, jota saamme kiittää ekologinen jalanjälki -termistä sekä sen laskutavan kehittämisestä.3 Reesin mukaan modernien nykykaupunkien tarvitsemien resurssien maa-ala on – kaupungista riippuen – 100- tai jopa 1000-kertainen verrattuna kaupungin fyysiseen kokoon.4

Kaupungit maailmantalouden kulutuskeskittyminä voivat siis kukoistaa vain toisten kustannuksella: ne panevat pakostikin muut tuottamaan lähes kaiken kuluttamansa, koska se ei mitenkään onnistuisi paikan päällä – tila ei yksinkertaisesti riitä. Tokion syke jatkuu siis vain, mikäli sinne virtaa jatkuvalla syötöllä resursseja, eikä pelkästään kaikkialta Japanista, vaan myös kaikista muista maailmankolkista.

Kaupungit ovat siis luonteeltaan loismaisia tai vampyyrien kaltaisia olioita, jotka imevät elinvoimansa niitä ympäröiviltä seuduilta ulottaen verisuonistonsa mitä kaukaisimmille tienoille. Kaupunkien elinvoimaisuuden, kulttuurin kukoistuksen ja houkuttelevuuden toinen puoli on maaseutujen ja maaperän köyhtyminen, teollisen maatalouden monokulttuurit, ekstraktivismi sekä

2 Esim. Brenner, N. & Schmid, C., 2015. “Towards a new epistemology of the urban?”. CITY, 19(2–3), 151–82.

vieraantuminen fyysisestä maanläheisestä työstä ja orgaanisesta luonnosta.

Tokion kaltainen megakaupunki on asia erikseen, mutta kaupunkien lois- tai vampyyrimaisuus ei niinkään liity kaupungin kokoon, vaan ennemminkin niiden olemukseen, vaurauteen ja resurssi-intensiivisyyteen. Kaupunkielämän edellytykset, kuten ruoka ja vesi, on aina pitänyt tuoda kaupunkiin enimmäkseen niiden ulkopuolelta (vrt. esim. Rooman akveduktit), mutta teollisen ajan kaupungit ovat laajentaneet kaupunkien ympäristövaikutukset globaaleiksi. Nykyaikainen kaupunkielämä vaatii aina joidenkin toisten töihin panemista, olivat he sitten ihmisiä, luonnonvaroja tai muunlajisia, jotta moderni kaupunkilainen voisi tulla toimeen. Varsinkaan nykyajan kaupunki ei ole eikä voi olla omavarainen.

Helsingin tapauksessa kaupunkiin on vuosittain tuotava keskivertoa asukasta kohden noin puoli tonnia ruokaa ja noin 100 kuutiota (tonnia) puhdasta vettä. Kiinteitä jätteitä on käsiteltävänä noin 300 kiloaasukasta kohden vuodessa. Helsingin alueella tämä tarkoittaa vuosittain 5000 miljoonan ruokakilon tuottamista “jossakin” ja 100 miljoonaan vesikuution juoksutusta ”jostakin”

3 Rees, W. E. & Wackernagel, M., 1996. “Urban Ecological Footprints: Why Cities Cannot be Sustainable—and Why They are a Key to Sustainability”. Environmental Impact Assessment Review, 16, 537-555.

4 Katso esim. William E. Rees: “The Fundamental Issue – Overshoot, The Great Simplification #53”, https://www.youtube.com/watch?v=LQTuDttP2Yg, 37:53 – 44:29.

27 LIBERO 1 / 2023
“Modernien nykykaupunkien tarvitsemien resurssien maa-ala on – kaupungista riippuen – 100- tai jopa 1000-kertainen verrattuna kaupungin fyysiseen kokoon.”

(Helsingin tapauksessa vesi tulee tunnelia pitkin Päijänteeltä). Lisäksi nykykaupungit ovat täysin riippuvaisia fossiilienergiasta esimerkiksi infrastruktuurin ylläpidon ja logistiikan suhteen ja kipuilevat etsiessään korvaavia energialähteitä. Tätä elintärkeää vuorovaikutusta ympäröivien seutujen kanssa kaupunkien asukkaat eivät yleensä itse lainkaan tiedosta.5

Kapitalistinen maailmantalous on suuri kaupunkikeskusten välinen logistinen ja ekstraktivistinen verisuonisto, mikä hyödyttää erityisesti kaupunkeja maailmantalouden keskuksina muiden alueiden, perinteisten toimeentulomuotojen ja muunlajisen luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. Silti kaupunki on myös jossain määrin syyntakeeton, koska se ei sinänsä voi aineenvaihdunnalleen mitään. On joka tapauksessa melko helppo väittää, että kaupungistumisessa on tapahtunut ylilyönti. Se ei tietenkään ole aikamme ainoa kohtalokas virhe. Paheneva ylikulutuksen tila (overshoot) on jatkuvan talouskasvun tavoittelun varaan rakennettujen yhteiskuntien väistämätön seuraus. Vakavasta ja pahenevasta ylikulutuksen tilasta, jossa nyt olemme, on vain kaksi mahdollista reittiä kohti kestävyyttä: alasajo tai romahdus. Kaupunkien kohdalla alasajo tarkoittaisi kaupunkien aineenvaihdunnan pienentämistä, asukasmääriltään pienempiä kaupunkeja sekä vähemmän elämistä toisten kustannuksella. Kyse on pohjimmiltaan tasapainon palauttamisesta kaupunkien, maaseudun ja muun luonnon välille.

TULEVAISUUDEN TASAPAINOILUA

Vaikka kestävä kaupunki on oksymoron, se ei tarkoita sitä, etteikö kestävässä yhteiskunnassa voisi olla kaupunkeja. Mutta kestävä yhteiskunta ei voi olla kaupunkilähtöinen tai kaupunkiperustainen. Sen sijaan että yhteiskuntia ohjattaisiin kaupungeista tai kasvukeskuksista käsin, kestävää yhteiskuntaa tulisi ohjata paikallisten luonnonvarojen ja niiden kestävän hyödyntämisen kautta, mikä käytännössä tarkoittaa tämänhetkisen kaupunkien määrittelemän aluepolitiikan kääntämistä päälaelleen.

Kestävässä yhteiskunnassa kaupungit olisivat ennemmin pieniä saaria suurilla maaseuduilla ja laajoilla villeillä erämailla kuin megalomaanisia minimantereita monokulttuurien, puuplantaasien ja riutuvien kylien tilkkutäkissä. Toisin sanoen kestävässä yhteiskunnassa maaseudun elinvoimaisuuden, erämaiden monimuotoisuuden ja muunlajisten tarpeiden tulisi määrittää, millaisia kaupunkeja ja kaupungistumista voi olla olemassa. Tämä mahdollisesti muuttaisi myös kaupungin asemaa ”välttämättömästä” kasvukeskuksesta ylimääräiseksi luksukseksi, jota päätetään pitää yllä esimerkiksi kulttuurin ja tieteen edistämiseksi.

Mikään ei tietenkään tee maaseutuelosta automaattisesti kestävää – varsin kaan, jos se jatkuu teollisen maatalouden, supermarkettien ja yksityisautoilun ehdoilla. Kestämättömän kaupungistumisen purkamisen keskeisenä lähtökohtana on maaseudun houkuttelevuus yhdistettynä kestäviin

6 Gerber, J.-F., 2020. “Degrowth and critical agrarian studies”. The Journal of Peasant Studies, 47(2), 235-264.

toimeentulomuotoihin ja paikallistalouksien kukoistukseen. Tähän liittyen voisi yleisesti todeta, että länsimaalaiselta vasemmistolta on aina puuttunut progressiivinen visio maaseudusta ja vaihtoehtoinen maaseutupolitiikka teolliselle ekstraktivismille. Ituja tälle politiikalle voisi etsiä vaikkapa Alexander Chayanovin talonpoikaistaloudesta, J. C. Kumarappan gandhilaisesta kylätaloudesta, Simone Weilin juurtuneesta yhteisötaloudesta6 tai Vandana Shivan ekofeminismistä7. Todennäköistä on joka tapauksessa se, ettei tulevaisuuden resurssiniukemmassa maaseutuelossa voi fyysiseltä työltä tai käsien likaamiselta välttyä.

5 Hyyryläinen, T., Helenius, J., Schmidt-Thome, K., Jumppanen, A. & Rantanen, M., 2021. “Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutus osana kestävyysmuutosta”. Maaseutututkimus, 29, 165-171.

7 Shiva, V., 2008. Soil not oil: Climate change, peak oil and food security. London: Zed Books.

28 LIBERO 1 / 2023

“Länsimaalaiselta vasemmistolta on aina puuttunut progressiivinen visio maaseudusta ja vaihtoehtoinen maaseutupolitiikka teolliselle ekstraktivismille.”

