Libero 3/2022

& Spektaakkeli

PÄÄKIRJOITUS

JOONAS PULKKINEN

4

PUHEENJOHTAJAN KOLUMNI

PINJA VUORINEN

5 REITTEJÄ KIRJAILIJUUTEEN

Liberon tuore päätoimittaja TEEMU VAARAKALLIO pohtii kolumnissaan, mitä on olla kirjailija aikanamme.

6 DIALOGI

Mustarinda-seuran taloryhmän jäsenet MINNA KAARTINEN, SANNA RITVANEN

JA HANNA KAISA VAINIO läpi Mustarindan tehtävälistaa.

TOISAALLA OLEN VAPAA TAVAROIDENI PAINOSTA

Valokuvataiteilija AURA SAARIKOSKEN valokuvista ja tekstistä muodostuva matkaessee käsittelee toisaalla oloa, kaipuuta sekä kirjoittajan suhdetta tavaraan ja kuluttamiseen.

VASEMMISTOLLA ON PITKÄ

SODANVASTAINEN HISTORIA

Yorkin yliopiston politiikantutkimuksen professori MARCELLO MUSTO käy läpi usealla kielellä ilmestyneessä kirjoituksessaan läpi vasemmiston suhtautumista sotaan ensimmäisestä internationaalista päiviemme poliittiseen tilanteeseen saakka. Artikkelin on suomentanut Tampereen Yliopiston apurahatutkija PAULA RAUHALA

36 ART FRUIT

JYRKI NISSISEN sarjakuva sukeltaa monumentin pystyttämisen logiikkaan.

SUOMEN YHTEYS KOLONISOITUUN AFRIKKAAN

8

OSKAR LINDMAN

Seppo Sivosen Akseli – skandinaavit ja suomalaiset kolonialismin rakentajina

12 IRRALLISTA

Spektaakkelin keskellä kirjoitettava monumentti.

18 VESI VIRTAELEE, TEHDAS TYÖSKENTELEE

EEVA TURUNEN kirjailija ja arkkitehti. Hänelle myönnettiin vuonna

2018 Helsingin Sanomien esikoisteoksesta ihmissuhdehistoriaansa Turunen kirjoittaa mm. näytelmiä. Hän myös soittaa yhtyeissä sekä tekee toisinaan äänikirjallisuusesityksiä. miellyttävä ihminen

KRITIIKKI

CARLOS LIEVONEN tarkastelee tuplakritiikissään Patricia Lockwoodin Kukaan ei Iida Sofia Hirvosen Radalla-teoksia ja miten koronan jälkeinen aika näkyy romaaneissa. SONJA BLOM kysyy Tutkijaliiton toimittaman Georges Bataillen kirjoitusten kokoelman kautta, miksi lukea Bataillea 2020-luvulla? JOONAS PULKKINEN asettuu kääntäjän tehtävään ja Tarja Roinilan postuumisti toimitetun kirjoitusten kokoelman Samat sanat myötä. OSKAR pohtii nykyistä ihmiskuvaa Elisa Aaltolan kokoelman kautta.

JÄRJESTÖSIVUT

OSKARI PÄÄTALO JA PINJA VUORINEN osallistuivat osana Vasemmistonuorten delegaatiota Euroopan vasemmistopuolueen European Leftin kesäyliopistoon Aveironissa, Portugalissa. Delegaatio teki havaintoja eurooppalaista vasemmistoa koskevista jakolinjoista.

MIKÄ ON TOIMITTAJA?

EnnEn kuin aloitin Liberon osaaikaisena, vakituisena päätoimittajana kirjoitin muun muassa golflehteen kolum neja ryysyköyhälistön edustajana. Asian mukaisen luokkatietoisuuden omaavana golftoimittajana kirjoitin kolumneja esi merkiksi golfmuodista ja ilmastonmuutok sesta. Yksi kolumnini käsitteli kysymystä siitä, miten urheilujournalismi janoaa tari noita ja persoonia. Tämä on ongelmallista marginaalilajien kannalta. Olen toiminut myös rullalautailua käsittelevänä toimitta jana, ja oman kokemukseni mukaan tarinat eivät edistä millään tavoin ymmärrystä itse lajista tai lajikulttuurista.

Voittoon on aina käytävä matka ja MM-kultaa voittavalla joukkueella on oltava tarina, joka ei pääty edes siihen, kun joku valmennushenkilökuntaan kuuluva kaatuu Helsinki-Vantaan lento kentälle laskeutuneen lentokoneen portaissa. Yksilöitä ei ole ei, eikä tarinoita, vaikka entisten huippu-urheilijoiden, valmentajien ja urheilulääkärien elämä kertoja pusketaan liukuhihnalta kiihtyvällä tahdilla. Urheilujournalismi janoaa tarinoi ta, mutta uutisoi silti samalla liukuhihnalla tuotettavista entisten pelaajien ja valmen tajien elämäkerroista.

Uutisjournalismin katsotaan raken tuvan positivistisen tieteen ihanteiden varaan. Tämä näkyy esimerkiksi erilaisen datan, kuten tilastojen, käytöllä, mutta myös esimerkiksi joukkuepeleissä kehite tyillä analyysimenetelmillä. Tämän vaihto ehtona ovat erilaiset tarinalliset narratiivit.

Toimiessani päätoimittajana Liberossa vuodesta 2019, päättäen urani tähän lehteen, olen ihmetellyt toistuvasti sitä, minkä takia olen saanut valitettavan vähän juttutarjouksia perinteiseen journalismiin

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

luettavien tekstilajien saralta. Kritiikkiä on tarjottu jatkuvasti enemmän, kuten myös vielä kymmenen vuotta sitten tekstilajien kummajaisena pidettyä esseetä.

Korvauksen lisäksi kirjoittaja elää myös tunnustuksesta. Tunne-essee tai omaan elämään liittyvä tunnustuksellisuus voi tuntua merkityksellisemmälle kuin asioista ja tapahtumista raportointi. Kun mennään pitkän featuren piiriin, niin se voi olla kuitenkin myös tehokkaampi kirjoittamisen tapa, jossa myös kirjoittaja on keskiössä.

Olisi luontevaa ajatella, että toimitta jan ja kirjoittajan erottaa se, että näistä jälkimmäiselle tärkeämpää on tunnustus. Tässä kohtaa kuitenkin tarinoiden aika sekä aikamme yksilökeskeisyys hämärtävät ana lyysia. Yksilökeskeisyys näkyy myös journa lismin henkilöitymisenä. Taitava toimittaja on usein myös taitava ”tarinankertoja”, joita etsitään viestintä- ja vaikuttamistoimistoi hin, joissa ansiot ovat houkuttelevia.

Toimittajan työn tiukat eettiset normit ovat laajalti tunnustetut. Silti tuntuu siltä, että journalistin etiikan rajat ovat häilyvät liu’uttaessa erilaisten tekstintuottamisen ja tekstilajien välillä. Journalistin ohjeet ovat eri asia kuin ”journalistin etiikka”. Tarinoiden korostuminen ja keskeisyys voivat olla myös houkuttumia uran nousu kiidolle. Viime vuosikymmeninä The New York Timesin ja Der Spiegelin kaltaiset lehdet ovat joutuneet kohtaamaan skandaaleja, joissa tähtitoimittajat ovat sepittäneet ja tekaisseet artikkeleita.

En väitä, että journalismin tulee kuvata totuutta absoluuttisesti, mutta on sanomattakin selvää, että tarinoita väritetään. Ei ole myöskään mielekästä tehdä jakoa kirjoittajan ja toimittajan välillä siten, että jako pakottaisi toiseen

pestiin. Tekstin ja tiedontuotannon välillä on yhteyksiä sekä eroja, jotka pakottavat pohtimaan omaa positiota, kun toimii samanaikaisesti useissa eri pätkätöissä sekä siirtyy erilaisista tehtävistä toisiin.

Tarinallisuus kuitenkin vaikuttaa myös etenkin journalismin välittämään ihmis kuvaan. Liian usein erilaisissa pelastustai kärsimystarinoissa keskiössä on yksilö. Henkilökohtainen on poliittista, mutta journalismi edellyttää myös pyrkimystä yleisyyteen.

Tarinallisen journalismin keinoihin on lukeutunut aina myös jalkautuminen ihmisten piiriin, joten tarinoiden kerto minen ei ole missään nimessä pois asia journalismin työkalupakista. Kun uutiset perustuvat kuitenkin myös yhä useammin tietokoneelle vastattuihin kyselyihin, niin herää kysymys: vaivaako journalismia myös laiskuus? Nojatuoliantropologian ongelmiin kuuluu havaintojen puute, kun välitetään kuvaa jostain tietystä yhteisöstä tai kulttuurista. Mielestäni journalismilla on perustavanlaatuinen riski ajautua satulatuolijournalismiin.

Kirjoittaja on Liberon väistyvä päätoimittaja, joka jatkaa lehden lajittelua 15 vuoden kokemuksella.

POLITIIKAN PIIRI MUODOSTUU SEKÄ KADUISTA ETTÄ KABINETEISTA

Ensi kEväänä käydään eduskunta vaalit, joissa valitaan 200 kansan edustajaa seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Kansanedustajat ovat merkittäviä vallan käyttäjiä. Siksi sillä on merkitystä, vali taanko päättäjiksi niitä, jotka kasvattavat eriarvoisuutta ja jarruttavat ilmastotoimia, vai niitä, jotka edistävät siirtymistä kohti maapallon kantokyvyn huomioon ottavaa yhteiskuntaa ja siirtymän toteuttamista reilusti. Hallituksilla on eroja, se on nähty etenkin Sipilän porvarihallituksen ja Marinin keskustavasemmistolaisen hallituksen politiikkaa verrattaessa.

Parlamentaarinen politiikka on kuitenkin myös tuskastuttavan hidasta. Monipuoluejärjestelmä tarkoittaa, että päätökset tehdään useiden puolueiden koalitioissa. Useiden puolueiden koaliti ot taas tarkoittavat kompromisseja ja lehmänkauppoja. Hitaus on erityisen turhauttavaa, kun merkittävät kysymyk set kuten ilmastokriisiin vastaaminen muuttuvat lähinnä Titanicin kansituolien siirtelyksi, vaikka pitäisi tehdä radikaaleja muutoksia – ja nopeasti.

Yhteiskunnan uudistamisen hitauteen vaikuttaa myös se, että neljä vuotta on lopulta aika lyhyt aika saada aikaan muu tosta, etenkin jos seuraava hallitus lähtee tekemään päinvastaista politiikkaa. Mitä enemmän voimme tehdä uudistuksia, joilla on kauaskantoisia seurauksia, sen parempi. Kuluneella hallituskaudella läpi viety oppivelvollisuusuudistus on yksi tällainen politiikkatoimi. Oli seuraava hallituskoalitio millainen tahansa, ei jo nyt tasa-arvoa edistänyttä muutosta voida vetää pois. Parlamentaarinen päätöksen teko ei ole kompromissien vuoksi paikka ideologisesti puhtaalle politiikalle, vaan vaatii sen tiedostamista, että omista periaatteistaan joutuu myös joustamaan. Siksi poliitikkoja ei tulisi idealisoida, sillä silloin pettyy varmasti.

Miksi sitten kuitenkin olen valmis osallistumaan vaalikampanjointiin ja

parlamentaariseen päätöksentekoon?

Jotta oikeudenmukaisempaa ja kestäväm pää yhteiskuntaa voidaan edistää, on päättäjissä oltava niitä, jotka haluavat olla mukana rakentamassa tällaista maailmaa. Eduskunta lakeja säätävänä instituutiona ei ole katoamassa hetkeen, joten on tärkeää saada sinne ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita säätämään ihmisten hyvin vointia ja kestävää tulevaisuutta edistäviä lakeja. Ja mitä enemmän sellaisia ihmisiä, sen parempi.

Samaan aikaan on tärkeää – ja vält tämätöntä – tiedostaa, että politiikka on paljon muutakin kuin vaaleissa äänes tämistä neljän vuoden välein ja hallitus ten sisäistä kädenvääntöä sillä välillä. Poliittinen muutos tapahtuu usein juuri valtiovallan ulkopuolella, kun maailman tapahtumat tai julkisen mielipiteen muutos asettavat paineita päätöksentekijöille. Siksi ulkoparlamentaarinen toiminta on vähin tään yhtä tärkeää kuin vaalien voittaminen muutoksen tapahtumiseksi.

En kuitenkaan halua asettaa näitä strategioita paremmuusjärjestykseen.

Parlamentaarinen ja ulkoparlamen taarinen toiminta eivät sulje toisiaan pois, vaan niitä voi kumpaakin käyttää vapaamman, oikeudenmukaisemman ja yhdenvertaisemman maailman edistä miseen. Strategioiden monimuotoisuus on parhaimmillaan, kun se on sekäettä, ei joko-tai. Siksi näenkin tärkeäksi, että Vasemmistonuorten slogan on “kaduilla ja kabineteissa” – ei “kaduilla tai kabineteissa”.

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.

KUVA: MINERVA SKYTTÄ

”

KIRJAILIJUUTEEN

Haluatko kirjailijaksi? Vaikka ajat telisit asiaa ensimmäistä kertaa, voidaan tavata WSOY:n toimistolla. Eikö sun reach oo kumulatiivisesti se päälle 10k? Noni, kiitos ja onnittelut Kirjailijalle esikoisteoksestasi. Allekirjoituspalkkio ilmestyy tilillesi muutaman arkipäivän kuluessa.”

Kirjailijan kuolemaa on ennätetty vartomaan tylsistymiseen asti. Tai kuten Margaret Atwood asiansa ilmaisi: ”Wanting to meet an author because you like his work is like wanting to meet a duck because you like pâté.” Odottelusta huolimatta kaikkea muuta kuin kuolleet kirjailijat pakotettiin puolustuskannalle kustantamoiden ja influenssereiden yhteistöiden murtauduttua julkiseksi puheenaiheeksi. Potero oli yhä lämmin muodikkaista kirjallisuuskritiikin kritiikeis tä, ja nielaisut kantoivat kauas; kuolleen kirjailijan keskeislyriikan yli oli pitänyt astuvan itsestään käsin puhuvan auto nomisen tekstin, ei kantamastaan sikiöstä isovanhempiensa ryppyihin kaiken kaupal listaneen henkilöbrändispektaakkelin.

Huoli teki tilaa harvinaiselle Parnasson ulkopuoliselle kirjallisuuskeskustelulle. Sometyypillisen sekoilun jälkeen fokus tarkentui kirjallisuuden kaupallisiin ja kaupallistuviin ulottuvuuksiin. Useimmille kirjailijoille on tietenkin ilmeisen selvää, että heidän teoksiaan on mahdollista toimittaa, painaa ja julkaista vain siksi, että viikossa kokoon kursitut Timo Jutilan Suuri Grillikirja ja Mikael Gabrielin elämä ja teot osa 6 päihittävät panos-tuotossuhteessa kaikki Liberossa koskaan arvioidut teokset moninkertaisesti. Riippuvuussuhteen häpeämisen sijasta juuri siksi kirjailijoiden kritiikki niitä talou dellisia pakkoja ja kannusteita kohtaan, jotka mahdollistavat ja estävät kirjallisuu den, tuntui verrattain vilpittömältä.

Tai ainakin näin oli suhteessa influens sereiden parodiahorisontin tuolle puo lelle kellahtaneeseen puolustukseen,

jonka mukaan on kustantamoilta jalo yhdenvertaisuusteko ja kirjallisuudelle eduksi, että myös huonosti kirjoittavat saavat kustannussopimuksia. Kymmenientuhansien seuraajien muodostama valmis yleisö ja fanitus paljastuivat itseasiassa vain haasteeksi, sillä influensserit joutuvat tekemään valtavas ti emotionaalista työtä, joka on kaikki pois kirjoittamisesta. Influensserin ihmis oikeutta kustannus sopimuksiin ei mainittu.

Influensserikirjalli suus ei kiusallisuudes taan huolimatta ole niinkään jotain merkit tävällä tavalla toista kuin kirjallisuus tai Kirjailijuus yleensä, vaan olemassa olevien spektaakkelin osatekijöiden kärjistys. Autofiktiokirjailija käyttää sepitteellisessä teoksessaan hyväkseen omaa autenttista™ elämäänsä, tuottaen ja hyödyntäen representaatioita todesta. Influensserikirjallisuudessa hierarkia on vastakkainen: vaikuttaja hyödyntää fiktiivistä kirjailijaminäänsä oikeasta™ elämästään kertovaan henkilö brändispektaakkeliin. Rahan lisäksi yhteistä kolikon kääntöpuolille on se, että kumpikin ilmiö suttaa fiktion ja toden sekä kaupallisen ja autenttisen väliin kuvitel tuja rajoja ja terävöittää kirjallisuuden spektaakkelisoitumista nimenomaan kirjal lisuutta tuottavan ja ohjaavan taloudel lisen rakenteen kuvauksena.

Samalla, kun lukeminen ja tekstit itsessään kiinnostavat tilastojen valossa yhä harvempia, on Kirjailijuus edelleen yksi suosituimmista toiveammateista.

Eikä sosiaalisen median henkilökohtai suus ole ainakaan edistänyt romanttisen taitelijakäsityksen ja keskeislyriikan monisatavuotisen historian luomien au tenttisuuden odotusten pyyhkiytymistä kulttuurisesta muististamme. Korostu neen immateriaalisessa hetkessä kirja esineenä ja symbolina materialisoi yksilön ruumiin ja jäljen tavalla johon some ei taivu. Näin kapitalistisen laajentumisen logiikan mukaisesti Kirjailijasta tulee oman itsensä aineisto, tuottaja ja kuluttaja. Mutta entäpä sitten teksti?

Kiitos kommenteista ja yhteis ajattelusta Rakel Similälle. .

Kirjoittaja aloittaa Liberon päätoimittajana numerossa 4/2022.

KUVA: MINERVA SKYTTÄ

Käsin kosketeltavaa

I do a hell of a lot of washing, cleaning, cooking, renewing, supporting, preserving, etc. Also, (up to now separately) I “do” art.

Tässä on kaikilla tietenkin tällä viikolla omia hommia tehtävänä, mutta jos ehdittäisiin myös tehdä yhdessä näitä tärkeimpiä talon töitä niin olis kyllä tosi hyvä.

Mitäs kaikkea tässä nyt sitten olisi?

No kaikki noi huussisäiliöt on täynnä. Eli yks niistä pitäisi tyhjentää. Sitten on toi kellarin siivous ja korjaaminenKynä! Missä on kynä?

...se sementti on nyt kuivunut eli sitä pitäisi ostaa lisää. Tärkeintä kuitenkin, että sais sen kunnolla siivottua, koska nyt siellä on outo haju. Samaten sauna pitäisi pestä, puusauna. Sitä on paha talvea vasten pestä, on kesähommia.

Onks tolle seuraavalle ryhmälle luvattu puusauna vai sähkösauna?

Ei oo luvattu mitään.

Että vois lauantaina sitten vasta pestä saunan.

No ei välttämättä, kun silloin meillä on se kurssi ja ajateltiin pitää se siinä saunan edustalla, vedin jo letkun siihen.

Mä voin ainakin tänään siivota tän keittiön töiden jälkeen.

Jonain päivänä vois myös käydä pesemässä matot Hyryllä, en muista milloin on viimeksi pesty ja nyt kun on vielä lämmintä.

Ois ihana rakentaa ne uudet perunalaatikot Hanna sun kanssa. En oo pitkään aikaan tehnyt mitään semmosta. Haha no ei ehkä prioriteettilistalla ekana.

Jep, niinpä.

Sitten ois sitä niittohommaa, ei tässä oo kerenny sitä tekemään. Mitäs muuta? Roskien viemistä peräkärryllä. Ja siitä on se rengas nyt rikki, pitää kattoa miten sen sais korjattua. Pakkasessa on muuten aika paljon ruokaa valmiina. Sitä kasviscurrya vois ainakin sunnuntaina sitten tarjota, jos siihen keittäis kaveriks riisiä.

Niin tai sitten vois ostaa ohrahelmiä?

Joo tai miksei keittäis omia perunoita, nehän sopis hyvin. Kuinka paljon sitä porukkaa on tulossa?

Oisko siinä nyt joku 15 ihmistä, talon väki mukaan lukien. Onks sitä ruokaa niin monelle?

Joo, kyllä se riittää! Niin ja sitten pitäis hoitaa se kuivikeasia. Nyt sitä ei kyllä ole tarpeeksi vielä koko talveksi.

TEKSTI: MIINA KAARTINEN, SANNA RITVANEN & HANNA KAISA VAINIO (MUSTARINDA)

Mierle Laderman Ukeles: Manifesto for Maintenance Art (1969)

No mut sehän on mukavaa hommaa sitä pilkkoa.

