KANERVA MATVEINEN Inspehtori emeritus Petri Pellikan haastattelu

INSPEHTORI Haastattelu: Kanerva Matveinen Kuvat: Petri Pellikka EMERITUS PETRI PELLIKAN HAASTATTELU

Muistoja ja tietoja menneiltä vuosilta

Kuva: Petri Pellikka, 2006/2007

Keniassa Taita Hills tuli tutuksi Petrille jo opiskeluaikana. Mutta vielä paremmin se tuli tutuksi Helsingin yliopiston Taitan tutkimusaseman avauduttua v. 2011, minkä hankintaan hän myös pääsi vaikuttamaan.

Kuka olet ja mitä teet?

Olen geoinformatiikan professori geotieteiden ja maantieteen laitoksella. Olen myös kolmen nuoren aikuisen tyttölapsen isä (16, 23, 27 v). Ryhtyessäni inspehtoriksi, nuorimmainen oli vain 2 v, joten hän on aina pitänyt isää myös inspehtorina. Ja puolet avioliitto-ajastani Krissen kanssa olen ollut inspehtori. Lapset ovat kasvaneet kauteni mukana ja he ovat osallistuneet myös juhliin pidoista vuosijuhliin ja riemuylioppilasjuhliin. Varsinaisessa leipätyössäni tutkin maankäytön ja maanpeitteen muutoksien vaikutusta ilmastoon ja ekosysteemipalveluihin, kuten vesivaroihin, luonnon monimuotoisuuteen ja ihmisten elinolosuhteisiin lähinnä Itä-Afrikassa, jossa johdan myös yliopiston Taitan tutkimusasemaa. Tutkimusryhmässäni Earth Change Observation Laboratory on yli 20 jäsentä senioritutkijoista väitöskirjantekijöihin ja he tulevat yhteensä 8 eri maasta. Työkalujamme ovat paikkatietoja kaukokartoitusaineistot, sekä maastomittaukset ja haastattelututkimukset.

Mikä on ensimmäinen osakuntamuistosi? Entä mieleenpainuvin osakuntamuistosi?

Ensimmäinen osakuntamuisto on, kun ensi kertaa tulin Hämäläis-Osakunnalle ja kirjoitin nimeni jäsenrekisteriin vuonna 1988. Mieleenpainuvimpia on useita, ehkä opiskeluajoilta on se, kun edustimme Atte Kaksosen kanssa Hämistä pohjoismaisilla osakuntapäivillä Lundissa vuonna 1989 ja teimme ystävyysosakuntasopimuksen Lundin yliopiston Lunds Nationin kanssa. Sitten on tietysti Ilveshiihdot, jossa olin suunnistajan roolissa 1990- 1992. Ainoa vuosijuhla, jossa olin läsnä oli Tavastialla vuonna 1989 ja siellä ei laulettu kuin Hämäläisten laulu.

Ollessasi opiskelija, mitä luulit, että inspehtori tekee? Pitikö käsityksesi paikkansa?

Opiskeluaikana näin inspehtori Konstaria vain vuosijuhlassa ja joissakin osakunnan kokouksissa keskustelematta koskaan hänen kanssaan mitään. Suhde jäi hyvin etäiseksi, vaikka olin hallituksen jäsen ja tuollaisen etäisen roolin luulin inspehtorille kuuluvan. EPO:n silloisen inspehtorin Simo Knuuttilan ja emeritus inspehtori Kalevi Rikkisen tunsin paremmin, sillä Ostrobotnialla tuli juhlittua myös, koska vaimoni oli EPO:n pääsihteeri. Käsitykseni muuttui täysin inspehtorin roolista, mutta luulen myös, että kukin inspehtori tekee itse itsensä, eli sen mitä tekee ja kuinka on opiskelijoiden kanssa läsnä. Mielestäni olen onnistunut siinä kohtalaisesti, silla muutaman kerran olen saanut kuulla osakuntalaiselta, että olisipa oma professorini samanlainen.

Mikä on mieleenpainuvin muisto inspehtoriajaltasi?

Mieleenpainuvimpia muistoja inspehtoriajalta ovat kaikki kokoukset, joita olen saanut johtaa, mutta ehkä päällimmäisenä ensimmäiset vuosijuhlat inspehtorina, kun kutsuimme ministeri Esko Rekolan kunniajäseneksi vuonna 2006. Muutama huonompi muisto on, kun meidän ampumaradallemme murtauduttiin ja kun Urho Kekkosen kadun naapurit ovat valittaneet melusta.