29 LIBERO 1 / 2023

Ruumiinavauspöytäkirja: vasemmistoliiton jäsendemokratia

Lähes puolet vasemmiston jäsenistöstä ei koe voivansa vaikuttaa puolueen toimintaan. Demokratian toteutumiseksi puolueiden tulisi kuitenkin organisoitua demokraattisesti myös sisäisesti, onhan puolue enemmän kuin sen johto.

Modernissa edustuksellisessa deMokratiassa poliittiset puolueet ovat politiikan toimijoita. Puolueet mobilisoivat kannattajia ja ajavat jäsentensä yhteisiä intressejä politiikan kentillä. Siten liberaalissa edustuksellisessa demokratiassa puolueilla on korostunut rooli demokratian toteuttamisessa. Toisin sanoen puolueet ovat keskeisiä yhteiskunnallisia vaikuttajia, joiden sisäiset käytännöt, linjaukset ja ehdokkaat vaikuttavat suoraan demokraattiseen prosessiin ja sitä kautta yhteiskuntaan.

Usein demokratian toteutumista yhteiskunnassa jäädään tarkastelemaan pelkästään vaalien tasolle. Tällaisen kapean katsantokannan mukaan demokratia ilmenee vain puolueiden välisenä kilpailuna vaaleissa. Näkemys jättää huomiotta puolueiden sisällä tapahtuvan toiminnan ja kansalaisyhteiskunnasta kumpuavan demokratialiikkeen.

Puolueet kuitenkin toimivat sekä kansalaisyhteiskunnan pohjalta että valtakunnan poliittisissa instituutioissa. Demokratiaa ja puolueiden toimintaa tarkasteltaessa on siksi kiinnitettävä huomiota siihen, kuinka puolueet itse toteuttavat demokratian periaatteita omassa toiminnassaan. Puolueissa tapahtuvaa demokratiaa kutsutaan politiikan tutkimuksessa jäsendemokratiaksi.

JÄSENDEMOKRATIA

Jäsendemokratia tarkoittaa puolueen sisäistä demokraattista järjestäytymistä. Jäsendemokratian tarkasteleminen auttaa näkemään, miten valta puolueen sisällä on jakautunut ja millaisia vaikutusmahdollisuuksia jäsenillä on puolueen päätöksenteossa.

Puolueen sisäisessä demokratiassa jäsenet päättävät puolueen asioista, kuten vaalien ehdokasasettelusta, ja jäsenistön keskuudesta valitaan henkilöt puolueen keskeisiin toimielimiin ja virkoihin. Puolueen sisäistä demokraattisuutta voidaankin tarkastella sen mukaan, kuinka paljon niin sanotulla kenttätason jäsenistöllä on vaikutusvaltaa puolueen linjauksiin ja toimintaan sekä mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan keskeisiin päätöksiin.

Puolueiden organisaatiorakenne voidaan karkeasti jakaa kolmeen eri tasoon: valtaosaa jäsenistöä edustavaan kenttätasoon, puoluetoimintaa pyörittävään keskustasoon ja valtakunnan mediassa näkyvyyttä saavaan julkiseen toimintatasoon. Kenttä taso edustaa koko jäsenistöä paikallistasolta piiritasolle asti. Keskustasoon kuuluu puolueen jokapäiväistä työtä suorittava puoluetoimisto ja keskeiset puolueen työntekijät. Julkinen toimintataso saa kahta edellistä tasoa enemmän näkyvyyttä valtakunnallisesti. Siihen kuuluvat puheenjohtajisto ja ne, jotka ovat päättävissä asemissa puolueessa. Mitä korkeammalla puoluehierarkiassa ollaan, sitä enemmän voidaan mieltää toimijalla olevan valtaa suhteessa muihin.

Kenttätason mahdollisuus vaikuttaa puolueen päätöksiin legitimoi puoluetta sen jäsenten silmissä. Legitimaatio antaa oikeutuksen vallankäyttäjille ja hyväksynnän tehdyille päätöksille. Legitimaatio voidaan saavuttaa esimerkiksi tarjoamalla jäsenistölle mahdollisimman suurta vaikutusvaltaa puolueen päätöksiin ja osallistamalla monipuolisesti jäsenistöä puolueen toimintaan.

Toisin sanoen kenttätason näkyminen ja vaikutusvalta puolueen päätöksentekoelimissä oikeuttaa puoluejohdon toimet sekä lisää moniäänisyyttä. Sen sijaan jäsenistön äänen puuttuminen päätöksenteosta erkaannuttaa kenttätasoa muista tasoista ja keskittää valtaa organisaatiohierarkian yläosiin.

TYYTYVÄISYYS VASEMMISTOLIITTOON

Jäsendemokratian toteutumista vasemmistoliitossa tutkittiin puolueen jäsenille marraskuussa vuonna 2021 lähetetyn lomakekyselyn keinoin. Kyselyyn vastasi 910 puolueen jäsentä kaikkialta Suomesta. Kyselytutkimuksella haluttiin selvittää jäsenistön jäsendemokratiaa koskevia näkemyksiä, jotka perustuvat omakohtaiseen kokemukseen puolueen toiminnasta.

Suurin osa, 74 prosenttia vastaajista arvioi vasemmistoliiton demokraattiseksi. Lisäksi kyselyssä kartoitettiin tyytyväisyyttä puolueen demokratiaan. Vastaajista 76 prosenttia oli tyytyväisiä jäsendemokratian tilaan vasemmistoliitossa. Kaikkein tyytyväisimpiä jäsendemokratiaan olivat puolueen

TEKSTI: EETU KUKILA KUVAT: TOUKO MIIKKULAINEN
31 LIBERO 1 / 2023

tuoreimmat jäsenet, jotka ovat liittyneet puolueeseen vuosina 2016–2021.

Kyselyssä vastaajia pyydettiin arvioimaan väitteitä jäsenistön vaikutusvallasta puolueessa. Niukka enemmistö, vain vähän yli puolet vastanneista (52%), oli samaa mieltä väitteen kanssa siitä, että jäsenistö pystyy vaikuttamaan puolueen harjoittamaan politiikkaan. Toisin sanottuna lähes puolet vastanneista eivät koe pystyvänsä vaikuttamaan puolueen toimintaan.

Tämä herättää kysymyksen siitä, tulisiko jäsenille luoda parempia mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan puolueen poliittisiin linjauksiin ja konkreettisiin politiikkatoimiin. Demokratiaa on aina mahdollista lisätä, moniäänisyyttä kasvattaa ja hierarkiaa madaltaa. Eräs keskeinen ja kyselytutkimuksen tuloksissa suosiota saanut keino on jäsenäänestysten toteuttaminen.

JÄSENÄÄNESTYSTEN VALJASTAMINEN

Vasemmistoliitto on toteuttanut ensimmäisenä puolueena Suomessa jäsenäänestyksen hallitukseen menemisestä. Vuoden 2019 hallitusneuvotteluissa vasemmistoliitto kysyi jäsentensä kantaa hallitusohjelman hyväksymisestä. Neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä 97 prosenttia tuki hallitusohjelman hyväksymistä, mikä antoi puolueelle vahvan selkänojan hallitukseen osallistumiseen. Tuolloin jäsenäänestyksen perusteltiin vastaavan 2010-luvulla merkittävästi kasvaneen jäsenistön toiveisiin ja päätöksentekotapojen kehittyvän uudistuvan jäsenistön mukana. Lisäksi vasemmistoliitossa toteutettiin neuvoa-antava jäsenäänestys puheenjohtajan valinnasta vuoden 2016 puoluekokouksen alla.

Jäsenäänestyksen demokratiaa vahvistaviin puoliin kuuluu se, että se antaa jäsenistölle mahdollisuuden vaikuttaa puoluetta koskevaan päätöksentekoon. Lisäksi jäsenäänestys legitimoi päätöksen demokraattisella enemmistöllä. Jäsenäänestykset myös

vilkastuttavat järjestötoimintaa. Jäsenistön osallistaminen tärkeään päätökseen antaa selkeän signaalin siitä, että puolue on enemmän kuin sen johto ja kansanedustajat. Tällöin puolueen jäsenistöllä on mahdollisuus aktivoitua jäsenäänestystä varten ja harjoittaa sille kuuluvaa valtaa puolue-eliitin rinnalla.

Vaikka jäsenäänestys ulottaa demokratiaa laajalle, sen toteuttaminen ei ole kuitenkaan täysin ongelmatonta. Jäsenäänestyksissä demokraattiseen päätöksentekoon kuuluvat keskustelut ja kompromissit saattavat jäädä sivuun. Erilaisten vaihtoehtojen läpikäynti ja useat äänestyskierrokset ovat jäsenäänestyksissä pääsääntöisesti mahdottomia. Kuitenkin jäsenäänestyksessä valta annetaan puolueen rivijäsenille puoluejohdon sijasta, mikä hajauttaa päätöksenteon pieneltä piiriltä koko jäsenistölle.

