Libero 4/2022

32-39 KRITIIKKI

ESKALAATIO

TAKAKANNEN KUVA JUULIA JOKINEN

KERTA KIELTÄYTYMISEN PÄÄLLE

KIELTÄYTYÄ VOI AINAKIN kohteliaasti, kauniisti, pitkän pohdinnan jälkeen, raskain mielin, jyrkästi, haastattelusta, maksamasta, asettumasta ehdolle, noudattamasta poistumiskäskyä tai puoluekuria, töistä, kommentoimasta, aseista ja kunniasta. Niin, ja tietenkin yhteistyöstä. Ikoninen väkivallattoman suoran toiminnan teoreetikko Gene Sharp paikansi poliittisen protestin sekä taloudellisen ja sosiaalisen elämän alueelta lähemmäs 198 erilaista asentoa, joissa voimme asettua poikkiteloin vastustamaan järjestelmiä, joita emme tahdo. Ja joita haluamme, voimme ja on pakko muuttaa.

Kieltäytyminen on tavallisesti vaikeaa, olipa kyse sitten vielä yksistä tai muista viettelyksistä. Kysykää vaikka kreivi Pierre Bezukhovilta.

Suomalaisessa konsensuskulttuurissa myötäily tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen selkäydinreaktiiviselta ja kieltäytyminen erityisen vieraalta vaihtoehdolta. Kukapa nyt haluaisi olla väen vängällä hankala, kun ne piirit on niin pienet. Venettä ei saa keikuttaa. Olemmehan maana piskuinen, ja pienen maan vasemmistona kahta piskuisempia. Monenvälinen yhteistyö puhaltaa kompromissin pelastusrenkaaksemme. Ja vaikkei hyvin menisikään, niin aina voitaisiin vajota syvemmälle ja nopeammin, siksi on pidettävä yhtä. Järjestelmiä muutetaan sisältäpäin, sanotaan. Kieltäytyjät ja kiisket lankulle tai jalkapantaan.

Säännöllisin väliajoin pelkomme kieltäytyä ja sokea usko yhteistyöhön saa kerrassaan lannistavia muotoja. Tulin valituksi Liberon uudeksi päätoimittajaksi syyskuussa. Samanaikaisesti hoitoala kamppaili paitsi sukupuolittunutta hoivatyön halventamista, myös niin kutsuttua vasemmistohallitusta vastaan. Vaikka lakkoase on todistanut kieltäytymisen voiman kerta toisensa jälkeen sellaisissa

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

tilanteissa, joissa työntekijöiden tai vasemmiston muodollinen valta on ollut heikkoa, oli nyt myös vasemmistoliitto mukana puuttumassa lakko-oikeuteen. Sentään muutama kansanedustaja uskalsi kieltäytyä kieltämästä työstäkieltäytymistä.

Dialogi, empatia ja puoluepolitiikan kompromissit houkuttavat, mutta vaatii notkeutta väittää, että niillä olisi toviin onnistuttu rakentamaan vasemmistolaista maailmaa – siitä todistavat jo yksin tämän hallituskauden vaikeudet translain, eläinoikeuksien, työttömien aseman, perinnemaisemien, metsien, ilmaston ja rauhan suhteen sekä pelkurimainen myötäkarvailu apartheidiin syyllistyvän Israelin, kurdeja sortavan Turkin sekä Jemenin konfliktiin osallistuvan Arabiemiraattien kanssa.

Olipa kyse sitten hoivasta, työntekijöiden asemasta tai ympäristöaktivismista, voi olla välttämätöntä kieltäytyä nykyisyyden rajoista, jotta oppii unelmoimaan paremmasta, näkemään toisin ja työstämään näkemäänsä todeksi. Kieltäytymistä on tutkittava ja harjoiteltava, on opittava rakastamaan sen tuhoavaa voimaa. Tämä Liberon numero olkoon yksi harjoitus.

Jos kieltäytyminen onkin vaikeaa, on sitä väistämättä seuraava kysymys “entäpä sitten?”, aina monin verroin vaikeampi. Kirjailija Anu Kaaja kuvaa esseessään sitä, miten vaikeaa on kieltäytyä rahasta, saipa sitä sitten epämotivoivasta kirjoitustyöstä tai avioliiton päällisenä. Miten haluaisi haluta jotain muuta, tietämättä kuitenkaan kuinka tai mitä. Ehkä tämä kuvaa myös laajemmin vasemmistolaisen politiikan ahdinkoa, jossa hyörimme päättämättöminä rahasta kieltäytymisen ja kiihottumisen esiasteilla, kykenemättä artikuloimaan muitakaan halun kohteita poliittiseksi voimaksi. Ehkä siksi yhä taivumme.

Vasemmistonuorten rooli kieltäytymiseen kykenevän liikkeen rakentajana ja monipuolisempien politiikan muotojen vakiinnuttajana on ollut merkittävä, joskaan ei staattinen. Myös Liberon poliittisuuden aste on vaihdellut, vaikka se onkin enimmäkseen onnistunut puolustamaan luonnettaan vasemmiston sisäisen kritiikin alustana sekä säilyttänyt valmiutensa kyseenalaistaa ja haastaa myös vasemmistoliiton politiikkaa.

Näin oli myös nyt väistyneen ja kiitoksensa ansainneen Joonas Pulkkisen päätoimittamissa Liberoissa. Haluan, että seuraava päätoimittaja voi aikanaan todeta samoin. Myös somessa tullemme jatkamaan aivan yhtä apaattisina kuin ennenkin. Sen sijaan kaiken lukeneen ja taidekenttää laajasti tuntevan Pulkkisen mittaan yltäminen kulttuurijournalismin saralla lienee tekemätön paikka kelle tahansa. Ellei hän sitten itse intoudu jatkamaan säännöllistä kriitikointia – Liberon lajittelun ohessa.

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry • Päätoimittaja: Teemu Vaarakallio • Toimitussihteeri: Arto Nyman • AD: Iisa Pappi • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Mediaeval / Stormtype • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2 kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa ISSN 0783–6198 Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www. liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

TEEMU VAARAKALLIO Päätoimittaja

KOLLEKTIIVINEN KIELTÄYTYMINEN ON AVAIN

YHTEISKUNNAN MUUTOKSEEN

Kieltäytymiseen helposti liitettävä mielleyhtymä on passiivisuus. Kieltäytyminenhän on tietoisesti jonkin jättämättä tekemistä, ja tekemättömyys passiivista. Kieltäytyminen voi olla kuitenkin paljon muutakin – ja oikein käytettynä väline yhteiskunnalliseen muutokseen.

”Lakkoilemalla tämä maa on rakennettu”, todetaan välillä vasemmistossa ja tottahan se on. Lakoilla on saatu niin äänioikeus, viikonloppu kuin lyhyempi työpäivä. Lakko on käytännössä kieltäytymistä työnteosta. Lakossa olemista on kuitenkin hankala kutsua passiiviseksi. Päinvastoin: se vaatii koordinointia, varautumista, tavoitteiden asettamista ja neuvottelua. Pidättäen omaa työvoimaansa työntekijät voivat painostaa työnantajaa taipumaan vaatimuksiinsa. Silloin kollektiivisesta kieltäytymisestä tulee yhteiskunnallinen voima, jolla voidaan saada läpi merkittäviä muutoksia. Muunlaista yhteiskunnallista kieltäytymistä on esimerkiksi aseistakieltäytyminen, joka historiallisesti on toiminut muutosvoimana.

Kieltäytyminen voi olla yhteiskunnallinen voima myös taantumuksellisessa mielessä. Eräs esimerkki tästä on ilmastodenialismi ja sen eri muodot: kieltäytyminen siitä, että ilmastokriisiä on olemassa, tai että siihen yksittäinen ihminen, suomalainen, autoilija tai lihansyöjä voisi vaikuttaa. Ilmastodenialisti kieltäytyy toimimasta tavalla, joka auttaa mahdollistamaan elinkelpoisen planeetan jatkossakin. Esimerkkejä taantumuksellisesta kieltäytymisestä löytyy muitakin: esimerkiksi pappi, joka kieltäytyy vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja tai lääkäri, joka kieltäytyy tekemästä abortteja.

Kieltäytymisellä terminä on jokseenkin negatiivinen klangi, sillä kieltäytyminen tarkoittaa ein sanomista, torjumista. Vasemmistolaisessa liikkeessä peräänkuulutetaan usein positiivisuutta viestinnässä, sillä mielikuva vasemmistosta on joidenkin silmissä loputtoman (itse)kriittinen,

riitaisa ja muiden ehdotukset alasampuva. Kieltäytymisen ei kuitenkaan tarvitse olla negatiivista, ja voimme kieltäytymällä tarjota peräänkuulutettuja positiivisia vaihtoehtoja. Kun työläiset menevät lakkoon, he eivät mene lakkoon vain protestoidakseen vallitsevia työoloja, vaan vaatimaan parempaa. Kieltäytyminen ei ole vain tyytymättömyyttä nykytilaan, se on paineen luomista paremman vaihtoehdon eteen.

Tämä erottaa edistyksellisen ja taantumuksellisen kieltäytymisen toisistaan. Edistyksellinen – tai kumouksellinen – kieltäytyminen pyrkii muuttamaan vallitsevan asiaintilan, taantumuksellinen ylläpitämään sitä. Taantumuksellinen kieltäytyminen on usein individualistista. Yksittäinen toimija toteaa, että hänhän ei autoilua vähennä tai ala kasvissyöjäksi. Hän saattaa tehdä asiasta sosiaalisen median postauksen, mutta ei muuten aktiivisesti koita saada muita mukaan projektiin.

Kumouksellinen kieltäytyminen taas lähestulkoon vaatii kollektiivia taakseen. Yksittäistä työntekijää on helppo rangaista ulosmarssista, mutta jos kaikki työntekijät menevät lakkoon, on työnantajan pakko kuunnella. Yksittäinen aseistakieltäytyjä on helppo ampua sotilaskarkurina, mutta kuka ampuu, jos koko komppania kieltäytyy aseista? Siksi yhteisön ja yhteisvoiman on oltava keskiössä, kun kieltäytyminen halutaan muuttaa muutokseksi. Ja sitä kieltäytyminen parhaimmillaan onkin: aktiivinen ja positiivinen, maailmaa muuttava voima.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.

KUVA: MINERVA SKYTTÄ

Jäähyväiset aseille, ohjelmalehdille,

bullille,

punaisille ja mustille kirjoille sekä luovalle typografialle

Ei formalismia, tEEsEjä tai ohjelmallista puoluepolitiikkaa. Ei enää lupauksiaan lunastamattomia ja toivoa tukahduttavia utopioita. Ei valtiollista tai kaupallista aivopesua. Ei elämää taiteena tai näiden kuherruskuukautta eikä sisällön tai muodon ylivaltaa. Ei neroja, koneita, klassisia ihanteita tai unien hourekuvia. Ei pommeilla uhkaamista. Ei teknokraattisia tai teknologisia päiväunia eikä paluuta häntä koipien välissä luontoon. Ei ydinaseiden tai joukkotuhon pelkoa.

Ei syytä Elää tai kykyä rakastaa. Ei semanttisia muotoiluja tai kielen destruktiivisuutta. Ei analyysia, lakialoitteita tai esityksiä yhdyskuntasuunnitteluun. Ei moraalin rappiota tai sosiaalisten organisaatioiden tuhoa. Ei mielen kanssa työskentelevien liittoa tai historiaa hävittävää sotaa. Ei sekulaaria maailmankuvaa, atomin hajoamista tai massakulttuuria ja kaupungistumista. Ei internationalismia tai globalisaatiota uusliberalismin toiminnallisena myyttinä. Ei kansallishymniä tai kirkkoisien ihmissyöntiä. Ei haudanvakavuutta. Ei ohjeita kevlarpanssarin valmistamiseen kotona, eikä pääsiäis- ja jouluperinteiden ylläpitoa. Ei ihmistä proteesiosin tai teknologista ihmisyyttä. Ei vallankumouksellisuutta estäviä emotionaalisia kahleita tai patriarkaatin ylivaltaa ja kolonialisoituja mieliä.

Ei taktiikkaa, joka syntyy ihmisten välittömistä kokemuksista. Ei tuottavaa suunnitelmallisuutta. Ei kutsua toimintaan tai kaivostyöläisten ja kuvanveistäjien liittoa. Ei rantapelejä tai muotinäytöksiä. Ei pyrkimystä tieteellisen realismin oikeutukseen. Ei uhrattavaa tai kumoutuvaa pyhää. Ei uutuuden viehätystä tai luomisvimmaa. Ei geometriaa. Ei itseään tuhoavaa taidetta. Ei poliittis-eroottista mystiikkaa. Ei taidekoulutuksen traumaa. Ei käsivaralla kuvaavaa kameraa. Ei uudelleen ohjelmoitua humanismia tai klassisen humanismin ylittävää ihmiskäsitystä. Ei pitkää ikää DADA:lle, lintujen, kirjoituskoneen tai revolverin ääniä. Ei tuntematonta tai piilotajuntaa.

Ei on aina olemassa: siitä kaikki alkaa. Ei, en tee, en tule, en puhu.

Haluan nähdä kirjoittamisen tekona, tai oikeastaan haluan ymmärtää sitä kirjailija Mara Leen kanssa voimana, joka rikkoo ajatuksen ja teon binäärisyyden. Runollinen kieli on jotain kolmatta; se on tapahtuma, joka voi perinpohjaisesti muuttaa minän suhdetta Toiseen.

Kirjoittaminen voi olla kieltäytymistä, hiljaisuutta. Se voi olla “ei” ja silloin se on tietenkin samalla “kyllä”.

Runoilija Anne Carson päättää luentonsa “On stillness” näin:

“On monia hiljaisuuksia, joihin emme vielä ehtineet – lumi; utu; siveys

[...] Ja viimeiseksi, haluaisin mainita huulet, tai sen kun huulet koskevat toisiaan, antiikin kreikkalaisilla oli tälle verbi lúeim, antaen meille englannin ‘muteness’ tai ‘mystery’, myös ne kaikki äänet, joita voidaan tehdä suljetuin huulin, ne, jotka tuovat mieleen vastaanottokeskusten ja mielisairaaloiden ihmiset, jotka valitsevat ommella huulensa kiinni osoituksena vastarinnasta tai raivosta.”

Voisin kuvitella, että yksi tapa kuvata näitä vankien kohtalokkaita hiljaisuuksia on Gloria Anzaldúan termi haciendo caras, eli making face, making soul, irveillä, ilmeillä. Ancaldúa käyttää termiä

vastavoimana kaikille niille käytännöille, jotka seisauttavat Toisen ja määrittelevät ja kaventavat häntä. Sana saa myös kirjaimellisen merkityksen: “ilmeillä” on kehon omaa voimaa outouttaa valtasuhteita.

Kasvot ovat eräänlainen solmukohta: identiteetille, kamppailuille, naamioille, arvioinnille. Haciendo caras voi täten olla gestos subversives, poliittisesti kumouksellisia irvistyksiä: se läpitunkeva katse joka kyseenalaistaa ja haastaa, kasvot jotka sanovat “älä ajattelekaan”. Tavoitteena ei ole naamioiden paljastaminen eikä riisuminen, vaan näiden vinksauttaminen ja repeäminen, koko

TEKSTI: RAKEL SIMILÄ KUVAT: EVI RINKINEN

ajan muistaen kehon keräämät kerrostumat ja sen, että nämä ovat kivuliaita ja hyödyllisiä. Irvistän, uskallatko vielä tuijottaa?

