Libero 2/2022 by Libero

MIELIPIDE- JA KULTTUURILEHTI

36. VUOSIKERTA

Tunteiden politiikat

2 / 2022

IRTONUMERO 6 €

2 / 2022

TUNTEIDEN POLITIIKAT

PÄÄKIRJOITUS

käsittelee esseessään surua radikaalina tunteena, jolla on niin vastarinnan ulottuvuus kuin tapa paljastaa poliittinen todellisuutemme.

1. VARAPUHEENJOHTAJAN KOLUMNI

JENNI SUUTARI

SE VOISI MUUTTAA MAAILMAN

EMILIA KUKKALA

JOONAS PULKKINEN

26 GARDEN IS A CENTER OF SURPRISE

2. VARAPUHEENJOHTAJAN KOLUMNI

Valokuvataiteilija MIKKO RIKALAN (s. 1977) työn keskiössä ovat kysymykset sisäisyydestä, havainnosta ja yksilön suhteesta ympäröivään todellisuuteen. Rikalan työskentely ei rajoitu valokuvaan perinteisenä mediumina vaan laajentuu näyttelyinstallaatioissa tekstin ja veistoksellisten elementtien kautta visuaalista kulttuuria ja ontologiaa käsitteleviksi konseptuaalisiksi kokonaisuuksiksi. Vuonna 2020 alkunsa saanut Garden is a center of surprise on kasvava teoskokonaisuus, joka tuo esille kasveihin liittyvien uskomusten ja kasvikunnan hyötykäytön historian kautta ihmisen jatkuvasti muuttuvaa suhdetta luontoon.

AVA DAHLVIK

DIALOGI

summaa, miten keskustelu Natosta kansalaisaktivistien piirissä on vahvistanut hänen sotilasliittoa vastustavaa kantaansa, ja Naton kansalaisyhteiskuntaa koskevaa problematiikkaa. MITJA JAKONEN

8 VERIKOIRAT JA TERRORISMI SORTOKAUDEN AJAN HELSINGISSÄ ”Verikoirat vaikuttivat myös myöhempään historiaan. 1910-luvun jääkäriliike oli aika suora sen perillinen, itsenäisessä Suomessa seurasivat Lapuan liike ja muilutukset. Se on omaa perimää, että väkivallan kautta halutaan edistää omaa agendaa.”

PELI VASTOIN JÄRKEÄ

pohtii, miten virolaisen pelitalo ZA/UM:n kehittämä Disco Elysium -peli kirjallisena tekstinä antaa myös vasemmistopopulistiseen politiikan teoriaan liittyviä merkityksiä. PAAVO KÄSSI

OSKAR LINDMAN

IRRALLISTA

ET OLE YKSIN

Tunnekartta.

12 ONKO HOITAJIEN TUOMINEN ULKOMAILTA SUOMEEN UUSLIBERALISTISTA KOLONIALISMIA?

Kuraattori João Laia kirjoittaa näyttelyjulkaisussa ARS22:n käsittelevän yhteiskunnallista pirstoutumista, joka vaarantaa elämän maapallolla. “Elävien kohtaamisten” tutkiminen näyttäytyy tätä taustaa vasten lisääntyneenä tarpeena kohtaamisille ja yhteistyölle, ja on toisaalta toteamus siitä, että olemme aina olleet riippuvaisia toisistamme. Näyttelyn sanoman voisi tiivistää lauseeseen “et ole yksin”.

Maaliskuussa Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Filippiineiltä tuodaan noin 35 hoitajaa korjaamaan akuuttia tarvetta hoitajapulaan. MATIAS MUURONEN esittää, miten päätös ja siitä käyty keskustelu ilmentävät uusliberalismia hallinnan tekniikkana.

JAAKKO UOTI

arvioi, miten Iida Rauman proosauutuus Hävitys on merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro koulukiusaamista koskien. JOONAS PULKKINEN lähestyy kuolemaa Carmen Baltzarin ja Aurora Lemman toimittaman esseeantologian Ohi kautta.

LIAN YLISTYS

(s. 1991), taiteilijanimeltään SUSINUKKE on pietarilaissyntyinen, Turussa asuva kirjoittaja ja kirjallisuusalan sekatyöläinen. Kosolan neljäs teos Turkoosi vyöhyke palkittiin runoyhdistys Nihil Interitin vuoden 2021 runoteoskisan voittajaksi. Kosola tunnetaan runouteen ja yhteiskunnalliseen kirjallisuuteen keskittyvän K olera-kollektiivi- nimisen kustantamon perustajana ja lavarunoilijana sekä kansallisen Runografi-hankkeen ideoijana ja vetäjänä. Lian Ylistys on Kosolan meikkaamista käsittelevä runoesseehybridi.

KRITIIKKI

TERHO AALTO

DANIIL KOZLOV

KOSOLA

42–46

JÄRJESTÖSIVUT

Vasemmistonuorten tuore pääsihteeri Amro El-khatib kertoo haastattelussa järjestötaustastaan ja tekee analyysin Vasemmistonuorten järjestömurroksesta.

KANSIKUVA

VEERA KEMPPAINEN

PÄÄKIRJOITUS

R PÄ

ISTÖME

R KK

Yksi inhokkifraaseistani on ”mennä tunteisiin”. En vähättele: jonkun ”triggeröityminen” tai hermostuminen on aina pieni tragedia. Fraasi kuitenkin vääntyy myös ivalliseen ja vähättelevään käyttöön. Jussi Halla-ahon twiitit ja kommentit menevät turhan usein Halla-ahon mukaan toimittajien tunteisiin. Sosiaali sessa mediassa kiehuu ja kuohuu asia jos toinenkin yli, ja tunteisiin mennään niin reaktiovideoissa kuin kommenteissa. Ano Turtiainen on ajanut agendaansa Youtubessa koskien ”totuutta poikkeuslaeista”. Tuo ”totuus” meni eduskunnan väistyneellä puheenjohtajalla Anu Vehviläisellä tunteisiin. Se, että menee tunteisiin, kääntyy retoriseksi tempuksi vakuuttaa kuulijat mielipiteestään. Oma järjen viekkaus on helposti terävämpää kuin sielun liikutukset. Tämä ajaa myös huomion pois siitä, minkälaisia väitteitä esitetään. Ajattelen, että elämme tunnekeskeistä aikaa. Empatian merkitystä korostetaan yhä enemmän kommunikaation muuttuessa digitaaliseksi ja etätapaamisten yleistyessä. Organisaatiot ja yritykset peräänkuuluttavat tunnejohtamisen merkitystä. Sosiaalista vuorovaikutusta edellyttävissä työtehtävissä hoiva-alasta taiteelliseen työskentelyyn puhutaan tunnetyön merkityksestä. Parisuhde-, kehoja ratkaisukeskeisen terapiamuodon yhteyteen mahtuu usein myös sana tunne. Ei minulla ole tunteita vastaan mitään, eikä sinänsä tunteisiin menemistäkään vastaan. Epämääräisistä ja -mieluisista tunteista on vaikea päästä kärryille, ja niiden sanoittaminen on myös tie itseymmärrykseen.

Samoin temperamenttisuus on tärkeä osa elämää, ja pieni kiukku on myös hyvä tapa tajuta olevansa elossa. Kun vihreät esitti puoluekokoukses saan sunnuntailisien poistoa, myös itselläni ”meni tunteisiin”. En ryhtynyt reaktiiviseen debattiin, vaan postia (ja tätä lehteä) sunnuntaisin lajittelevana päätoimittajana luonnostelin tulevaa pääkirjoitusta. Työvuoroni aikana puolue kokousedustajat päättivät poistaa esityksen puolueohjelmastaan. Hukattu mahdollisuus ”meni tunteisiin”. Politiikan tutkimuksessa tunteilla ei ole ollut pitkään niin suurta merkitystä kuin taiteiden ja kulttuurin tutkimuksessa. Taiteen- ja kulttuurintutkimuksen piirissä erityisesti niin sanottu affektiteoria on pyrkinyt ymmärtämään eri esitysten kehollista vaikutusta. Tunteita jäsentämättömät affektit palautuvat jo pitkään filosofian historiaan liittyvään keskusteluun tietoisuuden alasta. Aikamme kulttuurintutkimuksen piirissä esimerkiksi Sara Ahmed on pyrkinyt teoksessaan Tunteiden kulttuuripolitiikka (Cultural Politics of Emotion, 2004) luomaan ymmärtämisen tapaa sille, miten rasismi on affektiivisesti osana ihmisten välistä vuorovaikutusta ja erilaisia ruumiita. Kirjallisuuden piirissä taas tuntuu, että kirjallisuutta arvotetaan yhä useammin nimenomaan tunteiden eikä affektien kautta. Samaistumisella, lukijan identifioitumisella kirjoittajaan, etenkin myötätunnon kautta, tuntuu olevan suuri merkitys. Henkilökohtainen on poliittista, mutta autofiktion huumassa tämä ruokkii myös lukijoita kosiskelevaan ”tunnustuk selliseen” kirjallisuuteen. En ole aivan

KUVA: MIKKO RIKALA

TUNNE TUNTEIDEN POLITIIKKASI

vakuuttunut siitä, auttaako tämä kollektiivisiin tapoihin jäsentää tunteita ajassam me. Sillä, kuka puhuu, on väliä, ja siksi kaikkein tunnustuksellisinta kirjallisuutta tulee aina olemaan anonyymi kirjallisuus. On syytä olettaa, että elämme tunteiden politiikkaa niin päätöksenteon, talouden kuin kulttuurin kautta. Tunteiden korostaminen ja käyttö vaikuttamisen välineenä ei kuitenkaan kerro, että suhtautuisimme myötätuntoisesti toisiamme kohtaan tai jäsentäisimme omia tunteitamme selkeämmin. Tunnetyö on myös tunteiden ja politiikan välisten suhteiden hahmottamista.

JOONAS PULKKINEN

päätoimittaja

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry • Päätoimittaja: Joonas Pulkkinen • AD: Katri Astala • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Mediaeval / Stormtype • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2. kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi, 040 067 8839 • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi, 045 348 5499 • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa •

ILJ

ÖMÄRK

ISSN 0783–6198 • Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www. liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

LIBERO 2 / 2022

KOLUMNI

JENNI SUUTARI

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) antoi toukokuussa eduskunnalle esityksensä hoitotakuun toteuttamisesta. Takuu riittävän nopeasta hoitoon pääsystä nousi sekä alue- että eduskuntavaaleissa monen puolueen keskeiseksi teemaksi. Hoitotakuu on kuitenkin jäämässä vajavaiseksi, sillä se ei sisällä takuuta riittävän nopeasta terapiaan pääsystä, jolle on nykyisessä mielenterveyskriisissä akuutti tarve. Nuorten ja opiskelijoiden mielen terveyden ongelmat ja häiriöt ovat olleet jo pitkään kasvussa sekä ylikorostuneita aikuisväestöön nähden. Ongelmien kasvu ei kuitenkaan ole täysin odottamatonta tai pelkästään pandemia-ajasta johtuvaa, sillä alan ammattilaiset ja edunvalvonta järjestöt ovat puhuneet nuorten ja opiskelijoiden mielenterveyden kriisiytymisestä jo vuosia, eivätkä poliitikot ole siitä huolimatta ottaneet tilannetta riittävän tosissaan saati ryhtyneet toimenpiteisiin. Nuorten ja opiskelijoiden mielen terveyden kriisiytyminen näkyy selkeästi myös tilastoissa. Terveyden ja hyvin voinnin laitoksen (THL) arvion mukaan noin joka neljäs nuori kärsii ahdistuksen tai masennuksen oireista. Vaikka lapset ja nuoret ovat pääosin tyytyväisiä elämäänsä, sekä vuoden 2021 kouluterveyskyselyn että nuorisobarometrin mukaan lasten ja nuorten tyytyväisyys elämään on laskenut. Korkeakouluopiskelijoiden osalta tilanne on entistä huolestuttavampi. Korkeakouluopiskelijoiden terveys tutkimuksen (KOTT) mukaan kolmannes korkeakouluopiskelijoista, yli 100 000 opiskelijaa, kärsii ahdistus- ja/tai masennusoireista. Mielenterveysongelmien kasvu ja sen myötä kriisiytyneet mielenterveyspalvelut ovat siis laajasti yhteiskunnassa tunnistet tuja ja tunnustettuja ongelmia – paitsi tutkimuksessa ja alan ammattilaisten keskuudessa myös nuorten ja opiskelijoi den arjessa. Hoitotakuu oli poliitikoille näytön paikka tarjota ratkaisuja yhteen

LIBERO 2 / 2022

keskeisimmistä nuorten kohtaamista uhista sekä vastata mielenterveyspalveluiden hälyttävään resurssipulaan. Näyttää kuitenkin siltä, että hallitus on epäonnistunut tavoitteessa, joka oli myös laajasti kansalaisyhteis kunnassa ja yli puoluerajojen kannatettu. Usein tarjottu selitys mielenterveysongelmien kasvulle on parempi kyky tunnistaa ja diagnosoida mielenterveyden ongelmia ja häiriöitä. On totta, että nyky-yhteiskunnassa mielenterveysongelmien tunnistamiselle on aiempaa paremmat edellytykset – ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan selitä kriisiä koko laajuudelta, eikä pelkkä mielenterveyspalveluiden resurssitason nosto tai terapiatakuu ratkaise mielen terveyskriisiä kokonaisuudessaan. Katse pitää suunnata korkeammalle, kohti kapitalistisen talous- ja yhteiskunta järjestelmän rakenteita, jotka tuottavat ja ylläpitävät mielenterveysongelmien kasvua. Nuorten ja opiskelijoiden toimeentulon ja työelämän lisääntynyt epävarmuus, opiskelutahdin kiristyminen kaikilla koulutusasteilla sekä tulevaisuususkon murtuminen ovat kaikki osa niitä rakenteita, joiden oireina mielenterveysongelmien lisääntyminen ja kasautuminen voidaan nähdä. Ensiapuna mielenterveyskriisiin palveluiden resursseja tulee lisätä tuntuvasti. Valtakunnallisen terapiatakuun vesittyminen on todella surkea epäonnistuminen hallitukselta, ja siksi riittävän nopea hoitoon pääsy tulee varmistaa muilla keinoin. Esimerkiksi psykoterapia tulee muuttaa maksuttomaksi, eli ylipäänsä mahdollistaa kaikille nuorille hoitoon hakeutuminen.

KUVA: MINERVA SKYTTÄ

ANTIKAPITALISTISTA MIELENTERVEYSPOLITIIKKAA – KIITOS!

Pelkkä ensiapu ei kuitenkaan ole riittävää, vaan aktiivisella politiikalla tulee puuttua mielenterveyskriisin juurisyihin. Tämä tarkoittaa sosiaalisesti kestävämpää, antikapitalistista mielenterveyspolitiikkaa, jolla tähdätään koulutus- ja työelämä polkujen tehostamisen, toimeentulon niukentamisen ja jatkuvan kasvun tukemisen sijaan nuorten ja opiskelijoiden hyvinvoinnin lisäämiseen, toimeentulon muotojen vahvistamiseen ja tulevaisuuden uskon palauttamiseen.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten 1. varapuheenjohtaja.

KOLUMNI

AVA DAHLVIK

Viime syksynä tuotimme Työväentanssit-nimisen kulttuuri tapahtuman. Tapahtuma ammensi menneiden vuosikymmenten työväenkulttuurista ja otti inspiraatiota etenkin 60-/70-lukujen laululiikkeestä ja Love Records -meiningeistä. Se oli yhden kaveriporukan erityisintressistä alkunsa saanut idea, jota lähdettiin työstämään ihan vain, koska haluttiin. Emme osanneet odottaa, että se vetäisi puoleensa yhteensä yli sata innokasta tanssijaa yhden viikonlopun aikana. Emmekä varsinkaan sitä, että suurin osa osallistujista olisi nuoria aikuisia. Noin viikon päästä tansseista pidetyssä Vasemmistonuorten liittokokouksessa päätettiin perustaa järjestöön kulttuuri- ja taidetoiminnasta vastaava jaosto. Se sai nimekseen AgitProp-jaosto. Kun alkuvuodesta jaostoihin ja työryhmiin avattiin ilmoittautuminen, veti AgitProp-jaosto puoleensa kymmenittäin nuoria. Suurin osa oli innostunut nimenomaan jaoston nimestä ja halusi lähteä mukaan elvyttämään laululiikkeen kulttuuria. Miksi me nuoret haikailemme aikaan, jolloin edes meidän vanhempamme eivät välttämättä olleet vielä syntyneet? Miksi yli viisi vuosikymmentä sitten tehty musiikki ja taide puree edelleen pari kymppisiin vasemmistoaktiiveihin? Koitin miettiä esimerkkejä vasemmisto laisesta kulttuurista ja taiteesta nykyajalta tai edes muutaman vuoden takaa. Jos yksittäisiä vasemmistolaisiksi julkisesti itsensä identifioituneita artisteja ei lasketa, on viimeisin esimerkki Ultra Bra. Mutta toimiiko sekään esimerkkinä vasemmistolaisesta kulttuurista, joka ei olisi kytköksissä laululiikkeeseen? Eikä niitä yksittäisiä artisteja voi laskea, sillä ovatko he saaneet ympärilleen samanlaista liikettä kuin laululiikkeen artistit ja siihen yhdistetyn kuvataiteen ja kirjallisuuden hahmot? Onko 70-luvulla sitten vain osattu tehdä niin hyvää musiikkia, niin hyviä kirjoja ja niin hyviä leffoja, että ne ovat

KUVA: TYRNI RANKKA

VASEMMISTOLAINEN PERINNE JA SANOMA

edelleen tänäkin päivänä ajankohtaisia ja nuorison silmissä ajattomia? En tiedä. Kuinka moni meistä oikein voikaan samaistua Vietnamissa- kappaleen sanoihin tai todeta, että Kenen joukoissa seisot on hyvä kuvaus nyky päivän vasemmistolaisesta liikkeestä. Viehätys on puhtaasti esteettistä ja kumpuaa kullatuista muistoista. Elämme Kristiina Halkolan julistavan äänen ja Agit Propin aatteen paloa hehkuvan soundin kautta aiempien sukupolvien muistoja puoluekokouksista, jotka vetivät tuhansittain ihmisiä mukaansa. Muistoja ajoista, kun kommunismi oli cool. Ehkäpä meidän olisi aika luoda uusia muistoja, joita lapsenlapsemme voivat muistella samanlaisella haikeudella kuin me nyt muistelemme omien isovanhempiemme aikoja. Tuottaa taidetta, joka vetää tuhansittain ihmisiä kokouksiin ja tekee kommunismista taas mainstreamiä. Vasemmistolaisen liikkeen vahvuus on ollut kyky viedä aatetta eteenpäin taiteellisin keinoin. Se on jotain, mihin oikeisto ei ole ikinä pystynyt. Mutta nostalgia huuruissamme unohdamme, että se, mikä vetoaa meihin, ei välttämättä vetoa niihin, joita pitäisi tavoittaa ja joiden pitäisi viedä eteenpäin. Ehkä tansseissakin olisi ollut moninkertainen osallistujamäärä, jos olisimme

tarjonneet jotain uutta. Antaneet tarttuma pintaa muillekin kuin Vasemmisto nuorten lauluvihon kanssa leirinuotion äärellä istuneille. Vaikken todellakaan voisi kuvitella nykypäivän parlamentaarisen vasemmistomme nousevan yhteiseen rintamaan taistellakseen oikeuden ja rakkauden puolesta, on todettava, ettei kukaan enää voisi kirjoittaa parempaa kappaletta kuin Kenen joukoissa seisot. Ehkä olemme oikeutettuja nostalgia huuruihimme, estetisointiimme ja menneen ajan haikailuumme, kun silloin ennen kaikki vaan osattiin tehdä niin pirun hydenius hyvin. Aulikki Oksanen, Kaj C ja kumppanit veivät kaikki sanat ja soinnut suustamme. Nyt saamme ylpeänä viedä heidän luomuksiaan eteenpäin kuin vanhoja kansantaruja ja rukouksia. Ja ehkä kaiken tämän keskellä siihen tarttuu jotain omaamme, jotain, joka vuosikymmenten päästä nimenomaisesti liitetään meidän aikaamme.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten 2. varapuheenjohtaja.