Olet geoinformatiikan professori, tiesitkö jo pienenä, että se on sinun tiesi?

En, vaikka olin jo lapsesta lähtien kiinnostunut kartoista ja maantieteestä. Piirsin jo kansakoulussa maailmankarttoja uudelleen uskoen merenpinnan nousevan 200 metriä, mikä tulee tapahtumaan, vaikka ei noin paljon kuitenkaan. Olin kiinnostunut myös metsistä ja mittaamisesta. Tässä työssäni saan yhdistää noita kaikkia intohimoni kohteita. Minulla ei ollut lapsena akateemisia roolimalleja, mutta nuorena tutustuin Lempäälässä asuneeseen historian dosentti Pirkko Rommiin. Opiskelinkin vuoden Tampereen yliopistossa historiaa, mutta se oli liian paljon lukemista ja vähemmän tekemistä, joten vaihdoin maantieteeseen. Valmistuttuani vuonna 1990 lähdin töihin Sudaniin, josta meidät (minut ja Krisse) evakuoitiin Persianlahden sodan takia, vaikka syynä taisi olla oikeasti 1990- luvun lama. Olin jo tuolloin jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, mutta varsinaiset opiskelut aloitin Münchenin yliopistossa 1992, eli lama-aika tuli käytettyä hyvin hyödyksi. Samaan aikaan alkoi akatee-

minen ura ensin assistentin virassa Oulun yliopistossa, sitten Turussa ja sitten palasin Helsinkiin professorina. Ennen sitä vietin post-doc-kauden Ottawassa, tutkien metsiä ja erikoistutkijana Geodeettisessa laitoksessa, joka on nykyisin osa Maanmittauslaitosta.

Teit paljon työtä säätiön stipendien parissa, esimerkiksi kehittämällä tutkimusapurahaa. Miksi halusit kehittää sitä?

Nuo säätiön stipendilautakunnan kokoukset olivat aina hauskoja ja opettavaisia, sillä siellä sai tietää mitä kaikkea yliopistossamme opiskellaan. Mieleenpainuvin graduaihe, joka sai apurahan, oli ”No niin – siirtymisen partikkeli”. Tuosta tutkimusapurahasta: ajattelimme stipendilautakunnan kanssa, että tämä apuraha voisi olla merkittävämpi ja kilpaillumpi, jos se mahdollistaisi koko vuoden täysipäiväisen jatko-opiskelun. Samalla se nostaisi Hämäläisten Ylioppilassäätiön stipendien profiilia. Olemme nyt mm. listalla mukana, kun Helsingin yliopisto ilmoittaa haettavista tohtorikoulutusstipendeistä. Teimme myös sellaisen muutoksen, että tutkimusapurahaa saa vain Helsingin yliopistoon tehtävään väitöskirjaan, koska olemme Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunta, eli Helsingin yliopiston osa. Nyt jaamme pääsääntöisesti yhden ison, noin 20 000 euron

stipendin ja toisen siitä puolet pienemmän, tosin riippuen siitä mitä on haettu.

Miltä opiskelijaelo näytti inspehtorin näkökulmasta?

Elävältä! Tosin käydessäni Hämäläisten talossa ilman varsinaista kokous- tai muun tapahtuman syytä ihmettelin, että kuinka vähän osakunnassa hengaillaan. Omana aikana oli snookerpöytä 3-kerroksessa ja sen ympärillä aina kuhinaa ja lehtisalissa aina väkeä lukemassa kotipaikkakunnan

Kuva: Muhia Gicheru, Tammikuu 2020

Taita Hills Keniassa on ja pysyy osana Petrin elämää. Kuvassa vuoden 2020 kenttäkurssin vetäjät ja osallistujat onnellisina Kenian lämmössä.

lehtiä. Ehkä käsitykseni on hieman värittynyt, sillä olin itse innokas pelaaja, vuoden 1990 osakunnan mestari. Mielestäni opiskelijat ovat tänä päivänä fiksumpia ja ottavat opinnot ja elämän paljon vakavammin kuin me tuolloin. Tiedon määrä on kasvanut räjähdyksenomaisesti, sillä 1980-luvun lopulla internet vasta tuli ja kirjastot olivat todella tärkeitä.