Niinpä. Ja siis kaikkihan nää on mukavia hommia, mutta ne vaatii vaan aikaa. Sitten yks semmonen mitä pitäis kanssa kattoa on joidenkin makkareiden lukot. En tiiä mitä tolle käpyhuoneen ovellekin on tapahtunut, että puuttuuko siitä joku osa, mutta sitä ei kyllä saa nyt kiinni. Ois se varmaan ihan kiva, kun vuokrataan huoneita ihmisille, että sais oven kiinni, heh.

No joo, vois ajatella kyllä. Mut eiköhän rautakaupasta saa lukon osia ja sellasta.

Joo, varmaan saa, mutta eipä oo kyllä semmosta tullut tehtyä aiemmin.

Mikäs tolle pesukoneelle nyt tuli? Mitä ihmettä!

Yrittääkö se viestiä jotain?

Siis toi ilmastointikonehan rupes myös sekoilemaan viime viikolla. Hetkonen, otetaas toi johto seinästä aluks. Ne lupas ukkosta, että liittyyköhän siihen. Pitänee tilata korjaaja.

Just meinasin äsken keittiöön astuessani vitsikuiskata, että ”mitäs nyt tällä kertaa”.

Miina Kaartinen on sosiaalityöntekijä, yhdistysihminen ja väitöskirjatutkija, joka on kiinnostunut kulttuurisista kerto muksista ja ekososiaalisesta toiminnasta. Tällä hetkellä Kaartinen työskentelee Mustarinda-seuran osa-aikaisena toiminnanjohtajana.

Sanna Ritvanen on tuottaja-kuraattori ja Mustarinda-seuran hallituksen puheenjohtaja. Ritvasen työ (ja elämä) tapahtuu pääosin erilaisissa yhteis(t)öissä, joita hän rakastaa enemmän kuin vihaa.

Hanna Kaisa Vainio on taiteilija ja taidekasvattaja, joka tykkää kasvimaahommista, pöpelikössä kulkemisesta, materiaalien ja ruokatarpeiden keräilystä sekä käsityötaitojen opettelusta.

Kaartinen, Ritvanen ja Vainio kuuluvat Mustarinda-seuran taloryhmään, joka kantaa kollektiivisesti vastuuta Hyrynsalmen Paljakanvaaralla sijaitsevan Mustarinda-residenssin ylläpidosta. Työstä keskusteltiin Mustarindan keittiön pöydän ääressä elokuussa 2022

Suomen yhteys kolonisoituun Afrikkaan

TEKSTI: OSKAR LINDMAN KUVAT: IINA SILVENTOINEN

Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen ovat kirjoittaneet kirjan Kongon Akseli – skandinaavit ja suomalaiset kolonialismin rakentajina. Kirja kertoo Akseli Leppäsestä, joka oli konemiehenä Kongojoella 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Jouko Aaltonen on muun muassa dokumenttielokuvaohjaaja. Viimeisin Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Pieni punainen kertoo Suomen maolaisista, mutta on hän tehnyt elokuvia muun muassa poliittisesta laululiikkeestä ja Suomen Turun purkamis vimmasta. Seppo Sivonen on Itä-Suomen Yliopiston yleisen his torian dosentti, joka on perehtynyt erityisesti Afrikan historiaan.

Heidän edellinen kirjansa Isäntiä ja orjia kertoo RuotsiSuomen siirtomaaherruudesta Karibialla. Se käsittelee pientä kolonialismin siivua sen suuressa kertomuksessa. ”Kirja on ennen kaikkea orjakaupan kuvaus, mutta myös kertomus, miten orja kauppa vaikutti välillisesti sen ajan suomalaisiin ihmisiin”, kertoo Jouko Aaltonen.

KOLONIALISMI JA SUOMEN HISTORIA

Uusi kirja perustuu Akseli Leppäsen päiväkirjoihin, jotka löytyivät Turun Siirtolaisuusinstituutista. Siellä on aineistoa suomalaisista siirtolaisista ympäri maailman, esimerkiksi Pohjois-Amerikasta ja Australiasta. Instituutista löytyi muitakin Akseli Leppäseen liittyviä dokumentteja, kuten passeja ja muita papereita. Akselin elämä nivoo tarinaa yhteen.

”Hänestä tuli hyvin luotet tava keskushenkilö kirjalle, mutta kirja käsittelee muitakin suomalaisia ja skandinaaveja, jotka vaikuttivat Kongossa”, sanoo Jouko Aaltonen.

”Meillä on helposti sellainen kuvitelma, että Suomi on ollut ulkopuolinen eikä meillä ole ollut tekemistä kolonialismin suuren tarinan kanssa. Se on erehdys, kyllä Suomi on ollut osa niin orjakaupan kuin kolonialistisen taloudenkin rakenteita”, sanoo Jouko Aaltonen. On myös ollut yksittäisiä suomalaisia, jotka ovat toimineet hyvinkin aktiivisesti ja jättäneet jäljen kolonialismin historiaan.

Kolonialismin määritelmästä käyvät historioitsijat vääntöä. Sanan alkuperä viittaa siihen, että on oltava siirtokunta, kolonia. Usein meren takana. Tämän määritelmän mukaan Suomen historiassa saamelaiset eivät olisi voineet siis olla kolonisoituja, vaikka asia näin on ollutkin.

”On kirjoitettu ja puhuttu paljon suomalaisten saamelaisiin kohdentamasta kolonialismista. Heidän kulttuurinsa ja elämän muotonsa on kolonisoitu. Kuten myös heidän kielellinen, elin keinollinen ja muu itsenäisyytensä”, kertoo Aaltonen.

Saamelaisten kulttuuri on jäänyt suomalaisen valta kulttuurin alle, ja tämä on ollut suomalaisille vaikeaa hahmottaa. Jouko Aaltonen sanoo, että meillä on syndrooma tai trauma siitä, että Suomi on ollut alistettu maa, kun olemme eläneet Ruotsin ja Venäjän vallan alla, mutta suomalaisetkin ovat olleet kolonialisteja.

”Kyse ei ole siitä, olemmeko hyviä vai pahoja ihmisiä, koska kysymys on rakenteista ja kulttuurisista asioista”, sanoo Aaltonen. Akseli Leppänenkään ei ole paha ihminen, vaan hyvä, koska hän

pohdiskelee, miten alistettuja mustia ihmisiä kohdellaan, mikä on hänen suhteensa aikakauden ajatuksiin ja ideologioihin.

SUOMALAISET KONEMIEHET KOLONISOIDUSSA KONGOSSA

Suomalaisia konemiehiä, masinisteja, kuten Akseli Leppä nen, oli töissä Kongossa pari kolme sataa vuosina 1880 1930. He työskentelivät Kongossa Kongojoella ja sen sivujoilla.

Suomessa oli hyvä tekninen koulutus ammattiin, mutta palkkataso oli paljon alhaisempi kuin Kongossa, oli työttömyyttä ja taloudellinen laskusuhdanne. Kongon siirtomaavalta Belgia värväsi aktiivisesti Kongoon työvoimaa. ”Suomalaiset konemiehet olivat erittäin haluttuja työntekijöitä”, kertoo Aaltonen.

Sanottiin peräti, että Kongojoen kolonialismin aikainen liiken ne oli suomalaisten käsissä. Kapteenit olivat tosin usein ruotsalai sia tai belgialaisia, sotilaat tanskalaisia. Työnantajana oli Belgian valtio, ja uskollisuudenvala vannottiin Belgian kuninkaalle.

Kongo, joka on nykyään jakautunut kahteen valtioon, Kongon demokraattiseen tasavaltaan sekä Kongon tasavaltaan eli enti seen Zaireen, on pinta-alaltaan 77 kertaa Belgian kokoinen alue. Pelkkä Belgia oli aivan liian pieni pyörittämään koloniaansa itse. Sinne värvättiin paljon väkeä mieluiten pohjoismaista ja pienistä valtioista, koska ei haluttu värvätä väkeä muista siirtomaista kilpailevista valtioista kuten Ranskasta tai Isosta-Britanniasta.

”Jokiliikenne oli aivan korvaa maton muiden liikkumiskeinojen kuten rautateiden puuttuessa. Kongojoki oli käytännössä Kongon siirtomaainfrastruktuuri”, taustoittaa Aaltonen. Joki kiertää vähän kuin puoliympyränä ja haarautuu moneen sivuhaaraan, joista kaikki eivät ole purjehdus kelpoisia. Mutta hyvin moni on, aina päähaarakin Stanleyvilleen (nyk. Kisangani) asti.

Jouko Aaltonen katsoo, että suomalaiset Kongossa olivat pieniä rattaita kolonialismin isossa koneistossa. Akseli Leppä nenkin kuvailee näkemäänsä väkivaltaa. Toki ajat olivat toiset, Suomessakin mies sai pahoinpidellä vaimonsa tai kapteeni hakata kauppalaivan miehistön jäsenen.

Suomalaiset eivät olleet Kongossa pahimpia väkivallan harjoittajia tai varsinaisia murhamiehiä, mutta jotkut aikaisemmin tulleet ruotsa laisupseerit taas olivat. Aikalaiskuvausten ja omien päiväkirjamerkintöjensä mukaan he tappoivat ja teurastivat pitääkseen yllä terroria ja kuria. Poikkeuksen tähän kuitenkin muodostaa suomalainen seikkailija ja malminetsijä C. E. Eriksson, joka kuvasi miten oli ampunut värillisiä.

”Kyllä Suomikin on ollut osa orjakaupan ja kolonialistisen talouden rakenteita.”

Varsinainen syy Kongon kolonisoinnille oli kumi. 1800-luvun loppupuolella eräs John Dunlop keksi ilmatäytteisen renkaan, jota käytetiin polkupyörissä ja autoissa. Kumin kysyntä räjähti pilviin, mikä toimi syynä Belgialle hankkia Kongo siirtomaaksi.

Belgian kuningas Leopold II, joka itse omisti Kongon, organisoi sinne orjasysteemin, jossa paikalliset pakotettiin kerää mään tietty kiintiö raakakumia. ”Pakottaminen perustui paljolti terrorin ylläpidolle”, kertoo Aaltonen. Turhaan ei puhutakaan niin sanotusta kumiterrorista.

On todettu, että ajan jaksolla 1880-luvulta 1920-luvulle Kongon asukasmäärä väheni 20 miljoonasta 10 miljoonaan. Vain osa oli suoranaisesti teloitettuja. Kyse on yhdestä maailmanhistorian suurim mista joukkomurhista tai väestökadoista.

Nyky-Belgiassakaan ei asiaa ole vielä oikein kunnolla käsitelty. Arka aihe nousi 1990-luvulla uuteen keskuste luun. Se on norsu olohuoneessa tai vyyhti, jota ei ole purettu auki.

Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen edistävät keskustelua kirjallaan kolonialismista Suomen osalta. Ajan suomalaiset lehdet seurasivat tarkkaan Kongon tapahtumia. Ei ole niin, etteikö täällä olisi tapahtumista tiedetty. ”Tiedettiin varsin hyvin”, sanoo Aaltonen.

Lähetystyöntekijöillä oli oma roolinsa Kongon tarinassa. He levittivät tietoa Kongosta ja sen kauheuksista, mutta olivat myös alistamassa paikallisia asukkaita kolonialistiseen järjes tykseen. Katolinen Belgia suosi siirtomaassaan katolista uskoa, mutta myös protestanttiset kirkkokunnat toimivat aktiivisesti Kongossa. Pohjoismaiset lähetystyöntekijät tekivät paljon hyvää, mutta eivät aina ymmärtäneet paikallista kulttuuria. He pyrki vät esimerkiksi juurruttamaan pohjoismaisen perhekäsityksen Kongoon. Kongolaisiin suhtauduttiin alistuvasti ja mentaliteetti oli kovin holhoava.

Erityisesti ruotsalaiset lähetystyöntekijät kertoivat eteen päin maailmalle Kongon kauheuksista. He asettuivat rohkeasti belgialaisia vallankäyttäjiä vastaan ja kertoivat joukkosurmista ja terroriteoista. Se synnytti maailmanlaajuisen solidaarisuus liikkeen, jonka pakottamana Kongo siirtyi Leopold II:n henkilö kohtaisesta omaisuudesta Belgian valtiolle. Kuitenkin käytännössä pakkotyö jatkui.

Siinä missä Suomella on ollut historiallisesti Namibiaan erityissuhde, on ruotsalaisilla ollut Kongoon. Suomen lähetys työ kiinnostui Namibiasta Saksan kautta, ja sinne on edelleen suomalaisilla hyvät suhteet.

Kongo itsenäistyi vuonna 1960, mitä seurasi moni vuotinen ja väkivaltainen Kongon kriisi. Sen jälkeen siellä on ollut myös kaksi pitkää ja veristä sisällis sotaa 1990- ja 2000-luvuilla. Niitä on kutsuttu Afrikan maailmansodiksi, sillä muutkin rajanaapurit kävivät Kongossa sotaa.

Kolonialismin aika näkyy vieläkin paljolti Kongossa ihan arki elämässäkin. Rikkaudet houkuttavat edelleen ulkopuolisia valtoja, suuryrityksiä, seikkailijoita ja myös rikollisia. Kongo on erään lainen malliesimerkki siitä, miten kolonialismi näkyy sekä yhteis kunnan rakenteissa että taloudessa. Myös mentaaliset jäljet ovat vielä näkyviä. Kongon kolonialismin historia jatkuu suoraan ja traagisesti tämän päivän kongolaisten elämässä. Nykyhetkessä tuntuu vielä kolonialismin painolasti.

Kongoon värvättiin väkeä mieluiten pohjoismaista ja pienistä valtioista kuin kilpailevista, imperalistisista valtioista.

Pidä huolta oikeuksistasi työelämässä. Liity ammattiliittoon. pam.fi/liity

Spektaakkelin keskellä kirjoitettava monumentti

Pitäisikö vain hyväksyä, että mitään ei jää jäljelle?

KUVAT: TOUKO MIIKKULAINEN

Tämä kaikki on naurettavaa, tottahan toki. Työskentelet, mutta naurettavan parissa. Jätän sinut työskentelemään, koskapa se on sinulle ainoa tapa huomata, että olet kykenemätön työskentelemään.

– Maurice Blanchot

Kirjoittamiseni lähtökohtia on aina ollut halu olla vilpitön ja pyyteetön: välittää tietoa, tarjota ajatuksia ja oivalluksia, osoittaa ajattelun reittejä. Olen kuitenkin pelännyt pidemmän aikaa ”Paavolaisen tautia”, viitatakseni Olavi Paavolaisen kirjalliseen kohtaloon, ja osittain sairas tanut sen oireita. Tähän kuuluu väsymys yrittää synnyttää jotain uutta, mihin

Paavolainen ei lopulta Synkän yksin puhelun jälkeen kyennyt. Minulla on aivan vastaavalla tavalla tekemättömiä kirjallisia töitä, monumentteja, jotka eivät tule koskaan valmistumaan. Minulla ei kuitenkaan ole vielä työpöytäni laatikossa revolveria enkä ole heittänyt kokonaisia käsikirjoituksia laivan kannelta mereen.

Minulle on hirveän vaikeaa kirjoittaa, suorastaan kammoksun sitä, koska kaikki tuntemani (arvostamani) kirjoittajat ovat yhtä mieltä kirjoittamisen kauheudesta. Miksi se on sitten niin kauheaa? Vai onko tämä pelkkä mielen pinttymä? Pelkään, että en virtaa, kun ympärilläni ovat auki välilehdet ja työpöytäni täyttävät kirjat,

joita luulen tarvitsevani. Sähköposti laatikosta kuuluu merkkiääni, puhelimeni tärisee ja värisee. Muodostan näistä kirjoittamista estäviä tekosyitä. En uskalla heittäytyä tiedoston valkoiseen lumeeseen.

Olen itse tuhonnut kykyni kirjoittaa tekemällä siitä työn. Palvellut organi saatioita omien pyrkimystensä pönkit tämisessä, tehnyt sisältömarkkinointia energiayhtiöille, kirjoittanut kierrätys materiaalista valmistettavista golf kengistä. Ehkä pelkään jatkuvan rahan puutteen ja sen pummaamisen ohessa sitä, että en kykene enää todellakaan kirjoittamaan mitään. Että kirjoittaminen

on ajatusten pankki, joka tyhjentyy ja jonka olen käyttänyt pelkästään surkeita palkkioita varten samalla, kun aivoni ovat surkastuneet.

On noloa myöntää, että kirjoittamisella on pyrkimyksiä, jättää joku jälki suhteessa oman elämänsä rajallisuuteen. Tietyt ranskalaiset kirjalliset auktoriteetit, kuten Maurice Blanchot ja Georges Bataille, ajattelivat, että kirjoittamisen ja tämän pohjana olevan kommunikaation lähtö kohta on mennä kohti kuolemaa, jotta jotain voisi edes syntyä. Tavoitellessamme huippua kohtaamme vain voimattomuuden, uupumuksen, väsymyksen.

Ahdistus on käsittääkseni moni selitteisempi tunne, koska kuolemaa kohti meneminen edellyttää myös sen tuntemis ta. Ahdistus estää toisaalta kirjoittamisen, mutta se on myös tunne, jota tulisi kyetä laajemmin elämässä kohdata.

Olisiko persoonallisempaa hyväksyä, että minusta ei jää mennä mitään jäljelle? Pitäisikö vain yksinkertaisesti luovut taa? Rakennanko mallia, jossa rakentaa perusteita sille, että kaikki yrittäminen on turhaa? Olenko lukossa vai pelkäänkö epäonnistumista?

Vaikka meillä onkin tapana esittää tekijä neroksi, joka synnyttää jatkuvasti uutta, todellisuudessa laitamme hänet toimimaan päinvastaisella tavalla. Voidaan sanoa, että tekijä on ideologinen muodoste, sikäli kuin meillä on nurinkurinen käsitys hänen todellisesta historiallisesta funktiostaan. Tekijä on ideologinen hahmo, jonka avulla torjutaan merkitysten lisääntymistä.

– Michel Foucault

Monumentin voi ajatella toimivan niin yksilöllisenä kuin kollektiivisena merkkinä. Yksilöllinen – kuinka tehdä elämästäni mer kityksellinen ja muistettava, monumentti. Kollektiivinen – kuinka haluamme muistaa meidät yhteisöllisesti ja kollektiivisesti, kansakuntana tai pienemmässä yksikössä.

Kirjoittaminen on aivan hirveää.

Monumentti voi olla myös kummas sakin mielessä merkitsijä. Todellista yksilöllistä valtapolitiikkaa on valjastaa oma elämänsä arkkitehtuuriseen tilaan ja elämämme piiriin. Kiina, Venäjä ja Turkki ovat tajunneet tämän kulttuuri sessa mielessä, mutta Donald Trump on onnistunut rakentamaan koko yritysmaa ilman ja poliittisen menestyksensä oman nimensä varaan. Pelkästään Trumpin nimeä kantavia pilvenpiirtäjiä on ympäri maailmaa seitsemän eri kappaletta New Yorkista Manilaan ja Kolkatasta Instan buliin. Hänen uransa kiiti nousuun hänen nimeään kantavalla kasinolla, Trump Taj Mahalilla ja hän on antanut nimensä erilaisilla aukioille sekä lukemattomille golfkentille.

Nimellä on väliä myös elävien kirjoissa. Ajattelen, että yksilöllinen monumentti ei ole vain nimensä jättämistä elävien kirjoihin vaan myös pakkomielteinen taipumus asettua osaksi kuvien virtaa. Se ei silti poikkea ajatuksesta jättää jälki. Kysymys on kuitenkin siitä, miksi jättää jälki, toisekseen siitä, miten jätettävä jälki ei ole kirjallisen minän, tekijän tai tuottajan ohjailtavissa. Jäljen jättäminen on minulle kirjoittavana ihmisenä pakkomielle, koska en osaa muutakaan tai mitään. Todiste itselleni, että kaikki ei ollutkaan turhaa, tai että tässä kaikessa yrittämisessä oli jokin mieli.

Tietoisuus historian jatkumon räjäyttämisestä on ominaista vallankumouksellisille luokille niiden toiminnan hetkellä. Ranskan vallankumous saattoi käyttöön uuden kalenterin. Päivä, josta uusi ajanlasku alkaa, toimii historiallisena stillkuvana. Ja itse asiassa tuo sama päivä palaa yhä uudelleen juhlapäivien muodossa, jotka ovat muistopäiviä. Kalenterit laskevat aikaa siis toisin kuin kellot. Ne ovat muistomerkkejä historia tietoisuudesta, jollaisesta Euroopassa ei löydy jälkeäkään viimeisen sadan vuoden aikana.