LIBERO 2 / 2022

ALOGI

DIALOGI

Näin meitä vietiin kuin pässiä narussa: Kansalaisyhteiskunnan rooli Nato-Suomessa TEKSTI: MITJA JAKONEN

DIALOGI

MIHIN SUOMI SITOUTUU NATOSSA?

DIALOG

LIBERO 2 / 2022

KANSALAISYHTEISKUNNAN ROOLI NATO-SUOMESSA

Kansalaisyhteiskunnan rooli asettuu uudelleen muuttuvassa turvallisuuspoliittisessa asemassamme. Kaksi keskeistä asiaa tähän liittyen ovat, kuinka tukea Venäjän hyökkäyssodan lopettamisen ja tulevaisuuden demokraattisen Venäjän rakentamisen kannalta erittäin tärkeää venäläistä kansalais yhteiskuntaa ja miten Suomessa voidaan pitää oma pesä puhtaana kiihtyvästä asevarustelusta ja Nato-maihinkin liittyvästä haittanationalismista. Ukrainan sodan loppumisen ja Putinin vallan kukistumisen kannalta Venäjän kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen

DIALOGI

Suomen tulevien sotilasliittokumppanien Kroatian ja etenkin Turkin politikointi Nato-prosessin aikana herättää k ysymyksiä. Turkin koulunpihakiusaajan elkein harjoittama uhkailu, kiristys ja todellisuushorisonttien railakas venyttely Suomen jäsenyyskelpoisuuden suhteen kertoo siitä, miten haitta nationalismin aivomadon korviensa väliin saaneet v oimamiehet voivat käyttää hyväkseen kaikkea, mikä edistää heidän etuaan. Turkki sotarikoksiin erikoistuneena valtiona pitää ohje nuoranaan ajatusta ”politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin”. Siihen kuuluu myös liittolaisten kiristäminen ja ahdistelu. On jokseenkin kyseenalaista toimia sotilasliitossa, jossa tulevien liittolaisten demokraattisin vaalein valitseman hallituksen jäseniä nimetään terroristeiksi. Synkät turvallispoliittiset käänteet ovat ajaneet Suomen nyt suoraan eräiden maailmanpoliittisen pelikentän epäilyttävimpien hyypiöiden koilliseksi airueksi. Hankalien sotilasliittokumppanivaltioiden hyväksymisen lisäksi Suomessa käyty kritiikitön turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut ontuvaa poliittisen liberalismin sini silmäisten näköalojen vuoksi. Globaali kapitalismi ikuisen kasvun näköaloineen ja lieveilmiöineen on saanut Suomen

etunenässä tuudittautumaan uneen, jossa sota ei ole mahdolli nen, jossa kansanterveyttä uhkaa pääosin korkea elintaso ja jossa ilmastokatastrofi lähinnä luo kysyntää viherbrändätylle teollisuudelle. Nato on koko historiansa sitoutunut globaalin haittakapitalismin edistämiseen ja toteuttamiseen, eivätkä Nato-maat ole sanoneet ei venäläiselle rahalle. Vasta nyt tuosta unesta on kautta länsimaailman herätty ihmettelemään, että eikö markkinatalous ratkaisutkaan diktatuuriin vankoin askelin astelleen Venäjän ongelmia. Vaikka naapurimme sotahullu ratsumies onkin vuosia saanut mekastaa rauhassa talouskasvun nimissä, ei Venäjän luoma sotilaallinen uhka pitkällä linjalla päihitä ilmastokriisin vaaraa. Siksi myös Suomen turvallisuuspoliittisessa keskiössä pitäisi tulevana Nato-maana olla juuri ei-militaristisen turvallisuuspolitiikan suuret kysymykset: miten takaamme energiaomavaraisuuden, reaalisissa hyödykkeissä mitattavan huoltovarmuuden ja esimerkiksi toimivan terveydenhuollon, jossa riittää työvoimaa puolustamaan kansakuntaa kansanterveydellisiltä kriiseiltä? Kun sitoudumme nyt Natoon, on kysyttävä, sitoudummeko myös kyseenalaiseen haittanationalismiin, haittakapitalismiin ja kansakuntien varallisuuden valjastamiseen sotavarusteluun ympäristökriisin ratkaisemisen sijaan.

DIALOGI

urvallisuuspolitiikasta käyty mediakeskustelu Suomen Nato-päätöstä edeltävinä kuukausina muistutti pikemmin taloyhtiön ilmoitustaulun viikkotiedotetta kuin vapaan median välittämää kriittistä kansalaisyhteiskunnan k eskustelua. Mediassa kerrotut tarinat oli kehystetty ahtaasti: ”miten Suomen Nato-matka etenee” tai ”mitä tapahtuu, kun Suomi liittyy Natoon”. Uutisoinnin retoriikka nosti toistuvasti esille linjauksen, jonka mukaan Suomi oli ajautunut reaalipoliittisesti tilanteeseen, jossa Nato oli konkreettisesti ainoa turvallisuuspoliittinen vaihtoehto. Pelästynyttä kansaa johtavat kansan edustajat keräsivät tämän ankean populismin irtopisteet, joita kriisitilanteessa oli jaossa kuin N ato-maalle sotilastukikohtia.

ALOGI

DIALOGI DIALOGI

DIALOGI

NATO EI SAA OLLA KRIITTISEN KANSALAISYHTEISKUNNAN LOPPU

DIALOGI

Vaikka Suomen liittyminen Natoon on valitettavaa ja sen seuraukset ovat hämärän peitossa, ei taistelu ja keskustelu humaanimmasta, järkevämmästä, monipuolisemmasta ja modernimmasta turvallisuuspolitiikasta voi päättyä tähän. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan on aktivoiduttava ennenkuulumattomalla tavalla edistääkseen niin Suomen kuin muiden maiden kansalaisten turvallisuutta ja elämänsuojelun, rauhan ja anti-imperialismin periaatteita ja arvoja muuttuneessa globaalissa tilanteessa. Nostetaan siis leuat rinnasta ja katsotaan eteenpäin. Pyritään myös tulevaisuudessa suojelemaan yhteiskuntaamme siltä, etteivät militarismin innostamat valtaapitävät kalauta ajopuista päätään Karjalan mäntyyn tai muuhunkaan läpitunkemattoman kovaan kohteeseen täällä pohjoisessa tai missään muuallakaan.

DIALOGI

DIALOGI DIALOGI

Kirjoittaja on 21-vuotias puoluepoliittiselta kannaltaan sitoutumaton rauhan, ympäristön ja tasa-arvon kysymyksistä kiinnostunut kansalaisaktiivi. Tekstiä on inspiroinut Nato-vastaista mielenosoitusta edeltäneiden moniäänisten keskustelujen käyminen muun muassa AKL:n Vili Nurmen sekä Vasemmistonuorten Nata Karjalaisen ja Ava Dahlvikin kanssa.

DIALOGI

olisi erittäin tärkeää. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ei soppakattilan sotakypäräksi päähän vetänyttä autokraattia yleensä saada kovin helpolla rauhanneuvotteluiden ääreen. Mahdollisuus siihen, että Ukraina edes länsimaiden tukemana onnistuisi nitistämään Venäjän sotilaallisen mahdin pysyvästi, tuntuu sekin epätodennäköiseltä reitiltä kestävään rauhaan. Aseistakieltäytyminen, lakot ja muu vastarinta Venäjällä tarvitsevat tukea, sillä ne ovat avain rauhan palauttamiseen mahdollisimman vähillä ihmis uhreilla. Euroopassa tulee pyrkiä siihen, että venäläiset toisinajattelijat saavat kaiken tarvitse mansa avun ja pääsevät tarvittaessa turvaan tai jatkamaan toimintaansa maanpaosta käsin. Entä mikä on suomalaisen kansalaisyhteiskunnan tehtävä Nato-maassa? Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan on pidettävä yllä kriittistä keskustelua, jotta Turkkia, Venäjää, Kiinaa tai Yhdysvaltoja muistuttavaa haittanationalistista ja yksiäänistä hurmoshenkeä ei pääse syntymään. Yksi 2020-luvun polttavista kysymyksistä on määritellä ja keskustella jatkuvasti siitä, kuinka yhteiskuntamme nopea reagointikyky voidaan säilyttää koronan, sodan tai ympäristökriisin kaltaisissa poikkeusolosuhteissa, mutta samalla taata, ettei valtionjohto missään vaiheessa astu yli mandaattiensa. Kansalaisyhteiskunnan tehtävänä on myös vaatia moniäänistä ja kriittistä keskustelua mediaan. Rajallisena, mutta merkittävänä kysymyksenä kansalais yhteiskunnan on vaadittava kunnollista keskustelua ja täysin uusia linjauksia suomalaiseen maanpuolustuslainsäädäntöön. Kutsuntajärjestelmän on muututtava, jos emme ole sotilaalli sesti liittoutumaton maa. Maanpuolustusta on kehitettävä militarismin sijaan suuntaan, jossa rakennetaan kriisinkestävää yhteiskuntaa suhteessa ei-militaristisiin kriiseihin ja yleisesti ympäristö- ja ihmisarvojen puolustamiseen.

DIALOG

LIBERO 2 / 2022

Verikoirat ja terrorismi sortokauden ajan Helsingissä TEKSTI: OSKAR LINDMAN KUVA:

MARIA KEINÄNEN

Suomen itsenäisyyttä edeltänyt aika sai monet vaatimaan oikeuksia myös väkivallalla. Pauli Jokisen kirjoittama kirja Verikoirat kertoo vuodesta 1899 vuoteen 1905 kestäneen sortokauden aikaisesta Helsingistä. Sortokausi sai alkunsa Helmikuun manifestista ja loppui suur lakkoon. Suomea haluttiin venäläistää yhä lisää. Sitä vastaan nousi pieni poikajoukko, joka koetti estää tämän kehityksen. Verikoirat ei ole Pauli Jokisen ensimmäinen kirja, mutta hän on erikoistunut erityisesti Helsingin paikallishistoriaan. Hän on kirjoittanut aiheesta retki- ja opaskirjoja, muun muassa Sunnuntai kävelyllä Helsingissä. Hän on kirjoittanut myös Helsingin murhahistorian, jossa oli rikostarinoita vuosikymmenien ajalta. Myös Verikoirat on paikallishistorian näkökulmasta kirjoitettu, hän huomauttaa. Hän on vienyt ihmisiä ympäri kaupunkia kävelyille, joissa on voinut tutustua autenttisiin rikospaikkoihin muun muassa Punavuoressa, Töölössä ja Kalliossa. Verikoirienkin tiimoilta on oma kävelykierroksensa. Nykyisen tulkinnan mukaan sortokauden takana oli Venäjän yhtenäistämispolitiikka. Silloisella Venäjällä oli paljon Suomen kaltaisia reuna-alueita, joissa oli oma lainsäädäntönsä. Tätä lainsäädäntöä haluttiin yhtenäistää. Suomalaiset kokivat tämän sorroksi, ja aikaa ruvettiin kutsumaan sortokaudeksi. Virastoissa piti puhua enemmän venäjää, kouluihin haluttiin enemmän venäjän opetusta, kyrilliset kirjaimet tulivat katu kyltteihin, hevosajurit vaihtuivat venäläisiin. Tärkeä kehityskulku oli myös, että Suomen ja Venäjän armeijat haluttiin yhtenäistää. ”Suomalaiset eivät tätä ilolla katsoneet, ja syntyi erilaisia vastarintaliikkeitä. Taistelujärjestöjä, jotka vastustivat venä läistämispolitiikkaa. Tämä johti radikaaleihinkin terroriiskuihin pääasiallisesti Helsingissä. Oli poliittisia salamurhia, ja virkamiehiä kohtaan tehtiin väkivaltaa”, avaa Jokinen kirjan historiallista kehystä. Historioitsija Teemu Keskisarja sanoo, että hänen mielestään terrorismi vuosina 1904–1906 oli äärimmäisen tärkeä ilmiö:

”Se nimenomaan vaikutti Suomen valtiolliseen historiaan. Ilman terrorismia en voi kuvitella asenteiden kärjistymistä venäläistämis politiikkaa vastaan.” EUGEN SCHAUMAN SUOMEN HISTORIASSA

Tunnetuin tapahtuma oli Eugen Schaumanin suorittama kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha. Teemu Keskisarjan mukaan Eugen Schauman on Suomen historian vaikuttavampia ihmisiä. Keskisarjan mielestä Mannerheimin voisi korvata vuonna 1918 kenellä vain valkoisella kenraalilla, kuin myös kukistetut punakaartin amatöörit. ”Mutta Eugen Schaumaneja oli vain yksi ainutkertainen”, hän lisää. Verikoirat oli pääasiassa Reaalilyseota eri Ressua käyvistä koulupojista koostunut ryhmä. Se oli kaveriporukka, joka pienestä pitäen oli ihannoinut Schaumania ja muita isänmaallisten iskujen ja attentaattien tekijöitä. Koulupojat olivat 15–17-vuotiaita, ja ydinryhmä koostui noin kahdestatoista hengestä. Syksyn 1905 aikana he saivat vanhemmilta aktivisteilta pieniä tehtäviä, kuten salakuljetusta ja lentolehtisten jakelua. Kun he varttuivat teini-ikään, he tuumivat, että tämä ei enää riitä, vaan pitää alkaa voimakkaimpiin toimiin. Silloin Helsingissä oli erikseen poliisi- ja santarmilaitos. Santarmit olivat puolisotilaallisia järjestyksenpitojoukkoja. ”Koulupojat kokivat, että santarmit olivat Venäjän tsaarin käty reitä Helsingissä ja heitä voisi vapaasti listiä”, kertoo Jokinen. Syksyn 1905 aikana he ampuivat kolme santarmia ja Pasilan kallioilla työläisaktivistin, jota he epäilivät ilmiantajaksi. Kaksi poliisia ammuttiin, toinen Kaivopuistossa yöllä ja toinen Annankadulla. Yksi santarmi ammuttiin Kansakoulunkadulla. Teemu Keskisarja kuvaa terrorismia ”teon propagandaksi”: Yksi laukaus tuo näkyvyyttä ja kuuluvuutta enemmän kuin tuhat lehtijuttua. Ennen terrorismia ja aktiivista vastarintaa Suomi oli

LIBERO 2 / 2022

1890-luvulla aivan kesy ja unelias maanääri. Attentaatit toimivat shokkiherätyksinä. Ne radikalisoivat nuorisoa juuri siten kuin Verikoirat ja aikuiset aktivistit toivoivat.” ”Eugen Schauman oli vuonna 1904 noussut kansallissankariksi ammuttuaan Bobrikovin. Oli Bobrikovin työ laittaa sortokaudella venäläislakeja käytäntöön, hän oli Suomen korkein virkamies. Hän oli hyvin venäjämielinen ja palveli täällä tsaaria. Häntä vihattiin kuin hän olisi itse piru”, sanoo Jokinen, jonka mukaan Bobrikovin salamurhaa suunnitteli vähän jokainen suomalainen ainakin humalassa.

Verikoirat harjoittivat puhdasoppista terrorismia. Iskujen kautta haluttiin herättää pelkoa ja ajaa omaa agendaa.

