Kurjuudesta kurjuuden kurjuuteen

Isäni oli täysjuoppo. Hän oli melkein aina humalassa. Meitä oli neljä lasta: Aune syntynyt 27.8.1933, Jalo syntynyt 3.8.1935, minä syntynyt 9.6.1938 ja Vesa syntynyt 18.11.1939. Vesa ja minä nukuimme monta yötä jossain heinäladossa. Asunnossamme oli yksi huone ja keittiö. Isäni oli äkkipikainen. Muistan kun Vesa ja minä kerran leikimme. Nauroimme ja juoksimme huoneesta toiseen. Sitä ei isä halunnut kuulla. Hän sanoi näin: ”räkänokastakin mies tulee, mutta ei tyhjän naurajasta”.

Muistan kaksi tapausta: 1. Lumi tuli usein loka-marraskuussa. Minä koitin lumilapiolla ottaa lumet pois, mutta varsi katkesi. Kun isä tuli kotiin hän kimmastui. Silloin se löi minua koivun vihdalla. Minä huusin ja itkin. Vesa oli samassa huoneessa (keittiössä). Silloin Vesa hyppäsi ikkunan läpi pokineen ja pävineen. Ulkopuolella oli viinimarjapuskia. Joka kerta kun Vesa tulee minua tapaamaan (Hän asuu Norjassa), joka kerta alkaa meidän puhelut – muistatko kun hyppäsit ikkunan läpi? Hän on toista vuotta minua nuorempi. Tämmöiset tapahtumat jäävät takaraivoon iäksi. 2. Tämä tapahtuma, jonka nyt kerron tapahtui jouluaattona 1947. Isä oli varmaan Karttulan kylässä ja juopotteli. Aamulla

kun isä heräsi, hän sanoi, että hän oli ostanut minulle joululahjan. Saat hakea joululahjan saunasta, hän sanoi. Pettymykseni oli vallan suuri: siellä oli yksi pari sauvoja – mutta minullahan ei ollut suksia. Näin jälkeenpäin ymmärrän: Isäni tiesi, että minut viedään ensi vuonna, tammi-helmikuun vaihteessa 1948, Lausteen poikakotiin.

Toivo Ruti oli samanaikaisesti Lausteella kuin minä. Hän asui Koivulassa, minä olin Kotipirtissä. Talojen väliä oli ehkä 200 metriä. Näitä ns kotia oli: Kotipirtti, Koivula, Päivärinne, Toivontupa, Kalliola, Kuusela, Kotila, Puistola ja Kerhola. Toivolla ja minulla oli sama periaate: Me emme koskaan alistuneet niihin kaikkiin pahoinpitelyihin ja uhkauksiin. Seuraavan osan kertaan hänen kirjastaan: ”Poikakodin karkuri”: ”Karkurin paluu Lausteelle oli aina karua, nöyryyttävää ja tuskallista. Tuli selkäsauna koivuvitsalla: kaksi piti kiinni ja yksi löi kovasti. Jos ei itkenyt, lyönnit kovenivat ja jatkoivat niin kauan, että pakarat vuotivat verta. Tukka ajettiin pois, päälle markiisihousut ja -pusero (oranssi-keltainen-punainen) muutamaksi viikoksi sekä viikko putkaa. Kesällä oli häkki kartanon pihalla aitan päässä. Se oli tehty vinoittain naulatuista kakkosnelosista, mikä esti tehokkaasti näkemästä putkan ulkopuolista elämää.”

Talvella putkana oli joka talon yläkerran makuuhuone. Sieltä sai käydä vain syömässä alakerrassa. Tässä lisään niihin pahoinpitelyihin: Joka kerta kun sai selkäänsä, oli riisuttava alasti. Jos ei itkenyt niin johtaja Heikkinen kimmastui ja sanoi: Minun kirkas luontoni ei kestä tätä. Luultavasti hän pyysi apua Jumalalta. Joka kerta kun sai selkäsaunan niin luonto vain kasvoi. Muistan yhden kerran, kun nämä kolme aikuista miestä: johtaja Heikkinen, kitkuäijä Rissanen ja opettaja Purokoski olivat antaneet minulle selkäsaunan, koitin pukeutua vapisevin käsin, silloin sanoin näin

(minä en laulanut): ”Ihmisen huolineen ja murheineen se on vain väliaikaista”. Tätä olen ajatellut monta, monta kertaa (vielä aikuisenakin). Mitä varten he eivät pieksäneet minua vielä kerran. Suurempi voima hallitsee monen ihmisen kohtaloa.