– Walter Benjamin

Monumentti viittaa aikansa yli, mutta johtuen maailman spektaakkeliluonteesta siihen saatetaan suhtautua historiallisesti eri tavoin. Historia on alisteinen markki noille, mutta toisaalta myös uudelle hegemonialle, joka ei synny pelkästään markkinoista käsin. Ei pidä kuitenkaan

olettaa, etteikö uusia vaatimuksia ja liikettä kyettäisi palauttamaan osaksi markkinataloutta demokratisoivana piirteenä.

Historialliset monumentit eroavat siksi siitä, mitä yksilöllinen ja kollektiivinen monumentti tarkoittavat uudessa merki tyksessään. Historialliset monumentit ovat hegemonian tarkastelun jatkuvina kohteina. Ihmisjoukkojen kaataessa siirto maaisäntien, orjakauppiaiden ja sortajien patsaita kyse on toiminnasta ja taiste lusta. Monumentteja horjutetaan ja kaadetaan kuitenkin myös byrokratialla ja historiattomuudella.

Helsingissä tästä hyvänä esimerk kinä on Hakaniemestä siirretty Oleg Kirjuhinin veistämä Maailman rauha -patsas, jonka Neuvostoliitto lahjoitti Suomelle. Patsaan uudelleen sijoittami sesta ei ole ollut puhetta. Helsingin kau pungin kokoelmiin kuuluva patsas löysi silti tiensä sipoolaisen teollisuusalueen pihalle. Maailman rauha on toki kokenut väkivaltaa jo aikaisemmin. Sitä on aikaisemmin ollut tervaamassa opiskeluvuosinaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen entinen puoluesihteeri, ja sitä on yrittänyt räjäyt tää entinen huumekauppias.

Historia tunnetusti eläytyy voitta jaan, myös kaupunkitilassa. Sorron alla eläneet ja sieltä vapautuneet rakentavat

Monumentteja tarvitaan, jotta historiaa voisi käsitellä.

luonnollisesti kollektiivista monumenttiaan uudelleen. On olemassa erilaisia hege monioita, mutta kaikkiin näihin kykenee vikkelimmin reagoimaan talouden hege monia. Kun monumentteja kaadetaan, niin vaarana on, että menneisyyttä pelkiste tään kehityksen tieltä. Historiaa koskeva sorto ei tule kuvatuksi, jännitteet jäävät kytemään, historia muodostuu myyteiksi, jotka palvelevat pimeitä voimia. Histo riallisia monumentteja tarvitaan, jotta historiaa voisi käsitellä. Niitä voi kaataa, mutta ensin on hyvä kysyä, miksi ja ketä tämä palvelee? Ja ennen kaikkea: onko aika kypsä kollektiiviselle historialle tai yhteistä historiaa leikkaaville kansainväli sille suhteille? Historia on myös politiikka ja politiikan teon narratiivi, jota käyttävät globaalista valtioiden yhdentymisestä huolimatta yhä totalitaristiset valtiot.

Historialliset monumentit toisaalta rapistuvat ja unohtuvat. Vielä joku päivä

niitä valaisee kuu ja joku löytää nämä uudet rauniot. Näyttää kuitenkin siltä, että kyky vaihtaa kokemuksia on jo pysy västi kadonnut. Rauniot eivät voi kertoa tai välittää omaa tarinaansa tai histori aansa. Kokemus ei myöskään käänny tarinaksi mutkattomassa mielessä. Tekijä ja kirjoittaja ovat perustavasti sen tiellä, että kokemus voi kääntyä kirjoitukseksi ja että kirjoitus voi asettua dialogiin ja kamppailuun erilaisista ”totuuksista”. Elämme aikaa, jossa tarinat tulevat kään tämään myös käsityksen hermeneutiikasta ja sen metodologisesta tarpeellisuudesta.

”Olen olemassa” ja ”oleminen”, joista filosofit puhuvat, ovat jotain täysin mitäänsanomatonta ja merkityksetöntä, yhtä tyhjää kuin koskematon paperiarkki.

– Georges Bataille

Eräs oppineempi ja arvostamani yhteis kuntatieteilijä asetti kuulemani mukaan kerran varauksen osallistumisestaan kansalaistoimintaan sanomalla, että ”en ole enää varma osaavatko ihmiset elää elämää”. Halusin ajatella, että tämä koski kysymystä siitä, miten elää elämää annettuna sellaisenaan itsessään. En usko autenttisempaan elämään tai merkitys historiallisiin projekteihin. Mutta elämää on mahdollista elää sen vierestä, elää esittävänsä elämää.

Haluaisin ajatella, että kysymys siitä ”osaako elää elämää” koskee monumentin suhdetta spektaakkelin kuvaluonteeseen, miten ihmisten keskinäiset suhteet muo dostuvat osana kuvien joukkoa. Mitään alkuperäisempää olemista tai elämisen tapaa ei silti ole olemassa, kyse täytyy olla pikemminkin suhtautumisesta ja otteesta elämään. Avoimuus ja sille heittäytyminen ilman kalenteria tai päämäärää on ikävä kyllä yhä vaikeampaa.

Olemassaolo on liikettä kohti kuolemaa ja sinuksi tulemista asian kanssa. Ja tätä kautta muodostuu jälleen perustava

kirjoittamista koskeva ongelma, kysymys. Onko kirjoittaminen väline hyväksyä tämä? Koska kirjallinen minä ei ole ohjailtavissa, niin myös henkilökohtaisen monumentin tarve tulisi tukahduttaa.

Mutta kuvat kiusaavat minää. Kuvat häiritsevät myös kirjoittamista, ja kirjoitus on yhä enemmän kuvia henkilökohtaisesta elämästä. Kuva on astunut jo pitkään osaksi kokemusta ja sen keskiöön. Ensin kuvien virta täyttyi sushilla. Sitten kuvien virta täyttyi elämänmuodolla: joogakuvilla, Halloween-puvuilla ja Kuolleiden päivän naamioilla, extreme-urheilusuorituksilla, Matkakuvat todistavat, että kontemp laatiota representoidaan. Joku seisoo keskellä maisemaa, vuoren huipulla, katsoo sumumerta kuin vaeltaja niiden yllä, jonkun ottaessa kuvaa takaapäin. Miten tämän il mentää romantiikan ajatusta mielen sisäi syydestä tai katsojan yhteyttä luontoon?

Luonto on niin ikään yhä enemmän osa spektaakkelin kuvaluonnetta. On keino tekoista pyrkiä erottelemaan se kulttuu rista tai määrittämään sen ala, koska kokemuksemme luonnosta on kuvissa. Luonto ei ole enää kykene toimimaan itsenäisenä kuvana suhteessa kokemuk seemme, niin vieraantuneita me siitä olemme. Vaihtoehtoisesti meidän tulisi jäsentää uusia tulkintamahdollisuuksia siitä ja hyväksyä hyötyä tavoitteleva lähes tymistapamme sekä koodin, instrument tien, puitteiden ja proteesien läsnäolo osana luontoa.

Sijoittaja voi olla laulaja, lakimies suojelupoliisi, leipuri voi esitellä kirjallista makuaan, näyttelijä voi olla presidentti, kokki voi filosofoida ruoanlaittotekniikoistaan aivan kuin ne olisivat universaalihistorian merkkipaaluja. Kuka tahansa voi liittyä spektaakkeliin ottaakseen julkisesti käyttöön, tai joskus harjoittaakseen salaa, täysin erilaista toiminnan alaa poiketen mistä tahansa erikoisalasta, mikä heidät alun perin nimesi.

– Guy Debord

Spektaakkelin luonnetta ei ole ainoas taan jatkuva tarve esittää kokemustaan, vaan myös jatkuva ajatus, että ylipää tänsä tehdään jotakin. Yritysmaailma ja työelämä täyttyvät jatkuvilla turhan päiväisillä projekteilla, joille perustetaan tiimejä ja työryhmiä, jotta budjetti saadaan käytettyä.

Henkilökohtaisen monumentin pys tyttämisen esteenä työelämässä ovat turhanpäiväiset palaverit, joissa istutaan yhä useammin kotoa käsin. Työelämä ja työnantajan valvova silmä tunkeutuvat kodin ja yksityisen piiriin, kun keittiöstä luetaan muistiota lasten tapellessa taus talla tabletin käytöstä.

Jatkuva kilpaileminen kyllästyttää, mutta sen tuloksena on myös jatkuva esilläolon ja digitaalisen läsnäolon paine. Kontemploinnin esittämisessä on jotain samaa kuin protestanttisen eetoksen esittämisessä. Work in progress. Kuva taiteilijan on kohta turha pitää edes omia näyttelyitään, kun kaikki työvaiheet on

Kyky vaihtaa kokemuksia on jo pysyvästi kadonnut

nähty kuvien virrassa ennen avajaisia. Toisaalta ihmiset eivät tunnu olevan enää muutenkaan varmoja, näkivätkö he varsinaista näyttelyä vai ainoastaan kuvia ripustetuista töistä.

Kilpailu johtaa myös näennäiseen erikoistumiseen, jolla pyritään erottu maan. Innovoidaan uusia erikoisaloja, joissa liitetään pinnallisesti eri alojen välistä vuorovaikutusta tai sovelluksia ilman, että ymmärretään käsitteitä tai keskinäistä dialogia. Kirjailijatkin ovat nykyään kirjallisuuskriitikkoja, jotka tun tuvat tietävän parhaiten, miten heidän kirjojansa tulisi lukea.

Monumentin kirjoittaminen käy luke mista koskevien käsitystenkin takia yhä vaikeammaksi. Ihmisillä on käsittämätön tarve samaistua tekijään. Samaistuminen kuitenkin käsitetään liian usein virheelli sesti identifioitumiseen, olla kertoja, joka yhä enemmän käy synonyymiksi tekijälle.

Vaikka elämme totuuden jälkeistä aikaa, tai ehkä juuri siksi, yhä useammalle on tärkeää kysymys siitä, onko tämä totta. Kohta fiktiotakin aletaan varmaan esseis tiikan tylsistymisen tavoin lähteistämään. Miksi se on niin tärkeää, tapahtuiko näin todella tai keitä nämä kirjalliset henkilöt tämän saatanan tuppukylän juoruavissa seurapiireissä ovat?

Elämäni on kiireistä, väsyttävää ja tolkuttoman tylsää, joten minä en aio

ainakaan siitä kirjoittaa. Tämä sumu parvessa, jota kaikki kuitenkin kokevat, voisi olla kiintopiste ymmärtää toisiamme, jos emme jatkuvasti pyrkisi yksilöinä sumussa soihtua heiluttamaan.

Jos olisi vain havaitseminen, uurtamisen puhdas läpäisevyys, ei olisi uraumia. Meidät kirjoitettaisiin, mutta mitään ei säilyisi, mitään kirjoitusta ei syntyisi, pysyisi, toistuisi luettavana. Mutta ei ole puhdasta havaitsemista: meidät kirjoitetaan ainoastaan kirjoittaessamme, meidät kirjoittaa se taho, joka meissä aina jo valvoo havaitsemista, olipa se sitten ulkoista tai sisäistä.

– Jacques Derrida

Nuorempana uskoin, että taide ja kulttuuri ovat jotenkin oikeasti yleviä asioita, jotka ilmaisevat jotain ihmisen syvistä tunte muksista. Uskoni murentuminen on myös saanut minut epäilemään, minkä takia uhrata oma hyvinvointinsa ”jättääkseen jälki”. Taistelen tätä kyynisyyttä vastaan samalla tavoin kuin omaa katkeruuttani. Tahdon uskoa, että taide ja kulttuuri voivat toimia lohduttajina ja liikuttajina. Suurimpana kysymyksenä on kuitenkin jännite kokemuksen ja elämyksen välillä. Miten kokea jotain syvästi itselleen sen sijaan, että tekee kokemuksesta itsensä ja elämänprojektinsa jatkeen?

Sanonnalla kuolema kuittaa univelat on perää. Otan sen kirjaimellisesti vastaan luottaen siihen, että tulee aika vielä levätä. Tiedän, että en voi olla ainoa väsynyt. Yksi niistä, joka on väsynyt kirjoittamaan raportteja, vastaamaan sähköposteihin sekä hehkuttamaan itseään työhakemuksissa, jotka eivät johda mihinkään. Yksi niistä, joka on väsynyt kuvien virtaan, mainosmyyjien ja galluptutkijoiden soittoon ja sähköpostin täyttävään roskapostiin.

Tämän kaiken keskellä en voi kuin ihmetellä, miten joku haluaa käyttää vapaa-aikaansa tai rauhaansa oman monumenttinsa pystyttämiseen. Minkä takia ylipäätänsä tehdä mitään, koska kaikki on jollain tavoin aina tuottavaa? Pelkästään puhelimen ja muiden äly laitteiden omistaminen tekee meistä tuottavia. Tämän lisäksi annamme panoksemme jatkuvasti ilman gallup vastauksia evästeiden ja kaupassa käymisen muodossa.

Me haluamme tarinoita, mutta emme naturalistista kuvaa elämästämme elämästä. Kirjoitus ei ole luonteeltaan kuvan kaltaista, mutta me emme erota enää kuvaa kirjoituksesta. Spektaakkelin kuvaluonne kykenee välittämään hege monioita, mutta huonosti sen, että emme ole voineet pitkään aikaan hyvin.

Sillä hetkellä kun haluamme sanoa kuka joku on sanastomme johdattelee meidät harhaan eli sanomaan mitä hän on. Me juutumme kuvailemaan piirteitä, jotka ovat samanlaisia kuin muilla hänen kaltaisillaan; alamme kuvailla ihmistyyppiä, jolloin hänen oma ainutlaatuisuutensa jää meiltä huomaamatta. – Hannah Arendt

Missä määrin olemme kiinnostuneita toisistamme? Olemme kiinnostuneet tekijästä, kirjoittajasta ja yksilöiden monumenteista, mutta luulen, että loppujen lopuksi haluamme tunnistaa monumenteissa itsemme. Miten muuten olisi mahdollista, että yksilöä koskevat myytit nerosta, visionääristä, pioneerista tai suunnannäyttäjistä olisivat muuten mahdollisia?

Kirjoittajana minusta tuntuu, että minulla ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on ristiriita – pakkomielteinen ja itsekeskeinen taipumus jättää jälki, mutta hyväksyä, että se on itsessään kirjoitusta, minusta riippumatta.

Jos anonymiteettiä käytettäisiin enemmän kirjoittamiseen ja jos osaisim me luoda vaihtoehtoiset arkistot kuvia ruokkiville alustoille, kiinnostuisimme paitsi enemmän kirjoituksesta niin myös toisistamme. Valkealle arkille on hel pompi kirjoittaa ilman nimeä, kirjoitus elää nimestä huolimatta ja nimettömyys pakottaa tutkimaan sitä, mikä on henkilö kohtaisen tunnustamisen arvoista.

Vesi virtaelee, tehdas työskentelee

Arvoisa kaupunginhallitus,

olen saanut vihiä siitä, että olette muistomerkkikonsultaation tarpeessa. Asia koskee F. M. Yliäyräs -nimisen kirjailijan patsasta taikka muuta muistomerkkiä. Kuulostaako nimi tutulta? Uskon niin. Voimme vain todeta, että jonkinmoisen monumentin hankkiminen on perusteltua kyseisen paikallisen taiteilijan noustua hiljattain kansalliskirjailijan asemaan.

Sananen taustastani: Olen Kansalliskirjailijan henkiset perilliset -seuran jäsen – voisi sanoa perustajajäsen – ja puhun tänään koko yhteisön suulla. Jäseniä meillä on satakunta. Melkoinen joukko! Tarkoitukseni on käydä puheenvuorossani läpi muutama muistomerkkivaihtoehto ja niin muodoin ravistella ajatuksianne – ja omianikin, niitä kenties rankimmin – hankkeen vauhdittamiseksi. Nimitän kirjailijaa jatkossa F:ksi.

Mutta nyt: aloittakaamme.

Kuten tiedämme, ovat luonnonkivi ja pronssi hyväksi todettuja materiaalilähtökohtia. Muistomerkki voisikin ponnistaa perinteistä. Pystytettäköön se Salmenrannan muotopuutarhaan, symmetria-akselille. Perinteellistä mallia edustava jalusta olkoon punagraniittia, Taivassalon punaista, ja siihen kiinnitettäköön tietolaatta messinkiä. Mutta hetkinen, katsoja miettii, mitäs tämä nyt on? Jalustalla ovat jäljellä vain jalkineet, ja patsaan ihmistä, siis F:ää, esittävä osa juoksee sivummalla taikka loikoo voikukkain joukossa. Hän ei ole pysynyt jalustalla, ei ole tahtonut pysyä – huomaamme yhtymäkohdan kirjailijan vaatimattomaan luonteeseen ja kansan kerroksia yhdistäviin otteisiin. Uskoakseni eräänlainen kädet

ja jalat levällään -ratkaisu voisi toimia useina vuodenaikoina: kesäkaudella F näyttää kyseisessä asennossa vapautuneelta ja lepääväiseltä ja talvisaikaan lumienkelitoimintaa harjoittavalta. Tietysti jäljelle jäävät kevään ja syksyn muutamat säätilat. Hetkinen! Entäpä maassa istuva pronssinen kirjailija, jonka viereen olisi toteutettu piknikviltti niin ikään pronssista? F:n käsi olisi ojentuneena pitelemään piknikistuskelijan kahvimukia. Toisella kädellään F kohottaa vilttiä kulmasta, ja siitä muodostuu selkänoja F:n seuraan istahtavalle puisto kävijälle. F oli mitä ystävällisin, ei osoittanut merkkejä turhantärkeydestä. Hän heittäytyi kernaasti keskusteluihin monenlaisten ihmisten kanssa. F vietti aikaa pikemminkin Naula ja ruuvi oy:n työntekijöiden kanssa huoltoaseman baarissa kuin kirjailijakekkereillä.

Tietysti etsimättä tulee mieleen – uskoakseni teillekin –, että muistomerkin pitäisi vielä äskeisiä ehdotuksia osuvammin jäljitellä F:n pulppuilevaa seurallisuutta. Huutoon vastattakoon: suihkukaivo. Ajattelen vaistonvaraisesti Itäpuiston rinnettä, johon kivisen altaan voisi uskoakseni istuttaa, siis puistokadun näkymäpäätteeksi. Altaan keskelle asemoidun paaden huipulla on F:n rintakuva ja kullakin sivulla vettä sylkevä jalopeuran pää, ja reunamilla kohoaa viisi marmoriveistosta, jotka esittelevät kaupunkimme keskeisiä, kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla menestyksekkäästi toimineelle F:lle tärkeitä aloja tai elinkeinoja. Diassa kaksi näemme esimerkit: vasemmalla alustataloutta ja oikealla kulttuurialan prekariaattia kuvastavat, tyyliltään realismia edustavat marmorihahmot. Ne on muuan nimettömänä pysyvä henkilö – kunnioitamme hänen toivomus taan – luonnostellut. Toisessa kuvassa havaitsemme veistos sommitelmassa lapsen, joka näyttää vanhemmalleen, miten digitaalinen alusta toimii. Joidenkin, tosin kiistanalaisten, tulkintojen mukaan veistoksessa esiintyvät ratkeilevat vaatteet symboloivat murenevaa yksityisyydensuojaa.

Muitakin vaihtoehtoja suihkulähteen patsasosalle on. Vaihto ehto yksi: F lukee eteisessä kyykkysillään B-lausuntonsa oirekuvausta. Vesi hyrskyää silmistä. Mikäli kyynelhyökyä pidetään liian banaalina, F:n ylle voidaan rakentaa katto: laipiosta tippuu pisaroita merkkinä yläkerran vesivahingosta. Tilanne oli sanalla sanoen hankala.

Vaihtoehto kaksi: Keskellä savipohjaista suihkukaivoa

rämpii hahmo. Hahmoon toteutetuista rei’istä ruiskuaa vettä, joka markkeeraa hikeä. Muistomerkki heijastaa yhtäältä F:n iltarastiharrastusta ja toisaalta hänen uurastustaan elämän rasteilla.

Vaihtoehto kolme: Jyväskylän mustasta dioriitista veistetty kirjailija riehuu sumutepullo kädessään, ympärillään luteita, jotka ovat palanneet. Ajatuksena on, että lutikoita sijoitellaan muistomerkin ympärille sinne tänne.