SALALIITTO BOBRIKOVIN MURHAN TAUSTALLA

Eugen Schauman ei oikeastaan toiminut yksin, vaan taustalla oli salaliitto. Viiden hengen perustama salaliitto suunnitteli, että he ampuisivat Bobrikovin, kun hän on päiväkävelyllä Kaivopuistossa. Pikaveneet odottivat jo rannassa pakomatkaa varten. He kuitenkin päättelivät, että tarvitsivat vielä kuudennen henkilön mukaan. He tiesivät Eugen Schaumanin ja kysyivät häntä mukaan salaliittoon. Schauman innostui tarjouksesta, mutta halusi toimia yksin. Hän ampui Bobrikovin senaatin portaikkoon, joka oli hänestä symbolisesti paras paikka sala murhan toteuttamiseen. Salaliitossa mukana ollut Lennart Hohenthal sanoi asian olevan selvä, mutta hän tulee mukaan ampumaan kaikki senaattorit – hänellä oli mielessä täysi verilöyly. Schauman sanoi, ettei tämä käy. Schaumanille annettiin kolme viikkoa aikaa toteuttaa salamurha. Jos hän ei tässä onnistu, niin muut sala liittolaiset alkavat toimintaan. Schauman oli virkamies ja työskennellyt ennen senaatissa. Hän oli menettänyt työnsä, oli toiselta korvaltaan kuuro eikä ollut saanut vastarakkautta rakastamaltaan naiselta. Hän koki olevansa elämänsä aallonpohjassa, eikä elämällä olisi enää mitään muuta virkaa, joten tämä isänmaallinen teko voisi pelastaa hänen kunniansa. Schauman ampui itsensä heti perään ja teki itselleen marttyyrikuoleman. Attentaatteja oli muuallakin Euroopassa, mutta liikehdinnän esikuvat tulivat Venäjältä. Siellä oli anarkisteja ja työläis aktivisteja, tehtiin pommi-iskuja ja räjäytettiin niin Aleksanteri II kuin monia virkamiehiä. Kyse ei ollut kuitenkaan sinänsä mistään yhtenäisestä liikkeestä, vaan sillä saattoi olla joitain anarkistisia esikuvia. Aktivistit eivät sijoittuneet vasemmalle tai oikealle, vaan oli

LIBERO 2 / 2022

työläisaktivisteja ja oikeistolaisempaa porukkaa, anarkisteja – tsaarin vallan vihaajia. ”Verikoirien taustalla vaikutti suomenmielisyys. He kokivat, että Suomen kansa, kulttuuri ja kulttuuriperintö oli uhattuna. Ei ehkä niinkään haluttu itsenäistä Suomea, se oli utopistinen ja vielä kaukainen ajatus, että olisi irrottauduttu Venäjästä”, tulkitsee Jokinen. VERIKOIRIEN PERINTÖ

”Verikoirat vaikuttivat vähäisissä määrin myös myöhempään historiaan. 1910-luvun jääkäriliike oli aika suora sen perillinen, tosin sen tavoitteena oli jo selkeästi irrottaa Suomi Venäjästä. Itsenäisessä Suomessa seurasivat Lapuan liike ja muilutukset. Se on omaa perimää, että väkivallan kautta halutaan edistää omaa agendaa”, sanoo Jokinen. ”Historia on sattumien summaa ja osamäärää. Suomen itsenäistymiseen kaikkein eniten vaikuttanut ihminen on terroristi Gavrilo Princip. Ilman Sarajevon laukauksia ja ensimmäisen maailmansodan kaaosta ei kolmen miljoonan asukkaan maa, jossa ei ole edes asevelvollisuutta, mitenkään olisi pystynyt rimpuilemaan irti imperiumista”, sanoo Keskisarja. Pauli Jokinen nostaa esiin tapauksen, jossa persujen kansan edustaja Olli Immonen kävi seisomassa Eugen Schaumanin haudalla: ”Äärioikeistolaisten mukana. Siinä perimä, muistelu ja ihannointi on hyvinkin arveluttavaa. Eugen Schauman ei ollut mikään oikeistolainen hahmo, nyt hänestä on sellainen tehty.” ”Eugen Schauman lienee ainoa murhamies, joka on saanut oman puiston Helsingissä. Sellainen sijaitsee Kulosaaressa”, kertoo Jokinen. Verikoiratkin harjoittivat ihan puhdasoppista terrorismia. Iskujen kautta haluttiin herättää pelkoa ja ajaa omaa agendaa. Pauli Jokisen mielestä he olivat verrattavissa vaikka baskiseparatisteihin tai IRA:han, vaikka toki he toimivat eri mittakaavassa. Onnistuivatko verikoirat tavoitteissaan? Asiassahan kävi niin, että vasta vuoden 1905 suurlakko lopetti sortokauden. Tuli eduskuntauudistuskin. Ehkä terrorismilla ja väkivallalla oli jokin pieni merkitys osana Venäjän ja sen keisarin vastustamista, huomauttaa Pauli Jokinen. Suurlakko ja edus kuntauudistus olisivat tulleet ilman terrorismiakin. Tosin: kun Bobrikov oli ammuttu, hän sai heti seuraajansa eikä salamurha sinänsä muuttanut mitään.

IRRALLISTA

Tunnekartta I

III II Tunsin kerran jotain, olen aika Opin Näin unen, varma, että se aikuisiällä, jossa toimin oli tunne. että minun pastorina. tuli hallita Vihkin tuntemattoman parin, IV tunteitani, kummallakaan ei ollut muotoa, koska minua Sieluni siten, että totesin: ”Ja näin kohtaan katosi tämä…ja sitten tämä… kohdistui kauan näin…yhdessä” odotuksia, sitten, V ennakkoluuloja, elonhenkiäni spekulaatioita ja huhupuheita. Kuin en koskaan Opettelin tekniikat olla käyttämättä tähdet nähnytkään. tunnustuskäytäntöjä sekä tavat taivaalla, jättää tunnustukset me olemme povitaskuihin. toistemme TUNNELUKKO

VOIMAKKUUS

Uhrautuminen

erittäin vahva

Hyväksynnän haku

erittäin vahva

Riittämätön itsekontrolli

erittäin vahva

Kietoutuneisuus

vahva

Oikeutus

vahva

Pessimistisyys

vahva

Emotionaalinen estyneisyys

vahva

Rankaisevuus

vahva

Alistuminen

vahva

Vaativuus

vahva

Epäonnistuminen

vahva

Kaltoin kohtelu

vahva

Hylkääminen

vahva

Vajavuus

vahva

Ulkopuolisuus

vahva

Suojattomuus

vahva

Riippuvuus

vahva

Tunnevaje

vahva

Terapeutti sanoi, että tämä ei etene. Järkytyin, piirissä. koska puheen Joku tähti tuottaminen sammuu, tuntui uusi yksilö hankalalta. syntyy. Vapisevat huulet tuottivat huokauksen ja sanat ”haluan ymmärtää”!

Jos tunteistani muodostuisi parfyymi, niin mikä oli sen koostumus? Tuoksutiivistettä noin 30 % lonkalta heitettynä, laimennettua eukalyptusta, vahvaa ruusuvettä, Kuolleen meren suolaa, poltetun koodeksin tuhkaa, vermuttia ja rommitotia, kaksi paistettua munaa ja nauravaa nakkia, jotka muodostavat hymynaaman.

TULOS:

Olet tunteiden keskiluokkaa. Sinulla on keskitason tunnerajat ja sinulla on tämän tunnetyypin ominaisuuksia sen löyhässä ja vahvassa mielessä. Löyhään keskitasoon kuuluu muita yksilöitä vahvempi tapa reagoida aistiärsykkeisiin, jota saattavat kiihdyttää esimerkiksi kirkkaat valot, erityiset aromit ja maut. Koet todennäköisesti muita voimakkaampaa henkistä ja fyysistä kipua, tulet usein väsyneeksi emotionaalisen ylikuormituksen takia ja saatat olla allergisempi kuin muut. Sinuun vaikuttavat myös erityisesti lapsuuden tapahtumat, ja olet alttiimpi kroonisille sairauksilla. Sinun kannattaa suhtautua tunteidesi käsittelemiseen järjellä ja jopa pyrkiä kieltämään tai tukahduttamaan vahvoja tunteita. Keskitasoon kuuluvat yksilöt eivät kokeiden perusteella ole kehotietoisempia sen enempää kuin muut, ja tunteiden tunnistaminen on tälle tyypille yleensä myös hidas prosessi. Itsetietoisuus = 9, Itsensä johtaminen = 3, Sosiaalinen tietoisuus = 9, Parisuhteen hoito = 9

LIBERO 2 / 2022

Onko hoitajien tuominen ulkomailta Suomeen uusliberalistista kolonialismia? TEKSTI: MATIAS MUURONEN KUVA:

Suomessa on kasvava hoitaja pula. Maaliskuussa Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Filippiineiltä tuodaan noin 35 hoitajaa korjaamaan akuuttia tarvetta. Esitystä perusteltiin rekrytointiongelmilla. Vanhusten asumispalveluihin ja koti hoitoon ei ole saatu palkattua riittävästi työntekijöitä. Filippiineistä palkatuilla hoitajilla on hoitajan koulutus, mutta he tulevat työskentelemään hoiva-avustajina puutteellisen kielitaidon ja Suomessa vaaditun koulutuksen vuoksi. Esityksen mukaan hoitajien suunniteltuun urapolkuun kuuluu eteneminen sairaanhoitajan tehtäviin. Koulutus järjestetään työn ohessa. Turkulaiset hoitajat saavat huonompaa palkkaa naapurikuntiin verrattuna. Palkka kuopan syveneminen on tulosta systemaattisesta toiminnasta, jota on johtanut kokoomusvetoinen kaupunginvaltuusto. Esityksessä ei mainita hoitajien matalaa palkkatasoa Turussa. Sen sijaan rekrytointeja on pyritty lisäämään ”yksiköiden markkinoinnilla”. Jopa SDP:n edustajat kaupungin hallituksessa hyväksyivät esityksen, tosin ”pitkin hampain”. Esityksen haastoivat vasemmistoliiton edustajat, jotka korostivat kaksien työmarkkinoiden syntymistä. Jaakko Lindfors meni vielä pidemmälle

LIBERO 2 / 2022

linkittämällä päätöksen uusliberalistiseen kolonialismiin. Samalla viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (25.3.) pääkirjoituksessa kummasteltiin Lindforsin asennetta. Kirjoituksen mukaan suomalaiset työmarkkinat tarjoavat paremman elintason filippiiniläisille hoitajille ja heidän perheilleen. ”Se ei ole todellakaan uus liberalistista kolonialismia”, kirjoituksessa todetaan. Vastineessaan pääkirjoitukselle (27.3.) Lindfors pohjusti näkemystään globaalilla oikeudenmukaisuudella. Lindfors kysyy, onko perusteltua tuoda koulutettua väestöä globaalista etelästä tehtäviin Suomessa, joihin paikallinen väestö ei itse hakeudu. Luonnollisesti pääkirjoitus tai puheenvuoro valtuustossa ei ole oikea alusta syvälliselle analyysille poliittisesta käsitteistöstä. Argumenteista nousee kuitenkin esiin tiettyjä piirteitä erilaisista tavoista hahmottaa ihmisten, valtion ja markkinoiden välisiä suhteita. Pääkirjoituksessa tulkitaan uusliberalismia poliittisen taloustieteen perspektiivistä. Siinä korostuu pää toimittajien ylimielinen suhtautuminen hoitajien työoloihin, sillä kyseinen tulkinta ohittaa valtion ja yhteiskunnan välisten suhteiden merkityksen. Huomaamattaan päätoimittajat tulevat perustelleeksi naispainotteisen alan systemaattista väheksymistä globaalilla eriarvoisuudella.

LINNEA LINDGREN

KAKSI TULKINTAA UUSLIBERALISMISTA

Poliittiseen taloustieteeseen p erustuva käsitys uusliberalismista keskittyy ylikansallisiin toimijoihin. Kyseisessä narratiivissa painopiste on globaalien markkinoiden kehityksessä. Kansainvälisen kilpailukyvyn ympärille luodaan kehys, jossa asetetaan etusijalle tehokkaat markkinat. Tämän tulokulman avulla pyritään perustelemaan suuria muutoksia kansainvälisissä tuotantoprosesseissa, kuten globaalin pohjoisen kulutustuotteiden valmistamista matalan tulotason maissa. Tässä tulkinnassa uusliberalismi on ideologinen hanke. Lähestymistavan hyödyllisyys perustuu tapaan, jolla globaaleja kehityskulkuja kyetään punomaan yhteen. Ongelmana on se, että uusliberalismi esitetään voimana, joka pystyy sivuuttamaan valtion. Tämä jättää aukkoja yhteiskunnan sisäiseen keskusteluun. Ideologisen projektin sijaan uus liberalismia tulisi tulkita hallinnan tekniikkana. Tässä näkökulmassa uusliberalismi ei esiinny hegemonisena voimana vaan yhteiskunnallisissa suhteissa, jotka ilmenevät valtion rakenteiden ja sosiaalisen infrastruktuurin vuorovaikutuksessa. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Edellä mainittu poliittisen taloustieteen kehys korostaa ylikansallisten toimijoiden vuorovaikutusta erillisenä valtion

rakenteista. Hallinnan tekniikoihin pureu tuva tulkinta puolestaan on skeptinen ajatuksesta, jonka mukaan valtio ja yhteiskunta tulisi nähdä erillisinä prosesseina. Tästä lähtökohdasta on mielenkiintoista pohtia tapoja, jolla valtion roolia aktiivisesti muokataan suhteessa markkinoihin. Valtio ei esiinny tyhjiössä vaan on jatku vassa vuorovaikutuksessa. Keskiöön nousee kysymys siitä, miten ihmissuhteet muovautuvat tässä valtion ja markkinoiden välisessä suhteessa. Kun uusliberalismia lähestyy hallinnan tekniikkana, huomaa vääjäämättömästi menetelmät, joilla uusliberalistisen hankkeen olemassaoloa perustellaan. Uusliberalismi voidaan tulkita proses siksi, joka muovaa uudella tavalla yksilön suhdetta valtaan. Poliittisen talous tieteen argumenttien avulla kyetään jatkuvasti luomaan uudelleen olo suhteet uusliberalististen periaatteiden olemassaololle. EPÄPOLIITTINEN KÄSITTEISTÖ

Vuonna 1997 julkaistussa esseessään Slavoj Žižek esittää, että poliittisten ja ideologisten väittelyiden keskiössä on kyse siitä, kuka kykenee omaksumaan epäpoliittiseksi tulkittua käsitteistöä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa abortti oikeuden vastustajat vetoavat perinteisiin, Raamattuun sekä tieteen näkemyksiin sikiön kehityksestä. He eivät käsittele

o ikeutta aborttiin suhteessa naisten oikeuksiin, sukupuolten väliseen tasaarvoon tai patriarkaattiin. Epäpoliittisen käsitteiston omaksuminen on lisäksi tyypillistä talouspoliittisessa keskustelussa. Žižekin mukaan vetoamalla vapaan markkinatalouden objektiivisiin toimintatapoihin kyetään esittämään vastapuolen argumentaatio ideologisena haihatteluna. Pääkirjoituksessa sivuutetaan täysin Lindforsin väite kaksien työmarkkinoiden syntymisestä Suomessa. Sen sijaan kaupunginvaltuuston päätöstä puolustetaan vetoamalla globaaliin eriarvoisuuteen. Maailmanlaajuiset tuloerot esitetään itsestäänselvyytenä: pääoman eriarvoinen jakautuminen on osa vapaan markkina talouden objektiivisia toimintatapoja. Tämä on laiskaa argumentointia, sillä se pyrkii hämärtämään yhteiskunnallista keskustelua sairaanhoitajien työoloista esittämällä rakenteellisen ongelman yksilön moraalisena valintana. On ilmeistä, että pääkirjoitus on haluton tarkastelemaan uusliberalismia valtion ja yksilön välisenä vuorovaikutuksena. Erityisesti esiin nousee paradoksaa linen oletus analysoida ihmiselämää markkinoiden vuorovaikutuksen kautta. Herää epäselvyys siitä, missä menee hallinnon ja markkinoiden välinen raja. Kun uusliberalismia tulkitaan hallinnan tekniikkana, herää kysymys: miksi

Suomen sisäisen sairaanhoitajapulan ratkaisuja perustellaan ulkoisella hyväntahtoisuudella? Yksinkertaisia keinoja hoitajapulaan ei ole, enkä halua vähätellä aiheen monimutkaisuutta. Juuri siksi jäin ihmettelemään Helsingin Sanomien suhtautumista tilanteeseen. Alhaiset palkat ja heikko johtaminen ovat ajaneet hoitajia muille aloille. Ongelmat tulisi ratkaista sisäisesti. Ratkaisujen ulkoistaminen ja perusteleminen globaalilla eriarvoisuudella liippaa pelottavan läheltä uusliberalistista kolonialismia.

Kirjoittaja on poliittisen historian maisteriopiskelija.