Tultuani Lausteelle tammi-helmikuun vaihteessa 1948 oli paljon lunta. Olin yhdeksän vuoden ikäinen ja tunsin heti, että täällä en tule viihtymään. Tunsin että olin muukalainen vieraassa maassa. Ei ollut yhtään vanhempaa opasta, että saisi tukea ja neuvoa.

Joku naisihminen haki minut kansliasta Kotipirttiin. Siellä odotti minua noin kymmenen eri-ikäistä poikaa ja ”momma” eli Annikki Nummelin, pääjohtaja. Minulla oli kakka housuissa. Naishoitaja (apulainen) lämmitti vettä isolla rautakattilalla. Minut nostettiin siihen isoon paljuun ja pesivät paskat pois.

Tässä talossa oli neljä huonetta ja ruokasali. Pääjohtajalla ja apulaisella oli yksi huone, alakerrassa. Siellä oli myös huone, jossa oli tilaa neljälle pojalle. Yläkerrassa oli kaksi huonetta, kaikissa oli kaakelilämmitys. Etelän puoleisessa asuivat vanhemmat pojat. Pohjoispuolella asuivat nuoremmat pojat, kaksi poikaa samassa sängyssä. Kaikilla oli olkipatjat ja potta oli kaikissa huoneissa. Kello kymmenen piti olla hiljaisuus. Ovet suljettiin ulkopuolelta ns ”munalukolla”. Huoneessa oli yksi ikkuna 100 x 125 cm, ja ruutujen suuruus noin 25 x 30 cm. Tässä Kotipirtissä tulin asumaan monta vuotta. Meitä oli 10-12 poikaa ynnä pääjohtaja ja apulainen. Ylös noustiin 6.30 joka aamu. Jokainen petasi sänkynsä, sen jälkeen oli aamiainen: kaura- tai ruispuuroa ja pieni palanen ruisleipää ja tietysti kalanmaksaöljyä. Kokoontumispaikalle oli noin 400 metriä. Sinne kokoontui kaikista kodista ehkä 90 poikaa ja pääjohtajat,

työnjohtajat, opettajat nje. Ne vanhemmat pojat olivat ns ”tallipojat” ja he olivat lypsäneet lehmät jo aikaisin aamulla. Kaikissa ”kodeissa” oli aina ns ”kotipoikia”. He olivat ne nuorimmat pojat, jotka saivat kuoria perunoita, luoda lunta, ja ennen kaikkia lämmittää neljä kaakeliuunia. Kaikki pojat saivat oppia korjata vaatteensa, sukatkin sai itse korjata. Kaikilla oli puukengät, joissa oli pitkät varret. Se oli alussa hankalaa.

Minua ja muita nuorukaisia pahoinpideltiin jatkuvasti. Kaikki ne pahoinpitelyt Lausteella (myös muissa poikakodeissa) on Suomen Valtio hiljaissudessa hyväksynyt. Vastuu on täydellisesti heidän. Minä luulen, että valtion virkamiehillä ei ollut mitään tietoa kuinka nuoria lapsia pahoinpideltiin Lausteella, että heistä tulisi tottelevaisia nuorukaisia. Jos nämä tarkastajat olivat käyneet Lausteella, ne kävivät luultavasti vain johtaja Heikkistä tapaamassa. Tarkastajat kuulivat ja luulivat että hän on todella uskovainen ja Jumalaa palveleva ihminen. Hän ei varmaan kertonut heille kuinka nuorista pojista otettiin luulo pois, että heistä tulisi tottelevia ja nöyriä kansalaisia.

Ne pojat, jotka tulivat parhaimmista perheistä ja joilla oli ystäviä, saivat paketit, jotka sisälsivät ns ”monoja” ja myös ruokaa. Sen melkein yhdeksän vuoden aikana en saanut koskaan pakettia, en edes jouluksi. Usein oli vaatteet ”molski”-housut ja usein myös armeijan vanhoja vaatteita, mutta lämpimiä.