Seuraavaksi lähestymme kysymystä toisesta suunnasta. Muistomerkki menee sinne, minne ihmisetkin, tavalliset ihmiset. Sen palvelukseen valjastetaan suurmarketin kassa hihnat. Niihin on aikaansaatu otteita kirjailijan konkreettisesta runoudesta. Ostoserottimet, joita tavataan asettaa kahden asiakkaan tai asiakaskokonaisuuden ostosten väliin, on myös varustettu sanoin, ja markettikävijä osallistuu teoksiin asetta malla valitsemansa erottimen sopivaan paikkaan. Kassakokemus uudistuu kertaheitolla. Etuna on sekin, että ratkaisu vahvistaa kokijan toimijuutta ja kehittää empatiaa.

Eivätkö esittelemäni lähestymistavat tyydytä? Jatkoa piisaa! Tuleepa mieleen sellainenkin vaihtoehto, että muistomerkki olisi äärimmäisen pieni. Kaiken pitää olla yhä suurempaa ja SUUREMPAA, eikö vain? Pitääkö todella? Veistos rakennetaan atula-avusteisesti, mikroskooppia apuna käyttäen. Pien patsas on huomaamattomana lehvän alla. Vierellä roikkuu suurennuslasi. Tietysti on ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten suurennuslasi-ilkivalta ja kapineen aurinkoisena päivänä yhteen ilmiliekkiseurauksin keskittämät säteet. Mietitte ehkä, että muistomerkin huomaavat lähinnä muurahaiset. Entä sitten! He ovat yhtä tärkeitä kuin me muut. F oli muurahaisten ystävä. Kerran, esseeteoksensa painopäivän edellä, hän tulistui nähdessään hyönteisten tuhoamisvälineitä kaupan. Hän impro visoi tervehdyksen, jonka jätti puotiin näkösälle. Täydentäviä tervehdyslehtisiä hän sujautti tuotepakkauksiin. Viesti kuuluu näin: Ettehän käytä tätä tuhovoimaltaan mieletöntä kapistusta! Olkaamme pölyttäjäin puolella! Myös ampiaisella on pölyttäjärooli.

Kokoluokkairtiottoa luonnostaan seuraava askel on mikäpä muukaan kuin konkretian asteen kyseenalaistaminen. Mitäs sanotte risteykseen sijoitettavasta tuoksumuistomerkistä? Suuttimesta suhisee aavistuksenomaista tuoksua. Keskimääräi sen kokijan ensi aistimus menee mahdollisen parfymoidun

ohikulkijan piikkiin, mutta seuraavat kerrat jo askarruttavat. On tärkeää, että muistomerkki on hienovireinen, lempeä ja tarkasti rajautumaton – sellainen oli myös F. Pikkiriikkinen kaiutin kiinnitetään seinään suuttimen yhteyteen ja naamioi daan osaksi putkilukkojen ryhmitelmää, ja kuulemme ASMRkuiskauksena muistomerkkitietoa sekä varhaista, kuulaan irtonaista kasteisiin ruusunnuppuihin keskittyvää proosarunoa, jonka omaleimainen tilallisuus ei katoa ASMR-tulkinnassa vaan ainoastaan mehevöityy. Tuoksumuistomerkki viehättää itseäni eniten; tahtoisin minäkin muistua mieliin jollakin salakavalalla tavalla. Olen muuten saanut perikunnalta vihiä F:n suosimista hajusteista. Oikeastaan sain tietoa kahtaalta; olimme usein yht'aikaa hissikorissa, F ja minä. Aromiepätietoisuuttani hälventääkseni menin haistelemaan parfyymeja, siis määrittääk seni hänen valintansa. Hän suosi Whispering Wind -hajuvettä, jonka valmistus on lopetettu. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: otin yhteyttä valmistajaan, joka voikin tarvittaessa tuottaa erikoiserän.

Vaan hetkinen, hetkinen! Tuoksumuistomerkkihän sijoitetaan F:n kantakahvioon jos minne! F hakeutui päivittäin kahvittelemaan kello 15.07. Kantapöydän yläpuolista ilmanvaihdon päätelaitetta voisi ymmärtääkseni peukaloida sellaisin seurauksin, että kello 15.07 laitteesta pursuaa aromia.

Kantapöytä pitää varustaa tuoksuyliherkkiä varoittavin kyltein. Tuoksumuistomerkin eräs etu on sellainen, että se heijastelee osaltaan F:n praktiikkaa, jota F kuvaili eräänlaisena untuvaisena ihmettelyn praktiikkana. Hän korosti keskeisenä metodina ajan huikentelevaista tuhlailua. F vältteli menestyksekkäästi tuotteistamista omalla kohdallaan, ja hänen praktiikkansa, siis untuvainen ihmettelyn praktiikka, sisälsi uteliaisuuden määrätietoista vaalimista. Tuon käytännön ensi askeleista saamme vihiä hänen pienoisromaanin ja esseen rajoja sekoittavasta varhaisteoksestaan nimeltä Untuvavirta. Oikeastaan monelta lukijalta on jäänyt huomaamatta, että hybridisessä Untuvavirrassa on myös pakinan, runoelman sekä ruoka kolumnin piirteitä.

F:n mielituoksuhan oli pakastealtaan tuoksu. Tapasin hänet ruokakaupasta haistelemasta allasta, peitetoimintanaan takalaitaan ryhmiteltyjen pinaattityynypakkausten kurkottelu. Rohkaistuin kysymään: oletteko nähnyt peruna­ sipulisekoitusta? Hän vastasi kieltävästi. Myöhemmin luin hänen novelliaan ”Sipulin kerroksia”, jonka omavarainen päähenkilö kuokkii perunoita sivulla neljä ja lausuu sivulla kuusi sipuliaiheisen sananlaskun, joka avaa lukijalle koko teoksen kerrokset! Tässä näette ihmisen, joka antoi novellille alkupulssin. No, anekdootit sikseen. Huomaanpa, etten voi sulkea pois

muistomerkin pakastealtaaseen sijoittamista. Tämä vain heittona. Mutta nyt – eteenpäin mars!

Saman kehotuksen voimme ehkä antaa muistomerkille. Ajatus monumentista, jonka tykö ihmiset matkaavat, on painettava unholaan. Patsaan virkaa toimittamaan palkataan näyttelijöitä. Uskon teidän tervehtivän ilahtuneesti työllistävää vaikutusta. Patsas voisi – sallinette pienen kielipelin – patsas tella kaupungilla ja jutustella kulkijain kanssa, ja sen voisi tilata yksityistilaisuuteen. Patsas tarjoaisi seuraa vanhuksille, lukisi heille F:n taidokkaita aforismeja. Patsashenkilö maalataan. Tässä kohdin apuun tulevat suhteeni hopeamaalia toimitta vaan yritykseen. Apropoo, olen kaavaillut patsaan selkään postilaatikkoa, johon voi jättää patsaalta saamansa runokortin täytettynä. F:n tuotanto leviää ympär’ maan! Tässä tilaisuudessa luovutan patsashankkeen alkupääomaksi 1200 euroa, jolla postikulut voi kattaa. Korttitoiminta on toisin sanoen äärimmäisen saavutettavaa.

No niin, me täällä puolestamme saavutamme erään minua itseäni erikoisesti hykerryttävän vaihtoehdon. Nyt, nyt pääsemme asiaan – asennettakoon maahan kisko, joka tekee kaupungissa lenkin, esimerkiksi Vääpeli Muttilaisen kadun rajaamassa puistikossa, joka sijaitsee parahultaisesti kirjailijan entisen lukion naapurissa. No mutta, meillä on siis kisko. Sitä pitkin kulkeva patsas tekee lenkkiä verkalleen. Liikkuva monu mentin osa voi tietenkin olla kirjailijan muotoinen. Oi, aivan kuin hän vielä käyskentelisi keskuudessamme! Toisaalta patsas voi olla abstraktikin, voihan se olla kartiomainen, voihan se matkata radallaan ja pyöriä hitaasti akselinsa ympäri –F pyrki kääntämään katseensa joka suuntaan, tarkentamaan sen kaikkialle. Hän oli lahjomaton! Kartio voisi olla betonia. Olisi tietysti paikallaan valaa F:n tuhkat kartion sisään taikka sekaan, sideaineeksi. Minulla onkin mielessä sopiva yritys, jota ystäväni johtaa ja jonka nousua on ollut ilo seurata. No, reitti voisi perustua F:n vakiokävelylenkkiin. Kirjailijanahan F oli ravisteleva, mutta yksityishenkilönä rutiinikeskeinen. Liikkuva patsaan osa tulee synkronoida liikennevaloihin siten, että se kuuliaisesti vartoo vihreää. F ei milloinkaan rikkonut lakia, vaikka kirjoittajana hän mielsi itsensä mullistajaksi.

Toisaalta lenkki voisi pohjata hänen kaikille tuttuun 12 romaanin sarjaansa, Järvimaisemissa-sarjaan, jossa kierretään

pientä järveä alituiseen. Muistomerkki harhailee vaikkapa Keskuslammikon maisemissa. Kolmiopuistikossa patsas seisahtuu pitämään puheen. Kyseessä on F:n ikimuistoinen palkintopuhe sanasta sanaan: hän käänsi taidokkaasti valon pois itsestään, halusi arvostella palkintoinstituutioita ja niiden kapeaa keilaa, olivathan hänen omat jalkansa ikuisesti niin sanotun undergroundin puolella – ja hän menettelikin tyyli tietoisesti. Hän luetteli ykskantaan kolmekymmentä kotimaista teosta, joille soi lisänäkyvyyttä, briljeeraamatta retorisilla taidoillaan, karismaansa vaimentaen. Lista kieli ensiluokkaisesta mausta. Voimme tänäkin päivänä ottaa palkintopuheesta oppia, niin kuulas se on.

Hetkinen, hetkinen, joku viittoo – täytynee kiihdyttää. Muutama herkku vielä! Miksipä ei raiteella kulkisi vaunumainen veistos? Jos päädytte sellaiseen, pyytäkää toki minua ikään kuin konduktööriksi. Niin kutsuttu konnari lukee otteita kirjailijan kulttiteoksesta Keskijakaus. Monet ovat kehuneet puheääntäni, joka tänään ei allergian tähden pääse oikeuksiinsa. Olen myös kykeneväinen imitoimaan F:ää erehdyttävästi. Satunpa tietämään seuraavan seikan: hänellä oli yksityis-K sekä yleis-K, jota hän tavallisesti viljeli. Toki hän suosi tavallista K:ta myös lähimpiensä seurassa, mutta sille seuraa teki harvinainen yksityis-K, pehmeä, siroava. Hetki, jona kuulin yksityis-K:n ensi kertaa, oli liikutuksentäyteinen. Ei F minulle puhunut, mutta on hän sentään minullekin jotakin sanonut: Istuin opiskelijana hänen työhuoneessaan katselemassa, kuinka hän toipui edellisillasta. Hän virkkoi: sinussa on erityistä läsnäoloa. Taltioin nuo sanat sydämeeni. Hän näki minut ja jollakin tapaa hyväksyikin minut. Miksi ylipäänsä olin hänen huoneessaan? Vastaus kuuluu: toimitin hänelle kivennäisvettä ja kirkasta viinaa. Edellisenä päivänä oli järjes tetty täysimittaiset bakkanaalit Keskijakauksen kunniaksi, ja sain mahdollisuuden toimia elvyttäjänä. Hän kysyi: kirjoitatko itse? Yksi asia johti toiseen, ja annoin hänen vilkaista runoani. Hän sanoi: jatka kirjoittamista. Niin olen parhaani mukaan menetellytkin, tietäisittepä vain!

Jaha, päällystakkeja jo puetaan siellä, mutta malttakaa, ystävät kalliit, muutama makupala on vielä jäljellä! Jos palaamme vielä kulkevan kartion vaihtoehtoon, voimme ajatella, että kartiosta kuuluu katkelma F:n työläisromaanista:

...Eivät tukkilaiset raskaan päivän pehmentäminä jaksaneet muuta kuin oikaista. Vonkamies Erkki asetti keksinsä seinustalle nojalleen ja ravisteli käsiänsä. Ne olivat vahvat työmiehen kädet. Erkki astahti tupaan, missä emäntä jo puukapustallaan...

F:llä on taikka oli taito kirjoittaa erittäin laajalle yleisölle. Siinä missä joku saa irti luonteikkaan, vilpittömän tukkilaiskuvauksen, toinen noteeraa ironian, joka liittyy naiiviin ajatukseen siitä, että queer-yhteisö on yksiääninen ja sopuisa ynnä lämmin. Ei todella ole mahdollista sanoa, kumpi on niin sanotusti oikeassa, toisin sanoen mitä tekstissä on ja mitä ei. Teos on kuin riivaava hologrammi. Porvari huutaa pankki työpaikkansa ovensuusta: tämä teos on minulle, kertoo syvätasoil laan suhteestani isääni! Duunari – miten me nyt sitten duunarin määrittelemme – huutaa: tämä rouhea teos antaa monipuolisen, kliseet väistävän kuvan työläisistä lamavuosien puristuksessa!

Yläastelainen huutaa: tämä liikuttava teos on kuin nuoruus itse! Pikkukylän sekatavaraliikkeen kassaherra huutaa: en ole koskaan tullut kosketetuksi tällä tavoin muuttotappiokunnan asukkaan ominaisuudessa! Omistajaohjausministeri huutaa: on kuin kirjoittaja eläisi nahoissani! Minä huudan: teos kuvaa elämääni ja tuntojani vähemmistössä, sitä, etten kuulu mihinkään!

Ei mutta, nyt kyllä top tykkänään, kuten sanonta kuuluu.

Toivioretkeni lähenee loppuaan. Joku ystävällisesti näyttikin, että aika käy vähiin. Se taitaa merkitä sitä, että viisiminuuttinen vielä. Viskaan muutamia siemeniä aju koppiin muhimaan. Voisiko muistomerkki olla messinkinen kuoppa, johon kaatuu, mitä sanotte? Moni ei muistele F:n ilkeämielisyyttä, mutta minulta se ei ole unohtunut. Entäpä pomppulinna F:n epätasaista elämänpoljentoa kuvastamassa? Pomppulinnatehtailija, jota hiukan tunnen, on suostuvainen korvaamaan vakiomallinsa yläosassa olevan kirahvin pään F:n päällä. Entä mitä sanotte luolastotyyppisestä, maan sisään väistävästä nöyrästä monumentista? Sitä täydentää maan päällinen keskikaupungin halki kulkeva rst-koivujen reitti, ekologinen yhteys metsästä toiseen siirtyville liito-oraville.

Sitten on vielä Nemo saltat sobrius, nisi insanus est -niminen vaihtoehto, joka on vuorovaikutteinen, F:n monia puolia heijasteleva teräsveistos. Teos reagoi kosketukseen yllättävästi: kehuu maireasti tai solvaa ankarasti tai antaa sähköiskun tai heittää taivaalle lasersäteitä ja puhkeaa lauluun tahi kyyneliin

taikka puhaltaa pienistä rei’istä äkillisesti ilmaa tai alkaa soittaa trancea ja keikkua sen tahtiin.

Aivan aivan, pian on syytä panna tälle puheenvuorolle piste – siellä joku jo hermoilee. Kerta kiellon päälle, kaupan tekijäisiksi yksi vielä, näet pelillis-kansanterveydellinen muisto merkki, jossa pronssista pääosin valmistettu ulkokuntosali niveltyy soittimiin. Ylätaljan pakkaa nostettaessa metallikynsi nyppäisee vaijeria. G-sävel soi viitaten Keskijakauksen pää henkilön kuuntelemaan G-duurikonserttoon! Rintaprässiä käytettäessä suurvasara napauttaa suurkellopelin laattaa, ja niin edelleen! Tämä vain kiusakkeena, jatkoa seuraa.

No mutta! Tempus fugit, kuten sanotaan. Kiitän vielä ajastanne paitsi omasta puolestani myös edustamani seuran puolesta. Rohkenen veikata, että seuramme saa lähipäivinä useita jäsenanomuksia. No, mihin ehdotukseen sitten päädy täänkin, ehdotan muistomerkin nimeksi yleispätevää otetta F:n läpimurtoteoksesta: Vesi virtaelee, tehdas työskentelee. Kiitos!

Toisaalla olen vapaa tavaroideni painosta

Tämä kaupunki tuntuu jaloissa. Päässä, joka helteessä pimenee. Kokemuksena kaiken suuntavaiston kadottamisesta. Tasapainottomuutena. Haluna saada haltuun kaikki, kokea kaikki, ostaa ja omistaa kaikki. Kulkutaudin harventamat ajatukseni, jalkojen kulunut, kaluttu iho. Tämä koko kaupunki on monu mentti, niin ettei mistään meinaa tulla mitään. Kaikki patsastelee kilpaa toisensa kanssa, ja miksi ei, ollaanhan mannermaisen kulttuurin ytimessä, kaupungissa, jossa kaikki tapahtuu, niin paljon tapahtui. Tunnen heti ensi päivinä, kuinka kaupunki kuluttaa minua vuosia päivissä, kaikilla olemisen tasoilla. Asetun vieraiden tavaroiden keskelle ja perkaan lipastoon vaatteet, joiden mukana olen tuonut sen, joka olen toisaalla, asetan itseni uuteen asentoon. Etsin käteeni haarukan, lusikan ja lautasen, jotta tuntuisi kodikkaammalta. Aloitan perusasioista, etenen vaikeampiin.

Kuten: kuka olen, jos en kaipaa minnekään ja vain muutamaa?

Kaupunki on kuuma, paljon kuumempi kuin kuusi vuotta sitten, vaikka jo silloin oli kuuma. Kuumaa kuin koti kaupunkini nykytaiteen museossa 38-asteiseksi lämmitettyyn huoneeseen rakennetussa kohdussa, jonka suojissa kuivatin kesäsateen pieksemiä vaatteitani. Täällä toisaalla kierrän museosalissa suurten kattoikkunoiden alla ja ajattelen, kuinka kuumuuden kokemus itsessään on näyttelyn vaikuttavin asia. Hälytysmerkki siitä, että maailma palaa. Tänä kesänä palaneen hajua on ollut vaikea paeta, ja silti olemme kuin ei mitään. Vaellan museon huoneesta toiseen hitaasti kuin romahtaen joka askeleella asteen eteenpäin. Ajattelen, että tämä on liikaa, sitä mikä todella olisi liikaa. Vielä esitän kuin ei tässä mitään, muiden mukana, kaadumme eteenpäin huoneesta toiseen kuin ei mitään. Kuin ei mitään kulkevat kaupunkilaiset, en näe heidän katseessaan huolta.

Röhnötän helteessä puiston penkillä tytön esittäessä puhelimen ruudulla ASMR-videota, jota pausetan, kelaan ja katson yhä uudestaan kohdasta, jossa hän laittaa suuhunsa kirpeää karkkia ja toistelee sour-sanaa pehmeällä lapsen äänellään, kehrää sitä korvaani.

Löydän maasta puisen macaronin. Juuri sellaisia leluja tyttö on esittänyt pitkässä listassa tuliaistoiveitaan, puisia veitsellä leikattavia ruokia. Sujautan macaronin kangaskassiini.

Elämä residenssissä on arkea toisaalla, jotain loman ja työn väliltä, jonkin ympäristön lainaamista ja siitä inspiroitumista, mutta millä oikeudella ja kuinka kauan tätä voi jatkua.

Residenssin kaikki huonekalut, astiat ja muu irtaimisto on loppuun kulutettu ja rikki. Asunnossa täytyy asua määrätty aika ennen kuin edellisten asukkaiden lika vaihtuu omaan likaan, ennen kuin on itse koskettanut esineitä enemmän kuin toiset. Kiroilen keittokomerossa, jonka keittolevy on rikki ja viemäri haisee, mutta kaipaanko mitään mitä minulla jo toisaalla on? Minulle askel elämänlaadussa/yhteiskunnan portaita/luokkanousu ylöspäin tarkoittaisi kotonakin juuri nyt huutavimmin tiskikonetta, induktioliettä tai vaikka tavallista sähköhellaa, keittiötä, jossa on tilaa leikkuulaudalle ja jossa kaksi ihmistä mahtuu pilkkomaan vihanneksia.

***

Juhlin videopuhelussa veljeni uutta jääkaappia, jonka kyljestä tulee kuplavettä ja jääpaloja lasiin hellepäivänä, ja mietin kuinka kauan lelu jaksaa viihdyttää (vaikka tietenkin rakastan sitä jo nyt). Silti ymmärrän hyvin jääkaapin ja kaiken muunkin. Kotonamme elettiin apurahaonnen varassa, mutta oli myös Stockmannin luottokortti Herkun ruokaostoksia varten ja kuukausille kun ruuan ostaminen luotolla oli vain keino selviytyä eteenpäin. Herkussa asioinnista olin ylpeä, vaikka monista asioista kaverei den keskiluokkaisissa kodeissa saatoin vain haaveilla. Voin yhä kävellä mielessäni jokaisen hyllyvälin tietäen tarkalleen mistä poimia ostoskoriin mitäkin tuotteita. Osaan ulkoa eri osastot 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymme nelle, reittini tavaratalossa, jonka mielsin tutuksi ja turvalliseksi.

