Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomessa. Urho Kekkonen

Page 1

Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomessa Urho Kekkonen


2


Urho Kekkonen

Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomessa

3


4


Sisällys Kurjuudesta kurjuuden kurjuuteen .......................... 7 Jalon kanssa Ruotsiin ....................................................... 25 Yksin Ruotsissa

....................................................................

29

Tukholmassa ja sieltä Karlskogaan ....................... 32 Karlskogassa .......................................................................... 34 Kuvia ................................................................................... 38-47 Elämäni sai uuden tähtäyksen ........................... 48-51 Kilpailuja ja palkintoja .......................................... 52-64

5


6


Kurjuudesta kurjuuden kurjuuteen

Isäni oli täysjuoppo. Hän oli melkein aina humalassa. Meitä oli neljä lasta: Aune syntynyt 27.8.1933, Jalo syntynyt 3.8.1935, minä syntynyt 9.6.1938 ja Vesa syntynyt 18.11.1939. Vesa ja minä nukuimme monta yötä jossain heinäladossa. Asunnossamme oli yksi huone ja keittiö. Isäni oli äkkipikainen. Muistan kun Vesa ja minä kerran leikimme. Nauroimme ja juoksimme huoneesta toiseen. Sitä ei isä halunnut kuulla. Hän sanoi näin: ”räkänokastakin mies tulee, mutta ei tyhjän naurajasta”. Muistan kaksi tapausta: 1. Lumi tuli usein loka-marraskuussa. Minä koitin lumilapiolla ottaa lumet pois, mutta varsi katkesi. Kun isä tuli kotiin hän kimmastui. Silloin se löi minua koivun vihdalla. Minä huusin ja itkin. Vesa oli samassa huoneessa (keittiössä). Silloin Vesa hyppäsi ikkunan läpi pokineen ja pävineen. Ulkopuolella oli viinimarjapuskia. Joka kerta kun Vesa tulee minua tapaamaan (Hän asuu Norjassa), joka kerta alkaa meidän puhelut – muistatko kun hyppäsit ikkunan läpi? Hän on toista vuotta minua nuorempi. Tämmöiset tapahtumat jäävät takaraivoon iäksi. 2. Tämä tapahtuma, jonka nyt kerron tapahtui jouluaattona 1947. Isä oli varmaan Karttulan kylässä ja juopotteli. Aamulla

7


kun isä heräsi, hän sanoi, että hän oli ostanut minulle joululahjan. Saat hakea joululahjan saunasta, hän sanoi. Pettymykseni oli vallan suuri: siellä oli yksi pari sauvoja – mutta minullahan ei ollut suksia. Näin jälkeenpäin ymmärrän: Isäni tiesi, että minut viedään ensi vuonna, tammi-helmikuun vaihteessa 1948, Lausteen poikakotiin. Toivo Ruti oli samanaikaisesti Lausteella kuin minä. Hän asui Koivulassa, minä olin Kotipirtissä. Talojen väliä oli ehkä 200 metriä. Näitä ns kotia oli: Kotipirtti, Koivula, Päivärinne, Toivontupa, Kalliola, Kuusela, Kotila, Puistola ja Kerhola. Toivolla ja minulla oli sama periaate: Me emme koskaan alistuneet niihin kaikkiin pahoinpitelyihin ja uhkauksiin. Seuraavan osan kertaan hänen kirjastaan: ”Poikakodin karkuri”: ”Karkurin paluu Lausteelle oli aina karua, nöyryyttävää ja tuskallista. Tuli selkäsauna koivuvitsalla: kaksi piti kiinni ja yksi löi kovasti. Jos ei itkenyt, lyönnit kovenivat ja jatkoivat niin kauan, että pakarat vuotivat verta. Tukka ajettiin pois, päälle markiisihousut ja -pusero (oranssi-keltainen-punainen) muutamaksi viikoksi sekä viikko putkaa. Kesällä oli häkki kartanon pihalla aitan päässä. Se oli tehty vinoittain naulatuista kakkosnelosista, mikä esti tehokkaasti näkemästä putkan ulkopuolista elämää.” Talvella putkana oli joka talon yläkerran makuuhuone. Sieltä sai käydä vain syömässä alakerrassa. Tässä lisään niihin pahoinpitelyihin: Joka kerta kun sai selkäänsä, oli riisuttava alasti. Jos ei itkenyt niin johtaja Heikkinen kimmastui ja sanoi: Minun kirkas luontoni ei kestä tätä. Luultavasti hän pyysi apua Jumalalta. Joka kerta kun sai selkäsaunan niin luonto vain kasvoi. Muistan yhden kerran, kun nämä kolme aikuista miestä: johtaja Heikkinen, kitkuäijä Rissanen ja opettaja Purokoski olivat antaneet minulle selkäsaunan, koitin pukeutua vapisevin käsin, silloin sanoin näin 8


(minä en laulanut): ”Ihmisen huolineen ja murheineen se on vain väliaikaista”. Tätä olen ajatellut monta, monta kertaa (vielä aikuisenakin). Mitä varten he eivät pieksäneet minua vielä kerran. Suurempi voima hallitsee monen ihmisen kohtaloa. Tultuani Lausteelle tammi-helmikuun vaihteessa 1948 oli paljon lunta. Olin yhdeksän vuoden ikäinen ja tunsin heti, että täällä en tule viihtymään. Tunsin että olin muukalainen vieraassa maassa. Ei ollut yhtään vanhempaa opasta, että saisi tukea ja neuvoa. Joku naisihminen haki minut kansliasta Kotipirttiin. Siellä odotti minua noin kymmenen eri-ikäistä poikaa ja ”momma” eli Annikki Nummelin, pääjohtaja. Minulla oli kakka housuissa. Naishoitaja (apulainen) lämmitti vettä isolla rautakattilalla. Minut nostettiin siihen isoon paljuun ja pesivät paskat pois. Tässä talossa oli neljä huonetta ja ruokasali. Pääjohtajalla ja apulaisella oli yksi huone, alakerrassa. Siellä oli myös huone, jossa oli tilaa neljälle pojalle. Yläkerrassa oli kaksi huonetta, kaikissa oli kaakelilämmitys. Etelän puoleisessa asuivat vanhemmat pojat. Pohjoispuolella asuivat nuoremmat pojat, kaksi poikaa samassa sängyssä. Kaikilla oli olkipatjat ja potta oli kaikissa huoneissa. Kello kymmenen piti olla hiljaisuus. Ovet suljettiin ulkopuolelta ns ”munalukolla”. Huoneessa oli yksi ikkuna 100 x 125 cm, ja ruutujen suuruus noin 25 x 30 cm. Tässä Kotipirtissä tulin asumaan monta vuotta. Meitä oli 10-12 poikaa ynnä pääjohtaja ja apulainen. Ylös noustiin 6.30 joka aamu. Jokainen petasi sänkynsä, sen jälkeen oli aamiainen: kaura- tai ruispuuroa ja pieni palanen ruisleipää ja tietysti kalanmaksaöljyä. Kokoontumispaikalle oli noin 400 metriä. Sinne kokoontui kaikista kodista ehkä 90 poikaa ja pääjohtajat, 9


työnjohtajat, opettajat nje. Ne vanhemmat pojat olivat ns ”tallipojat” ja he olivat lypsäneet lehmät jo aikaisin aamulla. Kaikissa ”kodeissa” oli aina ns ”kotipoikia”. He olivat ne nuorimmat pojat, jotka saivat kuoria perunoita, luoda lunta, ja ennen kaikkia lämmittää neljä kaakeliuunia. Kaikki pojat saivat oppia korjata vaatteensa, sukatkin sai itse korjata. Kaikilla oli puukengät, joissa oli pitkät varret. Se oli alussa hankalaa. Minua ja muita nuorukaisia pahoinpideltiin jatkuvasti. Kaikki ne pahoinpitelyt Lausteella (myös muissa poikakodeissa) on Suomen Valtio hiljaissudessa hyväksynyt. Vastuu on täydellisesti heidän. Minä luulen, että valtion virkamiehillä ei ollut mitään tietoa kuinka nuoria lapsia pahoinpideltiin Lausteella, että heistä tulisi tottelevaisia nuorukaisia. Jos nämä tarkastajat olivat käyneet Lausteella, ne kävivät luultavasti vain johtaja Heikkistä tapaamassa. Tarkastajat kuulivat ja luulivat että hän on todella uskovainen ja Jumalaa palveleva ihminen. Hän ei varmaan kertonut heille kuinka nuorista pojista otettiin luulo pois, että heistä tulisi tottelevia ja nöyriä kansalaisia. Ne pojat, jotka tulivat parhaimmista perheistä ja joilla oli ystäviä, saivat paketit, jotka sisälsivät ns ”monoja” ja myös ruokaa. Sen melkein yhdeksän vuoden aikana en saanut koskaan pakettia, en edes jouluksi. Usein oli vaatteet ”molski”-housut ja usein myös armeijan vanhoja vaatteita, mutta lämpimiä. Oli paljon lunta. Kaiken lisäksi sairastuin ja sain kuumetta. Aamiainen tarjoiltiin alakerrassa. Yritin syödä kaurapuuroa, mutta se ei maistunut. Oli kuitenkin pakko ottaa lusikallinen kalanmaksaöljyä. Se maistui hirveältä. Myöhemmissä vaiheissa oli kalanmaksaöljy tablettina. Katsoin sieltä yläkerran ikkunasta ulos ja näin, kuinka 2-3 hevosta ajoi lantaa pattereihin. Sitten myöhemmissä 10


