Kurjuudesta kurjuuden kurjuuteen
Isäni oli täysjuoppo. Hän oli melkein aina humalassa. Meitä oli neljä lasta: Aune syntynyt 27.8.1933, Jalo syntynyt 3.8.1935, minä syntynyt 9.6.1938 ja Vesa syntynyt 18.11.1939. Vesa ja minä nukuimme monta yötä jossain heinäladossa. Asunnossamme oli yksi huone ja keittiö. Isäni oli äkkipikainen. Muistan kun Vesa ja minä kerran leikimme. Nauroimme ja juoksimme huoneesta toiseen. Sitä ei isä halunnut kuulla. Hän sanoi näin: ”räkänokastakin mies tulee, mutta ei tyhjän naurajasta”. Muistan kaksi tapausta: 1. Lumi tuli usein loka-marraskuussa. Minä koitin lumilapiolla ottaa lumet pois, mutta varsi katkesi. Kun isä tuli kotiin hän kimmastui. Silloin se löi minua koivun vihdalla. Minä huusin ja itkin. Vesa oli samassa huoneessa (keittiössä). Silloin Vesa hyppäsi ikkunan läpi pokineen ja pävineen. Ulkopuolella oli viinimarjapuskia. Joka kerta kun Vesa tulee minua tapaamaan (Hän asuu Norjassa), joka kerta alkaa meidän puhelut – muistatko kun hyppäsit ikkunan läpi? Hän on toista vuotta minua nuorempi. Tämmöiset tapahtumat jäävät takaraivoon iäksi. 2. Tämä tapahtuma, jonka nyt kerron tapahtui jouluaattona 1947. Isä oli varmaan Karttulan kylässä ja juopotteli. Aamulla
7