Oli paljon lunta. Kaiken lisäksi sairastuin ja sain kuumetta. Aamiainen tarjoiltiin alakerrassa. Yritin syödä kaurapuuroa, mutta se ei maistunut. Oli kuitenkin pakko ottaa lusikallinen kalanmaksaöljyä. Se maistui hirveältä. Myöhemmissä vaiheissa oli kalanmaksaöljy tablettina. Katsoin sieltä yläkerran ikkunasta ulos ja näin, kuinka 2-3 hevosta ajoi lantaa pattereihin. Sitten myöhemmissä

vaiheissa se levitettiin pellolle. Näin myös erään rakennuksen suoraan pellon yli, ehkä 200 metriä Kotipirtistä. Se oli silloinen sauna, hirsistä rakennettu. Siinä oli samanaikaisesti tilaa noin 15 pojalle. Ihan saunan vieressä oli suuri uima-allas, jota usein käytettiin. Uima-altaan suuruus oli ehkä 10 x 15 m. Saunapäivä oli perjantaisin. Henkilökunta saunoi lauantaisin. Perjantai oli myös hirveä kokemus monelle pojalle (ja myös minulle). Jos käyttäytyminen oli virheetön menneen viikon aikana ei tapahtunut mitään, mutta jos olit kironnut ja sanonut pääjohtajalle ”saatana akka” tuli suora tie kansliaan, jossa selkäsauna odotti. Sen suoritti aina johtaja Heikkinen. (kerron siitä myöhemmin)

Kerron nyt pojasta, joka oli nimeltään Mauri Tapio. Hänen nimen tulen muistamaan koko ikäni. Hän oli ylihoitaja Nummelin suosikki. Miksi? Hän sai tehdä mitä hyvänsä, mutta häntä ei koskaan rangaistu. Hän ei koskaan karannut Lausteelta. Hän oli kolme vuotta minua vanhempi. Kaikki me nuoremmat pojat pelkäsimme häntä. Hän poltti tupakkaa (sätkää). Se oli rangaistava teko, johti selkäsaunaan, mutta ylihoitaja ei ollut tietääkseen eikä nähdäkseen, että Mauri poltti. Maurilla oli oma laatikko ihan pöydän vieressä.

Joka perjantai saimme ”sekahitsiä”, joka oli valmistettu vehnäja ohrajauhoista. Se maistui tosi hyvälle, ”se oli maallista mammonaa”. Minä ja Pinska saimme antaa puolet sekahitsistä Maurille. Se oli pakko, sillä me pelkäsimme Mauria. Ylihoitaja tiesi ja näki mitä pöydässä tapahtui, mutta ei välittänyt. Mauri säilytti nämä makuupalat laatikossaan ruokapöydän vieressä. Joka päivä saimme ruisleipää, se oli varmasti hyvää hampaille - siinä ei ollut sokeria. Jos ruisleipä kuivuu, se on kovaa kuin kivi. Nyt olen yli 80 vuotta ja minulla on melkein kaikki

omat hampaat jäljellä (kaksi hammasta on poissa). Siitä on noin 25 vuotta sitten kun viimeksi kävin hammaslääkärissä. Voi olla, että se on ruisleivän ansiota.

Joku viikko sen jälkeen, kun tulin Kotipirttiin, sain kolme ystävää: OJALA. Hän oli noin 16 vuotia. Hän oli niin rauhallinen, oikein kiltti. Hän opetti minua, kuinka korjataan omat sukat (kaikki pojat saivat aina korjata vaatteensa). Ensin sukan sisään asetettiin ns sieni. Aluksi tehtiin ympyrä villalangasta reiän reunalle. Sitten lanka pujotettiin kuin kalaverkko. Se otti vähän aikaa ensi kerran. Kaikki pojat saivat oppia pitämään huolen omista vaatteistaan, ompelemaan napit ja niin edelleen. Myös SVANTE (en muista hänen sukunimeä) oli minun tuki ja turva. Hän oli myös noin 16-vuotias, pitkä hoikka poika. Hän oli myös ollut täällä Lausteella monta vuotta. Sitten oli PINSKA, hänen sänky oli minun sängyn vieressä kaakeliuunin vieressä. Hän oli vuoteenkastelija. Meillä oli olkipatjat. Siksi joka yö huoneeseen tuli hirveä virtsan haju. Hän oli myös oikein kiltti poika. Koulussa oli myös eräs romaanilainen poika. Hän oli pitkä, laiha ja kiltti poika.