vaiheissa se levitettiin pellolle. Näin myös erään rakennuksen suoraan pellon yli, ehkä 200 metriä Kotipirtistä. Se oli silloinen sauna, hirsistä rakennettu. Siinä oli samanaikaisesti tilaa noin 15 pojalle. Ihan saunan vieressä oli suuri uima-allas, jota usein käytettiin. Uima-altaan suuruus oli ehkä 10 x 15 m. Saunapäivä oli perjantaisin. Henkilökunta saunoi lauantaisin. Perjantai oli myös hirveä kokemus monelle pojalle (ja myös minulle). Jos käyttäytyminen oli virheetön menneen viikon aikana ei tapahtunut mitään, mutta jos olit kironnut ja sanonut pääjohtajalle ”saatana akka” tuli suora tie kansliaan, jossa selkäsauna odotti. Sen suoritti aina johtaja Heikkinen. (kerron siitä myöhemmin) Kerron nyt pojasta, joka oli nimeltään Mauri Tapio. Hänen nimen tulen muistamaan koko ikäni. Hän oli ylihoitaja Nummelin suosikki. Miksi? Hän sai tehdä mitä hyvänsä, mutta häntä ei koskaan rangaistu. Hän ei koskaan karannut Lausteelta. Hän oli kolme vuotta minua vanhempi. Kaikki me nuoremmat pojat pelkäsimme häntä. Hän poltti tupakkaa (sätkää). Se oli rangaistava teko, johti selkäsaunaan, mutta ylihoitaja ei ollut tietääkseen eikä nähdäkseen, että Mauri poltti. Maurilla oli oma laatikko ihan pöydän vieressä. Joka perjantai saimme ”sekahitsiä”, joka oli valmistettu vehnäja ohrajauhoista. Se maistui tosi hyvälle, ”se oli maallista mammonaa”. Minä ja Pinska saimme antaa puolet sekahitsistä Maurille. Se oli pakko, sillä me pelkäsimme Mauria. Ylihoitaja tiesi ja näki mitä pöydässä tapahtui, mutta ei välittänyt. Mauri säilytti nämä makuupalat laatikossaan ruokapöydän vieressä. Joka päivä saimme ruisleipää, se oli varmasti hyvää hampaille - siinä ei ollut sokeria. Jos ruisleipä kuivuu, se on kovaa kuin kivi. Nyt olen yli 80 vuotta ja minulla on melkein kaikki 11


omat hampaat jäljellä (kaksi hammasta on poissa). Siitä on noin 25 vuotta sitten kun viimeksi kävin hammaslääkärissä. Voi olla, että se on ruisleivän ansiota. Joku viikko sen jälkeen, kun tulin Kotipirttiin, sain kolme ystävää: OJALA. Hän oli noin 16 vuotia. Hän oli niin rauhallinen, oikein kiltti. Hän opetti minua, kuinka korjataan omat sukat (kaikki pojat saivat aina korjata vaatteensa). Ensin sukan sisään asetettiin ns sieni. Aluksi tehtiin ympyrä villalangasta reiän reunalle. Sitten lanka pujotettiin kuin kalaverkko. Se otti vähän aikaa ensi kerran. Kaikki pojat saivat oppia pitämään huolen omista vaatteistaan, ompelemaan napit ja niin edelleen. Myös SVANTE (en muista hänen sukunimeä) oli minun tuki ja turva. Hän oli myös noin 16-vuotias, pitkä hoikka poika. Hän oli myös ollut täällä Lausteella monta vuotta. Sitten oli PINSKA, hänen sänky oli minun sängyn vieressä kaakeliuunin vieressä. Hän oli vuoteenkastelija. Meillä oli olkipatjat. Siksi joka yö huoneeseen tuli hirveä virtsan haju. Hän oli myös oikein kiltti poika. Koulussa oli myös eräs romaanilainen poika. Hän oli pitkä, laiha ja kiltti poika. Ensimmäisen selkäsaunan sain syksyllä 1948. Olin täyttänyt kymmenen vuotta. Syyskuussa kypsyivät omenat. Omenapuut olivat aivan kanslian ikkunan alla, noin kymmenen omenapuuta. Minulla oli melkein aina nälkä. Toiset pojat sanoivat, että jos johtaja näkee, että varastat, niin saat selkäsaunan. Navetan ja kanslian väliä oli noin 20 metriä. ”Nälällä ei ole lakia”. Minä hiivin aivan seinän lähellä. Kansliassa oli monta ikkunaa. Näin monta isoa punaista omenaa. Minä varmaan arvelin: uskallanko? Valitsin mikä omenapuu oli lähellä ja missä oli paljon omenia. Lähin omenapuu oli vain 6-7 metriä kanslian seinästä. Juoksin nopeasti 12


ja otin 4-5 omenaa. Sitten juoksin takaisin navettarakennukseen. Siellä oli tikapuut heinälatoon. Piilotin sinne omenat, yhden söin heti. En tiennyt, että joku oli nähnyt, että olin varastanut johtaja Heikkisen puutarhasta omenoita, sehän oli rangaistava teko. Seuraavana päivänä minut haettiin kansliaan. Tunnustin tekoni, sain riisuutua alasti. Hän pisti pääni jalkojensa väliin, etten päässyt irti. Sen jälkeen hän löi minua vyöllä (siis ei koivun vitsoilla). Vyö oli sama kaikilla sotilailla siihen aikaan (ja myös tänään). Se ei tehnyt niin kipeää kuin lyönti koivuvitsoilla. Kerroin kaikille kotiportissa, että olin saanut selkäsaunan johtaja Heikkiseltä. Sen jälkeen kävin monta kertaa varastamassa omenoita. Tein sen niin myöhään kuin mahdollista iltahämärässä. Otin tyynynpäällisen, tein kaksi reikää, että näin, ja pistin sen päähäni. Silloin ei kukaan voinut tuntea minua. Muistan myös: oli varmaan sata viinimarjapuskaa, enimmäkseen punaviinimarjoja. Ne olivat Kotilan tien varrella. Marjat jaettiin joka kotiin. Niistä tehtiin hilloja tulevan talven käyttöön, ja säilytettiin soissa tynnyreissä ja muusattiin (ilman sokeria). Perunat otettiin ylös syyskuun vaihteessa. Meitä oli varmaan 1015 poikaa, jotka keräsivät perunat. Kaksi hevosta veti perunannostokonetta. Sen jälkeen perunat vietiin Puistolan kellariin, joka oli ainoa säilytyspaikka Lausteella. Sokerijuurikkaat olivat lehmien ruokaa. Lantut jaettiin eri koteihin tulevan talven aikana. Talletus oli yksinkertainen, mutta tehokas: Ensin luotiin pieni kukkula, sen päälle vähän havuja ja sen päälle kauran olkia. Vanhemmat pojat tyhjensivät laatikot siihen. Oli tärkeätä tehdä oikein heti alusta, ettei kasa leviäisi. Tämä kasa oli pohjalta ehkä 2-3 m leveä ja kapeni ylöspäin. Se oli halpa ja tehokas tapa säilyttää ruokaa tulevan talven käyttöön.