LIBERO 2 / 2022

LIAN YLISTYS SUSINUKKE KOSOLA

kun olin ”14 ja puoli eli oikeastaan melkein 15 vee” vanha olin poika enkä siksi osannut meikata korjaan: en ollut edes halunnut meikata; jos joku olisi ojentanut minulle meikkipussin olisin käyttänyt puuteria ja sitä paksua siankarvasivellintä kuviteltujen rikospaikkojen sormenjälkien paljastamiseen

katsominen on mielikuvituksella jatkettua tuijotusta siihen aikaan katsoin vanhempia tyttöjä: näin miten taivutetut ripset sojottavat kuin animoidun koiran nuolaisema turkki, kajaalin ranta tekee silmistä kliseen, ja huulet…

korjaan: minut nähtiin poikana, ja siksi minä kuvittelin kuin poika (mielikuvitus tarttuu – kaikki muistavat ne vahvimmat katseet, jotka pakottivat kuvittelemaan itsensä niiden kautta, joskin vain hetkeksi , mutta samankaltaisten hetkien kasoja kutsutaan kulttuuriksi)

katsoin vanhempia tyttöjä ja tunsin: en himoa vaan kateutta okei joo, myös himoa, mutta sitä tunsin myös poikia kohtaan mutta en tätä korventavaa, hiostavaa 100 °C ja lisää löylyä -kateutta halusinko, että minua himoittaisiin tällä tavalla? vai halusinko olla nainen? vai halusinko vain tulla katsotuksi naisena?

en tiennyt vastausta, tiesin vain kateuden eivätkä tunteet ole vastauksia sen enempää kuin idut ovat siementen vastauksia mullalle, vedelle, Freudille, lol

LIBERO 2 / 2022

16-vuotiaana aloin seurustella tyttöystäväni oli hyvä meikkaamaan ja halusin pyytää häntä opettamaan taidon minullekin se kuitenkin vaati rohkeutta, jonka sain kerättyä vasta sen jälkeen kun olin eräänä yönä sotkenut naamani häneltä salaa lainaamallani vedenpitävällä kajaalilla aamulla hän huokaillen pyyhki viivoja pois kasvoiltani kertakäyttöisellä meikinpoistoliinalla hänen kasvoillaan ilme, joka tulee kun pyyhkii parketilta säikähtäneen koiranpennun paskaa viimein pyysin, hän otti askeleen taaksepäin ja kysyi miksi vastasin rehellisesti, etten tiedä ja hän nyökkäsi hän oli hevari, joten hänellä oli näkemyksiä meikkaavista pojista: meikkaavat pojat laittavat mustaa kajaalia alaluomen vesirajaan

mutta kun meikattuani katsoin itseäni peilistä, näin hevaripojan se oli eri asia, sellaisia katsotaan eri tavalla kuin naisia maailma on jo varannut tietyn määrän katseita meikkaaville pojille: (a) homopojat ja twink-pyllynpyörittelijät (vähän eww, mutta saavat tehdä meikkitutoriaaleja Youtubeen) (b) rokkijäbät ja muut musarunkkarit (ihan ok jos muistavat rankistella esim. megaheteroimalla) (c) drag-esiintyjät, polttariqueerit ja muut karnevaalinaamat (meikki ei ole osa ihmistä, vaan hahmoa tai performanssia) olin kuitenkin (d), tai jonkinlainen spicy alphabet soup täyttämätön ”joku muu, mikä” -kohta lomakkeissa

halusin sen viivan olevan käärme, joka nielee ensin raksiruudun ja sitten koko kysymyksen, sitten lomakkeen mutta se oli ennemmin Nokia 3310:n ruudulta eksynyt mato

tämä ei kuitenkaan ollut tieto sen enempää kuin mitä tunteet ovat epämukavuus vieraiden katseissa, metafyysinen kaukokaipuu ja se kateus se helvetin kateus, joka kasvoi myös kateudeksi heitä kohtaan, jotka tuntuivat vaan olevan ihan ok (?????🤮) * oletko ikinä lukenut jonkun elämäkertaa ja ollut silleen, että ahaa, nyt tajuun paremmin sen taidetta/filosofiaa/tapaa hajauttaa osakkeet

kerron tämän siksi, että tunteita ja kokemuksia ei voi tislata pois niistä ajatuksista joista ne on syntetisoitu, ilman että niistä poistuu jotakin rehellisyyden kaltaista

LIBERO 2 / 2022

ja nyt jos koskaan minun on oltava rehellinen, koska en tiedä mistä puhun

TIESITKÖ, ETTÄ: erään tutkimuksen mukaan miehet lähestyivät naisia deittimielessä huomattavasti useammin, jos naisella on punaista huulipunaa? joko huulipuna tekee kaikista helvetin kuumia ja lähestyttäviä tai huulipuna ei pelkästään näy, vaan myös kertoo, kun huulet pysyvät kiinni

18 ikävuoden paikkeilla keksin laittaa punaisen pyykkipojan kiinni bleiserin rintataskuun se oli pelkkä perustelematon päähänpisto, hauska juttu, jonkinlainen aivobugi, johon takerruin mutta astuessani aamulla bussiin minua katsottiin niin, että tunsin pyykkipojan punaisten huulten saaneen kiinni (d):n pitkästä hännästä ja ajattelin: jos pelkkä asuste pystyy tällaiseen, niin mihin pystyvätkään kasvot * TIESITKÖ, ETTÄ: ennen nykyistä näkemisen teoriaa, jonka mukaan silmä reagoi esineiden heijastamaan valoon oli valloillaan niin sanottu emissioteoria, jonka mukaan ihmisen silmä ampuu katsesädettä pupilleista, ja se säde sitten heijastuu takaisin silmään – eräänlainen kaikuluotaus tai dialogi jossa katse jatkuvasti kysyy, ja ymmärtää heijastumat vastauksina maailmalta

mutta jos silmä ei ammu mitään, niin miten sitten selittää se että orjanomistajat rankaisivat orjia pelkistä vääristä katseista?

jos katse ei kysy, niin mihin punaiseksi maalatut huulet vastaavat?

jos katse ei ole edestakaista liikettä, niin miten selittää että pyykkipojan laittaminen povitaskuun aiheuttaa katseeseen pienen oikosulun?

että tunsin sen, että nautin siitä, ja että siellä bussissa ymmärsin:

olin kateellinen tytöille, koska minulle ei kerrottu että kajaalikynä on katseen terää mahtavampi

LIBERO 2 / 2022

ja jos sillä voi kirjoittaa itsensä sisään naiseuteen, feminiinisyyteen, haluttavuuteen

jos sillä voi kirjoittaa itsensä alakulttuuriin tai heimoon, avata ovet Stonewall Inniin 60-luvulla ja vaihtaa persoonaa lavalle

sillä on voitava kirjoittaa itsensä myös vittuun täältä

en ollut kateellinen naisille vaan työkaluille, jotka eivät poikana kuuluneet minulle

minut nähtiin poikana, ja siksi minä kuvittelin kuin poika yritin kuvitella olevani tyhjä viiva ja käärme

täysi-ikäisenä minusta ei tullut mies vaan Nokia 3310:n ruudulta eksynyt mato, kun kävin ostamassa ensimmäisen nestemäisen kajaalini * TIESITKÖ, ETTÄ: jos lika on ”ainetta väärässä paikassa”, niin maailma tarvitsee likaa, koska jos kaikki on koko ajan siellä missä pitääkin, missä sitä odotetaan ei voi koskaan syntyä mitään uutta, ennakoimatonta

likainen ajatus ei siis ole pervo, se on abstraktio väärässä systeemissä

jokainen buginen nurinpäin kääntynyt Mario, jokainen glitchi, jokainen blue screen of death eksynyt kirjain DNA:n emäsjonossa, jokainen sattumalta sormia nuollen löydetty aspartaami on yhtä lailla oman järjestyksensä likaa, likaisuuden käytäntöä

LIBERO 2 / 2022

ja kun meikkaan, levitän värikästä likaa kasvoillani, kunnes olen itsekin likaa kaunista likaa, kävelevä error elämäntapamatkustajien tuijotuksen ja mielikuvituksen puhevälissä

en meikkaa kauneutta tai feminiinisyyttä kohti, en meikkaa maskuliinisuudesta poispäin tai näyttääkseni – en halua näyttää, haluan viestiä kielellä, jota katseet eivät ymmärrä

hiljaisuudessa vieraalla kielellä esitetyn kysymyksen jälkeen sen hiljaisuuden paineessa joutuu kuvittelemaan uutta ymmärrystä, joka on kuitenkin aina valmis pyyhkiytymään seuraavan tieltä, johon vääryys ja väliaikaisuus on sisäänrakennettu toivottuina ja välttämättöminä ominaisuuksina

jos kasa samankaltaisia hetkiä on kulttuuri niin miksi kutsutaan rikkinäisten hetkien kekoa?

en meikkaa saadakseni ketään ymmärtämään mitään tai edes ”tullakseni nähdyksi oikein” vaan raivatakseni lialle sen ansaitsemaa tilaa

ei pelkästään sen takia, mitä mikään on, vaan sen takia mitä kaikkea kuvittelematonta se voisi olla tyhjänä pysyvä vastausviiva tähtikuvioiden lomakkeissa aina nälkäinen käärme jolla on skolioosi, eikä se siksi ylety häntäänsä

korjaan:

LIBERO 2 / 2022

Työmäärä kasvoi, palkka ei. Kun aloitin työt uudella alalla, työnantaja lisäsi minulle mielellään uusia vastuita. Uusi asema ja uudet tehtävät innostivat, mutten ollut kartalla palkkatasostani. Sain ammattiliitosta palkkatilastoja ja apua palkkaneuvottelun tueksi. Liiton avulla sain neuvoteltua itselleni paremman palkan, joka vastasi tehtäviäni ja osaamistani. Minulla on olo, etten jää työelämän käänteissä yksin.

Siksi Ammattiliitto Pro on minulle sopiva.

proliitto.fi

LIBERO 2 / 2022

Se voisi muuttaa maailman TEKSTI: EMILIA KUKKALA KUVAT: VEERA KEMPPAINEN

On kevät. Ruusut ja liljat ja tulppaanit nousevat mullan alta. Miksi sinä et nouse? 1

äin kyseli 1300-luvulla elänyt persialaisrunoilija Háfez. Vuosia sitten tavasin näitä rivejä erään kuoleman yhteydessä. Sinänsä tavanomaisen ja hyväksyttävän, vanhan ihmisen luonnollisen kuoleman. Jostain syystä kuitenkin juuri hänen kuolemansa myötä jouduin muodostamaan suhteeni suruun uudestaan. Tällä kertaa en halunnut jäädä vihoittelemaan kuolemalle. Osansa varmasti oli myös sillä, että olin vasta muutamia kuukausia aiemmin tullut itse äidiksi. Oli järkyttävää sisäistää se tosiseikka, että on saattanut maailmaan olion, joka tulee paitsi kuolemaan, väistämättä myös kärsimään. Että on kutsunut maailmaan olion, jota ei mitenkään voi suojella kaikelta pahalta. Vastuu uudesta ihmisestä on pökerryttävän epäsuhtainen ja pakottaa nenäkkäin oman vajavaisuuden kanssa, kuolevaisuuden kanssa. Synnyttäessään synnyttää tavallaan myös kuolemaa. Sen seikan kanssa on vain tehtävä sovinto.

Esikoiseni syntymän kanssa samoihin aikoihin tapahtu nut läheisen kuolema tuntuu nykyisin jo lähes kauniilta, kuolemalta paikallaan. Kaikki kuolemat eivät ole sellaisia. On helpompi haudata suru jostain, joka on ”tullut valmiiksi” kuin jostain, joka tuntui jäävän kesken tai ei koskaan alkanutkaan. Kuolema ”oikeaan aikaan” on aivan jotain muuta kuin väkivaltainen kuolema tai lapsen kuolema, puhumattakaan näistä yhdessä. Siinä on jotain niin perustavanlaatuisesti väärää, että sitä on vaikea edes ajatella. Tänä keväänä on ollut pakko. Ukrainan sodasta on kevään mittaan kuulunut hirvittäviä uutisia. Pommitettuja lastensairaaloita ja synnytyssairaaloita, kouluja ja päiväkoteja, toistensa silmien edessä raiskattuja lapsia ja äitejä, ensin kidutettuja ja sitten murhattuja. Tämä kaikki on niin loputtoman kauheaa, että mieluummin sen sulkisi pois mielestään. Juuri siksi niin ei saa tehdä.

Ruusu ja satakieli, suom. Jaakko Hämeen-Anttila, Basam Books 2004 LIBERO 2 / 2022

Pahuudesta kertominen tuntuu joskus sen lisäämiseltä. Totta tietysti on, että suru ei maailmasta suremalla lopu. Mutta totta on myös, että vain suremisen arvoinen voi liikuttaa meitä toimimaan sen eteen, että surun aiheita olisi edes hieman vähemmän. Pohjaton suru – ja viha ja raivo ja kuvotus – on se hinta, joka on maksettava totuuden katsomisesta silmiin. Mutta miten tällaisten julmuuksien kanssa, tällaisen todellisuuden kanssa, voi koskaan tehdä sovintoa? Miten sellainen suru muuttuisi koskaan kauniiksi? Ajatuskin kuulostaa irvokkaalta. ∞∞∞

aailma on ollut pahuutta väärällään jo ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kurdi- ja palestiinalaisalueita on miehitetty, uiguureja vainottu, alkuperäiskansoja alistettu, pakolaisia käännytetty kuolemaan, äitejä ja vastasyntyneitä murhattu sänkyihinsä – kuten silloin, kun Isis hyökkäsi synnytyssairaalaan Kabulissa 2020. Enkä voi olla lisäämättä: Isis, jonka kanssa nyt Suomea ja Ruotsia painostava Turkin itsevaltainen presidentti Erdoğan veljeilee. Isis, jonka ainoa todellinen vastavoima ovat olleet kurdit, joita Erdoğan syyttää terrorismista. Isis, jota päädytään välillisesti tukemaan, jos suostutaan kurdien aseman v aikeuttamiseen entisestään. On sekä inhimillistä että rasistista, että tämä pahuus ei ole tullut samalla tavalla iholle kuin se, mitä ukrainalaiset parhaillaan kohtaavat. Ei omallenikaan. Inhimillistä se on siksi, että kaikkia maailman suruja sureva ei ehtisi muuta tehdäkään. Suomessa se on inhimillistä erityisesti siksi, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 on tuonut mieleen Neuvosto liiton hyökkäyksen Suomeen 30. marraskuuta 1939. Rasistista se on siksi, että se, ketkä katsotaan suremisen arvoiseksi, vaikuttaa suoraan siihen, keitä autetaan. Tunteet ovat välttä mättömiä toiminnalle, ja yksien elämä voi olla riippuvaista toisten myötätunnosta ja sen aikaansaamasta toiminnasta. Kanssaihmisten ponnistelut ukrainalaisten auttamiseksi ovat yhtä kaikki lämmittäneet mieltä. ”Tavallinen ihminen” yllättää usein iloisesti. Samaan aikaan olen toivonut, että auttamisinto laajenisi koskemaan myös muita kuin valkoisia niin sanottuja eurooppalaisia. Kysymys on samaistumisesta: kuka on me, ja ketkä jätetään tämän piirin ulkopuolelle. Kysymys siitä, ketä pidämme kaltaisenamme, lähimmäisenämme, on kysymys siitä, ketkä laskemme ihmisyyden piiriin: tämän elämän tuhoutumista suremme. Eikä vain elämän. Ihmisiä voidaan menettää muuallakin kuin suoraan kuolemalle: vankiloihin, maahanmuuttovirastolle, kapitalismille, päihteille, kulteille... Ja ihmisten lisäksi surra voi myös tuttujen paikkojen, kulttuurin ja elämäntavan menetystä. Niidenkään menettäminen ei vaadi sotaa, se vaatii ehkä vain gentrifikaation, kun nousevat vuokrat ja asuntojen hinnat ajavat alkuperäiset asukkaat toisaalle.

Mitä suuremmaksi menetyksen mittakaava kasvaa, sitä vähemmän henkilökohtaiselta se tuntuu. Voi kokea epämääräistä ilmastosurua ja -ahdistusta, mutta harva kokee surun katoavista lajeista ja sulavista jäätiköistä niin intensiivi sesti kuin asian paino edellyttäisi. Tai kuten islantilainen Andri Snær Magnason kirjoittaa teoksessaan Ajasta ja vedestä (Aula & Co 2020): ”Se, joka ymmärtää, mistä on kysymys, ei aseta sen edelle mitään muuta.” Tämän ymmärryksen tielle tulee usein käsitys surusta prosessina, jolla on alku ja loppu. Surraan vähän ilmastoa ja palataan takaisin ruotuun. Luetaan vähän uutisia Ukrainasta ja pyritään unohtamaan. Surraan kuollutta läheistä säällinen aika: pari viikkoa tai korkeintaan kuukautta. ”Elämä jatkuu” – lohdutuksista mielettömin. Koko suruhan on seurausta siitä, että elämä on loppunut! Jälkeen jääneiden elämä on muuttunut ja menetys on ikuinen. Olen melko varma, että paras tapa käsitellä menetystä ei ole menetyksen arvon kieltäminen. Surematon suru kuulostaa tältä: vitut siitä, tällaista tämä elämä nyt vain on. Julkea välinpitämättömyyden julistus on viimeinen tapa säilyttää itsekunnioituksen rippeet. On helppo sanoa, että ”kaikki me kuolemme”, paljon hankalampi sisäistää se. On helppo todeta, että ”kuolema kuuluu elämään”, mutta unohtaa samalla, että kuolema on aivan yhtä ainutkertainen ja poikkeuksellinen kuin elämäkin.

Olen toivonut, että auttamisinto laajenisi koskemaan myös muita kuin valkoisia niin sanottuja eurooppalaisia.