Jotenkin olen aina tuntenut, että varakkaan elämä saattaisi olla minua varten, ja sitten kuitenkin samalla tuntenut, etten ansaitse oikein mitään, että minulla on jo liikaa.

Täällä toisaalla ollessani ajattelen kotikaupungissa odottavan asunnon olevan lähinnä säiliö toisten hylkäämille tavaroille. En kaipaa niitä neliöitä, tavara asuu siellä. Olen kerrankin vapaa tavaroideni painosta. Suhteeni perittyihin ja saatuihin esineisiin ja huonekaluihin on ristiriitainen. En voi luopua niistä, sillä tunnen kuinka tavarat muistavat. Tavara vahtii minua, pitää katseensa tiiviisti minussa. Tämä jakkara muistaa isoäitini painon, tämä pöytä otti vastaan hänen kirjoitustensa painon. Silti ajattelen usein ahdistuneena, kuka minä olisin, jos olisin valinnut kaiken ympärilläni olevan tavaran itse, aloittanut niiden kanssa aivan alusta? Tavara muistuttaa minua ihmisistä, joihin kaikkiin suhteeni on ollut ristiriitainen.

Isoäidin esineet alkoivat vallata kotiani jo silloin kun hän muutti palvelutaloon, loput esineistä tulivat luokseni silloin kun isoäidin palveluasunto irtisanottiin. Jaoimme esineitä asunnossa sillä välin, kun hän makasi sairaalassa vielä joten kuten täällä. Monet huonekalut ja astiat olivat isälleni ja tädilleni tuttuja ja tärkeitä heidän lapsuudenkodistaan, mutta näiden lisäksi oli paljon sellaista esineistöä, joka oli vierasta kulttuurillemme ja jonka tarkoituksista emme tienneet. En ollut koskaan kysellyt. Olisin voinut valita serkkuni ja veljeni tavoin itselleni jonkin muistoesineen ja olla osallistu matta siivoukseen, mutta en voinut. Mitä näille esineille pitäisi tehdä, olisiko joku, joka ymmärtäisi niiden arvon?

En tiedä, merkitsikö tavara isoäidille enää loppuaikoina mitään, muistuttivatko esineet vielä siitä, kuka hän oli. Isoäidin sairaalasängyn viereen oli asetettu valokuva sukulai sista, jokin kukkiva kukka, buddhalainen kalenteri, kuva hänen hengellisestä opettajastaan ja villainen viltti, jonka alla hän nukkui ja kuoli. Ehkä tavarat olivat isoäidille tuttuja loppuun saakka, vaikka meitä hän ei enää muistanut ja tunnistanut. Yksikään ihminen ei ollut hänen lähellään yhtä paljon kuin tavarat, jotka häntä ympäröivät vuosikymmenet asunnosta toiseen. Monet esineet Tiibetistä, Buddha-patsas, vaarna, seinäkoristeet, backgammon-peli, taulut ja kolmijalkainen jakkara kuuluivat kaikki isoäidin kotiin asunnosta toiseen. Jos ajattelen isoäitiä, ajattelen myös hänen tavaroitaan.

Tyttö katsoo kimaltavaa neulettani ihaillen, pyytää saada sen itselleen sitten kun minä olen kuollut. En haluaisi ajatella tavaraa, joka jää jälkeeni, kaikkia niitä tiedostoja, sähköposteja ja jälkiä, joita jätän ja joilla ei ole fyysistä mittaa.

Huomasin laput vieraillessani mummon luona Kortepohjassa. Mummo oli alkanut liimata esineisiin lappusia, joissa kerrottiin tavaran tarina. Lappujen löytäminen oli jälkikäteen ajatel tuna se hetki, jolloin ymmärsin, että luopuminen oli todella alkanut, että mummo valmistautui jo omaan kuolemaansa. Yksi tärkeimmistä tehtävistämme näyttäisi olevan tavaroiden valmisteleminen aikaan meidän jälkeemme. Miksi ihmeessä meillä on oikeus päättää, kuka tavaramme saa, kun kuolemme? Kuolleen tavaroista eroon hankkiutuminen, niiden säilöminen ja jakaminen ovat aikaa vievää työtä, mutta ehkä raivaustyössä on myös jotain lohdullista, sillä tavarat muistuttavat kuolleesta vielä elossa.

Suhteeni tavaraan on lapsesta asti ollut emotionaalinen ja inhi millistävä. Lelut loukkaantuivat, jos huomioin toista enemmän kuin toista, ne olivat seuranneet kasvuani, nähneet kaiken. Tavara suuttuu, jos luovun siitä. Kysyn nyt itseltäni uudestaan, suuttuuko tavara vai suuttuuko äitini? Jos säilön tätä esinettä, minulle jää edes jotain isästäni, kun hän katoaa, koska tahansa. Pahoittaako kuollut mummoni mielensä, jos luovun villa sukkahousuista, jotka hän osti minulle viimeisillä voimillaan,

enkö kunnioita häntä? Tavara vie minut ajassa taakse päin, ihmisiin ja tunteisiin, joita en voi hallita. Haluanko näitä kaikkia energioita kotiini? Tavara kantaa mukanaan merkityksiä, se noituu minua.

Haluan kaikesta eroon, mutta en kuitenkaan halua. Tavara ahdistaa minua, sen hankkiminen, säilyttäminen ja siitä eroon pääseminen. Silti täällä toisaalla ollessani saan turvaa kaupoissa kiertelystä, hiplaan tavaraa, johon minulla ei varaa.

Ostin vaaleanpunaisen ruusun, se lohduttaa minua, laitoin nastoilla pari asiaa seinälle, sekin lohduttaa minua. Askartelin rannekorun helmistä ja hymynaamoista, siitä tuli onnenkoruni, pidin sitä ranteessani koko rakkaani kotimatkan ajan ja tiesin, että se toimii, kun hän ilmoitti olevansa perillä.

Eräästä marketista löydän ruotsalaista kauramaitoa ja tunnen olevani kotona. Koti on ehkä myös tutuissa tuotemerkeissä, ei vain maisemassa. Mikään maisema ei vastaa, kun tarpeeksi huudan, en kaipaa mitään ja silti pois, aina jonnekin. Pakenen kaiken aikaa, juoksen itseltäni karkuun, ajatus hiipii varmana tajuntaani.

***

Valon takia palaan aina. Katselen valokuvassa puiston pöly hiekkaisilla, leveillä käytävillä palloilevaa auringonvaloa. Pyöreät, puhki palaneet läikät asettavat valkoisen pulun keila valoon, varjostavat ja paljastavat unesi liikkeitä. Saatan nähdä silmäluomiesi taakse, ripsiesi kaarten alle. Suurten lehtipuiden alla helteessä, lepäävien, ruokailevien, lukevien ja nukkuvien seurassa tuntuu kuin olisin missä tahansa ajassa, ja olenkin. Istun penkillä, jolla joskus istui filosofi ja jolla huomenna nukkuu joku kaupungin koditon, olen vain yksi heistä kaikista.

Vasemmistolla on pitkä sodanvastainen historia

TEKSTI: MARCELLO MUSTO

KUVAT: MARIA TUUNANEN Englannista kääntänyt Paula Rauhala

SODAN TALOUDELLISET SYYT

Politiikan tutkimus on tutkinut niitä ideologisia, poliittisia, taloudellisia ja jopa psykologisia yllykkeitä, jotka ajavat yhteiskuntia kohti sotaa. Yksi sosialistisen teorian merkittävimmistä saavutuksista on puolestaan sotien kytkeminen kapitalismin kehitykseen.

Yksi ensimmäisen internationaalin (1864 1876)1 johtajista, César de Paepe (1841 1890), väitti, että sodat ovat kapi talistisen tuotantotavan hallitessa väis tämättömiä. Työväenliike omaksui hänen kantansa klassiseksi kannanotokseen kysymykseen sodasta. Nykyaikaiset sodat eivät johdu kuninkaiden tai muidenkaan yksittäisten ihmisten kunnianhimosta vaan vallitsevasta sosioekonomisesta

yhteiskuntamallista. Työväenliike opetti ihmiskunnalle, että kaikki sodat ovat ”sisällissotia”, hirvittäviä työläisten välisiä yhteenottoja, jotka tuhoavat heidän elä mänsä edellytykset.

Karl Marx (1818 1883) ei juuri kehitellyt kirjoituksissaan näkemyksiään sodasta. Hänen näkemyksensä pysyivät katkelmallisina ja hänen eri näkemyksensä asiasta ovat joskus keskenään ristiriidas sa. Hän ei myöskään kehitellyt mitään periaatteita siitä, kuinka sotiin tulisi suh tautua. Pääomassa hän esitti, että valta tai ”väkivalta [Gewalt] on jokaisen uutta kohdussaan kantavan vanhan yhteiskun nan kätilö” (Marx 1962 (1867), 779).2 Hän ei kuitenkaan pitänyt sotaa yhteiskunnan vallankumouksellisen muuttamisen

edellytyksenä. Hänen poliittisen toimin tansa päätavoitteena oli sitouttaa työläiset kansainvälisen solidaarisuuden periaatteeseen.

Friedrich Engels (1820 1895) piti sotaa niin tärkeänä kysymyksenä, että omisti sille yhden viimeisimmistä kirjoituksistaan Kann Europa abrüs ten? [”Onko aseriisunta mahdollista Euroopassa?]3 . Engels lähti liikkeelle siitä huomiosta, että viimeistä neljännes vuosisataa oli leimannut eurooppalaisten suurvaltojen välinen varustelukilpailu. Tämä oli johtanut aseteollisuudessa ennätyksellisiin tuotantomääriin, ja maanosa oli ajautumassa entistä lähemmäksi ”ennennäkemätöntä tuhoamissotaa”.

1 Ensimmäinen kansainvälinen työväenliitto eli ensimmäinen internationaali perustettiin Lontoossa vuonna 1864 Vaikka Karl Marxilla (1818 1883) ei ollut varsinaista roolia perustamiskokouksessa, hän päätyi laatimaan internatio naalille säännöt sekä perustamismanifestin. Ensimmäinen internationaali hajosi pitkälti kommunistista linjaa ajaneen Marxin ja anarkismia edustaneen Mihail Bakuninin (1814 1876) linjakiistojen seurauksena vuonna 1876. Jo ennen tätä, vuonna 1872, anarkistit perustivat oman internationaalinsa. Ks. Musto, Marcello 2014, ”Mies paikallaan – Marx Internationaalin aikana”, suom. Paula Rauhala, niin & näin, 3: sivut 81 90

2 Sitaatin suomentanut P.R.

3 Tekstin on hiljattain suomentanut Jorma Mäntylä

Engelsin (1963 (1893), 371) mukaan ”järjestelmä, joka perustuu ammattiar meijoihin, on viety kaikkialla Euroopassa sellaisiin äärimmäisyyksiin, että kansa kunnat tulevat joko luhistumaan niiden aiheuttamien taloudellisten rasitteiden alle tai suistumaan yleiseen tuhoamissotaan.”

Engels muisti myös alleviivata sitä, että ammattiarmeijoita pidettiin yllä yhtä lailla sisäisiä poliittisia kuin ulkoisia sotilaallisia tarkoituksia silmällä pitäen. Niiden tarkoi tus oli ”tuoda turvaa pikemminkin sisäistä kuin ulkoista vihollista vastaan” (sama). Ne vahvistivat joukkoja, joita tarvittiin työväestön kapinoiden kukistamiseksi.

Koska pienituloisimmat maksoivat suurimman osan sotien kustannuksista, toisaalta veroina ja toisaalta sotilaina, tulisi työväenliikkeen taistella ”asepalvelusaikaa asteittain rajoittavan kansainvälisen sopimuksen puolesta”. Sen olisi puolustet tava aseistariisuntaa ainoana ”tehokkaana rauhan takaajana” (sama).4

KOKEILUJA JA ROMAHDUS

Rauhan aikana sodasta oli keskusteltu lähinnä teoreettisesti, mutta pian siitä tuli aikakauden polttavin poliittinen kysymys.

Tositilanteeseen jouduttuaan työ väenliikkeen edustajat kieltäytyivät aluksi tukemasta sotaponnistuksia missään muodossa. Wilhelm Liebknecht (1826 1900) ja August Bebel (1840 1913) tuomitsivat Otto von Bismarckin (1815 1898) valloituspyrkimykset Ranskan ja Preussin välisessä konfliktissa vuonna 1870 (juuri ennen Pariisin kommuunia) ja äänestivät sotalainoja vastaan. Heidän päätöksensä äänestää vastaan ehdotusta, joka ”takasi lisärahoituksen sodan jatka miseksi”, toi molemmille kahden vuoden vankilatuomion maanpetoksesta. Samalla heidän toimintansa osoitti työväestölle vaihtoehtoisen tavan rakentaa vasemmis ton omaa politiikkaa kriisitilanteessa.

Sotaan liittyvät kiistakysymykset saivat toisessa internationaalissa (1889 1916)5 entistä enemmän painoarvoa,

kun eurooppalaiset suurvallat jatkoivat imperialistista laajentumistaan. Toisen internationaalin perustavan kokouksen päätöslauselma oli asettanut rauhan ”työläisten vapautumisen ehdottomaksi edellytykseksi”.

Saksan keisarikunnan Weltpolitik, sen aggressiivinen pyrkimys laajentaa globaalia valtaansa, muutti geopoliittisia asetelmia. Tämä juurrutti antimilitaris tisia periaatteita entistä syvemmälle työväenliikkeeseen ja vaikutti sotia ja konflikteja koskeviin keskusteluihin. Sotia ei nähty enää ainoastaan tilaisuuksina, jotka saattaisivat pohjustaa maaperää vallankumoukselliselle politiikalle tai edesauttaa järjestelmän luhistumista

saada nauttia ”yhteiskunnallisen kehityk sen tarjoamista hedelmistä” johti siihen, että työväenliike päätyi jakamaan hallit sevien luokkien laajentumispyrkimykset. Näin se hukkui nationalistisen ideologian alle. Toinen internationaali osoittautui täysin toimintakyvyttömäksi sodan edessä. Se epäonnistui puolustamaan yhtä sen päätavoitteista, rauhan säilyttämistä.

Tarmokkaimmin sotaa vastustivat Rosa Luxemburg ja Vladimir Lenin. Luxem burg laajensi vasemmiston teoreettista ymmärrystä osoittamalla militarismin valtion selkärangaksi.

Luxemburgin tarmo ja tehokkuus oli vailla vertaa kommunistijohtajien

Suurin osa Euroopan sosiaalidemokraattisista puolueista päätyi tukemaan ensimmäistä maailmansotaa.

(vasemmiston ajatus, joka palautuu Maximilien Robespierren (1758 1794) ajatukseen ”ei vallankumousta ilman vallankumousta”). Sotaa pidettiin nyt uhkana. Sota aiheutti työväestölle nälkää, köyhyyttä ja työttömyyttä.

Toisen internationaalin Stuttgartin yleiskokouksen päätöslauselma ”milita rismista ja kansainvälisistä konflikteista” toisti kaikki ne keskeiset teesit, joista oli tullut osa työväenliikkeen yhteistä perintöä. Näihin kuuluivat äänestäminen sotilasmenojen korotuksia vastaan, vasten mielisyys ammattiarmeijoita kohtaan ja asevelvollisuusarmeijoiden suosiminen.

Myöhemmin sodanvastaisen toimin nan painoarvo toisessa internationaalissa kuitenkin väheni. Suurin osa Euroopan sosiaalidemokraattisista puolueista päätyi tukemaan ensimmäistä maailmansotaa. Tämän kehityksen seuraukset olivat tuhoi sat. Ajatus, ettei kapitalistien pitäisi yksin

4 Sitaatit suomentanut P.R.

keskuudessa, kun hän vaati, että ”sodan sotaa vastaan” tulisi olla työväestön politiikan kulmakivenä. Kirjassaan Sosiali demokratian kriisi6 hän väitti, että toisen internationaalin luhistumisen syy oli siinä, ettei se ollut saanut aikaiseksi ”kaikkien maiden työläisiä yhdistävää toimintaohjelmaa”. Työväestön tulisi siitä lähtien ”vastustaa imperialismia ja toimia sotien syttymistä vastaan niin sodan kuin rauhan aikana”.

Kirjoituksessaan ”Sosialismi ja sota” (1915)7 samoin kuin useissa muissakin ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittamissaan teksteissä Lenin onnistui määrittelemään kaksi perustavanlaatuista kysymystä. Ensimmäinen koski historial listen tapahtumien ”vääristelyä” silloin, kun porvaristo yritti ”selittää mahdolliseksi sen, että” jollakin ”sodalla on porvarillisedistyksellinen, kansallisen vapaussodan merkitys”, vaikka tosiasiassa olisi ollut kyse

5 Pariisissa 1889 perustettu toinen internationaali katsoi jatkavansa ensimmäisen internationaalin perintöä, joskin sillä erotuksella, että anarkistit olivat erkaantuneet omaan kansainväliseen järjestöönsä. Toisen internationaalin merkittävimpiä teoreetikkoja ja poliitikkoja olivat Karl Kautsky (1854 1938), Rosa Luxemburg (1871 1919) ja Vladimir Lenin (1879 1924).

6 Luxemburg, Rosa 1973 [1916], Sosialidemokratian kriisi: Junius-pamfletti, suomentanut Matti Viikari, Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

7 Vladimir Lenin & Grigori Zinovjev 1958 [1915], ”Sosialismi ja sota (VSDTP:n suhtautuminen sotaan)”, 289 333. Teokset, 21. osa. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.

ryöstöretkestä. Sellaisissa tapauksissa sodan ainoa tarkoitus oli ratkaista, mikä sodan osapuolista tällä kertaa saisi alistaa suurimman määrän vieraita kansoja ja lisätä kapitalismiin liittyvää eriarvoisuutta. Toinen oli reformistiseen politiikkaan liittyvä ristiriitojen painaminen villaisella. Tällaisen politiikan harjoittajat olivat keskittyneet luokkataistelun sijaan puolus tamaan ”’oikeuttaan’ muruihin niistä voitoista, joita ’heidän’ kansallinen porvaristonsa saa vieraiden kansakuntien ryöstämisestä”. Tämän pamfletin kuuluisin teesi siitä, että vallankumouksellisten olisi tullut pyrkiä kääntämään imperialistinen sota sisällissodaksi, vihjasi, että niiden, jotka halusivat kestävän demokraattisen rauhan, olisi julistettava sisällissota ”omia hallituksiaan” ja porvaristoa vastaan. Historia on myöhemmin osoittanut, ettei Leninin vakuuttuneisuudella siitä, että johdonmukainen luokkataistelu sodan aikana ”väistämättä” synnyttäisi vallan kumouksellisia mielialoja, ollut katetta.

JAKOLINJOJA

Ensimmäinen maailmansota ei jakanut ainoastaan toista internationaalia vaan myös anarkistista liikettä. Pian sodan syttymisen jälkeen julkaistussa artikke lissaan Pjotr Kropotkin (1842 1921) kirjoitti, että ”jokaisen, joka pitää inhimil listä edistystä tärkeänä, on autettava tekemään loppu Saksan hyökkäyksestä Länsi-Euroopassa”. Vastauksessaan Kropotkinille italialainen anarkisti Enrico Malatesta (1853 1932) väitti, että ”Saksan voitto olisi varmasti militarismin voitto, mutta ympärysvaltojen voitto tarkoittaisi Venäjän ja Britannian ylivaltaa Euroopassa ja Aasiassa”.

”Kuudentoista manifestissa” Kropotkin piti kiinni siitä, että oli ”vastustettava hyökkääjää, joka tuhoaa kaikki toiveemme vapautuksesta”. Kolmoisententen voitto Saksasta olisi kuitenkin pienempi paha,

joka rapauttaisi saavutettuja vapauksia vähemmän kuin Saksan menestys.

Toisenlaista näkemystä edustivat Malatesta ja ne, jotka allekirjoittivat hänen kanssaan anarkistisen internatio naalin sodanvastaisen julkilausuman. He julistivat, ettei ”ole mahdollista tehdä eroa hyökkäys- ja puolustussotien välillä”. He vielä lisäsivät, ettei ”kukaan sodan osapuolista voi väittää edustavansa tai puolustavansa sivistynyttä maailmaa sen enempää kuin kellään sodan osapuolista on oikeutta väittää toimiaan oikeutetuksi itsepuolustukseksi”.