Neuvoa-antavien jäsenäänestysten suosio näkyi myös kyselyssä vasemmistoliiton jäsenille. Vastanneista 68 prosenttia piti neuvoa-antavaa jäsenäänestystä tärkeänä hallitukseen osallistumisesta päätettäessä. Puoluejohtajan valinnan osalta 70 prosenttia vastaajista piti neuvoa-antavaa jäsenäänestystä tärkeänä. Samanlaisen kannatuksen saa myös neuvoa-antavan jäsenäänestyksen käyttö puolueen kannan määrittelemisessä tärkeissä asioissa.

Suuri osa kyselyyn vastanneista kannatti jäsenäänestyksen laajaa käyttöä puolueen sisäisessä päätöksenteossa. Iältään nuoret olivat myös lähtökohtaisesti eniten jäsenäänestysten puolella. Jäsenäänestykset ovat myös puolueelle kätevä tapa saada yksittäisissä asiakysymyksissä jäsenistön mielipiteet. Suosionsa perusteella voidaan olettaa, että jäsenäänestysten käyttöä toivotaan jatkossa, sillä ne koetaan jäsenistölle mieleiseksi tavaksi saada ääni kuuluviin.

TAITETTU 32 LIBERO 1 / 2023

KUINKA VAHVISTAA JÄSENDEMOKRATIAA?

Edellisellä vuosikymmenellä vasemmistoliiton jäsenmäärä kasvoi kohisten. Puolueeseen liittyi reilut 7900 uutta jäsentä vuosien 2010 ja 2021 välisenä aikana. Itse asiassa vain kaksi eduskuntapuoluetta on kasvattanut jäsenmääräänsä merkittävästi viime vuosina: vasemmistoliitto ja perussuomalaiset. Puolueiden tulevaisuuden kannalta uusien jäsenten saaminen mukaan toimintaan on tärkeää.

Tavat osallistaa jäseniä vaihtelevat muun muassa kollektiivisten työpajojen järjestämisestä ja jäsenistön kantojen kysymisestä kaksisuuntaisen viestinnän tehostamiseen ja matalan kynnyksen keskustelualustaan. Kaikille jäsenille avoimet ohjelmatyön verkostot, puoluetoiminnan kehittämiseen keskittyvä foorumi ja eduskuntavaaliohjelman toteuttaminen jäsenistöä alhaalta ylöspäin osallistavalla tavalla ovat yksittäisiä esimerkkejä osallistavasta toiminnasta. Myös säännöllinen vuoropuhelu ja viestinnän sujuvoittaminen lujittaa keskusteluyhteyttä puolue-elinten ja jäsenistön välillä.

Erilaiset jäsenkyselyt ja teknologiset sovellukset voisivat tulla kyseeseen näkemysten kartoittamisessa. Myös ohjelmatyön on oltava osallistavaa, ja siinä on huomioitava erilaisten vähemmistöjen ja erityisryhmien osallistumisen edellytykset. Demokraattisten keinojen painopisteen tulisikin olla jäsenten osallistamisessa heidän tarpeidensa mukaisesti.

Kyselyn perusteella vasemmistoliiton jäsenet mieltävät puolueen demokraattiseksi, mutta kaipaavat demokratian lisäämistä ja ulottamista laajemmalle jäsenistöön. Päätöksentekotapojen jalkauttaminen jäsenistöön vahvistaa puoluetta sisäisesti. Vaikka kyselytutkimuksessa saaduissa tuloksissa enemmistö oli jäsendemokratiaan tyytyväisiä, ei ole varaa tuudittautua ajatukseen, että demokratia olisi nyt vasemmistossakaan valmis. Demokratia ei tule koskaan valmiiksi, vaan sitä pitää jatkuvasti vaalia, kehittää, tarkistaa ja päivittää.

Toimiva demokratia on paitsi hyödyksi jäsenhankinnalle, myös itseisarvollista. Demokraattiset toimintatavat vahvistavat yhteiskunnallista osallistumista ja vaalivat kansanvallan ideaalia. Jäsendemokratian vahvistaminen tekisi puolueesta myös enemmän jäsentensä näköisen.

Artikkeli perustuu ajatuspaja Vasemmistofoorumin tutkimusraporttiin “Tyytyväisten puolue – jäsendemokratia Vasemmistoliitossa” (2022).

“Demokratiaa on aina mahdollista lisätä, moniäänisyyttä kasvattaa ja hierarkiaa madaltaa.”
33 LIBERO 1 / 2023

Brahmin Left

— DATA-ANALYYSI

KESKILUOKKAISTUVASTA

VASEMMISTOSTA

TEKSTI: JULIUS LEHTINEN GRAFIIKKA: JULIUS LEHTINEN / DATABYRO DATA: TILASTOKESKUS

Eriarvoisuus

VASEMMISTOLIITON KANNATUS ON viimeisten vuosikymmenten kuluessa muuttunut. Kannatuspohja on muuttanut etelään ja kouluttautunut, kenties vaurastunutkin hieman. Tämä muutos on osa yleisempää länsieurooppalaista megatrendiä, jossa vasemmistopuolueet nojaavat yhä useammin tehdästyöläisten sijasta arvoliberalismiin ja koulutettuun prekariaattiin. Muutokset ovat johtaneet siihen, että vielä männävuosina merkittävä äänestäjien liikkuminen etenkin vasemmistopuolueiden ja perussuomalaisten välillä on hiljentynyt huipustaan.

Lapissa sijaitseva Kemin tehdaskaupunki on hyvä esimerkki vasemmistoliiton muutoksesta. Vielä 1990-luvun loppupuolen eduskuntavaaleissa vasemmistoliitto keräsi nelisenkymmentä prosenttia kaupungissa annetuista äänistä. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa prosenttiosuus lähestyi kahtakymmentäviittä, samalla kun koko kaupungin äänimäärä on laskenut vain muutamalla tuhannella neljännesvuosisadan takaisesta. Lisäksi Esko-Juhani Tennilän ja Jaakko Laakson kaltaiset Lapin korkean profiilin vasemmistokansanedustajat ovat niin ikään käyneet harvemmaksi.

Vasemmistoliiton kannatuksen voikin katsoa jakautuneen maantieteellisesti kolmeen. Yhtäältä etenkin pohjoisen teollisuuskeskittymissä on entisaikojen tulosten hiipumisesta huolimatta

edelleen vankka kannattajajoukko, joka äänestää puoluetta kansallista kannatusta tukevammin. Etelässä, eli niin kutsutussa ruuhka-Suomessa, erityisesti kaupunkilaiset, koulutetut, nuoret, liberaalit ja naiset äänestävät vasemmistoa merkittävästi kansallista tulosta suuremmissa määrin.

Näiden kannatuskeskusten väliin jää lähes yhtenäinen ja suurelta osin maaseutumainen alue, jossa vasemmistoliiton kannatus jää kansallisen, seitsemän ja yhdeksän prosentin välillä mittauksissa vaihtelevan kannatuksen alapuolelle.

SIIRTYMÄN POLIITTISET JUURET

Suomi on tietysti osa Eurooppaa, eikä Pohjois-Suomikaan ole eurooppalaisista kehityskuluista irrallaan. Länsimaiset poliittisesti vasemmalle kallellaan olevat puolueet ovat vuosikymmenten saatossa keskiluokkaistuneet. Tämän vasemmiston kannatuspohja keskittyy yhä enemmän korkeasti koulutettuihin kaupunkilaisiin, ja sen toiminta on kääntynyt kannattajiensa taloudellisten etujen ajamisesta kohti postmaterialistisia arvoja.

Oikeiston ja vasemmiston suhde koulutukseen on kääntynyt lähes päälaelleen: kun kouluttautuminen on valtavirtaistunut ja tullut useampien ulottuville, koulutettujen väheksyminen ja mutinat elitismistä löytävät yhä useammin kotinsa vasemmiston

kasvaa, mutta vasemmistolaiset äänestäjät kouluttautuvat ja keskiluokkaistuvat. Brahmin vasemmisto ei kuitenkaan ole unohtanut taloudellista konfliktia, kirjoittaa äänestäjädataa analysoinut Julius Lehtinen.
34 LIBERO 1 / 2023

sijaan länsimaisesta laitaoikeistosta. Samalla suurituloisimmat äänestävät yhä oikeistopuolueita, minkä myötä aiempi äänestyskäyttäytymisen kiinteä linkki koulutuksen ja tulotason välillä on löystynyt.

Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana korkeasti koulutettujen ihmisten määrä yhteiskunnassa on kasvanut reilusti. Mahdollisuudet kouluttautumiseen eivät ole enää samoissa määrin riippuvaisia sosioekonomisesta taustasta kuin ennen, minkä myötä myös muiden kuin hyväosaisten ja hyvätuloisten sukujen jälkikasvu on päässyt osaksi pidempää koulutusta ja keskiluokkaa. Kun yhä suurempi osa yhteiskunnasta saa paremman mahdollisuuden kouluttautua, on sen hankala olla näkymättä myös vasemmistopuolueiden kannattajien koulutuksessa.