Ensimmäisen selkäsaunan sain syksyllä 1948. Olin täyttänyt kymmenen vuotta. Syyskuussa kypsyivät omenat. Omenapuut olivat aivan kanslian ikkunan alla, noin kymmenen omenapuuta. Minulla oli melkein aina nälkä. Toiset pojat sanoivat, että jos johtaja näkee, että varastat, niin saat selkäsaunan. Navetan ja kanslian väliä oli noin 20 metriä. ”Nälällä ei ole lakia”. Minä hiivin aivan seinän lähellä. Kansliassa oli monta ikkunaa. Näin monta isoa punaista omenaa. Minä varmaan arvelin: uskallanko? Valitsin mikä omenapuu oli lähellä ja missä oli paljon omenia. Lähin omenapuu oli vain 6-7 metriä kanslian seinästä. Juoksin nopeasti

ja otin 4-5 omenaa. Sitten juoksin takaisin navettarakennukseen. Siellä oli tikapuut heinälatoon. Piilotin sinne omenat, yhden söin heti. En tiennyt, että joku oli nähnyt, että olin varastanut johtaja Heikkisen puutarhasta omenoita, sehän oli rangaistava teko. Seuraavana päivänä minut haettiin kansliaan. Tunnustin tekoni, sain riisuutua alasti. Hän pisti pääni jalkojensa väliin, etten päässyt irti. Sen jälkeen hän löi minua vyöllä (siis ei koivun vitsoilla). Vyö oli sama kaikilla sotilailla siihen aikaan (ja myös tänään). Se ei tehnyt niin kipeää kuin lyönti koivuvitsoilla. Kerroin kaikille kotiportissa, että olin saanut selkäsaunan johtaja Heikkiseltä. Sen jälkeen kävin monta kertaa varastamassa omenoita. Tein sen niin myöhään kuin mahdollista iltahämärässä. Otin tyynynpäällisen, tein kaksi reikää, että näin, ja pistin sen päähäni. Silloin ei kukaan voinut tuntea minua. Muistan myös: oli varmaan sata viinimarjapuskaa, enimmäkseen punaviinimarjoja. Ne olivat Kotilan tien varrella. Marjat jaettiin joka kotiin. Niistä tehtiin hilloja tulevan talven käyttöön, ja säilytettiin soissa tynnyreissä ja muusattiin (ilman sokeria).

Perunat otettiin ylös syyskuun vaihteessa. Meitä oli varmaan 10- 15 poikaa, jotka keräsivät perunat. Kaksi hevosta veti perunannostokonetta. Sen jälkeen perunat vietiin Puistolan kellariin, joka oli ainoa säilytyspaikka Lausteella.

Sokerijuurikkaat olivat lehmien ruokaa. Lantut jaettiin eri koteihin tulevan talven aikana. Talletus oli yksinkertainen, mutta tehokas: Ensin luotiin pieni kukkula, sen päälle vähän havuja ja sen päälle kauran olkia. Vanhemmat pojat tyhjensivät laatikot siihen. Oli tärkeätä tehdä oikein heti alusta, ettei kasa leviäisi. Tämä kasa oli pohjalta ehkä 2-3 m leveä ja kapeni ylöspäin. Se oli halpa ja tehokas tapa säilyttää ruokaa tulevan talven käyttöön.

Muistan myös, että pojat saivat joka syksy kerätä sieniä, enimmäkseen karvaroiskuja, haapasieniä ja keltasieniä. Ne säilytettiin talon kellarissa, lukon takana. Jokaisella pojalla oli pieni kerhomaa (ehkä 1 m x 4 m) jossa voivat kasvattaa kasvia, enimmäkseen punajuuria ja porkkanoita. Porkkanat ei kerinyt kellariin. He söivät ne itse tai joku isommista pojista söi ne.

Kerran kesällä sain ison paiseen niskaani (se tapahtui kaksi vuotta peräkkäin). Paise kasvoi ihon alle, se ei siis ollut ”tavallinen” paise, joka puhkeaa itsestään. Tämä oli paljon suurempi ja se teki kipeää. Minut vietiin Turun sairaalaan. Muistan sairaalareissut. Minut sidottiin sänkyyn kiinni käsistä ja jaloista. Siitä ei päässyt irti. Sen jälkeen tuli hoitaja ja pisti niin kuin lampunvarjostimen pääni yli. Se sisälsi eetteriä, silloinen nukutusaine.