Voiko kirjoittaminen olla irvistämistä? Osaako hiljaisuus ilmeillä? Kirjoittaminen on vakavaa leikkiä napojen ei ja kyllä välillä: kieltäytymistä, hävittämistä, kuolemaa ja samalla myöntämistä, synnyttämistä ja elämää. “Luominen ei ole oikeudenmukaista”, sanoo Hélène Cixous tarkoittaen, että meidän pitää luopua naiivista idealismista, jossa kuvittelemme taiteen väistämättä tuottavan paremman maailman. Kirjoittaja ei voi päättää kirjoittavansa vapauttavasti, hoivaavasti, kumouksellisesti. Kirjoittaja voi haluta näitä asioita, ja joskus se riittää. Mutta ei ole olemassa taidetta, joka olisi pelkästään hoivaavaa. Toisin sanoen: ei ole olemassa hyvää taidetta, joka olisi pelkästään hoivaavaa.

Kysymys ei täten ole, onko hiljaisuus vastustamista, vaan milloin se on sitä. Jos sinut on hiljennetty vuosikymmenien ajan, milloin hiljaa oleminen on kieltäytymistä? Milloin se on merkityksellinen valinta eikä kielen vastakohta, poissaoloa? Milloin hiljaisuus on puhetta?

Yksi vastaus: silloin kun sinua kuunnellaan ainoastaan, kun puhut tietyllä tavalla. Silloin kun sinun puheesi on

alistetun, uhrin tai kärsivän, koska meille on tärkeää nähdä sinut juuri alistettuna, uhrina ja kärsivänä. Esimerkiksi.

“Miksi minun taiteeni pitää aina olla poliittista? Miksi tämän paneelikeskustelun otsikkona on ‘Runous: vastustaminen ja puolustaminen’? Saisinko puhua erotiikasta ja estetiikasta? Puhua kirjailijana ja oppineena siitä, miten runo kirjoitetaan?” kysyy eteläafrikkalainen runoilija Koleka Putuma Göteborgin kirjamessuilla. Siksi, vastaan mielessäni Putumalle, että vastustaminen, juuri tällä tavoin, sopii vallalle oikein hyvin. Me haluamme ajatella, että meidän tapamme nostaa hiljennettyjä ääniä on juuri se tapa, että juuri sinä olet se, jota voimme auttaa ja jolta haluamme oppia (juuri meille sopivalla tavalla). Minä haluan istua yleisössä ja samalla kokea, että teen jotain tärkeää, että tämä istuminen tekee minusta paremman, myötätuntoisemman, suuremman ihmisen. Minä annan – eli määrään – sinulle paikan.

Sara Ahmed ihmetteli sitä, miten hänen seminaarinsa rasismista aina täyttyivät rasismin vastustamisella. Valkoisilla ihmisillä, jotka eivät halunneet kuulla rasismista vaan siitä, miten rasismia vastustetaan. Mitä tapahtuisi, mikäli Ahmed ei olisikaan tarjonnut yleisölleen pehmentävää loppukanettia?

Toteamusta, jota voidaan tulkita näin: ei se ole niin vaarallista kuin miltä vaikuttaa, älkää huoliko. Mitä se tarkoittaisi, jos Ahmed olisi hiljaa?

Ei ole yksinkertaista vastausta. Ei tietenkään. Mutta jotain se tekisi, jotain se muuttaisi.

Teoksessaan The Sovereignty of Quiet: Beyond Resistance in Black Culture Kevin Quashie puhuu mustien hiljaisuudesta. Ei hiljentämisestä vaan siitä elämästä ja piilopaikasta, joka ei ole julkinen, joka ei sijaitse valkoisten katseiden alla. Sisäänpäin ja syvemmälle kääntyvästä liikkeestä. Quashie tekee erottelun sanojen “silence” ja “quiet” välillä, jossa “quiet” on eräänlainen olemisen tapa, laajentumista ja kuuntelemista, ja “silence” paljolti syntyy epäämisen ja poissaolon avulla.

Quashie toteaa, että musta kulttuuri on pitkälti määrittynyt väkivallan ja julkisen vastarinnan kautta, dynaamisuutena ja ilmaisuvoimana. Mutta mikä musta sisäinen kokemus on? Musta ihmisyys, sellainen, joka ei tarvitse valkoisten tunnustusta ollakseen? Termi “quiet” tarjoaa Quashielle väylän, josta ymmärtää maailmaa etäisyydellä barrikadeilta, suhteita, häilyvyyksiä ja haluja, jotka tapahtuvat teidän välillä, jotka eivät ole meille tarkoitettuja. Alice Walker on ymmärtänyt tämän myös: “...on pidettävä kiinni paikasta, johon he eivät pääse.”

Tämä sisäänpäin ja hiljaisuuteen kurottava liike on myös kirjoittamisen liike. Runoilija Göran Sonnevin sanoin: ”Käännyn sisäänpäin, itseeni, sisimpääni, jotta voisin löytää muut. Jotta runo voisi löytää muut.” Voitaisiin tietenkin puhua sisäisyyden sijaan myös ulospäin laajentumisesta, maailman kuuntelemista. Kirjallisuus ei ole viestintää missään arkisessa mielessä, runoilija ei puhu runossaan yleisölle tai lukijalle, ei ainakaan suoraan. Kirjoittaminen on tapa puhutella Toista, muukalaista ja outoutta itsessään. Se avaa huoneen subjektiivisuudessa, toisenlaisen sisäisyyden (tai ulkoisuuden). Tämä ei ole yksityinen ja suljettu, vaan se on laajennettu, avoin ja eettinen. Parhaimmillaan se on kutsu.

Quashie esimerkiksi kutsui sisäisyydellään mukaansa runoilija Victoria Adukwei Bulleyn. Adukwei Bulley julkaisi tänä vuonna runoteoksen Quiet, innoittuneena Quashiesta. Teos on älykäs poukkoilu valkoisen ja mustan kohinan välillä. Teos siitä, miten luut puhuvat, vaikka liha on kauan aikaa sitten hävinnyt. Teos kieltäytymisestä ja haluamisesta.

Kirjallisuudessa ollaan kieltäydytty monesti. Seksistä (Lysistrate), selkeydestä (Orlando), tekijästä (Beckett).

On myös kokemuksia, elämää, joista kieli kieltäytyy. Puhun surusta. Menetyksestä. Kuolemasta. Mutta puhun myös rakkaudesta. Barthes kutsui rakastettua

atopokseksi: häntä on mahdotonta määritellä, vangita, kuvailla. Ja niin se minustakin on, että kieli tuntuu väistämättä köyhtyvän ja menettävän merkityksensä sitä mukaan, mitä lähemmäksi rakastettua pääsee. Oletko koskaan onnistunut kuvaamaan äitiäsi tai kumppaniasi? Riittävätkö sanat kuten “kaunis”, “viisas” tai “omintakeinen”? Ymmärtääkö ihminen joka ei tunne häntä niitä? (Onko sanojen kuitenkin ehkä pakko riittää?)

Ranskalainen runoilija Stephane Mallarmé ei koskaan kirjoittanut kirjaa kahdeksanvuotiaasta pojastaan Anatolesta, joka kuoli vuonna 1879. Hän yritti. Hän ei voinut. Surukertomuksissa tyypillisin juoni on juuri Mallarmén: kieleni on ehtynyt. “ei kieltä mahdollista kieltä kieli kuoli lapseni mukana ei voinut olla taidokasta ei taidetta ei mitään vitun taidetta minua ällöttää taide syntaksi kirjoitan kuin lapsi päälauseita kokeillen kaikki mitä kirjoitan on julistusta vihaan kirjoitusta en halua koskaan enää kirjoittaa kirjoitan polttavaa vihaani kiukkuani hyödytöntä pätkää huutoa ulinaa”, kirjoittaa runoilija Naja Marie Aidt kun hänen poikansa putoaa neljännestä kerroksesta.

Vaimonsa Alix Cléo Roubaudin kuoltua Jacques Roubaud ei sano sanaakaan kolmeenkymmeneen kuukauteen. Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä kuukautena Roubaud kirjoittaa

teoksen Quelque Chose Noir (“Jotain mustaa”), jota määrittää hallitsematon hiljaisuus. “Kun jouduin kohtaamaan kuoleman sellaisenaan ja myöntämään jonkinlaisen todellisuuden kaipuun, minun oli tunnustettava etten enää hallinnut kieltä enkä sen rakenteita.” “Viiva katkeava valosta pelosta valolla kirjoitettu pysähtyy juuri siihen Missä sinusta tulee musta”.

Cixous kirjoittaa, että “kirjoittamista ja lukemista ei voi erottaa, lukeminen on osa kirjoittamista”. Lukeminen ja kirjoittaminen ei ole samaa, mutta lukeminen on kirjoittamista ja kirjoittaminen lukemista. Antiikin aikana luettiin ääneen. Siihen oli monta syytä. Yksi niistä oli vallitseva akustinen kulttuuri, äänen ja retoriikan painotus; se, että näissä oli voimaa ja erotiikkaa. Lukeminen tapahtui yleisön edessä, ja tällä tavoin ääntä paitsi tuotettiin myös hallittiin.

Toinen syy oli käytännöllinen: sanojen välissä ei paperilla ollut mitään. Sanat kirjoitettiin yhteen, eikä ollut pilkkuja, ei pisteitä. Ääneen lukeminen tarjosi mahdollisuuden tarttua sanoihin kiinni, saada niistä otteen (tästä johtuu myös lukemisen verbi anagignoskei, “tunnistaa”). Korva ikään kuin tunnisti sanan, ymmärsi sen ennen katsetta. Tunnustuksissaan Augustinus ihmettelee opettajansa hiljaista lukemista. Tämä on eräänlainen käännekohta, jossa siirtyminen pois antiikin äänekkäästä, julkisesta lukemisesta keskiajan äänettömään saa ensimmäisen kuvansa. Kun hiljaisuus ja tilavuus, välimerkit ja etäisyydet, laskeutuivat typografiaan, myös lukija hitaasti hiljeni.

Emily Dickinson ja Svetlana Aleksijevits Kaksi kirjailijaa, jotka käyttävät välimerkkejä runsaasti, omintakeisesti, viekkaasti. Dickinsonilla on hänen ajatusviivansa (–), se eteenpäin, ikuisuuteen, sanomattomuuden kurottava merkki, jolla hän pilkkoo ja kokoaa runonsa. Aleksijevitsillä on kolme pistettä (...). Myös Aleksijevits pilkkoaa ja kokoaa, ei runoja, vaan ääntä, muiden ääniä, naistappajien, äitien, lapsisotilaiden, karkureiden sekä naapureiden tunnustuksia ja toivomuksia. “Flaubertilla oli tapana sanoa itsestään, että hän oli kynän ihminen. Voin sanoa itsestäni, että olen korvan ihminen”, hän toteaa Nobel-esitelmässään. Hänen utopian äänet -genreään ollaan kuvailtu monella tavalla: se on dokumenttiromaani, haastattelukirja, kirjallista journalistiikkaa, polyfoonista todistuskirjallisuutta ja yhteisöllistä autofiktiota. Teossarjassaan Aleksijevits yrittää tavoittaa Neuvostoihmisen varjopuolineen, aaveineen. Claudia Lindén toteaa feministisestä historiankirjoituksesta, että “lukeminen on aaveiden kanssa juttelemista”. Aleksijevitsin aaveet irvistävät läsnäolollaan, tarjoavat sillä vastusta.

Mutta ne kolme pistettä. Mitä Aleksijevits tekee tuomalla typografisen hiljaisuuden tyylikeinoksi?

Ensin muutama sana tyylistä. Taiteessa syvin eettisyys ja poliittisuus ei useinkaan muistuta aktivistien huutolauseita. Sen sijaan on kyse tyylistä ja poetiikasta, siitä, miten jokin kirjoitetaan. Vieroksun sitä banaalia kirjallisuuskatsomusta, jossa sanat nähdään ikään kuin koristeina tarinalle, jossa muoto on sisällön kuori. Kirjallisuus on kieltä, kielenkäyttöä – ei muuta. Tyyli ja ajattelu

ovat yhtä ja samaa. Muoto on sisältöä, ja kirjallisuuden etiikka ja sielu löytyvät kirjoitetun rytmistä, kuvienkäytöstä ja äänestä. Eli kun sanon, että Aleksijevitsin kolme pistettä ovat tyylikeino, en todellakaan käytä sanaa “pelkästään”. Ripottelemalla pisteitään, Aleksijevits tekee eläväksi sekä kuuntelemisen, subjektiuden että kerronnan käytäntöinä ja prosesseina, eikä tuotteina. Puhuva ääni kohdistaa sanomisensa eri suuntiin: kirjailijalle, kuolleelle miehelleen, Neuvostoliitolle, lukijalle… Nämä puhuttelut saavat pisteiden avulla jatkua, limittäin. Näin herätetään jännitteet, yhteissoinnut, ristiriidat ja hiertymät. Ihmisen äärettömyys. Teksti säilyttää elämän huokoisuuden ja rikkinäisyyden, kirjoittajan vaillinaisuuden. Lukija vastuutetaan täyttämään ja jatkamaan kerrontaa. Hiljaisuus kirjallisena tyylinä on täten syväluotaavalla tavalla poliittista ja eettistä – kysyvää, velvoittavaa ja herättävää.

Eetu Virén nostaa Vallankumouksen asennot -teoksessaan Èdouard Glissantin ajatuksen, jonka mukaan modernille länsimaiselle runoudelle ominainen ajatus “runollisesta sanomattomasta” on tiiviisti sidoksissa yksilöllisen persoonan arvokkuuteen ja viime kädessä yksityisomaisuuden periaatteeseen: “Runollinen lausumaton on omistusoikeuden korkein talous”. Porvarillisen yksilön itsenäisyys ja omaisuus taataan runon ilmaisemalla kommunikoimattomuudella, sen lausumattomalla sisäisyydellä. Virén toteaa, että esimerkiksi Karibian kreolirunoudessa tai afrikkalaisessa runoudessa, joka on luonteeltaan pikemminkin kollektiivista, tällaista sanomattoman aluetta ei ole.

Tämä sisäänpäin ja hiljaisuuteen kurottava liike on myös kirjoittamisen liike.

Mikä sanomattomuus on? Miksi haluan, Glissantin toteamuksesta huolimatta, yrittää puhua siitä?

Kirjoitin, että kirjallisuus on kieltä eikä muuta: tässäkään en käytä sanaa “pelkästään”. Ei ole olemassa hiljaisuutta ilman kieltä. En nyt tarkoita hiljaisuutta sanomisen vastakohtana, sen negaationa, vaan ylipäätään sitä, että hiljaisuus on Että se on jonkun: sinun tai minun tai

taivaan, tai sitä, että se on jonkinlaista, jotain, ärtynyttä, kumouksellista, tyhjää. Tämä on jo merkitystä, on kieltä.

“Lausumaton sisältyy – lausumattomana! – lausutussa”, kirjoittaa Wittgenstein eräässä kirjeessä. Ehkä haluan puhua sanomattomuudesta, koska olemisessa ja kirjoittamisessa on jotain, joka pakenee kieltä, josta emme saa kiinni, mutta joka kuitenkin määrittää

sen perusteita. Miksi puhumme? Miten ymmärrämme toisiamme? Miksi sinä olet joku, joka on hiljaa, ja miksi tämä väistämättömästi puhuttelee minua? On olemassa arvoituksia, jotka eivät ehkä koskaan tule olemaan julkilausutun tietomme kohteita. Siitä huolimatta olemassaolomme liike vaikuttaa olevan näiden jahtaamista, yrittämistä ja haluamista: kurottamista Toista kohti.

Mukavuudenhalu ja pelko toimeentulon menettämisestä saavat tanssimaan seurapiirien tahtiin. Vaan voiko sisäpiiriin hyväksyttyjen vaiheilussa ja itsesabotaasissa nähdä vastarintaa – tai jopa elämäntavasta kieltäytymistä?