Keskiluokkaistuminen ja koulutuksen merkityksen kääntyminen päälaelleen ovat jättäneet jälkeensä poliittisen tyhjiön, jonka konservatiivisemmat oikeistopuolueet ovat ilomielin täyttäneet. Kaikista mittavimpia muutoksen vaikutukset ovat olleet Isossa-Britanniassa, jossa paikallinen vaalijärjestelmä korostaa pieniäkin muutoksia tiukoissa vaalipiireissä.

Toisaalta muutos näkyy myös Suomessa: SDP ja perussuomalaiset kilpailevat ykköspaikasta esimerkiksi perinteisen työväenluokkaisessa Itä-Helsingissä. Ruotsissa paikallisten sosiaalidemokraattien vankkana tukijana pitkään toimineen

ammattiyhdistysliikkeen sisällä oikeistokonservatiivisten ruotsidemokraattien kannatus meni jo muutama vuosi sitten ohi sosiaalidemokraattien.

Toisin kuin kotimaisissa sosialidemokraateissa talouspolitiikka ei ole kokonaan kadonnut vasemmistoliiton prioriteeteista. Puolue on säilyttänyt myös taloudellisen fokuksensa, ja niin puolueen eduskuntaryhmästä kuin nuorisojärjestön puheenjohtajan paikalta löytyy tunnustuksellisiksi kommunisteiksikin identifioituvia henkilöitä. Myöskään vasemmistoliiton puheenjohtajana toimiva Li Andersson ei kaihda kutsua itseään marxistiksi. Elävää ideologista taustaa ei juuri pidetä vakan alla, eivätkä arvopoliittiset kysymykset ole kokonaan syrjäyttäneet taloudellista oikeudenmukaisuutta, kuten länsimaisissa sosiaalidemokraattisissa puolueissa on yhä enenevissä määrin käynyt.

Osaltaan kyse on sukupolvenvaihdoksesta. Eduskuntavaalien yhteydessä vuonna 2019 teetetyn eduskuntavaalitutkimuksen mukaan vasemmistoliitto keräsi 2000-luvun alkuvuosina kansallista kannatustaan suuremman osuuden äänistä vanhempien ihmisten parissa. Yli 55-vuotiaat kattoivat yksin yli puolet vasemmistoliiton äänestäjistä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, kun 15 vuotta myöhemmin vuonna 2019 vastaava osuus oli enää noin kolmanneksen. Samalla nuorien osuus on lähes tuplaantunut.

KUNTARAJAT: KAINU, ET AL. 2015-2023. HTTPS://GITHUB.COM/ROPENGOV/GEOFI (CC BY 4.0) 35 LIBERO 1 / 2023

POSTMATERIAALINEN JA

MATERIAALINEN VASEMMISTO

Asiaa tutkinut ja siitä kirjoittanut ekonomisti Thomas Piketty on antanut kehityskululle nimen Brahmin Left, vasemmiston keskiluokkaistumiskehitykselle ominaisen dynamiikan mukaisesti. Nimitys viittaa hindulaiseen korkean statuksen pappiskastiin. Saman kehityskulun huomioi myös brittilehti The Economist viime vuoden puolella.

Pikettyn tutkimuksen mukaan kehityskulku on riippuvainen ikäpolvesta. Historiallisesti 1930-luvulla tai aiemmin syntyneiden ikäluokassa korkeimmin koulutettu kymmenys äänesti keskimäärin enemmän perinteisiä oikeistopuolueita kuin muut. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin muuttunut: korkeimmin koulutetut kunkin myöhemmän sukupolven sisällä äänestivät ja äänestävät poliittisen kentän vasemmalle puoliskolle sijoittuvia puolueita enemmän kuin muut. Vaikutus on myös kasvanut ajan myötä. Riippumatta sukupolvesta korkeasti koulutetut äänestävät nyt enemmän vasemmistopuolueita kuin kolme tai neljä vuosikymmentä sitten. Politiikkaa voi lopulta typistetysti ajatella asiakysymyksinä, joihin annettavat vastaukset vaihtelevat tietyllä janalla poliittisen position mukaan. Tällainen oli esimerkiksi yllä kuvattu ristiriita työn ja pääoman välillä, joka näytteli hallitsevaa osaa 1900-luvun politiikassa. Siinä vastaukset keskittyivät erityisesti tulonjakokysymyksiin.

Yhteiskunnallisten muutoksien myötä paitsi vastaukset kysymyksiin voivat näyttäytyä uudessa valossa, myös itse kysymykset ja niiden ajankohtaisuus voivat muuttua. Näin on käymässä jälleen, kun koulutusasteen nousu on lähes peruuttamattomasti muokannut vasemmistolaista äänestäjäpohjaa länsimaissa. Tämän myötä osapuolet poliittisella kentällä esittävät uudenlaisia kysymyksiä ja antavat niihin erilaisia vastauksia. Lopputuloksena 1900-luvulta perityt ja nykyään epätarkat käsitykset oikeistosta ja vasemmistosta vain talousmääritteisinä ilmiöinä eivät enää samalla tavalla auta selittämään moderneja poliittisia jakolinjoja.

Vasemmistoliiton tehtävä onkin sopeutua uudenlaiseen länsimaiseen poliittiseen kontekstiin, joka on hiipinyt läsnäolevaksi kylmän sodan päättymisen jälkeen. Sen kontekstin elimellisenä osana toimii poliittisen sfäärin relevanttien jakolinjojen löytyminen talouden ohella myös postmateriaalisista arvoista. Vasemmistoliitto ei kuitenkaan ole valmis unohtamaan taloudellista oikeudenmukaisuutta sosiaalisten arvojen ohella – eikä sen ainakaan kannatuksen jakautumisesta päätellen kannatakaan.

“Keskiluokkaistuminen ja koulutuksen merkityksen kääntyminen päälaelleen ovat jättäneet jälkeensä poliittisen tyhjiön, jonka konservatiivisemmat oikeistopuolueet ovat ilomielin täyttäneet.”
36 LIBERO 1 / 2023 TYÖPAIKKADEMOKRATIA Roni Nousiainen Lue maksutta: vasemmistofoorumi.fi vasemmistofoorumi vasemmistoforum
tasavaltoina
Työpaikat
ja tyrannioina

Kritiikki

ENSIN FARSSINA, SITTEN TRAGEDIANA, SITTEN TRAGEDIANA, SITTEN TRAGEDIANA…

”Muinoin ihmiset elivät ’melko mukavaa elämää’ ja tulivat toimeen lempeän luonnon auliisti jakamilla antimilla, mutta sitten teimme erheistä kohtalokkaimman. Vielä lokoisamman elämän – ylijäämän ja luksuksen, jumalten pitojen – kuvajainen silmissämme menimme sorkkimaan tuota harmonista luonnontilaa, ja niin me hölmöt teimme itsestämme orjia.”

Lainaus voisi olla suoraan Yuval Noah Hararin bestselleristä Sapiens, mutta se on todellisuudessa toisen käden tiivistelmä myytistä, joka ei muotoilijoidensa mukaan hallitse ainoastaan Sapiensin historiallista analyysiä, vaan käytännöllisesti katsoen kaikkia yhteiskunnan ja eriarvoisuuden syntyä kuvailevia kertomuksia.

Vallitseva näkemys ihmiskunnan varhaishistoriasta jaetaan perinteisesti kahteen katsontatapaan. Hobbesilaisen käsityksen mukaan stabilisoivaa yhteiskuntasopimusta edelsi tila, jota nimikkofilosofi Thomas Hobbes piti eräänlaisena jatkuvana sotatilana: kaikki kaikkia vastaan. Toisaalta sinisilmäisempi rousseaulainen näkemys esihistoriasta ihannoi jalojen villiihmisten rauhanomaista ja naiivia luon nontilaa, johon ajattelija Jean-Jacques Rousseaun mukaan vasta yhteiskuntajärjestys toi ihmistenvälistä eriarvoisuutta ja kompleksisuutta.

Yhteistä molemmille näkemyksille on yhteiskunnan syntymiselle asetettu painoarvo ihmiskunnan historiassa. Kehitysaskeleessa on sekä hyvät että huonot puolensa, joita arvotettaessa voidaan painottaa eri tekijöitä, mutta tapahtumien kulku on molemmissa näkemyksissä yksinkertaisimmillaan sama: yhteiskuntasopimus on eräänlainen faustilainen vaihtokauppa,

jonka myötä ihminen luopuu vapaudestaan turvallisuuden ja yhteistyön mahdollistamien hedelmien toivossa.