LIBERO 2 / 2022

Magnason jatkaa: ”Edes asiantuntija ei näytä kykenevän eläytymään tutkimuksiinsa. Hänen näyttää olevan mahdotonta yhdistää syvä kokemus koralliriutoille sukeltamisesta ja niiden mittaamisesta mielikuvitukseen ja tunteeseen, kun kaikkea hänen rakastamaansa uhkaa tuho ja kuolema.” Jos suru ja kuolema otettaisiin tosissaan, näyttäisivät elämätkin toisenlaisilta: syvemmiltä ja vähemmän kiireisiltä kenties. Jos surulle raivattaisiin tilaa eikä sitä pyrittäisi lakaisemaan pikimmiten pois mielistä ja sydämistä, saattaisi arjen unettavan todellisuuden puhkaista ymmärrys elämän ja maailman ainutlaatuisuudesta. Mutta kaiken ennallaan jatkumiselle – kapitalismille, talouskasvulle, status quolle – on välttämätöntä, ettei mikään liikuta liikaa. On tärkeää, ettei mikään ole liian suuri suru, mutta ei myöskään liian suuri ilo. Yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi on välttämätöntä, ettei minkään anneta minkään järkyttää niin paljon, että se pysäyttäisi. Vaikka juuri se meidän pitäisi tehdä: lopettaa kilpajuoksu kohti pohjaa. Talouskasvu ei ole välttämätöntä, se on kuolemaksi. ∞∞∞

ksilöllinen ja yhteisöllinen suru eivät ehkä ole niin kaukana toisistaan kuin äkkiä voisi kuvitella. Yhdysvaltalaisanarkisti ja juutalaisen hengellisyyden tuntija Cindy Milstein on kirjoittanut paljon surun yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Hänen mukaansa julkinen, jaettu suru on yksi perusteellisimmista vastarinnan muodoista ja radikaalia juuri siksi, että niin monia ihmisryhmiä on jätetty suremisen ulkopuolelle. Aikaamme ei ole oikein sopinut menetysten ääneen huutelu, pikemminkin menestyksen. Sitten tuli kulkutauti. Ihmiset surivat y ksinäisyyttä ja koronalle menetettyä nuoruutta, kuka mitäkin. Tuli sota Eurooppaan. Yhtäkkiä suru tuntui hieman aiempaa sallitummalta, vähemmän stigmatisoidulta. Tässä ajassa suru ja surevien kohtaaminen on ollut jokseenkin hakusessa. Sureminen on ajateltu hoidettavan yksityisesti ja jotensakin sisäsiististi muun elämän sivussa – niin, ettei se pääse häiritsemään ainakaan talouden rattaiden jauhantaa. Kuolema on siivottu ammattilaisten käsiin ja surijaiset ovat yhä useammin pienet ja yksityiset. Suru, kärsimys ja kuolema on työnnetty pois näkyvistä, koska niitä ei ehditä, niitä ei taloudellisessa mielessä kannata eikä niitä myöskään osata kohdata. Olemme antaneet indoktrinoida itsemme kammottavaan pakkopositiivisuuteen, sinnikkääseen itsepetokseen ja todellisuuden kieltämiseen. Puoskarit toisensa perään ovat kehottaneet kyseenalaistamaan omat tunteet – ikään kuin tunteva ihminen olisi jotenkin raiteiltaan – ja piilottamaan erityisesti ne negatiiviset. Tunteet eivät ole yhtä kuin totuus. Samaan aikaan totta on myös se, että itsekunnioitus, itsetuntemus ja itsearvostus voivat rakentua vasta sen päälle, että tunteet tunnistetaan ja otetaan tosissaan. Tai kuten psykoanalyytikko Pertti Simula toteaa Ylen haastattelussa (21.05.2020): ”Se on syvimmän tason ihmisen arvostamista, kun ihminen kokee, että minut on nähty ja hyväksytty juuri siinä, mitä minä tunnen. Se voittaa k aikenlaiset kehumiset ja palkinnot.” Vastarinta, kamppailu arvokkaan elämän puolesta, voi rakentua vasta kokemukselle ja käsitykselle itsestä ja toisista arvokkaina. Viime kädessä se voi rakentua vain tuntevalle itselle. Entinen menestynyt myyntijohtaja Simulakin penää jutussa sekä henkistä että yhteiskunnallista vallankumousta ja nostaa keskeisiksi elementeiksi tunteiden vapaan näyttämisen sekä siirtymisen kilpailusta kohti sitä, että jokainen ihminen tunnustetaan arvokkaaksi itsenään. Melko radikaalia? Surun vakavasti ottaminen näyttää vastaansanomattomasti elämän ohikiitävyyden ja ainutkertaisuuden. Siksi se on potentiaalisesti vaarallista kulloisenkin yhteiskuntajärjestyksen suurimmille hyötyjille, koska se voi saada kysymään

LIBERO 2 / 2022

Jaettu suru on yksi perusteellisimmista vastarinnan muodoista.

LIBERO 2 / 2022

mitä perustavimmanlaatuisia kysymyksiä ja pohtimaan kuolemantosissaan sitä, mikä on viime kädessä arvokasta. Jos ihminen, jolla on jonkinlainen valinnan mahdollisuus, todella sisäistää elämän ainutkertaisuuden, hän ei suostu hukkaamaan sitä hetkeäkään. Suru voi saada meidät puolustamaan elämän arvokkuutta sitä vastaan, että kukaan olisi vain mitätön koneen osa tai numero tilastossa. Sitä vastaan, että kenenkään pitäisi uhrata ainoa elämänsä kapitalismille, taloudelle tai ”edes” kansan taloudelle. Psykopaattisten diktaattoreiden hurmeisista suuruusharhoista puhumattakaan. Täten surun kääntöpuoli on hyvin arkinen: kamppailuja paremman elämän puolesta. Kamppailuja elämän puolesta. Tavallisen ihmeellisen hyvän elämän puolesta. ∞∞∞

lussa mainitsemani kuoleman aikoihin havahduin siihen, että on mahdollista olla onnellinen, vaikka onkin surullinen. On mahdollista olla onnellinen silloinkin, kun kaipaa ja on vailla. Itse asiassa olen vakuuttunut siitä, että suru on välttämätöntä ja jopa hyvästä. Tai kuten Nick Blinko laulaa (Rudimentary Peni: ¼ Dead): ”Three quarters of the world are starving, the rest are dead.” Olen aina ajatellut noita loppuja henkisesti kuolleina. Suruun suostuminen on kuitenkin pelottavaa. Jos sille avaa oven, voi olla, ettei sitä saa enää suljettua. Patti Smith laulaa Pissing in a River -biisissä: Should I go the length of a river, The royal, the throne, the cry me a river What about it, what about it, what about it? Oh, I’m pissing in a river Mutta jos suru on joki, ehkä se voi myös kelluttaa eikä vain hukuttaa? Jos kyyneleitä on joen mitalta, ehkä rakkautta on valtameren? Eräs henkilö, jota voisin kai kuvata jonkinlaiseksi henkiseksi ohjaajakseni (tällaisessa roolissa hän hetken aikaa elämässäni oli), kuvasi elämän mystistä ulottuvuutta ja koko sen perustaa eräänlaisena pohjavirtana: ”Voit sulkea siltä silmäsi, miettiä muita asioita ja kuvitella, ettei sitä ole, mutta tiedät silti, että siellä se on.” Aina surujen alla ei tule huomanneeksi, miten ne tekevät tilaa jollekin uudelle. ”Suru on rakkauden paino”, pohtii päähenkilö Laina Kaiken jälkeen -romaanissani (Into 2021). Siksi se muuttaa ihmistä loppuiäksi. Ei kukaan sure sellaista, jolla ei ole ollut mitään merkitystä. Iäkkään läheiseni kuollessa oikeastaan juuri suru sai minut jaksamaan: se, että minua oli rakastettu, sai minut rakastamaan. En edelleenkään tiedä, onko kaiken surun mahdollista muuttua kauniiksi. Sitä on vaikea uskoa. Mutta luulen, että synkimmänkin surun on mahdollista jalostua t oiminnaksi. Perustan toivoni sille tosiseikalle, että ihmiset toimivat jatkuvasti diktatuureja vastaan, keskitysleirejä vastaan, k äännytyksiä vastaan. Tehotuotantoa – siis joukkotuhontaa – vastaan. Julmuutta vastaan. Elämän puolesta. Iäkkään läheisen kuolemasta seurannut suru on varsin yhteiskuntakelpoinen suru. Vaikeampi on surra sellaista, jota ei

kollektiivisesti suremisen arvoiseksi tunnusteta. Sellaista, josta pahimmillaan syyllistetään surijaa: mitäs läksit, oma moka, entä sitten. Sellaista surua mahtuu aika tavalliseenkin elämään roppakaupalla. Yksin köyhyydestä, sairaudesta ja riippuvuuksista seuraavat surut ovat usein varsin stigmatisoituja. Vaikeaksihan sureminen käy siinä vaiheessa, kun menetys oikeasti on omaa syytä. Vähän niin kuin ekokatastrofi on ihmiskunnan ja kapitalismin syytä. Suru on aivan tarpeeksi sietämätön tunne ilmankin, että siihen sotkeutuu vielä syyllisyyttä. Saati tietoisuus siitä, että todennäköisyydet eivät varsinaisesti ole puolellamme. Todennäköisempää on, että tuhoamme elämämme edellytykset kuin että säilytämme ne. Pulitzer-palkittu yhdysvaltalaisjournalisti Joshua Ellis kirjoitti vuonna 2014 (siis lähestulkoon muinaisuudessa) viraaliksi nousseessa blogikirjoituksessaan ”Jokaisella, jonka tunnen, on särkynyt sydän”, että kenties ainoa asia, minkä kukaan voi tehdä, on yrittää lakata satuttamasta ja yrittää auttaa muitakin lopettamaan satuttaminen. Ellisin tekstistä vapaasti suomentaen: ”En enää usko, että vastaus lepää enemmässä ja paremmassa tekniikassa tai edes tietoisuudessa. Ajattelen, että ainoa, joka meidät voi pelastaa, olemme me. Ajattelen, että meidän pitää löytää tapoja tulla yhteen, löytää toisemme ja syleillä toisiamme käydäksemme pimeyttä vastaan.” Usein pimeys vaikuttaa lähes väistämättömältä. Rakenteet ja toimintamallit, jotka ovat luoneet ekokatastrofin ja kiihdyt tävät sitä edelleen, ovat yhä olemassa, eikä niitä vakavasti kyseenalaisteta. Euroopassa pelätään kolmatta m aailmansotaa. Suurvalloilla on jatkuvassa valmiustilassa riittävästi y dinaseita tuhoamaan koko sivilisaatio moneen kertaan. Venäjä ei tunnu muuttuvan, sillä se ei ole halukas käymään läpi virheitään (kuten ei toisen maailmansodan jälkeen ollut Saksakaan, mutta se pakotettiin siihen). Ja suosikkini: kaikki me kuolemme kuitenkin, eikä millään ole niin hirveästi väliä. Tai kuten Eeva Kilpi kirjoittaa: Alakuloisuus, epätoivo, lepatus mielessä ei muuta mitään pahemmaksi. Ei mikään ole niin hirveän merkityksellistä. Ei mikään. Kun sen oppii on helpompi olipa sitä mieltä tai ei. Minulta on usein kysytty, miten voin elää näin p essimistisen maailman- ja tulevaisuudenkuvan kanssa. Vastaan: aina parem min kuin valheen kanssa. Sitä paitsi – ja tämä on ihmeellistä – toivo kirkastuu toivottomuudessa ja aina vasta siinä. Kun katsoo pimeyttä, toteaa sen pimeydeksi ja astuu siihen, huomaa, ettei kaikki ehkä niin pimeää ollutkaan. Silmä tottuu. Joskus siinä tosin voi kestää hetken, esimerkiksi vuoden tai muutamia. Mutta pimeydessäkin on mahdollista elää, hengittää ja rakastaa. Ja niin on valittava tehdä aina siihen asti, kun se on mahdollista. On surtava kuolleet ja elettävä eläville. Háfez, miksi valitat eron murhetta? Yhdessäolo kasvaa erosta, valo nousee pimeydestä.

LIBERO 2 / 2022

GARDEN IS A CENTER OF SURPRISE

HEINÄKUUN ENSIMMÄINEN, TOINEN TAI KOLMAS.

MIKKO RIKALA

...pääni päällä. Oli keskikesäinen hellepäivä. Aurinko käytämme nyt synteettisiä materiaaleja suojautuak oli korkealla. Istuin matalassa, pehmeässä heinikossa semme siltä. Ennen kuin kasvit ja eläimet jaettiin ja nojasin selkääni puun runkoon. Oksien alta katselin luokkiin ja lajeihin, ne olivat symboleita ties mille suoympä rillä avautuvaa maisemaa, kukkivaa niittyä, jaaville voimille. Nyt tuijotamme värikästä ja tuntemaperhosia ja niityn takana kasvavaa lehtimetsää. Ajattonta ympäristöä. Olemme vetäneet verhon itsemme telin kukkia, marjoja ja muita maan kasveja. Kuinka ja luonnon väliin. jotkut niistä pystyvät muuttamaan tietoisuutemme Nukahdin oksien alle varjoon ja näin unta, jossa tilaa, avaamaan aikaisemmin syvälle mieleen hautaukävelin takaperin puusta kauemmas. Vaikka kävelin tuneita maailmoja. pois, katseeni siirtyi lähemmäs puun pintaa. Hitaasti näkymä siirtyi läpi kuoren, kunnes ympärille katselJa mehiläisiä, jotka kuljeskelevat kukasta toiseen, rakentavat yhteisölleen suojan kuusikulmioista. lessani en nähnyt muuta kuin puun ydintä samalla, Ihmiset käyttävät samaa kuusikulmiota kutoakseen kun havaitsin itseni etääntyvän takaperin kauemmas tiiviin ja kestävän verkon, jotta hyönteiset saadaan niitylle. Yhtäkkiä ymmärsin, etten tarvitse käsiäni, suljettua omasta elinympäristöstään. kehoani, h alatakseni sinua. Siinä missä luonnon kappaleet menneisyydessä Havahduin pehmeään rapinaan ja herättyäni suojelivat ihmisiä, vertauskuvallisesti ja konkreettisesti, katselin, kuinka kevyt tuulenvire heilutti lehdistöä... 26

LIBERO 2 / 2022

PELI VASTOIN JÄRKEÄ TEKSTI: PAAVO KÄSSI

KUVAT: AARNI KAPANEN & ZA/UM STUDIO

Peliteollisuuden jokaisen säännön rikkonut Disco Elysium on poliittista fiktiota parhaimmillaan. ”Maailman paras interaktiivinen äänikirja.” Näin ystäväni kommentoi Instagram-kuvaani, jonka olin juuri ottanut aloittamastani Disco Elysium -tietokoneroolipelistä. Yllätyin, sillä en ollut koskaan pitänyt ystävääni varsinaisena lukuintoilijana. Olin tutustunut Discoon pelisivustojen ja sosiaalisen median kautta. Tuttavani, joiden en edes tiennyt pelaavan videopelejä, olivat jo tovin julkaisseet kuvia pelistä ja intoilleet sen tarinan kerronnasta. Ensiaskeleeni pelin parissa poikivatkin lisää innostuneita yhteydenottoja: ”Missä kohtaa olet menossa?” ”Tapasitko jo Cunon?” ”Laita lisää kuvia!” Kaikista valmisteluistani huolimatta yllätyn pelin alkaessa, kun pimeälle ruudulle ilmestyy teksti: ”Ei ole olemassa mitään muuta, kuin lämmintä, ikiaikaista pimeyttä.” Puhujana on hahmo nimeltä Muinainen Liskoaivo, jonka kanssa alan keskustella. Seuraavaksi ääneen pääsee Limbinen Järjestelmä, ja pian tumma kirkastuu. Näen pelihahmoni makaamassa hotellihuoneen lattialla yllään vain alushousut ja sukat. Päätä jomottaa, ja ympäri kämppää levitettyjä vaatteita pitäisi kai alkaa kerätä. Valojen sytyttäminen herättää Kipukynnyksen: ”Se on vain krapulan herättämää valoherkkyyttä. Älä ylireagoi.” Olen keskustellut pelin päähenkilön omien aivojen kanssa. Pelien lähtökohdat ovat usein täyttää dadaa. Untitled Goose Game (2019) on slapstick-hiiviskelypeli, jossa pelihahmona on pikkukaupungissa kolttosia aiheuttava hanhi. Suomalaisen

LIBERO 2 / 2022

mistechin (sic) kehittämässä My Summer Car -simulaattorissa A (2016) korjataan ja rakennetaan Datsun 100A:n autenttinen kopio. Kun auto on valmis, ajellaan sillä pillurallia pitkin maanteitä kabanossi poskessa kaljaa litkien. Vielä oudompi tapaus on kultti klassikko Binding of Isaac (2011), jossa kellariin murhanhimoista äitiään paennut vauva seikkailee luolastoissa ja tappaa omilla kyyneleillään vastaantulevia genitaalihirviöitä. Jopa tällä kummallisuuksien mittapuulla Disco on oma lukunsa. Harvoin kuulee myyntipuhetta poliittisesti kärkevästä scifidystopiasta, jossa päähenkilönä on palautuspulloilla rahaa tienaava ja oman elimistönsä kanssa keskusteleva poliisi, joka kärsii ryyppäämisen aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Kun tuotannosta vielä vastaa joukko koulunsa keskeyttäneitä virolaisia vasemmistolaistaiteilijoita vailla mitään kokemusta videopelin tekemisestä, olisi vaikea kuvitella Jaajoa antamassa tällaiselle hankkeelle vihreää valoa. Onneksi joku näytti. Disco Elysium on yksi viime vuosien arvostetuimpia videopelejä, jonka tarinaa pidetään jo nyt pelillisen kerronnan merkkipaaluna. MIELI KUVITUKSEN RAJANA

Discon estetiikka yhtä kuin tekijänsä. Pelin kehittäneen ZA/UMyhtiön perustaja ja pelin pääsuunnittelija Robert Kurvitz on sanonut The Escapist -nettilehden haastattelussa, ettei ZA/UM rinnastu niinkään muihin peliyhtiöihin kuin dadaismin ja Fluxuksen kaltaisiin taideliikkeisiin. Taidepoliittinen asemointi näkyy jo yhtiön nimessä. Venäläisavantgardistien viime vuosisadan alussa kehittämä uudissana zaum viittaa järjen tuolla puolen olevaan toimintaan (venäjän kielen sana ”za” tarkoitti ylittämistä, ”um” mieltä”).