13


Muistan myös, että pojat saivat joka syksy kerätä sieniä, enimmäkseen karvaroiskuja, haapasieniä ja keltasieniä. Ne säilytettiin talon kellarissa, lukon takana. Jokaisella pojalla oli pieni kerhomaa (ehkä 1 m x 4 m) jossa voivat kasvattaa kasvia, enimmäkseen punajuuria ja porkkanoita. Porkkanat ei kerinyt kellariin. He söivät ne itse tai joku isommista pojista söi ne. Kerran kesällä sain ison paiseen niskaani (se tapahtui kaksi vuotta peräkkäin). Paise kasvoi ihon alle, se ei siis ollut ”tavallinen” paise, joka puhkeaa itsestään. Tämä oli paljon suurempi ja se teki kipeää. Minut vietiin Turun sairaalaan. Muistan sairaalareissut. Minut sidottiin sänkyyn kiinni käsistä ja jaloista. Siitä ei päässyt irti. Sen jälkeen tuli hoitaja ja pisti niin kuin lampunvarjostimen pääni yli. Se sisälsi eetteriä, silloinen nukutusaine. Tänä syksynä tekivät terveyskokeen. Koe suoritettiin Kerholassa. Siinä oli voimistelusali, ja seinän takana iso kokoontumissali, johon mahtui varmaan 200 ihmistä. Siellä oli myös jumalanpalvelus joka sunnuntai. Koe alkoi näin: mieshenkilö, valkoinen takki päällä tuli sisään. Hänellä oli iso laatikko, joka oli ehkä 30x30 cm. Se sisälsi pieniä ”kapuloita”, joita oli koottu siihen laatikkoon. Hän näytti se minulle. Sen jälkeen hän tyhjensi tämän laatikon pöydälle, ja sekoitti ”kapulat”. Minä onnistuin kokoomaan ne oikein. Hän sanoi: ”mainiota”. Se koe meni hyvin. Pituuteni oli 135 cm, painoa en muista (minä olin laihan laiha). Sen jälkeen hän mittasi minun rintakehän. Ensin sai vetää ilmaa sisään ja sitten ulos. Tämän kokeen suorittaja sanoi, että sinusta voisi tulla näillä keuhkoilla uusi Paavo Nurmi. Näin jälkeenpäin ajattelen, että kaikille lapsille, jotka tekivät kokeen, hän sanoi näin, että ne kävisivät harjoittamaan urheilua. Lapsille ja nuorukaisille ei

14


saa sanoa mitään negatiivistä. Mutta mitä hän sanoi silloin, tämä on totta. Minusta tuli laillistunut erikoisohjaaja Ruotsin yleisurheiluliitossa 10.6.1969.Tämä koe pitää paikkansa vielä tänään: mitä suurempi rintakehä, sitä suuremmat keuhkot. Viimeinen koe, joka suoritettiin voimistelusalissa: Siinä oli viisi köyttä ehkä 50 mm paksuja. Minun piti kiipeä köyttä pitkin ylös, ja en saanut auttaa jaloilla. Minä olin laiha ja lyhyt. Tätä olin tehnyt monta kertaa, kun oli voimistelutunti. Tämän kokeen suorittaja ei luullut miten nopeasti ainoastaan käsivoimilla pääsin aivan kattoon asti. Kokeen jälkeen hän sanoi, että kaikki olin hyvin, olin selvinnyt kaikissa testeissä. Pääasia oli, että onnistuin kaikissa lajeissa.

15


Olin 13-vuotias, kiipesin kuuseen aivan lähellä Kotipirttiä ja oksa meni poikki ja romahdin kuusen viereen. Se kesä oli niin vaivaloinen. Olin yhden millimetrin halvaantumisesta. Liitän lääkärin todistuksenvuodesta 2001 joka näyttää vanhat vauriot.

Hyvä Urho! Olen nyt saanut vastauksen selän magneettikuvauksesta. Sinulla on vakavia kulumia kaikissa välilevyissä ja viides lannenikama on siirtynyt 13 mm eteenpäin verraten ensimmäiseen häntänikamaan. Selkäytimellä ei siksi ole paljon tilaa, mutta ei mikään hermo onneksi ole puristuksessa. Välilevytyrää ei ole. Olen varma, että ortopedit eivät alkaisi leikkaamaan selkääsi. Siinä olemme kaikki samaa mieltä. Tilanne voi muuttua, niin kuin keskustelimme, jos saisit yhtäkkisen halvauksen jalkoihin tai vaikeuksia virtsata. Ota siinä tapauksessa yhteys, niin kuin sovimme.

Leena Leissner Ylilääkäri

16


Muistan yhden työnjohtajan. Hän oli nuorin kaikista työnjohtajista, Heikkilä nimeltään. Hän asui Kotilassa (isoin niistä ns kodeista). Samassa talossa asui noin 10-11 poikaa. Heikkilä oli ymmärtäväinen ja auttavainen. Hänen asunto oli alakerrassa oikealla. Saman talon kellarissa oli silloinen sipulivarasto. Samaan kellariin jätettiin niiden sukset, jotka olivat hiihtoporukassa. Kun olin noin 15-vuotias, olin myös hiihtoporukassa. Muistan että Heikkilän vaimo synnytti poikalapsen 1950 tai -51.. Heikkilä oli työnjohtaja 1952 kun laitettiin ns yötarha lehmille pohjoispuolelle Satulavuorea. Siinä oli heinälato. Yötarhan suuruus oli ehkä 30x30 m. Siihen sopi noin 25 lehmää. Tämä yötarha oli vahva, viisi piikkilankaa 30 cm välein. Iltalypsyn jälkeen vietiin lehmät yötarhaan. Aamulypsyn jälkeen laskettiin lehmät laitumille. Paimenpojat, 2-3 nuorta poikaa, vahtivat lehmiä päivän aikaan. Kun olin 15-vuotias sain oppia lypsämään lehmiä. Kuulin silloin navettaporukkaan: Meitä oli 2-3 vanhempaa poikaa. Kuukauden jälkeen oli vaihto: 2-3 uutta poikaa. Navettaporukka teki töitä myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Muistan silloisen karjakon, nainen, noin 30 v, oikein kiltti. Hän tarkisti, että lehmät olivat tyhjiä maidosta. Talven aikaan sai kottikärryllä viedä paskat lantalaan, joka oli heti seinän takana. Sikalassa oli ehkä 15-20 sikaa. Muistan tapauksen, en muista kuinka vanha olin silloin: Olin kotipoika, ihan lähellä Kotipirttiä, ehkä 10 metriä siitä oli (ja on varmaan vieläkin) sileä kallio. Menin polvilleni ja ryömin ja kai myös huusin: ”Apina ja gorilla kävelivät torilla”, minä en katsonutkaan ylijohtaja Annikki Nummelinin puoleen. Hän varmaan luuli, että vertasin häntä gorillaksi ja apinaksi. Minä en tiedä tänä päivänäkään mitä varten minä vertasin häntä apinaksi. Nauruni

17


loppui pian kun ”momma” sanoi että tulevana perjantaina on kansliareissu, sillä minun käyttäytyminen oli selkäsaunan ansainnut. Vuonna 1952 oli olympialaiset Suomessa. Olin 14-vuotias ja veljeni Jalo tuli Ruotsista luokseni päiväksi. Sain häneltä huuliharpun ja hienon linkkuveitsen. Olin varmaan todella onnellinen saamistani lahjoista, mutta tuli itku, kun sain antaa huuliharpun ja linkkuveitsen Mauri Tapiolle. Tämä tapaus on kaivanut minun muistoa, jota en tule koskaan unohtamaan. Katkaisin vasemman käteni sinä talvena. Ensin laittoivat kipsin, että käsi oli ihan suora. Kyllä oli hankalaa puukengät aina talvisin pitkällä varrella. Jos olisin kaatunut kyllä varmaan itku olisi päässyt, mutta en kaatunut kertaakaan. Ehkä kaksi kuukautta sen jälkeen laittoivat kipsin 45 asteen vinkkeliin. Se helpotti, sillä laittoivat narun kaulan ympäri, sain ”kantaa” vasenta kättä. Tänä kesänä oli Mauri Tapio ja hänen kaverinsa Koivulasta tehneet murron johonkin kioskiin. Hän pakotti minun tunnustamaan, että minä olin tehnyt murron. Ensin alussa oli Maurin ja hänen kaverinsa piilopaikka jossain metsässä, kätkössä. Hän sanoi, että minun täytyy kätkeä tavarat vintille sahanpuruun. Siellä oli paloluukku noin 50x50 cm. Minä kieltäydyin kiipeämään sinne koska vasen käsi ei ollut ihana terve. Olin silloin 14-vuotias. Olin 15-vuotias kun sain tietää, että minut siirretään Puistolaan, ja myös että pääsin Niilo Sainion kirvesmiesporukkaan. Puistolassa oli kaikki vanhempia poikia, 15-vuotiaita ja vanhempia. Kun täytti 18 vuotta, pääsi sieltä pois. Sitä ennen päätin, että