Sota synnytti keskustelua myös feministisessä liikkeessä. Se tosiasia, että naisia tarvittiin sotaan lähteneiden miesten korvaajiksi useilla perinteisillä miesvaltaisilla aloilla, vahvisti sovinistista ideologiaa vasta muodostuneessa suffra gettiliikkeessä. Yksi Rosa Luxemburgin ja muiden eturivin naispuolisten kommunisti johtajien tärkeimmistä saavutuksista oli hallitusten kaksinaamaisuuden paljasta minen. Kutsumalla vihollisen porteilleen ne torppasivat kaikki perustavanlaatuiset yhteiskunnalliset uudistukset. Luxemburg ja muut kommunistifeministit olivat ensimmäisiä, jotka perustelivat rohkeasti ja selväsanaisesti tuleville sukupolville, että taistelu militarismia vastaan oli ehdoton edellytys patriarkaatin vastaiselle taistelulle. Myöhemmin sodanvastaisuus sai keskeisen roolin Kansainvälisen naistenpäivän8 juhlinnassa ja kansain välinen feministinen liike vastusti useissa periaateohjelmissaan sotilasmenojen lisäämistä.

Natsien ja fasistien harjoittamien väkivaltaisuuksien kärjistyminen niin kotona kuin ulkomaillakin ja toisen maailmansodan syttyminen synnytti vieläkin pahempia uhkakuvia kuin vuosien 1914 ja 1918 välinen sota oli tehnyt. Siitä lähtien, kun Hitlerin joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon vuonna 1941, on ”suuri

8 Toiseen internationaaliin kuuluneiden puolueiden naisjärjestöjen yleiskokous julisti Kansainvälisen naistenpäivän ensimmäistä kertaa vuonna 1910 Kööpenhaminassa Clara Zetkinin (1857 1933) ehdotuksesta. Keskeisimpänä vaati muksena taustalla oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus.

Stalin linjasi, että kansainvälisen kommunistisen liikkeen päätehtävä oli Neuvostoliiton turvaaminen.

Vasemmisto on historiassaan aina kannattanut kansojen itsemääräämisoikeutta.

isänmaallinen sota” ollut iso Venäjän kansallista yhtenäisyyttä pönkittävä tekijä. Sellaisena se kesti jopa Berliinin muurin murtumisen, ja henki on pysynyt yllä aina meidän päiviimme saakka.

Sen jälkeen, kun maailma oli suur sodan jälkeen jaettu kahteen blokkiin, Josif Stalin (1878 1953) linjasi, että kansain välisen kommunistisen liikkeen päätehtävä oli Neuvostoliiton turvaaminen. Tämä politiikka perustui keskeisesti sille, että Itä-Eurooppaan perustettiin kahdeksan maan muodostama puskurivyöhyke.

Vuodesta 1961 lähtien Neuvostoliitto ajoi Nikita Hruštšovin (1894 1971) johdolla uutta ”rauhanomaisen rinnakkais elon” politiikkaa. Tämä rakentavan yhteistyön politiikka koski kuitenkin vain Yhdysvaltoja – ei ”reaalisosialistisia” valtioita. Jo vuonna 1956 Neuvosto liitto oli brutaalisti kukistanut Unkarin vallankumouksen. Samat tapahtumat toistuivat Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Vastauksena Prahan kevään demokratiavaatimuksille Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroo päätti yksimielisesti lähettää paikalle puoli miljoonaa sotilasta ja tuhansia tankkeja. Leonid Brežnev (1906 1982) selitti Neuvostoliiton toimia viittaamalla ajatukseen, jota hän kutsui ”Varsovan liiton maiden rajoitetuksi suvereniteetiksi”. ”Kun sosialismille vihamieliset voimat yrit tävät reivata jonkin sosialistimaan kehitys tä kapitalismin suuntaan, ei kyseessä ole enää tuon kyseisen maan, vaan kaikkien sosialistimaiden yhteinen ongelma”. Tässä demokratiavihamielisessä logiikassa sosialismin määritelmä sidottiin neuvosto johtajien mielivaltaan.

Puna-armeijasta tuli Moskovan ulko politiikan tärkein väline, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin vuonna 1979. Moskova piti oikeutenaan puuttua ”turvaalueensa” asioihin. Nämä sotilaalliset interventiot eivät ainoastaan sotineet aseistariisunnan tavoitteita vastaan vaan asettivat sosialismin globaalisti huonoon valoon ja heikensivät sitä. Neuvostoliittoa ryhdyttiin pitämään imperialistisena valtiona, joka käytti samankaltaisia keinoja kuin Yhdysvallat, joka oli kylmän sodan syttymisen jälkeen sekaantunut

enemmän tai vähemmän peitellysti vallankaappauksiin ja auttanut kaata maan demokraattisesti valittuja halli tuksia yli kahdessakymmenessä maassa ympäri maailman.

VASEMMALLA

OLEMINEN MERKITSEE SODANVASTAISUUTTA

Kylmän sodan päättyminen ei vähentänyt sekaantumisia toisten maiden asioihin. Se ei myöskään lisännyt kaikkien kanso jen vapautta valita omia hallituksiaan. Venäjän sota Ukrainassa on jälleen haas tanut vasemmiston: kuinka vastata tilan teeseen, jossa jonkin maan suvereniteettia vastaan hyökätään. Venezuelan hallitus on tehnyt poliittisen virheen, kun se jätti tuomitsematta Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Sen on myös tulevaisuudessa vaikea uskottavasti tuomita Yhdysvaltojen mahdollisia sotilaallisia aggressioita.

Lenin kirjoitti tekstissään ”Sosialisti nen vallankumous ja kansakuntien itse määräämisoikeus” (1916)9:

”Se seikka, että jotain imperialistista valtakuntaa vastaan suuntautuvaa kansal lista vapaustaistelua toinen ’suurvalta’ voi tietyissä oloissa käyttää yhtä imperialistis ten päämääriensä hyväksi, ei voi pakottaa sosialidemokratiaa kieltäytymään kansa kuntien itsemääräämisoikeuden tunnusta misesta” (Lenin 1959 [1916], 140 1).

Vasemmisto on historiassaan aina kannattanut kansojen itsemääräämis oikeutta ja valtioiden oikeutta määrittää rajansa väestönsä tahdon mukaisesti, vaikka pelissä on yleensä aina myös geo poliittisia intressejä ja juonittelua. Lenin kirjoitti tekstissään ”Itsemääräämisestä käydyn väittelyn yhteenvetoja” (1916), että ”jos sitten ylihuomenna sosialistinen vallankumous voittaa Pietarissa, Berliinis sä ja Varsovassa, niin Puolan sosialistinen hallitus kieltäytyy Venäjän ja Saksan halli tusten tapaan sanokaamme ukrainalaisten ’väkivaltaisesta pidättämisestä Puolan valtion rajoissa’” (Lenin 22, 320 1). Miksi kukaan ehdottaisi, että sellainen pitäisi kuitenkin sallia Vladimir Putinin kansallis mieliselle hallitukselle?

Toisaalta liian monet vasemmistolaiset eivät ole voineet vastustaa kiusausta

osallistua sodankäyntiin – suoraan tai epäsuorasti – hurraamalla uudelle union sacreelle.10 Tällainen asenne hämärtää eroa atlantismin ja pasifismin välillä. Historia osoittaa, että kun edistykselliset voimat luopuvat sodan vastustamisesta, ne menettävät oleellisen osan olemassa olonsa oikeutuksesta ja päätyvät nielemään suuren osan vastustajiensa ideologiasta. Näin tapahtuu aina, kun vasemmistopuolueet pyrkivät hallituksiin hinnalla millä hyvänsä. Niin tapahtui Italian kommunisteille, jotka päätyivät tukemaan Naton interventiota Kosovoon ja Afganistaniin ja Unidas Podemosille, jonka enemmistö yhteen ääneen muiden Espanjan eduskuntapuolueiden kanssa vaati aseistamaan Ukrainan armeijaa.

BONAPARTE EI EDUSTA DEMOKRATIAA

Vastakohtana liberaalidemokraateille, jotka ylistivät Venäjän vastaista liittoumaa Krimin sodassa, Marx kirjoitti vuonna 1854, että ”on virhe kuvata Venäjän vas taista sotaa vapauden ja despotismin väli seksi sodaksi. Siitä huolimatta, että siinä tapauksessa tuota vapautta edustaisi Bonaparte, on sodan ainoa päämäärä ... Wienin kongressin sopimusten puolusta minen – sopimusten, jotka nimenomaan tekevät kansakuntien vapauden ja itsenäi syyden tyhjäksi”. Jos korvaamme Bona parten Yhdysvalloilla ja Wienin kongressin sopimuksen Naton sopimuksilla, näyttää tämä huomio edelleen ajankohtaiselta.

Voi vastustaa sekä venäläistä että ukrainalaista nationalismia ja Naton laajentumista sortumatta poliittiseen päättämättömyyteen tai teoreettiseen monimielisyyteen. Useat asiantuntijat ovat selittäneet konfliktin taustoja (tämä ei millään tavalla vähennä Venäjän hyök käyksen barbaarisuutta), ja liittoutumat tomuuspolitiikan kannattajien ehdotukset olisivat nopein tapa päättää sota niin pian kuin mahdollista ja minimoida sodan uhrien lukumäärä. Diplomatia on välttä mätöntä, ja sen tulee perustua kahteen periaatteeseen: de-eskalaatioon ja itse näisen Ukrainan neutraalisuuteen.

Vaikka Naton kannatus on lisään tynyt Venäjän toimien seurauksena, on

työskenneltävä sen eteen, ettei suuri yleisö alkaisi ajattelemaan niin, että maailman suurin ja aggressiivisin sota koneisto Nato ratkaisee kaikki globaalin turvallisuuspolitiikan ongelmat. On osoitettava, että kyseessä on vaarallinen ja tehoton organisaatio, jonka yksi napaisen dominaation ja laajentumisen pyrkimykset vain lisäävät jännitteitä, jotka johtavat sotiin ympäri maailman.

Vasemmistolle sota ei voi olla ”politii kan jatkamista” toisin keinoin, kuten Carl von Clausewitzin (1780 1831) kuuluisa ajatus kuuluu. Todellisuudessa sota osoit taa politiikan epäonnistuneen. Jos vasem misto haluaa päästä taas hegemoniseen asemaan ja jos se haluaa soveltaa histori ansa opetuksia tämän päivän ongelmiin, sen tulee kirjoittaa lippuunsa päättäväi sesti sanat: ”antimilitarismi” ja ”ei sodalle”.

Alkuperäinen teksti ”The Left Has a Long, Proud Tradition of Opposing War” on julkaistu 25 kielellä, muun muassa Jacobin-lehdessä.

Lähteet:

Engels, Friedrich 1963 (1893), ”Kann Europa Abrüsten?”, teoksessa Marx-Engels Werke. Band 22, Dietz Verlag, Berlin.

Lenin, Vladimir 1958, Teokset, 20. osa, Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi.

Marx, Karl 1962 (1867), Das Kapital: Kritik der politi schen Ökonomie. Erster Band, teoksessa Marx-Engels Werke. Band 23, Dietz Verlag, Berlin.

Marcello Musto on sosiologian professori Yorkin yliopistossa Torontossa (Kanadassa). Hän on erikoistunut sosialistiseen ajatteluun ja työväenliikkeen historiaan. Hänen teoksiinsa kuuluvat:

Another Marx: Early Manuscripts to the International (2018) ja The Last Years of Karl Marx: An Intellectual Biography (2020), jonka lisäksi hän on toimittanut

kokoelman The Marx Revival: Key Concepts and New Interpretations (2020).  Suuri osa Muston kirjoituksista on luettavissa osoitteessa: www.marcellomusto.org.

9 Lenin, Vladimir 1959 [1916], ”Sosialistinen vallankumous ja kansakuntien itsemääräämisoikeus (teesit)”, 140 1. Teokset, 22. osa. Petroskoi: Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike.

10 Union sacreella tarkoitetaan vasemmiston lupausta tukea sotaponnistuksia pidättäytymällä lakkoilusta.

Kritiikki

KURKISTUS KÄÄNTÄJÄN KIRJALLISEEN ELÄMÄÄN

Tarja Roinila: Samat sanat Kirjoituksia kääntäjän elämästä Toim. Mika Kukkonen. Kustannusosakeyhtiö TEOS, 2022.

KRITIIKKI SONJA BLOM

liikEnnEonnEttomuudEssa vuonna 2020 kuolleen Tarja Roinilan nimeen törmäsin luultavasti ensi kertaa hänen Miika Luodon kanssa kääntämän ja toimittaman Maurice Merleau-Pontyn kirjoitusten kokoelman Filosofisia kirjoituksia myötä. Merleau-Pontyn ohella Roinila käänsi mannermaisen filosofian saralta myös Roland Barthesin myöhäis tuotantoon lukeutuvan Rakastuneen kielellä sekä Gaston Bachelardin pää teoksiin laskettavan Tilan poetiikan. Suurimmalle osalle kirjallisuuden ja eten kin käännöskirjallisuuden ystävistä Roinila tuli tunnetuksi kuitenkin itävaltalaisen Thomas Bernhardin kääntäjänä.

En osaa sanoa, kuinka usein tai paljon kiinnitän huomiota kääntäjän nimeen. Johtuen Bernhardin romaanien teemois ta, tietynlaisesta jopa antihumanismiin yltävästä ilkikurisuudesta, poleemisesta asenteesta Wienin ja Itävallan kulttuuri piirejä kohtaan sekä etenkin Hakkuun vyöryvästä monologimaisesta muodosta, ajattelen Bernhardin teosten olevan paitsi huikeaa maailmankirjallisuutta niin myös etenkin olemassaolon kannalta filosofisesti puhuttelevia teoksia.

Jossain vaiheessa osasin yhdistää, että Roinila oli työskennellyt täten ainakin kirjallisesti kiinnostavien kirjailijoiden ja tekstien parissa. Kuten Samojen sanojen toimittaja, ulkoministeriön yksikönpäällikkö, Roinilan ystävä ja kirjallisuusbloggari Mika Kukkonen huomauttaa, Roinilalla oli tapana tehdä myös perusteelliset

jälkisanat (tai esipuheet) käännöksiinsä ja kommentoida kääntämiinsä kirjoihin liittyneitä käännösongelmia.

Roinila käänsi paitsi saksaksi ja ranskaksi, myös espanjaksi, etenkin lyriikkaa Federico García Lorcasta Samuel Beckettiin Samat sanat osoit taa kuitenkin Roinilan monipuolisuuden kirjallisena kommentaattorina. Roinila osallistui kirjallisuuskeskusteluun essein ja lehtiartikkelein, joita julkaistiin niin kirjal lisuuteen keskittyneissä kulttuurilehdissä kuin valtakunnan mediassakin. Samoihin sanoihin Kukkonen on valinnut näistä osan, Roinilan käännöstöiden esipuheita ja jälkisanoja sekä ennen julkaisemattomia ja julkaisunsa lunastavia tekstejä Roinilan kirjallisesta jäämistöstä.

KÄÄNNÖKSEN JA ALKUPERÄISTEKSTIN PERUSTAVA ERO

Roinila oli suunnitellut ennen kuolemaansa pitkään esseekokoelmaa kääntämistä koskien. Samat sanat on kuitenkin pikemminkin kirjoitusten kokoelma, jonka teksteistä osa on julkaistu jo ennestään eri kirjallisuuslehdissä. Kokoelmaan lukeutuu myös mainittuja Roinilan kään nösten esipuheita sekä jälkisanoja, mutta kokoelmassa julkaistaan ensi kertaa pari pidempää esseetä sekä lyhyempiä, mutta viimeisen päälle tyyliteltyjä fragmentteja.

Samat sanat on jaettu neljään temaat tiseen osioon, joista ensimmäinen käsit telee jollain tavoin kielen ihmettä, toinen

kääntämistä ja niin sanottua kielieroa, kolmas runouden kääntämistä ja neljäs kirjallisuutta monipolvisesti. Jako on onnistunut ja rytmittää sekä teemoittaa lukukokemusta sujuvasti, vaikkakaan kokoelman kirjoitukset eivät sijoitu kaava maisen jäykästi mainittuihin kategorioihin.

Roinilaa lukiessa tulee tunne, että pääsee oikeasti hetkeksi seuraamaan kääntäjän perspektiivistä ja ajattelun kulusta kirjallisuutta. Roinila ajattelikin, että kääntämisen työtä koskeva erikoisuus, kääntämistä koskevat pohdinnat, päässä tapahtuva ajattelukulku ei koskaan päädy tietoisuuteen. Prosessin kuvaileminen saattaa olla kääntäjälle itsekin hankalaa.

Roinilan teksteissä ihastuttavinta on hänen oma pohdintansa koskien kääntä mistä, kääntäjän tehtävää sekä kääntäjän suhdetta niin käännettävään kirjailijaan kuin lukijaan. Roinilan mestarillisuus kirjoittajana on huomata kääntämistä koskevien ongelmien ja työn luonteen kirjallinen arvo sekä kyetä kuvaamaan ja käsitteellistämään sitä. Tätä kautta avautuu uusi kirjallinen maailma ja kirjan luettua toivoo melkeinpä, että Roinilan kirjallisessa jäämistössä olisi materiaalia ansiokasta toimitustyölle tehneelle Kuk koselle toiseenkin kokoelmaan. Roinila korostaa kääntämistä koskevan työn tapahtumaa ja prosessia, jossa kirjoittami nen ja lukeminen sekoittuvat. ”Käännöstä syntyy aina: vasemmalta oikealle, virke kerrallaan, sivu ja sitten seuraava.”

Kokonaisuudesta välittyy Roinilan kääntämistä koskeva holistinen kokonais kuva. Ei ole sattumaa, että Roinila oli kääntäjänä kiinnostunut fenomenologiasta ja strukturalismista. Hänen pohdinnois saan pohjana on kielen fundamentaalisuus maailmaa koskevana, ruumiillisena ja yksi löllisenä kokemuksena. Roinila piti sanasta kielituntuma, saksaksi Sprachgefühl. Se oli ajatus uudesta ”aistista, jolla erottaa oikeat muodot vääristä niin kuin

syntyperäinen puhuja tekee”. Hän myös ajatteli ihmisen oppivan maailmaan (koke muksellisesti) samanaikaisesti kuin äidin kieleensä (tai useampaan kieleen).

Vastaavasti toinen perustava maail maa koskeva ihme on, että kielen merki tykset eivät käänny koskaan tyhjentävästi toiselle kielelle merkityksineen. Tätä Roinila nimittää kielieroksi, joka on hänen teksteissään jatkuvasti toistuva ihmet telyn kohde. Samoissa sanoissa tämä teemaa pääsee kuitenkin oikeuksiinsa erityisesti ennen julkaisemattomassa esseessä ”Paljon sellaista mikä ei käänny”.

Roinila puolustaa käännösten paikkaa alkuperäistekstien elämää jatkavina, itsenäisinä kirjallisina teoksina ja haastaa kirjallisuutta koskevia myyttejä jatku vasta alkuperäistekstin ja käännöksen välisestä vertailemisesta. Tätä ohjaa vahva ammattietiikka sekä kääntämistä koskeva luovuus-, uskollisuus- sekä uskot tavuuskriteeri. ”Kääntäminen tarkoittaa samuutta, mutta samuus on mahdotonta saavuttaa.”

NE SAMAT SANAT, JOTKA JÄIVÄT

Samat sanat on loistava nimi postuumille kirjoitusten kokoelmalle. Pidän nimestä siksi, että se voi antaa useamman merki tyksen. Se voi viitata nimenomaan kään täjän tehtävään, toisaalta käännöseroon, mutta myös kääntäjän vastuuseen uskolli suuskriteerin takaajana.

Toisaalta Samat sanat voi viitata mielestäni kirjan välittämään kuvaan siitä, että Roinila pohti jatkuvasti kääntämiseen ja kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä johdonmukaisella jatkuvuudella. Tämä myös oikeuttaa mielestäni perustellusti sen, että kokoelmaan on haluttu liittää hänen Bernhardin käännöksissä julkais tuja jälkisanoja sekä esipuhe mainittuun Merleau-Pontyn kirjoitusten kokoelmaan. Roinilan käännösten esi- ja jälkipuheet täydentävät kuvaa Roinilasta ”kääntä misen filosofina” ja kirjallisena kommen taattorina hänen muiden julkaistujen sekä julkaisemattomien tekstiensä kanssa ja todistavat hänen intohimoisen omistautu misensa pohtimiaan kysymyksiä kohtaan.

