AINO LEHTINEN Toiminnanohjaajan terveiset

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, miten täytyy pystyä päästämään irti, jotta voi sietää erillään olemista. Koin itse hyvin nopeatempoisen fyysisen erkaantumisen osakuntaelämästä: yhtenä päivänä istuin toimistossa, toisena olin kanta-alueella ja Uudenmaan raja oli suljettu. Osakuntaelämä, tämä vuosi ja siihen liittyvät haaveet eivät kuitenkaan noin vain jääneet rajan toiselle puolen, vaan kaipuu ja menetyksen tunne ovat vaanineet arjessani joka päivä viimeisen viiden viikon ajan.

Opinnoissani mietin usein, että on olemassa mielenterveyden kannalta tärkeitä taitoja, joita meille harvoin kotikasvatuksessa tai koulussa opetetaan. Tarkoitan näillä erilaisia mielenhallinnan keinoja, kuten epävarmuuden sietämistä, itsemyötätuntoa tai kykyä rauhoittaa pään sisällä käyvä kohina ennen nukkumaanmenoa. Oma veikkaukseni on, että moni oppii aikuistumisen myötä näitä taitoja eri muodoissaan, mutta ei tarkalleen tiedä, mistä on kyse. Näihin mielensisäisiin, usein nimeämistä vaille jääviin taitoihin lukeutuu mielestäni myös irti päästämisen taito ja kyky päästä pettymyksistä yli.

Jotta kestää olla erillään, täytyy ensin päästää irti

Pettymykset herättävät voimakkaita tunteita, jotka eivät usein laannu yhdessä yössä. Osakuntakevään tapahtumien peruuntuminen on ollut minulle ajoittain kuin pään päällä leijuva ukkospilvi. Pahan mielen vallitessa tulee käytettyä sellaisia kognitiivisiksi coping-keinoiksikin kutsuttuja mielensisäisiä menetelmiä, jotka eivät tarkemmin tarkasteltuna ainakaan edistä yli pääsemistä. Näitä ovat muun muassa itsesäälissä vellominen, jatkuva murehtiminen ja kauhuskenaarioiden maalailu. Olen myös moneen kertaan harmitellut sitä, miten mikä tahansa muu kevät olisi ollut parempi ajankohta Korona-kriisille, ja miettinyt esimerkiksi, olisinko mieluummin luopunut toimarikeväästä vai ensi kevään vaihto-oppilaskokemuksesta. Tällaisilla puntaroinneilla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä, koska ennemmin tai myöhemmin tulee aika kohdata karu totuus: vaikka kuinka haluaisimme, ihminen ei täysin kontrolloi sitä, mihin suuntaan elämä milloinkin menee.

Miten siis voi sietää epävarmaa tilannetta, päästää irti suunnitelmista ja saada vaikeat tunteet käsiteltyä? Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi. Ensimmäinen askel

on ehkä se, että antaa itselleen luvan siihen, että jonkin aikaa saa tuntua kurjalta. Tällöin voi vaikka yrittää selventää itselle, mistä luopuminen tuntuu erityisen pahalta: olinko suunnitellut saavani tärkeitä muistoja, uusia ystäviä, sisältöä CV:hen vai mahdollisuuksia haastaa itseäni? Mitä syvällisempiä toiveita näiden konkreettisten asioiden taustalla piilee: halusinko olla tänä keväänä sosiaalisempi, ahkerampi, taitavampi, arvostetumpi tai kokea elämässäni lisää jatkuvuutta tai merkityksellisyyttä?

Kurjuuteen ei voi jäädä asumaan, ja tietyn ajan jälkeen ajatukset alkavat kiertää samaa masentavaa rataa, eikä niiden pyörittely enää johda mihinkään. Vaikka se vaatii sisua, on orientoiduttava uuteen tilanteeseen. Tässä kohtaa voi olla hyvä kysyä itseltään, voinko myös uudessa tilanteessa tehdä jotain edistääkseen niitä tavoitteita, joista joutui luopumaan? Vaikka ihan samoja asioita ei voi tehdä, voiko tehdä jotain vähän sinne päin, tai jotakin muuta, mikä tuo merkitystä elämään?

Jos yllä mainitut keinot eivät auta, on vielä yksi lääke irti päästämiseen. Se ei ole helppo lääke hyväksyä, koska se tarkoittaa odottamista ja harmin sietämistä. Tarkoitan tietysti aikaa. Ajan kuluessa tottuminen lisääntyy ja akuutti katkeruus vähenee, ja katse alkaa väkisinkin siirtyä tulevaisuuteen. Kun tämä tapahtuu, uudet suunnitelmat eivät enää ole ”menetetyn korvaamista” eivätkä tunnu lohdutuspalkinnolta. Tällöin, uskoisin, voi oikeasti päästää irti menneestä ja alkaa odottaa innolla tulevaa.

Irti päästäminen ei siis tapahdu yhdessä päivässä tai edes viikossa. Viisas ystäväni, eräs osakunnan emeritus-saunamajuri, antoi minulle Zoom-keskustelussa hyvän lohtulauseen, johon tarttua vaikeina hetkinä. Olin pitänyt pitkän valituspuheenvuoron siitä, miten kaikki kevään suunnitelmat olivat joutuneet romukoppaan. Hän totesi, että on oman elämänsä luopumisen hetkillä turvautunut ajatukseen evoluutioteoriasta, jossa kyse ei ole siitä, että vahvimmat selviävät, vaan siitä, että sopeutumiskykyisimmät selviävät. Tämä ajatus teki minuun suuren vaikutuksen, ja se korostaa sitä, miten tärkeä taito sopeutuminen - myös psyykkinen sopeutuminen – on, vaikka sitä ei tietoisesti tulekaan harjoiteltua.

Toivotan siis teille kaikille kärsivällisyyttä, joustavuutta ja sopeutumiskykyä poikkeusaikaan, ja lupaan, että suunnitteilla syksyksi on kivoja juttuja, jotka saavat kevään pettymykset jäämään historiaan!

24.4.2020

Aino Lehtinen

Hämäläis-Osakunnan toiminnanohjaaja 2020