18


karkaan ennen kuin tulee muutto Puistolaan. Ennen sitä otin pois kakki merkit, että vaatteet kuuluvat Lausteen poikakotiin. Huolellisesti poistin ne partakoneen terällä. Sen jälkeen ompelin reiän päälle valkoisen korjauksen. Reissuni päämäärää en tiennyt. Tulin Puistolaan syksyllä 1953. Siellä oli yksi poika nimeltään Matti Palm. Toivon että Matti Palm ja Mauri Tapio ovat vielä elossa ja saisivat lukea, miten he pakottivat toiset tunnustamaan varkaudet, jotka he itse olivat tehneet. Matti Palm oli tehnyt murron puuseppämestarin asuntoon, joka oli samassa talossa kuin koulurakennus, lähellä rautatietä. Matti Palm oli pitkä ja hoikka noin17 vuoden ikäinen. Puistolan ylihoitaja oli niitä nuorempia, ehkä Lausteen nuorin ylihoitaja. Tunsin heti, että täällä on paremmat suhteet ylihoitajaan ja apulaiseen, kuin Kotipirtissä. Olin myös hiihtoporukassa. Meitä oli noin 8-10 poikaa ja me harjoittelimme pohjakuntoa talven hiihtoon. Valmentajana oli miesopettaja, joka asui aivan tien vieressä. Oikealla puolella tietä oli saha, missä sahattiin lankun ja laudat. Opettajalla (jonka nimeä en muista) oli aina pipo päässä. Luultavasti hän oli haavoittunut sodassa. Kaikki pojat saivat tehdä omat sauvat. Ne tehtiin kuivasta kuusesta. Ensin kirveellä tehtiin käden sija. Sen jälkeen puhdistettiin käden sijan lasikappaleella, että siitä tulisi sileä. Joka harjoituksen jälkeen jätettiin sauvat metsään ja haettiin ne seuraaviin harjoituksiin. Aivan koulun lähellä oli vaihteleva maasto. Myös Satulavuorella harjoiteltiin usein (lähellä Puistolaa). Voitin kahdeksan pokaalia, jotka minulla on vielä tallella. Täällä poltti melkein jokainen ”sätkää” ja jymyä. Kotipirtissä olisi saanut kansliareissun, siis selkäsaunan. Täällä oli koronapeli. Myös korttia pelattiin, omatekoisilla korteilla.

19


Vihdoinkin pääsin Niilo Sainion kirvesmiesporukkaan. Meitä oli kuusi poikaa. Niilo oli todella hyvä opettaja, eikä äkkipikainen kuin Purokoski. Monta halusi tulla Sainion kirvesmiesporukaan. Muistan että tehtiin pärekattoja. Esimerkiksi Kotilan alapuolella oli lato, ja siihen laitettiin uusi pärekatto. Myös Kotipirtin ulkorakennukseen teimme pärekaton. Myös puuliiteriin, joka oli siinä koulun vieressä, teimme pärekaton. Tallissa oli kymmenen hevosta. Joka pilttuuseen teimme uudet lattiat. Uusi sauna rakennettiin lähelle kansliaa. Kaikki tiilet uuteen saunaan valmistettiin katoksen alla lantalan vieressä. Se oli monen viikon työ. Sainion kirvesmiesporukka vei lannat sikalasta patteriin. Myös teurastuksen suoritti Niilo Sainion porukka. Muistan yhden tapauksen: kaikki siat sai jonkun sairauden ja kaikki siat tapettiin ja haudattiin metrin syvään hautaan lähellä niitä punaviinipensaita. Myöhemmin kävin kaksi kertaa tervehtimässä Niilo Sainiota: ensi kerta 1960, tulevani vaimoni kanssa. Yövyimme myös Mäntylässä. Vaimoni kanssa löysin onnenmaani täältä Ruotsista. Meillä on ollut yhteinen tie pian 60 vuotta. Myös seuraavat tapahtumat muistan oikein hyvin: Joka vuosi kastettiin ne, jotka olivat käyneet rippikoulun, Turun tuomiokirkossa. Sinne marssivat kaikki pojat Lausteelta, myös ne, jotka eivät olleet käyneet rippikoulua. Minä en ole käynyt rippikoulua, ehkä minä olen ”pakana”. Myös joku työnjohtaja meni sinne kävellen. Johtaja Heikkinen meni ja tuli hevoskyydillä. Puuseppämestari (jonka nimeä en muista) ja Niilo Sainion kirvesmiesporukalla olivat tilat samassa talossa, alakerrassa. Puuseppämestarilla oli paljon suurempi ala siitä alakerrasta. Niilo Sainiolla oli paljon pienempi, sillä me olimme useasti ulkotöissä. Siinä oli

20


vain ovi välissä. Kävimme useasti katsomassa mitä ne vanhemmat pojat valmistivat siellä. He korjasivat sänkyjä ja valmistivat myös uusia sänkyjä. Tällä puuseppämestarilla oli lisänimi ”Hitu”, sillä hän oli pitkä ja hoikka. Hän oli erittäin auttavainen. Oli mielenkiintoista käydä puuseppämestarin puolella. Muistan, että tälle puolelle saivat uuden höyläkoneen. Eräs opettaja, joka käytti tätä uutta höylää, menetti kaksi sormea. Tämän talon yläkerrassa oli vaatturimestari, Tuomas Sainio, sekä suutarimestari. Hänen nimeä en muista. Kokoontumisen jälkeen kartanon pihalle lähtivät ammattiryhmät johtajineen. Ne olivat: vaatturimestari Tuomas Sainio (Niilo Sainion veli) ja 4-5 poikaa. Puusepät: puuseppämestari ja noin 4-5 poikaa. Suutarimestari ja kaksi poikaa. Kirvesmiehet: Niilo Sainion kirvesmiesporukka. Olin Niilon porukassa yli kaksi vuotta. Meitä oli noin 4-5 poikaa. Me teimme kaikenlaisia korjauksia ja myös lisärakennuksia. Monta pärekattoa teimme moniin ulkorakennuksiin jne. Ja niin kuin mainitsin aikaisemmin, suoritti Niilo Sainion porukka myös sikojen ja myös lehmien teurastuksen. Puutarhuri Rissanen ”kitkuäijä”: Hänellä oli puutarharyhmä, mihin kuului vihannesten kasvattaminen: porkkana, keräkaali, kukkakaali ja sipulit. Sipulit säilytettiin Kotilassa kellarissa, siellä missä myös meidän sukset säilytettiin. Sukset sai vain lainata joka kerta kun oli harjoitus. Myöhemmässä vaiheessa rakensimme uuden saunan. Kansliasta siihen uuteen saunaan oli ehkä 70-100 m. Saunan yläkerrassa säilytettiin sipulit. Kerran kitkuäijä Rissanen oli menossa tai tulossa jostain. Lähellä Kalliopirttiä oli rautatien ylikäytävä Littoisiin (rautatie Turku –

21


Helsinki). Ilo oli suuri, kun sen pienen ylikäytävän välittömässä läheisyydessä susikoira puri kitkuäijä Rissasta. Karkurin paluu Lausteelle oli aina tuskallista, mutta luonto kasvoi joka kerta kun kolme aikuista miestä suorittivat pahoinpitelyn. Pahoinpitelyn suoritti aina johtaja Hannu Heikkinen. Hän haki vitsat itse. Monta koivua kasvoi kanslian välittämässä läheisyydessä. Johtaja Heikkinen luuli, että sen täydellisen tottelevaisuuden saa selkäsaunan jälkeen. Tämä oli kaikkien kommunistien periaate, että kaikki nuorukaiset täytyy alistua heidän periaatteeseen. Minulla oli kokonaan oma periaate: minä tulen puolustamaan sitä todellista vapautta, mikäli mahdollista, mutta meidän täytyy aina puolustaa tätä vapautta. Sitä varten olen ollut kotisuojajoukossa yli 40 vuotta. Karkasin pojan kanssa, jonka nimi oli Olavi. Hän oli romaani ja asui Koivulassa. Kotipirtistä, jossa asuin, oli noin 100 m Koivulaan. Yksityisalue oli noin 100 m Koivulasta ja Kotipirtistä. Jos meni väärälle puolelle, niin selkäsauna odotti. (Niin kuin Toivo kirjoitti kirjassaan: Poikakodin karkuri.) Jouduimme kiinni, mutta pian suunnittelimme seuraavaa karkuretkeä. Sen matkan muistan ikuisesti. Matkustimme junalla. Naisilla oli isot hameet. Romaaninaisilla oli (ja on vieläkin) isot hameet. Hyvissä ajoissa ennen junan lähtöä – minun matkan pää oli Kuopio - kömmimme nurkkapenkin alle. Ainoa mahdollisuus oli, että meillä oli oma nurkkapenkki. Siihen aikaan meni kaikki junat höyryllä. Minä muistan, että sen penkin alla oli kaksi putkea: lämminvesiputki ja kylmävesiputki. Pääsimme näin Kuopioon. Joka sunnuntai oli pakollinen jumalanpalvelus ja se pidettiin aina

22


Kerholassa. Johtaja Hannes Heikkinen ja opettaja Purokoski johtivat tilaisuutta. Jos ei ollut täysi hiljaisuus kokoontumispaikalla niin hän rankaisi meitä: usein minua. Hän otti leuasta kiinni ja pamautti käsikämmenellä korvaan. Sen jälkeen hän vaihtoi kättä ja löi sille toiselle korvalle. Tätä pahoinpitelytapaa opettaja Purokoski käytti säännöllisesti koulussa. Minä en ollut se ainoa, jota näin pahoinpideltiin. Jos ei korvapuustit auttaneet silloin löi meitä Purokoski karttakepillä. Ja nurkassa sain seistä monta, monta kertaa. Johtaja Heikkinen oli isomahainen. Hän sai syödä ruokaa kyllikseen. Kun kävin tervehtimässä Niilo Sainiota 1960, Niilo kertoi, että Heikkinen oli saanut sokeritaudin. Toisen tai kummatkin jalat jouduttiin katkaisemaan.