Teoksessaan Alussa oli… antropologi David Graeber ja arkeologi David Wengrow ryhtyvät purkamaan tätä koko ihmiskunnan historiaa yksinkertaistavaa myyttiä – ja tehtävää on paljon. Teos alkaa koko loppukirjan sävyä heijastavalla Hobbesin ja Rousseaun seuraajien (ja meidän kaikkien voi eritoten ”lännessä” mielestäni ajatella olevan joko tietoisesti tai tiedostamattamme yhden tai toisen seuraajia) ”ihmisluontoa” koskevan kiistan filosofisella kritiikillä.

Kysymys kuuluu, onko ihminen pohjimmiltaan rauhanomainen ja yhteistyökykyinen vai väkivaltainen ja vainoharhainen kanssaihmisiään kohtaan? Onko ihminen luonnostaan hyvä vai paha? Kysymys on Davideista täysin mieletön. Heistä voisimme yhtä hyvin kysyä ”ovatko ihmiset perimmiltään lihavia vai laihoja”? Kritiikki on simppeli mutta elegantti. Se ei taatusti vakuuta kaikkia, mutta se saa lukijan vähintään tietoiseksi siitä, että totunnaisen kysymyksenasettelun ulkopuolella on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Tämä on itsessään merkittävä askel iskostuneiden ajattelumalliemme kyseenalaistamiseksi.

Ihmisluonnon lähtökohdasta Graeberin ja Wengrown argumentaatio etenee arkeologisten ja antropologisten esimerkkien listaamisella kohti laajempaa myytinmurtamista. Arkeologian alalla on jatkuvasti tehtävä oletuksia ja spekulatiivisia johtopäätöksiä, joten teos kaivautuu tähän epävarmuuden alueeseen paikantaakseen totunnaisen narratiivin suurimmat vastaesimerkit ja puutteet, sikäli kun uusin

arkeologien tutkimus tuntuu menevän vakiintuneita käsityksiä vastaan.

Tarkoituksena on osoittaa, ettei esihistoriallisen ihmisen voi sanoa olleen yhtä tai toista, sillä kun kaikki saatavilla oleva näyttö kootaan yhteen, avautuu esihistoriallisesta ihmisestä paljon monipuolisempi kuva kuin osaamme kuvitella. Maanviljely ei johda välttämättä kuninkaisiin, armeijoihin ja pappiskastiin, eivätkä erinäiset eriarvoisuuden, byrokratian ja alistamisen muodot toisaalta vaadi taustalleen maanviljelyä. Jo kauan ennen niin sanottua ”neoliittistä vallankumousta” on ollut niin pieniä metsästäjä-keräilijäyhteisöjä kuin suurkaupunkejakin; ympäri maailmaa on ollut sekä räikeää eriarvoisuutta että häkellyttävää tasa-arvoa; orjuutta on harjoitettu ja se on lakkautettu useaan kertaan ihmiskunnan menneisyydessä;

37 LIBERO 1 / 2023
David Graeber & David Wengrow: Alussa oli… – Ihmiskunnan uusi historia. Suom. Anna Tuomikoski. Teos. 2022. 678 s. KRITIIKKI CARLOS LIEVONEN

minkä lisäksi maanviljelyä ja eläintenhoitoa on harjoitettu ja siitä on luovuttu useaan kertaan ennen Mesopotamiassa otettuja suuria edistysaskeleita.

Toisin sanoen maanviljelyyn siirtyminen ei ollut mikään ”vallankumous” tai edes ”keksintö” tavanomaisessa mielessä, kuten olemme tottuneet ajattelemaan. Teoksen mukaan jopa saman yhteisön sisällä saatettiin harrastaa erilaisia elinkeinoja, joiden välillä vaihdeltiin kausittain. Sama koski hallintomuotoja: osan vuodesta saatettiin elää tyrannimaisen kuninkaan alaisuudessa, joka kuitenkin luopui tai syöstiin ajan tullen vallastaan syklisesti ja suunnitellusti. Davidien mielestä ”ihmisluontoa”, sikäli kuin sellaisesta voidaan ylipäänsä puhua, määrittää siis enimmäkseen ihmislajin hämmästyttävä joustavuus ja moninaisuus.

Ihmisluonnon muuntautumiskyvyn kyseenalaistamisen myötä eräänlainen evolutionismi yhteiskunnallisen muutoksen suhteen joutuu epäilyksen kohteeksi. Greaberin ja Wengrown mukaan evolutionismi elää edelleen vahvana (julkilausumattomana) perusoletuksena lähes kaikessa ihmiskunnan varhaishistoriaa koskevassa ajattelussa. Toisin sanoen ajatellaan, että tietyt kehitysaskeleet ovat välttämättömiä ja eteenpäin vieviä vastaavasti kuin väärinymmärretyssä biologisessa evoluutiossa, jossa sopeutuneisuuden käsite korvataan jonkinlaisella ”kehittyneisyydellä” ja tiettyjen eläinlajien ajatellaan päässeen evoluution taipaleella toisia pidemmälle.

Ajatus on nykyhetkestä käsin miellyttävä, jos pitää omaansa edeltäneitä ja muiden kulttuurien yhteiskuntamuotoja kehittyneempänä. Davidit ehdottavat kuitenkin teoksessaan eurooppalaisen valistuksenkin syntyneen reaktiona etenkin Amerikan alkuperäiskansojen osoittamaan vastenmielisyyteen eurooppalaista moraalia ja yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Valistuksessa ei siis ollut kyse niinkään Euroopassa pitkään kypsyneestä ajatusperinteestä tai edes paluusta antiikinajan demokraattiseen perinteeseen, vaan kolonialismin mukanaan tuomista ulkopuolisista vaikutteista.

Graberin ja Wengrown merkkiteoksen vahvuus on nähdäkseni sen kriittisessä positiossa. Kirjoittajat eivät niinkään tarjoa korvaavaa myyttiä vaan keskittyvät

vallitsevan purkamiseen. Tai tarkemmin sanoen he tarjoavat avauksen tulevalle yhä tarkemmalle purkamistyölle. Kuten kriitikot ovat huomauttaneet, eivät kaikki kirjan esimerkit ole kovinkaan vahvalla pohjalla. Saman tiedostavat Daviditkin, sillä arkeologisia löytöjä tulkittaessa on usein otettava paljon vapauksia ja nojauduttava spekulaatioon.

Juju on kuitenkin siinä, että kritisoitu teos ei ole ainoa, joka spekuloi ja esittää villejä arvauksia. Nimittäin valtaosa vakiintuneistakin tulkintatavoista perustuu enimmäkseen arvauksiin ja sitäkin enemmän vanhaan ja tuttuun myyttiin yhteiskuntajärjestyksen evolutionistisista kehityslinjoista, eivätkä tuttuus ja turvallisuus itsessään tee perinteikkäämmistä arvailuista yhtään uskottavampia. Päinvastoin, vakiintuneen myytin on syytä huomioida syntyneen tämänhetkistä arkeologista näyttöä pienemmän aineiston perusteella, minkä oikeastaan tekee siitä uusien empiiristen löydösten varaan rakennettuja tuoreempia tulkintoja epäilyttävämmän, yksinomaan oman perinteikkyytensä varassa sinnittelevän vuosisatojen takaisen reliikin.

Yksityiskohtiin on syytäkin puuttua, mutta nöyrimmillään teoksen voisi katsoa argumentoivan vain sen puolesta, että tapamme ajatella eriarvoisuutta nojaa vahvaan myyttiin, ja että vaihtoehtoiset tulkintatavat ovat ylipäänsä mahdollisia. Kirjoittajat siirtävät vakuuttavasti todistuksen taakan vanhan myytin kannattajille. He esimerkiksi nostavat esiin kaivauksia, joista ei ole löytynyt mitään keskushallintoon viittaavaa, mutta joiden on perinteisen tulkinnan perusteella silti päätelty olleen jonkinlaisen hallintokoneiston alaisia yksinomaan kaupungin koosta johtuen. Näinkö pitäisi ajatella vain siksi, että on kehitetty todistusaineistoa vastaamaton teoreettinen viitekehys?

Kirjassa toistuu avainkysymys ”Miksi oikein jämähdimme näin?”. Miten päädyimme yhdelle koko maailman menoa määrittävälle kehityspolulle, ja miten menetimme leikkisän ja lopulta varsin skeptisenä näyttäytyvän suhtautumis tapamme komentelijoihin ja auktoriteet teihin? Mikä teki viimeisimmästä hierarkkisesta alistusleikistä viimeisen ja pysyvän?

Kysymykseen ei tarjota kovin konkreettista vastausta, mutta lukukokemuksen aikana käsitellään useita tekijöitä, joita on hyödyllistä heijastaa nykymaailmaan. Ennen aikaan ihmiset saattoivat esimerkiksi helposti paeta liian despoottiseksi kokemaltaan alueelta ja noin vain hylätä epäsuotuisan yhteiskuntajärjestyksen. Vastaava on globaalissa järjestelmässämme lähes mahdotonta, vaikka tuskin se ennenkään on ollut yhtä helppoa kuin voisi kuvitella. Suuren kysymyksen implikaatio tuntuu kuitenkin selvältä: tulevaisuus on edelleen avoin, eikä sen tarjoamiin lukemattomiin mahdollisuuksiin ole mitään syytä olla tarttumatta. Haasteet ovat toki uusia, mutta onneksi ihminen on luova ja sopeutumiskykyinen.