Näin välittyy myös ihmiselämän kokoinen käsitys kääntäjästä nimeltä Tarja Roinila, joka oli paitsi ilmiselvästi omistautunut työlleen, niin syttyi elämään kieltä koskevasta ihmettelystä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii kokoelmassa essee ”Monta kieltä, monta elämää”, jonka Helsingin Sanomat julkaisi varsin

Roinilan käännösten esi- ja jälkipuheet täydentävät kuvaa Roinilasta ”kääntämisen filosofina”.

pian Roinilan kuoleman jälkeen otsikolla ”Suomentajan viimeinen essee”. Nyt julkaistun editoimattoman version ohella kokoelma sisältää niin ikään Parnassossa postuumisti julkaistun esseen ”Kirjoita niin kuin siinä on”.

Samat sanat päättyy tyylikkäästi kahteen Roinilan julkaisemattomaan lyhyeen tekstiin ”Puhe” ja ”Ääni”. Näistä jälkimmäinen käsittelee äänen muistoa, sen resonointia, tässä tapauksessa Roinilan kuolleen isän kautta, mutta myös miten ääni kuuluu kirjassa. ”Kun rakastun ihmiseen, rakastun ääneen. Kun rakastun kirjaan, rakastun ääneen.” Roinilan ääntä on helppo rakastaa.

TÄYTTÄ VAUHTIA PAIKALLAAN

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. Suomentanut Einari Aaltonen. Tammi, 2022. Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos, 2022.

KRITIIKKI CARLOS LIEVONEN

PääHEnkilö matErialisoituu tilanteesta toiseen, pohtii asioita, käy keskusteluja... Juonta ei varsinaisesti ole, tai sen referoiminen kuulostaisi vähän tyhmältä... Tärkeintä ovat ideat ja hämmentävän todellisuuden jäsentä minen. Persoonaton päähenkilö toimii peilinä niin lukijalle kuin kirjoittajalle. Hän etsii sanoja just niille asioille, joita itsekin oon kelannut tosi paljon, hän potee nyky aikaa... Tässä on ajan kuva, kriitikko toteaa, kun ei tiedä miten suhtautua (salaa) mitäänsanomattomana pitämään sä nykyromaaniin. Ilmiö ei suinkaan ole uusi, mutta harva vieläkään osaa suhtau tua kovin luontevasti juonettomuuteen ja fragmentaarisuuteen. Sen sijaan kiitäm me muiden kehujen uupuessa kirjailijaa tarkkanäköisyydestä ja syväluoteisesta havainnoinnista. Sukupolvikokemus sanallistettu. Jatkokysymys kuitenkin kuuluu: mitä romaani sanoo ajastamme, sukupolvestamme? Eihän ajankuva voi olla pelkästään lukijan samaistumista siihen, että syödään sipsejä sängyllä Netflixin kysyessä ”Are you still watching?”

runoistaan ja muistElmistaan tunnetun Patricia Lockwoodin esikoisromaani Kukaan ei puhu tästä on rakenteeltaan huomattavan kaksi osainen. Teoksen alkupuolella eletään akuutisti ja fragmentaarisesti somessa ja kuvataan vilpitön kieli poskessa, mitä ja miten verkossa tapahtuu. ”Voiko koira olla kaksoset?” -twiitti ampaisee pää henkilön maailmankuuluisuuteen, ja pian ollaan maailmankiertueella pohtimassa kuuluisuuden ja enenevissä määrin koko olemassaolon alustaa. Kaikki on äärimmäisen outoa, mutta monella tapaa tuttua. Romaanin loppuosa koskee siskon synnytystä ja vapahtajamaisen lapsen vaikutusta päähenkilöön.

Toimittaja Iida Sofia Hirvosen esikoisromaani Radalla ei sisällä

seuraussuhdetta ja kehitystä ilmentä vää katkosta, joten se on edellistäkin vähemmän juonivetoinen kokonaisuus. Siinä fragmentaariset kohtaukset ovat etualalla ja punovat yhteen teemoja pikemmin kuin kertomusta tai yhtä hel posti jäsenneltävää teesiä. Päähenkilö vaeltelee päämäärättömästi ikuisessa yössä, käy juhlissa, keskustelee, käyttää ja pohtii huumeita, kokee...Kielen tasolla Lockwood on huumorin ja luovan lyyri syyden yhdistelemisen alkemisti. Vodaan lainata vaikka heti alusta: ”Hän avasi portaalin, ja ennen puoltamatkaa mieli tuli vastaan. Siellä oli trooppiset olot ja satoi lunta, sitten yleismaailmallisen myräkän ensimmäinen lumihiutale laskeutui hänen kielelleen ja suli.” Seuraa kaoottinen mutta hallittu vyörytys kaikkea sitä, mitä internet on banaaleimmillaan ja seksikkäimmillään. Suomentaja Einari Aaltosta on kiittämi nen uskomattoman sujuvasta suomennok sesta, etenkin Lockwoodin monisyistä ja internetin amerikkalais-yleismaailmallista kieltä ajatellen.

Hirvonen tekee kielellä jotakin vastaa vaa, mutta Lockwoodin pidättäytyessä synestesian ja huumorin loogisemmassa sävelessä Hirvonen hyödyntää puhekielen ohessa lähinnä huumauksenkaltaisten tilojen kuvauksia ja psykedeelistä sur realismia: ”Ehkä olen oikeasti kuollut siellä, mistä me tähän tultiin. Juomme kahvia tajunnan takahuoneessa, joku muu on kuvitellut meidät.” Hirvosen tekstin kompositiossa kiinnittää erityisesti huomiota tapaan, jolla fragmentaariset episodit liukuvat toisiinsa, saumattomasti

menettämättä kuitenkaan häkellyttävää kontrastiaan, kuin unessa.

HuumEEt ovat HirvosEn teoksessa merkittävässä osassa ja rinnastuvat luon nollisesti Lockwoodin internet-teemaan. Eräs kiinnostavimmista yhtymäkohdista on molempiin vahvasti liitetty riippu vuuden mahdollisuus, jota käsitellään teoksissa toisistaan räikeästi poikkeavin tavoin. Internet-riippuvuudella on Lock woodin romaanissa merkittävä osa, mutta se huipentuu lopussa melko teennäiseen ratkaisuun, joka saa kirjoittajansa vai kuttamaan vähintään kaksikymmentä vuotta vanhemmalta kuin on. Lockwood voisi oppia jotakin Hirvosen päähenki löltä, jolle huumeet ovat vain arkipäivää siinä mielessä, että niitä otetaan kun otetaan. Hahmon voisi kuvitella suh teutuvan internetiin vastaavalla tavalla, vaikka hän yhdistääkin todennäköisesti verkkoon useammin kuin kannabinoidei hin tai NMDAR-antagonisteihin. Radalla hahmot tuntevat rajansa sekä huume valistuksen valheet ja totuudet. Huumei den ongelmakäyttö tuntuu oikeastaan olevan seksiaddiktioon tai pakkomielteisiin verrattava etäinen poikkeus. Vastaavalla tavalla internet on vain osa elämää, jota on opittava käyttämään kuin työkalua. Esimerkiksi nettislangin tai fragmentaari

Hirvosen ja Lockwoodin ajankuvista voi ehkä päätellä nykyajan olevan huumetta.

suuden imeytyminen kieleen ei ole ehdot toman huono asia, sillä siitäkin voi tehdä runollista. Näkemys saattaa olla liiankin optimistinen, mutta jos internetiä tahtoo kritisoida, on siitä nähdäkseni sanottava muutakin kuin että se mädättää aivot ja että se tulisi asettaa prioriteettien listalla alemmas kuin äkillinen perhetragedia. Täysin päinvastaiselta kulmalta tekee kuitenkin myös mieli kysyä, mitä nyky ihmiselle on tapahtunut, kun emme enää osaa edes pilata elämäämme huumeilla?

niin edelleen. Sittemmin on ollut paljon puhetta kuplista, mutta on myös huo mautettu, etteivät kuplat sinänsä ole mitään uutta; se, mikä internetissä saa aikaan kitkaa, on kuplien kohtaaminen. Etäisyyksien ja ajan katoamisella on ollut vaikutuksensa. Maailmaa tuskin voi sanoa kyläksi, mutta internet on ainakin avannut tajunnan ovet lukemattomille uutis-, tietoja epätietovirroille, ja se on vaikuttanut merkittävällä tavalla kokemukseemme maailmasta sekä itsestämme sen osana.

Radalla sekä Kukaan ei puhu tästä ilmestyivät maailmaan, jossa pandemian ja sodan keskellä tapahtuu jatkuvasti.

Olemmeko liian terveystietoisia elämän optimoijia? Emmekö kykene nautintoon? Emme ainakaan sen yliannostukseen.

Toinen huumeiden ja internetin yhtymäkohta on ”mielen laajentuminen” sekä jännite yhtäältä ihmisten välisen yhteyden ja toisaalta yksilöllisen kokemuk sen syventämisen välillä. Mielen laajentu misella viittaan useimmiten psykedeelien kykyyn avata tajunnan ovet ja laajentaa kaikki aisteista ihmistenväliseen ymmär rykseen fraktaalinomaisesti jonnekin ikui suuden ja äärettömyyden irrationaaliseen välimaastoon Internetin ajateltiin ainakin sen alkuaikoina kykenevän johonkin vas taavaan. Puhuttiin ”maailmankylästä” ja

Kirjoittaessaan arjestaan ja sen tylsyydestä Hirvonen ja Lockwood tulevat kuvanneeksi kumpikin omalla tavallaan aikamme perimmäistä ristiriitaisuutta: kaikkea tapahtuu kovasti kaikkialla, mutta kun silmät vähänkin kääntyvät ruudulta poispäin, kohtaamme arjen sietämättömän liikkumattomuuden. Tapahtuuko sittenkään? Moni asia tulee kyseenalaiseksi, kun joudumme tietämään ja kuvittelemaan kaukaisia asioita käsit tämättömissä mittakaavoissa samalla, kun elämme ”oikeaa”, täysin käsitettävää mutta vähemmän stimuloivaa arkielämää. Lockwoodin näkökulma internetiin tuntuu sikäli osuvalta, että kyseenalaistaminen koskee usein arjen sekä omien tuntemus ten merkitystä. Kukaan ei puhu tästä tahtoo asettua tätä epäyksilöllistä ja tun teetonta kyseenalaistamista vastaan, joka esiintyy romaanin alkupuolella internetin ironisena – ja hulvattomana – suhtautumi sena lähestulkoon kaikkea inhimillistä kohtaan. Radalla on aistittavissa jotakin vastaavaa, vaikka sen ironia tuntuu apaattisemmalta ja ihmisiin itseensä pesiytyneeltä. Apatia ei kuitenkaan ole ehdottoman huono asia. Siinä missä Lock wood joutuu keksimään epäuskottavan ulospääsyn tragediasta, Hirvonen kohtaa sen suoraan ja etsii tapaa, jolla sen kanssa voisi elää. Internetin hektisyyden muuttu essa ruudun kehystämästä uutisvirrasta yleiseksi mielenalaksi, apatia tuntuu antavan enemmän toivoa kuin toivoton pa kofantasia. Lockwood käy romaanissaan

läpi optimismin ja sitten pessimismin tunteet internetiä kohtaan, mutta Radalla kuvaa suhtautumisemme nykytilannetta, jossa olemme jo ylittäneet niin optimismin kuin pessimismin ja saavuttaneet erään laisen melankolisen hyväksynnän tilan maailmaa yhdistävän teknologian suhteen.

sEkä radalla Että Kukaan ei puhu tästä ilmestyivät maailmaan, jossa pande mian ja sodan keskellä tapahtuu jatkuvasti kaikkea kaikkialla tosi paljon – olemme selvinneet yhdestä vuosisadan merkittä vimmistä kriiseistä, vaikka välittömässä kokemuksessamme olemme vain istuneet kotona pyjamahousuissa huomauttele massa, että kollegan mikki on taas pois päältä. Sama on ilmastonmuutoksen laita: maailmanloppu tulee ja minä tässä vaan katson meemejä, parhaassa tapauksessa poden tunnontuskia siitä, että jouduin ostamaan kaupasta muovikassin. Mitta kaavoja on vaikea suhteuttaa toisiinsa. Emme enää tiedä, kumpi on aidompi koke mus – hidas arki vai globaali tapahtumisen intensiivis-skitsofreeninen kakofonia – taiteilijat eivät tiedä kumpi on enemmän taiteen arvoista. Nykyromaaneissa tapah tuu usein eniten hahmojen pään sisällä, mikä onkin kuvaavaa. Mutta mitä siitä voi sanoa?

Hirvosen ja Lockwoodin ajankuvista voi ehkä päätellä nykyajan olevan huumetta, jota nautitaan sen itsensä unohtamiseksi. Nykyaika on yhtäältä päihdyttävää, toisaalta turruttavaa: se on kiehtovaa lupauksineen ja jo otettuine edistysaskeleineen, mutta se on myös tylsää ja hidasta paikallaan olemista, jonka ainoa anti ovat yhtäältä voimattomuuden ja pienuuden tunteet, toisaalta ihmisten ja inhimillisyyden syvä merkityksellisyys. On yksinkertaisesti yritettävä puuduttaa ja piristää sopivassa määrin. Internet on sekä syy että parannuskeino: se aiheut taa pakokauhua ja tylsistymistä, mutta tarjoaa myös huumeena lievitystä molempiin. Internet ei siis erityisemmin eroa ihmisyydestä sinänsä, mutta se on ehkä tehnyt siitä intensiivisempää.

IHMISEN YLI

Georges Bataille: ISOVARVAS. Artikkeleita, muistiinpanoja, tiedotteita. Toim. Anna Nurminen & Viljami Hukka. Suomentaneet Tiina Arppe, Roni Grén, Viljami Hukka, Ari Korhonen, Anna Nurminen, Sami Sjöberg & Eetu Viren. Tutkijaliitto, 2022.

KRITIIKKI JOONAS PULKKINEN

miksi mEidän tulisi olla kiinnostuneita Bataillesta juuri nyt?

Georges Bataillen teoksia ja tekstejä ollaan taas innostuttu suomentamaan lähivuosina. Bataillen pursuilevaan ja moni puoliseen kirjoitustyöhön nähden suomen nosten kanssa ei ole aiemmin intoiltu.

1986 suomennettiin Silmän tarina -novelli ja vähän ennen vuosituhannen vaihdetta tekstikokoelma Noidan oppipoika (1998) sekä Madame Edwarda -novelli (1998).

Oma kosketukseni Bataillen tuotantoon tuli nimenomaan Madame Edwardan kautta, kun löysin sen lukioikäisenä ko tikaupunkini kirjaston filosofianhyllyltä. Muistan edelleen elävästi, kuinka rivo tarina kuvaili naisen sukupuolielintä repa leeksi. Järkytyin ilmaisusta, mutta Bataille jäi vuosiksi pyörimään mieleeni kiehtovana hahmona, filosofian laitapuolen kulkijana, joka ei anna häpeän estää sukeltamasta ihmismielen syvänteisiin.

kiittää Bataillen palauttamisesta suo meksi käännetyn mannermaisen ajattelun kentälle. Silti on perusteltua kysyä: miksi suomentaa Bataillea nyt, 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen?

Isovarpaan teksteille sallii mielel lään tilaa nykyaikasessa ajattelu- ja keskusteluilmapiirissä.

Meillä ei ole enää Bataillen kaltaisia akateemikkoja. Žižekin vessanpönttöjutut kalpenevat ja tuntuvat laskelmoiduilta verrattuna Bataillen runkkauskuvauksiin. Siinä missä ajat ovat sinänsä sallivampia kuin ehkä Bataillen aikoihin, on myös tuomitseminen ja väärinymmärtäminen yleistynyt. Asioita sanottaessa on hyvä säilyttää selkeys, ettei kukaan ymmärrä väärin. Ajatukset koetaan usein tarpeel lisiksi tiivistää yksinkertaisiin ja lyhyisiin muotoihin, ettei vain syntyisi väärin ymmärryksiä ihmisten lukiessa ainoastaan klikkiotsikon.

Toisaalta akateeminen maailma elää myös tietynlaista kuivaa kautta ilmaisus saan. Filosofien sijaan meillä on filosofian tutkijoita, ja apurahojen perässä juokse villa tutkijoilla on tuskin koskaan hauskaa. Tutkimus ylipäänsä on keskittyneempää erilaisiin niche-aloihin. Perustavan laatuinen ihmisyyden, henkisyyden ja maailman tutkiminen ei kiinnosta, puhu mattakaan tietoisuuden äärirajoille venyttämisestä.

Bataillen suomentaminen jäi lähes kahdeksi vuosikymmeneksi tauolle. 2016 suomennettiin Uskontoteoria, ja 2020 ilmestyi Sisäinen kokemus. Uusin Bataillen kirjoitusten kokoelma kantaa nimeä Isovarvas yhden kokoelmaan sisältyvän nimen mukaan. Sekä Sisäisen kokemuksen kääntäneitä ja Isovarpaan käännös- ja toimitustyöhön osallistuneita Anna Nurmista ja Viljami Hukkaa voi

Teoria ja kokemuksellisuus on erotettu toisistaan. Molemmat on omilla tahoillaan kaupallistettu irvokkaiksi vääristymiksi itsestään. Tämän takia Bataillen leikittele vä kieli ja kaikkiin suuntiin kurkotteleva ilmaisu tuntuu puoleensavetävältä. Se muistuttaa siitä, että ihmisyydessä tietoi suus ja ruumiillis-tunteellinen kokemus kohtaavat ja niiden välistä rajaa voi pyrkiä kuromaan yhteen kielen avulla. Bataillen

Bataillelle erotisismilla on kyky sulattaa tai ylittää ihmisen subjektiivisuus.

teksteistä välittyy tietty kouriintuntuva kokemuksellisuus, pyrkimys kuvata kielellä koettua ja tehdä siitä teoriaa ja reflektoida sitä opittuun. Toisaalta tekstit muistut tavat siitä, että meidän tulisi myös osata nauraa itsellemme: Puhua ja kirjoittaa siitä naurettavuudesta ja absurdiudesta, jota ihmisyys on. Räjähtää nauruun ja vielä pieraista päälle.

Isovarpaan zinemäinen, kuvitettu muoto tukee myös tekstien sisältöä. Tekstien aiheet vaihtelevat politiikasta eläimiin ja ruumiinosista salaseuraan.

Lopputuloksena on päiväkirjamainen, intiimi kokonaisuus, jonka avulla tuntee pääsevänsä seuraamaan filosofin mielen liikkeiden poukkoilua aitiopaikalta. Luku kokemus on miellyttävästi tirkistelymäinen, mikä kertoo suomennoksen onnistunei suudesta. Tunne siitä, että kurkistaisin omin luvin Bataillen henkilökohtaisiin arkistoihin, on onnistuttu säilyttämään kielimuurin toiselle puolelle. Kenties sitä on onnistuttu jopa korostamaan.

Teosta voi lähestyä ja lukea monella tapaa, ottaa sen minkä kokee itselleen inspiroivaksi tai hyödylliseksi. Teoksen tekstit liikkuvat erilaisilla rajoilla. Ne eivät ole faktaa eivätkä fiktiota, eivät proosaa eikä runoutta. Välillä teksti sykähdyttää kauneudellaan. Esimerkiksi tekstissä Hiuskiehkurat kuvaus on kuin Woolfin Aaltojen yksinpuheluista:

...samalla tavoin kuin aurinko säteilee, räjähtää ja liekehtii, ja samalla tavoin kuin kasvimaailman kukat säteilevät, välkeh tivät ja kaunistava maata terälehtien hetkellisellä liekkimerellä, kirkastuneita ihmiskasvoja kruunaisivat hiuskiehkuroi den lieskat...

Kirjassaan Thirst for Annihilation (1992) filosofi Nick Land puhui Bataillen filosofiasta virulenttina nihilisminä tai kauhuna. Land tuntuu näkevän Bataillen

antihumanistina, jonka pyrkimys oli repiä ihmisyys kappaleiksi silkasta tuhoamisen ilosta. Tämä näkemys näyttäytyy itselleni korostetun negatiivisena, täynnä tiettyä maskuliinista uhoa, jota vain valkoinen mies lukemassa valkoista miestä voi tuntea. Itselleni Bataille näyttäytyy nyky päivänä ennemminkin lapsenomaisena ja uteliaisuuden ohjaamana. Hän rakentaa sanoilla sellaista todellisuutta, jota teko pyhän ja kliinisen maailman juurtuneet säännöt eivät ohjaa. Näin hän myös onnis tuu ylittämään arkitodellisuuden tavalla, johon harva nykyteoreetikko kykenee, ja tarjoamaan jotain, joka tuntuu tässäkin ajassa uudelta.

