__MAIN_TEXT__

Page 1

MIELIPIDE- JA KULTTUURILEHTI

34.  VUOSIKERTA

Libero

L UO NT NT O MM MM E

1 / 2020

IRTONUMERO  6 €


Libero 1 / 2020

3

L UO NT NT O MM MM E

PÄÄKIRJOITUS Luontomme uudelleenarviointi.

Liban Sheikh

METSÄLÄHIÖLARPPI Ott Kagovere, Kaisa Karvinen ja Tommi Vasko toimittivat lokakuussa muotoilua ja arkkitehtuuria roolipelaamisen kautta tarkastelevan kirjan Borrowing Positions. Karvinen ja Vasko toteuttivat kirjan teemojen pohjalta lehteen larpin. Kaisa Karvinen ja Tommi Vasko

5

28

Joonas Pulkkinen

4

PUHEENJOHTAJAN KOLUMNI

TIINA Seksityön ja seksin ostamisen lainsäädännöllinen uudelleenarviointi edellyttää yhteistyötä seksityöntekijöiden kanssa. Tiina Turunen 6

IRRALLISTA Synopsis näytelmälle Paikkalinnut ja

26

TÄÄLLÄ ON VAIKEAA HENGITTÄÄ

Gretan hymy unessa tuo runoilijalle toivoa. Runoilija pohtii silti, mikä on taiteen rooli ilmastokriisin aikana. Essi Leppänen

8 HYVINVOINTIMALLI 20-LUVUN SUOMEEN Sosiaalityön emeritusprofessori Jari Heinonen

KRITIIKKI Akseli Ekola tarkastelee lähivuosina suomeksi julkaistua Marx-kirjallisuutta. Joonas Pulkkinen pohtii kysymystä ihmisen eläinsuhteesta Jacques Derridan kirjan Eläin joka siis olen kautta.

perää kirjassaan hyvinvointimallilta suuria reformeja. Oskar Lindman

36

surullisen kalastajan talvi.

10

KÄDET MULTAAN! Ekologisesti kestävää yhteiskuntaa ei ole mahdollista rakentaa ilman todellista herkkyyttä paikalliselle luonnonympäristölle ja sen tarjoamille elinehdoille. Syväekologisen kulttuurilehti Elonkehän päätoimittajien dialogi. Kaisa Naukkarinen ja Osma Naukkarinen 12

TARVITAANKO YDINVOIMAA? Ilmastokriisi

pakottaa vähentämään fossiilisten energianlähteiden määrää. Ydinvoiman kannatus lisääntyy esimerkiksi energiantuotannon omavaraisuusasteen takia, mutta tarvitaanko ydinvoimaa todella? Tuuli Kokkonen

14 MARSSIJOITA, TUTKIJOITA JA MUITA AKTIIVISIA NUORIA Börje Mattsson oli yksi 1960luvun kulttuuriradikaaleista ja rauhanaktiiveista. Hänen mukaansa poliittiset aatteet ylittänyttä nuorisoliikehdintää erotti puoluerajojen sijaan erottelu ”tutkijoiden” ja ”marssijoiden” välillä. Juhana Unkuri

18 PERINTEEN JA MODERNIN RISTITULESSA Saamelaisaktivistille, kulttuurin moniottelijalle ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaalle Niillas Holmbergille ekologinen ajattelu on osa alkuperäiskansojen vuosituhansia pitkää historiaa. Hän on myös suuri mäkikotka Janne Ahosen ihailija. Susanna Vilpponen

32

HUOLI ÄÄNIKIRJASTA Kirjailija Laura Lindstedt avasi Helsingin Sanomien uudenvuoden puheenvuorossaan keskustelun äänikirjojen suosiosta ja kirjankustannusalan tulevaisuudesta. Uhkaako äänikirja todella kirjaa mediana ja kirjallista kulttuuria, onko vastakkainasettelu tekstin ja äänen välillä edes mielekäs? Marja Viitahuhta ja Taneli Viitahuhta 40 MAASTOPUVUN SUKUPUOLEEN TUTUSTUMASSA Liberon entinen päätoimittaja kävi toimittajille ja viestinnän ammattilaisille suunnatulla maanpuolustuskurssilla tutustumassa Puolustusvoimiin ja Puolustusvoimien pr-toimintaan. Samalla hahmottui armeijan rooli sukupuolten tasa-arvoa koskevissa kysymyksissä. Niko Peltokangas

42 ¡LA REVOLUCIÓN VIVE, VALLANKUMOUS ELÄÄ! Etelä-Amerikan poliittinen liikehdintä näkyy myös Latinalaisen Amerikan elokuvan teemoissa. Mikael Antonio Leskinen

46

JÄRJESTÖSIVUT Vasemmistonuorten poliittinen ohjelma on julkaistu. Jaostoihin ja poliittisiin työryhmiin ilmoittautuminen jatkuu. Tammikuussa aloittanut uusi pääsihteeri Henrik Jaakkola visioi järjestön toimintakenttää vuosikymmenen alussa.

KANNEN KUVA   KATRI NAUKKARINEN


PÄÄKIRJOITUS

KUVA: PINJA NIKKI

LUONTOMME UUDELLEENARVIOINTI TÄMÄN LEHDEN  teemana on otsikko ”Luontomme”. Otsikko alleviivaa väistämätöntä tosiasiaa, että luonto on toisaalta meille kaikille annettu, toisaalta me olemme myös vastuussa siitä. Ilmastonmuutoksen aikakaudella tämän tulisi olla itsestäänselvyys, mutta totuudesta ja faktoista käydään myös taistelua. Tästä esimerkkinä ovat ilmasto­denia­ listit. Planetaarinen vastuu ei ole kaikille itsestäänselvä asia. Disinformaation ohella on yhteisöjä, jotka tuottavat sosiaalipsykologisesti illuusion, jossa tieteellinen näyttö ja tosiasiat tulevat merkityksettömiksi. Lehden teema alleviivaa myös länsi­maalaisen ihmisen tapaa tehdä erottelu luonnon ja kulttuurin välille määrittämättä tälle kuitenkaan selkeää jakolinjaa. Luonto ei ole mikään vieras paikka, johon mennä hetkeksi käp­päilemään ja ihastelemaan ja josta poistutaan voimaantuneena ja virkistäytyneenä takaisin kulttuurin pariin. Jokainen ihminen tarvitsee uudenlaisen perspektiivin käsittääkseen, että luonnon monimuotoisuus, kantokyky ja tulevaisuus on yksin ja ainoastaan ihmisestä riippuvainen asia. Me tarvitsemme luontoa, mutta luonto tarvitsee ikävä kyllä vielä enemmän meitä. Säilytin pääkirjoituksen ja lehden teeman alkuperäisen idean, mutta tätä kirjoittaessani elämämme maailma muuttuu kertaheitossa kenties radikaaleimmalla tavalla sitten syyskuun 11.päivän terrori­tekojen vuonna 2001. Korona­virus

COVID-19 on paitsi esimerkki siitä, minkä­laisia hallitsemattomia uhkia elämäämme globaaliin maailmaan liittyy, myös hälytys elämäntavasta, jossa globaali verkottuneisuus tulee arvioida uudella tavalla. Tilanne on uudelleen­ arvioinnin sekä uuden näyttämön avautumisen paikka kansainvälisille suhteille ja kestävämmälle inhimilliselle kulttuurille. En tiedä, miten pandemia on edennyt, kun tämä lehti ilmestyy. Tiedän, että kriisin aikana moni huolehtii läheisistään, tervey­destään, toimentulostaan sekä perustellusti tulevaisuudesta. Koska tilanne koskee koko ihmiskuntaa, ajattelen, että kriisissä on myös mahdollisuutensa hidastaa kiihtyvää kehitystä. Tehdä uudelleen arvio ihmisen luonnosta, hitaammin ja hallitummin tulevaisuuteen kuljettavien rattaiden nopeudesta. Runoilija Bertolt Brechtin tunnetun runon mukaan synkkinä aikoina ”silloinkin lauletaan synkistä ajoista”. Haluaisin kuitenkin uskoa, että meillä on mahdollisuus laulaa myös toivosta ja valosta, luonnon hitaasta uudelleen heräämisestä, johon ihmisellä on tasapainoisempi suhde. Voimia aikaan, uskoa tulevaan.

Joonas Pulkkinen

Päätoimittaja

Nuorten kulttuuri- ja mielipidelehti • Perustettu vuonna 1987 • Kultti ry:n jäsen • Kustantaja: Libero ry • Päätoimittaja: Joonas Pulkkinen • AD: Kaarina Tammisto • Fontit: Lyyra / Schick Toikka, Happy Times at the IKOB / Velvetyne • Osoite: Lintulahdenkatu 10, 2. kerros, 00500 Helsinki • Palaute ja juttutarjoukset: toimitus@liberolehti.fi, 040 067 8839 • Tilausasiat: tilaukset@liberolehti.fi, 045 348 5499 • Painopaikka: Waasa Graphics, Vaasa, painettu ympäristöystävälliselle paperille ympäristöystävällisessä painossa • ISSN 0783–6198 • Libero on Vasemmistonuoria lähellä oleva, journalistisesti riippumaton aikakauslehti. • Tilaushinta 20 €, tukitilaus 50 € • www.liberolehti.fi • Taiteen edistämiskeskus on tukenut Liberoa kulttuurilehdille suunnatulla avustuksella.

LIBERO 1/2020

3


KOLUMNI   LIBAN SHEIKH

OLEN USEIN  kuullut toisteltavan fraasia siitä, että olemme aikakautemme tienhaarassa. Uuden vuosikymmenen ensimmäisenä keväänä tämä realisoituu konkreettisesti. Koronaviruksen aiheuttaman pandemian torjuminen on muuttanut lyhyessä ajassa arkeamme, yhteiskunnan toimintoja sekä poliittista tahtotilaa aivan ennennäkemättömällä tavalla. Olemme siirtyneet Suomessa poikkeustilaan, jollaista ei ole nähty yli 70 vuoteen. Maaliskuussa 2020 Suomeen julistettiin laaja poikkeustila. Samalla hallitusohjelmaa sopeutettiin ja suuryrityksille, pankeille sekä työmarkkinoille alettiin pumppaamaan rahaa yhteiskunnan perustoimintojen turvaamiseksi. Pandemian luoma yhteiskunnallinen poikkeustila tuo näkyville myös sosiaa­ lisen eriarvoisuuden, sillä ihmisten mahdollisuudet elää ja pärjätä uudessa rajatussa arjessa ovat erilaiset riippuen sosioekonomisesta asemasta ja toiminta­ kyvystä. Samalla korostuu vanha viisaus siitä, että yhteiskunnan hyvinvointi on kiinni aina heikoimman jäsenensä pärjäämisestä – ei vahvimpien rikkauksista. Kaikilla meillä ei ole mahdollisuuksia työskennellä kotoa käsin, ja useat yhteiskunnan osattomat, kuten kodittomat, paperittomat ja toimintakyvyltään

moninaiset ihmiset, ovat vahvemmin omillaan. Poikkeustila vaatiikin paluuta solidaariseen kanssaelämiseen. Se nostaa myös esille yhteiskunnan kivijalan: yhteiskunta perustuu naisenemmistöisten alojen työhön. Hoiva-, hygienia- sekä kaupan alan ammattilaiset ansaitsevat kiitoksemme yhteiskunnan pyörittämisestä myös poikkeusoloissa. Pandemiaan varautuminen antaakin meille jokaiselle mahdollisuuden havainnoida yhteiskuntaa sekä pysähtyä ja miettiä, mikä on oikeasti tärkeää tässä maailmassa. Uskon, että sukupolvinäkökulmasta nykyinen kriisitietoisuus ei ole

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.

4

LIBERO 1/2020

myöskään poikkeus, vaan ennemminkin sääntö. Olemme eläneet useat talous­ lamat, finanssikriisin sekä jatkuvan ympäristökatastrofin varjossa kymmeniä vuosia. Omaamme samalla kuitenkin ratkaisut, ja pandemiakriisi voi yhdistää ylitse puoluepoliittisten jakolinjojen. Nyt meillä on mahdollisuus vauhdittaa siirtymää hiili­neutraaliin kiertotalouteen, jos kohdistamme toimenpiteemme oikein. Vanhasta rahapolitiikasta tulee luopua ja tukipakettien miljardit kohdistaa ekologisen ja sosiaalisen talouden rakentamiseen. Vasemmistonuoret ovatkin vuosikymmeniä vaatineet inhimillisempää ja ekologisempaa yhteiskuntaa, ja me ymmärrämme, että poliittisten ratkaisujen tulee olla tällä hetkellä pitkä­ jänteisiä. Yhteiskuntapolitiikalla, jota teemme nyt, on suora vaikutus myöhempiin skenaarioihin.  Laajojen poliittisten keskustelujen lisäksi olemme velvollisia myös huolehtimaan hygieniasta sekä auttamaan läheisiämme. Poikkeama arjessa mahdollistaa nyt uudenlaisen yhteisöllisyyden ja antaa tilaa levätä. Pidetään siis toisistamme huoli ja muistetaan, että ilmastotietoisen (etä)aktivismin aika on nyt. Solidaarista ja terveellistä kevättä kaikille!

KUVA: PINJA NIKKI

POIKKEUSTILA, TIENHAARAT JA TULEVAISUUDEN MAHDOLLISUUDET


KOLUMNI   TIINA TURUNEN

SEKSIN OSTAMISEN KRIMINALISOINTITARVE ON ARVIOITAVA UUDELLEEN KIRJOITIN TALVELLA  oikeusnotaarin lopputyöni seksin ostamisen kriminalisoimisesta. Tarkoitukseni oli selvittää, onko kriminalisointi tarpeellinen, tehokas ja hyväksyttävä toimenpide. Suomessa rikos­lailla kiellettyä on tällä hetkellä seksin ostaminen vain silloin, kun seksipalvelujen myyjä on parituksen tai ihmiskaupan uhri, ja silloin, kun myyjä on alaikäinen. Sen sijaan Ruotsissa seksin ostaminen on kielletty kokonaisuudessaan. Ruotsin täydellinen ostokielto on kiinnostanut Suomenkin lainsäätäjää, ja myös meillä on ehdotettu täyskieltoa – hallituksen esityksessä vuonna 2005 ja viime vuosi­kymmenellä monessa poliittisessa kannanotossa. Suomen rikosoikeusjärjestelmä perustuu humaaniselle ja rationaaliselle ajattelulle, joka suhtautuu uusiin kriminalisointeihin varauksellisesti. Tämä on tärkeää, koska rikosoikeus on oikeus­ valtiossa äärimmäistä julkisen vallan käyttöä: pakko­valtaa, jonka täytyy olla aina viimesijainen keino puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Prostituutioon liittyvien kriminalisointien arviointi on aina erityisen vaikeaa, koska ilmiönä prostituutio on ensinnäkin vähäisesti tutkittu ja toisaalta monipuolinen, ihmisoikeusherkkä ja eettisesti vaikea. Poliittinen keskustelu prostituutiosta on vahvasti asenteellista ja polarisoitunutta. Seksityöntekijöiden itsemääräämisoikeutta puolustava taho on vastakkain prostituution väkivaltaluonnetta korostavan näkemyksen kanssa. Tärkeää olisi ymmärtää, että kumpikaan näkemyksistä ei ole yksin oikeassa.

Kun perehdyin suomalaiseen prostituution kriminalisointia koskevaan lainvalmisteluaineistoon, panin merkille, että rikoslainsäätäjäkään ei ole ollut vapaa moraalipoliittisista vaikuttimista. Se on ymmärrettävää, koska lainvalmistelu on poliittista toimintaa. Rikoslakia säätäessä tulisi kuitenkin noudattaa erityistä huolellisuutta: kriminalisointien pitää perustua tutkittuun tietoon ja niille vaihtoehtoiset keinot pitää kartoittaa perusteellisesti. Se virhe, jonka lainsäätäjä on mielestäni tehnyt ja johon poliittisessa keskustelussa alati sorrutaan, on kyvyttömyys ymmärtää prostituution heterogeenistä luonnetta. Kun puhumme prostituutiosta, puhumme monesta eri asiasta ja monen eri ihmisen yksilöllisestä tilanteesta. Osa seksityöntekijöistä toimii ihmiskaupan uhreina ja osa täysin itsenäisesti omasta suostumuksestaan. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Todennäköisesti suurin osa seksityöntekijöistä on tilanteessa, jonka luokittelu joko suostumukselliseksi tai suostumuksettomaksi ei ole mahdollista.

Suomessa on omaksuttu lainsäädäntömalli, jossa prostituutiota säännellään ainoastaan rikosoikeudellisesti ja vero-oikeudellisesti – karkeasti sanottuna seksityö on Suomessa työtä vain verottajan silmissä. Seksin ostamisen kriminalisointi­tarvetta on perusteltu nimenomaan naisten oikeuksilla ja seksityöntekijöiden suojelemisella. Se tuntuu käsittämättömältä, koska seksin ostamisen kriminalisoinnin haitat kohdistuvat ennen kaikkea seksityöntekijöihin: prostituutio painuu maan alle, mahdollisuus valita asiakkaita heikkenee ja halukkuus raportoida väärinkäytöksistä viranomaisille vähenee. Perusoikeuksista esimerkiksi elinkeinovapaus ja yksityiselämän suoja rajoittuvat, eikä näitä rajoituksia ole arvioitu siinä mittakaavassa kuin laki edellyttäisi. Tutkimustiedon perusteella vaikuttaa myös selvältä, ettei seksin ostamisen kriminalisoimisella ole merkittävää tehoa: se ei ole juuri auttanut esimerkiksi ihmiskaupan uhreja. Ennen kaikkea Suomessa tulisi nyt arvioida perusteellisesti, millä muilla keinoilla prostituutioon liittyviin haittoihin voi puuttua kuin rikosoikeudellisella sääntelyllä. Tätä arviointia ei voi kunnollisesti tehdä muuten kuin yhteistyössä seksityöntekijöiden kanssa. Arvelen kuitenkin, että ennen kaikkea heidän asemaansa parantaisivat työsuojelulliset säännökset sekä laaja pääsy terveys- ja sosiaalipalveluiden piiriin. Seksityötä ympäröivän stigman purkaminen on sellaista työtä, jota me kaikki voimme tehdä myös lainsäädäntötyön ulkopuolella.

Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden varapuheenjohtaja.

LIBERO 1/2020

5


IRRALLISTA

PAIKKALINNUT JA SURULLISEN KALASTAJAN TALVI

6

LIBERO 1/2020


Talvi. Kalastaja katselee huolestuneena järvelle. Järvi ei ole jäätynyt. Kalastaja arvelee säästä, että ei tule hetkeen jäätymäänkään, mikä tuottaa haasteita, koska talvikalastusta ei voi aloittaa. Kalastaja on vanha, ja soutajaa ei täksi talveksi ole. Kalastaja hakee vajastaan atraimen teroitettavaksi. 1 Kalastaja puhuu itsekseen. Pohtii, että tuulen ulinassa on jotain outoa. Valittelee, että lumeton talvi tietää myös vähemmän hyttysiä ja siten vähemmän lintuja. 2 Kalastaja huutaa metsäaukeal­la. Havu­ metsää on harvennettu entisestään. 3 Paikkalinnut ihmettelevät kalastajan surua. Harakka, varpunen ja hömötiainen kertaavat kalastajan dep­ ression vaiheita kuluneen vuosikymmenen aikana. Jossain puputtavat teeret.

4 Kalastaja yrittää selvittää verkkoja talvea varten. Verkot eivät kuitenkaan selvene. Kiroaa ja heittää verkot järveen. 5 Paikkalinnut käyvät huvittuneena dialogia kalastajan hermojen kes­ tävyydestä. Kanahaukka irvailee, kuinka soutaja oli heittänyt suutuspäissään syksyllä airot järveen. Kehuu myös antaneensa kalastajan nokalle, kun tämä oli yrittänyt rengas­ taa poikasiaan.

6 Kalastaja puhuu puheli­ messa toimittajan kanssa. Hän toteaa, että hänellä ei ole mitään lisättävää käsi­ tyksistään ihmiskunnan kohtalosta sekä kertoo, että lähi­aikoina häntä on ilahduttanut lähinnä uuti­ set tulevaisuuden mah­ dollisista superviruksista. Kalastaja ottaa käteensä kahden vuosikymmenen jälkeen Bertrand Russel­ lin Filosofiaa jokamiehelle (1951). Heittää kirjan seinään.

7 Kalastaja soutaa järveltä pi­meään rantaan. Lyö saa­ liiksi saadun kuhan hen­ giltä vasten rantakiveä ja kävelee sisään pirttiin. Sii­ voaa kalan sekä mukana tulleet kuoreet ja pistää keiton porisemaan. Katsoo ikkunasta ulos pimeyteen.

12 Kalastaja kävelee metsäaukea­malle, jossa kävi eilen. Avohakkuut musertavat hänen mie­ lensä. Istuu kannolle hil­ jaa hetkeksi, kunnes ker­ taa, miltä metsä näyttivät ennen. Muistelee yksit­ täisiä metsiä. Kalastajan depressiivisyyden piirteet kasvavat, kunnes päättää lähteä kotiseudulleen Hel­ sinkiin näkemään vielä kerran oikeaa metsää.