38 LIBERO 1 / 2023
“Onko ihminen luonnostaan hyvä vai paha? Kysymys on Davideista täysin mieletön.”

HARHAILUA, HYRRÄÄMISTÄ, HALTIOITUMISTA

Tanja Tiekso: Fantasma. 357s. S&S (2002). KRITIIKKI RAKEL SIMILÄ

Eräässä Franz Kafkan tarinassa filosofi viettää aikaa lasten kanssa, varastaen heidän hyrriään. Mikäli filosofi onnistuu poimimaan lelun vauhdista tämän vielä pyöriessä, hän haltioituu uskoen, että pienenkin yksityiskohdan tunteminen – jopa nappaamansa hyrrän – auttaa häntä ymmärtämään kaikkeuden. Hetken päästä filosofia kuitenkin alkaa kuvottamaan, ja hän viskaa vehkeen maahan ja poistuu. Mutta lasten pyörittäessä hyrrää toive ymmärryksestä herää filosofissa jälleen. Ja leikki jatkuu.

Lukiessani Tanja Tiekson esikoiskirjaa, pitkää esseetä nimeltä Fantasma, palaa Kafkan tarina mieleen. Ei niinkään filosofin kuvotuksesta, eikä hänen kieroudestaan, vaan pikemminkin hänen innostuksestaan.

Tiekso matkustaa kirjassaan junaraiteiden kautta Napoliin, Roomaan ja Pariisiin, mutta myös 1100-luvun Saksaan, Odysseuksen luolaan ja kuningatar Kristiinan puutarhaan. Matkalla hän havainnoi, lukee, eksyy, nuuhkii ja ihmettelee. Kafkan filosofin tapaan hän tarkastelee suuria kokonaisuuksia, lajien kytkösten historiaa, mutta tekee tämän sivupolkujen ja yksityiskohtien kautta.

Kerronta poukkoilee huolettomuudesta äärimmäiseen tunnollisuuteen, mystikkojen kirjoituksista junien peruuntumiseen ja Ovidiuksen muodonmuutoksiin. Tiekson ottamia valokuvia on W. G. Sebaldin tapaan istutettu tekstiin. Tutkiessaan menneiden aikojen puutarhoja, rohtoja ja groteskimaalauksia erinäisten (nais)ajattelijoiden kautta, kirjan voisi sanoa toimivan posthumanistisena historiankirjoituksena.

Emme oikeastaan saa tietää mitään konkreettista kirjoittajasta, mutta hänen sielunsa ei ole meille vieras, sillä tunnemme tämän liikkeet ja suuntautumisen. Pidän paljon tästä Tiekson minuudesta, joka ei jää jumiin omiin haavoihinsa, vaan suuntautuu ulospäin, liukenee maailmaan. Tai

liueta on väärä sana, enemmänkin minä syntyy, puhkeaa, hajoaa ja muotoutuu kohtaamisissaan. Minuus Kirken saarella myrskyn ripolteassa Luigin majataloa eroaa siitä minuudesta, joka Pariisissa nauraa Hélène Cixous’n kissan kuolemalle. Ja eräällä päätepysäkillä, kääntäessään Hildegard af Bingenin Olentojen kirjan pergamenttisivuja – tätä satoja vuosia vanhaa lampaannahkaa täynnä lääkitseviä viisauksia – oleminen tihentyy ja tieto näyttäytyy minälle lähes eroottisena. Oppiminen on nautinnollista, haluamista, se on aistimellinen suhde.

Tiekso väittää seuraavansa jälkiä kuin eläin. Tyylillisesti tämä näkyy hänen harhailevassa tavassaan liikkua aikojen, paikkojen ja ilmaisutapojen välillä. Ajoittain hän akatemisoituu (“Antiikintutkija Kimberly B. Strattonin (2007) mukaan käsite on Homeroksen teksteissä neutraali.”), ajoittain arkipäiväistyy (“Minua vituttaa”). Kieli on verkkaista, ja menettää toisinaan kiinnostuksensa itseensä.

Vaikkakin teoksen “muodottomuus” on tietoista, Fantasma tuntuu joskus liian paljon “Katso mitä olen lukenut ja oppinut!” -huudahdukselta. Pälätyksen aikakaudella ainakin minä toivon kirjallisuudelta muotoa, omaa taajuutta. Tiekso viittaa surrealisti André Bretoniin sekä Cixouhun, ja olisin mieluusti nähnyt hänen imevän heiltä vielä enemmän tyylillisiä vaikutteita. Näiden kirjoitusten villeys ja rohkeus olisi voinut luovia uusia väyliä Tiekson puutarhaan, joka nyt suurimmilta osin pysyy huolellisesti muodottamana.

Kirjoittajaa ilmeisesti viehättää luettelot, tämänkaltaiset: “Keltakurjenmiekka, lehtoakileija, matara, alppisyklaami, pensaspalmu, mäkikuisma, rauniokilkka, sormihanhikki, sinivuokko, tähtivuokko ja rohtojasmiini.” Näiden toistumisesta tulee itselle lähinnä mieleen Vanhan Testamentin sukutaulut, joita kukaan ei tietenkään koskaan lue, mutta jotka kuitenkin

39 LIBERO 1 / 2023
“Pälätyksen aikakaudella ainakin minä toivon kirjallisuudelta muotoa, omaa taajuutta.”

kertovat jotain olennaista ajasta ja ajattelutavasta. Halu nimetä on historian saatossa ristiriitaisesti toiminut ilmaisuna sekä halulle huomioida että halulle hallita. Vaikka teksti näistä erittelyistä hieman kärsii, näen, että nimeäminen toimii Tiekson kirjassa eräänlaisena tarkkaavaisuuden harjoituksena, yksilöllistämisenä. Että kirjoittaa “pensaspalmu, mäkikuisma, rauniokilkka, kääpiöesikko”, on eri asia kuin jos kirjoittaisi ”puutarhan kasvit”. Puulajiston nimeäminen, polkujen tunteminen ja piilopaikkojen löytäminen kulkee epäsoinnussa metsän kaatamisen kanssa.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kuvittelu, uneksiminen ja mielikuvat ovat Tiekson ajatuksille tärkeitä tienviittoja. En tiedä, olenko kuitenkaan ihan samaa mieltä hänen kanssaan fantasian “eettisyydestä”.

Tiekso itse kuvailee kuvittelua näin: “Fantasia on pienin mahdollinen toiseksi

tulemisen ele, kurkottelua kohti toista”. On tietenkin olemassa fantasiaa, jossa lähestymme toisen todellisuutta. On kuitenkin myös fantasiaa, joka jumittaa meidät peilisaliin. Kuvittelu ei ole niin läpeensä “hyvä” voima kuin mitä Tiekso meille maalailee. Ehkä tässä piileekiin ihmisen suuri halkeuma: että sekä Virginia Woolfin romaanit että atomipommi ovat fantasian tuotteita.

Olisin toivonut, ettei Tiekso olisi ajautunut siihen päiväunimaiseen mässäilyyn, joka ajoittain vie kirjassa vallan, vaan antanut olemisen ristiriitojen ja kivun elää kerronnassa mukana. Ehkä puhumme Tiekson kanssa samasta liikkeestä, mutta itse käytän kurotteluun mielummin termiä tarkkaavaisuus, filosofi Simone Weilin kanssa. Weil näkee fantasian vaarallisena voimana, jonain, joka erottaa meidät toistemme todellisuudesta. Rakkaus on hänelle totuudellisuutta, tarkkaavaisuutta.

Rakkaus on juuri se olemisen tapa, jossa toisen maailma vie omien fantasioiden paikan.

Tiekson kirja ei kuitenkaan ole ajattelua, ei filosofiaa. Hän ei saavu “minnekään”, eikä löydä “mitään”. Tämä on myös teoksen parhaimpia puolia: että sillä ei ole loppua. Sen sijaan Tiekso hahmottelee tapaa olla. Maleksintaa, ihastumista, paneutumista, siirtymistä. Eikä Kafkankaan filosofi tiedon perään juossut. Kafkan filosofi ryhtyi filosofiksi koska halusi haltioitua, yhä uudelleen ja uudelleen.

PERFORMANSSIN PINTA

PERFORMANSSIN PINTA

Miten korjata maailma. Jouko Aaltonen, Illume Oy (2023). 75 min.

MUOTOILTU

Miten korjata maailma. Jouko Aaltonen, Illume Oy (2023). 75 min.

Veteraanidokumentaristi Jouko Aaltosen teos ’Miten korjata maailma’ sai ensiiltansa Docpoint-festivaaleilla. Teos on muodoltaan historiallinen dokumentti, joka sisältää haastatteluja ja niitä kuvittavaa arkistomateriaalia.