TEKSTI: ANU KAAJA KUVAT: JUULIA JOKINEN

ajattElEn lily Bartia.

Hän on newyorkilainen seurapiirikaunotar 1800-luvun lopulta, Edith Whartonin Säätynsä uhri -kirjan päähenkilö, jonka käänteinen tuhkimotarina herättelee arjessa syrjään työntämiäni pelkoja. Pelkoja yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta ja rahojen loppumisesta. Pelkoja, jotka kertovat siitä, että minulla on nykyään jotain menetettävää.

Säätynsä uhria lukee helposti kevyenä tapakuvauksena naimakaupoista: onhan päähenkilö jo 29-vuotias eli naimisiin on kiire! Kirja on kuitenkin tragedia. Lily aloittaa hienostuneisuuden huipulta, putoaa köyhyyteen ja kuolee kurjana ja yksin. Sen voi lukea kristillisenä syntiinlankeemuksen ja katumuksen kertomuksena, jossa Lily onnistuu lopulta säilyttämään neitseellisen puhtautensa. Kirjan alkuperäinen nimi House of Mirth tukisi tulkintaa, sillä nimi tulee Raamatun Saarnaajan kirjasta ja tarkoittaa huvipaikkoja, joissa ”tyhmän sydän” asuu.

Etenkin naisilla (seksuaalisuutta säätelevä) kunnia on liittynyt vahvasti kieltäytymiseen. Yksi dramaattisimmista kieltäytymisistä löytyy Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista. Päähahmo Jane Eyre saa häissään tietää rakastettunsa herra Rochesterin mielisairaasta ullakkovaimosta, ei kelpuuta rakastajattaren asemaa ja lähtee kohti tuntematonta, yksin. Lukiessani kirjaa lapsena heitin sen siinä kohtaa seinään. En ymmärtänyt naisiin kohdistuvia moraalivaatimuksia ja sitä, miksi rakastavaiset eivät voineet saada toisiaan. Aikuisena, lukiessani koko kirjan, Rochester alkoi tosin näyttäytyä kyseenalaisena valintana.

Lily Bart ei kuitenkaan ole Jane Eyren tapaan yksioikoisen kunniallinen, vaan ulkoista kauneutta rakastava tuhlaajatar. Lily on myös riippuvainen muiden suosionosoituksista ja elää yli varojensa, jotta voisi huvitella kuten ystävänsä – tosin tässä kirjassa englannin frenemy olisi usein kuvaavampi sana.

Lily ei erityisesti vaikuta haluavan naimisiin, muttei tiedä mitä muutakaan haluaisi.

Ja kosinnat?

Lily torjuu, mutta hänet myös torjutaan. Lilyn rakkauden syvyydestä passiivista ja päättämätöntä ”sankaria” Lawrence Seldeniä kohtaan voi myös keskustella. Väitänkin, että Säätynsä uhri kertoo enemmän taloudesta ja yhteiskunnasta kuin rakkaudesta tai Raamatusta.

Kertoja vertaa Lilyä usein koristekukkiin: ”Hän (Lily) oli aina hyväksynyt filosofisella tyyneydellä sen asiaintilan, että hänen kaltaistensa olemassaolojen perustuksena oli tuntemattomien ja halpojen ihmisten suuri joukko. Köyhyyden ja puutteellisuuden synkkä tyyssija on kaikkialla tuon pienen valaistun piirin ympärillä ja alapuolella, missä elämä saavutti hienoimman kukoistuksensa, kuten talviyön lika ja lumisohju ympäröi kasvihuonetta, joka on täynnä kukoistavia troopillisia kasveja. Kaikki tämä oli luonnollista.”

Kuvatessaan kasvihuoneen Lilyn mielestä ”luonnollisena” kertoja paljastaa näkemyksensä koko seurapiiristä keinotekoisena ja vaikeasti ylläpidettävänä ylellisyytenä. Entä ovatko nykyhetken luovan luokan piirit täynnä turhia kukkia? Jos minulta kysytään, vastaus riippuu ahdistumisen asteestani.

Oikeita kukkia en tietenkään sanoisi turhiksi. Tosin lämmitetyt kasvihuoneet, lentokoneissa talvisin matkustavat ruusut… Niin, no.

Kerskakulutuksen käsitteen lanseerannut taloustieteilijä Thorstein Veblen oli Whartonin lukulistalla ja Joutilas luokka -kirja sopii hyvin rinnakkaislukemistoksi Säätynsä uhrille. Veblen kuvaa aikansa säätyläisnaisen asemaa ”sijaisjoutilaana” hahmona, jonka tulee pidättäytyä työstä ja keskittyä esittelemään miehensä taloudellista asemaa.

Veblenin kriittiset pohdinnat aikansa yläluokan ulkoasusta ja ”välttämättömistä” vaatekappaleista – kuten miesten silintereistä – aseman osoittajina

tuntuvat ajankohtaisilta nykyäänkin, vaikka vaurautta esittelevät vaatekappaleet ovatkin muuttuneet. Veblenin kallon pituuden ja temperamentin suhteisiin liittyvät pohdinnat kannattaa sen sijaan jättää omaan arvoonsa, kuten myös Whartonin kertojan näkemykset juutalaisuudesta tai lihavuuden ja vastenmielisyyden suhteesta. (Tosin juutalaisen Simon Rosedalen hahmon Lilyä kohtaan heräävä rakkaus, joka kirjan lopussa ilmenee käytännön avun tarjoamisena, vaikuttaa paljon vilpittömämmältä kuin Lawrence Seldenin mustasukkainen häilyvyys.)

Oman luovan luokkani ”kerskakulutus” ja aseman osoittaminen on hienovivahteista, ja se vaatii yhtäaikaisesti sekä eettisyyttä, esteettisyyttä että alakulttuuritrendejä omaperäisesti varioivaa makua. Ennen muuta edellytetään vaikutelmaa, ettei ole lainkaan kiinnostunut asemansa esittelystä. Kirjailija Antti Nylénin ajasta irrottautunut tyyli on onnistunut esimerkki tästä – etenkin koska hän ei luultavasti koskaan ajattelisi ”brändänneensä” itseään.

Menestynyt Nylén toteaa Häviö-teoksessaan, että menestys on taiteen piirissä ”menestys ilman turvallisuutta”. Hän kuvaa avoimesti taloudellisia ongelmiaan ja toimeentulon vaikeutta. Myös Lilyn seurapiirimenestys on turvatonta: täti ei anna säännöllisiä tuloja, vaan satunnaisia, apurahanomaisia lahjoja.

Itseäni kiinnostaa Säätynsä uhrissa erityisesti Lilyn vaiheilu ja itsesabotaasi jonkinlaisena vastarinnan ja kieltäytymisen esiasteena. Tai vähintäänkin tyytymättömyyden ilmaisuna tarjolla oleviin vaihtoehtoihin. Kuten Lilyn ystävä rouva Fisher häntä kuvaillessaan muotoilee: Lily ”-- sisimmässään halveksii sitä mitä tavoittelee. Ja tuon ratkaisun vaikeus tekee hänet niin mielenkiintoiseksi.”

Lilyllä olisi kirjan kuvaaman kahden vuoden aikana useampikin sauma rikkaisiin naimisiin.

Lily valitsee kohteensa, mutta odottelee, vaiheilee ja sabotoi mahdollisuutensa. Kun tarjolla on varakas Percy Gryce, Lily perehtyy huolella miehen tylsään keräilyharrastukseen, sopii yhteisen matkan sunnuntaikirkkoon, mutta lopulta kuitenkin liukenee, koska tarjolla on kiinnostavamman miehen – vaikkakin aviomieheksi liian köyhän – Lawrence Seldenin seuraa.

Myöhemmin, Lilyn menetettyä maineensa, hänellä olisi aseet entistä ystäväänsä Bertha Dorsetia vastaan: nippu rakkauskirjeitä tämän liiton ulkopuolisesta suhteesta, joilla hän voisi kiristää naista ja palauttaa asemansa. Lisäksi herra Dorset on valmis eroamaan ja naimaan Lilyn, mutta Lily kieltäytyy siitäkin.

Lily jättää aseet laukaisematta, ei aina moraalisesta hyvyydestä, vaan myös päättämättömyydestä, kiinnostuksen puutteesta. Lily ei erityisesti vaikuta haluavan naimisiin, muttei tiedä mitä muutakaan haluaisi. Wharton kuvaa Lilyn joskus kaipaavan ”jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta; mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa.”

Kirjan alussa Lily ilmaisee toivovansa omaa asuntoa, tilaa, jonka saisi laittaa mieleisekseen. Nyt hän on jatkuvasti vieraisilla, asuessaan tätinsä luona tai oleskellessaan ystäviensä kartanoissa, joissa Lily nauttii ihailun lisäksi huvitteluun kuuluvista uhkapeleistä.

Kattaakseen pelivelkansa Lily lainaa flirttaillen ystävänsä aviomieheltä herra Trenorilta rahaa. Mies väittää sijoittavansa Lilyn omia rahoja ja maksaa hänelle niistä saamiaan ”voittoja”. Myöhemmin Lily huomaa erehtyneensä. Trenor on maksanut hänelle rahaa muuten vain ja olettaa saavansa maksun toisessa muodossa.

Kirjan ahdistavin kohtaus lienee se, kun Trenor houkuttelee Lilyn vierailulle. Vasta sisällä Lily saa

tietää heidän olevan kahden. Trenor tukkii oven ja ilmoittaa, että ”miehellä joka kustantaa päivällisen on tavallisesti paikkansa pöydässä”. Wharton kuvaa piinallisen tarkasti liian monelle tutun kohtauksen väkivallan uhan edessä ja Lilyn päässä käyvät ajatukset: miten selvitä tilanteesta pois, miten olla suututtamatta miestä, miten kieltäytyä seksuaalisista palveluksista, joita mies vaatii. Palvelijoita ei saa huutaa, sillä syntynyt skandaali pilaisi Lilyn maineen.

Paettuaan Trenorin raiskausyritystä Lily hakee suojaa yksin asuvan ystävättärensä, arkisen ja hyväntekeväisyyttä harjoittavan Gerty Farishin luota ja tunnustaa tälle ”olen kauttaaltaan huono – haluan ihailua, kiihoitusta, rahaa – niin, rahaa! Se on häpeäni-- ”. Gerty Farish esiintyy jonkinlaisena vaihtoehtona Lilyn elämäntavalle ja hahmossa on myös queereja piirteitä: Farish on Seldenin tavoin Lilyn ihailija ja hänen on vaikea nukkua Lilyn hiusten tuoksu vieressään. Lily ei kuitenkaan pysty omaksumaan ystävättärensä elämäntapaa, sillä ajatus ahtaasta asunnosta ja rumista tapeteista – ja ehkäpä myös hetero-oletuksen horjuttamisesta – kauhistuttaa Lilyä.

Herättyään Lily päättää maksaa velkansa Trenorille, mutta ennen kuin ehtii miettiä asiaa tarkemmin, lähtee ystävä-vihollisensa Bertha Dorsetin kutsumana huvipurrella Ranskan Rivieralle.

Girl boss -feminismin kannalta Lilyn tragedia on se, ettei hän saa tai osaa tehdä bisnestä itse. Nykyajan Lily olisi luultavasti sosiaalisen median vaikuttaja, joka saisi ilmaisia lounaita ja matkoja pitäessään yllä fasadia hohdokkuudesta, riippumatta tilillään olevasta rahasummasta. Mutta maineen ja toimeentulon voi silti menettää, hyvinkin nopeasti – myös pelkästään siksi, ettei ole enää kiinnostava.

Selailen Antti Nylénin Häviötä. Huomaan samastuvani siihen enemmän kuin sen ilmestymis-

Olen valmis nimeämään muutkin vuokra-asuntoni huonekalut kuolleiden miesten mukaan,

mikäli saan kirjoittaa.

vuonna. Kun Häviö ilmestyi olin kirjoittanut vasta kaksi kirjaa, eikä minulla ollut niin paljon suorituspaineita tai pelkoja kuin nyt. Vaan miksi pelkäisin kun sain juuri kolmen vuoden taiteilija-apurahankin? Ehkä mieltäni kaihertaa se, miten Nylén kuvailee oman kolmivuotisensa jälkeistä putoamista sosiaalietuuksien hakemisen ja niiden takaisinperinnän maailmaan. Näinkin ”menestyneenä” tiedostan entistä paremmin, että apurahojen tulo saattaa lakata hetkenä minä hyvänsä.

Kun sain esikoiskirjastani Jarkko Laine -palkinnon, eräs raadissa ollut kirjailija kehotti juhlapäivällisellä minua pitämään tililläni säästöjä ”mielellään vuodeksi”, jotta voisin aina kirjoittaa kulloisenkin teokseni loppuun, siitä huolimatta myönnettäisiinkö sille tukea vai ei. Todellinen itsenäisyys siis vaatisi melkoisesti rahaa.

En pystynyt säästämään palkintorahoja, tarvitsin niitä sisäilmaongelmasta johtuneeseen muuttoon. Nimesin uuden sänkyni Jarkko Laine -futoniksi ja nukun sillä edelleen. Olen valmis nimeämään muutkin vuokra-asuntoni huonekalut kuolleiden miesten mukaan, mikäli saan kirjoittaa. Kalevi Jäntin sohva. Haluan vain kirjoittaa.

Vai haluanko? Tämänkin esseen sijaistoimintona pelaan kännykälläni tuntikausia peliä, jossa kolmen riveihin laitetut pensaat muuttuvat puiksi, puut taloiksi, talot kartanoiden kautta linnoiksi. Kolmesta linnasta saa ilmassa leijuvan tornin.

Todellisuudessa en erityisesti halua kirjoittaa tätä esseetä, vaan haluaisin levätä, mutta säästöjeni huvetessa tarvitsen lisää huvittelurahaa, sillä olen Lily Bartin tavoin tuhlaillut kaikenlaiseen, kuten ulkona syömiseen, kahviloihin ja matkoihin, ja haluan jatkaa ”eettistä” tuhlailemista, joka kuuluu sosiaalisen luokkani elämäntapaan ja sen esittelyyn. Tietysti tarvitsen myös merkityksen tunnetta, jota tekstin valmistumisesta saa ja haluan säilyttää maineeni ihmisenä, joka pitää deadlinet. Silti en lepää, enkä kirjoita, vaan rakennan lentäviä digilinnoja.

Antti Nylén kuvaa Häviössä saamaansa pakollista eläkevakuutuslaskua, joka jää maksamatta ja ajautuu perintään – aluksi sen vuoksi että rahaa ei

todella ole, myöhemmin vaiheilun ja jonkinlaisen itsesabotaasin seurauksena.

Antti Nylén ei halua maksaa laskuaan. Lily Bart ei halua naimisiin. Minä en halua kirjoittaa tätä esseetä. Ja silti minä ja Antti Nylén teemme velvollisuutemme, seurausten pelosta. Lily Bart ei.

Lily Bart kuolee unilääkkeen yliannostukseen, osittain tietoisen riskin seurauksena: hän ei ole nukkunut kahteen yöhön ja lääkkeen normaaliannos ei enää tehoa. Kuolemaa edeltävissä harhakuvissa Lily pitelee sylissään aiemmin kohtaamansa työväenluokkaisen naisen lasta. Langenneesta naisesta perheenäidiksi autettu nainen toivoo, että lapsesta tulisi yhtä hieno kuin Lilystä, ja hän on nimennyt tytön näytelmässä esiintyneen Marie Antoinetten mukaan. Nimi on kuitenkin kirjoitettu kuuloasun pohjalta Marry Anto’netteksi. Lily Bart pitelee sylissään tuhlailun kuningatarta, jonka muotoa muuttanut nimi on irvokas naimakäsky.