23


Karttula

24


Jalon kanssa Ruotsiin

Tulin kotiin Karttulaan 10 kesäkuuta 1956. Olin 18 vuoden ja yhden päivän ikäinen. Isä ja Vesa istuivat keittiössä. Isän ja minun keskustelu päättyi (hänellä oli varmaan huono omatunto) ja meille tuli riita. Noin metrin päästä minusta ja isästä oli rautaliesi ja siinä oli kaksi silitysrautaa. Yhtäkkiä isä syöksyi ylös ja otti yhden silitysraudoista ja aikoi lyödä sillä minua. Otin hänen käsistä kiinni ja pidin niitä hänen selän takana ja sanoin: laske silitysrauta käsistäsi. Vesa oli lähellä ja näki kaiken. Sanoin, että vietän yön saunassa. Otin kirveen mukaan. Jos tulet sisään saunaan, tapan sinut. Tämä on viimeinen kerta, kun näet minut täällä. 15.6.1956 oli veljeni Jalo päässyt armeijasta Kuopiosta. Hän oli ollut sotalapsi Pohjois-Värmlandissa. Kun hän kohtasi minut, hän sanoi: Ei täällä ole töitä, lähdetään Ruotsiin. Hän oli ollut seppänä Kilstassa ennen kuin matkusti takaisin Suomeen. Veljemme Vesa myi minun puvun jonka Niilon veli Tuomas oli ommellut Lausteella. Se riittäisi junamatkaan Turkuun ja laivamatkaan Tukholmaan. Jalo sanoi, että kun tulemme Tukholmaan, voimme liftata sieltä Karlskogaan. Meillä oli mukana laukku, jossa oli vain vähän henkilökohtaisia tavaroita. Hän oli tosi optimisti.

25


Tukholmassa oli vain löydettävä päätie (nykyinen E18). Siellä odotimme, kunnes tuli auto. Hän tiesi, että autossa, jossa oli kirjain T, oli Närkestä ja jossa oli kirjain S, oli Värmlandista. Tuli auto, joka pysähtyi ja saimme kyytiä Askersundiin. Astuimme siellä autosta ja liftasimme Karlskogaan. En muista kuinka kauan odotimme, mutta eräs auto pysähtyi, ja ainoa mitä ymmärsin, oli Bofors. Meillä oli ihmeellinen tuuri – tulimme Karlskogan rautatieasemalle. Veljeni sanoi, että hän osaa täällä joka paikkaan. Kävelimme EPA-tavarataloon. Hän sanoi, että siellä on halpaa tavaraa. Kävelimme sitten Sandvikeniin asti. Siellä oli Ottossonin talo (se on vielä jäljellä). Veljeni koputti oveen. Sisällä oli mies ja nainen. He olivat ystävällisiä ja iloisia. Tunsimme itsemme tervetulleeksi sinne. Saimme ruokaa ja saimme jäädä sinne jonkun päivän. En ymmärtänyt mitään. En tiennyt, että veljeni oli tavannut tämän perheen aikaisemmin. Seuraavana päivänä menimme huoltokonttoriin. Boforsin työläisten kesälomat olivat alkaneet joku päivä aikaisemmin, mutta Bofors tarvitsi työvoimaa ja koska veljeni oli ollut seppänä Kilstassa, saimme heti työtä. Veljeni työntekijänumero oli 21342, ja minä sain numeron 22490. Saimme alkaa työt seuraavana päivänä. Aitauksen sisällä oli lautatarha vuorisuojan lähellä. Saimme tilapäisen työn lautatarhasta. Kuorma-autot tulivat ja hakivat lautoja sieltä. Me teimme kuorman ja menimme kuorma-auton mukana ja purimme kuorman. Kerran tulimme Björkbornin kartanolle. Siellä tuli hyvin puettu ja ystävällinen herrasmies luoksemme. Veljeni sanoi, että hän oli tehtaanjohtaja Sohlman. Kesäloman jälkeen saisimme työtä pajasta Kilstasta. Saimme kahdenhengen huoneen Hängnan-alueella. Nyt meidän oli hankittava polkupyörät, että pääsisimme työmaalle. Veljeni tiesi, että Karlbergissa lähellä Karlbergin ruokasalia oli polkupyöräkauppa. Se oli Holmin polkupyöräverstas. Siel26


lä valitsimme kaksi käytettyä polkupyörää, mutta meillä ei ollut varaa käsirahaan. Silti saimme ostaa pyörät. Veljeni sanoi, että se riippui siitä, että aloitamme työt Kilstassa. Teimme maksusuunnitelman, ja suoritimme sen. Nimi ja työntekijänumero riitti. 30 metrin päässä oli Karlbergin ruokasalit. Menimme sisään ja kerroimme että olimme saaneet työtä Kilstasta ja että alkaisimme työt siellä parin päivän päästä, ja että meillä nyt oli tilapäinen työ Boforsin lautatarhassa. Veljeni oli ollut kanta-asiakas siellä vuosi sitten, ennen kuin hän matkusti takaisin Suomeen. Veljeni kertoi, ettei meillä ollut rahaa, mutta saimme silti ruokaa ja voileipiä mukaan. Kerroimme nimemme, osoitteemme ja työntekijänumeromme. Heti kun saimme ensimmäisen tilin, aloimme maksaa velkaamme. Veljeni tiesi, että Boforsin työläisille oli oma kauppa, vaatturinliike. Ostimme sieltä mitä tarvitsimme. En muista mitä sieltä ostimme, mutta myös siellä riitti nimi ja työntekijänumero. Veljeni ja minä olimme onnellisia ja erittäin iloisia. Olimme terveitä, meillä oli vakinainen työpaikka, meillä oli hyvä asunto ja meillä oli molemmilla oma polkupyörä millä pääsimme työmaalle. Myös ruokailu oli järjestetty, mutta meillä ei ollut kruunuakaan rahaa taskussa. Jos ei polta eikä juo viinaa, voi päästä pitkälle. Näin hyvin meillä ei olisi ollut Suomessa. Ensimmäinen päivä suuressa pajassa oli jännittävä. Ensimmäinen työnjohtaja, jonka tapasin, oli Sune Waara. Hän oli Pohjois-Ruotsista ja osasi sekä suomea että ruotsia. Kaikki pitivät hänestä. Kiersimme pajaa ja katsoimme erilaisia koneita. Voimakkaamman vaikutuksen teki 20-tonnin heijari. Täällä tehtiin kampiakselia erilaisiin kuorma-autoihin. Yksi kampiakseli painoi noin 180 kiloa ”parran” kanssa. Ensimmäisenä päivänä suuressa pajassa sain kuljettaa kuuman kampiakselin prässiin, joka oli kai 7 metriä, 20-tonnin heijarissa 3 metriä ylös. Se oli H-palkki, telatie kettingillä, jonka pystyin 27


siirtämään prässiin, se suuri pihti, joka oli 3 metriä pitkä. Se kävi hyvin, onnistuin siinä. Teimme 17-18 akselia tunnissa. Oli niin kuuma, että saimme suolatablettia Boforsilta, ja paljon vettä oli juotava. Jälkeenpäin Sune Waara tuli sanomaan, että pärjäsin hyvin työssä. Teimme kahta vuoroa, 15.00-24.00 ja 6.00-15.00. Veljeni Jalo oli seppänä 12-tonnin heijarissa. Jonkun kuukauden jälkeen sain oppia sepäksi auttajaksi 12-tonnin heijarissa ja sain monta muuta pajaan kuuluvaa työtä. Siinä oli suuri vastuu. Ei saanut tehdä virhettä. Minulla oli vastuu monen ihmisen hengestä. Minä ja Jalo viihdyimme hyvin pajassa. Pystyimme maksaan pyörät, ruoan ja vaatteet. Täällä oli monta suomalaista töissä. Silloin olimme töissä myös lauantaisin kuudesta yhteen. Oli paljon työtä, myös sunnuntaisin. Sanoin Sune Waaralle, että jos on töitä (ja usein oli) minä tulen töihin. Saimme 100 % sunnuntaisin 04.00-12.00. 1956 tuntipalkka oli 2,85 – sunnuntaisin melkein 6 kruunua! Tämä oli varmaan onnellisin aika elämässäni. Olimme terveitä ja olimme saaneet vakituisen työpaikan Boforsista.