13 Leivo lentää kaukaa oksalle. Pikkuvarpunen laulaa Leivon (säv. Erkki Melartin, san. Aleksanteri Rahkonen) ensimmäisen säkeistön. Leivo toisen.

8 Kalastaja näkee unen lap­ suudestaan. Maailma palaa unessa. Kalastaja herää ja huojentuu, kun ei kuule moottorisahan ääntä.

II NÄYTÖS 9 Paikkalinnut laulavat kuo­ rossa Sibeliuksen Terve, kuun. Kalastaja käy saap­ paat jalassa hakemassa eilen heittämänsä verkot vedestä. Kaataa halko­ pinon, koska tajuaa, että polttopuut eivät riitä kuukaudeksikaan. 10 Kalastaja istuu kuistilla. Muistelee kalastajiaan, vaimojaan ja lapsiaan. Miettii, minne katosi aika, metsät ja kalan hinta.

11 Kalastaja kävelee sisään. Vertailee edellisvuosien kalasaalismääriään, säätietoja sekä lintuha­ vaintoja. Kirjoittaa päi­ väkirjaansa tämän talven olevan tällä menolla hänen viimeisensä.

LIBERO 1/2020

7


TEKSTI   OSKAR LINDMAN

HYVINVOINTI­MALLI 20-LUVUN SUOMEEN Tietokirjailija ja sosiaalityön emeritus­ professori Jari Heinonen on kirjoittanut kirjan 20-luvun hyvinvointimalli (Into kustannus 2019). Kirjassa hän avaa yhteiskuntamallia, joka toimisi Suomessa tulevalla vuosikymmenellä ja siitä eteenpäin.

J

ARI HEINONEN  on

kerennyt urallaan julkaista muutamankymmenen kirjaa ja artikkeleita lähes parisataa. Hän on tutkinut muun muassa sosiaalityötä ja sen historiaa, köyhyyttä ja syrjäytymistä, rakenteellista sosiaalityötä ja kolmannen sektorin toimintoja. 20-luvun hyvinvointimallissa Heinonen on pyrkinyt vetämään yhteen erilaisia teemoja siitä, mitä juuri nyt on yhteiskunnassa tapahtumassa. Heinonen puhuu hyvinvointimallista, sillä hyvinvointivaltio antaa käsitteenä ymmärtää, että vain julkinen järjestelmä voi tuottaa palveluja ja etuuksia. Heinosen hyvinvointimallissa korostuu kolmas sektori, perhe ja lähiyhteisöt. Hyvinvointiyhteiskunta terminä taas korostaisi liikaa markkinoiden merkitystä. Heinonen näkee huonona sen, jos päädytään amerikkalaishenkiseen markkinamalliin, liberaaliin hyvinvointimalliin. SOTE-KESKUSTELUN OHESSA  esitettyä maakuntamallia Heinonen pitää sinänsä hyvänä. Sillä tasolla pitäisi järjestää erityispalvelut esimerkiksi terveys- ja sosiaalihuollossa, niin kuin nyt on tehty sairaanhoitopiireissä. Myös lähi- ja perusterveydenhuollon palvelut voisi organisoida kunnissa. Edelleen toteutettaisiin kuntien yhteenliittymiä kuten tähänkin asti on tehty. ”Kun kansainvälistä vertailua on tehty, niin meillä on toteutettu meidän terveydenhuoltomme äärimmäisen edullisesti siihen nähden, miten markkinamalliin perustuvassa Yhdysvalloissa. Siellä on tuplasti kalliimpi terveydenhuolto BKT-osuudella mitattuna kuin meillä.” Kyllä hyvinvointimallia pitää uudistaa, sitä hän ei kiellä. Pitäisi luoda yhteiskuntapolitiikassa kokonaismalli, koska

8

LIBERO 1/2020

Suomen järjestelmä on rakentunut vähän kuin pala palalta. Uudistaminen pitäisi tehdä kokonaisvaltaisen ajattelun kautta. Ei pitäisi puhua vain perustulosta tai sosiaaliturvauudistuksesta vaan katsoa uudistusta kokonaisuutena: miten siihen liittyvät rahoitus, työllisyys ja verotus. HEINOSEN MUKAAN  pitää pohtia, mikä kussakin aikakaudessa on keskeinen sosiaalinen kysymys. Mitkä ovat sen perushaasteet? Millainen liike ja politiikka voisi ratkaista nämä haasteet? Miten tällaista hyvinvointimallia pitää kehittää? ”Ennen se oli työväenkysymys, nyt köyhyyskysymys, osallisuuskysymys, kyse yhteisöllisyydestä ja syrjäytymisestä.”. Kyse on myös vallasta: vallan menettäminen voi näkyä äänestyskäyttäytymisessä. Köyhät työttömät osallistuvat vähiten, joten edustuksellisuus pitäisi korjata uudella osallisuutta korostavalla mallilla. Heinonen on myös pohtinut, minkälainen liike ratkaisisi näitä kysymyksiä. Kirjassaan hän erittelee kuusi askelmaa, jotka pitäisi rinnakkain toteuttaa, uudenlaisen yhteiskunnallisen liikkeen hengessä. Tämä tulisi rakentaa gramscilaisen hegemonian hengessä, mikä tarkoittaa sitä, että jokin taho tulee nousemaan yhteiskunnassa muita ylempään asemaan. Tällainen liike on esimerkiksi espanjalainen Podemos, Lannistumaton Ranska tai Uusi Labour Englannissa. KYSYMYKSESSÄ EI  enää olisi perinteinen poliittinen puolue, vaan politiikassa vaikuttaminen tapahtuisi verkossa jatkuvassa vuorovaikutuksessa poliitikkojen ja äänestäjien kesken. Sen tulisi näkyä politiikan määrittelyssä, ehdokasasettelussa ja rahankeruussakin.


KUVAT: INTO KUSTANNUS

”Nyt meillä on Suomessa hieman ihmeellistä, että tämän tyyppistä poliittista kuviota ei ole kehittänyt kuin Paavo Väyrynen ja Hjallis Harkimo!” hämmästelee Heinonen. On hyvin todennäköistä, että näitä kahta ei voi pitää keskeisinä tulevaisuuden vaikuttajina. Heinoselle ei riitä, että kansanedustajat äänestetään neljäksi vuodeksi valtaan ja odotellaan mitä tapahtuu. Hänen mielestään nettidemokratiaa, kansalaisaloitteita, paikallista osallistavaa demokratiaa kunnissa ja valtiossa on kehitettävä. Heinonen on kriittinen uusliberalismia kohtaan. Se on 90-luvun jälkeen vaikuttanut eniten suomalaiseen hyvinvointimalliin. Sitä on tuotu palvelujärjestelmiin New Public Management- ja tilaaja–tuottaja-mallien kautta. Jälkimmäisestä on tosin jo hiukan luovuttu, kun se ei oikein toiminut, mutta tästä perinnöstä ovat kummunneet aktiivisen sosiaalipolitiikan ideat ja aktiivi­malli. ”Keppiä perseelle!” HEINOSESTA SUOMESSA  on uskottu uuden työn syntyvän työttömiä aktivoimalla. Ajatus osoittautuikin todellisesti työttömyysturvan leikkaukseksi. Se on luonut säästöjä, mutta tilkku­ täkkihommana on lisännyt toimeentulotukimenoja. ”KELA on valtiorahoitteinen, suo siellä vetelä täällä.” Sosiaaliturvan kokonaisuudistus tulisi tehdä Heinosen mukaan mahdollisimman pian. Tätä koskevaa keskustelua seuranneen Heinosen mukaan sosiaalidemokraatit ajavat mallia, jossa sosiaali­turva jaotellaan takuu-, yleis- ja aktiivitasoon. Se on syyperustainen ja tarveharkintainen eli hyvin konservatiivinen malli. Kokoomus taas ajaa Universal Credit -mallia, joka on käytössä Isossa-Britanniassa. Vihreät ja vasemmistoliitto ajavat puhdasta perustuloa, vihreät 600 euron ja vasemmistoliitto 800 euron suuruista. Heinonen ei usko, että tämä malli sellaisenaan tulisi toteutumaan ainakaan seuraavan neljän vuoden aikana.

20-LUVUN HYVINVOINTIMALLI  sisältää

kuusi keskeistä reformia. Työtä on syytä jakaa, työaikaa ei tulisi pidentää niin kuin kilpailukykyajattelussa on esitetty. Sitä on syytä lyhentää. Veropolitiikkaa on uudistettava, jotta se tukisi työllistymistä ja rahoittaisi sosiaaliturvan. Ympäristökysymys on Heinosesta myös hyvin tärkeä, mikä nostaa esiin päästöverotuksen. Sosiaaliturvaa ja perusturvaa on edelleen kehitettävä. Tulisi lähteä universaaliin malliin ja kehittää yhtenäistä perus­turvaa. Julkis­palvelumallia tulisi kehittää. Palveluiden tulisi rakentua vuoro­vaikutteisuuteen, palveluiden käyttäjiä tulisi kuunnella enemmän ja siten rakentaa voimakkaampaa palveludemokratiaa. Palveluiden käyttäjät voisivat muodostaa esimerkiksi asiakas­ raateja, jotka miettisivät miten toimeentulotukea ja palveluita tulisi kehittää. Uutta yhteisöllisyyttä ylipäätänsä olisi syytä rakentaa. Olisi luotava osallistava itsehallinto ja demokratia. Pelkkä muodollinen edustuksellinen demokratia ei riitä. Talouteen on tuotava demokratiaa esimerkiksi osuustoiminnan kautta, mikä voisi lisätä taloudellista yhteistyötä.

LIBERO 1/2020

9


ÄDETMULTAANKÄDETMULTA

DETMULTAANKÄDETM KÄDET MULTAAN! Syväekologisen kulttuurilehden Elonkehän päätoimittajat Kaisa ja Osma Naukkarinen pohtivat dialogissa paikallisuutta vaihtoehtona globaalisuudelle, hikiloikkaa sekä miten kauppavirtojen tyrehtyminen mahdollisesti ohjaa muuttoliikkeitä tulevaisuudessa. Vasta ilmestyneen Elonkehän 1/2020 teemana on muuten syväekologia 2020-luvulla.

Maaseudun autioituminen on jatkunut nyt aika pitkään Suomessakin. Meidän lähipiirissämme on kuitenkin vähän päinvastainen suunta eli yhä useampi on muuttanut tai muuttamassa kaupungista maaseudulle. Olen miettinyt, voisiko tällainen päinvastainen muuttoliike yleistyä. Nyt on ollut joitakin uutisia siitä, että yhä useampi haaveilee maalle muuttamisesta. Ranskassa se on kai vähän jo konkretisoitunutkin muuttoliikkeenä pois isoista kaupungeista. Niin, viime vuosien tapahtumat maailmanpolitiikassa näyttää mun mielestä vahvasti siltä, että globalisaatiosta ollaan jo alettu taas vähitellen siirtyä kohti paikallisempaa. Ja tätähän ovat jotkut ennakoineetkin, jos miettii vaikka Pasi Takkisen pamflettia (Takkinen 2012: Ympäristöliike 2000-luvulla – eli kuinka ympäristöliike ei ymmärrä itseään, toimintaympäristöään eikä tavoitteitaan). Kun kilpailu hupenevista luonnonvaroista tosissaan alkaa, kansojen väliseen yhteistyöhön ja hallintaan perustuvat rakenteet alkavat murtua.

Joo, kyllähän vaikka Tere Vadén on kirjoitellut pitkään muun muassa siitä, että ollaan eletty fossiilisten polttoaineiden mahdollistamaa historiallista poikkeusaikaa ja sitä erehdyttiin pitämään normaalina. Nyt on sitten ihmisten vaikea sulattaa sitä, ettei niin ollutkaan. Globalisaatio vaatii valtavasti ja kiihtyvällä tahdilla halpaa energiaa. Kun sitä ei enää ole, suunta muuttuu väkisinkin. Joo, ja viimeistään nämä koronaviruksen aiheuttamat pörssi­ romahdukset ja tuleva lama ovat osoittaneet globalisaation haurauden. Saa nähdä, missä ollaan, kun tämä kriisi on ohi. Jonkun jutun luin Hesarista, jossa vähän jo havahduttiin siihen, että viimeistään koronakriisin takia globalisaation huippu voi olla ohitettu.

10

LIBERO 1/2020

Harvemmin kuitenkaan missään tulevaisuudentutkimuksessa näistä asioista on puhuttu. Oletus on ollut se, että kehitys jatkuu samanlaisena, vaikka jo jonkin aikaa olisi ollut hyvä varautua suunnan muuttumiseen. Mutta näyttää siltä, että Suomessakin halutaan edelleen kiihdyttää luonnonvarojen tuhlailevaa käyttöä esimerkiksi metsäteollisuudessa, jotta maailman­kaupan kiristyvässä kilpailussa pysyttäisiin mukana. Ja se naamioidaan kestäväksi kaikenlaisilla kiertoilmaisuilla, kuten biotalous tai cleantech. Niin, pidemmällä aikavälillähän tässä tulee seinä vastaan, ja siihen mennessä ollaan sitten entisestään runneltu paikallisen omavaraisuuden edellytyksiä. Vaikka juuri omavaraisuus voisi olla toinen tie. Varauduttaisiin siihen, että tulevaisuudessa paikallinen omavaraisuus voi hyvinkin olla tärkeintä, mitä meillä on. Nythän olisi hyvä alkaa lisätä omavaraisuuden edellytyksiä ja katkaista riippuvuuksia muualta tulevista tuotantopanoksista. Erityisesti ruuantuotannossa. Tätä pitäisi alkaa tukea elinkeino-, maatalous- ja aluepolitiikassa. Luin muuten just Maaseudun Tulevaisuudesta, että Ruotsissa keskustellaan ruuan riittävyydestä koronakriisin vuoksi ja sieltä ollaan oltu jo yhteydessä joihinkin alan suomalaisiin toimijoihin. Sen jutun mukaan Ruotsissa ruuan omavaraisuusaste on huvennut 50 prosenttiin! Eli joka toinen suupala tulee ulkomailta. Suomessa omavaraisuusaste oli vissiin 80 prosenttia, vaikka tietenkään siinä ei ole huomioitu ulkomailta tulevia tuotantotekijöitä, erityisesti energiaa ja lannoitteita.


ÄDETMULTAANKÄDETMULTA

MULTAANKÄDETMUL TEKSTI

KAISA NAUKKARINEN JA OSMA NAUKKARINEN

KUVA

LOTTA TIIHONEN

Todellisuudessahan ”suomalaisenkin” ruuan energiasisältö on aika pitkälti venäläisestä öljystä. Niinpä. Mutta näyttää siis siltä, että tulevaisuudessa yhä useam­man on laitettava kädet multaan ja osallistuttava perustarpeiden tuottamiseen. Ehkä elinkeinorakenteessa palataan jonnekin viime vuosisadan alkupuoliskolle. Silloinhan valtaosa suomalaisista työskenteli alkutuotannossa. Tällainen siirtymähän olisi tietenkin helpompi, jos sitä tuettaisiin vaiheittaisella ja hallitulla politiikalla. Mutta vallitsevaa politiikkaa tehdään edelleen unelmoiden ikuisesti jatkuvasta kitkattomasta kansain­ välisestä kaupasta ja hallinnasta. Tai no, saa nähdä tämän koronakriisin jälkeen. Syväekologisesta näkökulmastahan paikallistuminen olisi toivottavaa. Mä en ainakaan usko, että ekologisesti kestävää yhteiskuntaa on mahdollista rakentaa ilman todellista herkkyyttä paikalliselle luonnonympäristölle ja sen tarjoamille elinehdoille. Tällainen herkkyyshän syntyisi kyllä, jos paikallisesta luonnosta elettäisiin taas suoremmin kuin tällä hetkellä. Nythän paikallisen luonnon elättävyys laitetaan vessapaperiksi kauppataseen tasapainottamisen nimissä. Lähtemättä sen enempää romantisoimaan, niin monien alkuperäiskansojen perinteissä kuitenkin on sellaista ekologista eloonjäämisoppia, joka viittaa siihen, että suora yhteys ihmisten elannon ja paikallisen luonnonympäristön välillä luo kestävää kulttuuria. Mistä tulee mieleen Vadénin idea uudelleenalkuperäiskansaistumisesta. Niin, jos ihmisten elannon turvaa viime kädessä maailmanlaajuinen fossiilikapitalismi, taju asioiden alkuperästä ja niiden välisistä suhteista hämärtyy väistämättä. Nythän ollaan siinä tilanteessa, että fossiiliset polttoaineet tekevät meidän puolesta työt näennäisen ”tehokkaasti”. Mutta jos mietitään kaupoista saatavaa ruokaa, sieltä on aika mahdotonta löytää sellaista elintarviketta, josta saisi enemmän energiaa kuin sen tuotantoketjuun on törsätty. Se siitä tehokkuudesta. Siinäkin mielessä mentäisiin terveempään suuntaan, jos yhä useampi osallistuisi ruuan tuottamiseen – ja nimenomaan ruumiillisella työllään. Ilman kehollista ymmärrystä työstä, energiasta ja ruuasta näitä asioita voi olla tosi vaikea hahmottaa. Toimittaja Topi Linjamalla oli tähän hauska termi: hän puhuu digiloikan sijaan hikiloikasta.

Tämä kaikki kuulostaa ajatuksena kutkuttavalta, mutta mitähän tämä käytännössä tarkoittaisi? Epäilen, olisivatko ihmiset vapaaehtoisesti valmiita siirtymään ruumiillisempaan työhön. Varmaan monelle tulee mieleen, että tuollainen siirtymä aiheut­ taisi kaikenlaista kurjuutta ja elintason laskua. Vaikka ihmiset haaveilevatkin nyt maalle muuttamisesta, monien mielessä taitaa siintää leppoisa etätyö luonnon rauhassa, ei ”hikiloikka” fyysiseen työhön. Totta, mutta toisaalta tämä ei olekaan mikään äkkinäinen muutos nyt heti vaan vähittäinen prosessi, joka voi hyvinkin olla vääjäämätön. Kun globalisaatio ja aineellisen elintason nousu ovat perustuneet halvalle fossiiliselle energialle, väistämätön suunta energian huvetessa lienee vastakkainen. Eli voitaisiinko tässä vaiheessa alkaa valmistautua tuollaiseen rakennemuutokseen, jotta siitä tulisi mahdollisimman jouheva?

Jep, ja kun ymmärrettäisiin, mistä meidän elämämme perusedellytykset todella ovat peräisin, alettaisiin tätä nykyistä luonnonvarateollisuutta katsoa vähän toisin silmin. Nykyisen luonnonvarapolitiikan aiheuttama tuho on vielä nieltävissä, kun noita yhteyksiä ei tajuta. Tuhlailevaa, matalan jalostusasteen resurssitaloutta pönkittävällä propagandalla ja ansaintajärjestelmillä tuhon hyväksyminen ja siihen osallistuminen on saatu näyttämään jopa hyveelliseltä ja hoitavalta toiminnalta. Vaan entäpä sitten, jos globaali kauppa ei enää luistakaan ja hedelmäkontit tai keinolannoitteet jäävät saapumatta? Antoisia marjametsiä voi tulla ikävä.

