Yksin Ruotsissa

Yksin Ruotsiin

Tammikuussa 1958 oli minun vuoro mennä Suomeen sotaväkeen. Jouduin Granaattikomppaniaan Kuopiossa, jossa olin suuntaja. Oli paljon harjoituksia. Kilpailimme aina kuka nopein asentaisi pienen kannettavan granaatinheittimen, perustan, tuliputken ja jalustan. Minä kun olin suuntaja, kannoin aina säätöinstrumentin. Granaatinheitin oli ampumavalmis 28 sekunnissa. Se oli komppanian ennätys. Komppanian päällikkö kutsui minut kapteeni Muonan huoneeseen. Seisoin asennossa ja sanoin: Sotilas Kekkonen. Vapaa, et ole käynyt ripillä. Nyt saat käydä rippikoulun täällä. Minä sanoin: Herra kapteeni, Suomessa on uskonvapaus. Minä en mene täällä rippikouluun. Minä en usko Jumalaan. En usko, että hän on olemassa. Siihen loppui keskustelumme. Lausteella ollessani en tiennyt mikä uskonvapaus oli.

En millään halunnut jäädä Suomeen. Siellähän ei ollut työtä. Ostin Helsingin Sanomat ja etsin työilmoituksia. Lauttasaaressa Helsingissä oli yritys, joka valmisti jääkaappeja ja pakasteita. Menin sinne ja näytin passini ja sanoin, että olen käynyt sotaväen ja tarvitsin tienata rahaa. Kerroin, etten polta enkä käytä alkoholia, ja se oli totta. Kerroin, että asun sukulaisten luona Backmanninkadulla Helsingissä. On tärkeätä tehdä hyvä vaikutus. En

sanonut mitään, kuinka kauan aioin jäädä yritykseen. Olin jo päättänyt, etten viipyisi siellä kauaa.

Maaliskuussa 1959 matkustaisin yksin Karlskogaan ja Boforsiin. Sain asua serkkuni Vieno Kekkosen luona. Vieno ei silloin itse asunut siellä, vaan kaksi hänen veljeä asuivat siellä. Minun ei tarvinnut maksaa vuokraa. Ensimmäisenä päivänä tehtaassa sain tehdä kaikkea mahdollista (juoksupoika). Olin päättänyt, mitä tekisin. Sain mennä linja-autolla Lauttasaareen. Heti kun saisin rahaa, ostaisin selkärepun (se on minulla vielä muistona). En voinut ostaa uusia tavaroita, minulla ei ollut siihen varaa. Kävin vaihtokaupassa. Löysin selkärepun, kaksi herätyskelloa, yhden suuremman ja yhden pienemmän, jonka voin kantaa taskussa, koska minulla ei ollut varaa ostaa rannekelloa. Ostin hanskat ja käytetyt kengät. Varasin tavarat, näytin passini ja sanoin, että haen ne kahden viikon päästä. Tiesin, paljonko laiva maksoi Helsingistä Tukholmaan. Ruokaankin menisi rahaa matkalla. Minulla piti myös olla jonkun verran rahaa Ruotsin puolella. Muistan, kuinka isoveljeni oli sanonut: Kun vain pääsemme Ruotsiin, kaikki järjestyy.

Kun tulin Ruotsiin 1959 omistin vain selkärepun, käytetyt kengät ja kaksi herätyskelloa, joista pienempi mahtui taskuun.

Kolmen viikon päästä sain tehtaalta Lauttasaarelta ensimmäisen ja ainoan tilin. Kiitin sukulaisiani, että olin saanut asua heillä. Sitten menin vaihtokauppaan ja hain tavarani. Seuraavana päivänä lähdin unelmamaahani Ruotsiin. Suomessa on leimattu elämän iäksi roistoksi, jos on ollut kasvatuslaitoksessa. Olisi ollut melkein mahdotonta saada työtä Suomesta, niin kuin Toivo Ruti kertoo kirjassaan ”Poikakodin karkuri”. Toivo oli nero. Hänellä on seitsemän maailmanpatenttia eri aloilta. Minä sain, niin kuin moni muu lapsi, elää maailmassa, jossa uhkauksia tai uhkauksia väkivallasta oli jokapäiväistä, Lausteella. Minä päätin että minä en koskaan tule kertomaan muille, kuin tulevalle vaimolleni Florensille, että olin ollut Lausteen poikakodissa. Onnemme on kestänyt 1961-05-01 lähtien.

1959-06-09. Malmgårdsvägen. Olen kaksikymmentäyksi vuotta.