Teoksen sisällöllisenä pohjana on Anton Montin ja Pontus Purokurun kirja Suoraa toimintaa! – Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016. Purokuru toimi myös toisena käsikirjoittajana.

Dokumentti on kertaus tiettyjen, lähinnä pääkaupunkiseutulaisten anarkististen ja vasemmistolaisten aktivistiliikkeiden toiminnasta. Se alkaa globalisaation vastaisista suurmielenosoituksista 2000-luvun alussa ja etenee paikalliseen talonvaltaustoimintaan ja protesteihin muun muassa graffitien puolesta. Vaikka kuvituskuvaksi on mahdutettu pätkiä myös Elokapinan mielenosoituksista, jää yhteys menneen ja nykyisen mielenosoittamisen välillä katsojalle epäselväksi.

Teos tuo valitsemansa suoran toiminnan muodot esiin kertauksenomaisesti

KRITIIKKI SAKARI LAURILA

KRITIIKKI SAKARI LAURILA

paneutumatta sen enempää kriittiseen analyysiin toiminnan ristiriidoista, motiiveista ja vaikutuksista. Näen tämän puuttuvan analyysin oleellisena suhteessa teoksen esittämään kysymykseen siitä, miten maailmaa korjataan.

MAAILMAN TILA

Ensi-illassa Bio Rexissä tunnelma oli nostalginen ja hilpeä. Yleisö oli teoksessa innolla mukana ja nauroi monesti niin poliisin kuin aktivistien edesottamuksille. Monet katsojat olivat itse haastateltavina tai olleet esitetyissä tapahtumissa jollain tavalla mukana. Tunnelma oli kuin vanhojen tuttujen nostalgisessa elokuvaillassa. Elokuvan päähenkilöistä seuraavan sukupolven edustajat todistivat naurullaan myös sen, että anti-autoritaarinen huumori on ylisukupolvista.

Ensi-illan kokemus, mielenosoittaminen yhdessä ja talonvaltausseikkailujen uudelleen eläminen, raikuva nauru ja tuttujen kasvojen näkeminen oli sydäntä lämmittävää helmikuun pimeydessä.

Teoksen herättämä valtava nostalgia on kuvaavaa tänään vuonna 2023, jolloin luonto voi huonommin ja naamaton megakorporaatiokapitalismi pulleammin kuin koskaan. Ainoa asia, joka on

40 LIBERO 1 / 2023

Hakaniemessä talven aikana muistuttanut hengen läsnäolosta, on vetelä roku ikkunan alla vetämässä moonwalkia Kolmannen linjan poikki.

Dokumentti herättää väkevää nostalgiaa siitä riemusta, joka syntyy, kun yhdessä otetaan tilaa haltuun, tunnetaan yhteisöllisyyttä, vaikkei edes välttämättä tunneta toisia. Kun juostaan kaduilla, jotka ovat hetken meidän.

Se on muistoihin lähtemättömästi jäänyttä iloa olla EuroMayDay-kulkueen rekan lavalla nalleasussa ja punaisessa viitassa, ottamassa Helsingin porvarillisen lamaannuksen kourissa huokailevaa keskustaa haltuun ennennäkemättömällä poliittisella karnevaalilla. Kaiken lisäksi on kevät, ja sanataiteilija Asa tuo rekan itsetehtyyn äänentoistoon Terveisiä kaaoksesta. Se koostuu vapauden kaipuusta yksityistetyn ja valmiiksi määritetyn pikkuporvarillisen elintilan keskellä. Se on riemua uusista ystävistä, joita on yhtäkkiä karnevaaleilla tuhansia, voimaa musiikista, virtaa hetken kapinasta, lamaannuttavaa harmautta vastaan.

On selvää, että riemu ja yhteisöllisyyden tunne ovat olleet merkittäviä mukana olleille, niin elokuvassa esitetyissä monissa mielenosoituksissa kuin talonvaltaustoiminnassa. Mutta luoko se muutosta?

Korjaako se maailmaa?

KAPINAN PERFORMATIIVISUUS

Itse teatteria työkseen tekevänä nousee elokuvaa katsoessa mieleeni kysymys: onko kapina oleellisesti performatiivista, kuten identiteetti ja sukupuoliroolit?

Pitäisikö kapinan performatiivisuutta ymmärtää, jos haluaa ymmärtää poliittista muutosta? Tätä kyseinen elokuva ja sen harvinaisen nostalginen, etäinen suhde tapahtumiin provosoi kysymään, antamatta vastauksia.

Mitä on kapinan performatiivisuus?

Elokuvasta jää mieleen mustiin käärityt talonvaltausninjat istumassa vallatun teollisuuskiinteistön katolla sekä tummissa

kaavuissa apaattisesti laahustavat mielenosoittajat, jotka lyövät rytmikkäästi itseään tyhjillä kokispulloilla otsaan. Nämä ovat näkyvä tietoisesti esittävä kapinan osa, mutta elokuvaa katsoessa hiipii tunne, että sen esiin tuomissa toiminnoissa performatiivisuus on läsnä myös elimellisesti ja alitajuisesti.

Jos otamme lähtökohdan, että elämä ja sen teatraalinen luonne ovat ylipäätään erottamattomia toisistaan, performanssia ja ’fiktiivisyyttä’ ei voida ymmärtää erillisenä tai vähemmän aitona elämän osana. Asiat ovat oleellisesti sitä, mitä esitämme niiden olevan: tekemisen luonne on elimellisesti yhteydessä sen muotoon.

Esimerkiksi ison osan elokuvan kerronnasta saava suoran toiminnan muoto, talonvaltaukset, ovat kuin taidemaailman ulkopuolisia valtavia performansseja ja installaatioita keskellä kaupunkitilaa, joilla mahdollistetaan siellä muuten mahdotonta toimintaa sekä haastetaan symbolinen merkitysverkosto. Elimellisesti performatiivista siitä tekee se, että se perustuu tietyn ajatusmaailman ja ristiriitojen konkretisoitumiselle symbolisen, fiktiivisen ja käytännön tason yhteistoiminnan avulla. Talonvaltausten tapauksessa anarkistinen filosofia materialisoituu kaupunkitilassa. Näin pikkuporvarillisesti tarkkaan määritelty symbolinen tila hetkellisesti muuttuu.

On oleellista huomata, että samalla nämä performanssit sisältävät käytännön haasteen yksityistämisen ja luokkajaon rakenteellisessa hallinnassa, jonka tärkeimpiä mekanismeja ovat korkeat vuokrat ja korko. Tätä edustivat elokuvassa teollisuuskiinteistön valtaus ydinkeskustasta sekä Elimäenkadun sosiaalitilan valtaus, joita julkinen hallinto ei pystynyt hallitsemaan eikä niitä voitu heti symbolisesti rekuperoida talouden tai taideinstituutioiden avulla. Ne olivat täten rakenteellisesti poliittisia performansseja. Sen vuoksi ne myös lopetettiin rynnäkköpoliisin voimin.

Sen sijaan teoksessa viimeisenä esitetty talo oli kaupunginhallinnon

aktivisteille vuokraama tila. Tällöin turvallista toimintatilaa saatiin, mikä on erinomainen asia, mutta valtauksen olennainen ydin ja kritiikki oli sammutettu. Sillä ei ollut enää suoraa yhteyttä yksityistämisen rakenteelliseen hallintaan ja logiikkaan. Näyttelijä on edelleen lavalla, mutta liekki on sammunut.

Sama on tapahtunut teoksen loppupuolella esiin tuodulle poliittisen ‘performanssitaiteen’ muodolle, graffitille. Se alkoi aikoinaan luvattomasta tilan haltuunotosta ja uudelleen määrittämisestä, jota vallattomat pystyivät toteuttamaan yhden maalikannun avulla yksinkertaisesti kirjoittamalla oman nimensä betoniseinään. Vuosikymmenien päästä julkinen hallinto sekä taidemaailma yrittivät kaupallistaa myös graffitin sekä amputoida siitä samaisen kritiikin ytimen.

Elokuvassa esiintuotu graffitin ‘kieltolaki’, eli 1998 alkanut kymmenvuotinen ‘Stop töhryille’ -kampanja ja sen vastaiset mielenosoitukset kuitenkin todistavat, että se on taiteenmuoto, jota ei koskaan voida täysin hallita. Yhteisen symbolisen tilan ja yksityistetyn kaupunkitilan määrittämioikeuden haastava performanssi jatkuu niin kauan kun vallattomilla on varaa purkkiin maalia.

NÄKYMÄTÖN TYÖ SUHTEESSA

PERFORMATIIVISUUTEEN Elokuvassa on yksi mainio kuva, jossa tyytyväisen mielenosoittajan kyltin kantaa hänen koiransa. Kuva tuo mieleen erään seikan mielenosoittamisen esittävästä luonteesta: se on toimintaa yhteisessä symbolisessa merkitysverkostossamme, joka jättää muutosta luovan suoran toiminnan eli käytännön työn muille.