LIBERO 1/2020

11


TEKSTI

TUULI KOKKONEN

KUVA

MITJA LEHTEVÄ

Tarvitaanko ydinvoimaa? YDINVOIMA JAKAA edelleen mieli-

piteitä. Yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta on ollut polarisoitunutta. Ideaa­ lisesti haluamme maailman energian­ kulutuksen vähenevän, mutta se kasvaa edelleen vuosi vuodelta. Ekososialistinen ja luonnon kanssa sopu­soinnussa toimiva yhteiskunta on teoriassa toteutettavissa, mutta käytännössä vaatii siirtymäajan nykyisestä ilmastokatastrofin partaalla horjuvasta kapitalistisesta kulutusyhteiskunnasta. Ja me pidämme teknologiasta ja kehityksestä. Suomessa 1,5 prosenttia kaikesta energiankulutuksesta menee pilvipalvelu-

12

LIBERO 1/2020

keskuksille, joiden rakentamiselle Suomi on otollinen kohde. Harva ihminen haluaa tinkiä vaikkapa näyttöajastaan nykyisen järjestelmän luomissa olosuhteissa. Vuonna 2017 Suomessa 37 prosenttia energiasta tuotettiin uusiutuvilla lähteillä. Kuitenkin 70 prosenttia uusiutuvasta energiasta tuotetaan puupolttoaineilla, joista myös vapautuu hiilidioksidipäästöjä ilmakehään. Puupolttoaineiden todellisten päästöjen laskemiseksi pitäisi ottaa huomioon, että puut elävät satoja vuosia ja metsien hiilinielujen uusiutuminen on hidasta. Puupolttoaineet eivät ole saasteeton vaihtoehto. Uusiutuvat

energian­lähteet tarvitsevat säätövoimaa tasaamaan energiantuotantoa, ja osa tästä säätövoimasta tuotetaan fossiilisesti. Tulevaisuudessa sähköntarve lisääntyy. Mikäli haluamme siirtyä käyttämään sähköautoja, polttoaine täytyy korvata sähköllä. Kuinka omavaraisia haluam­me olla energiantuotannossamme? Vuoden 2019 alussa tuontisähkön osuus oli 25,8 prosenttia. Ydinvoiman hyötyihin kuuluu, että energiantuotanto on tasaista ja varmaa. Sen tuotantovolyymi on myös suuri yksikköä kohden. Suomessa on toiminnassa neljä ydinreaktoria, jotka on kaikki käynnistetty vuosina 1977–1982. Ne


täyttivät vuonna 2019 35 prosenttia Suomen energiantuotannosta. Olkiluodon valmistuttua ydinvoiman osuuden odotetaan nousevan noin 40 prosenttiin. Suomessa auringonsäteilyn kokonaismäärä vuodessa on yhtä suuri kuin Pohjois-Saksassa, mutta koska täällä on puolet vuodesta pimeää ja energian varastointi on vielä haastavaa, Suomi on hankala aurinkosähkön kannalta. Suomessa tuulienergia on uusiutuvista suurimmassa roolissa energiaskenaariois­sa. Tulevaisuudessa voisimme kansainvälisellä yhteistyöllä rakentaa massiivisia aurinko- ja tuulivoimaloita ja joustavamman yhteisen energiainfrastruktuurin. Asuinrakennukset voisivat olla pieniä energiantuotantolaitoksia ja jopa tuottaa enemmän energiaa kuin ne kuluttavat. Tähän on kuitenkin vielä matkaa. Hiilidioksidipäästöjä on leikattava nopeasti, ja tarvitsemme siihen kaikki käytettävissä olevat keinot. Maailman energiasta 85 prosenttia tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla (2018), ja vaikka useissa länsimaissa fossiilisten kulutushuippu on jo saavutettu, niin kehittyvissä talouksissa niiden kysyntä kasvaa edelleen. Uusiutuvaan energiaan liittyy omat haasteensa, ja täysin uusiutuvaan järjestelmään siirtyminen vaatii massiivisia investointeja ja muutoksia koko energia­ infrastruktuuriin. Energiaa tulee kyetä varastoimaan nykyistä tehokkaammin, jotta voimme siirtyä laaja­mittaisemmin uusiutuvaan energiaan. Ydinvoiman hyödyntäminen siirtymäajan ratkaisuna on mahdollisesti välttämätön paha, mikäli haluamme päästä eroon fossiilisista polttoaineista ja hengitys­ilmamme saastuttamisesta. Fossiilisten polttoaineiden ilmansaasteet kaupungeissa tappavat WHO:n mukaan kolme miljoonaa ihmistä vuodessa maailmassa (2012). Öljyvuotoja tapahtuu joka vuosi. Ydinvoima on siinä mielessä kaikkein turvallisin energiantuotanto­ muoto, että se on aiheuttanut vähiten ihmiskuolemia suhteessa tuotettuun energiamäärään. Aurinko­paneelien asentaminen katoille aiheuttaa enemmän kuolonuhreja kuin ydinenergiantuotanto. Ydinonnettomuudet ovat kuitenkin potentiaalisesti hyvin tuhoisia, joten ala on tarkkaan säädelty. Kun turvallisuudesta ja ympäristönsuojelusta pidetään kiinni, ydinvoima on vähäpäästöisempää ja

turvallisempaa kuin fossiiliset energianlähteet. Siis kun on asianmukainen valvonta ja lainsäädäntö. Useat valtiot hävittivät ydinjätettä heittämällä sitä mereen ennen vuonna 1993 solmittuja kansain­välisiä sopimuksia, jotka kielsivät toiminnan. Fukushiman ydinonnettomuus vuonna 2011 oli vakavin ydinonnettomuus sitten Tšernobylin. Fukushima Daiichi -voimalan varageneraattorit sijaitsivat korkeimmillaan vain 13 metriä merenpinnan yläpuolella, vaikka alueella esiintyy maanjäristyksiä ja tsunameja. Maanjäristystä seuranneen tsunamin vahingoitettua vara­generaattoreita ja katkaistua voimalinjoja reaktorin jäähdytysjärjestelmä lakkasi toimimasta. Tietokonemallinnuksissa todettiin voimalan tsunamiuhka aliarvioiduksi jo vuonna 2008, mutta parannuksia turvallisuuteen ei tehty. Japanissa ja monilla muilla maanjäristysalttiilla alueil­la ydinvoimalat on suunniteltu sulkeutumaan automaattisesti maanjäristyksien aikana. Vuonna 2007 Kashiwazakin–Kariwan ydinvoimalan lähellä sattui järistys, jonka magnitudi oli 6,8 ja episentri vain 16 kilometrin päässä voimalasta. Reaktorit sulkeutuivat suunnitellusti ja ydinpolttoaine säilyi vahingoittumattomana. Ydinvoiman rakentamiselle Suomen sijainti on hyvä. Suomi on seismisesti vakaa, ja täällä on korkeaa teknologia­ osaamista. Olkiluoto 3:n surullinen taival ei vain vakuuta ketään ydinvoiman hyödyistä. Mikä Olkiluodossa tarkalleen ottaen meni vikaan? Ensinnäkään Olkiluodon suunnitelmat eivät olleet valmiita, kun sille myönnettiin rakennus­lupa. Ranskalainen toimittaja Areva ei projektin alulle­panijan Teollisuuden Voiman mukaan ollut toimittanut voimalan piirustuksia ajallaan eikä ilmoittanut enää virallista aikatauluaan. Olkiluoto 3 oli ensimmäinen ydinvoimala, jossa Areva toimi rakennuttajana, ja toinen maailmassa voimalatyyppiään. Tällä hetkellä ydinvoimalat tuottavat pelkästään sähköä, mutta ydinvoimalla voidaan kenties tulevaisuudessa tuottaa myös lämpöä. Nykyiset suuret voimalat ovat hitaita ja kalliita rakentaa, mutta meillä voi lähitulevaisuudessa olla vaihtoehtona pieniä sarjatuotantoon soveltuvia ydinreaktoreita. Lappeenrannan–Lahden teknillisessä yliopistossa tehdään tutkimusta pienydinreaktoreista (SMR = small modular reactor), joita on maailmalla tällä

hetkellä muutama koekäytössä. Pien­ ydinreaktorien on tarkoitus olla suuria voimaloita turvallisempia sekä kustannustehokkaampia. Helsinki lämpeää tätä nykyä kivihiilellä, mutta ehkä se voisi tulevaisuudessa lämmetä pienydinreaktorilla. Toriumin käyttöä vaihtoehtona uraanille ja plutoniumille reaktoreissa tutkitaan. Sen lopputuotteet ovat vähemmän radioaktiivisia ja niiden puoliintumis­aika on lyhyempi. Ranskaan on rakenteilla jopa Olkiluoto 3:a hintavampi kokeellinen fuusioreaktori ITER, jonka on tarkoitus valmistua vuonna 2025 ja tuottaa plasmaa ensimmäistä kertaa. Fuusiovoimasta odotetaan vastausta ihmiskunnan energia­kysymyksiin, mutta sen kaupallinen hyödyntäminen on vielä vuosikym­ menien päässä. Kertaalleen käytetyn ydinpoltto­ aineen uudelleen käyttäminen ei ole ollut kustannustehokasta, joten ydinjätettä on varastoitu ja sille on suunniteltu loppu­ sijoituspaikkoja. Teollisuuden Voima ja Fortum loppusijoittavat käytettyä ydinpolttoainetta Olkiluodon peruskallioon kuparikapseleissa. Lähitulevaisuudessa uudet neljännen sukupolven reaktorit voisivat hyödyntää uudelleen käytettyä polttoainetta. Ydinjätteen kierrättäminen reaktoreissa olisi uutta polttoainetta energiatehokkaampaa ja lopputuote huomattavasti vähemmän radioaktiivista. Ydinvoima voi olla osa siirtymäajan ratkaisuja, mutta ilmastokriisin ydin­ ongelma on talousjärjestelmä. Luonnonvoimia on hankalaa verottaa, ja niiden verottaminen on epäeettistä ja tukahduttaa inhimillistä kehitystä. Valtion on säilytettävä kilpailukykynsä järjestelmässä, joka jauhaa tyhjää tuottaen mahdollisimman halvalla turhaa, hajoamaan suunniteltua kulutusroinaa. Ympäristönsuojelua ja työpaikkoja ei pitäisi joutua asettamaan vastakkain. Talouden on toimittava elinympäristömme ehdoilla; talousjärjestelmä on muokattavissa oleva sosiaalinen konstruktio, mutta ilmakehä ja metsä ovat todellisia.

LIBERO 1/2020

13


Marssijoita, tutkijoita ja muita aktiivisia nuoria

14

LIBERO 1/2020


TEKSTI

JUHANA UNKURI

KUVAT

BÖRJE MATTSSONIN KOTIARKISTO

1960-luvun lopulla Suomessa – kuten monissa muissakin maissa – syntyi laajaa yhteiskunnallista nuorisoliikehdintää. Liikehdintää on ollut sittemmin vaihtelevissa määrin. Ilmastonmuutos on nostanut esiin uuden, aktiivisen sukupolven.

1

960-LUVUN HELSINKILÄISESTÄ

opiskelijanuorisosta ja järjestökentästä on löydettävissä jakolinja, jossa kaksi ryhmää muodostivat niin sanotut tutkijat ja marssijat. Mistään yksiselitteisistä ryhmistä ei ole kuitenkaan kysymys, vaan ennemminkin keinosta hahmottaa erilaisia toimintalinjoja. Alun perin jakolinja syntyi 1960-luvun puolivälissä Sadankomiteassa, jossa pohdittiin millä keinoilla pasifismia voitaisiin parhaiten edistää. Osa kannatti mielenosoituksia eli marssimista. Marssijat korostivat ylipäätään aktiivista toimintaa. Osa piti oleellisempana sodan syiden kartoittamista tutkimusten avulla. Tutkijat julkaisivat teoksia sekä opettivat esimerkiksi seminaaritilaisuuksissa ja opinto­ piireissä. Tutkija- ja marssija-termit olivat myös käytössä Sadankomitean piirissä. Tutkimukseen ja teoreettiseen pohdintaan suuntautuneet henkilöt olivat keskimäärin noin 30-vuotiaita. Osa oli mukana puoluepolitiikassa. Marssijat olivat pää­asiassa noin parikymppisiä, opintojensa alkuvaiheessa olevia nuoria.

TAVOITTEENA OIKEUDEN­ MUKAISEMPI MAAILMA 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa Helsingissä oli runsaasti erilaisia mielenosoituksia. Yksi marssijoista oli Börje Mattsson. Hänen mukaansa yksi tuon ajan nuorisoliikehdinnän ytimessä olleista asioista oli imperialismin vastainen taistelu. – Maailmaa haluttiin ylipäätään muuttaa oikeudenmukaisempaan suuntaan. Suomenkin tiedotusvälineissä seurattiin

aktiivisesti esimerkiksi USA:n mustien kansalaisoikeustaistelua, laajenevaa Vietnamin sotaa ja Etelä-Afrikan rotusortoa. Erityisesti yliopistolla järjestettiin runsaasti erilaisia seminaaritapahtumia, keskustelutilaisuuksia ja opintopiirejä, joissa oli usein ulkomaisia vierailijoita esimerkiksi kolmannen maailman maista. Sadankomitean ohella yhteiskunnallisesti valveutuneita järjestöjä olivat mm. Suomen Opiskelijoiden YK-liitto (OPYK) ja kolmannen maailman asioita esillä pitänyt Tricont. – Meille oli tärkeää, ettei mielenosoituksiimme sisältynyt minkäänlaista väkivaltaa muita ihmisiä kohtaan; rakennukset eivät olleet aivan yhtä ”pyhiä”, naurahtaa Mattsson, joka opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiede­kunnassa ja Svenska social- och kommunalhögskolanissa ruotsinkielisellä toimittajalinjalla. Lisäksi hän toimi Suomen Opiskelijoiden YK-liiton puheenjohtajana ja Suomen Amnestyn tiedotusvastaavana sekä vaikutti useissa muissakin järjestöissä, mm. Sadankomiteassa ja Tricontissa. Anti-imperialismin lisäksi nuorison keskeisiä agendoja niin Suomessa kuin kansainvälisesti olivat korkeakoulujen uudistaminen ja yhteiskunnallinen demokratia. Monet aktiiviset nuoret olivat enemmän tai vähemmän vasemmalla. Aate­kartassa oli kuitenkin myös laajempaa kirjoa. Puoluepolitisoituminen alkoi korostua vasta vuodesta 1969 alkaen. Vuoden 1968 elokuussa Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian, joka oli pyrkinyt vapautumaan stalinismista ja

löytämään itsenäisemmän roolin Neuvostoliiton johtamassa kommunistisessa blokissa. Tuoreeltaan miehityksen jälkeen useissa Suomenkin kaupungeissa järjestettiin miehityksen vastaisia mielenosoituksia, joita organisoivat lähinnä opiskelijajärjestöt. Helsingin kaduille kerääntyi tuhansia mielenosoittajia osoittamaan tukeaan tšekkoslovakialaisille. Myös tutkijat olivat marssimassa runsaslukuisina. Merkittävä osa mielenosoittajista oli 20–35-vuotiaita. Mukana oli runsaasti sellaista väkeä, joka ei yleensä mielenosoituksiin osallistunut. VANHAN VALTAUS OSA PROSESSIA Toinen vuoden 1968 lopun laajoja nuoriso­joukkoja aktivoinut tapahtuma oli marraskuussa tapahtunut Vanhan valtaus. Valtaustapahtumaa suunnittelemassa ollut Ylioppilaat – Studenterna -ryhmä ja muut kriittiset ylioppilaat olivat tyytymättömiä yhteiskunnan valtarakenteisiin. Tämä liittyi niin Helsingin yliopistoon ja sen ylioppilaskuntaan, oppikoululaitokseen kuin poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen järjestelmäänkin. Vanhalla oli tarkoitus järjestää Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan eli HYYn satavuotis­ juhla, jonka osa nuorisosta koki olevan eliitin frakkijuhla: ns. kadun ylioppilasta juhla ei koskenut, ja samaan aikaan maailmassa oli isoja ongelmia. Noin vuorokauden kestäneen valtaus­tapahtuman myötä juhla jouduttiin siirtämään Helsingin konservatorioon. Tutkijat ja marssijat -jako näkyi myös Vanhan valtauksessa.

LIBERO 1/2020

15


– Suunnitteluvaiheessa mukana oli lähinnä nuorempaa marssijahenkistä väkeä. Ennakkoon meillä ei ollut varmuutta siitä, tuleeko paikalle tarpeeksi jengiä. Iloksemme huomasimme, että ilmoitettuna ajankohtana Vanhan edustalla oli valtavasti väkeä, ja rynnistimme sisään, Börje Mattsson muistelee. Illan edetessä Vanhalle alkoi tulla noin kolmekymppisiä, teoreettisemmin suuntautuneita henkilöitä, jotka eivät olleet suunnitteluprosessissa mukana. – Nämä tutkijat pitivät runsaasti puheita, joissa oli monenlaista teoreettis-periaatteellista sisältöä, Mattsson luonnehtii. Mattssonin mukaan valtausta suunnittelemassa ollut nuorempi kaarti ei pitänyt joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta Vanhalla puheita – eikä oikeastaan olisi ehtinytkään. – Me pidimme osaltamme valtaus­ tapahtumaa yllä. Tässäkin meille oli ensi­ sijaisen tärkeää, ettei toiminnassamme ollut väkivaltaisuutta. Tätä painotettiin myös muille valtaukseen osallistuneille. Häiriköintiä esiintyikin vain Vanhalle tulleiden pienten oikeistohenkisten opiskelija­porukoiden taholta. Vanhalla oli poliiseja, mutta valtausta ei yritetty hajottaa voimakeinoin. – Sen ajan johtajatkin – eikä vähiten Kekkonen – suhtautuivat nuorten protestiin viisaasti, eivätkä he yrittäneet tukahduttaa sitä väkivallalla. Tämä näkyi ylipäätään erilaisissa mielenosoituksissa. Samalla varmistui, ettei Suomessa syntynyt mitään rankkaa vastakkainasettelua. Esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa poliisi toimi toisella tavalla ja myös opiskelijoiden piirissä esiintyi väkivaltaisuutta. Sittemmin jotkut ovat vähätelleet Vanhan valtauksen merkitystä. Mattsson muistuttaa, että valtauksella oli laajempaa välillistä merkitystä. – Kysymys ei ollut vain joidenkin räkä­nokkien suorittamasta talonvaltauksesta. Valtauksen suunnittelun ja toteuttamisen yhteydessä kävimme laajaa keskustelua siitä, missä me olemme ja miten jatkamme siitä eteenpäin. Prosessi oli alkanut jo paljon ennen valtaustapahtumaa. – Valtauksen tiimoilta syntyi uusia yhteistyöverkostoja. Valtausprosessin myötä syntyi myös tunne siitä, että pystymme saamaan aikaan jotain konkreettista.

16

LIBERO 1/2020

UUSIA ROOLEJA 1960-luvun lopulla tutkijat osallistuivat enenevissä määrin marsseille. Vastaavasti marssijoilla oli julkaisutoimintaa, esimerkiksi omia järjestölehtiä ja monisteita, joilla valistettiin lähinnä muita nuoria. Mattsson muistuttaa, ettei marssijoiden ja tutkijoiden välillä ollut erimielisyyksiä tai vastakkainasettelua. Esimerkiksi Tricontia oli perustamassa myös kolmekymppisiä tutkijahahmoja. – Perusmarssijat pitivät yleensä vähemmän puheita, joten he pyysivät monesti tutkijoita puhumaan tilaisuuksiinsa. Lisäksi tutkijoilla oli jo yhteiskunnallista asemaa – ja duunin myötä rahaa. Tämä auttoi organisaatioiden syntyvaiheissa, Mattsson naurahtaa. Joskus 60-luvun lopun nuorison aktiivisuus linkitetään suoraan taistolaisuuteen. Mattsson muistuttaa, että taistolaisuutta ei ollut tuossa vaiheessa vielä olemassakaan. – On ylipäätään sääli, jos eri ryhmille isketään jälkikäteen tietynlaisia leimoja, koska halutaan väheksyä, mitä silloin tehtiin – ja myös saavutettiin. Mattsson toteaa, että laajasta yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta huolimatta myös 60-luvun lopulla opiskelijoiden enemmistö keskittyi lähinnä opintoihinsa ja sittemmin työpaikan hankkimiseen. 1970-luvun alkaessa mielenosoituksia järjestettiin laajasti muun muassa Vietnamin sotaa ja Chilen sotilasvallankaap­pausta vastaan. Niihin osallistui edelleen runsaasti nuoria, mutta Mattssonin mukaan laajempi liikehdintä alkoi laantua varsin nopeasti. – Porukka alkoi hajaantua ja puoluepolitiikka korostua. Osa toimijoista liittyi taistolaisiin tai muihin vasemmisto­ porukoihin, mutta myös muut puolueet saivat uusia aktiivisia nuoria riveihinsä. Mattssonin mukaan hieman yleis­ täen voi sanoa, että marssijat suuntasivat järjestöpuolen töihin. Tutkijat vaikuttivat puolestaan politiikassa – tai heistä tuli ammattitutkijoita. Mattsson itse keskittyi toimimaan sorrettujen kansojen tukemiseksi muun muassa Tricontin, OPYK:in ja Afrikka-komitean puitteissa.


RAUHANMARSSIEN JÄLKEEN HIIPUMISTA Mattsson vertaa 70-luvun lopulla esiin noussutta punkia nuoriso- ja vastakulttuuriliikkeenä 60-luvun lopun liikehdintään. – Eri sukupolvien nuoret haluavat tehdä oman kapinansa ja löytää uudet aatteet. Minun teini-iässäni alkavaa yhteiskunnallista liikehdintää vauhditti rock and roll. 1980-luvulla maailmassa oli kylmän sodan ja ydinaseiden kehittelyn myötä uudenlaista uhkan tuntua. Tämän myötä nuorten keskuudessa syntyi vahva rauhanmarssikulttuuri. – Mukaan liittyi myös meitä 60-luvun lopun nuoria. Koko Eurooppaan syntyi laaja rauhanliike. Suomessakin marssittiin laajemmin, vapaammin ja värikkäämmin kuin oikeas­taan koskaan ennen. Mattssonin mukaan 1990-luvulle tultaessa melkein kaikkinainen liikehdintä lopahti. Afrikan maat olivat itsenäistyneet, Berliinin muuri oli murtunut ja kylmä sota loppunut. – Marssimiselle ei nähty akuuttia tarvetta. Edes Balkanin sodat eivät saaneet joukkoja liikkeelle. 2000-luvulla alkoi sota terrorismia vastaan. – Yhteiskunnassa tapahtui dramaattisia asioita, mutta uutta liikehdintää ei edelleenkään juuri syntynyt. Kun Bush aikoi hyökätä Irakiin, Helsingissä järjestettiin yksi suuri mielenosoitus, jossa porukka marssi USA:n suurlähetystön eteen. Siinä oli tiettyä Vietnam-mielen­ osoitusten henkeä. Paljon muuta ei tapahtunutkaan. Mattssonin mukaan 2000-luvun liikehdinnälle on ollut ominaista digitaalinen tausta. Esimerkiksi arabikeväänä kymmenisen vuotta sitten ihmiset kerääntyivät arabimaissa toreille pääosin somen kautta tapahtuneen tiedotuksen myötä. – Digitaalisen taustan myötä toiminnasta puuttui kuitenkin prosessi, johdonmukaisuus, strategia, johtajuus ja vastuunkanto. Toreilla nähdyt kapinat tuhottiin lähes kokonaan.