Kirjan loppu masentaa minut. Perikato on ovellani. En osaa olla säästäväinen ja hyvä, enkä toisaalta tarpeeksi häikäilemätön. Maailmakin tuhoutuu kaiken ohella.

Menen ahdistukseni kanssa butō-tanssin tunnille. Japanilainen taidemuoto yhdistelee groteskia ja kaunista, siinä ei ole tiettyä tekniikkaa tai askeleita, mielikuvaharjoitteissa esittämisen sijaan ollaan jotakin, kuten vaikkapa siitepölyä, narun päässä heiluvia nukkeja tai pyhyyttä. Senkertaisessa harjoitteessa olemme kukkia. Kasvamme maasta, tunnemme maanalaiset juuremme, puhkeamme kukkaan, ja lopulta kuihdumme. Kehoni muututtua kukaksi unohdan ympäröivän liikuntasalin, epätoivoni ja ahdistukseni. Vaurauden symboliikka haihtuu, olen pelkkä rapistuva kasvi.

EssEEssä mainittu ja sitEErattu kirjallisuus: Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani, 1954, WSOY. Suomentanut: Tytti Haapanen Antti Nylén: Häviö, Kosmos, 2018 Pyhä Raamattu, Suomen Kirkon Sisälähetysseura, vuoden 1992 suomennos, 1998 Thorstein Veblen: Joutilas luokka, Art House, 2021. Suomennos: Tiina Arppe, Sulevi Riukulehto Edith Wharton: Säätynsä uhri, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1922. Suomentanut: Armas Hämäläinen, lähteenä käytetty Project Gutenbergin sähköistä versiota: https://www.gutenberg.org/cache/epub/53272/pg53272.html

Noituus ja hoiva – mytologisesta kaihosta antikapitalistiseen potentiaaliin

Kapitalismi tarvitsee hoivaa, muttei halua maksaa siitä. Voiko noituuden mytologisen kaihon purkaminen rakentaa uuden antikapitalistisen asennon, josta käsin hoiva voidaan paitsi uudelleenmäärittää, myös korottaa todelliseen arvoonsa yhteisöllisenä välttämättömyytenä?

TEKSTI: KATARIINA YLI-MALMI KUVAT: ARINA BARANOVA

PuhE hoiva-alan tarPEista, hoivan järjestämisen sokeista pisteistä sekä hoivan järjestämistä hankaloittavista valinnoista haisee noelta. Aina keskustelun käynnistyessä syöksyy paikalle sama, käsiään rahassa ja jalkojaan tukevasti sjoituksissa pitävä tyyppi, joka tuikkaa keskustelun lähtökohdat tuleen. Hoivakeskustelun ja hoiva-alan tarpeiden sivuuttaminen onnistuu vähättelemällä ja alan kutsumuksellisuuteen vetoamalla. Rahallinen korvaus toissijaistetaan, vaikkei kukaan kapitalismissa ilman rahaa pärjääkään. Vaikka kuvio kuulostaa kummalliselta, on kyseessä tarkkaan kuratoitu laskelma.

Feministejä viimeaikainen hoivakeskustelu ja hallituksen toiminta suhteessa hoitajien vaateisiin ei hämmästytä, vaikka toki raivostuttaakin. Hallituksen esittelemä pakkolaki, haluttomuus nostaa hoitajien palkkoja ja kykenemättömyys sitoutua parantamaan hoiva-alalla työskentelevien työoloja ei ole poikkeus feministien historian saatossa käymien hoivakamppailujen jatkumossa. Pääasiassa naisten, rodullistettujen ja työväenluokkaisten tuottama hoiva sijoitetaan kapitalismissa systemaattisesti voiton tavoittelun ulkopuolelle, mikä mahdollistaa hoivan kehystämisen vähemmän merkitykselliseksi.

Feministeille juuri hoivaan kiinnittyvät kamppailut ovat olleet keskeisiä vähintään 1960-luvulta lähtien. Feminismin toisen aallon valtavirtainen liikehdintä pyrki ratkomaan ongelmaa vaatimalla naisten pääsyä palkkatyöhön. Samaan aikaan autonomimarxismin parista kummunnut Wages for Housework -liike vaati palkkaa naisille kodin piirissä ilmaiseksi tuotetusta hoivatyöstä.

Kotitöistä ei ole tullut palkallista eikä palkkatöihin pääseminenkään ole ratkaissut hoivaan liittyviä ongelmia. Autonomifeministien “palkkaa kotitöistä” -vaade on kiinnostava sikäli, että se pakottaa tarkastelemaan kapitalismissa tuotettua eroa eri työsuoritteiden välillä. Vaikka uusintava työ, kuten hoivatyö, on kapitalismissa pitkään eroteltu tuottavasta työstä, on selvää, että hoiva nimenomaan pitää yhteiskuntaa kasassa ja on itsessään edellytys ja mahdollistaja kapitalismin uusintamiselle. Tuntuu uskomattomalta, että nykyinen “vasemmistohallitus” tuikkaa hoiva-alan vaateet tuleen kärventäen ne noeksi noitaroviolla. Kun tunnistetaan hoivan ehdottomuus ja se, että kapitalismissa enemmän rahaa tarkoittaa parempia elinolosuhteita, tuntuu hoitajien työn merkityksen tunnustaminen kiitos, kiitos, kiitos -puheiden muodossa suoranaiselta pilkalta. Kun hoivan ehdottomuutta ei yhteiskunnallisesti suostuta tunnustamaan korotetulla palkalla, näyttää selvältä, että hoivan tuottamiseen liittyvä historiallinen painolasti vaikuttaa hoivan yhteiskunnalliseen järjestämiseen, hoivaan liitettyyn arvoon tai sen arvottomuuteen ja merkityksellisyyteen.

NOITUUS JA SIIHEN UNOHTUMINEN

Hoiva-alan kamppailuista käytävästä keskustelusta voidaan paikantaa myös toisenlainen narratiivi hoivasta, joka punoo yhteen hoivan ja noituuden ajatuksia hoivan toisin järjestämiseksi. Erityisesti viimeaikaiset keskustelut taiteen saralla ovat ottaneet noituuden ja hoivan yhteenkietoutuman tarkasteltavakseen. Koska tarkoituksenani ei ole osoittaa jonkin yksittäisen teoksen tapaa käsitellä noituuden ja hoivan

yhteenkietoumaa, vaan paikantaa laajemmin taiteessa havaitsemiani noituuden virtauksia, olen jäljitellyt näkemissäni teoksissa toistuvia elementtejä kuvaelmaksi:

Hiljalleen pyörtyilevä sumuverho kiertyi tähtikuvioiden lailla maan tantereella kulkevien noitien ympärille. Yöilmassa saattoi tuntea taikuuden läsnäolon. Universumi noitien ympärillä jatkoi hidasta henkäilyään, aivan kuin se olisi heijannut noitia turvalliseen syleilyynsä. Noidat tunsivat olevansa turvassa – universumin pitäessä heistä huolta. Ympäröivät tähdet ja vakaasti laskeutuva sumu jatkoivat harmonista huminaansa samaan tapaan kuin jossakin toisessa universumin kaukaisessa kolkassa pauhaavat vesiputoukset.

Siellä missä noidat kulkivat, valo lankesi lempeän hämärtävänä, silmille suopeana. Noidat liikkuivat kevein ja huolettomin askelin, hiukset hitaasti tuulessa pyörteillen. Heidän pitkät valkeat kaapunsa lepäsivät silkkisinä noitien kehoja vasten. Yö ei ollut liian kylmä eikä liian kuuma, jopa ilma noitien ympärillä tuntui kannattelevan heitä. Noidat ottivat toisiaan kädestä kiinni, hyväilivät toisiaan, kuitenkin varmistaen toisen suostumuksen, varmistaen että toisella oli mahdollisimman hyvä olla. Kehot kietoutuivat toisiaan vasten. Noidat asettuivat maan kuorelle maaten, sammalmätästä vasten. Tähdet ja sumu muodostivat turvallisen kodon noitien ympärille. Ei ollut mitään mistä kantaa huolta, vain rauhaa itsen, toistensa, ympäröivän kasvuston, tähtien, sumun, tuulen, koko universumin kanssa. Ei enää konflikteja. Harmonia oli tullut jäädäkseen, viimeinkin.

Kuten yllä, toistuu noituutta ja hoivaa käsittelevässä taiteessa kolme teemaa, joita on mielestäni syytä tarkastella lähemmin: noitahahmo esitetään parantajana, niin hoivaaja kuin hoivattavakin on valkoinen ja keholliseen normiin sulautuva henkilö, ja hoiva tapahtuu konflikteista ja eriarvoisuuksista vapaassa utopiassa, jossa ihmiset elävät harmoniassa suhteessa universumiin. Tällaisissa narratiiveissa ei yksittäisinä tapauksina ole mitään ongelmallista. Mielestäni on kuitenkin tärkeää tarkastella millaista kuvaa tällaisten kertomusten toistaminen rakentaa ja ylläpitää hoivasta.

Noidan kuvaamisessa parantajana ei ole mitään poikkeuksellista, sillä historiallisesti noitia on pidetty nimenomaan parantajina. Noituuden historiallista kerrontaa toki sävyttävät veriset ja väkivaltaiset noitavainot. Euroopassa ja eurooppalaisten kolonisoimissa maissa noitavainot olivat synkimmillään 1500–1600-luvulla, jolloin noin 200 000 naista tuomittiin ja vähintäänkin puolet heistä tapettiin noitina. Silvia Federici hahmottaa Caliban and the Witch -teoksessaan (2004) yhteyksiä noitavainojen sekä naisvihan, patriarkaalisten arvojen,

kapitalistisen siirtymän ja luokkataistelujen välille. Federici kirjoittaa noitavainoista keinona kontrolloida naisten kehoja, seksuaalisuutta ja vapautta.

Noituudesta syytettiin naisia, jotka uhkasivat patriarkaalisen kapitalismin yhteiskunnallista asetelmaa itsenäisyydellään, vallallaan ja tiedollaan. Noitia olivat esimerkiksi naiset, jotka työskentelivät kätilöinä tai parantajina, olivat (omasta tahdostaan) naimattomia tai lapsettomia, harrastivat seksiä avioliiton ulkopuolisissa suhteissa, kerjäsivät, sanoivat miehille vastaan, kiroilivat, eivätkä valittaneet kidutettaessa. Federici kirjoittaa edelleen siitä, kuinka noitavainojen kiihtymiseen saakka juuri naiset olivat pääasiallisesti harjoittaneet kätilön kaltaisia hoivaammatteja. Noitavainojen aikaan lääketieteellisten ammattien harjoittamisesta tehtiin ainoastaan miesten etuoikeus.

Sukupuolinäkökulman lisäksi kapitalistinen luokka piti noituutta köyhempien luokkien kapinana. Noituus näyttäytyi työstäkieltäytymisenä, ruohonjuuritason järjestäytymisenä yhteiskunnallista valtarakennelmaa vastaan. Paitsi kapitalistista rakennetta kapina uhkasi myös rakennetta ylläpitävää kapitalistista työmoraalia.

Nykyisessä noituuskeskustelussa korostuu ajatus noidaksi identifioituvan kyvystä intuitiiviseen henkien, enkeleiden tai kuolleiden lähettämien viestien aistimiseen. Noituuteen liitetään erilaisia riittejä kuten tarot-korttien luentaa, astrologian tulkintaa, kristallien ja kivien hyödyntämistä sekä

Sukupuolinäkökulman lisäksi kapitalistinen luokka piti noituutta köyhempien luokkien kapinana.

Noitahahmo, samaan tapaan kuin rampateoreettinen ajattelu, tekee hoivasta jotakin, mikä ei ole ulkoistettua ja kaikesta muusta elämästä irrallista.

parantavien kasvien käyttöä. Nykypäivän noituuden harjoittamisessa tai noidaksi identifioitumisessa on läsnä halu etsiä muita kuin institutionaalisia keinoja huolehtia niin omasta kuin muidenkin hyvinvoinnista. Tarve ottaa hoiva omiin käsiin selittyy yhteiskunnallisesti järjestetyn hoivan kaikkea muuta kuin yksilöllisiä tarpeita huomioivalla luonteella ja saavuttamattomuudella.

Sellaiselle hoivalle noituus näyttäytyy kiehtovana vaihtoehtona. Noitaa voi pitää kapinallisena ja kumouksellisena toimijana, joka elämäntapavalinnoillaan kritisoi patriarkaalista kapitalismia ja sen laajentumista. Noituuden tuominen osaksi hoivakeskusteluja mahdollistaa hoivan ajattelun ei-kapitalistisissa suhteissa. Pohdinnat noituudesta kannustavat kysymään, kuka näyttäytyy hoivaajana ja kuka hoivattavana. Noituudesta käsin voi todeta, ettei kaikki tietous hoivaamisesta kuulu pelkästään instituutioille, kapitalismille tai patriarkaalisen kodin ja perheen piiriin.

Toisaalta, jos noituutta ajatellaan kykynä tai identiteettikategoriana, on se nähdäkseni jonkinlaisessa konfliktissa käsillä olevien hoivakamppailuiden kanssa; hoiva-alalla työskentelevät kuitenkin vaativat parempaa palkkausta ja työoloja, hoiva-alan mahdollisesta kutsumuksellisuudesta huolimatta. On nykyisille hoivakamppailuille haitallista, jos hoiva jälleen kuvataan jona kin, mitä tuotetaan ilmaiseksi kutsumuksen tähden. Noitaajattelun kääntöpuolena on hoivan mystifiointi ja hoivan kuvaaminen ainoastaan maagisina rituaaleina. Tällainen on tuskin monenkaan kokemus hoivasta, sillä hoiva kapitalismissa ei ole valittu yhteys hoivaajan ja hoivattavan välillä.

Hoiva ei ole valtasuhteista vapaata toimintaa vaan nimenomaan vallankäyttöä. Hoiva kapitalismissa on instituutioihin suljettua. Se on arjesta erotettua. Se on kallista. Se on keino lisäarvon tuottamiseksi. Se on aikaa vievää. Se on toissijaistettua. Se kantaa patriarkaalista taakkaa. Se on kovaa. Hoiva kapitalismissa ei kumpua hoivattavan tarpeista. Hoivan tuottamisesta ei makseta kunnollista korvausta hoivaajalle.

HOIVAN TARPEESTA

Toinen teemoista, joka toistuu noituutta ja hoivaa käsittelevässä taiteessa on hoivasuhteen esittäminen valintana, joka tapahtuu kahden valkoisen hyvinvoivan henkilön välillä jonkinlaisena nautintona. Tällainen hoivan representaatio tuntuu siis olettavan hyvin tietynlaisen subjektin noidaksi hoivasuhteeseen. Kuitenkin kapitalistisesti järjestetyn hoivan vallankäytöstä ja laiminlyönneistä kärsivät eniten vanhukset, vammaiset ihmiset ja lapset, siis ne, jotka eivät aina voi kieltäytyä hoivasta. Siksi hoivan jatkuva kuvaaminen kahden hyvinvoivan subjektin harmonisena suhteena on ongelmallista. Vaikka jokaisella tulisikin olla oikeus hoivaan, on hoivan uudelleen järjestämistä mielestäni tärkeää tarkastella niiden ihmisten kannalta, keitä hoiva eniten sitoo.

Tällaiselle tarkastelulle hyödyllisen lähtökohdan tarjoaa feministinen rampateoria, joka ehdottaa vammaisten ruumiiden tarpeita hoivan uudelleen järjestämisen lähtökohtaiseksi tietoisuudeksi. Kyseiseen teoriaperinteeseen kirjoittavat ottavat haltuun rampa-sanan käyttäen sitä voimaannuttavassa merkityksessä loukkaavan sijaan. Rampateoreetikko Sunny Taylor kirjoittaa tekstissään The Right Not to Work: Power and Disability (2004), että vammainen ruumis on riippuvainen hoivasta tavalla, joka ei hyödytä kapitalistista lisäarvontuotantoa, mikä mahdollistaa kapitalismin hoivalle antaman arvon tai arvottomuuden kyseenalaistamisen. Jos riippuvuutta ja tarvetta hoivaan ajatellaan voimavarana eikä esteenä yhteiskunnalliseen osallistumiseen, kuljetaan Taylorin mukaan kohti hoivan toisin järjestämisen mahdollisuutta.