LIBERO 2 / 2022

Tuo järjen toinen puoli sanallistui vuoden 2019 Game Awards Pelisarjoissa kuten Civilization ja SimCity keskitytään hallinnoimaan kaupunkien ja valtioiden kaltaisia makrotaloudellisia -videopeligaalassa, kun ehdokaspeleistä eniten palkintoja kahmineen Discon kehittäjät mainitsivat kiitospuheessaan kuvataiteilija instituutioita. Politiikka ei näissä peleissä ole jalkautunutta vastaIlja Repinin, runoilija Vladimir Majakovskin, rock-muusikko rintaa vaan hallinnollista pääoman allokointia. On kuvaavaa, että Viktor Tsoin sekä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin. tilastotieteilijä Osmo Soininvaara on kyseisten pelien suuri fani. Discon poliittisuus on rahoitusta myöten utooppista. Pelin Kaikista eniten Discon tuotantoon on vaikuttanut runous. Kurvitz on pitänyt virolaisen modernistirunoilija Arvi Siigin rahoituksen haaliminen sai alkunsa toisen pääkäsikirjoittajan Kaur Kenderin myytyä autonsa. Kauhtunut B-luokan Ferrari (1938–1999) sekä walesilaisen R. S. Thomasin (1913–2000) tuotantoja keskeisinä vaikuttajina pelin syntymiselle. Samalla oli aiemmin kuulunut action-tähti Dolph Lundgrenille. Loput alkupääomasta lainattiin Kurvitz on toki tunnustanut ystäviltä ja lukuisista velkansa Biowaren rooli Harvoin kuulee myyntipuhetta muista pienemmistä peliklassikko P lanescape: poliittisesti kärkevästä scifidystopiasta, rahoituslähteistä. Tormentille (1998), joka jossa päähenkilönä on palautuspulloilla antoi Discolle genren Utooppisuus näkyy myös (tekstivoittoinen roolipeli) tavassa ymmärtää pelillinen rahaa tienaava poliisi. ja premissin (päähenkilö toiminta. Discossa keskustelu on toiminnan päämäärä. on muistinsa menettänyt Tekstivetoisia seikkailupelejä on toki tehty pelialalla jo melkein pöhöttynyt ruumis). Pelin pääsuunnittelijat ovat myös pitkän puoli vuosisataa, mutta näidenkin toiminnallisena päämääränä linjan Dungeons & Dragons -pöytäroolipelin harrastajia. Tuskin siis yllättää, ettei tekijöiden tausta ole ohjelmointi on käytännössä aina menestyminen ylevässä seikkailussa. alalla. Esimerkiksi peruskoulun jälkeen opintonsa keskeyttänyt Discossa onnistuminen ei suinkaan ole pääasia vaan sivujuonne. Usein epäonnistuminen on jopa mielenkiintoisempaa. Kurvitz työskenteli jonkin aikaa muusikkona ja kirjailijana ennen vajoamistaan syvään alkoholismiin työstettyään viisi vuotta BANAALI VAIHTOEHTO kirjaa, joka floppasi raskaasti. Takaiskusta selvittyään Kurvitzille Peleissä on aina jossakin määrin sisäänrakennettuna luovaa ja selkeni uusi suunta. Sitä sai ensimmäisten joukossa todistaa Discon visuaalisen ilmeen luonut graafikko Aleksander Rostov, potentiaalista anarkiaa. Kiinnostavaa on se, milloin väärä pelaamisen tapa alkaa kääntyä itse omaksi pelilliseksi päämääräkseen. joka Gamesradar-lehden haastattelussa kertoo juuri kuiville päässeen Kurvitzin saapuneen eräänä päivänä hänen ovelleen Videopeli DOTA on syntynyt alun perin Warcraft-strategiapelin pohjalta muokatusta pelistä, ja pelien ohjelmointivirheiden hyöja lausuneen vakavana: ”My friend, we failed at so many things. dyntäminen on keskeisessä osassa speed run -kulttuuria, jossa Let us also fail at making a video game.” pelejä pyritään läpäisemään niin nopeasti kuin mahdollista. Alkusysäys pelille oli annettu. Teatteri ja draama perustuvat kehojen vuorovaikutukselle, RESURSSIPOLITIIKKAA Discon maailma on yhteentörmäyksien ja ristiriitojen näyttämö. ja Filosofi Jacques Rancièrelle fiktio on poliittista. Rancière näkee Peli sijoittuu Elysium-nimisen maailman entiseen pääkaupunkiin todellisuuden aistittavien – Rancièren termein aististen – ilmiöiden Revacholiin, jonka vinoutuneessa vaihtoehtotodellisuudessa toisintamisena. Murros toisintamisen tavassa synnyttää mahdol pelaaja kohtaa rasismia, väkivaltaa ja toinen toistaan kafka lisuuden toisin toimimiseen. Fiktio tarjoaa Rancièren mukaan maisempien poliittisten ja taloudellisten ryhmien välisiä kiistoja. Civilizationin tilastojen tapaan näitä ongelmia ei käsitellä numeeutopian, jota tosielämä voi tavoitella. risesti vaan sanalla sanaa. Ja Discossa sana todella painaa. Pelien poliittisuus kahliutuu usein realiteettien resursseihin. Pelien tekeminen on kallista, ja sitä noudattavat pääoman säännöt. Monimediaalisena, useita eri ilmaisumuotoja käyttävänä taidemuotona videopelit vaativat runsaasti työtä. Jakelijoita puolestaan kiinnostaa myynnin kannalta varma ja turvallinen tuote, mikä kaventaa pelituotantoja. Binding of Isaacin kaltaisia outolintuja tekevät pääasiassa pienet indiekehittäjä tiimit, joiden työntekijämäärä on pienimmillään yksi. Kahleet näkyvät myös siinä, kuinka politiikkaa nimellisesti käsittelevät pelit ovat usein resurssinhallintapelejä.

LIBERO 2 / 2022

Genreltään Disco on roolipeli, jossa hahmoa kehitetään eri suuntiin. Pelaaja saa valita ryhtyykö historiallisen materialismia edustavan taloustieteilijän Kras Mazovin aatteen seuraajaksi vai alkaako kannattaa ääri oikeistolaista rotuoppia. Vaihto ehdot vaikuttavat siihen, millä tavalla pelaajaa kohdellaan peli maailmassa. Keskusteleminen pelissä ei tarkoita vain siirtymiä toimintajaksojen välillä, vaan keskustelu ja pelihahmojen tarinat kehittävät pelaajaa eteenpäin. Esteettisesti ratkaisu on aidosti kiinnostava, ja siinä on myös poliittisia piirteitä, sillä ”omien” Katakreesi on keskeinen termi Ernesto Laclaun (1935–2014) ajatusten ja tunteiden seuraaminen on äärimmäisen arkista mutta populismiteoriassa. Laclaun tavoitteena oli löytää vaihtoehto myös samastuttavan kipeää. Miksi minun vatsassani tuntuu talouskuriin ja väkivaltaiseen nationalismiin nojaavalle oikeisto tältä? Koska ryyppäsin ja poltin liikaa tupakkaa. Haluanko todella populismille. Tämän vasemmistopopulististen hankkeen ytimessä pettää ystäväni, joka luottaa minuun? Haluan, vaikka se sattuu oli populismin teoria, jossa poliittiset ryhmät muodostuvat niin minuun enemmän kuin mikään. sanottujen tyhjien merkityksenantoketjujen kautta. Populismi Tällaisen banaalin estetiikan nostaminen videopelin toiminnalliseksi keskipisteeksi kääntää pelin perustan pois kilpailemisesta tarkoittaa Laclaulle poliittista mekanismia, jonka keinoin kohti tuntevia kehoja. Discossa pelihahmon toiminta on pääosin poliittinen yhteisö pystyy muodostumaan ihmisistä, joiden näke hyvin arkista. Suuri osa pelistä on huomimykset ovat ristiriidassa toistensa kanssa. oiden tekemistä, tuntemista ja ajattelua. Populismiin kuuluu ristiriidan sietäminen. Discon populistinen katakreesi on se, Samanlaista vaihtoehtoisen toiminnan Discon sanamäärä että sitä luetaan, vaikka se on peli, ja sitä (tai oikeastaan toimimattomuuden pelataan, vaikka se edellyttää lukemista. ja ei-toiminnan) estetiikkaa käytettiin on yli miljoona Lukeminen on kauheinta, mitä videopeli Esitystaiteen seuran esittämässä ja Lauri Antti Mattilan ja Klaus Maunukselan voi pelaajalle aiheuttaa. Good Old Games käsikirjoittamassa Woyzeck Gamessa -pelisivustolla julkaistussa arvostelussa (2022). Mattilan ohjaamassa suloisen eräs käyttäjä on julistanut Disco Elysiumin Troijan hevoseksi, joka kirjamaisuudessaan vie tietokonepelit nuhjuisessa teoksessa pelilliset tapahtumat eivät käsitelleet tuhoon. Asialla on myös toinen puoli. Ferrarinsa myynyt Kender toisen tuhoamista vaan arkisia askareita, kuten peseytymistä on kertonut pelin saaneen osittain alkunsa siitä, miten hänen ja lomakkeiden täyttämistä. lapsensa jankkasivat hänelle, että hänen pitäisi kirjojen sijaan Banaalius ei Woyzeckissa eikä Discossa tee toiminnasta latteaa, vaan pelillisten elementtien kautta banaali estetisoituu tehdä pelejä. Kurvitz puolestaan on todennut, kuinka pelikäsi Discossa arkisuus johtaa makaaberiin suuntaan tai toiseen. kirjoituksen pitäisi tuntua siltä, että pelaaja ei huomaa lukevansa, huumoriin ja ristiriitaiseen nauruun. painottaen provokatiivisesti: ”No one wants to fucking read.” Kyseessä on jonkinlainen marxilais-hegeliläinen paradoksi, KUKA MUU LUKEE MUKA sillä Discon sanamäärä on yli miljoona (vertailun vuoksi: koko Discon perustana on vitsi ja sen suhde ristiriitaan. Peli sysää Taru Sormusten Herrasta -kirjatrilogian sanamäärä on tästä alle tuotannon ja sisällön tasolla vakiintuneita muotoja pois paikoil puolet). Lukemisen näkökulmasta tämä onkin kiinnostavaa, sillä taan ja tarjoaa niille mahdollisuuden uusiin merkityksiin. Klassisen siinä missä kirjoja tuntuvat nykyään lukevan lähinnä bloggarit, retoriikan termi katakreesi (suom. ”väärinkäyttö”) viittaa tapaan, tutkijat ja muut kirjailijat, on pelaamisen määrä vain jatkanut kasvuaan. Pelaajaystäväni ovat altistuneet marxilaisten taiteilijoiden jossa sanan käyttö on ristiriidassa sen vakiintuneen merkityksen mädätykselle, ja mikä pahempaa, lukeneet satojatuhansia sivuja kanssa. Huumorilla on katakreettinen vaikutus kuvattavaan parasta kaunokirjallisuutta, mitä minulle vuosiin on tullut vastaan. ilmiöön. Onhan esimerkiksi vitsin perustehtävänä tuottaa merki Voisiko olla niin, että tulevaisuuden vallankumouksissa tys, joka on samanaikaisesti yllättävä ja tuttu. Discossa tämä näkyy seuraavasti: kun naapurustoa terrorisoivan piriskidi-Cunon siteerataankin Bakuninin sijaan virolaisia pelinkehittäjiä? kumppani Cunoesse Vittulainen alkaa laukoa kirosanoja suomeksi (”kyttä vittu!”), hörähdän. En tiedä, miksi englanninkielisessä dystopiapelissä kiroillaan suomeksi, mutta tässä aistisessa maailmassa asiat vain ovat niin.

LIBERO 2 / 2022

Et ole yksin

TEKSTI: JAAKKO UOTI KUVAT: KANSALLISGALLERIA

Yli vuoden kiinni ollut nykytaiteen museo Kiasma avautui huhtikuussa ARS22-suurnäyttelyllä, joka lupaa koronan vieraannuttamalle kansalle eläviä kohtaamisia. Näyttelyn lähtökohtana on pirstoutunut yhteiskunta, mutta saarnaavan poliittisuuden asemesta kokonaisuus pelaa tunteisiin ja kokemukseen vetoavilla teoksilla, jotka korostavat yhteisöllisyyden merkitystä. RS22 ON AVAUTUNUT pari päivää A sitten, ja lauantai-iltapäivänä Kiasman aulassa parveilee valtavasti ihmisiä ennen Michele Rizzon HIGHER xtn -esityksen alkua. Esityksen alussa tanssijat saapuvat yksitellen yleisön läpi aulan keskelle tyhjäksi jätettyyn tilaan. Hypnoottisen teknomusiikin tahtiin tanssijat kasvatta vat pienistä liikkeistä transsimaisen yhteisen koreografian. Klubikulttuurin yhteisöllisyyttä tutkiva minimalistinen teos liikuttaa minua niin fyysisesti kuin emotionaalisesti. Tuntuu samalla aivan uudelta ja täysin tutulta olla lähellä toisia ihmisiä, katsella eläviä esiintyjiä, olla samassa tilassa satojen muiden kanssa. Tunne on ehtinyt unohtua viimeisten vuosien aikana, koronan takia tietenkin. ARS-näyttelyt, joista nähdään vuonna 2022 kymmenes editio, ovat vuonna 1961 alkunsa saanut instituutio, jolla oli erityisesti 60–80-luvuilla uraauurtava rooli modernin ja nykytaiteen tuomisessa syrjäiseen Suomeen. ARS-näyttelyjen rooli on vuosikymmenien varrella muuttu nut samalla, kun suomalainen taide maailma on muuttunut. Niillä on kuitenkin edelleen suuri merkitys sekä kotimaisen kuvataidemaailman tapauksina että paikkoina, joissa suuri yleisö pääse tutustumaan ajankohtaiseen nykytaiteeseen tiiviissä formaatissa. Museon mukaan näyttely ”luo paikan yhteisille kokemuksille, elämyksille ja

LIBERO 2 / 2022

yhteisöllisyydelle”. ARS22-näyttelyn alaotsikko ”Eläviä kohtaamisia” tuntuu todelliselta onnekkaalta sattumalta, kun näyttely avautuu keväällä, jolloin pandemian leimaama eristäytymisen aika tuntuu hälventyvän ja ihmiset alkavat jälleen kokoontua. Elävät kohtaamiset näkyvät myös aiempaa laajemmassa esityksellisten teosten liveohjelmassa. Kuraattori João Laia kirjoittaa näyttelyjulkaisussa ARS22:n käsittelevän yhteiskunnallista pirstoutumista, joka vaarantaa elämän maapallolla. “Elävien kohtaamisten” tutkiminen näyttäytyy tätä

Michele Rizzo: HIGHER xtn, kuva: Petri Virtanen

taustaa vasten lisääntyneenä tarpeena kohtaamisille ja yhteistyölle, ja on toisaalta toteamus siitä, että olemme aina olleet riippuvaisia toisistamme. Mielestäni näyttelyn sanoman voisi tiivistää lausee seen “et ole yksin”. Viestin voi ottaa tyynnyttävänä tietona siitä, että jokaiselle meistä on oma yhteisönsä tai joukko yhteisöjä. Toisaalta se on muistutus vastuusta jaetun todellisuuden, esimerkiksi ilmastokriisin, edessä. YHTEISTÄ ELÄMÄÄ

Yksi näyttelyn yhdessäolon ja -elon teemoista on ihmisen suhde luontoon. Anni Puolakan Sydämestä-video installaatiossa Eija Vilppaan esittämä toxoplasma gondii -loinen kertoo matkastaan ihmisen kehossa aivoista sydämeen. Rempseällä itämurteella jutusteleva loinen on sympaattinen hahmo, vaikka tiedämme sen tekevän tuhoa ihmiskehossa pyrkies sään itse jatkaa omaa elämäänsä. Toislajisten elämää ihmisyhteiskunnan

laidalla kuvataan Annika Erikssonin videoteoksessa I am the dog that was always here, jossa turkkilaiset kulkukoirat saavat kollektiivisen äänen, joka ylittää ajan ja yksilön tasot. Niin sanottua ”eläinteemaa” sivuavat teokset eivät kuitenkaan ole kaikki teknii kaltaan tai tyyliltään samanlaisia. Essi Kuokkasen maalauksessa Kepinkeräilijät koirat ovat kokoontunut myyttisen vihreän kurjen ympärille koirien lempipuuhan, keppien keräämisen, pariin. Koiran ruokkija-teoksessa taas ihmisen parhaat ystävät tarttuvat hampaillaan innokkaasti hymyilevän ihmishahmon luurangon käsiin. Ihmisen ja toislajisten yhteiselo on myös humoristista ja arkista, niin kuin koiranomistajat hyvin tietävät. Posthumanistiseen filosofiaan ja eläintutkimukseen kiinnittyvä teemat ovat olleet viime vuosien aikana vahvasti esillä nykytaiteessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Oman kokemukseni mukaan tämä sinänsä kiinnostava ja tärkeä aihe voi joskus saada saarnaavien tai kuivakoiden tieteellistä tietoa kuvittavien teosten muodon. ARS22:ssa on kuitenkin onnistuttu rakentamaan lempeästi katsojaa ohjaavia assosiaatioiden ketjuja, jotka ovat sekä temaattisia että esteettisiä, ja valitsemaan teoksia, joilla on keskenään erilaisia tapoja lähestyä samanlaisia kysymyksiä. Näyttelyn vahvuutena on, että se ei sorru olemaan vain opettavainen ja vakava näyttelyn teemojen yhteiskunnallisuudesta ja vakavuudesta huolimatta. Elävien kohtaamisten alaotsikossa on muutenkin laveutta, joka antaa tilaa tulkinnoille. Teeman rajaaminen tiukemmin esimerkiksi ilmastokriisiin olisi voinut luoda tylsemmän näyttelyn, jossa teosten kuratoinnin ohjenuorana olisi toiminut vain niiden edustama aihe. LÄSNÄOLON LUKSUS JA JAETUT RITUAALIT

ARS22:ssa on teoksia 55:ltä taiteilijalta, ja esityksellisiä teoksia on yhteensä 14. Suurten näyttelyjen haaste on aina niiden laajuus. Vielä haastavampaa on arvioida suurta pitkäkestoista näyttelyä, johon lukeutuu paljon liveohjelmaa. ARS22:ssa live-esitysten merkitys on kuitenkin myös koko näyttelyn teemaa tukeva. Hetkessä tapahtuvat, immateriaaliset ja läsnäoloa painottavat teokset haastavat perinteistä taideobjektia ja museotilaa, joka on

Essi Kuokkanen: Kepinkeräilijät, kuva: Eetu Huhtala

historialtaan säilyttämiseen ja keräämiseen tähtäävä instituutio. Nykytaiteen kenttä on enenevissä määrin paikka, joka tarjoaa tilan epäkaupalliselle yhdessäololle, oppimiselle ja tekemiselle, jolla ei ole selkeää tulosvastuuta ja tavoitetta. Taidetilat ovat siis ottaneet haltuunsa toimia, jotka ovat muuten kapitalistisessa yhteiskunnassa ahtaalla. Läsnäolo ja aika ovat aikamme suurin luksus ja katoava resurssi, jota monella ei omassa elämässään ole liikaa. Tematiikka avautuu katsojalle (toivoisin ainakin näin) myös pelkän näyttelykäynnin kautta: esityksellisyys ja performatiivisuus ovat läsnä muuallakin kuin esityksissä.