UUDEN SUKUPOLVEN NOUSU Mattssonin mukaan ilmastonmuutoksen myötä esiin on kuitenkin noussut uusi marssijoiden sukupolvi. Kysymys ei ole yhden asian toiminnasta tai hetken mielenosoituksesta tiettyä epäkohtaa vastaan. – Pinnan alla on tapahtunut laajempi prosessi, jonka yksi keskeinen ilmentymä on Greta Thunberg. Taustalla on hyvin kokonaisvaltainen kuva yhteiskunnasta ja sen vinoutumisesta, johon liittyy epätervettä ja lyhytnäköistä talou­teen perustuvaa kulutusta sekä ympäristön kaikkinaista tuhoa. On myös päättäjiä, jotka joko ”don’t care” tai jopa edistävät sitä, Mattsson pohtii ja toteaa, että myös 60-luvun marssijoiden on hyvin helppoa marssia mukana. Mattsson muistuttaa marssijahenkisten ihmisten pystyvän toimimaan tänäkin päivänä monin tavoin. Esimerkiksi järjestöt tarjoavat mahdollisuuden vaikuttaa monenlaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. – Samanhenkiset yksilöt voivat koota voimansa ja toimia yhdessä järjestö­ tasolla. Samalla on hyvä muistaa, että jokainen meistä voi tehdä työtä ja edistää itselleen tärkeitä arvoja niin opiskelupaikassaan, työpaikallaan kuin ylipäätään omassa henkilökohtaisessa elämässään. Sekä tutkijoille että marssijoille on vahva sosiaalinen tilaus kaikkina aikoina.

LIBERO 1/2020

17


18

LIBERO 1/2020


PERINTEEN JA MODERNIN RISTITULESSA

TEKSTI

SUSANNA VILPPONEN

KUVAT

SAARA LAVI

Niillas Holmberg

ei hyväksy, että alkuperäiskansan poskia silitellään. Runoilijan mukaan ilmastonmuutos on alkuperäiskansojen momentum, jossa valtayhteiskuntien tulee ottaa vuosituhansia vanha tietämys huomioon.

– O

tatteko kahvia, Holmberg kysyy ja alkaa jauhaa kahvipapuja myllyssä. Suohkku-koira hyppää sohvalle ja pistää makuulle. Pyörittäessään kahvimyllyn kahvaa Holmberg kertoo uudesta päivärytmistään, jonka matka Hongkongin teatterifestivaalille on aiheuttanut. Sen avulla hän herää jo seitsemältä, joka on muuten aikainen ajankohta runoilijalle. Parhaillaan työn alla on ensimmäinen pitkä elokuvakäsikirjoitus. Holmberg työstää käsikirjoitusta yhdessä Katja Gauriloffin kanssa. Se kertoo koltta­saamelaisesta naisesta ja hänen elämästään kolmessa eri ajassa. Pian pannukahvin tuoksu leijailee vienosti huoneessa. Ikkunasta näkyy Jorbajavri, suomeksi Jorpajärvi. Se muodostuu useiden muiden saman vesireitin järvien kanssa Utsjoen leventymästä. Holmbergille on tärkeää olla juuri täällä ja tehdä sitä, mitä hän haluaa. Kirjoittaa. – Olen kodista, jossa kirjoja pyörii joka puolella, niin kuin täälläkin, runoilija hymähtää. Suuri kirjahylly peittää kodin yhden seinän. Kirjojen selät kertovat teoksien tekijät. Eeva-Liisa Manner, Mirkka Rekola, Pertti Nieminen, Olav H. Hauge. He ja monet muut ovat Holmbergin esikuvia.

LIBERO 1/2020

19


Holmbergin uusin teos, runokokoelma Juolgevuođđu (suom. Jalkapohja) muotoutui ison kirjahyllyn avustuksella. Tekovaiheessa Holmberg asetteli runoja ympäri hyllyä. – Sommittelin, yhdistelin ja tein runojen välille linkkejä. Ikään kuin olisin ollut tutkimassa jotain poliisitapausta, Holmberg selittää. Nyt runokokoelma on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Raadin kuvailussa sanotaan: ”Runokirja haastaa lukijan ajattelemaan polkuja, joita jalkapohjamme kulkevat. Juuri jaloilla me kosketamme maata, jota meidän on suojeltava.”

J

ALKAPOHJA ON  teos,

johon Holmberg on ensimmäistä kertaa täysin tyytyväinen. Aiemmat viisi runokokoelmaa ovat olleet runoilijan mukaan henkilökohtaisia ajankuvia. Nyt taiteilija sukkuloi perinteen ja uuden modernin välillä. Holmberg kuvaa saamelaisnuoren jännitteitä, joita ristiriitainen vastin­pari aiheuttaa. – Perinteinen ja moderni ovat arvoiltaan täysin päinvastaisia, samoin kuin kestävä ja kapitalistinen. Jos niihin liittyviä asioita ei pysty tai osaa käsitellä oikein, aiheuttaa se vääjäämättä kelvottomuuden tunnetta. Kyse ei ole pelkästään saamelaisten nuorten ongelmasta. Holmbergin mukaan ristiriita ja sen tuoma jännite on samaistuttava asia kaikille, jotka tiedostavat ekologiset kriisit. Se on vain usein moninkertainen valveutuneesta alkuperäiskansaan kuuluvasta nuoresta puhuttaessa. Holmberg itse on kamppaillut asian kanssa hyvin pienestä pitäen. Jo varhain hän halusi olla mukana saamelaisten perinteisissä elinkeinoissa. Pyytää lohta Tenosta, työskennellä porotaloudessa ja olla osana muita luontaiselinkeinoja, jotka tulevat osaksi elämää vanhempien kautta. – Tunsin aina vetoa siihen suuntaan. Se on ollut sellainen sisäinen, kahteen suuntaan repivä asia. Jälkikäteen ajateltuna taide oli B-suunnitelma. Vähitellen asia etääntyi, vaikkakin jännite jäi elämään – niinkin voimakkaana, että Holmbergin tuska resonoi taiteessa. – Pettymys ja katkeruus siitä, ettei luontaiselinkeinoihin pääsyä ollut, herätti taiteen tekoa edellyttäviä ajattelutapoja, Holmberg pohtii jälkeenpäin. Takaisin kotiseudulle palattuaan Holmberg alkoi opettelemaan luontaiselinkeinoja. Nyt kesät kuluvat Tenolla kalastaen.

N

IILLAS HOLMBERG  kävelee moottorikelkan jälkeä pitkin. Jalassa olevista nutukkaista ei kuulu ääntä. Ympäröivästä maisemasta voi löytää loputtomia sinisen ja valkean sävyjä, joihin pienet koivut ja männyt muodostavat tummia kuvioitaan. Koiran haukku lopettaa hiljaisuuden. Koira huomaa vasta­ rannalla jotain kiinnostavaa. – Kuukkeli istui kädelle tänään ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, alkaa Holmberg kertoa. Luonto ja yhteys siihen ovat keskeisiä teemoja monen saamelaistaiteilijan teoksissa. Erityisesti arktisella alueella näkyvä ilmastonmuutos on antanut vauhtia ekologiseen hätähuutoon. Ekologista ajattelua ovat tarjonneet monet tieteilijät ja pentti­ linkolat jo vuosi­kymmenten ajan. Esimerkiksi norjalainen ympäristöfilosofi Arne Næss perusti 1970-luvulla syväekologian suuntauksen, jossa ihminen nähdään osana luontoa.

20

LIBERO 1/2020


LIBERO 1/2020

21


Syväekologiasta kuullessaan Holmberg on hieman huvittunut. Se muistuttaa häntä alkuperäiskansojen tavasta elää luonnon kanssa yhteydessä vuosituhansien ajan. 1970-luvulla keksitty länsi­mainen ajattelutapa on saamelaistaiteilijan mielestä tärkeä, mutta toisaalta suhtautuminen jo olemassa olevaan tietämykseen samoista teemoista on teilattu uudestaan ja uudestaan. – Alkuperäiskansojen tietoa ja tietämisen tapoja on katsottu nenänvartta pitkin esimerkiksi niin sanotussa länsimaisessa akatemiassa. Holmbergin mieleen tulee Peter Wohllebenin myynti­ menestys Puiden salattu elämä. Kirjassa metsänhoitaja Wohlleben kertoo puiden ekosysteemeistä, verkostoista ja mekanismeista. – Nämä ovat asioita, jotka alkuperäiskansat ovat tienneet aina. Mutta kun olemme puhuneet niistä, niin meidän poskia on silitelty, että voi voi. Holmberg ei kuitenkaan kiistä, etteikö näistä asioista puhuminen ja niiden uudelleen keksiminen olisi tärkeää. Valtayhteiskunnan herääminen ekologisempiin elintapoihin on lisännyt kiinnostusta alkuperäiskansojen tietoihin. Holmbergin mukaan utelijoihin suhtaudutaan myös varautuneesti.

22

LIBERO 1/2020

– Taustalla on huonoja kokemuksia siitä, että ulkopuolelta tullaan ja viedään informaatiota ilman, että paikalliset hyötyvät siitä. Asiat saattavat mennä jopa huonompaan suuntaan, ja tietoja voidaan väärinkäyttää.

”I

I   MIHKKIGE  nu heittot ahte ii masanu buorrin.” – ”Ei mitään niin huonoa, ettei se olisi johonkin hyödyksi.” Holmbergin mukaan ilmastonmuutos on eräänlainen alkuperäiskansojen momentum. Ratkaiseva ajankohta, jossa alkuperäiskansat otetaan todesta. Holmberg kertoo tuoreista tutkimuksista. Niissä on osoitettu, että alkuperäiskansojen asuttamilla alueilla paras vaihtoehto ympäristölle ja luonnolle on aina se, että alkuperäiskansat saavat päättää alueen maankäytöstä. Päätösvalta on silti harvoin – jos koskaan – alkuperäiskansojen käsissä. Tenon sopimus ja Jäämeren radan suunnittelu ovat viimeisimpiä hankkeita, joissa saamelaiset on sivuutettu jo kuulemiskäytännöissä. – Tenon sopimuksen neuvotteluissa saamelaisedustajisto laitettiin eteiseen istumaan sillä aikaa, kun herrat päättivät asioista, Holmberg tuhahtaa.


Holmberg alkaa kertoa tarinaa, jota hänen isänsä kertoi hänelle ja siskolleen pienenä Tuuru-karhusta. Tuurun poikanen Darfu syö metsästä löytämänsä kumisaappaan ja sairastuu. Tuuru-karhu yrittää hoitaa pentua, mutta ei onnistu siinä. Karhu vie Darfun eläinlääkäriin Ivaloon, mutta eläinlääkäri maksaa ja karhulla ei ole rahaa. Karhu päätyy sirkukseen töihin. – Valtayhteiskunta esittää ongelman, jota ei voi ratkaista ilman valtayhteiskunnan metodeja. Siinä on soppa valmis, Holmberg avaa tarinan sanomaa ja jatkaa. – Jos päättäisin muuttaa kotaan, niin minun pitäisi käyttää maita kuten niitä on täällä perinteisesti käytetty. Mutta se ei ole laillista, vaan se on kriminalisoitu. Holmberg ihmettelee, kuinka luonnon ylenmääräistä hyväksi­ käyttöä kritisoivia ihmisiä kohtaan satelee kritiikkiä siitä, että hekin kuluttavat. Syyllistetään kännyköiden käytöstä ja sähkön kulutuksesta. Hänen mielestään kulutusyhteiskunta nimenomaan velvoittaa toimimaan niin. – Asia on monimutkainen. Minua vanhemman sukupolven ajattelusta käy ilmi, että uudessa ajassa onnistuminen ja selviytyminen on vaikeaa ilman täyttä alistumista yhteiskunnan sanelemiin raameihin.

Y

HTEISKUNNAN  EDELLYTYKSET  eivät ole koskaan pidelleet Holmbergiä. Moni muistaa hänet tempauksistaan, jotka ovat leimanneet hänet saamelaisaktivistiksi. Lokakuussa 2015 Holmberg kiipesi kommandopipo kasvoillaan Helsingin Mannerheimin patsaan päälle Saamenmaan lippu mukanaan. Alapuolella oli banderolli, jossa luki ”Itsemääräämisoikeus! Self-determination!”. Patsaalta ehdittyään Holmberg asteli eduskunnan Pikkuparlamenttiin, jossa käsiteltiin metsähallituslakia. Kommandopipo oli heitetty pois, mutta suu teipattu mustalla teipillä. Viikkoa ennen Mannerheimin tapausta Holmberg esiintyi Huomenta Suomen suorassa tv-lähetyksessä. Holmberg käytti tilaisuuden hyväkseen ja nimitti Suomen valtiota rasistiseksi. Oli vuosi, kun oli tyrmätty ILO169-sopimus ja saamelais­ käräjälakiesitys, ja metsähallituslaista oli poistettu saamelaiskulttuurin suojapykälät. Saamelaisten mielestä täystyrmäyksiä oli ollut liikaa. – Ihme kyllä, vieläkin ne välillä kysyvät suoriin televisioohjelmiin, Holmberg hymähtää. Holmberg ei miellä itseään aktivistiksi, joskin ulkopuolelle tehtävissä pakollisissa määritelmissä hän toisinaan kutsuu itseään aktivistiksi. – Minusta aktivismi on oikeuksien ja elämän puolustamista, eli siis elämää. Holmberg kertoo, ettei erityisemmin nauttinut esimerkiksi Mannerheim-patsaalle kiipeämisestä. – Mutta tekisin sen uudestaan. Uusimpia uhkia Saamenmaalla on ollut hanke Jäämeren radasta. Holmberg seisoo samoilla raiteilla muiden rataa vastustavien saamelaisten kanssa. – Se on ihan periaatteellinenkin kysymys. Ohcejohka, Utsjoki, on Holmbergin lapsuudenkoti. Koulussa harjoiteltiin Nils-Aslak Valkeapään joikuja, mutta Holmberg luukutti kotonaan rap-musiikkia. Oikeammin amerikkalaista gangsta-räppiä.

– Siinä oli paljon yhteiskunnallisuutta ja kapinahenkeä, mikä nuorta mieltä yläasteikäisenä kutkutti. Holmberg kirjoitti myös itse lyriikoita. Hän menestyi yhtyeineen voittamalla vuonna 2005 Sámi Grand Prix -laulu­ kilpailun pop-kappaleella ”Giella ii leat jáddan” (kieli ei ole sammunut), jossa hän räppäsi. Vähän myöhemmin Homberg alkoi löytää samaa kapinaa John Lennonista ja Bob Dylanista. Inspiroiva musiikinopettaja johdatti teinin kitaransoiton pariin. Kotona isä ryhtyi soittamaan Beatles-yhtyeen LP-levyjä. – Tupac oli minulle kaikkein tärkein, mutta sama teema ehkä vähän aikuistuneempana jatkui Lennonissa ja Dylanissa. Sitten kuvioihin tuli myös Nils-Aslak Valkeapää. Valkeapää on merkittävä saamelaistaiteilija, johon myös Holmberg on aika ajoin rinnastettu. Hänen taiteensa iski Holmbergiin vasta tämän muutettua Tampereelle lukioon. Kouluaikojen ärsytys pakotettuun Valkeapään joikujen joikaamiseen muuttui kiinnostukseksi. Kotoa lähteminen palauttikin takaisin kotiin. Kaikki vaiheet olivat osa polkua, jota pitkin nuori taiteilijanalku pääsi lähemmäs runoutta. Holmberg löytää yhteyden räpin, joiun ja runouden välillä. – Räppi on lähellä vanhaa runoutta, siinä kun oli runomitta ja loppusointu. Syy sille, miksi poikkeuksellisen suuri osa saamelaiskirjallisuudesta on runout­ta, johtuu osittain joikuperinteestä. Siinä sanoitukset ovat etenkin entis­aikaan olleet poeettisia, ytimekkään lyhyitä sekä vapaita rytmeistä ja mitoista. Lukioaikoina hän kirjoitti ensimmäisen runoteoksensa Dego livččen oaidnán iežan. Parin vuoden sisään Holmbergiltä tuli myös levy ja hän näytteli tv:ssä ja teatterissa. Lopulta kirjoittajan identiteetti vahvistui. – Halusin sanoa itse, enkä sanoa mitä muut ovat sanoneet.

H

OLMBERG  KAATAA  lisää

kahvia. Suohhku nukkuu lattial­la väsyneenä päivän retkistä. Viime marraskuussa näyttelijä-kansanedustaja PirkkaPekka Petelius pyysi saamelaisilta anteeksi 1980– ja 90-luvuilla esittämiään rasistisia sketsejä saamelaisista. Holmberg arvelee, että ihmisten lymyävä huono omatunto teki kollektiivisen kopautuksen anteeksipyynnön myötä. Petelius ylitti kynnyksen, johon liittyy raskaita teemoja. – Vaikka olisit tiedostamatta sitä mieltä, että sinunkin pitäisi tehdä samoin, niin reaktio on torjuva, sillä asia ei ole mieluisa. Se pakottaa kohtaamaan itsensä. Holmbergin mielestä on selkeää, miksi yli 30 vuotta vanha huumori­kuvasto kantaa edelleen hedelmää. Sketseissä on selkeä vääristymä ja valta­rakenne. Sketsien kautta pilkatulla yhteisöllä ei ole mahdollisuutta viestiä asioita omasta näkökulmastaan. Mediahuomio, jonka yhteisö saa, tulee alisteisessa muodossa. – Ja sillä on tosi pitkäkantoiset vaikutukset, jotka ilmentyvät stereo­typioina ja tiedostamattomina asenteina. Holmberg perää taiteilijoilta vastuuta. Hänen mielestään niiden muutamien nykytaiteilijoiden, joiden teoksissa käsitellään pohjoisen aiheita, tulisi olla tarkkana. – On yllättävää, kuinka sivistyneet ja lukeneet ihmiset eivät välillä tiedosta valtarakenteita. Tai ehkä he eivät haluakaan tiedostaa, runoilija pohtii.

LIBERO 1/2020

23


24

LIBERO 1/2020


H

OLMBERG  NOUSEE  keittiön

pöydän äärestä ja kävelee kirjahyllylleen. Hän poimii sieltä kirjan. Kirjan nimi on Noriaki. Se on norjalaisrunoilija Endre Rusetin runoteos, jossa on haikuja japanilaisesta mäkihyppääjä Noriaki Kasaista. – Tätä eivät monet uskoisi, mutta olen intohimoinen penkki­ urheilija, Holmberg kertoo. Holmberg on seurannut mäkihyppyä 7-vuotiaasta saakka. Janne Ahosesta tuli hänen lempihyppääjänsä esteettisistä syistä. – Ahosella oli hienoin kypärä ja maski. Vuonna 2010 Holmberg tutustui Endre Rusetiin Medellínin kansainvälisillä runofestivaaleilla Kolumbiassa. Ruset kirjoitti urheilukirjallisuuslehteen nimeltä Olympiastadion. Kyseiseen lehteen hän pyysi Holmbergiltä runoa Janne Ahosesta. – Kun kirjoitin runoa, yritin samaistua 12-vuotiaaseen mäkihyppyfani Niillakseen. Runosta ei kyllä tullut hirveän hyvä, Holmberg virnistää. Holmbergilla oli myös kerran mahdollisuus tavata Janne Ahonen. Holmberg ja Ruset olivat matkustaneet Slovenian Planicaan. Kaksikon tarkoituksena oli tehdä lehtijuttu Norjan Dagblatetiin mäkihyppykisoista. – Taiteen saralla olen ollut tekemisissä kovien tekijöiden kanssa, mutta heille juttelu ei ole ollut minulle koskaan mikään ongelma. Mutta kun Janne Ahonen käveli haastattelupisteen läpi, Holmberg jäätyi. – Olin vaan että vittu Janne Ahonen. Mitä mie sanon sille! Holmbergiä naurattaa. Mäkikotka oli liian suuri idoli kohdattavaksi. Sitten hän kysyy: – Et ikinä arvaa, mitä nyt seuraan? Arvaukset menevät huti kerta toisensa jälkeen. Holmberg paljastaa, että järven törmällä olevassa talossa katsotaan vapaaottelua. Hänen mielestään se on urheilullisesti todella mielenkiintoista. Holmbergin ”For Janne” -runo alkaa sanoin: ”Mm, I remember the age of six, the turning point of mine. A born addict, like I needed a fix, I watched those men divine.” Jumalallisia miehiä, joiden jalkapohjat koskettavat maata ennemmin tai myöhemmin.