Bataillen herättämä ihastus kautta aikojen mitä erilaisimmissa yleisöissä kummunnee hänen kyvystään tavoittaa jotain ytimellistä monipuolisuudellaan. Bataille oli itse kiinnostunut rajakokemuk sesta (expérience limite), jossa subjekti irtautuu itsestään tai hajoaa. Bataille liitti rajakokemuksen käsitteen erotisismin käsitteeseen. Bataillelle erotisismilla on kyky sulattaa tai ylittää ihmisen subjektii visuus. Hänen mukaansa ”erotisismissa on kyse suostumuksesta elämään jopa kuolemassa”.

Monissa teksteissä on läsnä ajatus jonkinlaisesta ravistelusta, persoonan tai muun todellista ihmistä rajoittavan itseyden harhan muodostaman munan kuoren koputtelusta tarkoituksena saada se murtumaan. Eritoten Isovarpaan tekstit muistuttavat itselleni kielellä ja mielellä leikkimisen mahdollisuuksista. Erilaisista tavoista, joilla voimme katsoa ja kuvailla maailmaa, kertoa, siitä kuinka koemme asioita. Tarkastellen inhon ja ihmetyksen vallassa erilaisia elämänmuotoja ihaillen maailman kauneutta ja rumuutta ja antaen sen herättää meissä kaikki ne tunteet, joita se voi herättää.

Nick Land tulkitsi ajatusta erotisismis ta tuttuun negatiiviseen sävyyn todeten, että ”[e]rotisismi kalvaa meitä väistämät tömänä pahan voittona (täydellinen menetys).” Itselleni sopivampi kuvaus ero tisismin sekä ylipäänsä Bataillen katselu kulman luonteesta sellaisena kuin lukijana sen ymmärrän löytyy Clarice Lispectorin 1973 ilmestyneestä Água Viva-teoksesta:

Elävissä asioissa oleva luontainen erotisismi on hajallaan ilmassa, meressä, kasveissa, meissä, levittäytyneenä ääneni kiihkeyteen, kirjoitan sinulle äänelläni...

Ajatus elämästä kuolemassa on jatkuvuutta, muistutus siitä, että vaikka ihminen tuhoutuu, elämä tulee aina jatkumaan. Parhaillaan Bataillen kirjoitus on itsetietoista mutta ei lainkaan itse tarkoituksellista kuvausta tästä turhaut tavan järjettömästä mutta hetkellisen kauniista ihmiselämästä. Kaikki Bataillen sanoma ei ole minua varten, ja osa asioista tuntuu epärelevantilta tai yksinkertaisesti epäkiinnostavalta. Mutta ihmiskokemuk sen selittämisen ja ylittämisen halun äärelle, sen ollessa näin ylitsepursuava, ei voi muuta kuin pysähtyä ihailemaan.

Lähteet: Bataille, Georges: L’Erotisme, 1957 Lainaukset:

“Eroticism gnaws us as the inevitable triumph of evil (utter loss).” Nick Land, The Thirst for Annihilation (1992) (kirjoittajan suomentama)

“The eroticism inherent in living things is scattered through the air, in the sea, in the plants, in us, scattered in the vehemence of my voice, I’m writing you with my voice...”

Clarice Lispector, Água Viva (1973) (kirjoittajan suomentama)

Parhaimmillaan Bataillen kirjoitus on itsetietoista, mutta ei lainkaan itsetarkoituksellista kuvausta turhauttavan järjettömästä ihmiselämästä.

HUMANISMI ETSII

UUTTAA MITTAANSA

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä. Into Kustannus, 2022.

KRITIIKKI OSKAR LINDMAN

Elisa aaltola toimii eläin- ja ympäristöetiikan dosenttina ja tutkijana Turun yliopistossa. Hän kuvaa kirjassaan Esseitä eläimistä osuvasti, kuinka hänen maailmankatsomuksensa alkaa vihertää, lähtien jo lapsuudesta ja nuoruudesta ja kaikista niihin liittyvistä muistoista. Aaltola kirjoittaa elävästi ja kuvaillen, tehden tarkkoja huomioita. Kerronnassa lomittuvat alitajuiset kokemukset ja niille myöhemmin annettavat merkitykset.

Kappale nimeltä Muisti, joka kirjan aloittaa, alkaa näin: ”Ensimmäinen muisto: Seison hiekkaisella pihamaalla. Hyönteiset surisevat ilmassa, aurinko on kirkas, aikuiset kulkevat kauempana rappusilla. Huomaan suuren perhosen, joka on väriä, olento ja ihmeellinen. Alan kulkea tämän perässä unohtaen kaiken muun.”

Hän muistelee, kuinka sulki tämän perhosen juomatölkkiin ikään kuin turvaan, mutta perhonen ei päässyt ulos, vaikka kuinka pyristeli. Aikuisetkaan eivät voineet asiassa auttaa, sillä Aaltola ei vielä osannut puhua.

Toinen, myöhempi muistikuva hänellä on lehmästä, jonka päähän hän törmäsi jo hieman vanhempana juostessaan. Vain lehmän pää näkyi aitauksesta ja Aaltola jäi ihmettelemään, mihin loppu lehmästä mahdollisesti on joutunut, se oli ikään kuin leikattu pois tästä maailmasta.

Filosofi Henri Bergsonia kirjassaan Elisa Aaltola mukailee näin: ”Menneet kokemukset tihkuvat muistin kautta nykyisyyteen ja nykyisyys puolestaan pulppuaa takaisin menneisyyttä koskeviin muistoihin. Muisti ei siis ole millään muotoa pysyvää”.

Filosofi Jacques Derrida taas kerran havahtui kissansa tuijotukseen. Hän heräsi siihen, että kissa olikin havaitseva, älykäs subjekti. Kun ennen ihminen oli ainoa subjekti, eläinmaailma taas oli objekti. Samaa tuumi toinen filosofi George Berkeley. Uskottiin, että vain ihminen kykenee tiettyihin asioihin,

kuten rakentamaan työkaluja tai luomaan kulttuuria.

David Hume taas klassisesti kysyi: jos puu kaatuu metsässä, eikä sitä kukaan kuule, onko se oikeasti tapahtunut? Vain toimiva subjekti eli ihminen voi tämän todeta, mitä taas eläin eli objekti ei voi.

Jokainen nuori orientoituessaan maailmaan ja vanhetessaan elää tällais ten tiettyjen avainkokemusten kautta. Ne muokkaavat meidät sellaisiksi kuin nykyisin olemme.

merkkejä rajustakin kulutuksesta, teol lisuudessa ja maataloudessa käytettiin myrkkyjä ja jätevedet päästettiin puhdis tamattomina vesistöön.

Ympäristöajattelu lähti ruohonjuuri tasolta. Yksittäiset elämänvalinnat ohjasivat tehokkaimmin myös toimintaa yhteiskunnallisella tasolla. Vasemmisto oli pitkään kiinni teollisessa historiassaan, vasta uusi vasemmisto nosti esiin myös ympäristökysymykset. Ehkä perus duunaria satamassa tai tehtailla ei niin ympäristökysymykset kiinnostaneetkaan.

Muistan omasta nuoruudestani, että yhteiskunnallinen heräämiseni kohdistui lähinnä sosiaalisiin oloihin, köyhälistöön, nälänhätään ja sotiin. Silloin ympäristö aate vasta alkoi ottamaan tuulta purjei siinsa. Nykyään se on tiedostavan nuorison aika ”must” juttu.

Asiassa on pienen itseripityksen ja -tilityksen paikka yhteiskunnassa aktiivisil le yhteiskuntatieteilijöille ja humanisteille.

Humanistit ajattelivat ihmisen olevan kaiken mitta, eli luontoa ei laskettu kalkyy liin mukaan. Komentotalous tuli rymisten alas Neuvostoliiton kaaduttua. Kaiken kurjuuden päälle ei riittänyt tarmoa huolehtia ympäristöstä ja tuloksena olikin täysi ympäristökatastrofi. Sittemmin on lähdetty rakentamaan regulaatiota, kuten päästökauppaa. Valtio on tullut ikään kuin apuun.

Alettiin ajatella, että tärvelemällä ympäristöä tärvelemme myös toisen omistusta. Omaansa saa tärvellä, mutta ei muiden. Aikanaan ympäristössä näkyi

Syväekologinen ajattelu on nostanut päätään. On nähty, että ihmiskunnan on elettävä luonnon ehdoilla, ei päinvastoin. Meidän pitää sulautua sinne, missä alku perämmekin on, eli luontoon.

Kun ennen ihminen oli ainoa subjekti, eläinmaailma taas oli objekti.

JAKOLINJOJA EUROOPPALAISESSA VASEMMISTOSSA

TEKSTI: OSKARI PÄÄTALO & PINJA VUORINEN KUVAT: HILLA KOSKELA

European Left on kattojärjestö, joka kokoaa alleen vasemmistopuolueita aina Suomesta Portugaliin, joista jälkimmäi sessä isännöintiin tämänvuotista kesä yliopistoa kauniissa ja helteisessä Aveironin kaupungissa. Tapahtumassa käytiin ajan kohtaisia keskusteluja paneeleissa, työ pajoissa ja suomalaiseen makuun halpojen tuoppien ääressä.

Tämän vuoden kesäyliopiston teemana oli sota. Teema ei yllätä, kun kontekstina on Venäjän helmikuussa aloittama hyökkäys sota Ukrainassa. Laajamittainen sota Euroopassa tuli lähes kaikille enemmän tai vähemmän shokkina, vaikka Venäjä on jo vuodesta 2014 miehittänyt Krimin niemimaata. Tämä on pakottanut myös puolueet ympäri Euroopan tarkastele maan ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjo jaan ja myös suhtautumistaan Venäjään. Vasemmistopuolueet eivät ole poikkeus, vaan yksi tahoista, joka on joutunut reflek toimaan linjojaan eniten.

Vaikka kesäyliopistossa vallitsi yhtei nen käsitys siitä, että vasemmisto yhä asettuu sotaa vastaan, oli näiden kahden sanan merkityksestä suurta eripuraa. Joillekin sodan vastustaminen tarkoitti kaikesta aseellisesta toiminnasta ja sen tukemisesta kieltäytymistä. Tästä näkö kulmasta asevienti Ukrainaan ei olisi missään tilanteessa hyväksyttävissä. Myös eri eurooppalaiset vasemmisto puolueet ovat painineet tämän kanssa.

Esimerkiksi Ruotsissa Vänsterpartiet asettui hankalaan tilanteeseen, kun puolue ensin vastusti asevientiä, mutta muutti linjaansa pikaisesti. Ne, jotka eivät kieltäydy aseviennistä kategorisesti, taas joutuvat miettimään, missä määrin asevarustelua voi tukea, jos sitä käytetään puolustukseen, ja mikä on hyväksyttävä määrä puolustusbudjetin kasvattamiseen, kun moni muu yhteiskunnan ala kaipaa kipeästi tukea.

ANTI-IMPERIALISMI KANSAINVÄLISISSÄ SUHTEISSA

Yksi paljon kevään ja kesän aikana esillä olleista näkökulmista kansainväliseen politiikkaan ja Venäjän hyökkäykseen on anti-imperialismi. Ensiksi on määritel tävä mitä termillä tarkoitetaan: lyhyesti imperialismi on suurvaltapolitiikkaa, jossa suurvalta pyrkii kasvattamaan valtaansa esimerkiksi aluevaltauksin. Se voi olla myös taloudellista tai kulttuurillista, jolloin suurvallalla on mahdollisuus määrittää merkittävin osin kohdemaan taloutta tai kulttuuria. On kuitenkin syytä erottaa anti-imperialistinen liike, jota artikkelissa analysoimme, imperialismin vastusta misesta ylipäänsä. Anti-imperialismi liikkeenä, kuten sitä tässä kontekstissa käytetään, kuvaa ajatusmaailmaa ja poliit tista liikettä, jossa Yhdysvallat nähdään merkittävimpänä imperialistisena toimi jana. Sitä kautta se nähdään usein myös

ainoana imperialistisena valtana, jonka toiminnalla on merkitystä. Muiden fakti sesti imperialististen toimijoiden teoista ollaan valmiita hiljenemään, sillä niiden kritisointi pelaisi Yhdysvaltojen pussiin.

Tämä asettaa anti-imperialistiset sodanvastustajat hankalaan asemaan. Koska Venäjä haastaa Yhdysvaltojen hegemonisen aseman, on sen tekoja hankala vastustaa. Jos Venäjä kykenee heikentämään Yhdysvaltoja, on sen vahvistuminen hyvä asia. Samalla tämä perspektiivi tarkoittaa, että sodan vas tustajat päätyvät periaatteessa hyväksy mään Venäjän hyökkäyssodan – tai vähintään argumentoimaan, että sota on väärin, mutta ukrainalaiset eivät saa puolustautua siltä.

Tämä näkyi myös Aveiron auringon alla. Eräässä Ukrainan sotaa läpikäyvän paneelin yhteydessä piti puolalainen tove rimme puheenvuoron aseavun tärkeydestä. Hän korosti ukrainalaisten tekevän vas tarintaa demokratian ja oman olemassa olonsa puolesta. Vastaus tähän järkytti. Ajatus oli monille länsieurooppalaiselle niin radikaali, että heille tuntui olevan päivänselvää puolalaisen toverimme haluavan Yhdysvaltojen vaikutuspiirin laajenemista, venäläisten tappamista ja Venäjän ydinpommittamista. Kirsikkana kakun päällä muuan tšekki lähestulkoon lainasi puheenvuorossaan Putinin sota mylvintää ja viittasi tuhoamissotaan anti fasistisena erikoisoperaationa.

Pian kesäyliopiston rupatteluringit olivat jakautuneet maantieteellisesti kahteen: meihin suomalaisiin ja muihin itäeurooppalaisiin, jotka kannattivat asevientiä Ukrainaan sekä puheissaan ”diplomatiaa sodan osapuolten välille” vaatineisiin länsieurooppalaisiin.

Heinäkuun alussa Vasemmistonuoret lähetti kuusihenkisen, helteitä himoitsevan delegaation European Leftin eli Euroopan vasemmistopuolueen kesäyliopistoon.

Länsieurooppalaisen anti-imperialistin historiastaan kantama syyllisyyden taakka on niin valtava, että se pidättää näkemään koko maailman mustavalkoisesti. Jokai seen tapahtumaan voi reagoida ainoas taan olemalla joko paha lännen puolella oleva imperialisti tai hyvä anti-imperialisti. Tuskin hän tulee edes pohtineeksi itse imperialismin määritelmää ja pelkästä vihastaan historiallisesti syyllistä länttä kohtaan päätyy mitä kömpelöimpiin ja tuhoisimpiin poliittisiin johtopäätöksiin, kuten Venäjän tai Israelin kansanmurhai sen laajentumispolitiikan tukemiseen.

VASEMMISTO JA VASTASAKSALAISUUS

Toinen mielenkiintoinen geopoliittinen liittouma onkin antideutschet, suorana käännöksenä vastasaksalaiset. Anti deutschet ovat saksalainen poliittinen liike, jonka pääteesit ovat saksalaisen nationa lismin sekä antisemitismin eli juutalais vastaisuuden vastustaminen. Koska Saksa valtiona ja saksalaiset kansana ovat olleet historiassa päätekijänä juutalaisten systemaattisessa kansanmurhassa, tarkoittaa se, että antisemitismiä vastus taakseen on Israelia tuettava kyseen alaistamatta sen toimintaa.

On selvää, että antisemitismiä on vastustettava siinä missä muitakin sorron ja syrjinnän muotoja. Ongelmallisen

antideutschejen analyysistä tekee se, että se asettaa Israelin valtiona erityiseen asemaan ja siten hyväksyy ja usein myös tukee sen palestiinalaisiin kohdistamaa systemaattista sortoa ja ihmisoikeus loukkauksia. Antideutschet eivät ole ainoita jotka tekevät näin, mutta he ovat poikkeus vasemmistolaisessa liikkeessä.

Mielenkiintoisen vastasaksalaisesta liikkeestä tekee myös se, miten he laajen tavat anti-imperialistien “viholliseni vihollinen on ystäväni” -ajattelumallin muotoon “ viholliseni vihollisen ystävä on ystäväni”. Vastasaksalaiset ovat Yhdys valtojen politiikan puolustajia, sillä onhan Yhdysvallat merkittävin Israelin tukija. Länsieurooppalainen anti-imperialisti ja saksalainen vastasaksalainen löytävätkin logiikastaan yhteisen polun. Historiallinen väkivalta yhteen suuntaan tarkoittaa, että sen päälaelleen kääntäminen, jos ei nyt tuo oikeutta, niin ainakin on parasta mihin voi pyrkiä.

Lähtökohtana syyllisyys omasta histo riasta, kauna, sekä halu kostaa ovat täysin ymmärrettäviä ja inhimillisiä; ovathan länsimaat painaneet muuta maailmaa vuosisatoja alaspäin, holokausti on ihmis kunnan historian kamalimpia tapahtumia, juutalaisviha ei ole vieläkään loppunut ja imperialismin todellinen hinta sorretuille kansoille on yhä perimättä. Ongelmallisen tästä lähtökohdasta tekee se, että sen

varjolla ollaan valmiita katsomaan läpi sormien muiden ihmisoikeusrikkomuksia.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuomitaan, mutta ukrainalaisten tukeminen muuten kuin sanoin tarkoittaa sitä, että kannat taa Yhdysvaltojen maailmanvaltaa (ja Venäjän ydinpommittamista, somehow).

Palestiinan miehitys Israelin toimesta on “monimutkainen kokonaisuus” – mutta sitä ei saa tuomita, saati yrittää purkaa esi merkiksi boikotin keinoin. Menneisyytensä taakasta anti-imperialistit ja antideutschet päätyvät tukemaan asioita, jotka he toisen toimijan tekemänä tuomitsevat.

Oikeudenmukaisen maailmanjärjes tyksen rakentaminen ei onnistu, jos se perustuu hyvä vastaan paha -jaottelulle, tekevätpä sen sitten terrorisminvastaisen sodan nimissä maailmaa valloittavat liberaalit tai itseään vasemmistolaisiksi nimittävät kaunaiset ihmiset. Moni napaisessa maailmassa myös toiminnan ja analyysin on oltava moninapaista.

Aidosti solidaarinen ajattelu ymmärtää historialliset valtasuhteet ja pystyy silti tunnistamaan ukrainalaisten ja palestiina laisten toimijuuden sekä tuen tarpeen.

Se näkee erilaisia sortojärjestelmiä eri konteksteissa ja pystyy toimimaan niissä kaikissa sorron poistamiseksi.

VASEMMISTONUORET

Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499

toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi

PUHEENJOHTAJA

Pinja Vuorinen 050 501 9721 pinja@vasemmistonuoret.fi

PÄÄSIHTEERI

Amro el-Khatib 045 644 7880

paasihteeri@vasemmistonuoret.fi

VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA

Minerva Skyttä 050 472 1046 minerva@vasemmistonuoret.fi

PIIRIJÄRJESTÖT

YHTEYSTIEDOT ETELÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki

Toiminnanjohtaja: Jasu Setälä, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi

HÄMEEN VASEMMISTONUORET

Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere

Toiminnanjohtaja: Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi

ITÄ-SUOMEN VASEMMISTONUORET

Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu

Piirisihteeri: Tuomas Hiltunen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

KAINUUN VASEMMISTONUORET

Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi

KESKI-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Vaasankatu 10 40100 Jyväskylä

Piirisihteeri: Akseli Immonen, 0400 671 686 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi

JÄRJESTÖSUUNNITTELIJA

Arla Kaukua 045 662 8206

arla@vasemmistonuoret.fi

TOIMINTA- JA TOIMISTOSIHTEERI

Sebastian Duran 045 348 5499

sebastian@vasemmistonuoret.fi

TAPAHTUMASUUNNITTELIJA

Mika Ketu 0453519917 mika@vasemmistonuoret.fi

Liity liittoon!

LAPIN VASEMMISTONUORET

Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi

Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 700 0219 lappi@vasemmistonuoret.fi

POHJOIS-POHJANMAAN VASEMMISTONUORET

Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu

Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä, pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi

SATAKUNNAN

VASEMMISTONUORET

Eteläpuisto 14 28100 Pori

Piirisihteeri: Vilho Vuorinen, 044 988 1886 satakunta@vasemmistonuoret.fi

VARSINAIS-SUOMEN

VASEMMISTONUORET

Hakakatu 12 20540 Turku

Piirisihteeri: Joonas Jormalainen, 045 1312 552 varsinais-suomi@vs-vanu.fi

vuodesta

KUIN HEIKOILLA JÄILLÄ KÄVELYÄ

Tuntuvan taloudellisia vuosietuja

omistajuutta

Vaikuta talouselämään Vaikuta yhteiskuntaan