1957. Ylhäällä Rävåskullenilla, veljeni Jalo on keskimmäinen.

28


Yksin Ruotsiin

Tammikuussa 1958 oli minun vuoro mennä Suomeen sotaväkeen. Jouduin Granaattikomppaniaan Kuopiossa, jossa olin suuntaja. Oli paljon harjoituksia. Kilpailimme aina kuka nopein asentaisi pienen kannettavan granaatinheittimen, perustan, tuliputken ja jalustan. Minä kun olin suuntaja, kannoin aina säätöinstrumentin. Granaatinheitin oli ampumavalmis 28 sekunnissa. Se oli komppanian ennätys. Komppanian päällikkö kutsui minut kapteeni Muonan huoneeseen. Seisoin asennossa ja sanoin: Sotilas Kekkonen. Vapaa, et ole käynyt ripillä. Nyt saat käydä rippikoulun täällä. Minä sanoin: Herra kapteeni, Suomessa on uskonvapaus. Minä en mene täällä rippikouluun. Minä en usko Jumalaan. En usko, että hän on olemassa. Siihen loppui keskustelumme. Lausteella ollessani en tiennyt mikä uskonvapaus oli. En millään halunnut jäädä Suomeen. Siellähän ei ollut työtä. Ostin Helsingin Sanomat ja etsin työilmoituksia. Lauttasaaressa Helsingissä oli yritys, joka valmisti jääkaappeja ja pakasteita. Menin sinne ja näytin passini ja sanoin, että olen käynyt sotaväen ja tarvitsin tienata rahaa. Kerroin, etten polta enkä käytä alkoholia, ja se oli totta. Kerroin, että asun sukulaisten luona Backmanninkadulla Helsingissä. On tärkeätä tehdä hyvä vaikutus. En

29


sanonut mitään, kuinka kauan aioin jäädä yritykseen. Olin jo päättänyt, etten viipyisi siellä kauaa. Maaliskuussa 1959 matkustaisin yksin Karlskogaan ja Boforsiin. Sain asua serkkuni Vieno Kekkosen luona. Vieno ei silloin itse asunut siellä, vaan kaksi hänen veljeä asuivat siellä. Minun ei tarvinnut maksaa vuokraa. Ensimmäisenä päivänä tehtaassa sain tehdä kaikkea mahdollista (juoksupoika). Olin päättänyt, mitä tekisin. Sain mennä linja-autolla Lauttasaareen. Heti kun saisin rahaa, ostaisin selkärepun (se on minulla vielä muistona). En voinut ostaa uusia tavaroita, minulla ei ollut siihen varaa. Kävin vaihtokaupassa. Löysin selkärepun, kaksi herätyskelloa, yhden suuremman ja yhden pienemmän, jonka voin kantaa taskussa, koska minulla ei ollut varaa ostaa rannekelloa. Ostin hanskat ja käytetyt kengät. Varasin tavarat, näytin passini ja sanoin, että haen ne kahden viikon päästä. Tiesin, paljonko laiva maksoi Helsingistä Tukholmaan. Ruokaankin menisi rahaa matkalla. Minulla piti myös olla jonkun verran rahaa Ruotsin puolella. Muistan, kuinka isoveljeni oli sanonut: Kun vain pääsemme Ruotsiin, kaikki järjestyy.

Kun tulin Ruotsiin 1959 omistin vain selkärepun, käytetyt kengät ja kaksi herätyskelloa, joista pienempi mahtui taskuun.

30


Kolmen viikon päästä sain tehtaalta Lauttasaarelta ensimmäisen ja ainoan tilin. Kiitin sukulaisiani, että olin saanut asua heillä. Sitten menin vaihtokauppaan ja hain tavarani. Seuraavana päivänä lähdin unelmamaahani Ruotsiin. Suomessa on leimattu elämän iäksi roistoksi, jos on ollut kasvatuslaitoksessa. Olisi ollut melkein mahdotonta saada työtä Suomesta, niin kuin Toivo Ruti kertoo kirjassaan ”Poikakodin karkuri”. Toivo oli nero. Hänellä on seitsemän maailmanpatenttia eri aloilta. Minä sain, niin kuin moni muu lapsi, elää maailmassa, jossa uhkauksia tai uhkauksia väkivallasta oli jokapäiväistä, Lausteella. Minä päätin että minä en koskaan tule kertomaan muille, kuin tulevalle vaimolleni Florensille, että olin ollut Lausteen poikakodissa. Onnemme on kestänyt 1961-05-01 lähtien.

1959-06-09. Malmgårdsvägen. Olen kaksikymmentäyksi vuotta.

31


Tukholmassa ja sieltä Karlskogaan

Olen nyt Ruotsissa ja tulen täällä rakentamaan tulevaisuuteni, koska täällä on kaikki mahdollisuudet. Lähdin sunnuntai-iltana. Olin Tukholmassa maanantaiaamuna. Seison laivan lähellä ja täällä on paljon kansaa. Katson tiekarttaa. Rautatie-asema ei ole kaukana, mutta tulee junanvaihtoja. Vaikuttaa vaikealta. Voisin liftata, mutta kestäisi liian kauan löytää päätie Karlskogaan. Linja-auto vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta. Mutta miten kaukana bussipysäkki on? Sitten näin poliisiauton ja sain päähänpiston. Menin auton tykö ja näytin henkilöllisyystodistuksen ja työtodistuksen, jonka olin saanut Boforsista aikaisemmin. Kysyin, kuinka pitkä matka on linja-autoasemalle. Kerroin, että olen saanut töitä Boforsista, Karlskogassa. Poliisi näki passistani, että olin käynyt sotaväen Suomessa. Hän sanoi: ”Odota hetken.” Sitten toinen poliisi tuli ja sanoi: ”Astu autoon, niin viemme sinut bussille.” En olisi ikinä osannut kuvitellakaan tuollaista, mutta jos on hyvät tarkoitukset, kaikki järjestyy. En muista kuinka kauan sain odottaa linja-autoa, mutta se tuli ja sitten olin Örebrossa. Muistaakseni se oli lähellä rautatieasemaa. Sitten piti vain etsiä linja-auto Karlskogaan.

32


1959. Albin Ahonen ja minä käymässä Örebrossa, minä oikealla. Auto oli mallia Hillman.

33


Karlskogassa

Linja-auto pysähtyi lähelle Boforsin vaatturinliikettä radan lähelle. Siellä oli pieni polku rautatien yli Boforsin pääkonttoriin. Kaikki meni nopeasti, Bofors tarvitsi työväkeä. Näytin henkilösyystodistuksen ja työntekijänumeron, 22490. Piti ensin löytää asunto. Kilstavägenillä oli huone pitkässä keltaisessa parakissa. Tiesin ennestään, että siellä oli aika sekaista. Siksi kysyin, jos ei jossain muualla olisi huonetta. Kyllä, Floravägen 7, toisessa kerroksessa, pohjoiseen päin, oli huone. Kävelin Boforsista Floravägenille, toiseen kerrokseen. Avain oli ovessa. Avasin oven, ja, voi miten hieno asunto. Tiesin ennestään, että täällä oli järjestys. Jo kun asuin Hängnanissa 1956, tiesin, että parhaat huoneet olivat Floravägenillä. Purin selkärepun. Siellä oli kaikki mitä omistin: kaksi herätyskelloa, pienemmän niistä pidin taskussani. Päätin säästää rahaa, että voisin ostaa rannekellon ja hankkia ajokortin sekä etsiä joku urheiluliitto ja alkaa treenata ja kenties kilpailla. Pääkonttorissa minulle kerrottiin, että minun piti ottaa yhteys Sune Waaraan Kilstassa, tulevassa työpaikassani. Ostin käytetyn polkupyörän vähittäismaksulla Holmin polkupyöräverstaalta Karlbergissä. Sieltä olin ostanut polkupyörän