LIBERO 1/2020

25


i Vasko METSÄLÄHIÖLARPPI – Kaisa Karvinen, Tomm

Tervetuloa Metsälähiö-larppiin. ja. Voit Tämä larppi tutkii lähiötä ja sen tuottamia roole a kuvien osallistua larppiin seuraamalla näitä ohjeita. Ann en. ja tekstien toimia oppaanasi Metsälähiön tutkimise eytyy Etsi ensin sopiva paikka lukemiseen. Larppi kehk ösi dialogissa sinun, tämän tekstin sekä lukuympärist Metsäisena milla n, siihe kanssa. Ne yhdessä vaikuttavat lähiö ympärilläsi avautuu. larpin Kun olet löytänyt sopivan aloituspaikan, eläydy emasvalits in, kolmeen näkökulmaan, eräänlaiseen rooli sasi järjestyksessä. Näkökulmat ovat: Hän joka leikkii (ei-aikuinen) I Villi virta (vesi ja infrastruktuuri) II Mänty (merkityksellinen asukas) III äNäkökulmiin liittyy kysymyksiä rakennettuun ymp inen milla ia, poht Voit ristöön liittyvistä ideologioista. iseksi näkökulma on ja miten se vaikuttaa siihen, milla lähiö voisi kehkeytyä muutamien vuosien päästä. a Voit keskittyä yksityiskohtiin tai seurata laajempa nella tausta­tarinaa. Voit etsiä lisätietoa netistä, kuun musiikkia tai pitää mukana lisäkirjallisuutta. Nähdään Metsälähiössä!

26

LIBERO 1/2020

I – Hän joka leikkii (ei-aikuinen) vuoMetsälähiö rakennettiin 1960-luvun ensimmäisinä isille kallio aville koho eltä sina savisten tasankojen kesk suuntaiharjanteille. Harjanteiden laelle korkeuskäyrien ja, stalo sesti nousi kymmeniä valkoisina hohtavia kerro jotka näkyvät yhä Pukinmäen asemalle. päällä, Rakennukset ovat korkeita ja ne sijaitsevat mäen n ikkujoten makuuhuoneiden, olohuoneiden ja keittiöide kennoista näkee aina Jätkäsaareen asti ja Malmin lento sesmai taiva tän yli. Oma lukunsa on ikkunasta avautuva ma pilvineen. pihoilPihoilta polut kulkevat metsiin, lammelle, toisille omalta le, puistoihin ja leikkipaikoille. Leikkijät pääsevät toisiaan pihaltaan kouluun, skeittiparkille ja tapaamaan ilman, että tarvitsee ylittää teitä. Millainen on leikkijän vuorokausi?


II – Villi virta (vesi ja infrastruktuuri) akMetsälähiön ostoskeskuksen luota alkaa Murrosla s- ja so, joka kanjonin kaltaisesti jakaa kaupungin koili on akso rosla lounaisosaan. Sadevesi valuu alas Mur ttaa rinteisiltä kerrostalojen pihoilta. Murrolaakso kulje n veden savisille tasangoille. Kanjonin lisäksi lähiö si lisäk n vede jossa lounaispuolella on toinen rotko, kulkevat kävelijät, pyöräilijät sekä alueen rusakot. jen Samoja reittejä liikkuu myös autojen virta. Auto s myö , teistä ympäristö koostuu paitsi asfaltoiduista a autotalleista, valvontakameroiden avulla turvatuist an parkkipaikoista, sähkötolpista sekä erilaisin maah ilijat Auto ä. maalatuin viivoin piirretyistä säännöist pääsevät ovelta suoraan autoon ja autolla läheisen e kehätien kautta itsevaltaisen vaivattomasti minn tahansa. Kovin usein niin valuva vesi, ihmiset kuin autotkin ja liikkuvat rakennetun ympäristön pinnanmuotoja nittesuun unki sääntöjä kekseliäästi soveltaen ja kaup lku­ lijan piirustuksia kyseenalaistaen. Vesi täyttää aliku een tunnelit. Autot täyttävät kaikki niiden paikoituks sopivat tasaiset kentät. Millainen on kapinallinen vesi?

III – Mänty (merkityksellinen asukas) a­ Metsälähiön pihapiirien näkymiä hallitsevat nauh ­ julki pääty ät myk an ikkunarivistöt, ikkunattomuutta avat kasv sta sivut ja autokentät. Näiden kaikkien loma jylhät ja korkeat männyt. Lähiön rinteiltä pihoille ujuttautuvat mäntymetsäkaistaleet sitovat asfaltti­ ­ kentät toisiinsa ja toisaalta rajaavat ulkotilat erään lä jo laisiksi huoneiksi. Männyt ovat aina olleet mäel ltiin, ennen teitä ja rakennuksia. Kun Metsälähiö suoje ir­ aispi omin istä määriteltiin alueen yhdeksi tärkeimm ­ kaata teistä männyt. Tämän takia yhdenkään puun minen ei onnistu tuosta vain. Mitä Mänty ajattelee Metsälähiöstä? KIRJALLISUUS i Kagovere, Ott, Karvinen, Kaisa ja Vasko, Tomm (toim): Borrowing Positions: Role-Playing Design & Architecture. Tallinna 2019 Salastie, Riitta (toim): Pihlajamäen arvot ja aatteet - suojelun viitekehystä hakemassa. Helsinki 2003 Stenros, Jaakko; Montola, Markus. Nordic Larp Fëa Livia 2010 Sundman Mikael (toim): Rakennustaiteen seura, Jäsentiedote: 1/2003 lä

Kuvat ovat tekijöiden ja otettu talvella ja kevääl 2020.

LIBERO 1/2020

27


”UNESSA TAPAAN GRETAN. ME ISTUMME VAKIOPAI NEESSA ”UNESSA TAPAAN GRETAN. ME ISTUMME VAKIOPAINEESSA JA HÄN

JA HÄN HYMYIL EE MI NUL L E. SE URAAVANA YÖ NÄ OPAS HYMYILEE MINULLE. SEURAAVANA YÖNÄ OPAS KULJETTAA MINUA

KUL JETTAA MI NUA EKSOPL ANEETAN L ÄPI JA KUN ME EKSOPLANEETAN LÄPI JA KUN ME SAAVUMME SUMUISEN METSÄN

SAAV UMME S UMUISE N METSÄN L AITAAN, HÄN SANOO LAITAAN, HÄN SANOO MINULLE: ’JA KATSO ESSI, TÄSSÄ ON METSÄ,

MI NUL L E: ’JA KATSO ESSI, TÄSSÄ O N METSÄ, JOKA EI JOKA EI KOSKAAN LOPU!’ ONKO MEILLÄ SIIS TOIVOA? ”

KOSKAAN L OPU!’ O NKO MEIL L Ä SIIS TOI VOA? ” – OTE PÄIVÄKIRJASTANI

28

LIBERO 1/2020


TEKSTI

ESSI LEPPÄNEN

KUVAT

LILLE SANTANEN

TÄÄLLÄ ON VAIKEA HENGITTÄÄ Taide paljastaa rakenteita

2

010-LUVUN IPCC-RAPORTIT ovat

valaisseet ihmisille planeettamme ja sen ilmaston hälyttävän tilan. Jäätiköt sulavat, metsiä hakataan ja poltetaan, hiilidioksidipäästöt karkaavat käsistä. Raportit saivat aikaan huolen yleisesti – tuon huolen, joka luonnon­tieteilijöillä on ollut jo pitkään. On aika tehdä muutos, ja pian. Miten ilmastohuoli näkyy nykytaiteessa ja sen tekotavoissa? Miten taide voi pureutua ongelmaan, joka on akuutti ja kaikkia luontokappaleita koskeva? Milka Luhtaniemen esitysdramaturgian maisteritutkinnon taiteellinen opinnäyte Swell käsittelee sääilmiöiden kehollistumista sekä ilmastonmuutoksen aikakauden aiheuttamaa horjuntaa ja ei-tietämistä. Kävin kokemassa esityksen, jossa konkreettisesti lämpötilat muuttuvat, tuulikoneet pauhaavat ja jääkimpaleet sulavat. Luhtaniemi kertoo teoksen saaneen alkunsa Islannissa vuonna 2018. Sää oli ollut paineinen. Luhtaniemi oli alkanut tutkia sään vaikutusta kehoon ja mieleen. Suurin osa esityksestä

syntyi improvisaation myötä Selma Reynisdóttirin kanssa, joka oli tekoprosessissa Luhtaniemen työpari ja tanssija. Kun kysyn Luhtaniemeltä, mitä hän ajattelee ilmastonmuutoksesta, hän toteaa, että ihmisen tottumuksia voi ja pitää muuttaa, mutta muun muassa häiriintynyttä ilmastoa on kovin vaikeaa enää lähteä muuttamaan. Miten muutos näkyy taiteen tekotavoissa? Onko teatterissa siis otettava käyttöön ekologisempi ajattelutapa? – Se ei ole olennaisinta. Koen, että on olemassa tunteita, joita media ja muu yhteisö ei sanoita. Teatteri on tällaisen tunne­työn maastoa. Keskustelua käydään koulussamme jatkuvasti siitä, mitä vaikkapa sähkön käytölle tulisi tehdä teatterivalaistuksessa. Tarvitaanko kokonaan valaistu näyttämö, vai voisiko teatterin siirtää luonnollisempaan ympäristöön? Mikä on Luhtaniemen mukaan teatterin ja taiteen merkitys ilmastokatastrofin aikakaudella? – Taiteen merkitys on mielestäni tehdä näkyväksi sellaisia tunteita, vaikkapa ahdistusta tai surua, joita ilmastomuutos aiheuttaa.

LIBERO 1/2020

29


KIRJA KUIN LIUSKEKIVEÄ Raisa Marjamäki on kaksi kirjaa julkaissut, nykyisin turkulai-

nen runoilija, jonka viimeisin kirja Ei kenenkään laituri (Poesia, 2014) on tehty ilman tietokoneita. Marjamäki on kirjoittanut ja latonut teoksen käsin. Kirja on painettu irtolehtisille Heidelbergin kohopainokoneella. Sekä Marjamäen kirjan tekotapa että sen sisältö huokuvat ekologista ajattelua. Sisältö on näennäisesti arkaa ja haurasta fragmenttia, mutta sen sanoma on paikoin vahvaa. Runot kuten ”ihminen maatuu kauan ennen muovipussejaan – –/” tai ”hiljainen hetki jonka ajaksi moottoritiet sammutetaan” tuovat esiin saasteisen maailman, mutta monet teoksen runoista tekevät näkyväksi myös maailman ilman saasteita. Ei kenenkään laituri on oodi villille ja voimakastahtoiselle luonnolle. Kysyttyäni Marjamäeltä, mikä on taiteen merkitys ilmasto­ katastrofin aikakaudella, hän vastaa: –Taide voi tehdä näkyväksi sen, mitkä ovat rakenteet ja miten niitä voi muuttaa. On esimerkiksi tunnettava öljy ja sen vaikutus elämään. Sitten voi analysoida, mikä on fossiilisten polttoaineiden merkitys omassa elämässä.

30

LIBERO 1/2020

Omaa kirjoitusprosessiaan ja tekstin tulemista kirjaksi hän kuvaa kuin paperintekoprosessia tai kivien kerroksellisuutta. Hän muovaa kirjan. Hänen taiteensa fyysisesti painaa: papereita kierrätetään ympäri Suomea painettaviksi ja taiteltaviksi. Jo kirjoittaminen käsin vaatii oman vaivansa. On perusteltava joka kirjan kohdalla itselleen, miksi haluan tehdä tämän näin. Niin Luhtaniemen kuin Marjamäenkin puheessa toistuu toteamus, että ihmisen tottumuksia voi muuttaa, mutta häiriintynyttä ilmastoa tai puhdasta ilmaa, ihmiselle välttämätöntä ainesta, ei voi noin vaan muuttaa tai puhdistaa. Se on tärkeä toteamus. Tulevaisuus on tuntematon, ja se fakta on kaikille sama. Runoilija, prosaisti Henriikka Tavi kirjoittaa Kirjailijalehdessä (2/2019) IPCC-raporttien lannistavuudesta ja niiden vaikutuksesta omaan työhönsä. Hän on lopettanut kirjoittamisen ja siirtynyt kansalaisaktivismiin. Tavin ei tee mieli pohtia kielen kokeellisuutta, kun ympärillämme savuaa ja pauhaa. Myös Tavin kirjoituksessa tulee ilmi edellä mainitun muutoksen pakollisuus: ”Jos haluamme suojella meidän ja muiden elämää, meidän on hahmoteltava uudestaan suhteemme melkein kaikkeen: paikkaan, maahan ja sen viljelyyn, muihin lajeihin, nautintoon, työhön ja lepoon. Tässä on kirjallisuudelle tehtävää.”


KOSMINEN NÄKÖKANTA ON EMPAATTINEN NÄKÖKANTA

Hälytyskello on siis soinut. Eräänä iltana tekstin valmistumisen loppumetreillä haastattelen runoilija-lavarunoilija-kääntäjä Kasper Salosta. Haluan tietää, mikä on hänen suhteensa luontoon ja ilmastonmuutokseen. – Luonto on biosfäärimme yhteen kutova voima. Luonnon balanssi on järkkynyt, ja meillä on iso vastuu sen korjaamisesta ja luonnon suojelemisesta, Salonen sanoo ja jatkaa: – Taide sanallistaa tunteita. Ennen kuin me pystymme ymmärtämään, meidän on osattava sanallistaa. Muun muassa lavarunous on tähän hyvä keino, se tuo ihmisiä yhteen. Salonen korostaa, että kaikkien maiden johtojen on valittava ekologinen agenda. On oltava kansanliikkeitä, jotka vievät ekologista agendaa eteenpäin. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat lasten ja nuorten ilmastolakot, mutta kaikkia kansakuntia koskevan asian ei tulisi olla pelkästään lasten taisteltavissa. Onko meillä tietoa tarpeeksi? Osaammeko me ratkaista maailmanlaajuisia ongelmia yhdessä? Salonen toteaa, että tietoa on, eikä kukaan ainakaan enää voi sanoa, ettei tiennyt. Salonen valaisee minulle vielä erästä herkullista ajatusta: – Haluaisin viedä kaikki poliitikot tuhansien kilometrien päähän avaruuteen ja näyttää niille, että tuossa on se sininen kuula, josta te olette kotoisin. Te vaikutatte kaikkeen, mitä sen pinnalla tapahtuu. UNI GRETASTA

Mutta mikä on oma suhteeni ilmastokriisiin ja taiteeseen? Kirjailijana tutkin maailmaa jatkuvasti havaintojen kautta. Ympäristön havainnointi on tärkeä osa kirjoitusprosessia, mutta myös uutisvirrat ja tietokirjallisuus leventävät katsanto­kantaani. Ilmastonmuutoskeskustelu tulee väkisinkin teksteihin. En kuitenkaan tietoisesti yritä parantaa maapalloa teksteilläni, vaan ehkä vain itseäni ja lähipiiriäni. Tulisiko minunkin ottaa ympäristöpoliittinen agenda taiteeseeni? Vai voiko taiteen ja ympäristöaktivismin pitää vielä toisistaan erillään? Omaa agendaansa moni taiteilija varmasti miettii. Yksi taiteen tärkein tehtävä kriisien aikaan on mielestäni luoda toivoa. Näyttääkö silloin uhkakuvia vai utopioita? Minkälaista tietoa tulee jakaa? Purkaako ahdistus taiteeseen vai päästäkö sen yli kertomalla tarinoita, joissa on onnellinen loppu? Unessa Greta hymyili minulle. Ainakin alitajunnassani toivo elää. Ja mitä siihen metsään tulee: jos me pidämme siitä huolen, se ei koskaan lopu.

LIBERO 1/2020

31


KRITIIKKI   AKSELI EKOLA

MARXIA MONESTA KULMASTA Eric Hobsbawm: Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista. Suom. Tatu Henttonen. 2019. Vastapaino.

John Seed: Ymmärrä Marxia. Suom. Kalevi Suomela. 2019. Into.

VUONNA  2018  Karl Marx (1818–1883)

täytti 200 vuotta. Vuotta aikaisemmin hänen pääteoksensa Pääoman (1867) ensimmäisen osan julkaisusta oli kulunut 150 vuotta. Tämä poiki uusien englanninkielisten elämäkertojen① ja yleisesitysten lisäksi myös joukon tuoreita Marx-aiheisia käännöksiä ja alkuperäisteoksia. Marxista on vuosikymmenten saatossa kirjoitettu hyllykilometreittäin kirjallisuutta, joten on helppo kyseenalaistaa, mitä uutta hänestä voisi vielä sanoa. Kapitalistisen yhteiskunnan ekologinen, taloudellinen ja eettinen vararikko kuitenkin muistuttaa jatkuvasti, että Marx ei ole katoamassa minnekään. Emeritusprofessori Vesa Oittisen ja brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin (1917–2012) kirjat ovat essee- ja artikkeli­kokoelmia. Näiden kahden kirjoittajan pitkien urien mukanaan tuoma tietämys antaakin lukijalle mukavasti perspektiiviä marxilaisuuden kehitykseen. Hobspawmin teoksen Kuinka muuttaa maailmaa (alkuteos 2011) kirjoitukset on järjestetty kronologisesti niin, että ne muodostavat katsauksen tieteellisen ja poliittisen marxi­laisuuden historiaan länsimaissa lähtien itse Marxista ja Friedrich Engelsistä (1820–1895) ja edeten kohti tätä päivää. Kirja soveltuukin hyväksi yleiskatsaukseksi tähän aihepiiriin. Teoksen erikoisuudeksi voi laskea kaksi italialaista marxistifilosofi Antonio Gramscia (1891–1937) käsittelevää lukua. Hegemonian ja poliittisen

32

LIBERO 1/2020

Vesa Oittinen: Marx & moderni. Jatkuvuuksia ja katkoksia Marxkuvassa. 2018. niin & näin.

vallan teoreetikkona tunnettu Gramsci on Suomessakin herättänyt viime vuosina uutta kiinnostusta. Loppupuolen esseissä Hobsbawm tarkastelee hieman surumielisestikin marxilaisuuden ja työväenliikkeen globaalia taantumista 1980-luvulta eteenpäin, mutta valaa kuitenkin uskoa tulevaan: maailma ei ole valmis eikä historia päättynyt, mutta menneisyyttäkään ei tule haikailla takaisin. Toisin kuin niin usein on väitetty, ei Marx kannattanut determinismiä vaan korosti ihmisten tekevän itse historiansa ja muuttavan näin maailmaa. Nimensä mukaisesti Oittisen Marx ja modernin punaisena lankana on luenta Marxista erityisesti modernin teoreetikkona painotuksen ollessa selkeästi Marxin filosofisemmassa puolessa. Johdannossa kirjoittaja käy läpi ja ottaa kantaa marxilaisen tutkimuksen virtauksiin ja Marx-tulkintoihin Suomessa ja maailmalla viimeisen kolmen–neljänkymmenen vuoden aikana. Muut artikkelit käsittelevät muun muassa Marxin Venäjä-suhdetta, ideologiateoreettista ajattelua ja tekniikan filosofiaa. Pääoman synnyn taustoja valottava artikkeli on lähes pakollista luettavaa kaikille, jotka haluavat tehdä tuttavuutta tuon klassikon kanssa. Samaa voi sanoa myös Hobsbawmin Kommunistista manifestia käsittelevästä luvusta. Oittinen ja Hobsbawm kirjoittavat selkeästi ja tarkkanäköisesti, eikä kumpikaan sorru Marxin palvontaan, vaan he

Wilfried Nippel: Karl Marx. Poliitikko, tutkija ja lehtimies. Suom. Timo Soukola. 2019. Gaudeamus.

punnitsevat hänen valtavaa perin­töään kriittisellä otteella. Molempien teos­ten takakansissa mainitaan ekologiset teemat, mutta ne eivät kuitenkaan nouse kummassakaan esille muutamia yksittäisiä huomioita lukuun ottamatta. Tämä on sääli, sillä yhä selkeytyvä käsitys Marxista kapitalismin kriitikkona nimenomaan ekologisesta näkökulmasta on ollut marxilaisuuden keskeisimpiä kehityskulkuja viime vuosikymmeninä. Hobsbawmin ja Oittisen kirjat lienee suunnattu aihepiiriä jo jonkin verran tunteville, mutta Wilfried Nippelin ja John Seedin teokset ovat vasta-alkajille tarkoitettuja suppeita johdatuksia. Nippel keskittyy Marxin elämään ja Seed hänen teoksiinsa. Nippelin Karl Marx (alkuteos 2018) tarjoaa tiiviin esityksen Marxin elämästä näkökulmanaan ”aikalaisten tuntema julkinen Marx” eli Marx poliittisena toimijana ja journalistina. Ratkaisulle on perustelunsa, sillä tämä aspekti Marxista tavataan nykyisin usein unohtaa, vaikka hän julkaisi elämänsä aikana satoja lehti­kirjoituksia ja toimi aktiivisesti kansainvälisessä sosia­listisessa liikkeessä. Varjopuolena teos ei tarjoa kovinkaan kummoista johdatusta Marxin ajatteluun ja tuotantoon, eikä kirjoittaja edes vaikuta tuntevan sitä kovin syvällisesti. Esimerkiksi Pääoman kohdalla Nippel tarkastelee lähinnä vain sen aikalaisvastaanottoa. Marxin elämäntapahtumat tulevat kyllä lukijalle tutuiksi, mutta ihmisenä


hän jää etäiseksi, eikä teos ole Marxin elämä­kertana kaikkein myönteisimmästä päästä. Kirjan selkeä ja yksinkertainen kieli yhdistettynä sujuvaan suomennokseen tekee siitä kuitenkin helposti lähestyttävän ja nopean lukea. Marxia jo tunteville Karl Marx ei juuri uutta tarjoa, ja se lieneekin kirjanelikosta heikoin. Seedin Ymmärrä Marxia (alkuteos 2010) on sen sijaan johdatus erityisesti tiettyyn osaan Marxin tuotannosta. Seed ei pyri läpikäymään Marxin teoksia systemaattisesti vaan keskittyy niihin, joita hän katsoo Marxin itsensä pitäneen keskeisimpinä. Seedin luennassa tähän joukkoon kuuluvat erityisesti Pääoma, Grundrisse sekä eräät Marxin tunnetuimmat poliittiset kirjoitukset, kuten Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksas­ toista. Käytännössä tarkastelussa on siis Marxin ajattelu 1840-luvun loppupuolelta alkaen. Marxin ymmärtäminen tarkoittaakin tässä lähinnä Marxin poliittisen ajattelun ja poliittisen taloustieteen ymmärtämistä. Tämä ei kuitenkaan ole sinällään heikkous, vaan yksi monista mahdollisista tavoista lähestyä Marxia. Seed on kylvänyt tekstin täyteen lainauksia alku­peräislähteistä, jolloin ne tulevat lukijalle paremmin tutuiksi. Teos sopii erityisesti Pääomasta kiinnostuneille, mutta se avaa myös onnistuneesti Marxin ajattelun taustoja. Yksikään kirjoista ei siis ole kokonaisvaltainen läpileikkaus Marxista. Marxilai­ suuden elinvoimaisuus perinteenä perustuukin osittain siihen, että jo sen alku­lähteiltä, Marxista itsestään, löytyy jatkuvasti uutta ammentavaa. Tämä on seurausta Marxin projektin laajuudesta ja monipuolisuudesta, jonka täysi haltuun­ otto ja tiivistäminen ei ole kellekään helppo tehtävä. Kokonaisuutena nämä neljä tuoretta julkaisua kuitenkin täydentävät hyvin toisiaan ja tuovat oivan lisän suomeksi saatavilla olevan Marxia käsittelevän kirjallisuuden tarjontaan. Niistä jokainen myös omalta osaltaan alleviivaa Karl Marxin olevan ajattelijana vertaansa vailla nyt ja seuraavatkin 200 vuotta.