Tänä syksynä tekivät terveyskokeen. Koe suoritettiin Kerholassa. Siinä oli voimistelusali, ja seinän takana iso kokoontumissali, johon mahtui varmaan 200 ihmistä. Siellä oli myös jumalanpalvelus joka sunnuntai. Koe alkoi näin: mieshenkilö, valkoinen takki päällä tuli sisään. Hänellä oli iso laatikko, joka oli ehkä 30x30 cm. Se sisälsi pieniä ”kapuloita”, joita oli koottu siihen laatikkoon. Hän näytti se minulle. Sen jälkeen hän tyhjensi tämän laatikon pöydälle, ja sekoitti ”kapulat”. Minä onnistuin kokoomaan ne oikein. Hän sanoi: ”mainiota”. Se koe meni hyvin. Pituuteni oli 135 cm, painoa en muista (minä olin laihan laiha). Sen jälkeen hän mittasi minun rintakehän. Ensin sai vetää ilmaa sisään ja sitten ulos. Tämän kokeen suorittaja sanoi, että sinusta voisi tulla näillä keuhkoilla uusi Paavo Nurmi. Näin jälkeenpäin ajattelen, että kaikille lapsille, jotka tekivät kokeen, hän sanoi näin, että ne kävisivät harjoittamaan urheilua. Lapsille ja nuorukaisille ei

saa sanoa mitään negatiivistä. Mutta mitä hän sanoi silloin, tämä on totta. Minusta tuli laillistunut erikoisohjaaja Ruotsin yleisurheiluliitossa 10.6.1969.Tämä koe pitää paikkansa vielä tänään: mitä suurempi rintakehä, sitä suuremmat keuhkot.

Viimeinen koe, joka suoritettiin voimistelusalissa: Siinä oli viisi köyttä ehkä 50 mm paksuja. Minun piti kiipeä köyttä pitkin ylös, ja en saanut auttaa jaloilla. Minä olin laiha ja lyhyt. Tätä olin tehnyt monta kertaa, kun oli voimistelutunti. Tämän kokeen suorittaja ei luullut miten nopeasti ainoastaan käsivoimilla pääsin aivan kattoon asti. Kokeen jälkeen hän sanoi, että kaikki olin hyvin, olin selvinnyt kaikissa testeissä. Pääasia oli, että onnistuin kaikissa lajeissa.

Olin 13-vuotias, kiipesin kuuseen aivan lähellä Kotipirttiä ja oksa meni poikki ja romahdin kuusen viereen. Se kesä oli niin vaivaloinen. Olin yhden millimetrin halvaantumisesta. Liitän lääkärin todistuksenvuodesta 2001 joka näyttää vanhat vauriot.

Hyvä Urho!

Olen nyt saanut vastauksen selän magneettikuvauksesta. Sinulla on vakavia kulumia kaikissa välilevyissä ja viides lannenikama on siirtynyt 13 mm eteenpäin verraten ensim mäiseen häntänikamaan. Selkäytimellä ei siksi ole paljon tilaa, mutta ei mikään hermo onneksi ole puristuksessa. Välilevytyrää ei ole. Olen varma, että ortopedit eivät alkai si leikkaamaan selkääsi. Siinä olemme kaikki samaa mieltä. Tilanne voi muuttua, niin kuin keskustelimme, jos saisit yhtäkkisen halvauksen jalkoihin tai vaikeuksia virtsata. Ota siinä tapauksessa yhteys, niin kuin sovimme.

Leena Leissner Ylilääkäri

Muistan yhden työnjohtajan. Hän oli nuorin kaikista työnjohtajista, Heikkilä nimeltään. Hän asui Kotilassa (isoin niistä ns kodeista). Samassa talossa asui noin 10-11 poikaa. Heikkilä oli ymmärtäväinen ja auttavainen. Hänen asunto oli alakerrassa oikealla. Saman talon kellarissa oli silloinen sipulivarasto. Samaan kellariin jätettiin niiden sukset, jotka olivat hiihtoporukassa. Kun olin noin 15-vuotias, olin myös hiihtoporukassa. Muistan että Heikkilän vaimo synnytti poikalapsen 1950 tai -51.. Heikkilä oli työnjohtaja 1952 kun laitettiin ns yötarha lehmille pohjoispuolelle Satulavuorea. Siinä oli heinälato. Yötarhan suuruus oli ehkä 30x30 m. Siihen sopi noin 25 lehmää. Tämä yötarha oli vahva, viisi piikkilankaa 30 cm välein. Iltalypsyn jälkeen vietiin lehmät yötarhaan. Aamulypsyn jälkeen laskettiin lehmät laitumille. Paimenpojat, 2-3 nuorta poikaa, vahtivat lehmiä päivän aikaan. Kun olin 15-vuotias sain oppia lypsämään lehmiä. Kuulin silloin navettaporukkaan: Meitä oli 2-3 vanhempaa poikaa. Kuukauden jälkeen oli vaihto: 2-3 uutta poikaa. Navettaporukka teki töitä myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Muistan silloisen karjakon, nainen, noin 30 v, oikein kiltti. Hän tarkisti, että lehmät olivat tyhjiä maidosta. Talven aikaan sai kottikärryllä viedä paskat lantalaan, joka oli heti seinän takana. Sikalassa oli ehkä 15-20 sikaa.