Yhteiskunnallisesti järjestetty hoiva näyttäisikin varsin toisenlaiselta, jos esimerkiksi vammaiset ihmiset, vanhukset tai pitkäaikaissairaat päättäisivät hoivan järjestämisen tavoista. Jopa kaupunkitila rakentuisi toisin, jos tunnustettaisiin esimerkiksi se, että osa ihmisistä liikkuu pyörätuolilla ilman, että sitä nimitettäisiin poikkeavuudeksi tai erikoisvaatimukseksi, vaan yhdeksi tavaksi muiden joukossa liikkua kaupun-

gissa. Hoivaa ja noituutta käsittelevän taiteen tendenssi lähestyä hoivan muotoutumista normatiiviseen ihmiskäsitykseen mukautuvan subjektin näkökulmasta on toki tärkeää, mutta hoivan toisin järjestämisen kumouksellisen potentiaalin kanavoiminen esimerkiksi rampateorioiden esittämin keinoin sitoo kamppailun selkeämmin juuri tässä ja nyt käsillä oleviin ongelmakohtiin.

Kolmanneksi hoivan ja noituuden kuvauksien tapahtumapaikka on yhä konflikteista ja epätasa-arvosta vapaa harmoninen utopia. Pahimmillaan tapahtumapaikan eskapistinen tendenssi sysää hoivan kauas pois nykytodellisuudesta myöntäen vapautuksen olla ajattelemasta juuri nyt käytäviä hoivakamppailuita.

Siksi tuntuu haitalliselta ajatella hoivaa pelkästään maagisena, valtasuhteista vapaana harmoniana. Tuskin kapitalistisista suhteista vapautuminenkaan sentään tarkoittaisi kaikkien konfliktien katoamista. Hoivan työntäminen pois nykytodellisuudesta saattaa jopa hankaloittaa parempien hoivamallien materialisoitumista. Koska hoivan järjestämiseen kapitalismissa liittyy lukuisia ongelmia, on tärkeää pyrkiä toteuttamaan hoivaa juuri tässä ja nyt, eikä vasta myöhemmin, tulevaisuudessa tai mystisenä riittinä.

Vain edellisiä noituuden ja hoivan yhteen kietouman jännitteitä purkaen voidaan noituuden kyky valjastaa ei-kapitalistisen hoiva-ajattelun muutosvoimaksi. Noitahahmo, samaan tapaan

kuin rampateoreettinen ajattelu, tekee hoivasta jotakin, mikä ei ole ulkoistettua ja kaikesta muusta elämästä irrallista. Kun tunnistetaan hoivan ehdottomuus kaikille ihmisille, tunnistetaan hoivan jatkuvan läsnäolon tärkeys. Kapitalismissa tapahtuva hoivan institutionalisointi, erottaminen ja eriyttäminen arjesta näyttäytyy toimena, joka palvelee ainoastaan kapitalismin lisäarvon tuottamisen tarvetta. Hoivalle ei ole pysyvää tilaa elämässä, kun kohtuuton määrä aikaa kuluu pääoman kerryttämiseen.

Noituus saa pohtimaan hoivan mahdollisuutta muodostua vastavuoroiseksi ja sykliseksi. Voiko hoivaa järjestää niin, että jokainen osallistuu hoivan tuottamiseen? Tällaisten ei-kapitalististen hoivamallien rakentaminen vaatii perustulon kaltaista järjestelmää, joka mahdollistaa ajan vapauttamisen hoivalle. Kun käsillä on enemmän aikaa, on mahdollista kanavoida energiaa itsestä ja toisista huolehtimiseen. Kun noituutta ei ajatella eskapistisena utopiana, jossa vain tietynlainen hoivasubjekti elää, voi noituus muodostua vastarinnan rakentamisen keinoksi vastavuoroisen välittämisen ja yhdessäolon alueella. Noituudesta kumpuava ajattelu voi mullistaa sen, mitä hoivalla tarkoitetaan, mihin hoiva elämässä sijoitetaan ja millainen arvo sille annetaan.

Työtaistelun ääniä hoivatyön kriisistä

Vuoden 2022 terveydenhoitoalan työtaistelu ei ollut yksittäinen töyssy, vaan merkki laajemmasta hoitotyön kriisistä. Lakossa olleet sairaanhoitaja ja kätilö kertovat lakkovuodesta ja alan kohtaamista haasteista. Kritiikkiä saa niin työnantajapuoli, hallitus kuin vasemmisto.

TERVEYDENHOITOALAN heikentyneet toimintaedellytykset ovat olleet julkisessa tiedossa jo vuosien ajan. Hoitajat ovat toistuvasti ilmaisseet tyytymättömyytensä vallitseviin kestämättömiin olosuhteisiin, mutta heidän vaatimuksensa on systemaattisesti sivuutettu. Harva yllättyi, että tyytymättömyys kanavoitui vuoden 2022 aikana myös lakkoilua sisältäneeseen työtaisteluun. Yksittäisten pintaan nousseiden ongelmien sijasta työtaistelun juuret juontuvat syvälle suomalaiseen hoitotyön kriisiin, jota vuonna 2020 alkanut koronapandemia entisestään kärjisti.

HOITAJIEN LAKKOKEVÄT

“Tuntuu, että koko kevät oli työtaistelua, kesällä oli vähän taukoa ja syksyllä mentiin taas”, kertoo Helsingissä kätilönä työskentelevä Heidi Auvinen. Auvisen mukaan työtaistelun mahdollisuudesta puhuttiin ensimmäisen kerran jo syksyllä 2021, jolloin silloin voimassa olleiden sopimusten loppuminen seuraavana keväänä

tuli tietoon. Ammattiliitot Tehy ja Super tekivät aktiivista tiedottamista ja varautuivat tilanteeseen. Sopimuksettoman tilan alettua tämän vuoden helmikuussa ryhdyttiin työtaistelutoimiin välittömästi, hoitajien ylityöja vuoronvaihtokielloilla alkaen. Huhtikuun alussa liitot aloittivat kahden viikon lakon.

“Meidän alalla on vaikea lakkoilla ja olemme palkkakuopassa. Varsinkin pandemia-aikana ihmiset olivat todella loppu. Alalla on iso työvoimapula, työntekijöitä lähtee koko ajan ja työpaikkoja on vaikea saada täytettyä. Odotuksemme oli, että jotain parannuksia on pakko saada. Oli hyvä tilanne lähteä vaatimaan parempaa.”

Tavallisesti Naistenklinikan synnytysosastolla kätilönä työskentelevä Auvinen oli työtaistelun alkaessa työkierrossa naistentautien poliklinikalla. Poliklinikan luonteen takia lähes kaikki toiminnot suljettiin lakon alkaessa, raskaudenkeskeytyksiä ja syöpädiagnoosia lukuunottamatta. Kevään lakon aikana Auvinen teki ainoastaan kaksi suojelutyövuoroa. Hän on ollut

aktiivinen jäsen Tehyssä jo opintojensa aikana ja läpi työhistoriansa.

“Lakon aikana ammattiyhdistysidentiteetti löytyi minussa. Toimin tosi aktiivisesti meidän työyhteisössä siinä, että jaoin tietoa työtaistelusta työpaikkamme WhatsAppissa. Toimin epävirallisena tiedottajana ja tuin aktiivisesti kollegoita.”

Auvisen vakituisella työpaikalla synnytysosastolla tilanne oli lakon aikana jopa parempi, sillä akuutit poissaolot korvattiin suojelutyön perusteella tavallista paremmin. Normaaliaikana vastaavat tilanteet hoidetaan alimiehityksellä ja alan krooninen aliresurssointi näkyy konkreettisesti monilla työpaikoilla. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa päivystyksessä työskentelevä sairaanhoitaja Annukka Heiskasen kertoo, että työtaistelutoimista erityisesti ylityö- ja vuoronvaihtokielto paljastivat hoitoalan arjen kestämättömyyden.

“Ylityö- ja vuoronvaihtokielto toivat esiin, miten toiminta oli perustunut jo pitkään hoitajien joustamiselle.

Työskentelemme normaalistikin usein alimiehityksellä, joten lakkoaika ei eronnut tältä kannalta niin paljon tavallisesta.“

Heiskasen mukaan lakkoon vaikutti myös koronapandemia, joka oli kuormittanut päivystystä entisestään ja padonnut hoitajien turhautumista ja väsymystä.

“Työtaistelussa taisteltiin pääasiassa palkoista. Kaikenlaisten aplodien ja sinisten valojen jälkeen jengi oli todella vihaista, kun työtaistelu aloitettiin.”

HOIVAKRIISIN JUURET

Suomessa terveydenhoitoala on rakentunut historiallisesti niin, että naisvaltaisella alalla työskentelevät hoitajat ovat jääneet palkkakuoppaan. Tähän on vaikuttanut esimerkiksi teollisuuden, viennin ja niin kutsutun ‘tuottavan työn’ korostuminen hyvinvointivaltion kultakauden tulopolitiikassa, julkisen sektorin kustannuksella. Tuottamattomaksi leimattu hoitoala ja monet muut julkisen sektorin työpaikat on työstä saatavan rahallisen korvauksen perusteella määritelty konkreettisesti vähempiarvoisiksi.

Yhteiskunnan luokkarakenteen lisäksi sukupuolittavat ja rodullistavat käytännöt ylläpitävät ja tuottavat hoiva-alan alempiarvoisuutta. Lähihoitajien, hoitaja-avusta-

jien ja laitoshuoltajien joukossa on runsaasti siirtolaistaustaisia työntekijöitä. Tikittävää aikapommia muistuttavan suomalaisen yhteiskunnan väestörakenteen takia hoidon tarpeessa olevien ihmisten määrä ja siirtolaistyövoiman tarve lisääntyy jatkuvasti. Työntekijöiden kuormituksen, resurssipulan ja väestön ikärakenteen lisäksi jo vuosikymmeniä jatkunut hyvinvointivaltion purkaminen on johtanut tilanteeseen, josta voi puhua hoitotyön tai hoivan kriisinä.

Joissain tapauksissa taustalla on ollut sinänsä hyvä pyrkimys siirtyä avohoitoon, mutta koska resursseja ei ole varattu riittävästi, on lopputuloksena ollut lisääntynyt kuormitus sairaaloille.

”Politiikkana tuntuu olleen, että jos vähennetään hoidon paikkoja, myös niitä tarvitsevat ihmiset samalla katoavat mystisesti. Hoitoa tarvitsevat ihmiset ohjautuvat vääriin paikkoihin, koska avohoidon paikkoja ei ole tarpeeksi. Uusia laitospaikkoja taas ei voida avata, koska irtisanoutumisten seurauksena ei ole tarpeeksi työntekijöitä. Työtä on yksinkertaisesti enemmän kuin tekijöitä.”

Terveydenhoitoala on umpisolmussa. Parannusten sijasta työnantajapuoli on odottanut työntekijöiden suunnalta yhä enemmän joustamista. Lisäksi hoitopalveluiden yksityistäminen on rapauttanut julkista terveydenhuoltoa entisestään.

Hoitotyön kriisiä kiihdyttää Heiskasen mukaan palveluiden jatkuva supistaminen. Esimerkkeinä hän luettelee viimeisen vuosikymmenen ajalta terveyskeskusten, psykiatristen palveluiden ja ikäihmisille tarkoitettujen sairaaloiden lakkauttamiset.

Sekä Auvinen että Heiskanen katsovat alan sukupuolittuneisuuden vaikuttavan keskeisesti vallitsevaan tilanteeseen. Heiskanen sanoo, että sukupuoli on perimmäinen syy tilanteeseen ja näkyy hoitoalan saamassa kohtelussa kaikin mahdollisin tavoin.

Työtä on yksinkertaisesti enemmän kuin tekijöitä.

“Koska tämä on naisvaltainen ja tuottamaton ala, on päivänselvää, ettei tällaisessa kapitalistisessa järjestelmässä haluta sellaiseen laittaa yhtään ylimääräistä. Odotetaan, että naiset vaan hoitaa. Meitä ei kuunnella ja meitä ei uskota. Kaikki sellainen vähättely, mikä ylipäänsä tässä yhteiskunnassa on naisten sanomisia kohtaan, näkyy tässäkin.”

Tästä tuli ehdotuksiakin demarien suunnasta, mutta pettymyksekseni tähän ei lähdetty. Lisäksi potilasturvalain eli pakkolain vei läpi hallitus, jossa myös vasemmistoliitto istui ja hyväksyi tämän. Perustelut tuntuivat keinotekoiselta. Potilasturvallisuuteen vedottiin nyt, ei sen ollessa resurssien puutteen takia jatkuvasti uhattuna sopimuksen alaisessa työssä.”

siinä, miten hoitajia Suomessa kohdellaan. Tarvittaessa “meillä on lait ja säädökset, joilla niskuroivat hoitajat pistetään ruotuun”.

HOITOALAN SYNKKÄ TULEVAISUUS

RISUJA

HALLITUKSELLE JA VASEMMISTOLLE

Työtaistelun kiihtyessä monien katseet kääntyivät pääministeri Sanna Marinin hallitukseen. Kysymys kuului, miten feministiseksi julistautunut vasemmistohallitus suhtautuisi naisvaltaisen alan työtaisteluun ja sen taustalla olevaan hoivakriisiin. Tehtäisiinkö irtiotto aiemmasta ja edistettäisiin kriisin kokonaisvaltaiseen ratkaisuun tähtääviä uudistuksia?

Hallituksen vastaus oli karvas pettymys alalle työskenteleville ihmisille. Hallitus ei pelkästään hukannut tilaisuutta parantaa tilannetta, vaan haastatellut hoitajat katsovat sen toimien pahentaneen hoitoalan kriisiä entisestään.

Auvisen mielestä hallitus lähti puuttumaan terveydenhuoltoalaan keväällä 2020 voimakkaasti, kun koronapandemia alkoi ja työntekijöiden oikeuksia rajoitettiin valmiuslailla. Koronapandemia iski hänen mielestään kaikista pahiten palkalliseen hoitotyön tekijään, jolta vietiin oikeuksia ja joka voitiin pakottaa töihin. Vasemmistohallitus siis koski niihin työntekijän oikeuksiin, joita Suomessa ollaan pidetty pyhinä.

“Jos ajattelee tämän vuoden keväällä alkanutta työtaistelua, olisi tässä ollut mahdollisuus alan huomioon ottavaan uuteen tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun.

Auvisen periaatteena on ollut, ettei koskaan pidä hyväksyä sellaista politiikkaa, joka heikentää toisen ihmisryhmän oikeuksia. Pahimmillaan sellainen politiikka avaa tien muiden oikeuksiin puuttumiselle. Tästä syystä pakkolaki oli hänelle yksinkertaisesti liikaa. Auvisen mielestä pakkolaki on vasemmistolle ideologisesti kriittinen kokonaisuus, sillä se voi vaikuttaa myös muiden alojen tuleviin lakkoihin.

“Kuka määrittää, mikä on elintärkeää työtä? Demareista uskon mitä vaan, mutta on käsittämätöntä, että vasemmistoliitto voi olla hyväksymässä sellaista lakia, joka rajoittaa työntekijöiden perusoikeuksia”, Auvinen toteaa.