Näistä nostettakoon esille Sven-Eric Liedmanin A World to Win – Life and Works of Karl Marx (Verso, 2018), Gareth Stedman Jonesin Karl Marx: Greatness and Illusion (Penguin Books, 2017) sekä Michael Heinrichin kolmiosaisen elämänkerran ensimmäinen osa Karl Marx and the Birth of Modern Society (Monthly Review Press, 2019). LIBERO 1/2020

33


KRITIIKKI  JOONAS PULKKINEN

OMAELÄMÄKERRALLISEN ELÄIMEN ÄÄRELLISYYS Jacques Derrida: Eläin joka siis olen. Suom. Anna Tuomikoski. 2019. Tutkijaliitto.

MINULLA  EI  ole lemmikkieläimiä. Ei siksi, että en välittäisi eläimistä, vaan luulen, että en kykenisi tarjoamaan näille riittävää hoivaa. Nautin kuitenkin eläimistä. Nautin seurata eläimiä ihmisten kanssa ja ihmisiä eläinten kanssa. Ihmisistä tuntuu tätä kautta avautuvan jotain, joka ei välity muuten. Uskon, että ihmiset kykenevät ilmaisemaan erityisesti kotieläimille itseään tavalla, joka ei ole mahdollista ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Ihmisten on erinäisistä syistä vaikea ilmaista asioita ja tunteita muutenkaan. Kielellä on rajansa, jossa kokemusta tai tunnetta voi olla vaikea sanallistaa. Ihmisillä on rajoitteita, traumoja, puolustusmekanismeja, omat rajansa, muurinsa ja tunteiden patonsa. Eläimet ovat ikään kuin kohde projisoida sisäisen maailman epäselvä hahmo. Katsoin syksyllä valokuvia fotomontaaseistaan tunnetusta dadaisti Hannah Höchistä (1889–1978). Kiinnitin huomiota, että hänen henkilökuvissaan sekä teoksissaan toistui usein kissa. Höchin oman elämän ihmissuhteet eivät kestäneet sen enempää miesten kuin runoilija Til Brugmaninkaan kanssa. Natsit tuomitsivat Höchin taiteen rappiotaiteena, sodan jälkeen Höch jäi dadaisteista ainoana Saksaan elämään erakkoelämää. Tahdon uskoa, että Höchille kissat olivat ihmistä mieluisampaa seuraa. Höch oli kiinnostunut 1800-luvun lopulla syntyneestä ”New Womanista”. Se oli naisasialiikkeeseen ja ensimmäiseen aallon feminismiin vaikuttanut ideaali

34

LIBERO 1/2020

energisestä, ammattimaisesta ja androgyynistä naisesta, joka on valmis ottamaan tasa-arvoisen paikan suhteessa mieheen. Paitsi että Höch oli feministisen taiteen pioneereja, hän myös ennakoi monia post-humanistisia kysymyksiä. Höch kirjoittikin kerran: ”tänään haluaisin mieluummin kuvata maailmaa mehiläisen näkemänä, huomenna kuun, ja siitä eteenpäin monien muiden olioiden, mutta olen ihmisolento; kuitenkin mielikuvituksen ansiosta voin olla silta.” Eläimet, oliot ja asiat ovat ihmisen kanssa, mutta kuinka niistä lopulta välitetään? Eläimiä kohdellaan kaltoin ja väkivaltaisesti, ja niiden oikeuksia laiminlyödään. Silti intuitiivisesti tuntuu siltä, että etenkin ilman eläimiä ihminen on ihmisenä vajavainen. KUIN  TILAUKSESTA Tutkijaliitto julkaisi pohdintojeni keskelle syksyllä ranskalaisfilosofi Jacques Derridan (1930– 2004) kirjan Eläin joka siis olen (L’animal que donc je suis, 2006). Kirja on itse asiassa Derridan vuonna 1997 Cerisyn kollokvios­sa pitämä esitelmä, jonka teemana oli otsikko L’animal autobiographique, ”omaelämäkerrallinen eläin”. Marie-Louise Mallet toimitti osittain artikkeleina ilmestyneen esitelmän kirjamuotoon Derridan kuoleman jälkeen. Esitelmälle uskollinen muoto luo vaikutelman läsnäolevasta filosofista, joka viehättää huumorintajullaan sekä kielellään. Derrida tiedostaa ajan rajallisuuden ja yrittää jouduttaa esitelmää. Hän melkein

myös ennakoi oman kuolemansa. On hirveä kiire ja eteenpäin on edettävä, vaikka välillä juututaan yksityiskohtiin eläinkysymyksestä kirjallisuudessa. Mallet huomauttaa alkusanoissaan, että Derridan tuotannossa toistuva teema on kokea myötätuntoa filosofian ylenkatsomia eläimiä kohtaan. Filosofian ensimmäinen virhe on tarkastella eläimiä termillä eläin, niputtaen eläimet homogeeniseksi kokonaisuudeksi yhteen. Utilitaristi Jeremy Benthamin perusteltu huoli kysymyksestä, voivatko eläimet kärsiä, ilmentää Derridalle, miten koko filosofian historia käsittää eläimet (”eläimistön”) aina puutteen kautta. Humanismin ensimmäinen virhe on Derridan mukaan ottaa ihmisen olemus animal rationalena itsestäänselvyytenä, pohtimatta suhdetta eläimiin tai ihmisen paikkaa eläinkunnassa. Kuuluisassa kirjan kohdassa Derrida tajuaa suihkusta tultuaan kissansa katsovan häntä alasti. Derrida kokee ensi häpeää, mutta lopulta pikemminkin häpeävänsä kokemaansa häpeää. ”Olla alasti kuin eläin.” Eläimet eivät Derridan mukaan todellisuudessa ole alasti, koska he eivät tiedä olevansa alasti. Ihmisen eläimestä erottavat vaatteet ”ihmiselle ominaisena” tekijänä, mutta tämä ei ole hänelle riittävä selitys, koska mikään ihmiselle ominainen ei rajoitu yhteen piirteeseen. Kirjaa voi pitää Derridan tuotannolle ominaisena dekonstruktiivisena luentana ”eläimistön” ja ihmisen suhteesta


länsimaisen filosofian historiassa. Dekonstruktio, Derridan kiinnostus tekstiä kohtaan, näkyi hänen tuotannossaan tapana tarkastella eri teksteistä peitettyjä ja vastakohtaisia merkityksiä, todistaen valmiina annettujen tulkintojen ja merkitysten perustattomuuden. Derrida rakentaa esitelmänsä käsittelemällä perustavanlaatuisesti jo Raamatun luomiskertomuksesta alkavaa eroa ihmisen ja eläimen välillä ja siirtymällä filosofian historiaan ja antiikin filosofeihin. Derrida lukee ja tulkitsee perustavimmin kuitenkin filosofian historian rajalinjan pystyttäjän René Descartesin, valistusfilosofi Immanuel Kantin, erityisesti etiikastaan tunnetun Emmanuel Lévinasin, psykoanalyytikko Jacques Lacanin sekä länsimaalaisen filo­sofian metafysiikan haastavan Martin Heideggerin ajattelua. Descartesille eläin on kone, joka toimii mekaanisen luonnon säännönmukaisuuksien mukaan. Kantin näkemyksessä eläimeltä puuttuu ymmärrys, mutta ihmisen eläimellisyys itsessään tuntuu olevan tabu. Voisi intuitiivisesti luulla, että vastaus Derridan alastomana kokemaan häpeään löytyisi nimenomaan Lévinasin kasvoista, siitä, miten toinen läsnä ja edessä ei ole koskaan valmiina annettu tai tavoitettavissa ymmärryksen kautta, mutta ei: Lévinasille inhimillinen etiikkaa on koko etiikan prototyyppi. Lacanin mukaan eläimeltä puuttuu kyky ”teeskennellä teeskentelevänsä”, minkä takia eläimellä ei ole pääsyä symboliseen, inhimilliseen järjestykseen.

Lopuksi tulee Heidegger. Derrida ei kuitenkaan varsinaisesti ehtinyt käsitellä kollokvion kaksipäiväisessä esitelmässään Heideggeria ollenkaan, minkä takia hän erillisestä pyynnöstä suostui muistiin­ panojensa pohjalta improvisoimaan tämän osion kollokvion viimeisenä päivänä. Ennen kirjan julkaisua tästä esitelmän osios­ta oli olemassa ainoas­taan äänite, josta osio on suoraan translitteroitu. Heideggerin käsitteistössä eläin on kieletön ja siksi maailmaton olento. Niin köyhä, ettei kykene ymmärtämään äärellisyyttään ja kuolemaansa. Kotieläimet kuuluvat kyllä Heideggerin olemisen taloon, mutta eivät samalla lailla kuin katto. Ne elävät kanssamme, mutta me emme niiden tavalla. DERRIDA EI  varsinaisesti tarjoa ratkai-

sua kysymykseen, onko eläimissä jokin piirre, jota ilman ihminen olisi vajavaisempi tai puutteellisempi olentona. Kirjan ranskankielisellä nimellä on kuitenkin oma kaksoismerkityksensä. Se viittaa toisaalta Descartesin tunnettuun lausumaan ”ajattelen, siis olen [olemassa]”. Toisaalta, kuten suomentaja Anna Tuomikoski huomauttaa, kirjan nimen voi myös kääntää muotoon ”eläin jota siis seuraan”. Ja Derrida ymmärtää, että eläimet ovat likellä, lähellä, perässä, edessä, kanssamme. Tuomikoski arvioi Kalle Haatasen ohjelmassa Yle Puheella, että Derridan kirjan kenties tärkein anti on pohtia kysymys ihmisen ja eläimistön välisestä suhteesta uudelleen. Tässä mielessä kirja on

todella valloittava ja jopa kaunis kuvaus eläimistä ja ihmisen ymmärtämättömyydestä. Derrida osoittaa kirjassaan, että jopa eläinoikeuksien yleismaailmallinen julistus on ongelmallinen, koska eläimistöllä on oikeussubjekteina oma historian­sa ja painolastinsa, kuten ihmisellä. Se on koko länsimaalaisen inhimillisen ajattelun perinne. Ihminen ei välttämättä tajuakaan, kuinka läheltä omaelämäkerrallinen eläin löytyy tai miten ihminen eläimenä jatkuu itsensä ulkopuolelle. Ei liene sattumaa, että Derridan kissan nimi oli Logos (kreik. λόγος, ’puhe, järki, sana, merkitys, periaa­ te’, ota sitten selvää). Eksistentialisti­ filosofi Jean-Paul Sartren kissan nimi oli Nothing. Hulluuden historiasta väitöskirjansa tehneen Michel Foucault’n kissan nimi oli Insanity. Jopa vapaan kapitalismin ajatuksiin suuresti vaikuttanut Ayn Rand nimesi toisen kissansa päätyönsä Kun maailma järkkyi (Atlas Shrugged, 1957) kaivospatruuna Francisco D’Anconian mukaan Friscoksi. En ole löytänyt omaelämäkerrallista eläintä, mutta olen vakuuttunut kysymyksen pohtimisen merkityksellisyydestä ja siitä, että eläintä kannattaa ehkä vielä etsiä.

LIBERO 1/2020

35


HUOLI ÄÄNI­­KIRJASTA I

Äänikirjojen suosio on kasvanut valtavasti. CD:ltä ja C-kasetilta aiemmin kuunnellut äänikirjat ovat löytäneet suuren yleisön älypuhelinten ja kattavan netin myötä. Alan johtavaa Bookbeatsuoratoistopalvelua käyttää mobiililaitteissaan jo yli 100 000 suomalaista. Kuunneltavia nimikkeitä on sivustolta saatavilla saman verran. Myös Storytelin ja Nextoryn käyttäjämäärät liikkuvat arviolta kymmenissä tuhansissa. Suomen Kustannusyhdistyksen neljännesvuositilastoja tarkastelemalla huomaa, että äänikirjojen myynti kasvoi vuonna 2019 jopa noin 150 prosenttia suhteessa edellisvuoteen. Tämä luku koskee nimenomaan kuukausimaksuperusteisia palveluja, vaikka netistä ostettavien yksittäisten tiedostojen myynti on myös selvässä kasvussa. Kustantajat ja kirjakaupat ovat nekin huomanneet tilanteen. Esimerkiksi kustannusyhtiö Siltala, joka myös tallentaa haastattelut kirjailijoidensa kanssa podcasteiksi Soundcloud-sivustolle, julkaisi vastikään ainoastaan kuunneltavassa muodossa Harry Salmenniemen Fantastinen salaatti -novellikokoelman, jonka lukijana toimii podcast-suosikki, näyttelijä Antti Holma. Suomalainen Kirjakauppa puolestaan tavoittelee osuuttaan kasvavista äänikirjamarkkinoista Runebergin päivänä lanseeraamallaan e- ja äänikirjapalvelulla. Keskustelulle äänikirjojen paikasta kirjallisuuden kentällä on siis tarve, ja Suomessa tämän keskustelun avasi vuodenvaihteessa kirjailija Laura Lindstedt.

II

Lindstedt otti Helsingin Sanomien uudenvuoden puheenvuorossaan kantaa äänikirjojen suosioon. Lindstedtin päähuomio on, että äänikirja ei pysty välittämään kaikkia kirjoitetun tekstin tasoja. Esimerkiksi kursiivit ja lainausmerkit katoavat, kun ne luetaan ääneen. Yksinkertainen havainto toimii lähtökohtana kriittiselle tarkastelulle. Kirjaan käyttöliittymänä sisältyy mahdollisuus rakentaa sekä sisäisiä viittaussuhteita (kuten Georges Perecin Elämä: käyttö­ohje -teoksessa) että heijastuksia ja lainoja kirjan ulkoisesta todellisuudesta (kuten Alfred Döblinin romaanissa Berlin Alexanderplatz). Kirjan materiaalisuuden, itseensä viittaavuuden ja kerroksellisuuden sisällyttäminen kirjallisuuteen kuuluu modernistiseen keinovalikoimaan. Näin horjutetaan yksiviivaista kerrontaa ja kirjaa suljettuna, lineaarisena muotona. Lindstedtiä huolettaa, johtaako äänikirjojen nousu tekijät kirjoittamaan valmiiksi suuhun sopivaa proosaa. Voi kuitenkin kysyä, onko tämä ongelma. Äänen huomioon ottava kirjallisuus

36

LIBERO 1/2020


TEKSTI

MARJA VIITAHUHTA JA TANELI VIITAHUHTA

KUVAT

ANTTI KEKKI

voisi laventaa tarjontaa ja tuottaa uusia, myös kokeellisia, teoksia. Nähdäksemme kritiikkiä tulee kohdistaa pikemminkin markkinointiin ja formaattiajatteluun, joka suosii tietyntyyppisiä tarinoita ja tarjoaa niitä kohdeyleisöilleen luoden kuluttajaidentiteettejä ja vastaten niihin. Tulee kysyä, iskeekö kustantajiin ja muihin kirjallisuusalan portinvartijoihin vauhtisokeus: aletaanko suosia tekstejä, jotka paitsi soveltuvat hyvin ääneen luettaviksi myös toteuttavat nopean voitontavoittelun logiikkaa? Tilanne on huono, jos julkaisijat alkavat tarkastella käsikirjoituksia yksisilmäisesti tästä näkökulmasta. On ilmiselvää, että julkaisemisessa tulee olla kyse erilaisten tekstien omaäänisyyden vaalimisesta. Nykykulttuurin tarinallistumista on ylipäätään syytä tarkastella kriittisesti, ja tätä työtä on osaltaan tehnyt esimerkiksi Kertomuksen vaarat -projekti. Nähdäksemme on ongelmallista, että Lindstedt nivoo yhteen kirjan mediana ja kirjailijat kulttuurisen muistin vaalijoina, vieläpä niin, että äänikirja nimenomaan uhkaa tätä traditiota. Hänelle kirjallisuus on erityinen taidemuoto, joka vapauttaa lukijan sokeiden geenien itsekkyydestä ja jopa itsesäilytyksen ikeestä. Kirjan hyödyttömyys välittömälle arvonlisäyksen prosessille ja lukeminen vetäytymisenä kaupallisten algoritmien optimoimasta internetin nopean reagoinnin avaruudesta on tosiaa­n ajankohtainen näkökulma. Sen nostaa esiin myös italialainen feministi Silvia Federici The Dig -podcastissa. Federicin mukaan tietokapitalismin nykyvaiheessa ruumis muodostaa hidasteen arvonlisäyksen prosessille. Tästä näkökulmasta kirjallisuutta voi lähestyä poten­tiaalisena vastarinnan muotona, joka toimii ruumiin temporaalisuuden ehdoilla, antaen omaa aikaa. Äänikirja vastaa näihin vaateisiin omalla tavallaan. Se muistuttaa kirjaa siten, että sen vastaanotto on omaehtoista ja pitkäjänteistä, kun taas ero fyysiseen kirjaan tai lukulaitteeseen perustuu sen kykyyn luoda oma tila, eristää kuulija ympäristöstään. Tämä puolestaan vastaa kasvaneeseen tarpeeseen suojautua muun muassa julkista tilaa määrittäviltä visuaalisilta ärsykkeiltä.

III

Lindstedt pelkää kirjallisuutemme yksinkertaistuvan ja tyhmistyvän ”äänen ylivallan alla”. Tätä hän tukee väitteellä, että lukeminen aktivoi useampia aivoalueita kuin kuunteleminen. Analyysissaan koululaisten uusimpien Pisa-testien tuloksista Marcus Ziemann kirjoittaa hänkin tyhmentymisestä ja viittaa heikentyneeseen kirjoitustaitoon, joka seuraa vähentyneestä lukemisesta. Ziemann korostaa, että kyky hahmottaa laajoja kokonaisuuksia on heikentynyt.