Muistan tapauksen, en muista kuinka vanha olin silloin: Olin kotipoika, ihan lähellä Kotipirttiä, ehkä 10 metriä siitä oli (ja on varmaan vieläkin) sileä kallio. Menin polvilleni ja ryömin ja kai myös huusin: ”Apina ja gorilla kävelivät torilla”, minä en katsonutkaan ylijohtaja Annikki Nummelinin puoleen. Hän varmaan luuli, että vertasin häntä gorillaksi ja apinaksi. Minä en tiedä tänä päivänäkään mitä varten minä vertasin häntä apinaksi. Nauruni

loppui pian kun ”momma” sanoi että tulevana perjantaina on kansliareissu, sillä minun käyttäytyminen oli selkäsaunan ansainnut.

Vuonna 1952 oli olympialaiset Suomessa. Olin 14-vuotias ja veljeni Jalo tuli Ruotsista luokseni päiväksi. Sain häneltä huuliharpun ja hienon linkkuveitsen. Olin varmaan todella onnellinen saamistani lahjoista, mutta tuli itku, kun sain antaa huuliharpun ja linkkuveitsen Mauri Tapiolle. Tämä tapaus on kaivanut minun muistoa, jota en tule koskaan unohtamaan.

Katkaisin vasemman käteni sinä talvena. Ensin laittoivat kipsin, että käsi oli ihan suora. Kyllä oli hankalaa puukengät aina talvisin pitkällä varrella. Jos olisin kaatunut kyllä varmaan itku olisi päässyt, mutta en kaatunut kertaakaan. Ehkä kaksi kuukautta sen jälkeen laittoivat kipsin 45 asteen vinkkeliin. Se helpotti, sillä laittoivat narun kaulan ympäri, sain ”kantaa” vasenta kättä.

Tänä kesänä oli Mauri Tapio ja hänen kaverinsa Koivulasta tehneet murron johonkin kioskiin. Hän pakotti minun tunnustamaan, että minä olin tehnyt murron. Ensin alussa oli Maurin ja hänen kaverinsa piilopaikka jossain metsässä, kätkössä. Hän sanoi, että minun täytyy kätkeä tavarat vintille sahanpuruun. Siellä oli paloluukku noin 50x50 cm. Minä kieltäydyin kiipeämään sinne koska vasen käsi ei ollut ihana terve. Olin silloin 14-vuotias.

Olin 15-vuotias kun sain tietää, että minut siirretään Puistolaan, ja myös että pääsin Niilo Sainion kirvesmiesporukkaan. Puistolassa oli kaikki vanhempia poikia, 15-vuotiaita ja vanhempia. Kun täytti 18 vuotta, pääsi sieltä pois. Sitä ennen päätin, että

karkaan ennen kuin tulee muutto Puistolaan. Ennen sitä otin pois kakki merkit, että vaatteet kuuluvat Lausteen poikakotiin. Huolellisesti poistin ne partakoneen terällä. Sen jälkeen ompelin reiän päälle valkoisen korjauksen. Reissuni päämäärää en tiennyt.

Tulin Puistolaan syksyllä 1953. Siellä oli yksi poika nimeltään Matti Palm. Toivon että Matti Palm ja Mauri Tapio ovat vielä elossa ja saisivat lukea, miten he pakottivat toiset tunnustamaan varkaudet, jotka he itse olivat tehneet. Matti Palm oli tehnyt murron puuseppämestarin asuntoon, joka oli samassa talossa kuin koulurakennus, lähellä rautatietä. Matti Palm oli pitkä ja hoikka noin17 vuoden ikäinen. Puistolan ylihoitaja oli niitä nuorempia, ehkä Lausteen nuorin ylihoitaja. Tunsin heti, että täällä on paremmat suhteet ylihoitajaan ja apulaiseen, kuin Kotipirtissä. Olin myös hiihtoporukassa. Meitä oli noin 8-10 poikaa ja me harjoittelimme pohjakuntoa talven hiihtoon. Valmentajana oli miesopettaja, joka asui aivan tien vieressä. Oikealla puolella tietä oli saha, missä sahattiin lankun ja laudat. Opettajalla (jonka nimeä en muista) oli aina pipo päässä. Luultavasti hän oli haavoittunut sodassa. Kaikki pojat saivat tehdä omat sauvat. Ne tehtiin kuivasta kuusesta. Ensin kirveellä tehtiin käden sija. Sen jälkeen puhdistettiin käden sijan lasikappaleella, että siitä tulisi sileä. Joka harjoituksen jälkeen jätettiin sauvat metsään ja haettiin ne seuraaviin harjoituksiin. Aivan koulun lähellä oli vaihteleva maasto. Myös Satulavuorella harjoiteltiin usein (lähellä Puistolaa). Voitin kahdeksan pokaalia, jotka minulla on vielä tallella.