“Oma reaktioni oli erota vasemmistoliitosta, vaikka olen ollut puolueen jäsen monta vuotta ja useissa erilaisissa luottamustoimissa. Tällä kaudella on ollut monia muitakin isoja päätöksiä, kuten Natokysymys, jotka tuntuvat ideologisesti väärältä. Mutta pakkolaki oli se, joka katkaisi kamelin selän. En halua olla mukana tällaisessa liikkeessä.”

Heiskasen mielestä oli “aikamoinen vitsi”, että vasemmistohallitus päätti pakkolain säätämisestä. Hänen mielestään tällainen “käsittämätön reaktio” hoitajakriisin ajaa ainoastaan lisää ihmisiä pois alalta. Heiskanen kuitenkin katsoo hallituksen toiminnan noudattavan aiempaa linjaa

Vaikka Auvinen ja Heiskanen pitävät työtaistelulla saatuja parannuksia tervetulleina, suhtautuvat molemmat kriittisesti lopputulokseen, joka ei ratkaise resurssipulan kaltaisia alan kroonisia ongelmia. Joukkopako alalta jatkuu ja opiskelijoista moni miettii, haluavatko he lainkaan työllistyä kriisissä olevalle alalle. Ongelmista huolimatta työ koetaan kuitenkin sisällöltään hyvin merkitykselliseksi.

“Pidän työstäni tosi paljon”, Heiskanen sanoo. “Sairaanhoitajat on superammattilaisia. Tiedämme ja osaamme käsittämättömän määrän asioita ja pystymme uskomattomiin tekoihin. Meillä on mieletön paineensietokyky ja keksimme jatkuvasti uusia tapoja miten toimia. Jos maailmanloppu tulisi, olisimme ensimmäisenä tarvittavien jonossa.”

Hoitoala on vastuussa ihmishengistä, joten työssä on valtava vastuu ja sen mukanaan tuoma stressi. Työtä on kuitenkin niin paljon, ettei sitä pysty tekemään kunnolla saati ajatuksella.

“Työmme on raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Jokaiselta voisi kysyä, teetkö raskasta työtä mieluummin huonolla vai hyvällä palkalla”, Heiskanen summaa.

En halua olla mukana tällaisessa liikkeessä.

Lunastamaton lakkouhka, nähty niskoittelu ja ympäristöliikkeen eskalaatio

VUONNA 2019 ILMASTOLIIKE oli historiallisessa nosteessa ja Extinction Rebellionin (XR) sekä Fridays For Future -liikkeen (FFF) mielenosoitukset tavoittivat miljoonia osallistujia. Jo vuonna 2015 alkaneen mobilisaatioaallon katkaisi kuitenkin koronapandemia. Energiakriisin myötä ilmastoliike on jälleen nostanut päätään, varovasti ja epäröiden, mutta kuitenkin. Kun maailma lämpenee, kansainvälinen tilanne kiristyy ja Venäjän sota Ukrainassa antaa uutta pontta fossiilisten polttoaineiden infrastruktuurin laajentamiselle Euroopassa, ei epäröintiin ole aikaa. Kiireestä huolimatta, tai juuri siksi, on strateginen pohdinta menetelmistä tarpeen. Erityisesti nyt, kun sekä oikealta että vasemmalta kuultu kritiikki uusien ilmastoliikkeiden käyttämiä menetelmiä kohtaan on kasvussa. Kaupunkien liikenteen tukkiminen suututtaa ”tavallisia ihmisiä”, kun taas pasifismi ja ”epäpoliittinen” asenne näyttäytyy naiivina suhteessa vaaditun muutoksen vallankumoukselliseen mittakaavaan.

Koululakkoilijoiden maltillinen strategia, joka perustuu yhä kasvavan massaliikkeen rakentamiseen, on pysähtynyt. Radikaalimpi XR ei enää saa ääntään kuuluviin julkisessa keskustelussa, samalla kun ilmastoliike tai sen radikaaleiksi koetut toimintatavat kohtaavat kasvavaa vastustusta. Väheksymättä lainkaan niitä olennaisia torjuntavoittoja, joita liike on jo saavuttanut, on hetki otollinen ilmastoliikkeen toimintatapojen ja tavoitteiden uudelleenarviointiin kolmen vuoden aikana merkittävästi muuttuneessa toimintaympäristössä.

Koululakot ilmaston puolesta olivat ilmestyessään uusi ilmiö, jossa tyypillisesti paikallisissa työtaisteluissa käytetystä metodista tehtiin globaalin protestin muoto.

Koululakoista puhuttaessa on hyödyllistä tehdä erottelu tuotannon lakkojen, jotka aiheuttavat kustannuksia vastapuolelle, ja FFF:n mielenosoituksen kaltaisten symbolisten lakkojen välillä. Koululakot menestyivät symbolisina lakkoina. Niiden tavoitteena oli herättää huomiota, ei niinkään painostaa vastustajaa.

Suomessa ”Perjantait Gretan kanssa” -koululakot vakiintuivat mielenosoituksiksi Eduskuntatalon edustalla. Lakoilla ei ensisijaisesti häiritty tuotantoa (opetuksen toteutumista), vaan haluttiin viestiä päättäjille. Koululakkojen menestys ja massiiviset osallistujamäärät antoivat itsessään painoa mielenosoitusten vaatimuksille: meitä on niin paljon, että jos ette tee mitä haluamme, siitä aiheutuu tappioita vaaleissa, taloudessa ja maineenhallinnassa! Koululakot ovat kuitenkin muissa yhteyksissä usein laajentuneet tuotannon lakoiksi, jotka ovat kyenneet lamauttamaan koulutussektorin. Brasilian vuoden 2016 koululakot alkoivat reaktioina rajuihin koulutusleikkauksiin. Oppilaat valtasivat koulurakennuksia ja protestit eskaloituivat tieblokeiksi. Lopulta opetusministeri joutui perumaan suunnitellun uudistuksen.

Ilmastokysymyksissä yksittäisten lakkojen laajentaminen koko yhteiskuntaa koskettaviksi solidaarisuuslakoiksi ei ole onnistunut. Yleisesti ammattiyhdistysliikkeen haluttomuus

LAKON LUNASTAMATON LUPAUS

käyttää lakkoa laajemmin poliittisena työkaluna pelkkien työtaisteluiden sijasta on ollut pettymys vasemmistolaisille ilmastoliikkeessä. On kuvaavaa, että Sitra kannusti aikuisia osallistumaan vuoden 2019 ilmastolakkoihin yhdeksällä eri tavalla, joista yhteenkään ei sisältynyt poissaoloa työpaikalta.

On kenties odotettua, että ilmastovallankumouksen subjekti ei liene teollinen työväenluokka, jonka välittömät materiaaliset intressit ovat sidottuina työpaikkoihin. Ammattiliittojen vastahakoisuutta on helppo ymmärtää siksi, että entisistä teollisuusalueista on lähes poikkeuksetta tullut köyhiä ja sosiaalisesti huono-osaisia alueita. Tätä kehitystä on vaikea kääntää ilman vahvaa sosiaalipolitiikkaa, joka tarjoaa vihreitä työpaikkoja kaikille ja laittaa rikkaat maksamaan laskun. Vasemmalta on helppoa syyttää ilmastoliikettä etuoikeutetusta keskiluokkaisesta perspektiivistä ja teollisuustyöläisten unohtamisesta. Mutta miten saada fossiiliduunarit mukaan ilmastoliikkeeseen vesittämättä ilmastotavoitteita? Kysymys on vaikea.

Monet kohdistavatkin odotuksensa toisaalle ja näkevät nuorisossa muutoksen ajurin. Ilmastokriisin kehystäminen sukupolvien välisen epäoikeudenmukaisuuden kautta on koskettanut monia. Oikeudenmukaisuus ei kosketa vain nuoria itseään, vaan myös heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan. Jos kaikki vanhemmat ja isovanhemmat liittyisivät sosiaaliseen lakkoon koululakkoilijoiden tueksi, olisi paineen mittakaava hyvin toisenlainen kuin nyt.

Ilmastokysymyksen kehystäminen sukupolvipolitiikaksi on tietysti omalla tavallaan rajallista verrattuna luokkanäkökulmaan tai oikeudenmukaisuuteen globaalin pohjoisen ja etelän välillä. Tästä huolimatta työtä tekevän väestön saaminen osaksi koko yhteiskunnan läpäisevää massaliikettä ilmaston puolesta on keskeinen osa ilmastoliikkeen maltillisen siiven ”moderate flank” -strategiaa.

HERÄTYKSIÄ JA HÄIRIÖITÄ

Ilmastolakoille ja tieblokeille on yhteistä huomion herättäminen ja vaatimusten pakottaminen julkiseen keskusteluun ja päättäjien tietoisuuteen. Yleisesti voidaan todeta, että mielenilmaukset, joiden tarkoituksena on herättää huomiota, toimivat silloin, kun liikkeen edustamia kantoja ei ole vielä juurikaan kuultu

julkisuudessa. Siksi vuoden 2019 koululakkoliikkeellä oli niin valtava vaikutus. Kannanottoa “our house is on fire and you’re fuelling the flames and lying about it” oli tuskin kuultu aktivistipiirien ulkopuolella.

Tänään huomion herättäminen ei kuitenkaan voi olla toiminnan ensisijainen tavoite, koska ilmastokysymyksessä ei enää ole kyse siitä, etteivätkö ihmiset tietäisi ympäristötuhosta. Ongelmana on se, etteivät he halua sisäistää tietämäänsä.

Ilmastoliikkeen toimintaympäristö on muuttunut aktivismin herättämien vastareaktioiden myötä. Ilmastoliikkeen nousun myötä suurempi osa väestöä ymmärsi, että ilmastonsuojelu ei ole suomalaisille win-win-tilanne, vaan ilmastotoimet maksavat ”meille”. Ilmastotoimiin ryhtymisen kustannukset eivät olisi vain taloudellisia, vaan ennen kaikkea asennemuutoksia vaativia, kuten lihasta, yksityisautoilusta ja etelänmatkoista luopuminen. Lisäksi olisi hyväksyttävä se epämukava tosiasia, että elämme hyväksikäytön, ympäristötuhojen ja väkivallan pyramidin huipulla.

Usein kuultu kritiikki Elokapinan tieblokkeja kohtaan on se, että toiminnan kohteena eivät ole ne, jotka ovat vastuussa fossiilikapitalismista tai asemassa, jossa he voivat päättää nykyjärjestelmästä. Vaikka Elokapinan viesti on täysin toinen, tieblokin asetelmassa autoilijat niputtuvat yhteen fossiilisen pääoman kanssa ongelman osaksi eivätkä kansalaisiksi, jotka on voitettava ilmastoliikkeen puolelle yhteisessä konfliktissa yhteistä vastustajaa vastaan. Kaupunkien sisäiset blokit ovat keino aiheuttaa häiriöitä jokapäiväiseen elämään: olla ärsyttäjä, joka osoittaa jatkuvasti sormella ongelmaan. Elokapinan muutosvisioon kuuluu kymmenien tuhansien kansalaistottelemattomien ihmisten mobilisointi, jotta voitaisiin luoda tila demokraattiselle siirtymälle kestävään yhteiskuntaan. Disruptiivisen eli häiriötä aiheuttavan taktiikan käyttö on kuin hätäjarru, joka pysäyttää ekokriisin päivittäisen katastrofin ja pakottaa reaktioon. Pidemmällä aikavälillä yhteiskunta yleisesti vakuuttuu tilanteen vakavuudesta tai häiriintyy niin, että jotain on tehtävä myös liikkeen radikalisoitumisen pelossa.

HYÖKKÄYS, PUOLUSTUS, ESKALAATIO

Yleisen mielipiteen muutos ei kuitenkaan ole rationaalista. Eskaloiva disruptiivinen toiminta herättää kovemman puolustusreaktion, laajaa repressiota sekä tuomitsevaa keskustelua siitä, kuinka pitkälle ilmastoaktivismi voi mennä. On kuin keiton heittämisestä käydyn keskustelun tavoitteena olisi tehdä ilmastoliikkeelle mahdottomaksi repertuaarin laajentaminen uusiin toimintapaikkoihin ja -tapoihin, joissa aiheutuu haittaa ”ulkopuolisille”. Vaikka tällä hetkellä ilmastoliike on pieni, käyttävät sen vastustajat siitä huolimatta koettua häiriötä hyväkseen eristääkseen ilmastoaktivistit ja ”tavallisen kansan”.

Tilanteessa, jossa ”horisontaalinen” eskalaatio (samat taktiikat, uudet ja useammat toimintapaikat) käy yhä vaikeammaksi, onko ”vertikaalinen” eskalaatio, eli esimerkiksi omaisuuteen kohdistuvan vahingon lisääminen keinovalikoimaan vaihtoehto? Ilmastoliikkeen radikaali siipi on peräänkuuluttanut ilmastokamppailun panosten koventamista sabotaasin keinoin. Vallankumouksellisesta perspektiivistä ilmastokysymys näyttäytyy taisteluna koko planeetan ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, jossa aivan kaikki on menetettävänä. Näin ollen ilmastoliikkeen ei tulisi sitoa käsiään etukäteen, vaan vaalia ”taktiikoiden moninaisuutta”. Tämä tarkoittaisi realistisesti esimerkiksi sabotaasin sisällyttämistä ilmastoliikkeen keinovalikoimaan. Tehokas sabotaasi kuitenkin vaatii militantin järjestäytymisen ja salassapitokulttuurin, joka on vaaraksi ilmastoliikkeen kyvylle saada uusia jäseniä ja vaikutusvaltaa instituutioissa.

Ilmastoliikkeen kannatus ei välttämättä määräydy valittujen menetelmien perusteella, olivatpa ne rauhanomaisia tai militantteja, lainkuuliaisia tai tottelemattomia. Oleellista on, miten liikkeet kykenevät luomaan konfliktin ja yhteisymmärryksen, onko niillä selkeä vastapuoli ja muodostavatko ne liittoutumia.

Vastustajan tunnistamiseen tähtäävien toimien ei tarvitse olla hyökkäyksiä. Itse asiassa toimet ovat usein tehokkaampia, kun ne ovat yhteisön, luonnonalueen tai haavoittuvan ryhmän puolustamista, jota vastaan vastustaja hyökkää. Mutta jopa ”hyökkäykset”, kuten Elokapinan suorittama venäläisen hiilijunan blokkaus Hangossa tai Folk mot Fossil Gasin Göteborgin energiasataman saarto, voivat saada aikaan laajaa kannatusta, koska ne kohdistuvat vain fossiilisen energian infrastruktuurin.

Ei ole yhtä oikeaa menetelmää tai strategiaa. Toiminta ei voi olla riippuvaista odotetuista tuloksista, mutta on kuitenkin syytä miettiä, miten ilmastoliikkeen tulisi toimia tavoitteidensa saavuttamiseksi. Vasemmistolla on mahdollisuus olla tarjoamassa siltoja eri liikkeiden tavoitteiden välille ja tarjota varteenotettava poliittinen suunnitelma pois uusliberaalista fossiilikapitalismista. Kieltäytyminen ja vastarinta on välttämätöntä ja toivottavaa, mutta hetken koittaessa on oltava myös positiivinen vaihtoehto, jonka puolesta taistella.

Tänään huomion herättäminen ei kuitenkaan voi olla toiminnan ensisijainen tavoite, koska ilmastokysymyksessä ei enää ole kyse siitä, etteivätkö ihmiset tietäisi ympäristötuhosta.

Kritiikki

ME JA MUUT SIELULLISET

Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan. 270 s. Suomentanut Liisa Kaski. Tutkijaliitto 2022. KRITIIKKI SONJA BLOM

ONKO MIKÄÄN MUUTTUNUT, ja muuttuuko mitään? Onko aika spiraali, joka venyy erilaiseksi hetkestä ja katsojasta riippuen? Mitä on totuus? Mitä on oikeudenmukaisuus?