LIBERO 1/2020

37


Kuulo on modulaarinen aisti, joka ei sido käsiä eikä silmiä vaan mahdollistaa toiminnan ja havainnoinnin paremmin kuin keskittyminen katseluun. Kuunteleminen on myös immersiivistä ja sisäistä: ääni täyttää kokemuksen ja värittää sitä intiimillä tavalla. Kirjassa The Audible Past Jonathan Sterne suhteuttaa tämän lähtökohdan ääniteknologian historiaan. Hän avaa sitä, miten auditiiviset keksinnöt ovat 1800-luvulta alkaen liittäneet teknologisia keinoja yhteen poliittis-taloudellisten päämäärien kanssa. Sterne muistuttaa, että moderni huoli äänen propagandistisesta voimasta toistaa vanhaa filosofista ajatusta, jonka mukaan kirjoitus on eräänlainen äänen farmakon, lääke. Kirjoitus säilyttää äänen voiman, mutta ylittää sen välittömän, katoavan kiihokkeen muuttaen sen säilyviksi, järjellisiksi merkeiksi. Ääntä onkin liiallisen välittömyyden ja kansaa kiihottavan vaikutuksen takia vieroksuttu filosofiassa aina Platonista lähtien. Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan äänikirjan kuuntelulla on kuitenkin lukemiseen verrattavia hyödyllisiä vaikutuksia. Kuunteleminen auttaa muistin ja kognitiivisten kykyjen säilyttämisessä, se hidastaa ikääntymisen haittoja ja voi kuormittaa kielellistä muistia jopa enemmän kuin lukeminen. Äänikirjan kuuntelu lievittää stressiä lukemisen tapaan. Tämä vaikutus vahvistuu entisestään, jos kuuntelu yhdistyy liikkumiseen. Myös Huotilainen puhuu tyhmentymisestä, mutta hän viittaa sillä nopean viestinnän, kuten Twitter-virran ja muiden syötteiden seuraamiseen. Huotilainen painottaa pitkien tarinoiden haltuunoton merkitystä. Äänikirja vastaa tarpeeseen

38

LIBERO 1/2020

keskittyä pitkäjänteisesti, aivan kuten painettu teksti. Lukunopeuden opettelussa, tekstimassojen haltuunotossa ja kielioppisääntöjen oppimisessa siitä taas ei ole korvaamaan kirjoitusta. Ei ole relevanttia kysyä, pystyykö kirjallisuus vastaamaan sivistyksellisiin ja kulttuurisiin toiveisiin, mikäli näitä toiveita ei tarkastella siitä nykyisyydestä käsin, jossa elämme. Huoleen äänikirjojen tyhmentävästä vaikutuksesta voisikin vastata toteamalla, että äänikirja itse asiassa asettuu painetun kirjallisuuden kanssa yhteiseen rintamaan muuta tarjontaa vastaan, jota ubiikit mobiil­ilaitteet ja muut sähköiset ruudut tarjoavat. Sen sijaan, että asetamme äänikirjan ja painetun kirjan vastakkain, voimme tarkastella sitä, miten äänikirja voi täydentää kirjallisuuden tarjontaa ja edistää lukemista.

IV

Lindstedt kritisoi myös äänikirjaa kuuntelukokemuksena. Hän ei ”halua olla toisen äänen armoilla” ja viittaa tällä kirjan ja itsensä väliin tulevaan lukijaan. Ääninäyttelijän ratkaisut tai itse ääni voivatkin tuntua häiritseviltä tai luenta väärin painotetulta. Silloin huomio kääntyy tekstistä tulkintaan. Lukijan läsnäolo äänikirjassa voi kuitenkin olla myös seikka, joka tuntuu hyvältä. Kirjan kuunteleminen voi muistuttaa lapsuuden hoivatilanteista, kun meille on luettu tai laulettu. Ääni voi olla miellyttävä tai hyödyllinen lisä kirjan vastaanottamiseen. Nostamme esimerkiksi kaksi suomalaista romaania, jotka kuuntelimme vastikään. Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle


Lukeneisuuden ajatellaan usein edustavan älyä ja asemaa. Vaikka varallisuus ja koulutus korreloivat edelleen vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa, on myös selviä merkkejä siitä, että kirja­sivistys ei enää ole kulttuurisen pääoman ilmeisin tai ainakaan ainoa ilmaisija. Sen rinnalle ovat nousseet muun muassa verkostoitumiskyky, sosiaaliset taidot ja median haltuunotto sekä itsen esittely kuvattavana kohteena ja toimijana. Iida Sofia Hirvonen puhuu Ylioppilaslehdessä julkaistussa esseessään ”Miksi netissä on niin hirveää” Googlen ja Facebookin kaltaisten suuryritysten vallan lisäksi ”algoritmikasvoista”. Tällä hän viittaa Instagramin aiheuttamaan valtavirran kauneus­ ihanteiden kärjistymiseen. Hän kirjoittaa kehosta resurssina, jonka avulla voi edistää mahdollisuuksiaan erottua markkinoilla, ja kritisoi sitä, miten vaikeaa rakenteita on muuttaa sellaisiksi, että ne eivät näennäisen itse­ilmaisun nimissä edistäisi ainoastaan pääoman vapautta. Tässä tilanteessa äänikirja, josta koko julkaisuala on iloinnut pelastajanaan, voisi tarinoiden yksiulotteistumisen rinnalle avata väylän toisenlaiseen oppimiseen, toimia vastavoimana kuvien kautta tapahtuvalle itsebrändäämiselle, tuoda pitkäkestoista keskittymistä siirtymätilanteisiin, joissa huomiostamme taistelevat sensaatiohakuiset uutiset ja mainokset, haastaa kirjallisuuden kanonisoituja ilmaisutapoja ja itse asiassa myös edistää lukemista ja lukutaitoa. Kirja on pitkään ollut vaarassa muuttua luokkaeron symboliksi erityisesti sen kannattajien asettuessa siili­puolustukseen massojen kuluttamaa pinnallista kulttuuria vastaan. Äänikirjassa on potentiaalia haastaa tämä asetelma, mikäli se tunnistetaan ja sitä hyödynnetään.

äidille on kirjailijan kokemuksista kertova, tunteita herättävä teos. Anna Saksmanin lukijaääni lisää kirjan vastaanottoon osatekijän, joka tuntuu sopivan siihen ja auttaa kohtaamaan sen raskaan sisällön. Mirjami Heikkisen vähäeleinen luenta puolestaan sopii Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja sen kuvitteelliseen dystooppiseen tulevaisuuteen erinomaisesti. Ennen Lindstedtiä aihetta on Suomessa käsitellyt Karo Hämäläinen, joka Suomen Kuvalehdessä pohtii, toimisiko autofiktiivisen tai minämuotoisen romaanin kirjailija hyvin teoksensa lukijana. Eräänlaisena verrokkina kirjalliselle autofiktiolle voi pitää omakohtaisia tai henkilökohtaisuutta käsitteleviä mediataideteoksia, joita voi nimittää yleisesti henkilökohtaiseksi kerronnaksi (engl. personal narrative). Ne sisältävät usein teoksen tekijän ääneen lukemaa tekstiä. Samoin lavarunoutta esittävät yleensä runoilijat itse. Tuntu tekijyydestä koetaan tärkeänä tällaisissa teoksissa, ja yksi keino tuottaa tämä vaikutus voi olla kirjailijan tekemä luenta omalle teokselleen. Ehdotukseen sisältyy kenties oletus, että mikäli kirjoittaja on tunnettu nimi, äänikirja myy paremmin silloin, kun sen ostaja saa kuulla tekijän äänen. Ääneen lukeminen on kuitenkin vaativaa ja tarkkaa työtä, sillä ääni värittää tekstiä monin tavoin silloinkin, kun tekstiä luetaan neutraalisti. Äänestä kuulee painotuksia ja tunnetiloja artikulaation ja murteen häivähdysten lisäksi. Tekstin kirjoittaja ei välttämättä olekaan paras henkilö tulkitsemaan sitä äänikirjan muodossa, mutta toisaalta taitava lukija voi kuljettaa kuulijan sellaisenkin kirjan läpi, jota tämä ei kenties muuten tulisi lukeneeksi.

Kirjoittaessamme yhdessä tätä tekstiä toinen meistä on lukenut studiossa äänikirjaa näkövammaisille ja toinen on miettinyt yhdessä lukihäiriöisen yliopisto-opiskelijan kanssa, miten tämä suorittaisi kurssin, jossa on luettavana yli 600-sivuinen kirjallisuus.

LIBERO 1/2020

39


TEKSTI JA KUVAT   NIKO PELTOKANGAS

MAASTOPUVUN SUKUPUOLEEN TUTUSTUMASSA E

tsin Puolustusvoimien pääesikunnan ovea Helsingin Kaartinkaupungissa lokakuun ensimmäisenä tiistaina. Olen tyhjentänyt loppuviikon kalenterin osallistuakseni nelipäiväiselle viestintäkurssille. Toimittajille ja viestijöille suunnattu kurssi ei ole maanpuolustuskurssi, jolle kutsutaan politiikan, elinkeinoelämän ja tiedemaailman johtajia. Maanpuolustuskursseilla ei käy tavallisia toimittajia ja tiedottajia. Omalla työurallani sellaiselle on kutsuttu kaksi pomoani: paikallislehden päätoimittaja ja avustamani kansanedustaja. Tavoite on kuitenkin sama kurssityypistä riippumatta: antaa näkemystä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Hyväntahtoisesti ajatellen kurssit luovat kansallista yhtenäisyyttä ja antavat tietoa, jota tarvitaan väkivaltakoneiston kansanvaltaiseen ohjaamiseen ja arviointiin. Kutsuupa tätä propagandaksi, lobbaamiseksi tai vain viestinnäksi, toimittajana yritän terästää entisestään kriittistä katsettani ja suhtautua saamaani tietoon vaikuttamisyrityksenä. Samalla olen melkoisen utelias. En ole koskaan ollut varuskunta-alueella, eikä edes kukaan lähipiirissäni käynyt armeijaa niihin aikoihin, kun itse sain siitä ensimmäiset lykkäykseni. Kaiken kriittisyyden keskellä haluaisin nauttia elämästäni myös kurssipäivien ajan.

40

LIBERO 1/2020

Koska viestintäkurssille valitaan henkilöitä, joilla ei ole varusmieskoulutusta, ryhmämme on hyvin naispainotteinen. Paristakymmenestä kurssilaisesta kolme on välttänyt armeijan muulla kuin sukupuoliperusteella. Tämä epäsuhta tekee asevelvollisuuden tasa-arvo-ongelmasta henkilökohtaisesti todemman kuin koskaan. Tajuan kurssin aikana, miten erilaiselta armeijatouhun täytyy näyttää ja tuntua, jos omaa suhdettaan siihen ei ole koskaan pakko oikeasti miettiä. SUKUPUOLIKYSYMYS Minua kiinnostaa kurssilla juuri sukupuolikysymys. Haluan saada selville, mitä armeijassa ajatellaan yhtä juridista suku­puolta koskevasta asepalveluksesta. Käydäänkö siitä keskustelua? Miten aiheeseen asennoidutaan? Oma inttini jäi aikanaan käymättä lopulta terveyssyistä, mutta en missään vaiheessa halunnut armeijaan. Pidin itseäni pasifistina, armeijakuri tuntui pelleilyltä ja maskuliiniset mielikuvat vierailta. En tunnistanut itsessäni juuri minkäänlaista maanpuolustustahtoa. Sittemmin henkilökohtainen kielteisyyteni on saanut rinnalleen yleisemmän kiinnostuksen. Armeija koskettaa instituutiona isoa osaa miesoletetuista kansalaisista ja siihen menee valtavasti rahaa. Enkä voi olla ajattelematta, mitä kaikkia sukupuolia samalla tavalla koskeva

Armeijan välttänyt toimittaja kävi Puolustusvoimien viestintäkurssin ja halusi selvittää, miten sukupuolten tasa-arvo-ongelma Puolustusvoimissa koetaan.

palvelus tekisi esimerkiksi maamme väkivaltatilastoille. On helppo uskoa, että aseiden, sodan ja tappamisen liittäminen armeijan kautta miehiseen velvollisuuteen ei ainakaan auta purkamaan väkivallan sukupuolittuneisuutta. Saahan sitä yrittää purkaa puhetta miesten ja naisten töistä, valottaa sukupuolen moninaisuutta ja ajaa suostumukseen perustuvaa raiskauslainsäädäntöä, kun samaan aikaan binäärinen sukupuolijärjestelmä on kirjoitettu lakiin mitä väkivaltaisimmassa hengessä. OLKIUKKO Kurssi käynnistetään pääesikunnan auditoriossa. Koska luennot ja keskustelut käydään niin sanotulla Chatham House -säännöllä, tässäkään jutussa ei yhdistetä ihmisiä sanomisiinsa vaan käytetään tylsää passiivia: puhuttiin, sanottiin. Säännön mukaan sanottuja asioita saa kuitenkin vapaasti käyttää. Pelkästään miesoletettuja koskevan asevelvollisuuden kuitataan johtuvan ”historiallisista syistä”. Puhutaan ensi­ sijaisesti riittävyydestä – siitä, montako sotilasta maata tarvitaan puolustamaan ja paljonko Puolustusvoimien täytyy vuosittain taistelijoita kouluttaa. Yksinkertaistaen sanottuna nyky­ tilanne on hyvä, riittävä. Ja koska tilanne on hyvä, sitä ei tarvitse muuttaa. Muutos toisi epävarmuutta ja voisi keikauttaa


tilanteen huonoksi, riittämättömäksi. Siksi Puolustusvoimilla ei ole motiiveja olla aloitteellinen keskustelussa sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Asevelvollisuuden muutoksista puhutaan olkiukkojen kautta. Nykysysteemin vaihtoehtona esitetään vain kaikkien suku­puolten kansalaispalvelus, jonka myötä asepalvelukseen tulisi aivan liikaa koulutettavia. Tästä aiheesta Puolustusvoimat käykin mielellään keskustelua avoimuuden nimissä, jos se pääsee itse määrittelemään, mistä silloin oikein puhutaan. Mitään omia vaihtoehtoja Puolustusvoimien ei tarvitse kehitellä. Naisvaltaisen kurssin edessä sukupuolesta kannattaa tietysti puhua jotain. Meille vakuutetaan, että ei pidä olla huolissaan, kyllä naisiakin armeijaan halutaan, vaikka miehetkin riittäisivät. Ääneni hieman värisee jännityksestä, kun huomautan, että tämä on aika taitava spinnaus. Kansalaispalveluksesta ja naisten huonommasta asemasta puhuminen ovat aidanseipäitä, joiden varjoon jää epätasa-arvoinen ja seksistinen pakkotyö. En saa henkilökunnalta mitään vastausta itse asiaan, vaan hieman kiihtyneen kommentin, jonka mukaan näistä asioista pitää keskustella ministeriöiden, ei Puolustusvoimien, kanssa. Kurssin naisoletetut eivät osallistu keskusteluun. PEILISELFIE Kolme päivää Upinniemen varuskunnassa jäävät mieleen mukavana kokemuksena. Marssimme kauniissa luonnossa ja kuntoilemme muutenkin päivittäin. Vierailemme sotalaivassa ja ajelemme kuljetusaluksella Suomenlahden rannikolla. Satamassa näen elämäni ensimmäiset meduusat luonnossa. Voitamme Ylen kollegan kanssa suunnistuskilpailun ja saamme palkinnoksi leijonalogoiset kestomukit. Ampumaan pääsemme vain simulaattorilla, vaikka tutustumme oikeidenkin aseiden purkamiseen ja kokoamiseen. Sotilaskodissa syömme munkkeja, metsässä kaipaamme kahvia. Varusmiehen arjesta näemme vain pienen osan. Miesoletettujen kurssilaisten tuvassa alikersantti ei edes huuda, vaan kuuntelemme huutoa muista tuvista. Toiveistamme huolimatta emme ehdi saada opastusta sängyn oikeaoppiseen petaamiseen. Nukkumista häiritsee hieman parina iltana kurssilaisille tarjoiltu runsaahko alkoholi.

Otan vessan peilin kautta selfieitä ensin maastopuvussa ja sitten sinisissä verkkareissa, joissa on punainen leijona­ merkki. Ne tuovat mieleeni urheilumaajoukkueen edustusasun. Julkaisen kuvia Instagramin tarinoissa, mutta etukäteen suunnittelemani mediaspektaakkeli ja intti­larppi alkavat tuntua korneilta. Viraali­markkinointia Puolustusvoimat meiltä varmaan haluaisikin. Varusmiesten juoksuttaminen ruokalan edessä muodostelmasta toiseen näyttää kiusaamiselta. Järjestyksestä nipottaminen ja muotojuoksutuskin käyvät kuitenkin järkeen, kun ajattelee poikkeustilanteen vaatimaa varmuutta siitä, että kaikki toimivat määrätyllä tavalla. 19-vuotiaana tuskin olisin osannut näin ajatella. Olenpahan kuitenkin oppinut, vaikka intti jäi käymättä. SUKUPUOLIVASTAUS Sukupuoli on armeijassa koko ajan esillä, onhan palveluksen suorittaja varusmies. Naisten vapaaehtoinen palvelus ei sukupuolen näkyvyyttä ainakaan vähennä, sillä jokainen kuulemamme puheenvuoro alkaa sanoilla ”hyvät naiset ja herrat”. Sukupuolineutraaleja tai kaikki sukupuolet huomioivia termejä ei yritetä muistella, vaan miehet JA naiset tulee selkärangasta joka kerta ihmisistä puhuttaessa. Sääntöihin ja käskyihin perustuvassa ympäristössä varusmies-sanasta luovuttaneen vasta siinä vaiheessa, kun sana poistuu laista. Toisaalta havainto luo luottamusta siihen, että sukupuolineutraali sanakin otetaan käyttöön, kun lainsäätäjä niin päättää. Kurssin viimeisenä päivänä yksi armeijan palkollinen ottaa puheeksi myös muut sukupuolet. Keskustelua ei synny, mutta tuleepa mainituksi, että yhteiskunnan käsitys sukupuolista muuttuu ja se vaikuttaa tulevaisuudessa myös Puolustusvoimiin. Uskon löytäneeni kurssilta vastauksen kysymyksiini sukupuolesta. Kokemusteni perusteella Puolustusvoimilla itsellään ei ole mitään roolia keskustelussa sukupuolesta ja asepalveluksen seksismistä. Tasa-arvokysymyksen ratkaisee muu yhteiskunta.

LIBERO 1/2020

41


TEKSTI

MIKAEL ANTONIO LESKINEN

¡La revolución vive, vallan­ kumous elää! latinalais­ amerikkalaisen nykyelokuvan lupaus muutoksesta

Latinalaisessa Amerikassa eletään sukupolvenvaihdosta: diktatuurien kauhut ovat jo tarpeeksi kaukaisia, nuoret eivät enää pelkää vanhempiensa tavoin. Samalla toiset haikailevat takaisin fasismiin. Poliittisesta laidasta riippumatta edessä on jyrkkiä suunnanmuutoksia. Vallankumouksen henki, Latinalaisen Amerikan samanaikainen kirous ja lupaus, elää yhä. 42

LIBERO 1/2020


Your turn (ohj. Eliza Capai, 2018)

V

IELÄ MUUTAMA  kuukausi sitten uutisoitiin aktiivisesti Etelä-Amerikkaa ravisuttavista massiivisista mielenosoituksista. Puhuttiin ”Latinalaisen Amerikan keväästä” viitaten 2010-luvun alun arabikevääseen. Tuli näyttäisi nyt sammuvan. Kolumbiassa ja Ecuadorissa tilanne on jo rauhallisempi, mutta Chilessä roihuaa vielä, vaikka siitä ei suomalainen media kertoisikaan. Chileläiset vaativat radikaalia muutosta, uutta perustuslakia Pinochetin aikaisen väärennöksen tilalle. Chileläisten kansannousu sinkoaa kipinöitä Andien ylitse – ja kauemmaksikin. On vain ajan kysymys, milloin kapinamieli leimahtaa uudestaan. Vanhat haavat märkivät syvällä ja revitään ennen pitkää taas auki. Mitään ongelmia ei ole ratkaistu, luokkaeroja ruokkiva järjestelmä ei ole kestävä, kompromissien aika on ohi. Chileläiset tietävät tämän, he eivät anna periksi. Mutta antaako valtiokaan? Latinalaisen Amerikan historiassa tällaisiin pattitilanteisiin on ollut usein suoraviivainen ratkaisu. Revolución, revoluçao, vallankumous – sana, jolla on paha kaiku. Kylmän sodan jälkeen kollektiivisessa tajunnassa naurunalainen kirosana, vasemmiston

piireissä vanhentunut vitsi, jonka joku kaappikommunistinen vasemmistonuori tai humanistiopiskelija voi ironisesti heittää kosteissa illanistujaisissa. Samaan aikaan tabu, pyhä fetissiesine, jota ei saa tosissaan mainita, mahdoton utopia. Euroopassa vallankumous on jo kellastunutta historiaa, jotain nostalgisoitavaa tahi demonisoitavaa, menneisyyden arpikudosta. Latinalaisessa Amerikassa haavat ovat tuoreemmat ja ajatus suurista mullistuksista siksi todellisempi. Vallan­kumouksellisuudella on kova hinta ja suuret riskit, tämän latinalaisamerikkalaiset tietävät. Mutta demokratian jälkeisetkään vuodet eivät ole tuoneet aidosti tasapuolista hyvinvointia tai edes korjanneet diktatuurien hävikkiä. Chilessä mellakat alkoivat julkisen liikenteen hinnan noususta. Metrolipun hintaa oltiin nostamassa alle viiden eurosentin verran. Vähän, mutta tarpeeksi murtamaan hiljalleen haurastuneet padonseinämät. Seuranneet mellakat olivat suurimmat maan historiassa. Korotukset peruttiin, mutta oli jo liian myöhäistä: kollektiivista raivoa ei enää sammuteta almuilla.  ”Kyse ei ole kolmestakymmenestä pesosta vaan kolmestakymmenestä vuodesta”, kuuluu yksi chileläisten

LIBERO 1/2020

43


Monos (ohj. (Alejandro Landes, 2019)

taisteluhuudoista. Se viittaa diktatuurin jälkeisen demokratian aikaan. Maahan on virrannut rahaa, mutta diktatuuria edeltäneitä oikeuksia, kuten ilmaista koulutusta ja terveydenhuoltoa, ei ole silti saatu takaisin. Rikkaudet ovat menneet valmiiksi täysiin taskuihin, kun tavalliset chileläiset velkaantuvat sairaaloissa, kouluissa, omissa kodeissaan. Malli on saatu lahjana pohjoiselta suurvallalta – siltä, joka järjestelmistä toimivampana kylmän sodan voitti. Tänään, internetin aikakaudella, järjestelmän manipulointi on hiottu huippuunsa. Totalitarismi on tehokas, mutta liian kömpelö työkalu. Demokratiasta sen sijaan on valjastettu katu-uskottava ja poliittisesti korrekti vetojuhta, jonka kyydissä Argentiinan Mauricio Macrin ja Chilen Sebastián Piñeran kaltaiset uus­liberaalit ryöstöretkeilijät nousevat valtaan EU:n, IMF:n ja muun sivistyneen maailman juhlimina sankareina, edistyksen sanansaattajina. Tai sitten hevosen selässä ratsastavat länsimaisia arvoja näennäisesti puolustavat, pohjimmiltaan niitä halveksivat fasistit, kärkkäimpänä esimerkkinä Brasilian Jair Bolsonaro – eliitin näkökulmasta arvaamaton ja lievästi kiusallinen, mutta silti hyväksyttävä lopputulos. Mikä tahansa vaihtoehto on suotavampi kuin kansallistamiset tai verojen maksu, mistä tosin riittää todisteena jo Yhdysvaltojen oma johtaja.