34


1956. Nyt maksoin käsirahan ja näytin työntekijänumeroni. Tein aivan kuin 1956, sain syödä Karlbergin ruokasalissa. Päätin, että maksan joka kerta kun sain tilin. Nyt söin ja sain voileipiä mukaani. Maksoin käteisellä. Ruoka maistui, kun en ollut syönyt koko päivänä. Seuraavana päivänä, joka oli torstai, menin Kilstaan, missä tapasin Sune Waaran. Menimme suoraa konttoriin. Yli-insinööri oli siellä ja toivotti minut tervetulleeksi Kilstaan. Kaikki oli kunnossa ja aloittaisin työn seuraavana päivänä. Sitten menimme pajaan ja hän näytti minulle mitä minun piti tehdä seuraavana päivänä. Minulla oli työkaveri nimeltään Magnusson, joka lauloi Öjebokuorossa. Hän lauloi, yritti saada äänensä kuulumaan yli 20-tonnin heijarin. Ensimmäisen kerran, kun kuulin hänen laulavan, luulin että hänellä on maha kipeä. Hän oli aika pitkä ja vankka – bassoääni? Hän oli hyvin kiltti ja auttavainen. Vihdoinkin minulla oli työ ja aloin tienata rahaa ja voin alkaa suunnitella tulevaisuutta. Tunsin että vihdoin sain alkaa elää kuin vapaa ihminen. En aikonut koskaan kertoa kenellekään, miten elämäni oli ollut ennen kuin täytin kahdeksantoista vuotta. Sune sanoi, että jonkun päivän päästä saa Ronny Gustafsson toista työtä, ja sinä olit seppänä vuonna 1957, nytt saat ottaa Heijarin Ronnyn jälkeen. ”Kiitos, mielelläni”. Sanoin Sune Waaralle, että jos sunnuntaisin on työtä, teen sitä silloin mielelläni. Täällä Karlskogassa, Boforsissa ja Kilstassa alkoi minun tulevaisuus. Työkaverit olivat hyviä. Oli monta suomalaista, joita tunsin entisestään. Sune Waara oli aina auttavainen kaikkia kohtaan. Jonkun kuukauden päästä päätin hankkia ajokortin. Menin Runen Autokouluun Ekmansbackenille. Meni hyvin ja sain ajokor-

35


tin marraskuun toisena päivänä 1959. Hinta oli 305 kruunua, johon sisältyi kirjat ja ajokortin suoritus (päiväkirjani mukaan). Ihanaa, olin suorittanut ensimmäisen tavoitteeni: ajokortin – ja maksoin käteisellä. Seuraava, mitä aioin ostaa, oli rannekello. Kävin kaupassa katsomassa ja tarkistamassa hintoja. Näin rannekellon nimeltä Omega Seamaster Guld teräksestä mutta kullattu, kauniilla rannerenkaalla. Sen halusin, mutta hinta oli 310 kruunua. Se merkitsi sitä, että sain tehdä työtä kaksi viikkoa ennen kuin saisin sen. Kuitenkin omistin kellon ennen joulua 1959, ja nyt 60 vuotta myöhemmin minulla on vielä kello tallessa. En tiennyt miten tulevaisuuteni tulisi olemaan. Kaikki muuttui vain paremmaksi ja paremmaksi. Malmgårdvägenillä numero 41 asui monta suomalaista uudenvuodenaattona 1959. Jotkut tiesivät, että olin saanut ajokortin. Albin Ahonen omisti auton, Hillman, jossa oli rattivaihde. Kaikki viisi poikaa olivat juoneet alkoholia. Minä olin selvinpäin. Sain siis ajaa Albinin auton Kupolille. Siitä tuli muistojen ilta, uudenvuodenilta 1959. Siellä tapasin naisen, jonka kanssa jaoin elämän, ja meillä on lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia.

Ensimmäinen kelloni, Omega Seamaster, jonka ostin 1959 ja joka minulla on tallella vielä nyt yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen.

36


Vaimoni Florence ja minä menimme naimisiin toukokuussa 1961.

37


Lapsuudenkotini Hatunkivi Karttulassa.

Minä äitini sylissä, noin 1943-44.

38


Gunvor ja Hadar Larsson, Florencen 채iti ja is채.

Greta ja Emanuel Perssonin kihlajaiset. He olivat Florencen iso채iti ja isois채.

Emanuel Persson oikealla.

39


Tuomo Mättä ja minä, minä oikealla. Olen kuvassa 17 vuotta vanha.

Serkkuni Vieno Kekkonen, vasemmalla, meidän vieraana 1966.

Uudenvuodenaatto 1959. Minä ja kaverini lähdössä tanssiin, minä vasemmalla.

40


Eturivissä: Minä, Florence, Ester Larsson ja Hadar Larsson. Takarivissä: Florencen äiti Gunvor ja isoäiti Greta Persson.

Appiukon 50-vuotisjuhlat Malmgårdsvägenillä 36. Tyttö vasemmalla on Renée Persson, sitten Lilian Roos haitarineen, Hadar ja Florence.

41


Bosön 1967 . Minä, Flore nce ja Lenn

art.

1961. Minä, Florence ja Lennart kolmen kuukauden ikäisenä.

1960. Ensimmäistä asuntoamme rakennetaan Harenissa, Hedgatan 21 C, Karlskoga.

42


Minä, Gunvor, Hadar, Florence ja pikku Lennart.

Forencen äiti Gunvor ja isä Hadar.

43


Minä ja Florence jouluna 1962.

1970-luvulla, menossa juhliin.

44

Tyttäremme Birgitan hääpäivä.


1997. Talomme Släntenissä Källmossa, ympäröity omatekoisella aitauksella.

Lapsenlapset Elias, Filip, Linda ja Joel.

45


1993. Rakennan oman savumajan. Ensin asetettiin 105 kappaletta kolmen metrin mittaisia kuitupuita.

Sen jälkeen aloin rakentamisen Gullfiberin eristyksellä 2”x 4”.

Katto tehty ja peitetty kattopaperilla.

46


Minä puen savumajan mustalla kattopellillä.

Tässä on tulos, maja on valmis ja se on usein käytetty sekä kalalle että riistan lihalle.

47


Elämäni sai uuden tähtäyksen

Vaikean tilanteen edessä, uhkauksen tai väkivallan uhkauksen edessä, älä ajattele, että ”se menee ohi”, vaan ajattele myönteisesti. Niin minä olen saanut tehdä monta kertaa. Jos on ruumiillisesti vahva, on myös henkisesti vahva. Neljänkymmenenviiden vuoden jälkeen Hemvärnetissä haluan todella lämpimästi suositella koulutusta, jota siellä annetaan. Siitä on hyötyä koko elämän iän. Eräänä päivänä vuonna 1985, kun olin menossa Kristinehamniin hakemaan uutta asuntovaunua Cabbytehtaalta autoni lähti luisuun keskellä tietä. Karlskogassa satoi, kun lähdin sieltä. Ajoin aika isoa käytettyä autoa, jossa oli kesärenkaat. Tehtaalta olin hankkinut paljon varaosia ja auto oli siksi painava. Kun lähdin sieltä, ilma oli kylmentynyt. Kun tulin ensimmäiseen ylämäkeen, päätin pysähtyä pysäköintipaikalle tarkastamaan kelin. Jos ajaisin varovaisesti, menisi hyvin. Näin jälkeenpäin ajatellen, että oli väärä päätös jatkaa takaisin Karlskogaan. Muistan, että minä ajoin ykkösen vaihteella ja minulla oli turvavyö, mutta luisumista ei voinut estää. Törmäsin autoon, jossa oli mies matkalla Karlskogasta, kahden pojan

48


kanssa. Minä menetin tajuni, ja kun heräsin, useampi ihminen katsoi sisään autoon, tutkien miten oli käynyt. Minut vietiin ambulanssilla Kristinehamnin sairaalaan. Vaurio, jonka silloin sain, vaivaa minua vielä tänäkin päivänä. En voi kääntää päätäni liian nopeasti. Onneksi minulla oli yrittäjänvakuutus, ja vakuutusyhtiö päätti, että minut vietiin Åren sairaalaan hoitoon, jotta kipuni häviäisi. Ensimmäisenä päivänä valkopukuinen henkilökunta tutki minut. Minut testattiin ergometerpyörällä. Kerroin heille, että olin vuodesta 1969 Ruotsin yleisurheiluliiton laillistettu tuomari ja ohjaaja. Olin testannut satoja, nuoria sekä vanhempia henkilöitä, ergometerpyörällä. Se on luotettava menetelmä ja tulosta ei verrata keneen toiseen. On olemassa helpompi menetelmä tavalliselle liikunnan harrastajalle, josta voi saada tietää missä kunnossa on: ota lepopulssi aamulla, mieluimmin kaulasta tai mistä sen helpommin löydät. Kirjoita lepopulssin muistiin joka kerta. Matala lepopulssin todistaa, että kunto on hyvä. Tämä vie kyllä hiukan aikaa. Älä koskaan vertaa itseäsi keneenkään toiseen. Kun aloitin mitata lepopulssin, se oli 38 lyöntiä minuutissa. Kun treenasin eniten, minulla oli 34 lyöntiä minuutissa. Testin jälkeen Åressa uin uimahallissa. Kerroin testin johtajalle, ettei uiminen auttaisi niskaani. Sitten seurasi kolme viikkoa Åressa. Joka päivä kävelin Åreskutan huipulle. Joskus kävelin sille pienelle mökille jyrkkää rinnettä pitkin. Tämän tein kahtena vuotena peräkkäin. Ennen kuin pääsin sairaalasta, sain tehdä ergometertestin uudestaan. Tulos oli 0.5 % parempi kuin aikaisemmin. Niin hyvää lomaa en ole koskaan viettänyt kahta vuotta peräkkäin. Vakuutusyhtiö määräsi tämän. Pahempaa oli odotettavissa. Sain aivohalvauksen vuonna 2009. Kun olin seitsemänkymmentäyksi vuotta sain sydämentahdisti-