Inspehtorin vaihtokaronkan jälkeen kävin osakunnalla aamulla palauttamassa käätyjeni säilytyslaatikon. Samalla kiersin tyhjää osakuntaa, mutta ilokseni löysin Hikiältä muutaman osakunnalla yön yli viettäneen, nukkumassa.

Mikä on mielestäsi osakunnan merkitys tai tehtävä yliopistossa? Entä inspehtorin?

Osakunnan tehtävä on tarjota akateemisia perinteitä, tapoja ja käytänteitä niistä kiinnostuneille opiskelijoille. Osakunta opettaa myös yhteisten asioiden hoitamista, kokouskäytänteitä ja asioiden käsittelyä. Olen itse oppinut tästä puolesta inspehtoriaikanani. Osakuntien merkitys on vähentynyt samalla kun ainejärjestöjen merkitys on kasvanut, mutta niihin verrattuna osakunnan suuri plussa on se, että asioista pääsee päättämään myös muiden tieteenalojen opiskelijoiden kanssa ja luomaan samalla verkostoa itselleen, josta on hyötyä koko loppuelämäksi. Muistakaamme myös, että osakunnat ovat yliopiston johtosäännössä, pykälä 54, eli ne nähdään merkittävinä instituutioina. Inspehtorin rooli on olla osakunnan eli opiskelijoiden ja yliopiston johdon välissä, eli viestittää yliopiston johdolle opiskelijoiden tuntoja. Tosin tätä tehtävää tekevät myös HYY ja monet muut tahot. Inspehtorin tulee myös valvoa ja tukea osakuntaa ja tämän tehtävän olen kokenut keskeiseksi. Toimin usean vuoden inspehtorikollegion vanhimpana ja yhtään asiaa, eli jonkin asian oikaisuvaatimusta, ei tullut käsiteltäväksi.

Minkä vinkin antaisit sekä yliopistoopiskeluaikaiselle itsellesi sekä nykyisille opiskelijoille?

Vaikka olenkin edennyt hyvin tielläni, tiettyä suunnitelmallisuutta olisin kaivannut filosofian ylioppilas Petri Pellikalle. Olen ollut onnekas, ja ehkä se on kuitenkin johtunut tiedostamattomistani valinnoistani. Toisaalta, mikään ei ole lopullista, olihan FK-tutkinnossani opintoja Tampereen ja Helsingin ylipiston lisäksi myös Oulusta. Nykyopiskelijalle toivon kykyä, intoa ja aikaa käyttää hyväkseen kaikki se tieto, joka on nykypäivänä saatavilla ja käyttää vähemmän aikaa turhaan. Jokainen voi pohtia mielessään mitä turhalla tarkoitan, mutta lisään, että sosiaaliseen mediaan liityin vasta vuonna 2018 ja ammatillisista syistä. Olkaa myös ulospäin suuntautuneita ja seurustelkaa niidenkin kanssa, ketkä eivät välttämättä ole niitä valovoimaisimpia. Verkostoitumalla ja avoimella mielellä on paljon enemmän mahdollisuuksia menestyä kuin syrjään vetäytymisellä. Tähän osakunta tarjoaa loistavan mahdollisuuden.

Vapaa sana

Toivon kaikkea hyvää muutaman kymmenen vuoden päästä 400 vuotta täyttävälle Hämäläis-Osakunnalle. Toivottavasti olen mukana noissa isoissa vuosijuhlissa. Jätän osakunnan luottavaisin mielin seuraajalleni, professori Tiina Pauniolle. Osakunta on tehnyt erittäin onnistuneen valinnan seuraajakseni, vaikka se hämäläiseen tapaan kestikin kauan. Hiljaa hyvä tulee. Osakunnalla on ollut aina myös loistavat päävirkailijat kuraattoreista lähtien. On ollut todella ilo työskennellä tämän valtakunnan parhaimman opiskelija-aineksen kanssa 14 vuotta. Vaalikaa perinteitä, mutta katsokaa tulevaan.

Kuva: Kristiina Tanila-Pellikka

Viimeisiä hetkiä inspehtorina ennen tehtävästä eläköitymistä. Kiitos Petri 14 vuodesta, jotka annoit osakunnalle.