Jalon kanssa Ruotsiin

Tulin kotiin Karttulaan 10 kesäkuuta 1956. Olin 18 vuoden ja yhden päivän ikäinen. Isä ja Vesa istuivat keittiössä. Isän ja minun keskustelu päättyi (hänellä oli varmaan huono omatunto) ja meille tuli riita. Noin metrin päästä minusta ja isästä oli rautaliesi ja siinä oli kaksi silitysrautaa. Yhtäkkiä isä syöksyi ylös ja otti yhden silitysraudoista ja aikoi lyödä sillä minua. Otin hänen käsistä kiinni ja pidin niitä hänen selän takana ja sanoin: laske silitysrauta käsistäsi. Vesa oli lähellä ja näki kaiken. Sanoin, että vietän yön saunassa. Otin kirveen mukaan. Jos tulet sisään saunaan, tapan sinut. Tämä on viimeinen kerta, kun näet minut täällä.

15.6.1956 oli veljeni Jalo päässyt armeijasta Kuopiosta. Hän oli ollut sotalapsi Pohjois-Värmlandissa. Kun hän kohtasi minut, hän sanoi: Ei täällä ole töitä, lähdetään Ruotsiin. Hän oli ollut seppänä Kilstassa ennen kuin matkusti takaisin Suomeen. Veljemme Vesa myi minun puvun jonka Niilon veli Tuomas oli ommellut Lausteella. Se riittäisi junamatkaan Turkuun ja laivamatkaan Tukholmaan. Jalo sanoi, että kun tulemme Tukholmaan, voimme liftata sieltä Karlskogaan. Meillä oli mukana laukku, jossa oli vain vähän henkilökohtaisia tavaroita. Hän oli tosi optimisti.

Tukholmassa oli vain löydettävä päätie (nykyinen E18). Siellä odotimme, kunnes tuli auto. Hän tiesi, että autossa, jossa oli kirjain T, oli Närkestä ja jossa oli kirjain S, oli Värmlandista. Tuli auto, joka pysähtyi ja saimme kyytiä Askersundiin. Astuimme siellä autosta ja liftasimme Karlskogaan. En muista kuinka kauan odotimme, mutta eräs auto pysähtyi, ja ainoa mitä ymmärsin, oli Bofors. Meillä oli ihmeellinen tuuri – tulimme Karlskogan rautatieasemalle. Veljeni sanoi, että hän osaa täällä joka paikkaan. Kävelimme EPA-tavarataloon. Hän sanoi, että siellä on halpaa tavaraa. Kävelimme sitten Sandvikeniin asti. Siellä oli Ottossonin talo (se on vielä jäljellä). Veljeni koputti oveen. Sisällä oli mies ja nainen. He olivat ystävällisiä ja iloisia. Tunsimme itsemme tervetulleeksi sinne. Saimme ruokaa ja saimme jäädä sinne jonkun päivän. En ymmärtänyt mitään. En tiennyt, että veljeni oli tavannut tämän perheen aikaisemmin. Seuraavana päivänä menimme huoltokonttoriin. Boforsin työläisten kesälomat olivat alkaneet joku päivä aikaisemmin, mutta Bofors tarvitsi työvoimaa ja koska veljeni oli ollut seppänä Kilstassa, saimme heti työtä. Veljeni työntekijänumero oli 21342, ja minä sain numeron 22490. Saimme alkaa työt seuraavana päivänä. Aitauksen sisällä oli lautatarha vuorisuojan lähellä. Saimme tilapäisen työn lautatarhasta. Kuorma-autot tulivat ja hakivat lautoja sieltä. Me teimme kuorman ja menimme kuorma-auton mukana ja purimme kuorman. Kerran tulimme Björkbornin kartanolle. Siellä tuli hyvin puettu ja ystävällinen herrasmies luoksemme. Veljeni sanoi, että hän oli tehtaanjohtaja Sohlman.