Useat installaatiot konkreettisesti kutsu vat vuorovaikutukseen: osallistumaan, koskemaan, oleilemaan teoksen kanssa. Monet teokset, jotka eivät ole inter aktiivisia, pitävät myös sisällään jälkiä taiteilijan tai esiintyjän läsnäolosta. Juha Pekka Matias Laakkosen teokset ovat ensinäkemältä yksinkertaisin käsityö menetelmin tehtyjä outoja esineitä, jotka paljastuvat šamanistisen rituaalin välineiksi. Donna Huancan installaatio taas koostuu suurista maalauksista, hiekasta ja kankaista, mutta se toimii myös näyttämönä esitykselle, jossa maalatut esiintyjät ovat osa elävää maalausta. Huancan seinällä olevissa teoksissa,

LIBERO 2 / 2022

joissa on käytetty lähikuvia erilaisten maalatuista ihoista ja kankaista, näemme yksityiskohtia jostain tutusta niin läheltä, että se näyttäytyy vieraana. Teoksissa kaikuu paitsi taiteilijan ele, myös teoksiin liittyvä jaettu rituaali. Jaetun rituaalin aihe nousee pintaan muuallakin. Arthur Jafan lähes kaksi tuntinen video akingdoncomethas (2018) on loputtomalta tuntuva virta YouTubesta poimittuja pätkiä hurmoksellisista saar noista, uutispätkistä ja gospel-esityksistä, jotka sulautuvat toisiinsa. Suttuinen kuvanlaatu vaikuttaa aluksi oudolta. Tulkitsen kuitenkin teosta sen kautta, että kuvan ja äänen huono laatu ja klippien suuri määrä viestivät paitsi nykyajan informaatiotulvasta, myös henkisyyden ja hengellisyyden arkisen ”suttuisesta” kokemuksesta sekä jaetun hengellisen kokemuksen nousemisesta materiaalisen yläpuolelle. Muuallakin näyttelyssä yhdessäolo linkittyy uskoon ja erilaisiin mytologioihin ja useat taiteilijat ammen tavat ihmisen kaukaisesta historiasta ja tarinoista, oli kyse sitten antiikin kertomuksista tai alkuperäiskansojen kulttuurista. Jafan ja monen muun taiteilijan teosten hengellinen ja myytti nen pohjavire ohjaavat katsojaa myös pohtimaan museota kirkon tapaisena kokoontumispaikkana sekä tilana hiljentymiselle ja yhdessäololle. TAIDETTA KANSALLE

Monelle suomalaiselle ARS-näyttelyt ovat käsite, joillekin ehkä sama asia kuin nykytaide (samoin kuin usealla suomalaiselle Kiasma on yhtä kuin nykytaide). ARS22:ta ei voi olla ajattelematta

Arthur Jafa: akingdoncomethas

LIBERO 2 / 2022

Donna Huanca: Melanocytes/Etheric Template, kuva: Petri Virtanen

suhteessa näyttelyinstituution historiaan ja sen merkityksiin kansan näyteikkunana nykytaiteeseen. Tämänvuotisessa ARSissa historiaa on tuotu esiin ottamalla mukaan teoksia aiempien vuosikymmenten näyttelyistä. Parhaimmillaan valinnat näyttävät, miten tämän hetken taide näyttäytyy osana taidehistoriaa ja miten päivänpolttavat kysymykset, kuten ilmastonmuutos, ovat

olleet ilmassa jo vuosikymmeniä. Hyvänä esimerkkinä toimii Kimmo Kaivannon maalaus Kun meri kuolee II (1973), joka näyttää dystooppisen, lumpeiden rehevöittämän ulapan. ARS-näyttelyt ovat aina pyrkineet taiteen kautta heijastamaan omaa aikaansa. Heikki Kastemaa kertaa teoksessa Nykyaikojen kampanjat – ARS-näyttelyt ja niiden vastaanotto ARSien historiaa vuosina 1961–2006 ja nostaa esiin, miten erityisesti alkuaikoinaan ne tietoisesti pyrkivät nostamaan suomalaista taidemaailmaa nykyaikaisten ja kansainvälisten länsimaiden joukkoon. Kyse oli siis myös kulttuuripolitiikasta, joka nivoutui Suomen syrjäiseen sijaintiin suhteessa länsieuroop palaisiin sivistysmaihin ja tukalaan geo poliittiseen asemaan idän ja lännen välissä. Ensimmäinen, vuoden 1961 ARSnäyttely oli jaettu kansallisiksi osastoiksi: esillä oli teoksia Espanjasta, Ranskasta, Italiasta ja Suomesta. Yhdysvaltalaista taidetta nostettiin keskiöön erityisesti seuraavassa, vuoden 1969 ARSissa. 1990luvulle tultaessa aiempi kahtia jakautunut maailma ja taidemaailma globalisoituivat.

Suurten näyttelyjen haaste on aina niiden laajuus. Vielä haastavampaa on arvioida suurta pitkäkestoista näyttelyä, johon lukeutuu paljon ohjelmaa.

Suomalaisten taiteilijoiden mukaan ottaminen ARS-näyttelyihin muovasi myös käsitystä siitä, että Suomi oli tullut osaksi kansainvälistä nykytaiteen kenttää. ARS-näyttelyjen historiaan kuuluu myös maine kansaa kohahduttavina näyttelyinä: metsäläiset saavat tulla ihmettelemään, mitä kaikkea se nykytaide voikaan olla, ja samalla mahdollisesti myös paheksua ja järkyttyä. Tunnetuimpia esimerkkejä on vuoden 1995 ARS-näyttelyssä katsojia kohahduttanut Henrik Plenge Jakobsenin teos Valkea rakkaus, jossa näyttelytilaan asetetuissa tehosekoittimissa pyöri verta, spermaa, virtsaa. Edelleen päivälehdissä ARS- näyttelyjä käsitellään tällaisen ihmettelyn perinteen mukaan, ja jutuissa nostetaan esiin ”erikoisimpia” teoksia ja tärppejä, joissa toistuu ajatus nykytaiteesta itse tarkoituksellisen outona tai transgressiivi sena. Tämä puhetapa on ehkä perua ARS-näyttelyjen historiasta, mutta osin kyse on myös kritiikin pinnallisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että suurta moniosaista näyttelyä on vaikea summata pieneen merkkimäärään.

Yhtenäistä poliittista sanomaa ARS22:sta on vaikeaa löytää. Ennemmin se näyttää pirstoutuneen maailman äänien moninaisuuden sekä erilaisten politiikka käsitysten ja poliittisten kysymysten kirjon. Näyttelyn ilmiselvästi poliittisesti kantaaottavin hetki ei ole edes teos vaan venäläistaiteilija Evgeny Antufievin teoksen asemesta museon seinälle teipattu ytimekäs teksti “NO WAR”, joka toimii taiteilijan kannanottona Venäjän aloittamaa Ukrainan sotaa vastaan. Yhteisön ja historian politiikkoja lähestytään muun muassa alkuperäiskansojen aseman ja kolonialistisen historian näkökulmista sekä teoksissa, joissa pohditaan identiteettiä ja vallan kysymyksiä. David Wojnarowiczin teoksessa Nimetön (Eräänä päivänä tämä poika – Portfolio) (1990–1991/2018) taiteilijan lapsuuskuva yhdistyy tekstiin, joka kertoo aikuiseksi kasvamisesta homofobisessa maailmassa. Howardena Pindellin video Free, White and 21 (Vapaa, valkoinen ja 21-vuotias) vuodelta 1980 pohjautuu taiteilijan

kokemuksiin kohtaamastaan rasismista taidemaailman ja feminismin konteks teissa. Sympaattisen kotikutoinen teos, jossa taiteilija itse esittää kaikkia tarinan hahmoja, tuo esiin intersektionaaliseen feminismiin liittyviä ajankohtaisia keskus teluja intiimillä tavalla. Molemmissa esimerkeissä poliittinen ja yksityinen limittyvät ja vallan kysymykset tulevat iholle. ARS22 kokoaa yhteen joukon jaettuja kysymyksiä ja esittää ne osana nyky hetkeä, jota ei leimaa vain yksi näkökulma. Se kuitenkin tuntuu tarjoavan kuvia mahdollisuuksista ja toivosta ajassa, jossa suuria illuusioita ei enää ole ja monet jaetut todellisuudet elävät rinnakkain. Yhteiskunnan ja maailman pirstoutuminen on totta, mutta se ei ole ainoa totuus maailmasta, jossa ihminen on edelleen laumaeläin.

ARS22 – Eläviä kohtaamisia, Nykytaiteen museo Kiasma: 8.4.–4.9./16.10.2022

David Wojnarowicz: Nimetön (Eräänä päivänä tämä poika - Portfolio), kuva: Pirje Mykkänen

LIBERO 2 / 2022

Kritiikki HÄVITYS KUTSUU YHTEISÖN DIALOGIIN Iida Rauma: Hävitys. Siltala, 2022. KRITIIKKI

Harvoin kirjan lukeminen sattuu fyysisesti, mutta Iida Rauman Hävitys testaa lukijansa sietokykyä. Koulukiusaaminen on aiheena rankka ja tosipohjainen, mutta teos ei ole autofiktiota. Kirjan alaotsikko Tapauskertomus ilmaisee yhtä aikaa sekä tyylilajin että kirjan luku ohjeen. Lukijan mieleen piirtyy elävä kuva, millaista koulunkäynti oli kaarinalaisella musiikkiluokalla 90-luvulla. Päähenkilö, jota kutsutaan vain nimellä A, kirjoittaa tapahtumista päiväkirjaa ja päätyy myöhemmin historianopettajaksi. Koulu laitoksen miljöö sekä tapahtumat ovat tunnistettavia myös muualla Suomessa peruskoulunsa käyneille. Kiusaamisen totaalisuus hätkähdyttää, erityisesti opettajien osuus kiusatun kohteluun. Miten on mahdollista, että yksi opettaja onnistui kiusaamaan yhtä oppilasta koko koulun voimin? Hävitys on monin tavoin musertava romaani, mutta Rauma varioi aihettaan kielellisellä suvereniteetilla ja moni puolisella kuvastolla. Hävityksen merkkejä on kirjassa niin paljon, että lukija vuoroin kauhistuu, äimistelee ja ihasteleekin, mutta harvoin puutuu. Hengähdystaukoja kokonaisuudesta ei juuri löydy, ellei sellaisiksi lasketa A:n viittauksia historialliseen hävitykseen, jota Turun kaupunkikerrostumiin liittyy. Jos osuuksia lukee sellaisinaan, avaavat ne kiinnostavan näkymän Turun historiaan. Kuvaukset tuovat mieleen Matias Riikosen kirjan Iltavahtimestarin kierrokset, jonka päähenkilö manaa esiin Helsingin kadunkulmien nostalgiset muistot. Iida Rauman vyörytys ei anna

LIBERO 2 / 2022

TERHO AALTO

sijaa nostalgialle, mutta historiallinen perspektiivi rajaa turvallista tilaa päähenkilön ahdistuksen rinnalle; on eri asia lanata ihminen kuin talo. Vyörytyksellä on temaattinen perustelu. Kertomalla hävityksestä mahdollisimman yksityiskohtaisesti voidaan menetetty löytää ja yrittää määritellä uudelleen. Tyyli mahdollistaa useita rekistereitä kerronnassa, ja jopa pilkahduksia mustasta huumorista esiintyy; esimerkiksi, kun A vertaa Turun hävitystä ala-asteen kuvaamataidon tuntien masentaviin akvarellitöihin: ”totuus oli juuri sellaista – – pelkkää sameaa laveerausta ja valumajälkiä.” Iida Rauma kääntää katseen kiusatusta yksilöstä yhteisöön. Ratkaisu haastaa lukijan dialogiin siitä, millä oikeutuksella kiusaaminen on nykypäivänä mahdollista. Vaikka Hävitys lataa odotuksia yleisöönsä, kirjan aikana lukija jännittää, miten yksi lölle käy. Kirjan päähenkilö on omassa luennassani jakautunut kahdeksi, A:ksi sekä Iraksi. Kirjassa on kohtaus, jossa Ira kertoo A:lle minän pilkkoontumisesta, kun hän valaisee, miten kiusaaminen voi vaikuttaa ihmisen psyykeen. ”Joskus ku ihmisel tapahtuu jotai oikeen pahaa etenki jos on lapsi tai muuten tosi heikoil nii sen ihmisen minä saattaa pilkkoontuu silleen et sil tulee niinku semmonen apparently normal part joka näyttää aika normaalilt ja ainaski joteski osaa toimii täs maailmas ja sit semmonen niinku emotional part joka ottaa kantaakseen kaiken sen mikä sil ihmisel on liikaa, niinku kaiken sen kauhun ja kivun ja avuttomuuden, kaikki tämmöset siis

suljetaan siihen emotionaaliseen osaan et se ihminen vois ees joteski elää.” Kun pilkkoontunut minä puhuu itselleen, jotta se voisi edes jotenkin elää, rakentuu kirjaan jännite puhumisen ja selviytymisen, yksilön ja yhteisön välille. Tapauskertomuksen A kieltäytyy olemasta uhri, millä on seurauksia hänelle sekä ihmisille hänen ympärillään. Hävitys on yhteiskunnallisesti merkittävä proosateos. Lopputuloksesta tulee mieleen brasilialaisen kasvatusfilosofin Paulo Freiren tunnettu lause: ”Vain sorretut, vapauttamalla itsensä, voivat vapauttaa sortajansa.” Sorretun kova työ on tunnistaa sortorakenteet ja tuoda ne yhteisen toiminnan piiriin, jotta yhteisö voisi toipua. Tapauskertomuksen muoto rakentaa äärimmäisen jännitteen A:n kokeman kiusaamisen ja yhteisön normien välille. Hävitys on tärkeä puheenvuoro kiusaamista vastaan. Kirjaa voi hyvällä syyllä suositella niille, jotka tunnistavat itsessään koulukiusaajan.

ELÄMÄ KUOLEMAN KANSSA PIENESTÄ KUOLEMASTA JOUKKOTUHOON Carmen Baltzar & Aurora Lemma (toim): – Ohi – kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä. WSOY, 2022. KRITIIKKI

JOONAS PULKKINEN

Pelkäsin kuolemaa nuorempana paljon. Nykyään en ole varma, pelkäänkö enemmän muiden kuolemaa kuin omaani. Kuolemanpelko linkitetään usein oireena esimerkiksi masennukseen, mikä on todiste siitä, miten länsimaalainen ihminen on vieraantunut kuolemasta. Se herättää pelkoa, mutta sen pelkääminen ei ole ”normaalia”. Paradoksaalisesti se kiinnostaa kaikkia ja näkyy jatkuvasti meitä ympäröivissä esityksissä. Carmen Baltzarin ja Aurora Lemman toimittama esseeantologia Ohi tavoittaa kuoleman kanssa jatkuvasti elämisestä tai kuoleman roolista elämässä jotain paljon syvällisempää. Toimittajat ovat lähestyneet kokoelman kirjoittajia muusta näkökulmasta kuin kuolemaa koskevasta

akateemisesta asiantuntijuudesta tai kokemustiedosta käsin. Kirjaan on pyydetty kirjoittajia, joiden tapa katsoa maailmaa itsessään on ollut toimittajien mielestä kiinnostava. Tässä on onnistuttu. Esseet ovat omaäänisiä ja henkilökohtaisia, puheenvuorot tuntuvat tärkeiltä. Niilas Holmberg esittelee, miten saamelaiset ovat pyrkineet elämään vuosisatoja jälkiä jättämättä ja miten saamelaiset ovat joutuneet mukautumaan kehitykseen ja valtakulttuurin asettamiin paineisiin. Holmbergin ajatukset sopivat hyvin yhteen Maija Buttersin antroposeenia koskevan esseen kanssa, jossa pohditaan, miten elämämme geologinen aikakausi voidaan tulkita myös tanato seenina, kuoleman aikakautena. Niin Butters kuin Lemma pohtivat tieteen rajoja ja rajallisuutta suhteessa kuoleman käsittämiseen ja kysymykseen elinikäisestä elämästä. Lemmalla teema käy vuoropuhelua hänen isänsä erikoisen tarinan kanssa, jossa tämä lähellä kuolemaa vaihtoi nimensä Lasarukseksi kuolleista heränneen Raamatun henkilön mukaan. Ikuista elämää sivuaa myös Iida Sofia Hirvonen pohtimalla vampyyrirepresentaatioita kirjallisuu dessa, elokuvissa ja sosiaalisessa mediassa ja sitä, millaista voisi olla elää ikuisesti yöelämässä. Maryan Abdulkarim pohtii islamin suruajan ja uskontojen rituaalien kautta suhdettamme vainajiin. Warda Ahmed sivuaa myös suruaikaa ja veljensä kuolemaan liittyviä muistoja. Ahmed tavoittaa myös jotain todella riipaisevaa sen suhteen, miten perheyhteisössä tapa käsitellä jonkun menetystä voi olla erilainen ja julkilausumaton asia.