Täällä poltti melkein jokainen ”sätkää” ja jymyä. Kotipirtissä olisi saanut kansliareissun, siis selkäsaunan. Täällä oli koronapeli. Myös korttia pelattiin, omatekoisilla korteilla.

Vihdoinkin pääsin Niilo Sainion kirvesmiesporukkaan. Meitä oli kuusi poikaa. Niilo oli todella hyvä opettaja, eikä äkkipikainen kuin Purokoski. Monta halusi tulla Sainion kirvesmiesporukaan. Muistan että tehtiin pärekattoja. Esimerkiksi Kotilan alapuolella oli lato, ja siihen laitettiin uusi pärekatto. Myös Kotipirtin ulkorakennukseen teimme pärekaton. Myös puuliiteriin, joka oli siinä koulun vieressä, teimme pärekaton. Tallissa oli kymmenen hevosta. Joka pilttuuseen teimme uudet lattiat. Uusi sauna rakennettiin lähelle kansliaa. Kaikki tiilet uuteen saunaan valmistettiin katoksen alla lantalan vieressä. Se oli monen viikon työ. Sainion kirvesmiesporukka vei lannat sikalasta patteriin. Myös teurastuksen suoritti Niilo Sainion porukka. Muistan yhden tapauksen: kaikki siat sai jonkun sairauden ja kaikki siat tapettiin ja haudattiin metrin syvään hautaan lähellä niitä punaviinipensaita.

Myöhemmin kävin kaksi kertaa tervehtimässä Niilo Sainiota: ensi kerta 1960, tulevani vaimoni kanssa. Yövyimme myös Mäntylässä. Vaimoni kanssa löysin onnenmaani täältä Ruotsista. Meillä on ollut yhteinen tie pian 60 vuotta.

Myös seuraavat tapahtumat muistan oikein hyvin: Joka vuosi kastettiin ne, jotka olivat käyneet rippikoulun, Turun tuomiokirkossa. Sinne marssivat kaikki pojat Lausteelta, myös ne, jotka eivät olleet käyneet rippikoulua. Minä en ole käynyt rippikoulua, ehkä minä olen ”pakana”. Myös joku työnjohtaja meni sinne kävellen. Johtaja Heikkinen meni ja tuli hevoskyydillä.

Puuseppämestari (jonka nimeä en muista) ja Niilo Sainion kirvesmiesporukalla olivat tilat samassa talossa, alakerrassa. Puuseppämestarilla oli paljon suurempi ala siitä alakerrasta. Niilo Sainiolla oli paljon pienempi, sillä me olimme useasti ulkotöissä. Siinä oli

vain ovi välissä. Kävimme useasti katsomassa mitä ne vanhemmat pojat valmistivat siellä. He korjasivat sänkyjä ja valmistivat myös uusia sänkyjä. Tällä puuseppämestarilla oli lisänimi ”Hitu”, sillä hän oli pitkä ja hoikka. Hän oli erittäin auttavainen. Oli mielenkiintoista käydä puuseppämestarin puolella. Muistan, että tälle puolelle saivat uuden höyläkoneen. Eräs opettaja, joka käytti tätä uutta höylää, menetti kaksi sormea.

Tämän talon yläkerrassa oli vaatturimestari, Tuomas Sainio, sekä suutarimestari. Hänen nimeä en muista.