Antiikin kreikkalaisen filosofi Porfyrioksen juuri suomennettua teosta lukiessa löydän itseni pohtimasta perimmäisiä metafyysisiä kysymyksiä. Jo tämä on itseisarvoista, mutta teoksella on nykylukijalle muutakin tarjottavaa.

Porfyrios (n. 232-305) oli uusplatoninen filosofi, joka syntyi Foinikian Tyroksessa, nykyisen Libanonin alueella. Porfyrios oli Plotinoksen oppilas ja kirjoitti kreikaksi, vaikkei se ollutkaan hänen äidinkielensä. Aikuisikänsä hän eli Roomassa. Teos Sielullisten vahingoittamista vastaan on Porfyrioksen Firmukselle osoittama kirje, jossa Porfyrios pyrkii vakuuttamaan lihansyöntiin palanneelle ystävälleen, että kyseinen elämäntapa ei ole viisauteen pyrkivälle ihmiselle sopiva.

Porfyrioksen teos jakautuu neljään kirjaan. Kirjoitustyyli on tuttu monista muista antiikin teksteistä: Porfyrios lainailee itseään edeltäviä ajattelijoita niin, ettei etevinkään tahdo aina pysyä perässä siinä, kuka kulloinkin on äänessä. Toisaalta asettelussa on jotain vapauttavaa ja poeettista nykyisiin akateemisiin lainauskäytänteisiin turtuneelle.

Äärimmäisen sujuva suomennos on kääntäjän taidonnäyte. Kääntäminen on tekstin eloon herättämistä, erityisesti kun kyse on kirjoituksesta, joka on laadittu niin kauan aikaa sitten, että ajallista etäisyyttä on jopa vaikea käsittää. Tuntuu etuoikeudelta saada silmiensä eteen ajatonta viisautta ilmentävää aineistoa, varsinkin kun sitä voi lukea luontevalla ja eläväisellä suomen kielellä.

Varsinaista Porfyrioksen teosta edeltää suomentaja Liisa Kasken johdanto. Teos päättyy jälkisanoihin, joissa antiikintutkija Tua Korhonen ja filosofi Miira Tuominen analysoivat ajattelijan tekstejä tarkemmin. Kasken, Korhosen ja Tuomisen tekstit kirkastavat Porfyrioksen ajatuksia niin, että ne ymmärtää nykyajassa moniulotteisemmin ja syvällisemmin. Toisaalta suomennos myös muistuttaa siitä, että lukija on lopulta se, jonka aivojen läpi luettu suodattuu, oli kyse sitten edellisenä vuonna tai edellisellä vuosituhannella kirjoitetusta tekstistä. Ajan kerrostumat värittävät kieltä, mutta lopulta inhimilliset tunteet ja ajatukset ovat säilyneet samanlaisina nykypäivään saakka.

IHMINEN, ELÄIN

JA JUMALANKALTAISUUS

Jo teoksen alussa ilmenee, että se ei ole kaikille suunnattu. Porfyrios kertoo seuraavaa:

”Ensinnäkin on ymmärrettävä, ettei kirjoitukseni tarjoa neuvoa kaikkien ihmisten elämään; sitä ei ole suunnattu käsityöammattien harjoittajille, ei ruumiillisen urheilun harrastajille, ei sotilaille, merimiehille, reetoreille eikä käytännön virkauraan tarttuneille, vaan ihmiselle, joka pohtii kuka hän on, mistä on tullut ja mitä kohti kannattaisi pyrkiä, ja on ottanut tehtäväkseen niin ravinnon suhteen kuin muissakin asioissa toimia oikein ja poiketa siten muunlaisista elämäntavoista.”

Nykyajan eläinoikeusargumentointi keskittyy melko paljon eläinten mielellisyyteen ja kykyihin. Aihe on kiistämättömän tärkeä, ja meillä on pettämättömiä tieteellisiä perusteita liittyen eläinten kokemuskykyyn ja mielellisyyteen. Vaatimus eläimen erityislaatuisuuden perustelemisesta,

jottei hän tulisi syödyksi tai muuten hyväksikäytetyksi, ei kuitenkaan ole kaikissa tilanteissa riittävä. Totta kun on, että useimmat ihmiset syövät edelleen lihaa. Toisaalta tiedon hankkiminen eläinten kyvyistä palvelee lopulta ihmisen uteliaisuutta, ja tavat, joilla tietoa eläinten aistikyvyistä hankitaan, ovat usein invasiivisia edellyttäessään eläinten vangitsemista tutkimuslaitoksiin, jopa loppuelämäksi.

Eläinten arvostelun ja arvottamisen sijasta ihmiseen ja hänen kykyihinsä kääntyvä ajattelutapa voi tarjota meille kokonaisvaltaisempaan ajattelun muuntamiseen tähtäävän metodin. Tällöin toiminta liittyy oikeudenmukaisuuteen – siihen, millainen toiminta on oikein Rakentaaksemme eettistä toimintaa tulee meidän tunnistaa oikeat käytännöt sekä pyrkiä kohti niitä. Porfyrioksen mukaan yksilö, joka asettaa elämänsä keskiöön pyrkimyksen eettisyyteen, hyveellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, pidättäytyy syömästä sielullisia.

Kaikki eivät kuitenkaan pyri tähän – eikä Porfyrioksen mukaan kaikkien tulisikaan pyrkiä. Siksi tulisi keskittyä siihen, että ihmisistä ne, jotka tavoittelevat jumalankaltaisuutta, pidättäytyvät sielullisten syömisestä. Mitä jumalankaltaisemmaksi pyritään, sitä pidemmälle pidättäytyminen tulisi viedä. Esimerkiksi kasveista tulisi syödä pääasiassa sellaisia osia, jotka kasvi vapaaehtoisesti pudottaa.

Altistumme nykyään harvemmin ajatukselle siitä, että ihmiset toivoisivat muuttuvansa jumalankaltaisiksi. Maallisemmin termein tätä pyrkimystä voisi luonnehtia yksinkertaisesti paremmaksi ihmiseksi tulemiseksi. Pyrkimys jumalankaltaisuuteen voi tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii olemaan vähemmän

materialistinen, itsekäs ja ylipäänsä vähemmän halujensa maailmaan kiinnittämä.

Tekstissään Miira Tuominen tiivistää Porfyrioksen ajatuksen: ”Varsinainen hyve ihmisen luonteessa näyttää edellyttävän pysyvää sisäistä muutosta niin, että ruumiillistuneen sielun osat ovat saavuttaneet järjestyksen, jossa mielihalut (erityisesti lihanhimo ainakin kahdessa eri merkityksessä) toimivat järjen ohjauksessa ja pysyvät sen hallinnassa.” Halut kumpuavat ihmissielun vetämisestä materiaaliseen ruumiiseen, joka on aistitietoisuuden vietävissä. Tehtävämme on palauttaa aistitietoisuudesta kumpuavat halut järjen alaisuuteen, sillä vain tällöin voimme toimia kriittisen ajattelukykymme ohjaamina.

TIETO, AIKA JA MIELI

Ihmisen hyveellisyyden lisäksi perusteena olla vahingoittamatta muunlajisia Porfyrios nostaa esille mielellisyyden, sielullisuuden sekä sen, että eläimetkin käyttävät kieltä. Porfyrios kertoo: ”... Se, mikä kielellä ilmaistaan, totisesti on järjen puhetta, äännettiinpä se sitten barbaarin, kreikkalaisen, koiran tai naudan tavalla, ovat äänellisesti ilmaisevat eläimet osallisia järkikyvystä – ihmiset ääntävät ihmisten tavan mukaan, eläimet taas sellaisten tapojen mukaan, mitä jumala ja luonto on kunkin osaksi suonut.”

Äärimmäisen sujuva suomennos on kääntäjän taidonnäyte.

Ajatus on moderni: esimerkiksi länsimaisen tieteen historian näkökulmasta ajatus siitä, että eläinten ääneen perustuva kommunikaatio voisi rakenteeltaan muistuttaa ihmisten puhetta, on suhteellisen uusi. Samanaikaisesti se on intuitiivisesti jopa itsestäänselvän kuuloinen, joten tällaisen väitteen löytäminen tuhansia vuosia vanhasta tekstistä ei sinänsä yllätä.

Porfyrioksen kirja rakentuu pitkälti vasta-argumentoinnille. Hänen aikalaisistaan esimerkiksi stoalaiset edustivat ajat telua, jonka mukaan eläimet olivat moraalisesti yhdentekeviä. Kirjan suomentaja, antiikintutkija Liisa Kaski, on esseessään Oikeutta sanattomille? eli mitä oppia antiikin virheistä (2020) todennut, että “juuri antiikin aikaan piirrettiin se maailmankuva, joka vieläkin ruokkii uskomusta ihmisen erillisyydestä muiden elävien joukossa”. Tämä maailmankuva on mahdollistanut muunlajisten laajamittaisen ja edelleen kiihtyvän sorron.

Kaski (2020) kertoo, että antiikin Kreikassa on kuitenkin ollut läpi vuosisatojen myös muunlajisten tappamisen kritiikkiä alkaen aina 500-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Samanlainen ajatteluperinne kaikuu historiassa läpi mitä erilaisimpien kulttuurien. Samoin toisinajattelijoiden vastustajia on aina ollut enemmän kuin itse toisinajattelijoita.

Oikeudenmukaisuutta tavoitteleva ja kärsimyksen tuottamista välttelevä elämäntapa ei kuitenkaan onneksi ole koskaan täysin sammunut. Syvälle yhteiskuntaamme juurtuneen muunlajisten sorron voi myös ajatella korreloivan kaiken muun väkivallan kanssa. Porfyrioksen mukaan “se, joka rajaa oikeudenmukai suuden vain ihmiseen, on tiukan paikan tullen valmis luopumaan oikeudenmukaisuudesta kokonaan”.

Kirjaan liittyvässä haastattelussa [1] Liisa Kaski nostaa esille sen, että ympäristön huomioiminen on oikeastaan ainoa

lisäys, joka vasta antiikin jälkeen on tullut kasvissyöntiä puoltavaan argumentointiin. Jään itse miettimään, että jos oikeudenmukaisuuden ja hyveellisyyden ajatusta sovellettaisiin laajamittaisesti niin pitkälle luontoon kuin mahdollista – pyrkimyksenä kaiken elävän mahdollisimman vähäinen vahingoittaminen – olisi maailmamme monella tapaa hyvin erilainen, ja luultavasti parempi. Vaikka oikeudenmukaisuuden ajatus on ollut läsnä läpi aikojen, miksi emme ole kyenneet noudattamaan sitä ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa voisimme elää sovussa muunlajisten eläinten kanssa, luontoa kunnioittaen?

Porfyrioksella on tähänkin vastaus: ”Rahvaan parissa on paljon karkeaa julkeutta ja täydellistä itsehillinnän puutetta. Ei siis tarvitse pelätä, että elävien olentojen hotkijoita ei joskus enää olisi olemassa.”

Uskoakseni jokaisella ihmisellä on sisimmässään kyky ja halu tavoitella oikeudenmukaisuutta. Välineet tähän ovat konkreettisesti läsnä jokapäiväisessä. Verrattuna antiikin aikoihin lienee nykyään entistä helpompaa olla kuulumatta siihen karkeaan joukkoon, joka ravintonaan hotkii toisia eläviä olentoja. Vaikka eläinten oikeuksia ja mielellisyyttä tai ympäristöä koskevat argumentit eivät tuntuisi riittäviltä, toimimme yksinkertaisesti oikein pidättäytyessämme vahingoittamasta toisia sielullisia.

– POSTMODERNIN VITSIHUUMORIN JÄLKEEN

Return to Monkey Island. Ilmestymisvuosi 2022. Kehittäjä Terrible Toolbox, julkaisija Devolver Digital.Switch, PS5, Xbox, macOS, Windows.

KRITIIKKI PAAVO KÄSSI

Monkey Island -pelisarja on yksi tunnetuimpia seikkailupelejä videopelaamisen historiassa.

Ron Gilbertin, Tim Schaferin ja Dave Grossmanin luoma pelisarja keskit tyy tupeksivan ja huithapelin merirosvopyrkyrin Guybrush Threepwoodin seikkailuihin. Ne sisältävät esimerkiksi kuvernööri Elaine Marleyn liehittelyä ja paholaismai sen merirosvon LeChuck LaGranden päihittämistä. Kirkkaimpana ja maanisimpana johtotähtenä Guybrushin elämässä on Monkey Islandille piilotetun Big Whoop -nimisen aarteen löytäminen. Pelisarja nojaa voimakkaasti absurdiin huumoriin, jota pelin synopksiksen suomentaminen havainnollistaa: Miesharja Röykytyspuu etsimässä Apinasaarelta Suurta Puhallusta. Huumorin kukka kukkii minkä kerkeää. Lähtökohta Return to Monkey Islandissa on sama kuin muissakin peleissä, ja se jatkaa siitä, mihin Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge yllätyskäänteineen jäi. Pelin alussa päähenkilönä on lapsiGuybrush, joka juoksentelee huvipuistossa pienen Chuckie-piraatin kanssa, mutta pian ilmenee, ettei kaikki olekaan kuten pitää. Hetken kuluttua paljastuu, että Guybrush on pelihahmon isä, joka alkaa kertoa tarinaa siitä miten hän – kyllä vain – kerran etsi suurta aarretta ja kohtasi jälleen arkkivihollisensa. Kaikki ei kuitenkaan ole kuten ennen. Tutun satamakrouvin vanhat merirosvopäälliköt on potkittu ulos, ja tilalla on joukko nuoria, lahjakkaita ja ylimielisiä (sekä hyvin korkeakoulutettuja) piraatteja.

Return to Monkey Island on pelisarjan ensimmäinen osa yli 30 vuoteen, jota tekemässä ovat olleet sarjan alkuperäiset tekijät Gilberg ja Grossman. LeChuck’s Revengen jälkeen on tullut toki useampia sarjan pelejä, joista viimeisimmät on tehty epäonnisen kankealla 3D-jäljellä, mutta

samalla pelisarjan alkuperäinen tunnelma on jäänyt valjuksi. Lähinnä hätkähdyttävän kaunis The Curse of Monkey Island nousee käsin piirrettyine animaatioineen lähelle. Osin siksi, että se onnistui vielä kopioimaan alkuperäisten pelien ideoita riittävän hyvin.

Tapahtumapaikat ja hahmot ovat Return to Monkey Islandissa monilta osin samoja kuin pelisarjan ensimmäisessä osassa. Pelimekaniikaltaan se on perusvarma osoita ja klikkaa -tyyppinen 2Dseikkailupeli, jossa ratkaistaan puzzleja, keskustellaan ja jahdataan aarretta. Haastavista puzzleistaan tunnettu pelisarja tarjoaa pelin alussa kaksi eri vaikeustasoa, ja samaa ehdottaa myös Return.

Itse valitsin vanhasta tottumuksesta vaikeamman, sillä se yleensä sisältää myös enemmän tarinallista materiaalia. Tämä kuitenkin saattoi olla virhe, sillä Returnin kohdalla huomasin olevani kiinnostuneempi nimenomaan tarinasta kuin ongelmista puzzleissa, jotka muissa kritiikeissä ovat saaneet runsaasti kehuja. Omasta mielestäni moniin ongelmiin kuului liikaa vaeltelua ympäri pelimaailmaa, ja puzzlejen looginen rakenne tuntui epätarkoituksenmukaiselta. Toisinaan taas huomasin olleeni liian kärsimätön, kun ongelman ratkaisu paljastuikin helpommaksi kuin luulin. Haastavuudesta saankin syyttää myös itseäni. Peliin kuuluva, onnistuneesti toteutettu vihjetoiminto kuluikin käytössä.