Kuten elokuvankin mielenosoituskuvista huokuu, se on karnevalistisen perinteen mukaista toimintaa, jossa ilmaistaan vihaa ja turhautumista vääryyttä kohtaan ja pidetään hauskaa. Samalla pidetään huoli, että se ei ole arkea, käytännön työtä, jolla on suora yhteys muutokseen.

41 LIBERO 1 / 2023
“Anti-autoritaarinen huumori on ylisukupolvista.”

Se työ jää keskiluokkaisessa länsimaassa ylipäätään usein jonkun muun, astetta vallattomamman hoidettavaksi. Kyseinen mielenosoittaja oli vienyt karnevalistisuuden luokkajaon astetta pidemmälle, kun jopa kyltin kantamisen arkinen banaalius oli ulkoistettu.

Käytännön työ on edellytys maailman korjaamiselle. Elokuva sen sijaan keskittyy nimenomaan kapinan näkyvään puoleen. Kuten teatterissa, myös talonvaltauksissa ja eri suoran toiminnan muodossa koko esitys perustuu kuitenkin kulisseissa tehtävään näkymättömään työhön.

SUORAN TOIMINNAN

KATEGORIAT

Elokuvassa yhdistyy monen aktivistin toimissa niin ‘puolustuksellinen’ suora toiminta, joka on tukitoimintaa valtahierarkiassa samalla tasolla oleviin tai itseä alempana olevia kohtaan, kuin ‘hyökkäävä’ toiminta, joka on valtahierarkiassa ylempänä olevien tahojen vallan väärinkäyttöön kohdistuvaa toimintaa.

Yhtäältä luodaan tiloja epäkaupalliselle toiminnalle, yhteisiä tapoja hankkia ja valmistaa ruokaa sekä mahdollisuuksia kohdata, ja toisaalta hyökätään epäkohtia vastaan, muun muassa tilojen valtauksen, journalismin ja taiteen keinoin.

Talonvaltaukset ovat tässä suhteessa erityistä toimintaa, koska niissä toteutuu samaan aikaan molemmat kategoriat. Ottamalla luvatta yhteiskäyttöön julkisen hallinnon tai sijoitusyhtiöiden voitontavoittelun vuoksi tyhjinä pidettyjä toimitiloja, luodaan ’puolustuksellisia’ mahdollisuuksia, samalla haastaen jo mainittuja kapitalistisen talousjärjestelmän luokkajaon hallintamekanismejä.

Mediassa anarkistinen suora toiminta esitetään edelleen usein ymmärtämättä mitään toiminnan motiiveista ja sen takana olevasta historiallisesta filosofiasta. Aaltosen elokuva on tämän suhteen poikkeus, joka näyttää toimintaa tuomitsematta ja antaa mukana olleille äänen. Kuitenkin tälläkin kertaa elokuva keskittyy suoran toiminnan esityksellisiin muotoihin,

ja niiden takana oleva hitoriallinen analyysi, ajattelu, liikkeiden sisäinen kriittinen dialogi ja valtava näkymätön työ jäävät hyvin vähälle huomiolle.

Kriittinen historian esittäminen syttyy eloon vasta, kun se haastetaan dialogiin eri ideoiden, tahojen ja toimien ristiriidoista. Ohjaajan ensi-illassa esittämään toiveeseen on kuitenkin helppo samaistua: toivottavasti elokuva on alkusysäys keskustelulle.

42 LIBERO 1 / 2023

REILUMPI TYÖELÄMÄ kaikille, ei harvoille!

Työmarkkinarikollisuus kuriin

Samasta ja samanarvoisesta työstä sama palkka

Rasismi ja syrjintä on kitkettävä työpaikoilta

Ammattiliitoille kanneoikeus

Vastentahtoiseen osa-aikatyöhön on puututtava Luottamusmiehen asemasta säädettävä lailla

SAK:n Vasemmisto ja hallitusryhmä

Turja Lehtonen Teollisuusliitto Saila Ruuth JHL Niko Blom AKT Sami Laakso Paperiliitto Katja Syvärinen SAK Risto Kalliorinne PAM Mika Byman JHL
Titta Hiltunen Helsinki Pinja Vuorinen Helsinki Suldaan Said Ahmed Helsinki Anna Lemström Helsinki Ajak Majok Helsinki Oskari Päätalo Häme Aapo Reima Häme Emmi Inberg Kaakkois-Suomi Akseli Ekola Keski-Suomi Matleena Käppi Keski-Suomi Iida Rantanen Keski-Suomi Ira Vainikainen Keski-Suomi Mari Ikonen Lappi Jessi Jokelainen Oulu Saara Karjalainen Oulu Katariina Aakus Pirkanmaa
VASEMMISTONUORTEN EDUSKUNTAVAALIEHDOKKAAT 2023
Selmi Holopainen Pirkanmaa
69 78 79 83 85 115 116 126 98 104 107 109 4 116 119 127 130 65
Rahim Alizada Helsinki

ÄÄNESTÄ VASEMMISTONUORI EDUSKUNTAAN!

Lauri Lindén Pirkanmaa Saana Hannula Satakunta Jenni Jäntti Satakunta Adam Al-Sawad Savo-Karjala Maura Häkki Savo-Karjala Maija Kuivalainen Savo-Karjala Sakari Laitinen Savo-Karjala Valtteri Ahokas Uusimaa Ava Dahlvik Uusimaa Funda Demiri Uusimaa Neea Nukarinen Uusimaa Tyrni Rankka Uusimaa Elina Rodriguez Uusimaa Katja Ylisiurua Uusimaa Emma Andersson Varsinais-Suomi
137 38 42 92 94 96 98 87 92 93 104 109 110 121 65 71
Sara Koiranen Varsinais-Suomi

VASEMMISTONUORET

YHTEYSTIEDOT

Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki

045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi

PUHEENJOHTAJA

Pinja Vuorinen

050 501 9721 pinja@vasemmistonuoret.fi

PÄÄSIHTEERI

Amro el-Khatib

045 644 7880 paasihteeri@vasemmistonuoret.fi

VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA

Minerva Skyttä

050 472 1046 minerva@vasemmistonuoret.fi

PIIRIJÄRJESTÖT

ETELÄ-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki

Toiminnanjohtaja: Jasu Setälä, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi

HÄMEEN VASEMMISTONUORET

Näsilinnankatu 22 a 27

33210 Tampere

Toiminnanjohtaja: Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi

ITÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Pohjoiskatu 6

80100 Joensuu

Piirisihteeri: Tuomas Hiltunen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

KAINUUN VASEMMISTONUORET

Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi

KESKI-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Vaasankatu 10

40100 Jyväskylä

Piirisihteeri: Akseli Immonen, 0400 671 686 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

JÄRJESTÖSUUNNITTELIJA

Konsta Hyötylä 045 662 8206, konsta.hyotyla@vasemmistonuoret.fi

TOIMINTA- JA TOIMISTOSIHTEERI

Sebastian Duran 045 348 5499 sebastian@vasemmistonuoret.fi

TAPAHTUMASUUNNITTELIJA

Mika Ketu

045 351 9917 mika@vasemmistonuoret.fi

LAPIN VASEMMISTONUORET

Lapinkatu 2

96190 Rovaniemi

Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 700 0219 lappi@vasemmistonuoret.fi

POHJOIS-POHJANMAAN VASEMMISTONUORET

Pakkahuoneenkatu 19

90100 Oulu

Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä, pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi

SATAKUNNAN VASEMMISTONUORET

Eteläpuisto 14

28100 Pori

Piirisihteeri: Vilho Vuorinen, 044 988 1886 satakunta@vasemmistonuoret.fi

VARSINAIS-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Hakakatu 12

20540 Turku

Piirisihteeri: Joonas Jormalainen, 045 1312 552 varsinais-suomi@vs-vanu.fi

46
Arkistointia vuodesta 1945 www.kansanarkisto.fi Liity liittoon!
www.selry.fi/eduskuntavaalit

Ammattiliitto Pron jäsenenä saat työelämässä enemmän

Liiton jäsenenä saat henkilökohtaista uraneuvontaa, taloudellista turvaa, tukea työelämän haasteisiin ja alaasi liittyviä koulutuksia. liittoon.fi

€/kk 8,25

Jatkamme koulutuksen kunnianpalautusta.

Ratkaisemme sosiaali- ja terveyspalveluiden kriisin.

Äänestä eduskuntavaaleissa!

Eduskuntavaalit sunnuntaina 2.4.2023

Ennakkoäänestys kotimaassa 22.-28.3.2023

Ennakkoäänestys ulkomailla 22.-25.3.2023

Teemme Suomesta reilun ilmastopolitiikan edelläkävijän.

Tasapainotamme talouden oikeudenmukaisesti ja kestävästi.

Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.