Kesäloman jälkeen saisimme työtä pajasta Kilstasta. Saimme kahdenhengen huoneen Hängnan-alueella. Nyt meidän oli hankittava polkupyörät, että pääsisimme työmaalle. Veljeni tiesi, että Karlbergissa lähellä Karlbergin ruokasalia oli polkupyöräkauppa. Se oli Holmin polkupyöräverstas. Siel-

lä valitsimme kaksi käytettyä polkupyörää, mutta meillä ei ollut varaa käsirahaan. Silti saimme ostaa pyörät. Veljeni sanoi, että se riippui siitä, että aloitamme työt Kilstassa. Teimme maksusuunnitelman, ja suoritimme sen. Nimi ja työntekijänumero riitti. 30 metrin päässä oli Karlbergin ruokasalit. Menimme sisään ja kerroimme että olimme saaneet työtä Kilstasta ja että alkaisimme työt siellä parin päivän päästä, ja että meillä nyt oli tilapäinen työ Boforsin lautatarhassa. Veljeni oli ollut kanta-asiakas siellä vuosi sitten, ennen kuin hän matkusti takaisin Suomeen. Veljeni kertoi, ettei meillä ollut rahaa, mutta saimme silti ruokaa ja voileipiä mukaan. Kerroimme nimemme, osoitteemme ja työntekijänumeromme. Heti kun saimme ensimmäisen tilin, aloimme maksaa velkaamme. Veljeni tiesi, että Boforsin työläisille oli oma kauppa, vaatturinliike. Ostimme sieltä mitä tarvitsimme. En muista mitä sieltä ostimme, mutta myös siellä riitti nimi ja työntekijänumero. Veljeni ja minä olimme onnellisia ja erittäin iloisia. Olimme terveitä, meillä oli vakinainen työpaikka, meillä oli hyvä asunto ja meillä oli molemmilla oma polkupyörä millä pääsimme työmaalle. Myös ruokailu oli järjestetty, mutta meillä ei ollut kruunuakaan rahaa taskussa. Jos ei polta eikä juo viinaa, voi päästä pitkälle. Näin hyvin meillä ei olisi ollut Suomessa.

Ensimmäinen päivä suuressa pajassa oli jännittävä. Ensimmäinen työnjohtaja, jonka tapasin, oli Sune Waara. Hän oli Pohjois-Ruotsista ja osasi sekä suomea että ruotsia. Kaikki pitivät hänestä. Kiersimme pajaa ja katsoimme erilaisia koneita. Voimakkaamman vaikutuksen teki 20-tonnin heijari. Täällä tehtiin kampiakselia erilaisiin kuorma-autoihin. Yksi kampiakseli painoi noin 180 kiloa ”parran” kanssa. Ensimmäisenä päivänä suuressa pajassa sain kuljettaa kuuman kampiakselin prässiin, joka oli kai 7 metriä, 20-tonnin heijarissa 3 metriä ylös. Se oli H-palkki, telatie kettingillä, jonka pystyin

siirtämään prässiin, se suuri pihti, joka oli 3 metriä pitkä. Se kävi hyvin, onnistuin siinä. Teimme 17-18 akselia tunnissa. Oli niin kuuma, että saimme suolatablettia Boforsilta, ja paljon vettä oli juotava. Jälkeenpäin Sune Waara tuli sanomaan, että pärjäsin hyvin työssä. Teimme kahta vuoroa, 15.00-24.00 ja 6.00-15.00. Veljeni Jalo oli seppänä 12-tonnin heijarissa.

Jonkun kuukauden jälkeen sain oppia sepäksi auttajaksi 12-tonnin heijarissa ja sain monta muuta pajaan kuuluvaa työtä. Siinä oli suuri vastuu. Ei saanut tehdä virhettä. Minulla oli vastuu monen ihmisen hengestä. Minä ja Jalo viihdyimme hyvin pajassa. Pystyimme maksaan pyörät, ruoan ja vaatteet. Täällä oli monta suomalaista töissä. Silloin olimme töissä myös lauantaisin kuudesta yhteen. Oli paljon työtä, myös sunnuntaisin. Sanoin Sune Waaralle, että jos on töitä (ja usein oli) minä tulen töihin. Saimme 100 % sunnuntaisin 04.00-12.00. 1956 tuntipalkka oli 2,85 – sunnuntaisin melkein 6 kruunua!

Tämä oli varmaan onnellisin aika elämässäni. Olimme terveitä ja olimme saaneet vakituisen työpaikan Boforsista.

1957. Ylhäällä Rävåskullenilla, veljeni Jalo on keskimmäinen.