49


men. Se on ollut minulla nyt yksitoista vuotta. Sydämentahdistin ei ole koskaan vaivannut minua eikä estänyt liikuntaa. Harrastan sauvakävelyä, siitä saa viisitoista prosenttia paremman kunnon. Pitää aina olla tavoite. Vuonna 2016 päätin, että liikun joka päivä, ilmasta riippumatta, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa. Kolmaskymmenesensimmäinen päivä oli satanut hirveästi lunta. Vaikka käytin pidikkeitä, kaaduin ja katkaisin kaksi kylkiluuta. Siihen loppui se. Toinen tavoite oli, että hiihtäisin Vasaloppet alle viisi tuntia. Siihen en pystynyt, vaikka monta kertaa yritin. En ollut pettynyt, vaikka en päässyt tavoitteeseeni, vaan olin yllättynyt, että pärjäsin niinkin hyvin. Tämä kohtaa koko elämää. Ei ole koskaan liian myöhäistä alkaa liikuntaa eikä kilpailua. Jos olet alakuloinen tai jos olet vaurioitunut – ala liikkua, ja paraneminen menee nopeammin. Älä polta tupakkaa, äläkä käytä nuuskaa. Nuuska on yhtä vaarallista kuin tupakka. Jo 1967 kun olin Bosönissä, sanoi opettajani että ”sokeri on valkoisen miehen kuolema ja nuuska huulen alla on yhtä vaarallista kuin tupakanpoltto”. Muistoja nuoruuden vaurioista. Kun olin kolmetoista vuotta, putosin puusta ja vaurioin selkäni. Vasta 1991 sain tietää, miten vakava vaurio oli. Kun olin neljätoista vuotta katkaisin hiihtämässä vasemman käden. Kun täytin viisitoista, pystyin taas hiihtämään, mutta paraneminen ei sujunut niin hyvin. Kun muutin Karlskogaan, sain työtä Kilstasta. Ensimmäisen ker-

50


ran hain täällä lääkarin apua. En kertonut kelleen, että olin ollut lääkärissä saadakseni tietää miksi koin kipua silloin tällöin. Lääkäri mittasi jalkani mittanauhalla lonkasta jalanpohjaan. Hän kertoi, että oikea jalkani oli viisitoista millimetriä pitempi kuin vasen, ja ehdotti, että sahaisin oikean kengän koron pois, ja niin tein. Jonkun ajan päästä aloin käyttää 15-20 millimetrin koroketta vasemmassa kengässä. Kilstassa vihdyin. Minulla oli kivoja työkaveria. Kun olin kaksikymmentäkaksi vuotta aloin treenata säännöllisesti, melkein joka päivä. Jonkun ajan päästä huomasin, että oikea jalka oli tullut vahvemmaksi ja joustavammaksi. Selkäkipu väheni. Silloin en tiennyt miten vaikea selkävaurio oli. En kuitenkaan saanut takaisin samaa joustavuutta oikeassa jalassa kuin vasemmassa. Silti olen ymmärtänyt, että liikunta ja kilpailu edistää parannusta, myös vanhoja vaurioita, ja antaa paremman elämänlaadun. Lopuksi: jos on ruumiillisesti vahva, tulee myös henkisesti vahva, jopa niin pienellä liikkumisella kuin sauvakävelyllä. Olen ylittänyt unelmani, urheilussa ja työelämässä. En ole ollut koskaan työtön. Lopuksi lainaus kirjasta Tänkvärt (ajattelemisen arvoista): Älä pelkää vastustusta – muista, että leija nousee vastatuulessa eikä myötätuulessa. Kerron tässä nuoren suomalaisen pojan peräänantamattomasta kovasta tarmosta ja luonteenlujuudesta. Elämäni sai uuden tähtäyksen. Huolimatta kurituksesta ja pahoinpitelystä löysin tosi onnen täältä Ruotsista.

Urho Kekkonen

51


Florencen isois채, Emanuel Persson, syntynyt 1888, voitti vuonna 1903 viisitoistavuotiaana m채kihypyn Lustighejess채.

Vastakirja.

1967. Laillistus erikoistuomariksi, laatinut V채rmlandin yleisurheiluliitto.

1970. Laillistus ohjaajaksi, laatinut Ruotsin yleisurheiluliitto.

52


Hemvärnet (kodinturva) on ollut toinen tärkeä osa elämässäni. Olen palvellut 45 vuotta ja olen myös työskennellyt paljon vartiointikoirien kanssa, joita olen valmentanut ja joiden kanssa olen kilpaillut ja voittanut monta hienoa palkintoa.

53


Tämän suuren kiertopokaalin lahjoitan Hemvärnetille.

54


Monta pokaalia on kokoelmassa, jonka lahjoitan Hemvärnetille. Myös patsas entisestä vartiointikoirastani – susikoirauros Ex – lahjoitan Hemvärnetille Villingsbergiin.

55


1963. Hiihdän Vasaloppetissa. Lähtö oli kello 7.45. Minun tulos oli 6.54.18, 354-äs sija.

1966. Tein uuden värmlantilaisen ennätyksen keihäänheitossa: 65,87. Minulla on yhteensä kahdeksan piirimestaruustitteliä: viisi keihäässä, kaksi kymmenottelussa ja yksi viisiottelussa.

56


PRESIDENTIN KAIMA haluaa olla nimensä arvoinen. Urho Kekkosesta Karlskogasta voi tulla keihäänheittokuningas. Jos nimesi on Urho Kekkonen, ihmiset höristävät korviaan. – Eihän vaan voi olla kysymys Suomen presidentistä?

57


Olen hiihtänyt Vasaloppetin vähintään 15 kertaa, kaksitoista kertaa omalla nimelläni. Toisina kertoina jouduin ottamaan sellaisten paikkoja, jotka olivat sairastuneet.

58


Urho Kekkonen verraton vuoden Hasaloppissa.

59


Urho neuvoo erästä Granbergsdals IF:n nuorta urheilijaa.

1963. Keihäänennätys Fagerstassa.

1966. Voittaja keihäänheitossa.

60


1963. Tein uuden ennätyksen piirimestaruudessa Fagerstassa.

61


62


1979 aloitin myym채채n asuntovaunuja Maskinv채genill채 Karlskogassa.

63


Kirjoitus Karlskoga tidningissä 1979.

64


Tuotanto: Mnytt Publishing AB Kuviollinen muotoilu: Sirpa Tanskanen, Mnytt.se Paino: LaserTryck.se

65


Muistan kun Vesa ja minä kerran leikimme. Nauroimme ja juoksimme huoneesta toiseen. Sitä ei isä halunnut kuulla. Hän sanoi näin: ”räkänokastakin mies tulee, mutta ei tyhjän naurajasta”. Isäni oli juoppo ja äkkipikainen. Hän oli melkein aina humalassa. Meitä oli neljä lasta: Aune, syntynyt 27.8.1933, Jalo, syntynyt 3.8.1935, minä, syntynyt 9.6.1938 ja Vesa, syntynyt 18.11.1939. Asunnossamme oli yksi huone ja keittiö.

Urho Kekkonen

Tämä on Urho Kekkosen kertomus lapsuudestaan ja matkasta Suomesta Ruotsiin. Isänsä asetti hänet kymmenvuotiaana kasvatuslaitokseen Suomessa. Hän kertoo johtajan pahoinpitelystä ja vanhempien poikien päivittäisestä kiusaamisesta. Kova kasvatus jätti jälkensä, mutta antoi hänelle myös rautaisen tahdon ja vahvat periaatteet, joita hän on ylläpitänyt läpi elämänsä.

www.kekkonen.se 66


Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.