Ndéla Faye pohtii esseessään kysymystä ylisukupolvisesta traumasta ja trauman tuottamasta taakasta. Erilaista henkilökohtaista ääntä edustaa Saara Hannus, joka pohtii, miten nautinnoista pidättäytyminen, niiden käyttö ja niistä luopuminen tuottavat erilaisia merkityksiä kuolemaan ja elämään. Olga Palo pohtii orgasmin yhteyttä kuolemaan tätä koskevan kielikuvan pieni kuolema (le petite mort) kautta. Teo Ala-Ruonan essee tuo esille riipaisevasti, miten hän käsittelee transihmisenä menneisyyttään. Laajemmin Ala-Ruona tekee näkyväksi, miten kuolema on osa transihmisiä pakkosterilisaatioiden muodossa, kysymyksenä elämän jatkuvuudesta sekä läheisten asenteissa suhteessa transformaatioon. Kuoleman poliittisuus ja sitä koskeva epätasa-arvo ovat läsnä Baltzarin essees sään listaamien erilaisten ”kuoleman muotojen” joukossa sekä Laura Eklund Nhagan Black Lives Matter -liikehdintää käsittelevässä esseessä. Eklund Nhaga pohtii rodullistettuna aktivistina, miten valkoihoinen ja musta kärsimys ovat perustavasti erilaisia, ja arvioi kriittisesti valkoisten tapaa suhtautua George Floydin kuolemaan monisatavuotisen sorron ja rasismin kontekstissa. Mielestäni ei ole reilua arvottaa Ohiantologian esseitä keskenään, koska esseet lähestyvät kuolemaa eri näkökulmin, identiteetein ja kokemuksin. Se välttää antologioille ominaisen ongelman epätasaisuudesta, ja tuntuu, että kaikilla kirjoittajilla on ollut aikaa ja innostusta kirjaan osallistumiseen. Kirjan toimitustyössä on onnistuttu myös perustellussa tavassa järjestää esseet. Näkökulmien vaihtuessa erilaiset äänet jatkavat keskusteluaan. Kriittisenä huomiona herää mieleen, että kokoelman ”oikeuttamista” oli turhan paljon perusteltu esipuheessa ja myös kuolemasta ohi kirjoittamiseen viittaava nimi herätti epäilyjä. Kun on lukenut antologian, sille on mahdotonta kuvitella osuvampaa nimeä, ja kokonaisuutena se kunnioittaa kuoleman käsittämisen vaikeutta.

LIBERO 2 / 2022

KUVA: PINJA NIKKI

POLIITTISTA NUORISOJÄRJESTÖÄ PÄIVITTÄMÄSSÄ TEKSTI: JOONAS PULKKINEN

Amro El-khatib rakastaa järjestövaikuttamista niin paljon, että se on jo pitkään mennyt koulujenkin edelle. Keväällä Vasemmistonuorten pää sihteerinä aloittaneella Amro El-khatibilla vaikuttaa olevan kova halu uusien työ tehtävien omaksumiseen. Hänen otteestaan huokuu energisyys, mutta myös elämäninto. Työn ohella myös harrastuk set ovat hänelle tärkeitä eri sarjojen seuraamisesta lauta- ja videopeleihin. ”Tykkään tehdä ja puuhailla. Koronan aikana aloittelin puutyöhommat, ja siitä on tullut mieluisa harrastus. Olen hommannut kaikkia laitteita, ja tavoitteena on tehdä vielä huonekaluja omia tarpeita varten”. Aikaisemmin Varsinais-Suomen Vasemmistonuorten piirisihteerinä toimineen El-khatibin mukaan työstä on ollut hyötyä nikkarointitaitoihin. Nimittäin piirisihteerin tehtäviin kuuluu myös Turun lähistöllä olevan Aurinkolahden leiri- ja kurssikeskuksen ylläpito. Energisellä El-khatibilla riittää intoa ja paloa järjestön kehittämiseen, ja tuntuu, että hän odottaa pääsevänsä varsinaiseen kehittämistyöhön käsiksi ajaessaan itseään sisään uusiin tehtäviin. Vaikka harrastuksia riittää, niin on silmin nähtävää, että kaikkein tärkeintä hänelle tuntuu olevan poliittinen vaikuttaminen. PRESIDENTINVAALIT KIPINÄNÄ POLIITTISEEN VAIKUTTAMISEEN

Paitsi, että El-khatib rakastaa järjestövaikuttamista, niin myös kotikaupunkiaan Turkua. Vaikka työpaikka on nykyään

Helsingissä, hän ei ole aikeissa vaihtaa kirjojaan pääkaupunkiseudulle. ”Ei ole mitään kiirettä muuttaa sieltä pois. Pendelöin Turku–Helsinki-väliä säännöllisesti. Ajatuksena on, että olisin kuitenkin keskustoimistolla vähintään kahtena päivänä viikossa, muut etänä.” Turussa El-khatib on asunut käytännössä koko ikänsä. Hänen perheensä muutti Libanonista Siuntioon El-khatibin ollessa kahdeksan kuukauden ikäinen, ja sieltä matka vei muutaman kuukauden jälkeen Turun naapurikuntaan Lietoon pariksi vuodeksi. ”Vuonna 1992 muutettiin Turkuun, ja en ole sen jälkeen asunut missään muualla.” El-khatibin tie poliittiseen vaikuttamiseen ei alkanut Vasemmistonuorissa vaan Vihreissä nuorissa. ”Olin aikanaan vuonna 2012 armeijassa, josta minut vapautettiin. Olin tilanteessa, että ei ollut mitään tekemistä. Silloin oli presidentinvaalit käynnissä ja Pekka Haavisto nousi esille ajatusmaailmaani sopivana henkilönä etenkin ihmisoikeuksia koskien.” Haaviston ensimmäinen presidentinvaalikampanja on ollut kenties monelle nuorelle väylä poliittiseen toimintaan, ja kampanjan takana oli valtava kansan liike. Toisaalta kampanjan voi nähdä myös eräänlaisena poliittisena vastauksena 2011 eduskuntavaaleihin, jotka elävät poliittisessa historiassa perussuomalaisten vaalimenestyksen myötä niin

sanottuina jytkyvaaleina. ”Ensimmäistä kertaa julkisesti seksuaalivähemmistössä olevan henkilön ehdolla olo presidentinvaaleissa ja hänen pärjäämisensä veti tietynhenkistä porukkaa puoleensa. Kampanja oli myös todella innostava, mukaan vetävä ja osallistava. Liberaaliin ajattelumaailmaan ja ihmisoikeusasioihin on helppo lähteä mukaan.” Presidentinvaalien jälkeen El-khatib ajautui paikallistoiminnan aktiiviksi ja toimi muun muassa Turun Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden puheenjohtajana sekä ViNO:n liittohallituksessa yhden kauden. ”Huomasin jossain vaiheessa, että ajatusmaailmat eivät välttämättä kohtaakaan. Koin olevani radikaalimpi etenkin talousasioita koskien.” El-khatib hyppäsi vasemmiston kelkkaan kuntavaaliehdokkaaksi vuonna 2017 ja liittyi Vasemmistonuorten jäseneksi. Vasemmistoliitossa hän on edelleen myös poliittinen toimija. ”Tällä hetkellä olen Turun kaupunkiympäristölauta kunnan varsinaisena jäsenenä. Sitä ennen olen ollut nuorisolautakunnassa varajäsenenä. Kaupunkiympäristö lautakunnassa vaikuttaminen on hieman erilaista, kun puhutaan isoista asioista, kuten kaavoituksesta. Nuorisoasioissa löytyy helposti konsensus siitä, että nuorisoasiat ovat tärkeitä, joten erimielisyyksiä ei sen takia ole. Kaavoitusasioissa taas näkemyksiä on hyvinkin erilaisia.” Onko Turussa edellytyksiä punavihreään yhteistyöhön? ”Historiallisesti sen tekeminen on ollut vaikeaa, mutta tietyissä asioissa. Esimerkiksi mediassa huomiota saanut kesäkaturiita ratkesi

tällä tavalla.” El-khatibin mukaan Turun Vasemmistoliiton piirissä tapahtuneet voimasuhteiden muutokset ovat myös edesauttaneet puolueen edellytyksiä tehdä yhteistyötä muiden puolueiden kanssa. ”Se on helpottunut selkeästi viime kunnallisvaalien jälkeen, historiallisesti se on ollut hankalampaa.”

KUVA: SALLA MERIKUKKA

SANOMA YKSILÖÄ EDELLÄ

Järjestömaailma ja vaikuttaminen ovat olleet El-khatibille niin merkittävä osa hänen elämäänsä, että nämä ovat menneet hänen koulutuksensa edelle. Hänen viimeisin tutkintonsa on ylioppilastutkinto, mutta työura on ollut mahdollista rakentaa laajalla järjestökokemuksella. ”Olen opiskellut tietotekniikkaa ja meren kulkua, viimeisimpänä ollut kirjoilla Turun yliopistossa tietojenkäsittelytieteen opiskelijana. Tulevaisuudessa sieltä tulee paperit, jos on tullakseen.” El-khatib pyrkii vilpittömästi vaikuttamaan maailman epäkohtiin. Hän on

toiminut muun muassa Turun seudun Setassa, Turku Priden hallituksessa ja puheenjohtajana, osuuskuntamuotoisessa Turun kirjakahvilassa, Syyrian sodan uhreja avustustoiminnalla tukeneessa Inanna ry:ssä sekä Greenpeacessa. ”Tykkään tehdä asioita. Jos puhutaan mielenosoituksesta, haluan olla myös taustalla puuhaamassa, en pelkästään osallistumassa. Greenpeace on näistä ehkä merkittävin, jossa olen edelleenkin listoilla. Siellä on kokenut paljon, jopa jännittäviä asioita.” El-khatib on ollut taustavaikuttamassa myös suuressa osassa Turun seudun lähivuosien merkittävistä mielenosoituksista. El-khatibille tärkeää on mahdollisuus päästä itse tekemään ja vaikuttamaan järjestelyihin. Valmistelun tulokset on El-khatibin mukaan mahdollista nähdä omin silmin ja niistä voi saada myös onnistumisen tunteen. ”Esimerkiksi Turku Pridessa tekeminen on ollut aina aika raskasta. Aina tulee hetki, että toivoo kaiken olevan jo ohi. Mutta kun tapahtuma koittaa ja näkee iloiset ihmiset, erityisesti nuoret, niin se on tuottanut hirveän paljon iloa.” El-khatibille erilaisten demojen ja tapahtumien valmistelussa on kuitenkin tärkeää, että hän ei itse ole näkyvästi esillä. ”Koen, että järjestäjän vastuulla on tärkeämpää tuoda itse asiaa esille, ei itseään. En siksi yleensä ole puhumassa tapahtumissa. Kun tekee poliittista työtä puolueessa ja osallistuu muuhun kansalais toimintaan, niin tulee väkisin tehneeksi omaa poliittista työtään. Koen kuitenkin, että se vie myös huomiota itse asialta.”

”Tykkään tehdä asioita. Mielenosoituksissa, haluan olla myös taustalla puuhamaassa, en pelkästään osallistumassa.”

Aikaisemmin järjestettiin paljon viihdetoimintaa. Nyt Vasemmistonuoret on siirtynyt malliin, jossa järjestö on nuoria poliittisesti valmistava koulutusorganisaatio.

JÄRJESTÖT MURROKSESSA

Ennen pääsihteerin tonttiaan El-khatib on toiminut Varsinais-Suomen Vasemmisto nuorten piirisihteerinä. Vanun toiminta ja toimintaympäristö on ollut tämänkin takia hänelle tuttua. Varsinais-Suomen Vasemmistonuorten piirisihteerin tehtä viin häntä kannustettiin hakemaan. ”Olin silloin liittohallituksen jäsenenä, mua kannustettiin hakemaan ja koin toiminnan järjestössä mieluisaksi paikaksi olla. Silloin vielä ajattelin, että työtä pystyisi tekemään opintojen ohella, mutta työ vei minut nopeasti mukanaan.” Ennen pääsihteerin tehtäviä El-khatib koki, että hänellä on ollut hyvä käsitys Vasemmistonuorten poliittisesta toiminnasta ja rakenteesta järjestönä. Kuitenkin vuoden kokemus TechSoupkoordinaattorina Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssissa antoi hänelle varsinaisesti luottamusta hakea pääsihteerin tehtävään. ”Jos olisin suoraan hakenut Varsinais-Suomen piirisihteerin tehtävistä hakenut suoraan, niin mun käsitys siitä, minkä takia olen pääsihtee rinä, olisi varmasti hyvin erilainen. Vuosi Allianssilla oli mulle hyvin silmiä avaava kokemus. Mulla oli esihenkilö, joka hoiti työtehtävänsä todella hyvin. Koin saaneeni sieltä hyvät eväät toimia myös itse esi henkilönä ja aion tuoda paljon malleja, joita hyödyntää työssäni.” Vasemmistonuorista yli-ikääntyneenä 32-vuotias El-khatib haluaa työtehtävissään olla kiinteä osa vasemmistoa, mutta myös edesauttaa Vasemmistonuorten kehitystä järjestönä ja

yhteiskunnallisena toimijana. ”Koska olin Allianssilla vuoden, niin missasin kokonaan liittokokousjärjestelyt, jotka olin itse pistänyt Varsinais-Suomessa ja Uudessa kaupungissa alulle! Se oli yksi syy hakea tätä työtä, kyllä yksi liittokokous tulee tehdä itse!” El-khatib ajattelee, että Vasemmisto nuorten toimintaympäristö on osittain muuttunut vuosien saatossa, mikä myös vaikuttaa työn alla oleviin tehtäviin järjestön keskustoimistolla. ”Meillä on meneillään järjestöllisen kehittämisen projekti, jossa pyritään kartoittamaan muutoksia järjestörakenteessamme.” Vasemmistonuorten toiminnassa on El-khatibin mukaan iso ero tilanteeseen, jossa järjestö on aikoinaan perustettu. Tässä mielessä järjestö itsessään on muuttunut toimijana paljonkin. ”Paikallista toimintaa on ollut paljon enemmän, toimintakulttuuri koko Suomessa on ollut hyvin erilainen ja nuoret ovat osallistuneet ihan eri tavalla tämän tyyppisen toimintaan. Aikaisemmin järjestettiin paljon viihdetoimintaa. Nyt Vasemmistonuoret on siirtynyt pikemminkin malliin, jossa järjestö on nuoria poliittisesti valmistava koulutusorganisaatio.” Nykyinen järjestörakenne ei ole välttä mättä paras malli nykyiselle toiminnalle. ”Kokisin, että keskustoimistolla tulee olemaan suurempi rooli myös piiritasolla ja siinä, miten piirien toiminta muodostuu. Piireissä tulee olla paikallinen hallinto, joka sen päättää, mutta keskusjärjestön rooli tulee olemaan vahvempi, koska resurssit sitä todennäköisesti vaativat.

Meiltä keskustoimistolta löytyy osaamista koskien asioiden hoitamista, ja toivoisin, että piiritasolla meidän keskusjärjestöjen työntekijöiden osaamista pystyttäisiin yhä enemmän hyödyntämään” El-khatib uskoo keskusjärjestön työntekijöiden osaamisen antavan eväitä paikalliseen toimintaan ja toivoo, että piirit hyödyttäisivät tätä enemmän. Laajemmin koko järjestösektori käy hänen mukaansa läpi jonkinlaista muutosta. ”Järjestäytyneitä toimijoita on vähemmän niin järjestöissä kuin erityisesti poliittisissa nuorisojärjestöissä. On vaikea sanoa suoraa syytä, mistä se johtuu, mutta nuoret siirtyvät yhä enemmän Elokapinan kaltaisen liikehdintään, jossa järjestäytyminen on vapaampaa ja radikaalimpaa. Se toimintalogiikka on erilainen kuin vanhan kaltaisissa järjestöissä.” Tavoitteena on luoda Vasemmisto nuorista koulutusorganisaatio. Millainen olisi vuonna 2030 Suomen yhteiskunnalli sesti merkittävin poliittinen nuoriso järjestö? ”Ammattitaitoinen, huomioon ottava, tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja erityisen vaikuttava valtakunnallisesti. Näen, että me ollaan ehdottomasti vaikutusvaltaisin poliittinen nuoriso järjestö vuonna 2030. Meillä on jo nyt asiantunteva hallinto, mutta sitä ja sen asiantuntijuutta hyödynnetään silloin vielä enemmän.”

VASEMMISTONUORET YHTEYSTIEDOT Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi PUHEENJOHTAJA

Pinja Vuorinen 050 501 9721 pinja@vasemmistonuoret.fi

TOIMINTA- JA TOIMISTOSIHTEERI

Joonatan Lackström 045 348 5499 joonatan@vasemmistonuoret.fi

VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA

Minerva Skyttä 050 472 1046 minerva@vasemmistonuoret.fi

TAPAHTUMASUUNNITTELIJA

JÄRJESTÖSUUNNITTELIJA

INTERNATIONAL COMMITTEE, CHAIR / KANSAINVÄLINEN JAOSTO, PUHEENJOHTAJA

Arla Kaukua 045 662 8206 arla@vasemmistonuoret.fi

Liity liittoon!

Mika Valtonen mika@vasemmistonuoret.fi

Mira Maalouf mira@vasemmistonuoret.fi

PIIRIJÄRJESTÖT ETELÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki Toiminnanjohtaja: Jasu Setälä, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi HÄMEEN VASEMMISTONUORET

Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere Toiminnanjohtaja: Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi

LAPIN VASEMMISTONUORET

Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 700 0219 lappi@vasemmistonuoret.fi POHJOIS-POHJANMAAN VASEMMISTONUORET

Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä, pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi

ITÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

SATAKUNNAN VASEMMISTONUORET

Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu Piirisihteeri: Tuomas Hiltunen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

Eteläpuisto 14 28100 Pori Piirisihteeri: Vilho Vuorinen, 044 988 1886 100vanusihteeri@gmail.com

KAINUUN VASEMMISTONUORET

VARSINAIS-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi KESKI-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Vaasankatu 10 40100 Jyväskylä Piirisihteeri: Akseli Immonen, 0400 671 686 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

Hakakatu 12 20540 Turku Piirisihteeri: Joonas Jormalainen, 045 1312 552 varsinais-suomi@vs-vanu.fi

Arkistointia vuodesta 1945 www.kansanarkisto.fi

Työelämän oikeudet ja velvollisuudet tutuksi 23 eri kielellä työelämänpelisäännöt.fi

Eetu Kukila

TYYTYVÄISTEN PUOLUE -JÄSENDEMOKRATIA VASEMMISTOLIITOSSA Lue maksutta: vasemmistofoorumi.fi vasemmistofoorumi

vasemmistoforum