Seikkailupeleissä puzzleilla eli älypeleillä on keskeinen asema pelimekaniikassa. Monkey Islandit ovatkin aina olleet vähintään yhtä paljon kerronnallisia kuin pelillisiä kokonaisuuksia. Monkey Islandeissa keskeiseksi huumorin lähteeksi ja toisaalta raivostuttavaksi haasteeksi muodostuu sarjan postmodernistisen absurdistinen maailma, missä pulmien

ratkaiseminen vaatii loogista ajattelua sanan mahdollisimman laajassa merkityksessä. Yksi pelisarjan tunnetuimpia ongelmia on pulma, jossa viemäriputken sulkemiseen tarvitaan jakoavainta. Itse työkalua ei ole saatavilla, mutta ratkaisuksi löytyy onneksi lähistöltä apina työkaluksi: homonymiahumoristit tietävät, että jakoavain on englanniksi ”monkey wrench”. Samalla sumean logiikan koordinaatistolla liikutaan Return to Monkey Islandissa

Audiovisuaalisesti peli on erinomainen. Pelisarjalle tunnuksenomainen rikas sointimaailma ja vahvat sävellykset nousivat vuonna 1998 ilmestyneessä The Curse of Monkey Islandissa uudelle tasolle, kun kehittynyt äänikortti- ja musiikkiteknologia mahdollisti aitojen instrumenttien käyttämisen osana peliä. Tarinallisena ja immersiivisenä elämyksenä Return to Monkey Island on mainio. Michael Landin, Peter McConnellin sekä Clint Bajakianin säveltämä, Väli-Amerikan rikkaista musiikkikulttuureista vaikutteita saanut ääniraita on toteutettu erinomaisesti. Steel panin, haitarin ja marimban soinnit herättävät edelleen kaihoisan maagisen tunteen, joka on pelisarjan tavaramerkki. Pelattavuudeltaan Return to Monkey Island on enimmäkseen sujuvaa tekoa. Switchillä osa oikean käden peukalonäppäimen toiminnoista on ohjelmoitu hieman epäintuitiivisesti, sillä huomasin pelatessani tumpeloivani jatkuvasti inventaarion parissa.

Pelisuunnittelun näkökulmasta Return to Monkey Island on todella piristävä ja paikoin suorastaan anarkistinen peli. Koko peli (spoilereita luvassa!) perustuu täysin epäluotettavan kertojan varaan, siinä missä aiemmat Monkey Island -pelit ovat näyttäneet pelaajalle pelin tapahtumat niin kuin ne ovat. Tämä on tietyssä mielessä tyypillinen lähtökohta peli-

suunnittelussa: peli pyrkii ensin immersoimaan pelaajan osaksi pelin fantasiamaailmaa, jotta pelaaja ylipäätään suostuisi pelaamaan peliä. Pelaamisen aloittamiseen liittyy tietynlainen vastakarva, jota pelin graafinen, soinnilllinen ja toiminnalliset elementit yrittävät lieventää. Jos peli tekee pelaajan itsetietoiseksi pelistä ja alkaa kommentoida itseään esimerkiksi rikkomalla neljännen seinän ja puhuttelemalla pelaajaa suoraan, pelin immersiivisyys heikkenee.

Tässä suhteessa Return to Monkey Island toimiikin fantastisesti. Se rikkoo useita pelikerronnallisia konventioita esimerkiksi kyseenalaistamalla edetessään pelaajan toiminnan sekä loppujen lopuksi myös Guybrushin omat motiivit protagonistina. Toinen toistaan karmeampien sat tumusten myötä Guybrushin kumppani, kuvernööri Elaine Marley, ryhtyy selvit tämään pelimaailmassa tapahtuneita laittomuuksia, joiden tekijäksi paljastuu Guybrush.

Yllättäen peli ehdottaa: entä jos Guybrush ei olekaan akuankkamaisen hömelö antisankari, vaan oikeasti vaarallinen idiootti, joka toistuvasti turmelee niin ihmisten henkilökohtaisia elämiä

kuin harvinaista luontoa vain ajaakseen omaa etuaan? Ajatus esitetään pelin keskivaiheilla, mikä kääntää koko pelin ja oikeastaan koko pelisarjan lähtökohdat kiehtovalla tavalla nurin niskoin. Return to Monkey Island ei olekaan vain jatkoosa suositulle pelille, vaan kokonainen uudelleen luenta sekä koko pelisarjasta että videopeleistä yleensä.

Osa juonikuvioista jätetään kesken, mikä on joillekin pelaajille tuntunut puutteelta. Itse kuitenkin pidin ratkaisusta (toisin kuin inventaariota sotkevista ylimääräisistä ja tarpeettomista esineistä, joita pelistä löytyy aivan liikaa). Varsinkin nykyään peleistä pyritään tekemään niin tiiviitä ja täydellisiä, ettei niissä jää oikein minkäänlaista tilaa epävarmuuden kokemukselle. Pelit eivät ikään kuin saa jäädä häiritsemään pelaajaa, mikä tekee niistä vaaratonta kulutustilpehööriä. Vaikka Returnissa on hieman liikaa turhaa haahuilua ja osa pelialueista tuntuu pelillisesti löyhältä täytteeltä, pelin eräs kiehtovimpia puolia on sen tapa jättää asioita ratkaisematta.

Tämä tuo peliin tulkinnanvaraisuutta ja inhimillisyyttä. Kun Guybrush palaa pelisarjan ensimmäisen osan tutuille

paikoille, monet niistä tunnetut maamerkit ja hahmot ovat kadonneet. Nostalgisointia on ilmassa, mutta Return ei kierrätä vanhoja aiheita sellaisenaan, vaan ottaa niihin etäisyyttä ja kuljettaa tarinaa uusiin suuntiin. Nostalgiaa voimakkaampana pelissä tuntuukin hauntologia, muistojen kummitusmainen läsnäolo, joka jatkuu koko pelikokemuksen läpi. Yksi pelin kauneimpia piirteitä onkin sen tapa saada pelaaja muistelemaan ja kaipaamaan hahmoja, jotka ovat poissa.

Return to Monkey Island on runsaasti velkaa pelisarjan kahdelle ensimmäiselle osalle, joihin se viittaa runsaasti niin ympäristöissään kuin henkilöhahmoissaan. Ensimmäisestä pelistä tuttuja hahmoja ovat niin megakauppias Stan, joka laivojen ja hautapalveluiden myymisen sijaan on innostunut pyramidihuijauksista, sekä zen-arvoituksia ja muita ajatelmia jaellut erakko Herman Toothrot, jonka kohtaaminen on yksi pelin huippukohtia. Ja kukapa ei riemastuisi Murrayn, puhuvan paholaismaisen pääkallon, tapaamisesta. Uudemmat hahmot jäävät vanhoihin sankareihin nähden hieman ponnettomiksi. Niistä lukkoseppä Locke Smith (sic) ja aliperämies Iron Rose jäävät vahvimpina mieleen.

Parhaimmillaan Return to Monkey Island onkin katsoessaan pelisarjan menneisyyttä ja perintöä ilkikurisesta, mutta samalla hieman kaihoisasta näkökulmasta. Vaikka peli osoittaa vanhojen tekijöiden kykenevän tuomaan hienon pelisarjan henkiin, en harmittelisi, jos Return to Monkey Island jäisi viimeiseksi paluuksi Apinasaarelle. Tämä ei johdu siitä, että peli olisi huono, sillä sitä se ei suinkaan ole.

Näin kauniin teoksen jälkeen vain tuntuisi kummalliselta jatkaa.

KEINOJA ON, MUTTA MIKÄ ON TARKOITUS?

Jarkko Tontti: Tarkoituksista ja keinoista (Docendo, 2022)

KRITIIKKI JOONAS PULKKINEN

Jarkko Tontti on monipuolinen kirjailija, laaja-alaisesti oppinut ja kärkäs julkinen kommentoija, joka on lähivuosina ottanut hampaisiinsa identiteettipolitiikan. Myös ”woke-aktivismia” ja ilmastohysteerikkoja aiemmin ruotineen vanhan aktivistin silmissä jokainen toimittaja Oskari Onnisesta alkaen onkin nyt punavihreä aktivisti.

Minulle ei ole ongelma lukea eri mieltä kanssani olevia kirjoittajia. Esseistiikan tapauksessa se on jopa rikkaus. Tontin kolmannen esseekokoelman Tarkoituksista ja keinoista kohdalla jouduin kuitenkin punnitsemaan, joudunko hyväksymään voimattomuuteni, kuten persoonallisuusintellektuelli Jordan Petersonin kohdalla. Joskus erimielisyys ei riitä lähtökohdaksi älykkääseen keskusteluun, en saa incelintellektualismista mitään irti.

Tontin kohdalla kriitikko myöntäköön ennakkoluulonsa, mutta myös tunnustuksensa. Uskoin, että Tontti voisi juristi- ja oikeusfilosofiataustansa takia sanoa yhteiskunnallisesta elämästä jotain osuvaa. Ajattelen, että hän kirjoittaa terävästi runoutta ja filosofiaa yhdessä tai erikseen sivuavista aiheista.

Kokoelman johtoajatuksena on puolustaa liberaalidemokratian arvoja sen uhilta ja muodostaa täten tulkinta Zeitgeistista, ajan hengestä. Tontti etsii puolueiden ja aktivismin muotojen välillä yhtäläisyyksiä ”tarkoitus pyhittää keinot” -toimintaperiaatteen kautta. Esseiden aiheet liikkuvat hänen kiinnostuksen kohteistaan inhon kohteisiin, saksankielisestä kirjallisesta maailmasta puoluepolitiikkaan ja uskontoon.

Tontti on toiminut aiemmin Vihreiden eduskuntaryhmän eri tehtävissä. Erottuaan vihreistä Tontti ruoti puoluetta jo toisessa esseekokoelmassaan Viisastuminen sallittu (2016). Uutukaisessa vihreiden ruotiminen jatkuu esseellä ”Pentti Linkolasta ja planeetan kokoisista

virheistä”, kun taas vasemmisto saa osansa esseessä ”Taistolaisuudesta ja laitavasemmiston ikuisesta paluusta”.

Kokoelman esseet liittyvät toisiinsa vain väljästi ja kokonaisuutta pitävät kasassa pikemminkin Tontin parjaamat kohteet kuin ”tarkoitus pyhittää keinot” -periaatteesta johdettu kokoelman muoto. Zeitgeistin Tontti löytää sellaisista yleistyksistä, kuten identiteettipolitiikka on loukkaantumiseen perustuvaa ”wokeaktivismia”. Pyrkimyksenä lienee osoittaa, että oikeisto- ja vasemmistopopulistit rakentavat ”ideologioitaan” nojaten samoihin keinoihin, vihollisen välttämättömyydestä osana politiikkaa tahalliseen väärinymmärtämiseen. ”Ilmastohysteria” johtuu Linkolan palvomisesta, ja jokaisesta journalistisukupolvesta nousee Hesaria myöten sosialismia lietsova ”laitavasemmisto”.

Tontti on poliittisesti sitoutumaton. Hän vannoo liberaalidemokratian nimeen. Ja hänessä paistaa katkeruus.

Kokoelma on Tontin toistaiseksi ilkein. Argumentaatio on julmaa, mutta ontuu. Tontin materiaali koostuu yksityiskohdista, joilla pyritään osoittamaan, että joku on joutunut korjaamaan mielipidettään tai ollut väärässä. Vihreiden ja vasemmiston muuttuneet ydinvoima- ja NATO-kannat saavat toimia esimerkkeinä. ”Punavihreä vasemmisto” ei osaa paikantua globaaliin maailmaan ja on Putinin höynäyttämää hölmöläissakkia, koska 1990-luvun Vihreässä Langassa ja Kansan Uutisissa on oltu EU-kriittisiä. Heidi Hautalan käsitykset homeopatiasta 1980-luvulla tai nyt eivät myöskään vakuuta minua mustamaalaamaan vihreiden tiedeuskon uskottavuutta.

Tontille tuntuu pakonomaisen tärkeältä osoittaa, että muut ovat väärässä ja hän enemmän oikeassa. Pitäytyessään omissa kiinnostuksen kohteissaan ja

henkilökohtaisissa kokemuksissaan hän ajoittain onnistuu. Hän kirjoittaa tässä suhteessa ansiokkaasti esimerkiksi sarjakuvasankari Daredevilista juridiikan opintojensa innoittajana, psykoanalyysin suhteesta omaan masennukseensa, Martin Heideggerin ja Paul Celanin välisestä suhteesta ja holokaustin käsittelemisestä, Leopold von SacherMasochista ja masokismista.

Kokoelman vaikuttavin essee on kirjailijoiden sananvapausjärjestö PEN:n luottamustehtävissä sekä Suomessa että kansainvälisesti toimineen Tontin muistelmanomainen ”Sananvapauden alasajosta”. Tontti erittelee esseessään PEN:n historiaa Suomessa, vihapuhetermin monimutkaisuutta sekä omia kokemuksiaan PEN:ssä vaikuttamisen mahdollisuuksista. Tällöinkin hän tosin muistaa mainita, että ”vihapuhehysteria”, ”ilmastohysteria” ja ”maahanmuuttohysteria” ovat osasia samaisesta sielunmaisemasta. Sananvapauden puolustajana Tontti puuttuu kokoelmassa aivan liikaa jatkuvasti siihen, mitä joku on sanonut ja milloin. Sananvapaus on uhattuna, mutta Tontti itse pyrkii tukahduttamaan kaikki ”väärämieliset” mediat ja äänet besserwissermaisella otteella.

Hilary A. Moore

PALAVA MAAILMA, MUUTTUVA EUROOPPA

Kuinka rasistinen oikeisto hyväksikäyttää ilmastokriisiä ja mitä voimme asialle tehdä

Tulossa: vasemmistofoorumi.fi vasemmistofoorumi vasemmistoforum

Tontille tuntuu pakonomaisen tärkeältä osoittaa, että muut ovat väärässä ja hän enemmän oikeassa.

VASEMMISTONUORET

YHTEYSTIEDOT

Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi

PUHEENJOHTAJA

Pinja Vuorinen 050 501 9721 pinja@vasemmistonuoret.fi

PÄÄSIHTEERI

Amro el-Khatib 045 644 7880 paasihteeri@vasemmistonuoret.fi

VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA

Minerva Skyttä 050 472 1046 minerva@vasemmistonuoret.fi

JÄRJESTÖSUUNNITTELIJA

Konsta Hyötylä 045 662 8206, konsta.hyotyla@vasemmistonuoret.fi

TOIMINTA- JA TOIMISTOSIHTEERI

Sebastian Duran 045 348 5499 sebastian@vasemmistonuoret.fi

TAPAHTUMASUUNNITTELIJA

Mika Ketu 045 351 9917 mika@vasemmistonuoret.fi

PIIRIJÄRJESTÖT

ETELÄ-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki Toiminnanjohtaja: Jasu Setälä, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi

HÄMEEN VASEMMISTONUORET

Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere

Toiminnanjohtaja: Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi

ITÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu

Piirisihteeri: Tuomas Hiltunen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

KAINUUN VASEMMISTONUORET

Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi

KESKI-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Vaasankatu 10 40100 Jyväskylä

Piirisihteeri: Akseli Immonen, 0400 671 686 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

LAPIN VASEMMISTONUORET

Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi

Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 700 0219 lappi@vasemmistonuoret.fi

POHJOIS-POHJANMAAN VASEMMISTONUORET

Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu

Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä, pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi

SATAKUNNAN VASEMMISTONUORET

Eteläpuisto 14 28100 Pori

Piirisihteeri: Vilho Vuorinen, 044 988 1886 satakunta@vasemmistonuoret.fi

VARSINAIS-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Hakakatu 12 20540 Turku

Piirisihteeri: Joonas Jormalainen, 045 1312 552 varsinais-suomi@vs-vanu.fi