44

LIBERO 1/2020

ELOKUVA: UUDEN AJAN SANANSAATTAJA

Latinalaisamerikkalainen nykyelokuva – jota helsinkiläisille on ollut tarjolla viime syksyn ja talven aikana monipuolinen ja laadukas kattaus – heijastelee myrskyisää käännekohtaa. Syyskuinen Rakkautta ja anarkiaa -festivaali omisti kokonaisen teemakokonaisuuden latinalaisamerikkalaiselle fiktiolle. The Invisible Life of Euridice Gusmao (ohj. Karim Aïnouz, 2019) kuvaa kahden sisaruksen erilleen ajautumisen patriarkaalisessa Brasiliassa 50-luvulta nykyaikaan. Scifidraama

Divine Love (Gabriel Mascaro, 2019) kertoo new age -kristinuskon valtaamasta tulevaisuuden Brasiliasta. Tremors (Jayro Bustamante, 2018) esittää heteronormatiivisten sukupuolijakojen rikkomisen mahdottomuutta katolisten arvojen Guatemalassa, kun perheenisän rakkaussuhde toiseen mieheen paljastuu. Mutta elokuvista mielen­kiintoisimpia ovat Bacurau (Kleber Mendonça Filho ja Juliano Dornelles, 2019) ja Monos (Alejandro Landes, 2019), jotka keskittyvät keksimään vallankumouksen aiheena uudelleen, joskin vastakkaisilla asenteilla. Maagisesta realismista ammentava Bacurau kertoo mitättömän pienestä brasilialaisesta kylästä, joka joutuu väkivalta­ turismia harrastavien yhdysvaltalaisten tähtäimeen – ja myös yhden saksalaisen, jota elokuvan tähtikasvo Udo Kier tulkitsee. Mutta kyläläiset eivät alistukaan tapettaviksi tai ala neuvottelemaan murhaajiensa kanssa yhteisymmärryksen löytämiseksi vaan kääntävät aseet kohti metsästäjiään. Sanoma on raaka ja häikäilemätön, mutta pohjimmiltaan optimistinen. Pedot eivät ansaitse puheenvuoroa tai sääliä. He eivät kuuntele järkeä, koska heidän toimintansa ei ole rationaalista vaan patologista ja sadistista. Heidät pysäyttää vain sama menetelmä, jolla he meidät yrittävät hiljentää. Kolumbialainen Monos puolestaan on pessimistisempi, mutta yhtä lailla

Bacurau, ohj. Kleber Mendonça Filho ja Juliano Dornelles, 2019


löytyy. Tässä ohjaajan sukupolviero nykypäivään on selvimmillään. Jos vasemmistolla on oleva vielä poliittista relevanssia, meidän on hylättävä nostalginen, uhriutuva voivottelu, joka niin selvästi kuuluu ironiseen millenniaalikulttuuriimme ja joka passivoi poliittista ajatteluamme. Chileläiset ovat ymmärtäneet tämän. Katse ja askel on suunnattava eteenpäin – riskeistä ja vääjättömistä katastrofeista huolimatta. LIIKKUVA KUVA YHDISTÄÄ MANTEREET

Colombia in my arms (ohj. Jenni Kivistö ja Jussi Rastas, 2020)

fantastinen uudelleentulkinta vallankumouksesta. Sekalainen joukko nuoria kumouksellisia lymyilee vuoristossa yhdysvaltalaista panttivankiaan vahtien, salaperäisen sissi­liikkeen joukoissa taistellen. Taistelun perimmäiset syyt, seuraukset ja tavoitteet jäävät mysteeriksi, taistelijoiden henkilökohtaiset konfliktit ja kaunat nousevat etusijalle. Ymmärrettävä näkökulma, kun ottaa huomioon, että kolumbialaiset ovat eläneet erilaisten vallankumouksellisten liikkeiden, puolisotilaallisten ryhmien, huumekauppiaiden ja valtion asevoimien ristitulessa jo yli puoli vuosisataa. Latinalaisamerikkalaiseen elokuvaan yksinomaan erikoistuva lokakuinen Cine­ maissí esitti kapeamman, mutta kirjavan ja uusien aikojen henkeä huokuvan elokuvavalikoiman, tällä kertaa erityisesti dokumenttigenren kautta. Dokumentti Your Turn (ohj. Eliza Capai, 2018), jonka alkuperäinen otsikko Espero tua (re)volta kääntyy suomeksi ”odotan vallankumoustasi”, kertoo brasilialaisesta opiskelijaliikkeestä. Järjestäytyneellä ja määrätietoisella toiminnalla luokkatietoiset lukiolaiset onnistuvat kumoamaan julkisten koulujen sulkemisen huolimatta poliisiväkivallasta ja toisten brasilialaisten ymmärtämättömyydestä. Todellinen esimerkki aktivismin potentiaalista – mutta myös sen hinnasta. Elokuva loppuu pahaenteisen avoimesti diktatuuria ihannoivan presidentti Bolsonaron vaalivoittoon.

Vaikein taistelu on vasta edessä. Dokumentaarisen elokuvan vuotuisen kohokohdan Docpointin latinalaisamerikkalainen valikoima sointui helmikuussa Monosin tavoin synkästi. Kolumbian marxis­tisen sissiliikkeen Farcin epäonnistuneesta siirtymisestä demokratiaan kertoo tuore Columbia In My Arms, jonka ohjasi suomalainen tekijä­pari Jenni Kivistö ja Jussi Rastas. Upeasti kuvattu ja leikattu elokuva kuvaa taitavasti yhteen punottujen haastatteluiden kautta Kolumbian umpisolmuista tilannetta, jossa sekä vallankumous että demokratia näyttäytyvät yhtä mahdottomina ratkaisuina. Docpointissa esitettiin myös tunnetun chileläisen dokumentaristin Patricio Guzmánin tuore The Cordillera of Dreams (La cordillera de los sueños, 2019), jonka aiheet ovat ohjaajalle tyypillisen monisyiset. Sen ydin pohtii politiikan ja taiteilijan roolin risteämiskohtaa. Guzmánin näkökulma on nykyajassa, mutta vaipuu toistuvasti nostalgiseen menneisyyden muisteluun ja 70-luvun vuosiin, jolloin hän kuvasi guerrillaelokuvan merkkiteosta Taistelu Chilestä -trilogiaa (La batalla de Chile, 1975–1979). Esseistinen ja runollinen, Andien vuoristosta metaforisesti ammentava teos maalaa muotokuvan ahneuden korruptoimasta kulttuurista, joka kiiltää ulkoa mutta on sisältä mätä. Tunnelma on lohduton, vaikka toivon kipinöitäkin

Latinalaisen Amerikan todellisuus ei ole meille kaukainen. Antroposeenisellä aikakaudella maantieteellisellä etäisyydellä ei ole merkitystä. Liikkuva kuva kertoo kontekstista, joka ei kysy kansallisuutta tai ideologiaa. Suomessa syksyllä ammattiliittojen voittoon päättyneessä postinlajittelijoiden työtaistelussa oli pohjimmiltaan kyse samasta asiasta: ne, joilla on paljon, haluavat enemmän kaikkien muiden kustannuksella, ja sen korjaamiseksi on maksettava oikea hinta. Filosofi Slavoj Žižek ilmaisee saman ajatuksen chileläisille mielenosoittajille osoittamassaan viestissä: Se, mitä Chilessä nyt tapahtuu, on todella tärkeää. Ette ole yksin. Maailma on hitaasti räjähtämässä. Se tapahtuu Chilessä, se tapahtuu Hong Kongissa, se tapahtuu Espanjassa ja muualla. Lähestymme uutta populaaria räjähdyspistettä, ja meidän täytyy valmistautua siihen. Ei ole totta, kun väitetään, etteivät vallankumoukset ja radikaalit muutokset ole enää mahdollisia. Niitä on tulossa juuri sellaisissa paikoissa, joissa näytti siltä, että konservatiivit ja diktaattorit tekivät tehtävänsä ja talous on nyt kunnossa. Se ei ole kunnossa. Jopa kulutusparatiisit ovat nyt pulassa. Jatkakaa, voitte aina luottaa minuun, olen kanssanne.

LIBERO 1/2020

45


JÄRJESTÖUUTISET Vasemmistonuorten poliittinen ohjelma on julkaistu Kajaanin liittokokouksessa hyväksytty poliittinen ohjelma on julkaistu Vasemmistonuorten nettisivuilla. Poliittinen ohjelma on tärkein Vasemmistonuorten toimintaa ohjaava asiakirja vuosille 2019–2023. Ohjelmassa nuorisojärjestö muun muassa vaatii talousjärjestelmän muuttamista sosialistiseksi, tavoittelee fossiilisten polttoaineiden kieltämistä sekä lyhyempää työpäivää. Poliittisesta ohjelmasta ilmestyy paperinen vihko jäsenistölle jaettavaksi kevään aikana. Tätä ennen poliittisen ohjelman löytää kokonaisuudessaan verkko-osoitteesta: vasemmistonuoret.fi/fi/ politiikka/poliittinen-ohjelma-2019-2023

KUVA: PINJA NIKKI

LISÄTIETOJA Puheenjohtaja Liban Sheikh liban@vasemmistonuoret.fi 050 501 9721

46


Jaostoihin ilmoittautuminen jatkuu

i h O n tO o o k l #Ta

!

Poliittisiin jaostoihin ja työryhmiin ilmoittautuminen jatkuu. Työskentely jaostossa tai työryhmässä on merkittävä tapa toteuttaa Vasemmistonuorten jatkuvaa politiikkaa. Työryhmiä perustetaan tarpeen mukaan, jaostoja liittokokouksessa. Uusimpina työryhminä toimintansa ovat helmikuussa aloittaneet vammaispoliittinen ja ekososialistista kampanjaa valmistelevat työryhmät. Jaostot ja työryhmät työskentelevät omien suunnitelmiensa mukaisesti. Iso osa kommunikoinnista tapahtuu verkossa, mutta myös kokoontumisia järjestetään. Keskusjärjestön hallitus ja työntekijät antavat tukea jaostoille ja työryhmille. Ilmoittautumislinkki jaostoihin sekä kaikki jaostot ja työryhmät löytyvät osoitteesta: extra.vanu.fi/toimintaa LISÄTIETOJA Arto Leinonen Järjestö- ja nuorisotoiminnan koordinaattori arto@vasemmistonuoret.fi 045 662 8206

Solidaarisuudella ja yhteisvoimalla kriisien yli. – SAK:N VASEMMISTORYHMÄ

47


48


KOLUMNI   HENRIK JAAKKOLA

VAATIMATTOMUUS EI  ole aina hyve. Joskus tuntuu siltä, ettemme vasemmistonuorina, maailman muuttamisen palosta poliittiseen toimintaan mukaan lähteneinä osaa arvostaa itseämme tavalla, joka vastaisi yhteiskunnallista todellisuutta. Saatamme tahattomasti vähätellä itseämme silloinkin, kun kilpailijamme kyllä näkevät merkityksemme ja voimamme. Meillä olisi varaa parantaa itseluottamustamme, sillä perustellusti voidaan todeta Vasemmistonuorten olevan Suomen tärkeimpiä yhteiskunnallisia järjestöjä. Jäsenmäärään, toiminnan vaikuttavuuden ja aktiivisuuden perusteella yksikään muu poliittinen nuorisojärjestö ei yllä tasollemme. Mikäli valtionavustusten leikkaamisen sijaan saisimme yhtä paljon taloudellista tukea kuin meitä pienemmät ja vähemmän aktiiviset nuorisojärjestöt, olisi toimintamme vieläkin näyttävämpää. Vasemmistolaiset nuoret ovat kuitenkin aina onnistuneet selviytymään ja ajamaan tavoitteitaan läpi epäedullisissa olosuhteissa suurten paineiden alla. Vasemmistonuoret kamppailee sosia­ listisen, demokraattisen, feministisen, ekologisesti kestävän ja kansainvälisen Suomen sekä maailman puolesta. Kyse on vallankumouksellisista tavoitteista, jotka toteutuessaan mullistaisivat kaikkien elämän pysyvästi paremmaksi. Vasemmiston­uorissa radikaalien tavoitteiden eteen tehdään työtä yhtä lailla kuntavaaleissa, kansalaisadressein kuin suoran toiminnan keinoin. Olit sitten

KUVA: PINJA NIKKI

VASEMMISTONUORET – VAIKUTTAJILLE JA VALLANKUMOUKSELLISILLE

Kirjoittaja on Vasemmistonuorten pääsihteeri.

vaikuttaja tai vallankumouksellinen, Vasemmistonuoret on järjestö jokaiselle, joka tahtoo tehdä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta. Vasemmistonuorten uudet jaostot ja työryhmät ovat aloittaneet toimintansa suunnittelemalla uuden liittokokouskauden täyteen tuloksellista ja mielekästä toimintaa, johon kuka tahansa Vasemmisto­ nuorten jäsen voi tulla mukaan oman mielenkiintonsa ja osaamisensa pohjalta. Kansainvälisen toiminnan jaosto tarjoaa vasemmistolaiselle nuorelle ikkunan sisarjärjestöjen toimintaan ympäri maailmaa ja mahdollistaa vierailut sekä Suomeen että täältä ulkomaille. I svenskspråkiga utskottet är det nu äntligen möjligt att ordna riksomfattande verksamhet på det andra

inhemska språket, någonting som jag och många andra vänsterunga har väntat länge!* Lukuisissa työryhmissä on jokaiselle oma valtakunnallisen vaikuttamisen areena, joista valita se itselleen sopivin – tai useampikin. Aloitin itse työni pääsihteerinä vuodenvaihteessa. Vuosikymmenen vasemmistonuoruus sai yllättävän jatkoajan, ja liittokokouksessa itkua pidätellen pitämäni jäähyväispuhe vaikuttaa nyt hieman kornilta. Tuntuu siltä, että olen toiminut järjestössä kaikissa mahdollisissa rooleissa. Uusi duuni pääsihteerina on kuitenkin kaikkea muuta kuin aikaisemmat asemat yhdistyksessä, sillä nyt tehtäväni on yrittää mahdollistaa kaikille jäsenille ja luottamushenkilöille yhtä mahtavat vaikuttamisen ja tekemisen edellytykset kuin itse olen saanut Vasemmistonuorten aktiivina. Liittokokouskausi on alkanut aktiivien ja uusien luottamushenkilöiden ansiosta tehokkaasti ja näyttävästi. Alkaneena vuosikymmenenä tulemme yhdessä ajamaan läpi tavoitteemme oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

*  Ruotsinkielisessä jaostossa on nyt vihdoin mahdollista järjestää valtakunnallista toimintaa toisella kotimaisella kielellä, mitä minä ja moni muu on odottanut pitkään!

49


VASEMMISTONUORET YHTEYSTIEDOT

Lintulahdenkatu 10, 2. krs, 00500 Helsinki 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi www.vasemmistonuoret.fi Puheenjohtaja Liban Sheikh 050 501 9721 liban@vasemmistonuoret.fi Pääsihteeri Henrik Jaakkola 045 644 7880 henrik@vasemmistonuoret.fi Järjestö- ja nuorisotoiminnan koordinaattori Arto Leinonen 045 662 8206 arto@vasemmistonuoret.fi Tiedottaja Pinja Nikki 050 472 1046 pinja@vasemmistonuoret.fi Jäsen- ja toimistosihteeri Valter Söderman 045 348 5499 toimisto@vasemmistonuoret.fi Talouspäällikkö Pirkko Holappa 045 351 9917 pirkko@vasemmistonuoret.fi

PIIRIJÄRJESTÖT Etelä-Suomen Vasemmistonuoret Lintulahdenkatu 10, 2. kerros 00500 Helsinki Toiminnanjohtaja: Mikael Kinanen, 044 019 5901 etela-suomi@vasemmistonuoret.fi Hämeen Vasemmistonuoret Näsilinnankatu 22 a 27 33210 Tampere Toiminnanjohtaja Oskari Jokinen, 040 837 3467 hame@vasemmistonuoret.fi Itä-Suomen Vasemmistonuoret Pohjoiskatu 6 80100 Joensuu (käyntiosoite Kauppakatu 44) Piirisihteeri: Viljami Vaskonen, 044 976 2830 ita@vasemmistonuoret.fi

50

Kainuun Vasemmistonuoret Piirisihteeri: Saara Karjalainen, 040 828 4620 kainuu@vasemmistonuoret.fi Keski-Suomen Vasemmistonuoret Väinönkatu 28 B 14 40100 Jyväskylä Piirisihteeri: Miika Korpi, 044 077 6637 keski-suomi@vasemmistonuoret.fi Lapin Vasemmistonuoret Lapinkatu 2 96190 Rovaniemi Piirisihteeri: Mona Eskelinen, 040 7000 219 lappi@vasemmistonuoret.fi

Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuoret Pakkahuoneenkatu 19 90100 Oulu Piirisihteeri: Anna-Maija Räihä pohjois-pohjanmaa@vasemmistonuoret.fi Satakunnan Vasemmistonuoret Eteläpuisto 14 28100 Pori Piirisihteeri: Jesse Peltonen satakunta@vasemmistonuoret.fi Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret Hakakatu 12 20540 Turku Piirisihteeri: Amro el-Khatib, 045 1312 552 varsinais-suomi@vasemmistonuoret.fi


Tradekan ravintolat vähensivät muovijätettä tuhansilla kiloilla.

”Ostaisitteko nyt 100 hehtaaria luonnontilaista metsää suojeltavaksi?”

Mitä tehtäis seuraavaksi? Me Tradekassa uskomme, että omistaminen tekee ihmisille hyvää. Inhimillinen omistajuus vie maailmaa eteenpäin ja palauttaa hyvää yhteiskuntaamme. Jotta jäsenemme voisivat kanssamme parantaa maailmaa ja omistaa omaa tulevaisuuttaan, olemme ottaneet käyttöön Jäsenaloitteet. Tee omasi ja vaikuta.

tradeka.fi/jasenaloite


OMA LAFKA HOK-Elanto on sitoutunut kestäviin arvoihin ja haluamme olla mukana tekemässä parempaa tulevaisuutta yhdessä nuorten kanssa.

HOK-Elannon sponsorointikohteita ovat mm. - nuorisotalojen nutakeittiöt Helsingissä ja Espoossa - Ansio-kurssit - Tiedekeskus Heurekan Makukoulu - Alepa Yrityskylä

- InAction-ensiapukurssit kasiluokkalaisille - Retki kauppaan -yhteistyö - 7.–9.-luokkalaisten mahdollisuus TET-jaksoihin

Profile for Libero

Libero 1/2020  

Advertisement
Advertisement
Advertisement