Kokoontumisen jälkeen kartanon pihalle lähtivät ammattiryhmät johtajineen. Ne olivat: vaatturimestari Tuomas Sainio (Niilo Sainion veli) ja 4-5 poikaa. Puusepät: puuseppämestari ja noin 4-5 poikaa. Suutarimestari ja kaksi poikaa. Kirvesmiehet: Niilo Sainion kirvesmiesporukka. Olin Niilon porukassa yli kaksi vuotta. Meitä oli noin 4-5 poikaa. Me teimme kaikenlaisia korjauksia ja myös lisärakennuksia. Monta pärekattoa teimme moniin ulkorakennuksiin jne. Ja niin kuin mainitsin aikaisemmin, suoritti Niilo Sainion porukka myös sikojen ja myös lehmien teurastuksen. Puutarhuri Rissanen ”kitkuäijä”: Hänellä oli puutarharyhmä, mihin kuului vihannesten kasvattaminen: porkkana, keräkaali, kukkakaali ja sipulit. Sipulit säilytettiin Kotilassa kellarissa, siellä missä myös meidän sukset säilytettiin. Sukset sai vain lainata joka kerta kun oli harjoitus. Myöhemmässä vaiheessa rakensimme uuden saunan. Kansliasta siihen uuteen saunaan oli ehkä 70-100 m. Saunan yläkerrassa säilytettiin sipulit.

Kerran kitkuäijä Rissanen oli menossa tai tulossa jostain. Lähellä Kalliopirttiä oli rautatien ylikäytävä Littoisiin (rautatie Turku –

Helsinki). Ilo oli suuri, kun sen pienen ylikäytävän välittömässä läheisyydessä susikoira puri kitkuäijä Rissasta.

Karkurin paluu Lausteelle oli aina tuskallista, mutta luonto kasvoi joka kerta kun kolme aikuista miestä suorittivat pahoinpitelyn. Pahoinpitelyn suoritti aina johtaja Hannu Heikkinen. Hän haki vitsat itse. Monta koivua kasvoi kanslian välittämässä läheisyydessä. Johtaja Heikkinen luuli, että sen täydellisen tottelevaisuuden saa selkäsaunan jälkeen. Tämä oli kaikkien kommunistien periaate, että kaikki nuorukaiset täytyy alistua heidän periaatteeseen. Minulla oli kokonaan oma periaate: minä tulen puolustamaan sitä todellista vapautta, mikäli mahdollista, mutta meidän täytyy aina puolustaa tätä vapautta. Sitä varten olen ollut kotisuojajoukossa yli 40 vuotta.

Karkasin pojan kanssa, jonka nimi oli Olavi. Hän oli romaani ja asui Koivulassa. Kotipirtistä, jossa asuin, oli noin 100 m Koivulaan. Yksityisalue oli noin 100 m Koivulasta ja Kotipirtistä. Jos meni väärälle puolelle, niin selkäsauna odotti. (Niin kuin Toivo kirjoitti kirjassaan: Poikakodin karkuri.) Jouduimme kiinni, mutta pian suunnittelimme seuraavaa karkuretkeä. Sen matkan muistan ikuisesti. Matkustimme junalla. Naisilla oli isot hameet. Romaaninaisilla oli (ja on vieläkin) isot hameet. Hyvissä ajoissa ennen junan lähtöä – minun matkan pää oli Kuopio - kömmimme nurkkapenkin alle. Ainoa mahdollisuus oli, että meillä oli oma nurkkapenkki. Siihen aikaan meni kaikki junat höyryllä. Minä muistan, että sen penkin alla oli kaksi putkea: lämminvesiputki ja kylmävesiputki. Pääsimme näin Kuopioon.

Joka sunnuntai oli pakollinen jumalanpalvelus ja se pidettiin aina

Kerholassa. Johtaja Hannes Heikkinen ja opettaja Purokoski johtivat tilaisuutta. Jos ei ollut täysi hiljaisuus kokoontumispaikalla niin hän rankaisi meitä: usein minua. Hän otti leuasta kiinni ja pamautti käsikämmenellä korvaan. Sen jälkeen hän vaihtoi kättä ja löi sille toiselle korvalle. Tätä pahoinpitelytapaa opettaja Purokoski käytti säännöllisesti koulussa. Minä en ollut se ainoa, jota näin pahoinpideltiin. Jos ei korvapuustit auttaneet silloin löi meitä Purokoski karttakepillä. Ja nurkassa sain seistä monta, monta kertaa. Johtaja Heikkinen oli isomahainen. Hän sai syödä ruokaa kyllikseen. Kun kävin tervehtimässä Niilo Sainiota 1960, Niilo kertoi, että Heikkinen oli saanut sokeritaudin. Toisen tai kummatkin jalat jouduttiin katkaisemaan.

Karttula